Part 3

Hyvin tärkeä parannus entiseen verraten oli myös intendenttuurin uudestaan järjestäminen. Everstiluutnantti Elfvengren oli tuonut Antreasta mukanaan tähän alaan perehtyneet miehet, ja niinpä saatiin joukkojen muonitus pian tyydyttävälle kannalle, vieläpä voitiin vähittäin ruveta jakamaan vaatteitakin pahimmin puutteessa oleville. Sanalla sanoen koko sotahommaan alkoi tulla suunnitelmanmukaisuutta ja täsmällistä, varmaa latua kulkevaa järjestystä, joka jo sinänsä antaa miehistölle suuren annoksen turvallisuuden tunnetta ja itseluottamusta, kohottaa joukkojen moraalia ja taistelukelpoisuutta.

Vielä oli yksi tärkeä ala, nimittäin vakoilu, johon ei Kiviniemessä näihin saakka oltu voitu kiinnittää tarpeeksi huomiota. Oli kyllä silloin tällöin saatu rajan takaa, vieläpä Pietarista asti viestejä avustamaan alttiiden inkerinmaalaisten välityksellä, mutta nuo viestit tulivat aina enemmän tai vähemmän epäsäännöllisesti ja puutteellisina. Mutta jos sodankäynnissä tahtoo säästyä ikäviltä yllätyksiltä, on vakoiluverkko saatava toimimaan luotettavasti ja säännöllisesti, parasta, jos onnistutaan vihollisen selkäpuolelle ja keskuuteen hankkimaan luotettavat, pysyvät asiamiehet, jotka uskaltavat toimia henkensä uhallakin.

Tällaisia voimia olikin riittävästi tarjolla sekä Inkerinmaalla että itsessään vihollisen pääpesässä, punaisessa Pietarissa, ja nämä voimat otettiin oitis palvelukseen. Pietarin suomalaisten kesken muodostettiin erityinen n.s. »Pietarin komppania», jonka päälliköksi tuli viipurilainen konsuli K. Grönroos ja joka muodollisesti liitettiin everstiluutnantti Elfvengrenin rykmenttiin kuuluvaksi. Suoranaisissa sotatoimissa ei tämä komppania tietenkään voinut mukana olla, mutta sitä suurempiarvoinen oli sen vihollisen rintaman takana suorittama työ. Useat tämän komppanian miehistä olivat olleetkin jo alusta alkaen mukana, olivat hommanneet Pietarista aselähetyksiä ja muuten toimineet suojeluskuntien asiamiehinä siitä lähtien, kun ensimäisiä suojeluskuntia alettiin maassamme perustaa.

Nyt muodostetun komppanian päätehtäväksi ei enää tullut aseiden lähettäminen, vaan tietojen hankkiminen vihollisen suunnitelmista, voimasuhteista, Venäjältä Suomeen toimitettavista apujoukoista, sotatarvelähetyksistä j.n.e. Lyhyesti sanoen, komppanian tuli toimia vakoilujärjestönä ja toimittaa hankkimansa tiedot mahdollisimman usein ja nopeasti Inkerinmaan ja Laatokan rannikkoteiden kautta Kiviniemeen.

Komppania suoriutuikin, kiitos sen jäsenten perinpohjaisen olojen tuntemuksen ja laajojen tuttavuussuhteiden sekä kiitos sen lähettien neuvokkuuden ja kylmäverisyyden, vaikeista, usein hengenvaarillisistakin tehtävistään loistavasti. Pian saatiin Kiviniemeen joka päivä sen lähettämä »posti», joka sisälsi aina tukuttain erittäin arvokkaita tietoja. Niinpä saatiin säännöllisesti rautateiden rahtikirjajäljennökset Suomen punaisille toimitetuista tavara- ja aselähetyksistä, mahdollisimman tarkat tiedot Suomen eri rintamille menneistä apujoukoista sekä takaisin palanneista, vieläpä yleensä luotettavia tietoja Pietarissa olevan punaisten ylimmän sotajohdon päätöksistä ja suunnitelmista, kaikkein salaisimmistakin. Sanalla sanoen päästiin lukemaan vastustajan kortit edeltäkäsin ja voitiin toimia sen mukaan.

Tämän ohessa kulettivat komppanian lähetit mukanaan myöskin sellaisia kevyempiä sotatarpeita, joista meidän puolella vallitsi suurin puute. Näin saatiin tätä tietä hankituksi Kiviniemeen 25 kenttäpuhelinta, suuri määrä kiikareja, kompasseja, satuloita, sapeleja, side- ja lääkeaineita y.m.

Pietarin vakoilun lisäksi järjestettiin vakoilu myöskin Raudun asemalle. Erään meikäläisten asiamiehen onnistui siellä päästä siksi hyviin kirjoihin, että miekkonen ylennettiin komppanian päälliköksi. Näin korkealle kohottuaan hän tietenkin voi pistää nokkansa miltei joka paikkaan, ja kun hän sitten aikansa palveltuaan livahti takaisin omalle puolelle, oli hänellä kosolta hyödyllisiä tietoja mukanaan meikäläisten tulevan toiminnan helpottamiseksi.

Koko vakoilujärjestön ylimpänä johtajana oli rykmentin päällikön apulainen Seitola, joka palvelee nykyisin sotaministeriössä.

Pian alettiinkin vakoilijain lähettämissä posteissa saada hyvin mielenkiintoisia tietoja. Kaikkialta saapuvat viestit kertoivat yhtäpitävästi vihollisen varustautuvan entistä suuremmalla touhulla ratkaisevaan hyökkäykseen Raudun ja Valkjärven rintamilla. Hyökkäystä varten värvättiin jo Pietarissa uusia, suuria joukko-osastoja sekä koottiin lähetysvalmiiksi muona- ja ammusvarastoja. Esikunnat olivat ankarassa touhussa, lähettejä kulki Pietarin ja Raudun välillä; kaikesta näki, että oli suuria tekeillä.

Valmisteilla olevan hyökkäyksen lähimpinä päämaaleina olivat Kiviniemen valloitus ja meikäläisten heittäminen Ala-Vuoksen ja Suvannon taa vielä ennen kevätkelirikon alkamista. Kaukaisempana unelmana kangasteli tietenkin yhä edelleen koko meikäläisten Vuoksen rintaman horjuttaminen ja tuho, jonka uskottiin itsestään seuraavan senjälkeen, kun tärkeä Kiviniemen asema olisi saatu etappipaikaksi ja päästy sieltä käsin uhkaamaan meikäläisten rintaman selkäpuolen teitä.

Mutta näiden suurten suunnitelmien ohella aiottiin hyökkäyksellä hyötyä vielä muutakin. Vihollinen oli saanut tietoonsa, että meikäläisillä oli suuret, Konevitsan luostarista tuodut jauho- ja elintarvevarastot Taipaleen kylässä Suvannon ja Laatokan välisellä kannaksella. Ne aikoi vihollinen anastaa itselleen. Pietarissakin alkoi näet olla kapelu viljasta, ja kun sen lisäksi koko punainen Suomi mankui yhtenään leivänapua, niin arveli bolshevikien ylijohto tällä äkkikaappauksella pelastuvansa pahimmasta pulasta ja saavansa edes suomalaisten punikkien tarpeen tyydytetyksi.

Ennen vihollisen hyökkäyksen alkamista kävi Pietarista käsin Raudussa suuria herroja tilanteeseen perehtymässä. Niinpä kävi siellä Pietarin piirin ja rintaman ylipäällikkö Jeremejev esikuntineen sekä samoin bolshevikien yleisesikunnan päällikkö, kenraali Patapov. Käynnillään lienevät nämä bolshevikien palvelukseen antautuneet tsaarikauden kenraalit tulleet vakuutetuiksi, että valkoisten vastarinta Raudussa oli helposti murrettavissa, kun vain tuodaan tarpeeksi suuret voimat. Samaa tietenkin vakuuttivat heille myöskin suomalaiset punikkipäälliköt Kaljunen ja Haapalainen, joista edellinen oli johtavinaan Valkjärven taisteluja ja jälkimäinen toimi venäläisten lakeijana Raudussa.

Niin määrättiin jo hyökkäyksen alkamispäiväkin. Nopean joukkojen siirron oli määrä alkaa maalisk. 26 päivänä, ja kun rautatiematka Pietarista Rautuun oli niin lyhyt, voi hyökkäyksen tietenkin alottaa jo samana päivänä. Sen piti tulla meikäläisille täydellisenä yllätyksenä, niin että meidän vähäiset voimamme tulisivat ensi iskulla murskatuiksi.

Everstiluutnantti Elfvengren päättää yllättää vihollisen. — Hyökkäyssuunnitelma ja suuren taistelun ensi vaihe.

Everstiluutnantti Elfvengren on sekä vaaran että menestyksen hetkellä nopsa ja toimintavalmis sotilas. Hetkisenkään epäröinti ei kuulu hänen luonteenominaisuuksiinsa, siitä on koko hänen monivaiheinen sotilasuransa tarpeeksi pätevänä todistuksena. Niinpä hän tälläkin kertaa, saatuaan täyden varmuuden vihollisen hyökkäysvarusteluista, päätti toimia nopeasti ja sotkea vihollisen kortit ryhtymällä itse ennen sitä hyökkäykseen. Tämän hän katsoi meikäläisten ainoaksi pelastukseksi uhkaavasta tilanteesta.

Tosin olivat hänen käytettävissään olevat voimat vähäiset, eikä ollut edes sanottavia toiveita pikaisesta apujoukkojen saamisesta. Mutta hyökkäyksen lähimmäksi päämääräksi hän asettikin vain vihollisen liikeyhteyden katkaisemisen Pietarin kanssa. Kevätkelirikko oli tulossa, ja jos rautatie saataisiin riittävän pitkältä matkalta tuhotuksi, niin olisi suuria suunnitelmia hautovan vihollisen raskaine varustuksineen mahdoton tulla Rautuun. Sen hyökkäys raukeaisi ennen alkamistaan, ja jo Raudussa olevat vihollisvoimat jäisivät saarroksiin. Hyvä, jos nekin jo ensi iskulla saataisiin niin hämmennyksiin, että Raudun aseman nopea valloitus kävisi mahdolliseksi. Mutta jollei niin onnellisesti kävisikään, niin ainapahan ehdittäisiin Rautuun saarretuista vihollisista selvitä, kun apujoukkojen tulo Pietarista kerran olisi saatu katkaistuksi.

Sitäpaitsi everstiluutnantti Elfvengren luotti siihen, että hyökkäykseen käyminen sinänsä nostattaisi jo suuresti meikäläisten joukkojen mielialaa, kun siihen sijaan vihollisen hyökkäyksen alettua voisi vähälukuisten joukkojen mieliala kerrassaan painua entiseen masennukseen, josta se jo hiukkasen oli saatu kohoamaan. Niinikään oli hyvä syy uskoa, että meidän puolelta tapahtuva äkillinen hyökkäys hämmästyttäisi kerrassaan vihollisen ylijohdon ja panisi sen luulemaan, että Raudussa oli sitä vastassa suuremmatkin voimat, joten oli kerrassaan mieletöntä sitä tietä enää yrittääkään lähteä tukemaan suomalaisten punikkien pitkälliseksi venyvää taistelua.

Meikäläisten hyökkäysvalmistelut suoritettiin kiireesti ja mitä suurimmassa salaisuudessa. Kiviniemessä pidettiin sotaneuvottelu, johon everstiluutnantti Elfvengren oli kutsunut molemmat pataljoonanpäällikkönsä, nimittäin luutnantit Aschanin ja Lindbergin. Näille hän esitti suunnitelmansa, jonka mukaan hyökkäyksen piti alkaa mahdollisimman kauas vihollisen selkäpuolelle suuntautuvalla kiertoliikkeellä. Tämän kiertoliikkeen tarkotuksena oli katkaista Raudun ja Pietarin välinen rautatieyhteys Inkerinmaalla, jossa aivan kuin sitä varten olivat Sahajoen ja Viisjoen rautatiesillat, kumpikin siksi suuria, että jos ne kerran saataisiin tuhotuiksi, niin olisi pitkältä matkalta rautatieliikenne tehty viholliselle mahdottomaksi monien viikkojen, ehkäpä kuukausienkin ajaksi.

Molemmat pataljoonanpäälliköt hyväksyivät suunnitelman täydellisesti, ja niin valittiin suunnitellun kiertoliikkeen lähtökohdaksi ja sitä suorittavien joukkojen etappiasemaksi Raudun kirkolta kymmenisen kilometriä kaakkoon oleva, suuri Palkealan kylä. Tämä kylä oli näihin saakka pysynyt melkein kokonaan syrjässä sotatoimien piiristä siitä syystä, että sieltä vei rajalle Raasuliin päin vain huono metsätie, jommoisille vihollinen ei liikkuessaan juuri ensinkään uskaltautunut. Meidän kevyesti varustetuille, kiertoliikettä suorittaville joukoille katsottiin kuitenkin senkin tien riittävän, ja niin tulisikin kiertoliike sieltä päin viholliselle täydellisenä yllätyksenä.

Hyökkäysliikkeen alkamispäiväksi määrättiin maalisk. 25 päivä. Edellisenä, eli maalisk. 24 päivänä siirrettiin suuri osa kiertoliikettä suorittamaan määrätyistä joukoista kaikessa hiljaisuudessa Kiviniemeen. Näin siirrettiin sinne Muolaan Mälkölästä yksi ensimäisen pataljoonan komppania sekä Valkjärveltä yksi joukkue jalkaväkeä ja vahva tiedustelujoukko. Näiden lisäksi muodostettiin Kiviniemessä vartiopalvelusta suorittavista tai muuten siellä sattumoisin olevista sotilaista yksi komppania jalkaväkeä.

Samaan aikaan koottiin Kiviniemeen tarpeellinen määrä hevosia, joiden avulla joukot myöhään saman päivän iltana voitiin nopeasti viedä Suvannon jäätä pitkin ja edelleen metsätietä myöten Palkealaan. Loput kiertoliikkeeseen osaaottavista joukoista saisivat viime hetkellä siirtyä suoraan Raudusta Palkealaan.

Kiertoliikettä suorittamaan määrättyjen joukkojen johto jaettiin jääkäriluutnanttien Lindbergin ja Aschanin sekä jääkärivänrikki Sainion ja rakuuna Kaivolan kesken. Itse everstiluutnantti Elfvengren otti mieskohtaisesti Raudun joukkojen johdon ja läksi maalisk. 24 päivän iltana junalla Mäkrälle. Lähtiessään hän antoi päiväkäskyn, josta lähemmin näkyy koko taistelu, suunnitelma. Se päiväkäsky kuuluu:

»_Taistelumääräys_

Karjalan armeijakunnan I:lle rykmentille maalisk. 24 päivänä, Kiviniemessä.

Raudun asemalle ovat kokoontuneet suuremmat vihollisvoimat, paljon käyttämättömiä tykkejä ja sotatarpeita. Vihollisen selkäpuolella ovat kaikki tiet, sillat ja kylät melkein tyhjät ja suojelemattomat. Koska vihollisella on nälkä, on se päättänyt näinä päivinä hyökätä saadakseen meidät toiselle puolen Suvantoa sekä anastaakseen meidän elintarpeemme. Pietarin—Raasulin rautatie on heille tässä avuksi. Jottei tämä tapahtuisi, olen päättänyt polttaa kaikki sillat vihollisen selkäpuolelta ja samalla kiertoliikkeen avulla samalta suunnalta hyökätä vihollisen kimppuun, niin että kaikki tykit ja muut sotatarpeet jäisivät meidän käsiin. Tätä varten käsken:

1) I:sen pataljoonan ensimäinen komppania siirtyy tänään klo 4 iltapäivällä hevosilla Kiviniemestä Palkealan kylään, niin että se on siellä klo 8 illalla.

2) Rykmentin eri komppania Valkjärven Vaalimoin kylästä siirtyy klo 11 aamupäivällä junalla Mäkrän kylään luutnantti Lindbergin käytettäväksi.

3) Yksi II:sen pataljoonan joukkue ja tiedustelijat siirtyvät luutnantti Aschanin johdolla hevosilla klo 4 i.p. Kiviniemestä Palkealan kylään, niin että ovat siellä klo 8 illalla.

4) Kaksi III:nnen pataljoonan joukkuetta siirtyy luutnantti Lindbergin johdolla suoraan Raudusta Palkealan kylään, niin että ovat siellä klo 8 illalla.

5) Palkealasta alkaa yleinen liike seuraavasti:

a) Kaksi tiedustelijajoukkoa, toinen 30 miestä, toinen 20 miestä, saapuu Pietarin—Raasulin radalla oleville silloille huomenna maalisk. 25 päivänä klo 5 aamulla — edellinen luutnantti Aschanin johdolla Viisjoen sillalle, jälkimäinen rakuuna Kaivolan johdolla Sahajoen sillalle, sytyttävät sillat palamaan ja leikkaavat sekä hävittävät puhelin- ja lennätinjohdot. Senjälkeen liittyvät nämä joukot Raasulin aseman kautta päävoimiin.

b) Yksi komppania vänrikki Sainion johdolla kulkee Raasulin aseman suuntaan ja valloittaa sen äkkihyökkäyksellä klo 5 aamulla. Sen jälkeen liittyy tämä joukko luutnantti Lindbergin joukkoon ja hyökkää sen kanssa yhdessä vihollista vastaan.

c) Kaksi joukkuetta luutnantti Lindbergin johdolla kulkee Raasulin kylän suuntaan ja valloittaa sen aamulla klo 5. Sen jälkeen luutnantti Lindberg, saatuaan avukseen vänrikki Sainion komppanian, hyökkää Raasulista päin Raudun asemalla.

6) III:nnen pataljoonan kaikki komppaniat ja joukkueet alkavat minun johdollani maalisk. 25 päivänä klo 5 aamulla ankaran tulen häiriten vihollista pidättääkseen sen paikoillaan sekä auttavat luutnantti Lindbergin hyökkäystä ottaen siihen osaa.

7) Toiset rykmentin pataljoonat ja joukot Valkjärvellä ja Muolaassa valvovat tarkasti vihollisen liikkeitä sekä, jos tarpeellista, ottavat osaa taisteluun.

8) Rautatielle saavuttua ovat kaikki puhelin- ja lennätinjohdot hävitettävät. Liikkuessaan on koko ajan pidettävä täysi yhteys eri osastojen välillä ja tarkka vartiosto sivuilla sekä selkäpuolella. Kaikki tiedot ovat annettavat minulle Mäkrän kylään Palkealan puhelimen kautta.

9) Lääkärinapu on Palkealan kylässä.

10) Ammusvarastot ja muonat ovat Palkealan kylässä.

11) Minun sijaani jää Kiviniemeen kapteeni Nordman.

12) Muistakaa, että vihollinen pelästyy, kun pääsette sen selkäpuolelle. Tämä tekee jo yksistään sen aseman niin huonoksi, ettei meillä ole mitään syytä pelkoon. Täytyy liikkua vain urhoollisesti ja varmasti sekä täyttää tarkoin päälliköiden käskyt, niin voitto on meidän.

Tähdätkää, ennenkuin ammutte, katsokaa tarkoin, ettei omat miehet joudu tulenne alaisiksi. Tätä varten täytyy pysyä järjestyksessä ja jokaisen tietää, missä meikäläiset ovat. Tunnusmerkkinä tässä kiertoliikkeessä on kaikilla meikäläisillä valkoinen nauha tai pieni lippu kivääriin kiinnitettynä.

Uskon, että me karjalaiset ja savolaiset yhteisillä ponnistuksilla pakotamme ryssät ja maanpetturit kiireesti lähtemään pois maastamme.»

Näemme siis, että kiertoliikettä suorittavien joukkojen piti hyökätä vihollisen selkäpuolella radalle neljänä ryhmänä, joista pienimmät, kokonaan suksimiehistä kokoonpannut ryhmät kauimmas Sahajoen ja Viisjoen silloille sekä suuremmat rajan eteläpuolella olevalle Raasulin rautatieasemalle ja rajan pohjoispuolella olevaan Raasulin kylään.

Aikalailla ällistyivät Palkealan kylän asukkaat, kun myöhään maalisk. 24 päivän iltana heidän kyläänsä alkoi suoltua teiden täydeltä valkoisiin lumipukuihin puettuja suojeluskuntalaisia sekä Suvannolta että Raudusta päin. Mutta tulijoilla ei ollut paljon aikaa kyläläisten uteliaisuuden tyydyttämiseen, tulisella kiireellä majoittauduttiin muutamaksi tunniksi nukahtamaan, ennenkuin lähdettäisiin uskaliaalle retkelle melkein tiettömiä metsämaita myöten vihollisen miehittämälle alueelle.

Kiireessäänkin luutnantti Aschan sentään jo illalla tarkasti joukkojen perästä Kiviniemestä saapuneen kuormaston ja huomasi silloin, että hänen joukkueensa tärkeinmät »matkaeväät» — 100 pullollista petroleumia rajantakaisten siltojen polttamista varten — olivat jääneetkin saapumatta. Ne oli jo aamupäivällä pantu Kiviniemessä erityiseen kuormaan, mutta anteeksiantamattomasti hätiköiden oli rykmentin intendenttuuri, joka näihin saakka oli toiminut kiitettävällä täsmällisyydellä, unohtanut juuri tuon tärkeimmän kuorman lähettämättä.

Koko Palkealan kylästä ei löytynyt petroleumia juuri nimeksikään, ja niinpä soitti luutnantti Aschan yöllä Mäkrälle pyytäen sitä tulisen kiireellä hänelle toimittamaan, muuten olisi koko matkalle lähtö tarkotuksetonta. Mäkrältä lähetetyinkin klo 2 aamulla maalisk. 25 päivänä pyydetty petroleumimäärä, mutta myöhästytti tämä harmillinen viivykki kokonaista kaksi tuntia joukkojen lähtöä, jonka piti tapahtua heti puoliyön jälkeen.

Niinikään muutettiin aiempaa suunnitelmaa siten, että luutnantti Aschanin ja rakuuna Kaivolan joukkueet päättivät toimia yhdessä ja samota ensin kauempana, noin 9 km matkan päässä rajalta olevalle Viisjoen sillalle.

Matka Palkealasta rajalle suoritettiin alkutaipaleesta hevosilla ja hevosteiden loputtua lopputaival suksilla. Siitä suoriuduttiinkin nopeasti, ja kaikki kolme ryhmää erosi toisistaan reippain mielin kukin omaa, kieltämättä hiukan uhkarohkealta näyttävää urakkaansa suorittamaan.

Kiertoliikettä suorittavien joukkojen hyökkäys tuli viholliselle täydellisenä yllätyksenä. Yksin ajoin joutuivat radalle luutnantti Lindbergin ja vänrikki Sainion joukot. Ensinmainittu kiersi rajan Suomen puolella olevan Raasulin kylän pohjoispuolitse ja hyökkäsi aamuhämärissä kylään, jossa oli vihollisen paikallisesikunta ja vahva vartiosto. Syntyi lyhyt, tulinen tappelu, jossa vihollinen tuli perinpohjin nujerretuksi. Meikäläiset miehittivät esikunnan majapaikkana käytetyn kauppias Myöhäsen talon saaden haltuunsa kaikki vihollisen asiakirjat ja varastot, m.m. kokonaisen hevoskuorman kiväärejä, suuren määrän ammuksia, 18 vankia y.m. Kaksi vihollisen pääjohtajaa ampui itsensä suostumatta antautumaan elävänä meikäläisten vangiksi.

Pian kuitenkin tilanne muuttui. Meikäläiset eivät olleet radalle tultuaan ehtineet katkaista puhelin- ja lennätinlankoja, ennenkuin vihollinen ehti lähettää ensimäisen hätäviestin Raudun asemalle. Tästä oli seurauksena, että sieltä kiiruhti pian täydellä höyryllä Raasuliin panssarijuna ryhtyen oitis taisteluun luutnantti Lindbergin joukkojen kanssa. Aukeassa kylässä oli meikäläisten aseina kerrassaan epäedullinen, ja niinpä vetäytyi luutnantti Lindberg joukkoineen metsän laitaan jatkaen siellä kuitenkin vastarintaa iltahämärään asti.

Tällä välin oli panssarijunan lisäksi tullut Raasuliin viholliselle muutakin apuväkeä, ja kun panssarijunan johtaja oli huomannut heikäläisten päässeen täydellisesti tilanteen herroiksi, jatkoi se junineen matkaa rajan yli Raasulin asemalle, josta myöskin kuului ankara konekiväärien rätinä.

Siellä otteli vänrikki Sainio komppaniansa kera suuren Raasulin aseman herruudesta. Hän oli hyökännyt asemalle suoraan idästä ja saanut sen jo kiivaasti tapellen melkein kokonaan miehitetyksi, kun hätään joutui vihollisen panssarijuna. Nähtyään tämän tulla jyristävän vetäytyivät meikäläiset hiukan taaksepäin, ja tätä peräytymistä johtaessaan sai vänrikki Sainio vaikean haavan rintaansa tullen kykenemättömäksi taistelua johtamaan. Päälliköttä jäänyt komppania näki taistelun jatkamisen kerrassaan ylivoimaista vihollista vastaan hyödyttömäksi ja jätti asema-alueen klo 4 tienoilla iltapäivällä vetäytyen koko ajan vihollisen rynnäkköjä torjuen vähitellen metsään ja sitä tietä takaisin joukkojen yhtymäkohtaan Palkealan tielle.

Kaikkein paraiten suosi onni luutnantti Aschanin johtamaa lentävää osastoa. Se pääsi Viisjoen sillalle aivan kuin varas yöllä; sillan 6-miehinen vartiosto oli meikäläisten äkillisestä ilmestymisestä niin pökertynyt, ettei se ennättänyt edes apua mistään päin hälyttää, ennenkuin se oli tehty vaarattomaksi.

Meikäläiset tekivät sillalla puhdasta jälkeä. Ensin se räjäytettiin, sen jälkeen valeltiin sillan jäännökset huolellisesti öljyllä ja sytytettiin palamaan. Eikä luutnantti Aschan tyytynyt vielä tähänkään, vaan samosi rataa pitkin kauemmas etelään Lempaalan asemalle asti, valtasi sen, särki aseman suuren vesitornin sekä sytytti osan asemarakennusta tuleen. Vasta tämän jälkeen hän läksi pitkin rataa paluumatkalle joutuakseen vielä ennen yön tuloa lähempänä Suomen rajaa olevalle Sahajoen sillalle ja täydentääkseen sen tuhoamisella hävitystyönsä.

Vänrikki Sainion komppanian peräydyttyä Raasulin asemalta oli sieltä kuitenkin kiiruhtanut vihollisosastoja Sahajoelle, ja kun vihollisen panssarijunakin hääräsi edestakaisin radalla, täytyi luutnantti Aschanin sinä iltana jättää silta rauhaan. Hän voi kuitenkin olla sangen tyytyväinen jo siihenastisiinkin ennätyksiinsä palatessaan iltamyöhällä Palkealaan, jonne toiset joukot olivat jo ennen häntä saapuneet.

Yön aikana saatiin Palkealaan hiukan lisäväkeä, ja varhain seuraavana aamuna uudistettiin hyökkäys radalle tällä kertaa kahtena joukko-osastona. Pienempää, eli lentävää osastoa johti edelleen luutnantti Aschan, ja oli tämän joukon tehtävänä edellisen päivän hävitystyön täydentäminen. Suurempaan osastoon olivat yhdistetyt kaikki muut joukot, ja tuli tämän osaston luutnantti Lindbergin johdolla saartaa Raasulin asema ja kylä sekä koettaa vallata ne.

Tälläkin kertaa suosi onni aluksi luutnantti Aschania. Hän sai äkkirynnäköllä vallatuksi edellisenä päivänä hävittämättä jääneen Sahajoen sillan ja tuhosi sen perinpohjin. Näin oli rata lähes 10 km. matkalta tehty kokonaan käyttökelvottomaksi. Pietarista päin pääsivät vihollisen junat ainoastaan Lempäälään asti ja Raudun puolelta Sahajoen sillalle. Tämä aukko oli tarpeeksi suuri tehdäkseen raskasvarusteiselle viholliselle miltei voittamattomia vaikeuksia juuri alkavan kevätkelirikon aikana.

Raasulin aseman ja kylän valtausyritys ei siihen sijaan tänäkään päivänä onnistunut. Tosin sai luutnantti Lindberg joukkoineen ne jo saarretuksi johtaen itse hyökkäystä Raasulin kylän ja aseman länsipuolelta, toisten ahdistaessa asemaa koillisen ja idän puolelta. Urhokas päällikkö tunkeutui kuitenkin, vihollisen sitkeästä vastarinnasta kiukustuneena, liian rajusti eteenpäin. Hänen miehensä jäivät jälkeen, ja silloin kohdistivat miltei nenän edessä olevat vihollisen konekiväärit tulensa tuohon hurjan rohkeaan mieheen, jonka he kaikesta näkivät johtajaksi ja joka näytti tykkänään halveksivan heidän kuuliaan.

Noiduttu ei kuitenkaan ollut pelottoman sankarin rinta. Pian osui yksi turmanluoti maaliinsa, ja luutnantti Lindberg vaipui verissään hangelle. Silloin unohtivat lähinnä takana olevat miehet vaaran ja riensivät tuiskuna tulevasta kuularyöpystä huolimatta ihailemaansa päällikköä pelastamaan. Luutnantti Lindberg selitti kuitenkin miehille, että hän oli saanut tarpeensa ja vaati näitä jyrkästi palaamaan ketjuun, ettei järjestys häiriytyisi. Samalla hän veti esiin revolverinsa ja selitti miehilleen, että siinä on vielä muutamia marjoja vihollisen varalta ja viimeinen häntä itseään varten.

Näin jäi tyynenä loppuaan odottamaan sankaripäällikkö. Kerrotaan, että hän tosiaan henkitoreissa hangella maaten vielä taisteli viimeisen taistelun päälle tunkevien vihollisten keskeen jouduttuaan. Malttoiko hän säästää edes viimeistä luotia itselleen, siitä ei ole varmaa tietoa. Hänen ruumiinsa saatiin pelastetuksi vasta jälkeenpäin. Se oli alastomaksi ryöstetty ja runneltu.

Mutta päällikön sorruttua alkoivat meikäläisten rivit horjua ja vetäytyä taaksepäin. Vihollinen oli ollut jo aika kireällä, meikäläisten ketju jo paikotellen noin 50 metrin päässä vihollisen asemista ja radasta, ja vaikka se vielä puolustautui epätoivon vimmalla, olisi taistelu lopultakin saattanut ratketa meidän eduksemme. Nyt täytyi kuitenkin antaa yleinen peräytymiskäsky, ensin aseman länsipuolella taisteleville joukoille, ja kun niiden paluutie oli saatu turvatuksi, myös itä- ja koillispuolella taisteleville.

Eivätkä päivän vastoinkäymiset päättyneet vielä tähänkään. Kun luutnantti Aschan miestensä etunenässä palasi pitkin rataa hävittämältään Sahajoen sillalta, tuli heitä vastaan kaksi vihollissotilasta, jotka eivät Aschanin joukkoa huomanneet, ennenkuin olivat joutuneet aivan luutnantti Aschanin eteen. Luutnantti Aschan, rinnallaan rakuuna Kaivola, oli joutunut hyvän matkan joukkonsa edelle, ja niinpä luulivat ehkä punikit olevansa tekemisissä ainoastaan kahden miehen kanssa. Luutnantti Aschanin komennosta kohottivat miehet kyllä kätensä ylös, mutta samassa laukaisi toinen revolverinsa, ja panos osui suoraan luutn. Aschanin otsaan.

Se oli meno toisen sankarin ja sotilaiden ihaileman päällikön samana päivänä, ja tämä isku oli sitä katkerampi, kun se tuli melkein tapaturman tavoin. Masentunein mielin palasivat miehet loistavasti suorittamaltaan retkeltä rakkaan päällikkövainajansa ruumis mukanaan. Sodan kohtalottaret ovat oikukkaita...

Mutta siirtykäämme jo tapahtumiin Raudun aseman ympärillä. Kuten muistamme, käskettiin taistelumääräyksessä Raudun asemaa puoliympyrässä saartavien joukkojemme pitää yllä kiivasta tulta sitoakseen siten vihollisen voimat ja helpottaakseen vihollisen selkäpuolella liikkuvien joukkojen toimintaa.

Kun joukoille varhain maalisk. 25 päivän aamuna ilmoitettiin, että meidän pojat sillä hetkellä taistelivat jo kaukana Raasulissa ja siitä etelään pitkin rataa tuhoten sen minkä ennättivät vihollisen liikeyhteyksiä Pietarin kanssa, nostatti tämä tieto kaikkialla suuren innostuksen. Ei muistettu enää, että vihollisella oli niin hyvin aseistukseen kuin miehistöön nähden ratkaiseva ylivoima, tai jos muistettiin, ei siitä välitetty, vaan käytiin joka taholla kilvan hyökkäykseen. Pitihän näet niitä rajalla ja sen takanakin tappelevia poikia auttaa, kun kerran oli niin suuret asiat kyseessä.

Ikävä kyllä ei nytkään edes ainoa tykkimme ammuksien puutteessa voinut olla juuri miksikään avuksi jalkaväelle. Niinikään oli saatu vain muutama konekivääri entisten neljän lisäksi. Vihollinen puolestaan pani heti meikäläisten hyökkäyksen alettua kymmenkunnan tykkiä paukkumaan, ja sen konekiväärit vetelivät joka taholla pitkiä säveliä meikäläisiä hyökkäysjoukkoja vastaan.

Siitä huolimatta mentiin eteenpäin. Kirkonkyläläiset, joita johtivat jääkärivänrikki Siira ja komppanian päällikkö Männikkö, sivuuttivat pian kirkonkylän ja aseman välillä olevan pienen joen. Sen yli päästyä jatkettiin taivalta ankarassa kuulasateessa ja jouduttiin pieneen Keripadan kylään, joka on noin 500 metrin päässä asemalta. Mutta ei siihenkään pysähdytty vaan painettiin yhä eteenpäin, kunnes klo 3 tienoilla oltiin aivan vihollisen varustusten edessä.

Yhtä sisukkaasti ponnistelivat kirkonkyläläisten rinnalla Leinikkälän joukot, johtajinaan luutnantti Pekkala sekä komppanian päälliköt Pesonen ja Nissinen. Tosin näillä joukoilla oli vielä vaikeampi taival — osaksi aukeita peltoja ja niittyjä — mutta eteenpäin piti mennä ja niin mentiin mistään välittämättä, taakseen katsomatta.

Mäkrän ja Orjansaaren joukkoja johti tällä kertaa jääkärivänrikki Skogström, tämän sivustan vanhan, treenatun johtajan Läheniemen potiessa haavoittunutta koipeaan. Mutta eipä uusi johtaja tänä kuumana päivänä pilannut edeltäjänsä mainehikkaita traditsioneja. Vaikka vihollinen tälle sivustalle oli keskittänyt konekiväärejä melkein ketjun tapaan ja lähetti niistä ihan sakeanaan kuulia hyökkääjäin silmille, niin kuutisen tunnin tappelun jälkeen voi Skogström klo 3 tienoilla iltapäivällä raporteerata lyhyesti ja ytimekkäästi: »Olemme vallanneet maantien aivan Raudun asemaa myöten.»

Oli siis tällä siivellä päästy aivan vihollisen tiilivarustuksille asti, ja pian niille tunkeuduttiin muuallakin. Niillä puolustausivat venäläiset kuitenkin epätoivon vimmalla, ja vaikka siellä ja täällä puolustautujat saatiin jo asemistaan karkotetuiksi, niin ajautui niiden tilalle uusia, eikä pysyväistä aukkoa saatu millään kohdalla sen vahvaan varustusvyöhön repäistyksi.

Koko taistelun ajan piti vihollinen yllä hurjaa tykkitulta saaden useita hyviä sattumia kirkonkylään sekä myöskin Mäkrälle, m.m. aivan meidän esikuntatalomme ulkosuojiin. Vihollisen tykkitulesta syttyi päivän pitkään useampia tulipaloja, jotka lisäsivät laajalla taistelualueella riehuvan näytelmän suuremmoisuutta. Lopuksi alkoivat ryssät syytää meikäläisten hyökkäysjoukkojen silmille tuiskunaan kartesseja pelottavan ankaran konekivääritulensa lisäksi.

Mutta kyllä niillä ryssillä oli kuumat paikat itselläänkin. Meikäläiset olivat jo joka puolella siksi lähellä, että tulemme pyyhki ristiin asema-alueen yli. Se tuli teki tuhoisaa jälkeä vihollisen riveissä, ja useammissa sadoissa sai vihollinen varmaan laskea sinä päivänä kärsimänsä mieshukan.

Mutta taistelu ei päättynyt edes päivän loputtua, vaan sitä jatkettiin hellittämättä puoliyöhön asti. Silloin otettiin vasta ensimäinen lyhyt lomahetki, osa miehiä päästettiin syömään, toiset jäivät ketjuun vihollisen varustusten edustalle. Hetkisen perästä vaihdettiin vuoroja, ja kun sillä tavoin kaikki olivat saaneet hiukan einettä haukatuksi, alotettiin leikki viipymättä uudestaan. Vihollinen oli ehkä luullut, että se pääsisi levähtämään, mutta siinä se pahasti erehtyi. Koko seuraavan päivänkin se sai puolustautua yhtä vimmatusti aina hamaan puoliyöhön asti.

Se päivä pani kovalle koetukselle miesten voimat. Yöllä oli pakkanen ollut ankara eikä se sanottavasti päivälläkään lauhtunut. Sen kynsissä pyrkivät väsyneet miehet loputtomasti ketjussa maatessaan kokonaan vilusta puutumaan. Ainoa keino, jolla voi pitää itseään sulana, oli hellittämätön ampuminen, ja kyllä sitä ammattiinkin, niin että pyssyjen piiput tämän tästä kuumenivat hyppysiä polttavaksi ja täytyi niitä hangessa jäähdytellä. Huumaava rätinä ja pauke, kuulien viheltäminen ja kartessien räiske tahtoivat viedä herpautuneet aistit aivan sekaisin. Siellä ja täällä näki uupuneen miehen painavan päänsä lumeen sillä tavoin sekavia ajatuksiaan selvitelläkseen. Sakeassa metsässä ruskui ja paukkui kuin maailmanlopun hävitys olisi siellä kulkuaan kulkenut. Tuhkatiheään kaatelivat räjähtelevät kartessipanokset kokonaisia puitakin ja tuiskuna ryöppyävät kuulat karistelivat, yhtenäisenä sateena havunoksia ketjussa makaavien miesten päälle. Moni jäi niiden alle ainaiseksi nukkumaan, ja yhä paksummaksi karttui havupeite elonsa kukkeudessa uupuneen nuorukaisen päälle. Metsä-äiti sillä tavoin peitteli pehmoisella, vihertävällä vaipallaan kotimaansa puolesta kaatuneita. Mutta kaatuneiden ympärillä riehui yhä taistelu, kaikuivat komentosanat, ja eteenpäin paloi vielä elossa olevien kiihkeä halu. Ja vielä mentiinkin eteenpäin, vaikka väsymys tahtoi jo kaikki jäsenet herpaista. Ryömittiin upottavassa lumessa ammunnasta kuumentunut kivääri toiseen käteen puristettuna, toisella vapisevalla kädellä haroen oksista ja lumesta pistävistä vesoista matkan jouduttamiseksi. Ja kun sillä tavoin, aina välillä ampuen, oli hivuttu kuolettavan pitkä rupeama, kohottiin yhtäkkiä rynnäkköön, ja kaikkosi silloin taas herpaiseva väsymys, horjuvat polvet terästyivät, rajuna kaikui eläköönhuuto. Mutta vielä taisteli vihollinenkin sitkeästi lujien varustustensa turvin, ei voitu sen vastarintaa lopullisesti murtaa.

Tehtiin vielä väsymyksestä huolimatta yllätyksiäkin viholliselle. Kolmessa eri kohdassa Raudun aseman eteläpuolella pääsivät meikäläiset äkkihyökkäyksellä tunkeutumaan radalle, mutta vihollinen ennätti hätään, ennenkuin rataa ehdittiin pahemmin rikkoa.

Tänä päivänä sai vihollinen lopulta Raudun vanhan, kovia kokeneen kirkon poltetuksi. Se olikin jo ammuttu niin remaksi, että oli aivan käsittämätöntä, miten se niin kauan oli kestänyt kasaan luhistumatta.

Pelottavan määrän tuhlasikin vihollisen tykistö ammuksia tämän kaksipäiväisen taistelun aikana, ja vaikka sen tykkitulen aiheuttamat sotilaalliset vauriot olivat verrattain vähäiset, teki se siihen sijaan paljon tarpeetonta, aineellista vahinkoa. Raudun pieni, mutta sievä kirkonkylä oli taistelun jälkeen aivan raunioina, siitä oli jälellä vain savuavia kekälekasoja sekä sen lisäksi muutamia repaleiksi ammuttuja talorähjiä, nekin jo osaksi luhistuneita. Ja muissakin aseman ympäristökylissä näkyi hävityksen jälkiä, vaikka tosin vähemmässä määrässä.

Se oli sitä vanhastaan tunnettua venäläistä sodankäyntitapaa. Aikanaan olivat tsaarikauden armeijat siitä kuuluisat, eivätkä bolshevikit näyttäneet jäävän oppi-isistään hitoistakaan jälelle.

Taistelu lopetettiin vasta klo 11,30 maalisk. 26 päivän illalla. Vahva vahtiketju jätettiin aseman ympärille, muut joukot saivat palata lepäämään. Taistelu oli kestänyt yhteen menoon 44 tuntia, ja sen päätyttyä olivat joukkomme niin uuvuksissa, että tuskin jaksoivat enää ketjusta majapaikkoihinsa hoippua. Myös oli joukkojemme mieshukka ollut suuri, puhumattakaan kaatuneista pataljoonan päälliköistä Aschanista ja Lindbergistä, joiden kaatuminen niissä oloissa oli aivan korvaamaton.

Jos sitten käännymme tarkastelemaan taistelun tuloksia, niin eivät ne ehkä ensi katseella näytä uhrausten arvoisilta. Näkyväisenä, kouraantuntuvana tuloksena oli vain Raudun ja Pietarin välisen rautatieyhteyden katkaiseminen. Sen merkitys oli kyllä arvaamattoman suuri, kuten jo tuonnempana olemme painostaneet, mutta senhän olisi ehkä onnen suosiessa voinut saavuttaa vähemmälläkin.

Oli kuitenkin yksi, jota ei vähemmillä uhreilla olisi voitu saavuttaa: se oli taistelualotteen ratkaiseva siirtyminen meikäläisten käsiin. Vihollinen oli yhdellä iskulla viskattu hyökkääjästä puolustautujaksi. Se piti kyllä edelleen hallussaan Raudun rautatieasemaa, vieläpä rajalla olevaa Raasuliakin, mutta siitä huolimatta se tunsi olevansa jo melkein kuin saarroksissa ja kykenemätön mihinkään aktiiviseen toimintaan. Siltä oli otettu luonto pois ja se alkoi tajuta päivänsä luetuiksi tällä maankolkalla.