Part 1

language: Finnish

ERAKKO

Ynnä muita kertomuksia

Kirj.

EBBA PAULI

Tekijän luvalla suomentanut

Helmi Pekkola

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925.

SISÄLLYS:

I. Onni II. Rukouksenkuuleminen III. Vain muruja IV. Herramme erehdys V. Kuinka tulla hyväksi VI. Äiti VII. Ristiretkeilijä VIII. Kuningas IX. Kääntyminen X. Ennen aikojaan syntynyt XI. Sairaus XII. Uskoa Kertomus Nunnasta Vaeltaja Paratiisin portilla

I. ONNI

Kerran, kauan, kauan sitten, kun ihmiset olivat hurskaampia kuin nyt, tapahtui se, mitä tässä kirjassa kerrotaan.

Kallioluolassa, autiossa metsässä asui erakko. Hän oli vanha, tuskin kukaan tiesi kuinka vanha; ja hän oli asunut siellä kauan; tuskin kukaan tiesi kuinka kauan. Talvet ja kesät hän eli siellä, ja näytti siltä, kuin hän ei olisi tuntenutkaan muunlaisia elintapoja. Kallioluolassa oli kuusenhavuista ja sammaleista tehty vuode, karkeasti veistetty pöytä ja istuimena pölkky. Siellä oli pata litteällä kivellä, joka teki lieden virkaa. Vesiruukku ja muutamia saviastioita näkyi nurkassa. Muutapa siellä ei ollutkaan.

Luola sijaitsi korkealla vuorella, ja erakon oli kuljettava pitkä matka, osaksi aivan raivaamatonta tietä, kun hän jonkun kerran meni kylään noutaakseen sieltä niukan ravintonsa. Vielä vaivalloisempaa oli kiivetä luolalle laaksosta, missä ihmisten asunnot olivat hajanaisina kylinä. Mutta seudun asukkaat olivat kuitenkin ottaneet tavakseen lähteä erakon luo, kun he joutuivat sielunhätään, kun surut ja epäilykset kohtasivat heitä, ja kun heidän sydämensä kalpasi sitä, mitä elämä ei heille antanut.

* * * * *

Kerran tuli nuori nainen kallioluolalle. Hänen hipiänsä oli kukoistava, ja tumma tukka ympäröi runsaina kiharoina hänen kasvojaan.

»Isä», sanoi hän, »sieluani kalvaa onnen ikävä. Minä olen nuori ja voimakas ja tiedän, että minua varten on olemassa suuri onni. Mutta se pakenee minua alituisesti, ja elämä on kurjaa ja köyhää. Minä ikäänkuin näen onneni kaukana ja tiedän, että jos vain saavuttaisin sen, muuttuisi kaikki toisenlaiseksi. Köyhä elämä vaihtuisi suureksi, rikkaaksi ja ihanaksi. Isä, olen rukoillut Pyhää Neitsyttä, häntä, joka kuitenkin on nainen, kuuntelemaan minun sydämeni kaipausta, mutta hän ei sitä tee. Ja nyt on kaipaukseni niin suuri, että se kuluttaa voimani. Isä, mitä pitää minun tekemän saavuttaakseni onneni?»

Erakko vastasi: »Se, mikä sinusta näyttää onnelta, voidaan saavuttaa ainoastaan siten, että joko sinä tai joku muu tekee vääryyttä. Mutta se, mikä voitetaan vääryydellä, ei voi koitua onneksi. Sentähden sinun täytyy luopua siitä, mitä pidät onnenasi.»

Nainen vastasi: »Minä en voi luopua; onneni on minulle enemmän kuin elämä.»

Ja hän kääntyi nopeasti ja kiirehti takaisin kylään.

Kun vuosi oli kulunut, seisoi hän uudestaan erakon luolalla.

»Isä», hän sanoi, »sinä olit oikeassa. Minun onneni voitiin saavuttaa ainoastaan siten, että tehtiin vääryyttä. Ja nyt on vääryys tehty, ja nyt minä omistan sen, minkä piti olla onneni. Mutta ihmeellistä kyllä, sinä olit oikeassa myöskin siinä, että nyt se ei olekaan enää onnea.»

Erakko nyökäytti päätään hiljaa ja surullisesti, mutta ei sanonut mitään.

»Isä», jatkoi nainen, »eikö siis olekaan minun osalleni todellista onnea?»

Ei nytkään erakko vastannut. Hän pudisti vain harmaata päätänsä ja katsoi kauas etäisyyteen, ikäänkuin sieltä etsiäkseen vastausta naisen kysymykseen.

Sitten hän taas pudisti päätään, ja nainen ymmärsi häntä.

»Sittenhän ei kannata elää», hän sanoi, ja hänen nuorekkaan äänensä sointu oli särkynyt. Yhdessä hetkessä hän oli muuttunut vanhaksi naiseksi.

Hän aikoi mennä, mutta erakko viittasi häntä jäämään.

»On olemassa jokin, mikä on onnea suurempi», hän sanoi hitaasti, »jokin, jota saavuttaakseni minä olen paennut maailmaa ja ihmisiä. Jokin, joka ei koskaan häviä. Rauha.»

»Rauha», toisti nainen, ja hänestä näytti ensin, kuin tämä kehnosti korvaisi sen onnen, jota kohti hänen sielunsa hillittömästi ikävöiden oli kurkottautunut. Mutta kun hän kohtasi syvän katseen, joka loisti uurteisista kasvoista, niin hän ymmärsi, että tässä oli kysymys jostakin, jonka suuruus vielä oli häneltä salassa.

»Rauha», hän toisti vielä kerran koneellisesti ja lisäsi: »Sano, isä, kuinka se saavutetaan!»

»Jonkun täytyy tehdä suuri uhraus», vastasi erakko, »toisen täytyy taistella vaikea taistelu, ja kolmannen täytyy kantaa raskasta taakkaa. Kaikkien meidän täytyy alistua kuuliaisiksi Korkeimman äänelle sisimmässämme.»

Nainen katsoi häneen, nyökäytti vaieten päätään ja lähti takaisin kylään.

* * * * *

Kun jälleen vuosi oli kulunut, seisoi hän taas erakon luolalla.

»Isä», sanoi hän, »taas sinä olit oikeassa. Minä olen antanut uhrini ja minä olen ollut kuuliainen Korkeimman äänelle sisimmässäni. Onnea en enää etsi, mutta olen löytänyt rauhan.

II. RUKOUKSENKUULEMINEN

Erakon luo tuli kerran toinen nainen, joka hiljaa pysähtyi luolan ulkopuolelle. Hän näki, että ukko oli vaipunut rukoukseen, eikä tahtonut häiritä häntä. Mutta kun tämä vihdoin lopetti ja tuli luolan aukolle, virkkoi hän:

»Ukko, minkätähden sinä rukoilet? Ei ole totta, että Jumala kuulee ihmisten rukoukset, vaikka papit niin sanovat.»

»Nainen, tiedätkö, että pilkkaat Jumalaa?» kuului erakon vastaus.

»En pilkkaa», hän vastasi rauhallisesti, »minä tiedän, mitä sanon. Minä olen rukoillut Korkeimmalta kaksikymmentä vuotta yhtä ja samaa. Minä olen polvistunut kaikkien alttarien ääreen, joita on täällä usean penikulman alueella. Olen sytyttänyt vahakynttilöitä ja uhrannut lahjoja Jumalan äidille. Sitä rukousta olen kantanut sieluni sisimmässä lakkaamatta. Se on aamujeni ensimmäinen ajatus, iltojeni viimeinen. Ja kuitenkaan ei minua ole kuultu. Enkö sitten tietäisi, mitä puhun, sanoessani, ettei Jumala kuule rukouksia?»

»Et», sanoi erakko, »sinä et tiedä. Ehkei rukouksesi ollut Jumalan mielen mukainen rukous.»

Hän pudisti päätään.

»Eikö Jumala sitten tahdo, että aviopuolisot rakastavat toisiaan?» kysyi hän.

Ja hän kertoi erakolle, kuinka hän nuorena oli mennyt naimisiin miehen kanssa, jota rakasti. Mutta ei kulunut montakaan vuotta, ennenkuin hänen miehensä sydän kääntyi pois hänestä, ja kaikki, mitä hän senjälkeen teki ja sanoi voittaakseen takaisin hänen rakkautensa, oli ollut turhaa. Nyt alkoivat he molemmat tulla harmaiksi. He elivät yhdessä, mutta heidän välillään oli kuin korkea muuri, eikä ollut mahdollista elää edes ulkonaisesti sovussa hänen kanssaan.

»Onko olemassa», hän kysyi lopuksi, »suurempaa surua kuin elää vuodesta toiseen sen rinnalla, jota rakastaa enemmän kuin omaa elämäänsä, ja kuitenkin elää hänen kanssaan, kuin olisi hän vihollinen.»

Erakko katsoi häneen ja sääli häntä. Hän näki suuren kaipuun hänen sielussaan eikä sanonut, niinkuin kylän pappi oli sanonut, ettei hänen rukouksensa ole ollut kyllin palava voidakseen nousta taivaaseen. Hän näki, että huolimatta vuosista ja pitkästä kärsimyksestä, naisen rinnassa asui rakkaus, lämmin kuin seitsentoistavuotiaan. Mutta hän ei myöskään koettanut, niinkuin naapurikylän pappi oli tehnyt, puolustaa Korkeimman menettelyä sanomalla, että tuo rakkaus oli epäjumalanpalvelusta, joka suututti Korkeinta. Hän tiesi, etteivät ihmiset koskaan voisi rakastaa liian paljon, ja ettei rakkauden Jumala koskaan voi suuttua rakkauteen.

»Nainen», sanoi hän hitaasti, »sinä et tiedä, mitä sanot, ja sentähden Korkein ei lue sinulle synniksi pilkkaamistasi. Mutta sinä olet suuren erehdyksen uhri. Rukouksesi on kuultu ehkä kauan, kauan sitten, mutta sinä et ole huomannut sitä. Ja sinä olet rukoillut yhä edelleen sitä, minkä jo olet saanut.»

»En ymmärrä sinua», sanoi nainen.

»Meidän ei pidä ainoastaan osata rukoilla», sanoi erakko, »vaan myöskin osata ottaa vastaan rukouksen kuuleminen. Mene kotiisi äläkä rukoile enää kauemmin, mutta sensijaan ota vastaan Jumalan lahja sinulle.»

Hän vetäytyi takaisin luolaansa. Mutta naisen katseeseen oli syttynyt toivon säde. Hänen jalkansa kompastelivat hänen kulkiessaan polkua alas kylään, niin kiire hänellä oli.

Kahdeksan päivää myöhemmin hän seisoi taas erakon luolalla.

»Isä», sanoi hän, »Korkein kuulee ihmisten rukoukset, minä tiedän sen nyt!»

Erakko nyökkäsi. Hänen mielestään oli tämä, mitä nainen nyt sanoi, varminta kaikesta. Hän ei näyttänyt edes halukkaalta kuulemaan, mitä tällä olisi hänelle kerrottavaa. Oli kuin hän tietäisi sen ennestään. Mutta nainen pakotti hänet kuuntelemaan.

»Isä», sanoi hän, »sinä iltana, jolloin menin kotiin luolaltasi, kiiruhdin minä viivyttelemättä puolisoni luo, ja, mitä hän ei ollut tehnyt kahteenkymmeneen vuoteen, sen hän teki nyt. Hän nousi ja tuli minua vastaan. Miks'ei hän tehnyt sitä koskaan ennen?»

»Sentähden, ettet sinä kahteenkymmeneen vuoteen ollut kiirehtinyt hänen luokseen niinkuin sinä iltana», vastasi erakko.

»Ja kun kohotin katseeni häneen, näin hänen silmissään samaa loistetta», jatkoi nainen, »mikä loisti niistä vastaani sinä päivänä, jolloin tulin hänen omakseen. Sano, minkätähden se on ollut sammuksissa koko tämän pitkän ajan?»

»Sentähden, ettet sinä koskaan, ainoanakaan päivänä odottanut näkeväsi sitä», erakko vastasi.

»Ja nyt voimme puhua toistemme kanssa niinkuin ensimmäisinä ihanina aikoina. On kuin kaikki nämä pitkät, raskaat vuodet olisivat kauheata unta, ja kuin nyt vasta olisi tullut päivä. Isä, sano, kuinka on mahdollista, että huolimatta lukemattomista rukouksistani, kaikki tämä paha on voinut tulla välillemme ja pitää meidät vallassaan kaksikymmentä pitkää vuotta!»

»Etkö ymmärrä sitä vieläkään, tyttäreni», sanoi erakko. »Sinä olet rukoillut hyvää, mutta uskonut todeksi pahan ja siten ojentanut kätesi sitä kohti. Ei edes Korkein voi pelastaa ihmistä ihmisen itsensä sitä tietämättä. Ei edes Korkein voi antaa meille hyviä lahjojaan, jos meidän kätemme aina ovat ristityt rukoukseen, mutta eivät koskaan avaudu ottamaan vastaan, mitä olemme rukoilleet.»

Kauan seisoi nainen miettivänä paikallaan.

Näytti siltä kuin hän olisi ajatuksissaan uudestaan elänyt menneet vuodet.

»Minä hullu!» hän vihdoin sanoi.

Ja hän kiirehti joutuisin askelin polkua alas. Hänen oli otettava takaisin kadotettu aika.

III. VAIN MURUJA

Muutamana päivänä tuli erakon luo nuori pappi eräästä laaksossa olevasta kylästä. Oikeastaan oli ihmeellistä, että pappi tuli hänen luokseen, sillä kirkko ei katsellut häntä suopein silmin. Hän oli aina ja kaikille sanonut suoraan ajatuksensa, ja tämä ei aina ollut sopinut yhteen sen kanssa, mitä kirkon miehet opettivat. Kaiken lisäksi kansa piti erakkoa pyhänä miehenä, pyhempänä kuin pappeja ja munkkeja, jotka elivät sen keskuudessa. Se ei merkinnyt hyvää kirkon vallalle. Erakko kuuluikin niihin moniin pyhimyksiin, jotka julistetaan pyhimyksiksi vasta kauan kuolemansa jälkeen, kun he eivät enää ole vaarallisia niille, joilla on valta, tai jotka sitä tavoittelevat.

Nuori pappi tuli hitaasti kävellen polkua ylöspäin. Hän katseli kaikkea ympärillään ja näytti nauttivan kulkemisestaan suuressa, hiljaisessa metsässä. Silloin tällöin hän pysähtyi ja tarkasteli ajatuksissaan kukkaa, lehteä tai puuta, joka kuvastui taivasta vastaan. Mutta helppo oli havaita, ettei hän lehteä katsellessaan nähnyt puuta eikä puuta tarkastellessaan huomannut metsää.

Vihdoin hän saapui erakon luolalle. Lähtiessään kylästä, oli hän ollut täysin selvillä siitä, mitä kysyisi erakolta, mutta nyt hänestä tuntui kuin asia ei olisikaan kysymisen arvoinen. Siksi hän vaikeni, kunnes erakko kysyi:

»Mitä sinä etsit?»

»En juuri mitään», kuului vastaus. Mutta sitten hän katui ja lisäsi: »Niin, kai minä kuitenkin etsin. Minä etsin kaiketi vastausta, minä, niinkuin kaikki muutkin.» Ja sitten hän taas vaikeni.

»Jos minun pitää vastata», sanoi erakko lopuksi, »niin tulee sinun toki kysyä ensin.»

»Kaiketi minun täytyy», sanoi pappi hitaasti. »Minkätähden kohtelee Jumala meitä ihmisiä niin ihmeellisesti? Minulle hän antaa vain muruja.»

»Kaikki te moititte Meidän Herraamme», sanoi erakko. »Minä saan olla täällä kuin mikäkin Herramme puolustaja. Mutta mitä tarkoitat sillä, että saat vain muruja?»

»Niin, kaikki on niin pientä», sanoi pappi, »eikä koskaan tapahdu mitään. Koko nuoruuteni on kulunut kuin tyyni virta. En tiedä, mitä suuri suru tai suuri onni tai suuri kaipaus merkitsee. Toinen päivä on toisen kaltainen, toinen vuosi toisen. Joskus melkein kadehdin suuria syntisiä ja suuria epäilijöitä, jotka tulevat ripittäytymään minulle. He tietävät ainakin, mitä suuri katumus ja tuska on, ja koska he sen tietävät, voivat he myös tuntea suuren lohdutuksen. Sitä en minä voi.»

»Nyt puhut mielettömästi», sanoi erakko.

»Niin, niin teen», pappi myönsi, »mutta minun mielestäni voisit ymmärtää minua. Katso, tällä tavoin ei minusta koskaan tule mitään. Ajatukseni, tunteeni ja toiveeni tulevat pieniksi ja mitättömiksi, kaikki tulee mitättömäksi ja pieneksi. Ja uskon kuitenkin, että voisin tulla joksikin. Jospa minut kutsuttaisiin taisteluun elämästä ja kuolemasta; jospa minut kastettaisiin tulikasteella tai saisin kärsimyksenkalkin juodakseni! Niin, ukko, minä tarkoitan, mitä sanon! Ilman sitä minusta varmaankin tulee vain vaivainen raukka. Mutta minulle ei koskaan tapahdu mitään. Elämä on ainaisesti yhtä ja samaa!»

»Sinun syntymäsi jälkeen on kyllä tapahtunut sangen paljon», sanoi erakko, »sekä suurta että pientä; mutta me voimme myöskin nyppiä rikki sen, minkä olemme saaneet käsiimme, niin ettei siitä koskaan tule mitään. Ehkäpä sinä teet niin.»

Mutta nyt nuori pappi suuttui.

»Sinäkin annat minulle vain muruja», sanoi hän, »luulin, että voisit antaa minulle kunnollisen vastauksen.»

Silloin erakko lähti luolastaan ja alkoi kulkea polkua ylöspäin. Pappi seurasi häntä ihmetellen. Vuoren huipulle saavuttuaan erakko osoitti kahta puroa, jotka juoksivat vähän matkan päässä toisistaan ja jotka molemmat omalla tavallaan etsivät tietänsä laaksoon. Ne olivat kuin kaksi leveätä, hopean valkoista nauhaa, jotka kimaltelivat auringonpaisteessa.

»Katso tuota puroa», hän sanoi, »se heittäytyy toiselta kalliolta toiselle, se vaahtoaa ja kuohuu, ei koskaan ole vaiti eikä sillä koskaan ole lepoa. Se tekee ihmeellisiä mutkia ja polvia täällä metsän yksinäisyydessä. Ihmiset pysähtyvät ihailemaan sitä, mutta he eivät voi kulkea sitä pitkin. Ja meren se saavuttaa vasta pitkien mutkien perästä.»

Hän vaikeni, ja pappi vaikeni myöskin odottaen, että vanhus jatkaisi.

»Tuo puro on sellaisen elämän kaltainen, jollaista sinä itsellesi toivot», jatkoi erakko hetken vaitiolon jälkeen, »elämän, täynnä taistelua ja ristiriitaa, liikuntoa ja muutosta. On ihmisiä, jotka aina elävät sellaista elämää, ja jokainen meistä saa ennemmin tai myöhemmin kokea sitä jossakin määrin. Meidän ei tule moittia eikä kadehtia toisia eikä sääliä itseämme niinä aikoina. Se on nyt kerta kaikkiaan yksi elämän monista teistä. Ja niinkuin puro vihdoin löytää tien mereen, niin löytävät kyllä nekin, jotka saavat elää sitä elämää, ennemmin tai myöhemmin Hänen luokseen, joka samalla kertaa on heidän alkunsa ja päämääränsä.»

Hän vaikeni taas ja jatkoi vasta hetken kuluttua:

»Mutta, näetkö, niinä aikoina täytyy meidän panna melkein kaikki voimamme taisteluun oman itsemme kanssa. Monet ajatukset, epäilyt, surut, tuskat, etkö usko, että ne kuluttavat? Meidän täytyy kulkea katse sisäänpäin kääntyneenä. Mitä tapahtuu meissä itsessämme, on niin voimakasta, että se vaatii kaiken huomiomme ja kaikki voimamme. Tuskin havaitsemmekaan silloin toisia ihmisiä, ja niin kai täytyy ollakin.»

»No, toinen puro sitten, sanoi pappi, kun erakko taas vaikeni. »Minä kai olen sellainen?»

»Niin», vastasi erakko ja nyt hän hymyili. »Sinähän itse vastikään sanoit, että sinun elämäsi kulkee kuin tyyni virta. Katso, emme voi palvella Herraamme siten, että aina kuljemme ja panemme kaiken voimamme vain omaan itseemme. Sentähden melkein kaikilla ihmisillä on elämässään aikoja, jolloin he eivät omista omakohtaista onnea eikä omakohtaista surua. Ainakaan ei suurta onnea eikä suurta surua. Niinä aikoina pyytää Meidän Herramme heiltä, että he olisivat olemassa ei ainoastaan itseään, vaan monia muita varten. Heillähän on aikaa ja voimia, ja ne heidän tulee käyttää toisten hyväksi. Se, mitä tapahtuu heitä ympäröiville ihmisille, täytyy tuntua heistä, kuin tapahtuisi se heille itselleen. Siitä sinä tiedät hyvin vähän ja kuitenkin olet sinä kokonaisen seurakunnan pappi. Niinä vuosina, jotka sinä olet elänyt seurakuntasi keskuudessa, ovat suru ja ilo vierailleet siellä yhtä mittaa. Muistatko kadon ja kauhean nälänhädän, joka tappoi useita ja ajoi toisia mieron tielle? Muistatko ruton, joka hävitti kodin toisensa perästä, teki lapset orvoiksi, vanhemmat lapsettomiksi? Muistatko tulipalon kirkonkylässä ja maanvieremän, joka tuhosi kolme taloa? Muistatko?»

Pappi ei tosin ollut unohtanut näitä, mutta hän ei vastannut. Hän oli painanut katseensa maahan, ja puna kohosi hänen poskillensa.

»Siellä on ollut myös iloa», jatkoi erakko säälimättä. »Muistatko lesken, joka sai takaisin ainoan poikansa vahingoittumattomana kahdenkymmenen vuoden poissaolon jälkeen, ja neidon, jolle meri antoi takaisin hänen rakastettunsa? Muistatko tuhovuoden jälkeisen kesän ihmeelliset sadot? Muistatko siunatun sateen, joka sammutti raivoavat liekit, ennenkuin koko kylä tuhoutui? Muistatko?»

Pappi nyökkäsi. Niin, hän muisti kyllä.

»Muutakin on tapahtunut», jatkoi erakko. »Suru ja ilo eivät ole tärkeimpiä tässä maailmassa. Sinä olet nähnyt vihollisten tunkeutuvan seudulle. Eräs niistä oli nimeltään juoppous, ja nuoret miehet joutuivat helposti sen saaliiksi. Kylässä on kolme ravintolaa tänä vuonna; siellä ei ollut ainoatakaan muutama vuosi sitten. Tämän vihollisen jäljissä seurasi toisia: sekä toimettomuus että tuhlaavaisuus. Nyt vallitsee köyhyys siellä, missä ennen oltiin varakkaita. Ja miten on sen varasjoukkueen laita, joka kulkee läpi seudun kaikkien kauhuna? Sinä tiedät, että useita nuoria miehiä sinun kylästäsi on julkisesti antautunut laittomuuden ja jumalattomuuden valtaan ja liittynyt siihen joukkoon. Vai etkö tiedä?»

Papin pää vaipui alemmaksi. Hän tiesi sen kyllä. Niin, hän tiesi sen.

»Pappi», sanoi erakko kuuluvalla äänellä, ja hänen katseensa välähti, kuin olisi hän suuttunut, »tiedät kaiken tämän ja kuitenkin sanot minulle, ettei mitään tapahdu ja ettei ole olemassa taistelua sinua varten!»

Oli hiljaista tuolla korkealla vuoren huipulla. Papin pää oli vaipunut käsivarren varaan. Kun hän kohotti sen, oli viimeinenkin suuttumuksen jälki kadonnut erakon kasvoilta. Hän istui ja seurasi katseillaan jokea, joka luikerteli laaksossa.

»Näetkö», sanoi hän, »tuossa joessa ei vesi ole matalampi kuin purossa, joka heittäytyy alas jyrkänteeltä. Mutta se kulkee tietänsä tyynesti ja hiljaa eikä pidä melua itsestään. Leveänä ja mahtavana se virtaa kylän läpi. Ilman sen vettä olisi teidän vaikea tulla toimeen. Ja melkein aina, aiottepa minne tahansa, kuljette sen leveätä selkää pitkin.»

»Sellainen tulee minun elämäni olemaan», mumisi pappi.

»Niin», erakko sanoi, »niinä aikoina, jolloin Jumala kieltää meiltä suuren persoonallisen onnen ja säästää meidät suurilta persoonallisilta suruilta ja taisteluilta, tulee meillä olla aikaa mennä ulkopuolelle itseämme ja tehdä monien ilot ja surut ja taistelut omiksemme.»

IV. HERRAMME EREHDYS

Eräänä päivänä tuli erakon luo nuori ja iloinen mies. Hän nousi vihellellen polkua läpi metsän ja tunsi nähtävästi olevansa tyytyväinen itseensä ja koko maailmaan. Hänen valpas katseensa näki, kuinka kaunis luonto hänen ympärillään oli, ja hänen herkkä korvansa kuuli lintujen liverryksen. Syvin siemauksin hengitti hän havuntuoksua. Hän ei pitänyt kiirettä, ja sentähden tuli ilta, ennenkuin hän saavutti vuoren huipun ja tuli erakon luolalle. Se oli tyhjä.

Etsien käänsi mies katseensa kohti paikkaa, missä vuori laskeutui äkkijyrkkänä laaksoon. Sieltä, juuri jyrkänteen reunalta, josta oli laaja näköala, hän löysi etsimänsä. Erakko istui, niinkuin hänellä joskus oli tapana, jalat ristissä allaan ja nojaten selkäänsä kiveen. Hänen harmaanvalkoinen tukkansa ja partansa valuivat järjestämättöminä kasvojen ympärille ja sekoittuivat kiven samanväriseen sammaleeseen. Hän istui niin liikkumattomana, että olisi voinut luulla hänen olevan osa siitä kivestä, jota vastaan hän nojautui.

Vaeltaja lähestyi hitaasti jyrkännettä. Niinkuin hän äsken oli nähnyt ja ymmärtänyt luonnon kauneuden, käsitti hän nyt melkein ensi silmäyksellä vanhuksen kasvojen ilmeen. Hän katsoi katsomistaan. Hän ymmärsi, että tuon otsan takana asui ajatuksia, toisenlaisia, kuin tavalliset, raskaat vanhanmiehen mietteet; hän aavisti, että tuo, nyt vähän väsynyt katse oli voinut jossakin määrin tunkeutua sen esiripun taakse, mikä yleensä rajoittaa ihmisten näköpiiriä, ja että nuo, nyt liikkumattomat huulet, alkaessaan puhua, sanoisivat hänelle jotakin uutta, ennen kuulematonta. Hän varoi häiritsemästä vanhusta, sillä tunne, joka oli hänet vallannut, oli sekä ihmettelyä että kunnioitusta. Mutta hän tutki edelleen innokkaasti ukon kasvoja tietämättään antaen sielussaan tilaa niitten esiin loihtimalle tunnelmalle. Hetki toisensa jälkeen kului.

Vihdoin erakko käänsi hitaasti katseensa mieheen ja kysyi:

»Ketä sinä etsit?»

»Sinua», kuului vastaus.

»Ja mitä tahdot minusta?» kysyi erakko edelleen.

Mies astui muutamia askeleita eteenpäin ja heittäytyi maahan. Kääntämättä katsettaan ukon kasvoista, hän alkoi puhua:

»Ukko», sanoi hän, »sinä olet elänyt kauan, kauemmin kuin yleensä ihmiset. Ja nyt elämäsi iltana olet vahva ja murtumaton ja, mikäli luulen, onnellinen. Jo nähdessäni sinut aavistin sen. Ne sanovat, ne monet, jotka tulevat tänne, että sinä ymmärrät heitä kaikkia ja että sinulla on sana heille kaikille sanottavana. Sinä olet niin rikas, ettet tarvitse ketään etkä mitään omaa itseäsi varten, eläessäsi täällä yksinäistä ja puutteenalaista elämääsi, vaan sinulla on antaa kaikille. Katso, sitä voi kutsua elämisen taidoksi! Ihmetyttääkö sinua, jos minä, joka vasta olen aloittanut elämäni, mielelläni tahtoisin oppia jotakin sinulta?»

»Ajatteletko siis, että on vaikeata elää?» kysyi erakko.

»Oi, en juuri sitä», kuului vastaus. »Minulla ei ole ollut erikoisen vaikeata. Päinvastoin. Lapsuudessani ja aikaisimmassa nuoruudessani suojeli minua äitini rakkaus. Mieheksi tultuani olen matkustellut paljon ja nähnyt paljon. Minulla on ollut rahaa, terveyttä ja iloinen mieli. En ole koskaan oikein ymmärtänyt niitä, jotka alituisesti voivottelevat tämän elämän surkeutta. Elämässä on kyllä paljon kaunista ja rikasta, täytyy vain olla valmiina tarttumaan siihen, kun se tarjoutuu meille. Katso nytkin, tällainen ilta ja tuoreen havun tuoksu, syvä ja voimakas hiljaisuus! Nyt vaikenevat kaikki linnut, ja lehtikään ei liiku. Tänne ylös kuuluu virran kohina vain hiljaisena kuiskeena. Eikö tällainen ilta voi kertoa ihmiselle, että elämä on kaunista ja rikasta?»

Erakko katsoi miestä. Noin ei ollut niitten tapana puhua, jotka tulivat tänne hänen luokseen kysymyksineen.

»Niin, enhän minä tarkoita, että kaikki elämässä on kaunista ja rikasta», jatkoi mies, kun erakko vaikeni ja äänettömyydellään tuntui kehoittavan häntä puhumaan. »Onhan olemassa sitäkin, mikä on rumaa ja pimeätä ja kehnoa. On ihmeellistä, että niin pitää olla. Tuntuu, kuin se olisi syntynyt jostakin erehdyksestä, mikä Iäisen, jos Hän on olemassa, tulisi korjata mitä pikemmin sitä parempi. Sitä ei pitäisi olla elämässä. Mutta kun se nyt kuitenkin on, täytyy siitä koettaa päästä niin pian ja niin helposti kuin mahdollista.»

Erakko hymyili. »Päästä siitä», hän toisti hitaasti. »Oletko sinä jo päässyt kaikesta pimeästä ja raskaasta elämässäsi? Surusta, kärsimyksestä, katumuksesta?»

»Surua ja kärsimystä ei minulla ole paljoa ollut», selitti mies reippaasti, »ja siitä vähästä, mitä minulla on ollut, pääsin todellakin pian vapaaksi. Äitini kuoli, ja ystävä petti minut, ja nainen, jota rakastin, ei ollut sellainen, jollaiseksi häntä luulin, Sellaistahan sanotaan suruksi, eikö totta? No niin, minä surin tietysti, raivosinkin jonkin aikaa. Mutta ymmärsin sitten, että se on mieletöntä. Kaikki äidit kuolevat. Edellisen sukupolven täytyy mennä pois ennen seuraavaa, se on luonnon kulku. Ja antaisinko toisten uskottomuuden tehdä elämän itselleni pimeäksi? En! Kaikki alhainen ja ruma täytyy pitää kaukana itsestään. On parasta olla päästämättä sitä niin lähelle, että täytyy surra sitä. Se ei ole murehtimisen arvoista.»

»No, entä katumus sitten», kysyi erakko, »oletko päässyt siitäkin?»

»Olen», sanoi mies rauhallisesti. »Olen kyllä. En ole mikään huono ihminen. En tee kenellekään pahaa, tahdon ainoastaan olla rauhassa ja elää elämääni. Täydellinen ei ole kukaan. Mutta minä koetan pitää kaiken alhaisen ja ruman kaukana itsestäni myöskin siinä mielessä, etten suosi sitä omassa elämässäni. En olisi rehellinen, jos näyttelisin katumuksentekijän osaa.»

Erakko nyökäytti myöntäen, ja mies jatkoi. Hänen ei näyttänyt olevan vaikeata puhua itsestään. Mutta nyt hän alensi ääntänsä ja puhui hitaasti.

»Ehkä en aina tulevaisuudessa voi tuntea niinkuin nyt tunnen. Toisinaan aavistan jotakin sellaista. Otaksun, että tuo vaikea elämässä, se, mikä on olemassa Herramme käsittämättömästä erehdyksestä, voi saada sellaisen vallan, ettei sitä enää voi pitää kaukana itsestään, vaan täytyy suhtautua siihen jollakin muulla tavalla. Ja minä arvelen» — hän näkyi taas tutkivan erakon kasvoja — »että sinä tiedät sen tavan.»

»Niin», sanoi erakko, »on olemassa toinen tapa. Täytyy elää se.»

Mies näytti tyytymättömältä. »Niin, tietysti», hän sanoi, »sitähän juuri ihmiset hokevat kaikkialla. He elävät, niinkuin sinä sanot, sekä surut että sairaudet ja kaikenlaiset kärsimykset ja katumukset ja mitä kaikkea ne ovatkaan nimeltään, nuo mustan seurueen jäsenet. Ja he tulevat köyryisiksi, kumaraselkäisiksi. Niin, usein selkä taittuukin.»

»Siinä olet oikeassa», vastasi erakko, »onkin kysymys siitä, voidaanko elää selän taipumatta, saati sitten murtumatta.»

Miestä eivät näyttäneet huvittavan tällaiset tulevaisuudennäyt. Vaistomaisesti hän työnsi syrjään sen, mikä ei miellyttänyt häntä, ja jatkoi edellistä ajatuksen juoksuaan:

»Sitten on vielä eräs asia, josta tahtoisin puhua. Eihän voi olla huomaamatta, että on ero onnen ja onnen välillä maailmassa. Minä olen valmiina joka aamu ottamaan vastaan, mitä päivä tuo tullessaan. Nautin kaikesta, mikä on kaunista ja alkuperäistä, olkoon se sitten pientä tai suurta. Sitä eivät ihmiset yleensä ymmärrä; he tuhlaavat Herramme parhaimmat lahjat, kauneuden ja ilon, ja kulkevat niitten ohi. Antakoon Jumala heille anteeksi sen synnin! Se on ehkä heidän suurimpia syntejänsä, vaikkeivät he ymmärrä sitä. Ja sitten he laulavat ylistyslauluja kärsimykselle ja kuvittelevat sen jalostavan heitä ja hekumoivat siinä, samalla kuin tulevat katkeriksi, koviksi ja kykenemättömiksi elämään elämäänsä. Niin en tee minä. Mutta minä tunnen, ettei kaikki ilo ole ehjää ja täydellistä. Joko siihen liittyy jotakin häiritsevää tai se ei itsessään ole täysin hyvää. Se ei ole, mitä se voisi ja mitä sen tulisi olla, täydellistä onnea. Ja tiedän aivan, kuinka tulisi olla; tunnen sen parhaimpina hetkinäni. Toivon, että olisin Herramme ja voisin tehdä maailman uudestaan.»

»Sinä puhut rohkeasti, sinä», sanoi erakko.

»Ehkä niinkin», vastasi mies, »mutta en tarkoita sillä pahaa. Luulen muuten sinun ymmärtävän minua sangen hyvin.»

»Ehkä ymmärränkin», vastasi erakko.

»Niin, nyt olen sanonut sanottavani», lopetti mies, »ja olen valmis kuulemaan vastausta, jos sinulla on sellaista minulle antaa.»

»Minun vastaukseni on hyvin yksinkertainen», sanoi erakko. »Ei ole olemassa ainoastaan aurinkoisia päiviä luonnossa, vaan myöskin sateisia ja myrskyisiä. Ei mikään kehittyisi ja kasvaisi pelkässä päivänpaisteessa. Samoin ei ole olemassa ainoastaan ilonpäiviä ihmiselämässä, vaan myös surun ja taistelun hetkiä. Toinen ei ole vähemmän tarpeellinen kuin toinenkaan.»

Varjo kulki miehen kasvojen yli.

»Luonnossa, niin», hän tokaisi, »senhän ymmärtää. Sade ja myrsky eivät ole pahasta. Sade on mitä ihanin jumalanlahja kuivalle maalle, ja myrsky on sitä kauniimpi, mitä rajumpi se on. Mutta ihmiselämän surut ja kärsimykset ovat pahasta ja kuuluvat pimeyteen. Puhe kärsimyksen välttämättömyydestä on vain synkkä, vanha ennakkoluulo. Se pitäisi hävittää maailmasta.»

»Sinä luulet niin», vastasi erakko rauhallisesti, »ehkä sentähden, että olet nähnyt sen, joka ei koskaan ole saanut maistaa elämän iloa tai joka on sulkenut sielunsa siltä, tyhmyydessään pitäen sitä syntinä, tulevan köyhäksi ja jossakin suhteessa olennoltaan surkastuneeksi. Se on mahdollista. Mutta on olemassa paljon sellaista, jota ihminen ei voi voittaa yksinomaan ilon kautta. Jos me ihmiset olisimme jotakin muuta, kuin mitä olemme, ei näin olisi. Sinä sanoit äsken, että on ero onnen ja onnen välillä. Siinä olit oikeassa. Ainoastaan sen onnen, joka kohottaa meidän sisäisen minämme vähäisenkin lähemmäksi korkeinta ja parasta, miksi voimme tulla, tunnemme todellisena onnena. Mutta jos on olemassa muutakin kuin ilo, joka voi kohottaa meidät askeleen lähemmäksi korkeinta ja parasta, niin ei suinkaan tämä muu ole pahaa?»