Part 4

»Kuinka tulee menetellä, jotta kadottaisi jotakin, mitä ennen on omistanut?»

»Sitä varten ei tarvitse tehdä mitään erikoista», vastasi erakko surumielisesti. »Tulee vain välittää siitä niin vähän, etteivät ajatukset viivy siinä ilolla. Silloin ikäänkuin siirtää sen ulkopuolelle itseään. Silloin sitä ei enää kauan omista.»

»Ja jos on jotakin pahaa, mistä tahtoisin päästä, käykö se yhtä helposti?»

»Ei aina», vastasi erakko, »mutta siitäkin vapautuu helpoimmin, jos sen ikäänkuin siirtää ulkopuolelle itseään. Ihmiset luulevat, että he pääsevät vapaiksi omasta pahuudestaan alinomaa suremalla ja pelkäämällä sitä. Kun olemme oppineet näkemään, mitä Jumalan voima voi saada aikaan heikossa ihmisessä, opimme myöskin pahan halveksimisen pyhän taidon emmekä anna sen ajattelemisen enää täyttää sieluamme. Siten voimme vähitellen kadottaa pahan, joka todella kuului meihin. Me voimme päästä aina siihen, että Herramme antaa meille oikeuden unohtaa sen tuntematta sitä omaksemme.»

»Ja hyvä, minkä haluaisin saada...?» kysyi mies.

»Sitä sinun tulee pitää suuressa arvossa», vastasi erakko, »niin suuressa, että sinulla aina on aikaa pysähtyä iloitsemaan, kohdatessasi sen tielläsi. Niin suuressa, ettei mikään uhraus tunnu liian vaikealta niinä hetkinä, jolloin tunnet, että on kysymyksessä joko voittaminen tai kadottaminen. Niin suuressa, että sinä uskoen, ikävöiden ja rukoillen teet sen omaksesi jokaisena elämäsi päivänä.»

Mies ei kysynyt enää. Hänen hyväntahtoiset, arkipäiväiset kasvonsa olivat saaneet miettivän ilmeen, ja hänen katseensa seurasi polkua, joka vei luolalta alas laaksoon.

»Sinä olet oikeassa, luullakseni», sanoi hän viimein, »ei voi korjata toista viljaa, jos on kylvänyt toista, se on selvää. Jos on kadottanut jotakin, saa koettaa hankkia sen takaisin, jos mahdollista. Ja jos on kulkenut väärää tietä, saa kääntyä ja kulkea eteenpäin siihen, missä _hän_ nyt on. En näe mitään loppua sille.»

Hän katsoi ylös ja odotti vastausta, mutta erakko vain tarkasteli häntä tutkivasti. Oli kuin hän punnitsisi miestä vaa'alla, nähdäkseen, kuinka paljon tämä ymmärsi, niistä oli kysymys.

»Ja se, mitä tahtoisin omistaa, on kaukana minusta», jatkoi hän. »Minulla ei varmaankaan ole pienintä osaa siitä.»

»Jos omistaisit sen, ei sinun tarvitsisi hankkia sitä», sanoi erakko.

»Ei, sitä minun ei tarvitsisi», myönsi mies, »mutta nyt minä _olen_ hankkiva sen. Olen saanut nähdä ikäänkuin kuvastimessa sekä sen, mitä olen, että sen, mitä voisin olla. Ja minä en tahdo... minä en voi jäädä sellaiseksi kuin nyt olen, vielä vähemmin jatkaa tällä tiellä. Täytyy löytää toinen. Mutta, Jumala minua auttakoon, en tiedä, kuinka se käy ja kuinka aloittaa.»

»Sinä olet jo aloittanut», sanoi erakko.

»Olenko minä?» huudahti mies, ja hänen äänessään kuului vilpitöntä hämmästystä.

»Se, että tänään tulit tänne kysymään ja saamaan vastauksen, oli alku. Se, että sanot: Minä tahdon, minun tulee, minun täytyy, on alku, melkein enemmän kuin alku. Uskotko, että olisit tehnyt sen muutama päivä sitten? Uskotko, että olisit tullut siihen itsestäsi?»

»Sitä en olisi», vastasi mies, ja silminnähtävä ilo valaisi hänen kasvojaan. »Etten ymmärtänyt sitä itsestäni! Mutta, jos niin on, silloinhan ei Herramme ole minua vastaan, kaikesta huolimatta! Minähän olen pettänyt kaikki kerran antamani lupaukset ja aikomukset. Ja on kuin Herramme täytyisi olla minua vastaan. Mutta hän ei ole vastaan, hän ei ole!»

Hän syventyi tähän ajatukseen ja toisti vielä kerran viimeiset sanansa. Sitten hän riuhtaisihe äkkiä irti mietteistään ja sanoi ukolle hyvästi.

»Se tulee onnistumaan», hän sanoi. »Jos Herramme ei ole minua vastaan, vaan minun kanssani, mitä muuta tarvitaan! Sen täytyy olla kylliksi.»

»Se on kylliksi», erakko sanoi hiljaa.

Kylän pappi ei tosin olisi sanonut kääntymykseksi sitä, mitä tälle miehelle tänään tapahtui. Hän ei puhunut kuin kääntyneet eikä ollut kulkenut heidän polkujaan. Paljon siitä, mitä he tiesivät, oli hänelle vielä salaisuutta. Mutta tämä ei huolettanut erakkoa. Hän tiesi, että mies oli tehnyt täyden kääntymyksen elämänsä tiellä.

X. ENNEN AIKOJAAN SYNTYNYT

Hämärissä eräänä iltana tuli muuan mies erakon luolalle.

Hän ei ollut enää nuori. Kasvot olivat laihat ja kalpeat ja piirteet terävät. Hänen tummat silmänsä olivat väsyneet ja hyvin surumieliset, hänen laihat kätensä olivat pehmeät ja valkoiset kuin naisen; näkyi, että nämä kädet olivat pidelleet kauniita esineitä, mutta eivät koskaan tehneet raskasta työtä.

Hän tuli ja istuutui erakon luolan ulkopuolelle kuin odottaen. Ja erakko meni vihdoin ulos ja istuutui hänen viereensä.

»Ukko», sanoi hän silloin, »onko aina synti lopettaa oma elämänsä?»

Erakon ei ollut tapana hämmästyä ihmisten hänelle tekemistä kysymyksistä. Hän oli huomannut, että ihmissydän oli usein hyvin ihmeellinen. Mutta tämä kysymys, hillitysti ja hiljaa lausuttuna, yllätti hänet. Hän katsoi tutkien miestä eikä vastannut.

»Elämällä tulee kai olla tarkoitus», jatkoi mies; »kun se on kadottanut tarkoituksensa, saanee kysyä, minkätähden sitä tulee jatkaa. Kun kaikki, mitä on rakastanut ja hoitanut on kadotettu tai hävitetty, kun ei enää ole ainoatakaan ihmistä, jolle olisi tarpeellinen, minkätähden sitten elää?»

Hän istui ja katsoi eteensä, ja hänen laihat sormensa nyppivät neulasia männynoksasta, jonka hän oli ottanut maasta. Hän jatkoi:

»Sinä voit sanoa minulle, että on yhtä ja toista tehtävää maailmassa, ja että jokainen kai voi löytää jotakin työtä itselleen. Niinhän voikin, epäilemättä. Mutta minä en voi nähdä, mitä se hyödyttäisi. Yhden ihmisen työ — mitä se on? Se häviää ajan virtaan mitättömämpänä kuin pisara. Ja sinä voit sanoa, että kunkin osaltaan tulee etsiä totuutta, ja ettei ihminen koskaan tule valmiiksi siinä. Se on kyllä varmaa. Totuus pakenee aina. Se pakenee niin, ettei kannata etsiä sitä. Joskin minä käsittäisin pienen murto-osan totuutta elinkautisen ponnistuksen jälkeen — sanon _jos_, sillä se ei ole juuri todenmukaista — niin mitä se oikeastaan merkitsisi? En tulisi siitä sen onnellisemmaksi, eikä kukaan muukaan. Enkö voi päästä ponnistuksesta ja painaa päätäni lopulliseen lepoon?»

Hän vaikeni. Nyt putosivat viimeiset neulaset männynoksasta, ja hän istui ja piti sitä paljaana ja rumana kädessään. Hänen surullisissa silmissään paloi synkkä tuli.

»Sanot ehkä, että se on pelkurimaista», hän jatkoi matalalla äänellä. »Mutta en tiedä, minkätähden sitä kutsuttaisiin niin. Ihmisethän tavallisesti pelkäävät raukkamaisesti kuolemaa. Ja jos sodassa mennään rauhallisesti kuolemaa kohti, kutsutaan sitä urhoollisuudeksi. Toivon, että näkisin jonkun hukkuvan ja koettaessani pelastaa häntä menettäisin elämäni. Silloin myös kutsuttaisiin tekoani urhoollisuudeksi.»

Hän nauroi kovasti ja katkerasti, mutta katkaisi naurunsa ja jatkoi välittömästi:

»Mutta sano toki jotakin, ukko! Kutsu sitä raukkamaisuudeksi, jos tahdot! Sano, että se on kuolemansynti! Mutta sano toki jotakin!»

»Oletko nähnyt lasta, joka on ennen aikojaan syntynyt?» kysyi erakko.

Mies katsoi hänen kasvoihinsa hämmentyneenä. Hän ei voinut löytää edes kaukaisinta yhteyttä hänen äskeisten puheittensa ja tämän kysymyksen välillä. Mutta ukon vakavat kasvot vaativat vastausta.

»Kyllä», sanoi hän viivytellen, »minä näin kerran. Se oli pieni, kuihtunut ihmiskäppyrä. Se ei voinut elää.»

»Voisimme ajatella lasta», jatkoi erakko, »joka pitäisi oloansa äidinkohdussa liian ahtaana ja sidottuna ja pimeänä. Se tahtoisi lopettaa sen olotilan. Ja se tulisi ulos väkisin ja — syntyisi ennen aikojaan.»

Mies katsoi edelleen erakon kasvoihin. Nyt hän ymmärsi. »Sinä tarkoitat... », sanoi hän.

»Lapsi ei tiedä, mitä tähän olemassaoloon sisältyy», sanoi erakko. »Sentähden olisi väkivallalla tänne tunkeutuminen, jos nyt voitaisiin ajatella lapsen tekevän jotakin sellaista, tyhmintä kaikesta. Mutta sinä et tiedä enempää siitä olotilasta, johon sinä tunkeudut, jos väkivallalla otat elämäsi. Sinusta myöskin tulee silloin ennen aikojaan syntynyt.»

Mies painoi katseensa maahan, ja hänen sormensa alkoivat taitella oksaa, jota hän piti kädessään.

»Ihminen ei ole oman elämänsä herra», jatkoi erakko. »On olemassa laki hänen yläpuolellaan, laki, jota hän ei aina ymmärrä, koska se on viisaampi kuin mitä se olisi ollut, jos hän olisi saanut määrätä. Kuinka minä sen tiedän, kysynet ehkä. Siten, kun näen kaiken, mikä vapaaehtoisesti taipuu elämän hyvän lain edessä, kasvavan ja kehittyvän, ja kaiken, mikä uhmaten nousee sitä vastaan, kukistuvan ja joutuvan turmiolle. Kaikki luonnossa taipuu, ja sinä näet, kuinka siinä on voimaa ja kauneutta, alituisesti vaihtelevaa ja alituisesti uudistuvaa elämää! Osa ihmisistä oppii kunnioittamaan elämän hyvää lakia, he oppivat ottamaan elämän vaihtelut, surut ja ilot, vaivan ja taistelun, syntymisen ja kuoleman sanantuojina, jotka Elämän Herra lähettää. He oppivat ymmärtämään sydämellä, jos kohta eivät aina järjellä. He alistuvat lain alaisiksi hiljaa ja rohkeasti, ja katso, laki osoittautuu hyväksi. He saavat jotakin, mitä eivät ennen omistaneet, ja he tulevat joksikin, mitä eivät ennen olleet.»

Mies katsoi erakkoon. Hän istui hiljaa, ja kädet lepäsivät.

»Minä en ole oppinut mitään tällaista», sanoi hän vihdoin; »minä olen aina noussut vastustamaan sitä, mitä sinä kutsut elämän hyväksi laiksi, kun se on johtanut minua vastoin omaa tahtoani, kun se otti, sensijaan että olisi antanut. Minä olen noussut uhmaten ja vihaten. Ja nyt tahtoisin mieluimmin kieltää kaiken uskon ja kuuliaisuuden.»

Mies pysähtyi silmänräpäykseksi ja jatkoi sitten hitaasti ja miettien: »Sinä sanot, että minun sieluni olisi kuin tuo kuihtunut, pieni ihmiskäppyrä, jonka kerran näin, jos se nyt siirtyisi uuteen olotilaan. Minä ymmärrän, mitä sinä tarkoitat sillä. Ja ehkä niin onkin. Jos nyt on olemassa uusi olotila, sitähän ei tiedä, eikä tiedä muutakaan. Ehkä on todenmukaisinta, että sellainen on. Ja minun sieluni on niin väsynyt, melkein kuollut... ajattelen sitä juuri samanlaiseksi kuin tuo kuivettunut, pieni käppyrä oli. Ihmettelen vain, voisiko se tulla toisenlaiseksi, jos minä annan elämän lain hallita enkä omin käsin leikkaa poikki elämäni lankaa. En tiedä, kuinka tulisi käymään. Mutta sinähän vaadit enemmän kuin ruumiini elämistä.»

»Niin», vastasi erakko, »minä vaadin sinua elämään niin, että sielusi kasvaa ja kypsyy.»

»Kuihtunut sieluparkani», mumisi mies, »sekö kasvaisi ja kypsyisi! Se on mahdotonta, kuuletko, mahdotonta! En edes tiedä, onko sielustani enää mitään jäljellä. Elämä on kohdellut sitä niin julmasti.»

»Silloinhan oli totta, mitä sanoin, että sen, joka vihaten ja uhmaten nousee elämän lakia vastaan, sen se murtaa», sanoi erakko. »Sinä itse todistat sanani todeksi. Nyt sinun tulee ruveta kunnioittamaan ja rakastamaan elämän lakia. Sinun täytyy vapaaehtoisesti taipua sen alle ja sinä tulet todistamaan, että se on hyvä. Sinun sielusi on kasvava ja kypsyvä.»

»Rakastamaan ja kunnioittamaan», toisti mies katkerasti. »Et tiedä, mitä pyydät. Voiko rakastaa ja kunnioittaa sitä, mikä on julmaa ja tarkoituksetonta, mikä ottaa kaiken?»

»Jos elämä on ottanut kaiken», sanoi erakko hiljaa, »niin on kai se kuitenkin ensin antanut. Rakastitko ja siunasitko sinä elämää, kun se antoi?»

Mies mietti hetken, mutta pudisti sitten päätään. Ei, sitä hän ei ollut tehnyt.

»Ja oletko sitten aivan syytön siihen, että kadotit?» kysyi erakko edelleen. »Onko se, mitä olet kadottanut, jättänyt jälkeensä ainoastaan valoisia ja hyviä muistoja? Jos niin olisi, et sinä surisi niin katkerasti, kuin nyt suret. Mutta jos muistot ovat pimeitä, liittyy niihin jonkinlainen syyllisyydentunne, eikö totta? Jotakin omasta syyllisyydestäsi. Ja jos olemme syyllisiä, ei ole aivan tarkoituksetonta, että saamme kaivata ja kärsiä.»

Mies istui kauan pää painuneena ja katse maassa. Myöskin erakko vaikeni. Oli tullut hämärämpi, ja he voivat tuskin erottaa toistensa piirteitä. Vihdoin nousi mies.

»Ajattelin kyllä tänne tullessani», sanoi hän, ja hänen äänensä vapisi, »että sinä tahtoisit pakottaa minut elämään. Minä luulin sinun sanovan, että henkensä ottaminen on kuolemansynti, jota ei saisi anteeksi. Mutta sitä sinä et ole sanonut.»

»Synti on harvoin joku määrätty teko», sanoi erakko. »Syntiä on elää alemmalla tasolla kuin pitäisi ja voisi. Lopettaa elämänsä on pienempi synti kuin se, että on elänyt ja jatkuvasti elää, niin että tulee tahtoneeksi tehdä sellaista.»

Mies nyökkäsi. »Ymmärrän, että niin ehkä on», hän sanoi. »Sinä olet saanut minut siihen, mihin tahdoit. Tulen elämään. En voi muuta. Näen edessäni sen kuihtuneen, pienen ihmisolion. Ensimmäisen kerran taivun vapaaehtoisesti sen alle, mitä sinä kutsut elämän laiksi. Teen sen raskain sydämin. Mutta kuitenkin. Onko siitä mitään hyötyä, ehkä? Voiko siitä tulla mitään enää?»

»Niin», sanoi erakko, »sinä olet nyt lain alla, tuon hyvän lain. Se ei enää ole sinua vastaan, vaan sinun kanssasi. Sinä tulit tänne ylös kuin sellainen, joka uhmaten taistelee lakia vastaan, sinä palaat takaisin liitossa sen kanssa. Etkö ymmärrä, että se muuttaa kaiken?»

Mies seisoi miettien. Sitten alkoi hän kävellä alas polkua, hyvästiä sanomatta. Erakko seisoi ja katseli hänen jälkeensä.

XI. SAIRAUS

Kuumana kesäpäivänä, juuri puolenpäivän aikaan, kun erakko oli vetäytynyt luolaansa vilvoitellakseen, ilmestyi lapsi sen aukolle. Hän oli paljain jaloin ja paljain päin. Vaaleat hiukset riippuivat kauniisti järjestämättöminä kiharoina aina vyötäisille saakka. Hänen pukunsa oli yksinkertainen ja haalistunut. Ihmetellen hän seisoi ja katseli vanhusta ja astui vihdoin luolaan erakon luo.

»Isoisä», sanoi hän, »sinun pitää tulla isän luo. Hän on sairas.» Ja hän lisäsi ikäänkuin selitykseksi: »Hän on aina sairas, näetkö.»

Erakko hymyili lapsen käyttämälle puhuttelusanalle. Mistä hän sen sai? Mutta täysi-ikäisethän kutsuivat häntä usein isäksi, ilman että hän tiesi sanoa, minkätähden. Se vain lankesi luonnostaan niin. Ehkä lapselle oli yhtä luonnollista sanoa häntä isoisäksi.

Pienokainen oli ojentanut hänelle kätensä. Vastaansanomatta hän otti sen, ja lapsen lämmin, pyöreä kätönen katosi hänen suureen ja suoniseen kouraansa. Toisella kädellään hän tarttui sauvaansa, ja niin alkoivat he laskeutua alas laaksoon.

Lapsi kertoi seuralaiselleen tulostaan vuorelle. Eilen oli isä sanonut, että hänellä oli yksi toivomus jäljellä elämässään, se, että saisi tavata erakon. Äiti ei voinut lähteä kotoa lehmien ja muitten eläinten tähden, eikä myöskään isän takia. Hänhän ei voinut maata yksin koko päivää, kun hän oli niin sairas. Silloin oli hän pyytänyt saada lähteä. Hän kyllä löytäisi tien ja tulisi takaisin ennen iltaa, sen hän oli luvannut. Ja äiti oli antanut suostumuksensa, ja aamulla hänet oli herätetty aikaisin, aikaisemmin kuin koskaan ennen elämässään. Hän oli saanut juustoa ja leipää pussiin ja lähtenyt matkaan. Ja hän oli löytänyt tien ja nyt saanut isoisän mukaansa. Nyt he kohta olisivat kotona, ja isä tulisi iloiseksi. Hän, joka oli hyvin sairas. Hän, joka aina oli sairas.

Erakko kuunteli lapsen puhetta niinkuin se, joka kuulee joukon asioita sanojen takaa. Vastaamalla parilla sanalla silloin ja tällöin hän sai lapsen jatkamaan.

— Kyllä, hän oli kyllä väsynyt. Mutta hän oli tottunut olemaan yksin metsässä, enimmäkseen eläinten kanssa, mutta myöskin marjoja ja risuja poimimassa. Äiti ei tahtonut paljon lähteä isän luota. Mutta toisinaan hänen täytyi. Silloin hän itse oli isän luona, ja se oli vaikeinta. Heidän tuvassaan täytyi aina olla hyvin hiljaista, eikä oikein tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Isä oli myöskin aina surullinen. Monet ihmiset olivat tulleet heidän luokseen auttaakseen isää ja he olivat iskeneet suonta ja sulattaneet lyijyä ja lukeneet rukouksia ja polttaneet vahakynttilöitä. Ja sitten he olivat sanoneet, että isä tulisi paremmaksi. Mutta hän ei tullut. Ei edes pappi, hän, joka tuli Pyhän Jumalan Äidin kuva mukanaan ja kaikki pienet kuoripojat ja suitsutusastiat ja muut voineet auttaa. Oli ollut niin paljon väkeä kulkueessa, etteivät kaikki olleet saaneet sijaa tuvassa, vaan osa oli seisonut ulkopuolella ja laulanut. Ja koko päivän oli tuoksunut suitsutukselta. Ja isä ja äiti olivat paastonneet ja rukoilleet. Mutta Jumalan Äiti ei tahtonut auttaa isää.

Hän oli puhunut pikkuvanhan vakavalla ja selvittelevällä äänellä. Viimeisen lauseen hän kuiskasi. Tässä oli selvästi salaisuus, jossa hänen lapsellinen ajatuksensa pysähtyi kuin muurin edessä. Hänen äänensä muuttui valittavaksi, kun hän toisti: »Hän on kuitenkin sairas; hän on aina sairas.»

Erakko puristi hänen kättään ja antoi hänen kertoa edelleen.

— Ei, hän ei usein leikkinyt kylän lasten kanssa. He melusivat niin, ja oli melkein aina jotakin tekemistä kotona. Hänestä oli hauskinta olla ulkona eläinten kanssa. Puutarhassa asusti vanha siili. Kaikki olisi kyllä hyvin, ellei isä vain olisi sairas.

Hän kertoi edelleen, mutta askeleet tulivat yhä raskaammiksi. He lepäsivät tien vieressä ja söivät hänen juustoaan ja leipäänsä, jonka hän hyvin huolellisesti ja tarkasti jakoi kahteen yhtä suureen osaan. Sitten hän nukahti pää vanhuksen polvella, ja pari tuntia kului, jolloin tämä tuskin uskalsi liikahtaa, ainoastaan hiljaa tarkasteli edessään olevia lapsellisia, mutta pikkuvanhoja kasvoja.

Kun hän heräsi, jatkoivat he vaellustaan, ja oli jo myöhäinen ilta, ennenkuin he rinnakkain kulkien ehtivät kylään. Pari naista tuli ulos tuvista ja seisahtui seuraamaan heitä katseillaan, ja yksi ja toinen vastaantulija pysähtyi ja pyysi vanhukselta siunausta. Mutta useimmissa kylän tuvissa nukuttiin jo.

Vihdoin he seisoivat lapsen kodin ulkopuolella. Kiirehtien, melkein riemuiten oli tyttö vienyt ukon portaitten eteen. Mutta kun äiti tuli siinä heitä vastaan, sanoi hän vain:

»Minä osasin», äiti. »Tässä on isoisä!»

Nainen ei näyttänyt kuulevan häntä. Hän katsoi vain erakkoon.

»Isä», sanoi hän hiljaa, »olkoon tulosi tähän surun huoneeseen siunattu.»

Hän vei erakon sisälle, tarjosi hänelle tuolin sekä vettä käsien ja jalkojen pesemiseen ja järjesti sitten melkein äänettömin liikkein matalalle pöydälle leipää, maitoa ja hunajaa illalliseksi. Vasta kun vieras oli ravinnut itsensä, alkoi vaimo puhua.

Aivan samaa, mitä lapsi oli kertonut tiellä, kertoi nyt äiti. Toisinaan olivat sanat melkein samat, nyt vain lausuttuina täysi-ikäisen ihmisen hillitymmällä, mutta samalla kertaa syvemmällä äänellä. Ja niinkuin lapsi, lopetti äitikin kertomuksensa toivottomaan:

»Mutta se ei auttanut. Ei mikään auta. Hän on aina sairas.»

Erakko katsoi ympärilleen. Lapsi oli oikaissut vuoteelle huoneen nurkkaan ja nukkunut, mutta hän huokasi raskaasti unissaan. Pari kekälettä savusi liedessä, ja tuvassa vallitsi puolihämärä. Ulkona oli päivän hellettä seurannut virkistävä viileys, mutta täällä sisällä tuntui ilma raskaalta ja painostavalta. Oli kuin kaikki, nokisista kattohirsistä kuluneisiin huonekaluihin saakka olisi kaikuna toistanut naisen sanat: »Se ei auttanut. Ei mikään auta.»

Erakko nousi ja astui kohti ovea, joka vei sisempään huoneeseen. Nainen avasi sen, ja hän astui sairaan luo.

Huone oli pieni ja vaatimaton. Nurkassa paloi himmeävaloinen lamppu madonnankuvan edessä. Keskellä lattiaa oli sairaan vuode ja sen toisella puolen matala penkki.

Sairas makasi siinä pakottavin jäsenin, toiset ajettuneina, toiset luonnottomasti laihtuneina. Hänen kasvonsa olivat keltaisenkalpeat ja kuihtuneet, silmänsä palavat. Katse oli suunnattuna oveen, ja niin pian kuin erakko oli astunut kynnyksen yli, pysähtyi se tämän kasvoihin, pysähtyi eikä enää kääntynyt pois niistä. Erakon silmät kohtasivat sairaan, ja he katsoivat toisiansa pitkään.

Sitten vanhus nyökkäsi, ikäänkuin ajatellen; niin, tuollaiselta täytyi sen miehen näyttää, josta hän oli koko päivän kuullut kerrottavan.

Hän istuutui matalalle rahille vuoteen toiselle puolen, ja sairas alkoi puhua. Yksitoikkoisella, kuiskaavalla äänellä ja kuitenkin harvinaisella sisäisellä voimalla kertoi hän, mitä lapsi ja nainen jo olivat kertoneet. Hän aloitti vain kaukaisemmasta ajankohdasta ja viipyi nuoruudessaan, jolloin hän ei koskaan saanut olla samanlainen kuin toiset, vaan oli aina kantanut tätä sairautta kaikkine vaivoineen. Hän kertoi nuoresta onnestaan kolmena lyhyenä vuotena, jolloin hän luuli, että terveys palaisi, ja kaikki näytti valkenevan hänelle, ja hän voitti hyvän naisen rakkauden, vaikkei hän ollut samanlainen kuin muut, meni naimisiin ja sai kodin ja lapsen. Mutta sitten oli sairaus palannut takaisin ankarampana kuin ennen, ja nyt hän oli sen vallassa ainiaaksi. Hän oli toivonut viimeiseen saakka ja koettanut kaikkea. Mutta mikään ei auttanut. Hän jäisi ainiaaksi yhtä onnettomaksi kuin nyt.

Hän puhui keskeyttämättä, ikäänkuin ennen ajatelluin sanoin. Erakko arvasi, että tämän saman hän oli toistanut melkein joka päivä jollekin toiselle ja melkein joka yö itselleen.

Nyt alkoi erakko puhua hitaasti ja hiljaa.

Hänellä, sairaalla, oli kyllä hyvin vaikeaa. Eipä ollut juuri muuta, mikä olisi niin vaikeaa kantaa kuin tämä. Sillä kaikki muut vaikeudet kohdistuivat elämän eri puoliin, mutta tällainen sairaus turmeli elämän kokonaisuudessaan ja ikäänkuin siirsi ihmisen elämän ulkopuolelle, ei kukaan muu voinut seurata sinne. Sillä toistenhan täytyi pysyä elämässä. Joskin he rakastivat, niin että olisivat tahtoneet seurata sinne, ei voinut antaa heidän tehdä sitä. Se olisi ollut samaa kuin siirtää heidätkin elämän ulkopuolelle. Ei, täytyi olla ja pysyä jossakin merkityksessä yksin.

Sairas makasi äänettä ja kuunteli. Ajattele, tässä oli mies, joka ymmärsi, kuinka vaikeaa hänen oli, mies, joka ei tullut tavallisin lohdutuksen sanoin, sellainen, joka ei ensimmäiseksi ja viimeiseksi sanonut, että hänen pitäisi olla kiitollinen, ettei ollut pahemmin, ja että hänellä kesken onnettomuuttaan oli onni omistaa vaimo, joka häntä rakasti ja vain eli hänelle. Ajattele, tässä oli mies, joka ymmärsi, että mitä tahansa he tekivät hänelle kaikessa hyvyydessään, yksin, äärettömän yksin hän oli ja pysyi.

Erakon sanoissa oli kuitenkin eräs kohta, josta hän ei oikein pitänyt. Se oli se, ettei saanut antaa kenenkään seurata itseään elämän ulkopuolelle. Olikohan hänen vaimonsa ehkä kuitenkin jollakin lailla tehnyt sen? Ja lapsi? Hän ei voinut selvittää tätä itselleen.

Mutta erakko jatkoi puhumistaan:

»Oikeastaan on ihmeellistä, että Herramme voi panna niin raskaan kuorman kuin elinkautisen sairauden, ihmisen kannettavaksi. Voi ymmärtää, että niin tehdessään uskoi hän sangen paljon siitä ihmisestä. Sillä ei koskaan voi olla Herramme tarkoitus, että sairaudesta tulisi ihmisen sielun herra ja valtias, sentähden että se sai valtaansa hänen ruumiinsa. Vielä vähemmin voi olla Herramme tarkoitus, että sairaus saisi vallita koko sen ihmisen kotia. Mutta eikö juuri tähän sairaus pyri. Jos se saisi häiritsemättä jatkaa työtään, niin se valtaisi kaikki, ihmisen ajatukset ja toiveet ja mielikuvituksen ja kyvyt. Siitä tulisi hänelle ensimmäinen ja todellisin kaikista tosiasioista, ja se aiheuttaisi, ettei mikään muu olisi oikein todellista. Niin, sillä, josta ei tule sairautensa orjaa, täytyy olla jotakin, millä vastustaa sitä. Sitenhän voidaan ymmärtää, että Herramme, antaessaan ihmiselle sairauden, jota vastaan taistella, tiesi, että tuo ihminen oli tai hänestä voi tulla voimakas sielu.»

Sairas kuunteli hiljaa. Se, mitä erakko sanoi, sopi kyllä hänen ajatusmaailmaansa. Sairaushan oli kuin kauhea hirviö, joka piti häntä vankinaan. Se otti kaikki ja muutti kaiken hyvän pahaksi. Ja ehkei se omistanutkaan vain ruumista, vaan myöskin sielun. Vaikkei hän ollutkaan sitä koskaan ennen ajatellut. Sairaus oli varmaankin ottanut haltuunsa koko hänen elämänsä. Hän oli jotakin aivan toista nyt kuin lyhyinä terveytensä päivinä. Jos hän oli rehellinen, hän tuskin tunsi itseään. Siitä tuli kuin raskas paino rinnalle. Ja hänen uskonsa? Nuorena oli hänellä ollut usko, oma uskonsa. Missä se oli nyt? Kun usko ei ollut voinut vapauttaa häntä sairaudesta, oli hän antanut sen arvottomana mennä menojaan. Se oli siis sairaus, joka vaikutti ratkaisevasti hänen uskoonsakin.

Nämä olivat uusia ajatuksia, ja hän makasi ja hautoi niitä mielessään, kääntämättä katsettaan erakosta. Vihdoin sanoi hän:

»Sairaus tekee ihmisen pahaksi.»

»Niin», vastasi erakko, »jos se saa vallan. Se tahtoo saada meidät pitämään itseämme, vieläpä yksin ruumistammekin ainoana tärkeänä ja huomiomme ansainneena ilmiönä. Ja se onnistuu sikäli, mitä itsekkäämmiksi, se on, mitä pahemmiksi me tulemme.»

Sairas makasi ja ajatteli taas. Niin, tämä oli toden totta. Ei ollut paljoa jäljellä nuoruuden ajatuksista, toiveista ja aikomuksista. Nyt hänellä oli vain yksi ainoa köyhä toive, se, että tulisi terveeksi. Ja hänen tiedonjanonsa ja totuuden etsimisensä? Löytyi vain yksi tieto ja yksi totuus, joka nykyjään merkitsi hänelle jotakin, se, kuinka hän voisi tulla terveeksi. Pikkumaiseksi ja itsekkääksi oli sairaus tehnyt hänet. Hänen avioliittonsa ja kotinsa oli se hävittänyt. Hänen sisimpänsä oli se täyttänyt katkeruuden ja epätoivon ajatuksella, tyhjennettyään sen kaikesta muusta. Kun hänen kuolinhetkensä kerran tulisi, kuolisi hän köyhänä ja tyhjänä, kiroten tai ivaten sitä voimaa, joka oli antanut hänen syntyä. Hän ei tiennyt, kumpaistako tekisi.

Hammasta purren toisti hän:

»Sairaus tekee ihmisen pahaksi.»

»Niin», vastasi erakko uudestaan, »jos se saa vallan.»

Jos se saa vallan, niin. Ei hän ollut ajatellutkaan taistella vallasta sairauden kanssa. Tahdottomana oli hän jättänyt sille kaikki, kaikki. Ja nyt hänestä tuntui, kuin sairaus-hirviö näyttäisi hampaitaan ja sanoisi hänelle: »Sinä olet antanut minulle vallan, ja minä pidän sen.»

Taas makasi sairas hiljaa. Sitten hän kysyi:

»Kuinka otetaan valta sairaudelta?»

»Antamalla sille vähemmän sijaa sielussa», vastasi erakko, »yhä vähemmän ja vähemmän. Ja sille toiselle, jolla pitäisi olla valta, sille annetaan suurempi sija, yhä suurempi ja suurempi. Niin siirtyy valta.»

Sille toiselle? Sille, jolla pitäisi olla valta? Niin, mikä se oli?

»Se on meidän sisin minämme», vastasi erakko hitaasti, »se, minkä Herramme pani sieluumme silloin, kun me saimme elämän lahjan. Se, mikä tekee meidät erilaisiksi kuin muut ihmiset; mikä kätkee itseensä mahdollisuuden parhaimpaan, miksi me voimme tulla; jonka Herramme näki edessään täydellisenä ihmisenä silloin, kun me synnyimme. Juuri sillä pitää olla valta. Silloin me omistamme itsemme samalla kertaa kuin Jumala omistaa meidät, ja me Jumalan.»

Miksi hän olisi voinut tulla? Kuva toisensa perästä kulki hänen sielunsa silmien ohitse. Mitä hänestä olisi voinut tulla ihmisenä, puolisona, isänä, Jumalan ihmisenä, ellei...

Erakko nousi ja avasi ikkunaluukut. Kesäyön viileys virtasi huoneeseen, ja sairas hengitti sitä syvin siemauksin. Linnut eivät vielä olleet heränneet, niin että ulkona vallitsi suuri hiljaisuus. Mutta idässä näytti keltainen viiru ennustavan päivää.

Kun erakko tuli ulos sairaan luota, nousi tämän vaimo rukous jakkaralta, joka oli madonnankuvan edessä huoneen nurkassa. Hän oli nähtävästi viettänyt ajan rukouksessa.

Rukousnauhaa kantaen hän tuli erakkoa vastaan. Hän näytti väsyneeltä ja valvoneelta, eikä rukous ollut tuottanut hänelle sielun rauhaa.

»Isä», sanoi hän eikä huomannut sanojensa ja äskeisen hartaudenharjoituksensa ristiriitaisuutta. »Voitko sinä enemmän kuin Pyhä Jumalan Äiti on voinut?»

Erakko katsoi häneen ja sääli häntä. Näytti siltä, kuin hän ei enää jaksaisi pysyä pystyssä.

Lapsi oli herännyt, lähtenyt vuoteestaan ja kulkenut avojaloin huoneen poikki. Nyt hän seisoi ja piteli äitiä hameesta. Uni painoi vielä hänen silmäluomiaan, mutta eiliset tapaukset olivat selvinä hänen muistissaan.

»Isoisä», sanoi hän ja katsoi erakkoon. »Tuleeko isä nyt terveeksi?»

Erakko katsoi vuoroin äitiä, vuoroin lasta. He olivat tehneet saman kysymyksen, molemmat omalla tavallaan.

»Oli kerran mies, jonka kimppuun hyökkäsi peloittava vihollinen», sanoi erakko hitaasti. »Ja tämä vihollinen otti haltuunsa miehen maat ja pellot ja koko hänen talonsa, hävitti hänen aseensa ja pani hänet itsensä vankeuteen. Ja sitten hän asettui vartioimaan miehen omaisuutta sotasaaliinaan ja häntä itseään sotavankina.»

Nainen nyökkäsi. Hän ymmärsi erakon.

»Mies ei koskaan ajatellut puolustautua tuota voimakasta vihollista vastaan», jatkoi erakko, »kaiken tämä sai. Talonsa ja kotinsa, vaimonsa ja lapsensa ja itsensäkin mies jätti ilman vastarintaa vihollisen orjaksi.»

Nainen nyökkäsi taas ja katsoi nyt jännittyneenä vanhusta.