Part 3

Erakko ei kysynyt enää. Hän katsoi syvälle nuorukaisen silmiin, ja tämä kohtasi rohkeasti hänen katseensa. Sitten hän kohotti kätensä käskevästi viitaten ja sanoi:

»Lähde rauhassa, poikani. Siunaus, eikä kirous, on seuraava aseitasi!»

Nuorukainen katsoi hämmästyneenä ja ihmeissään häneen.

»Mutta ethän edes tiedä, minkätähden pappi kielsi minulta valkoisen ristin», huudahti hän, »sinähän et tiedä... »

»Minun ei tarvitse tietää», vastasi erakko, »mutta jos haluat, niin kerro.»

»Minä en ole oikeauskoinen», sanoi Enrico hiljaa ja tarkasteli tuskaisesti sanojensa vaikutusta. »On paljon, mitä en voi uskoa. Lapsena elin milloin metsässä ja niityillä ja tarkkasin siellä Jumalan ihmeitä, milloin istuin isäni jalkojen juuressa ja kuuntelin, kun hän kertoi suurten miesten ajatuksista. Ne olivat ihmeellisiä ja ihania ajatuksia, tiedätkö. Sitten tahtoi äitini tehdä minusta papin, ja minä menin luostariin ja luin ja opin. Ne olivat myöskin ihmeellisiä ajatuksia ja ihania ajatuksia. Mutta en voinut saattaa opintojani loppuun saakka. Minun täytyi päästä pois sieltä. Oli paljon sellaista, mikä näytti minusta valheelta, ja paljon muuta, mikä oli hämärää ja pimeätä. Jumalan armohan ainoastaan voi antaa meille uskoa. Minä en saanut sitä koskaan, niin hartaasti kuin sitä rukoilinkin. Tahdoin uskoa, mutta en voinut. Silloin minun täytyi lähteä. Ja nyt, eikö kylän pappi ole oikeassa sanoessaan, ettei minunlaiseni voi olla niitten mukana, joitten avulla Jumala on hävittävä uskottomat?»

»Ei», vastasi erakko rauhallisesti, »hän ei ole oikeassa! Uskoa ei synny käskystä: Sinun pitää!»

»Mutta eikö ole niin, että meidän täytyy uskoa ikuiset totuudet?» kysyi Enrico.

»Eivät kaikki totuudet ole ikuisia», sanoi erakko, »muutamat elävät vuoden, toiset vuosisadan. Mutta on olemassa myös ikuisia totuuksia.»

»Ja ne täytyy kai uskoa?» toisti Enrico.

»Niihin oppii uskomaan», vastasi erakko. »Elämä opettaa sitä, joka koko sielustaan etsii totuutta.»

»Entä kaikki se, mitä en ymmärrä?» kysyi Enrico epäröiden.

»Jumalaa palvellaan tahdolla eikä ymmärryksellä», vastasi erakko.

»Mutta ne sanovat, että täytyy uskoa vaikkei ymmärräkään», jatkoi Enrico vielä epäröiden, »täytyy sisimmässään tuntea Jumalan todistukset totuudesta, huolimatta ymmärryksestä. Minä en tunne.»

»Jumalaa palvellaan tahdolla eikä tunteella», vastasi erakko. »On hyvä niille, jotka ovat oppineet kuuntelemaan todistusta sisimmässään. Ennemmin tai myöhemmin opit sinäkin sen. Ja siihen asti... »

»Niin, siihen asti?» kysyi Enrico, ja nyt näytti kuin kaikki riippuisi siitä vastauksesta, minkä hän saisi.

»Siihen asti tulee sinun koko sydämestäsi, koko sielustasi ja koko voimastasi palvella häntä, jonka teet Herraksesi ja Mestariksesi lähtemällä tähän taisteluun. Sinä et tule kuulumaan itsellesi, vaan Hänelle, Hänen palvelijanaan ja soturinaan.»

Laskien molemmat kätensä Enricon olkapäille erakko oli hiljaa painanut hänet polvilleen. Lausuessaan viimeisiä sanoja hän piirsi sormellaan ristin nuorukaisen vasempaan käsivarteen, juuri sille kohdalle, jossa valkoista ristiä kannettiin. Ja kas, valkoinen risti ilmestyi tummalle kankaalle. Oli kuin kaksi auringonsädettä olisi yhtynyt ristiksi Enricon käsivarrelle.

Viitaten käskevästi niinkuin äskenkin erakko toisti.

»Lähde rauhassa, poikani! Ei kirous, vaan siunaus on seuraava aseitasi!»

* * * * *

Aikaisin seuraavana aamuna ratsasti satakunta miestä kylän läpi. Siinä olivat ne kylän miehet, jotka olivat päättäneet jättää kodin ja konnun, liittyäkseen suureen ristiretkeilijäin joukkoon etelässä. Rikkaat ja köyhät ratsastivat siinä vierekkäin puettuina loistaviin pukuihin ja yksinkertaisiin sarkatakkeihin. Hitaasti sujui matka, sillä kaikkien hevoset eivät olleet jaloja juoksijoita, tottuneita sotatemppuihin. Moni oli useammin kulkenut auran edessä, kuin kantanut ratsastajaa.

Ukot, naiset ja lapset seurasivat ristiretkeilijöitä ja seisoivat tupien ulkopuolella, innokkaasti vilkuttaen jäähyväisiksi. Suurin oli katselijajoukko kirkon edustalla. Siellä pysähtyi joukkue. Pappi tuli kirkon portaille esilaulajain ja kuoripoikain saattamana, ja rivi rivin jälkeen ratsasti esiin ja miehet paljastetuin päin ottivat vastaan siunauksen.

Tuli seitsemännen rivin vuoro. Sen keskustassa ratsasti Enrico ilman valkoista ristiä. Levollisena oli hän ottanut kypärin päästään ja levollisena kohtasi hän papin katseen. Mutta tämä säpsähti, ja puna kohosi hänen poskilleen.

Mitä! Eikö tämä ollut Enrico, hän, jonka täytyi jättää luostari ja papillinen kutsumus itsepäisen epäuskonsa tähden? Tuo Jumalan hylkäämä, joka, huolimatta kaikista rukouksista ja paastoista, ei ollut saanut armoa uskoa! Enrico, jolta viimeksi eilen, itse piispan käskystä, kiellettiin valkoinen risti, ja joka, tuomion saatuaan, aivan murtuneena jätti kirkon. Mistä tuli nyt tuo levollisuus? Oi, tuota julkeata! Luuliko hän voivansa pilkata kirkkoa, voivansa uhmata häntä, pappia, joka oli lukenut julki tuomion piispan nimessä? Luuliko hän? Oi, hän saa kokea kirkon valtaa!

Pappi oli heittänyt päänsä takakenoon, astunut askelen eteenpäin ja uhaten kohottanut oikean kätensä. Kaikki kansa seurasi hänen liikkeitään, ja vasta nyt huomasivat kaikki, ettei Enricolla ollut valkoista ristiä. He tunkeutuivat lähemmäksi, ihmetellen ja samalla kertaa peläten, mitä nyt tapahtuisi.

Silloin nosti Enrico vasemman käsivartensa, ja katso, auringonsäderisti loisti tummalta kankaalta niin kirkkaasti, että lähimmät hevoset nousivat takajaloilleen. Ihmisjoukko surisi hämmästyksestä ja ilosta. Tämä merkkihän todisti selvemmin kuin mikään muu, että Jumala oli ristiretkeilijäin mukana, eikä ollut ainoatakaan miestä joukkueessa, joka ei olisi tuntenut rohkeutensa kasvavan kaksinkertaiseksi.

Mutta pappi oli säpsähtänyt toisen kerran. Hänen katseensa oli kuin kiinninaulittuna Enricon käsivarteen. Hitaasti kohotti hän sen nuorukaisen kasvoihin ja näki niistä säteilevän vastaansa valoisaa luottamusta.

»Enrico», sanoi hän, ja hänen äänensä vapisi mielenliikutuksesta, »sinä et tarvitse minun siunaustani. Sinä olet saanut sen, mikä on enemmän arvoista. Lähde rauhassa!»

Ja hän kääntyi seuraavan rivin puoleen.

Ilman papillista siunausta, mutta auringonsäderistin häikäisemänä, kaiken kansan riemuhuutojen tervehtimänä, ratsasti seitsemäs rivi kauas avaraan maailmaan.

VIII. KUNINGAS

Sen maan kuningas oli viisas ja hyvä kuningas, joka hallitsi oikein valtakuntaansa. Nuoruudessaan hän oli ollut hurjastelija, ja hänen seikkailuistaan ja väkivaltaisuuksistaan kerrottiin kaikenlaista. Mutta siitä hetkestä saakka, jolloin hänestä tuli kuningas, oli hän muuttanut elämäntapansa, ja nyt ei kukaan tiennyt sanoa hänestä muuta kuin hyvää. Mutta seikkailunhalun mukana oli hän kadottanut myöskin iloisuutensa. Ei kukaan ollut nähnyt hänen hymyilevän sen päivän jälkeen, jolloin hän tuli kuninkaaksi.

Eräänä päivänä tämä kuningas saapui erakon majalle useiden palvelijoiden seuraamana. He rakensivat nuorista puunrungoista ja oksista matalan risumajan lähelle erakon asuntoa. He valmistivat vuoteen kuivista lehdistä ja levittivät kuninkaan viitan sen päälle ja kantoivat majaan vaatimattomat ruokatarpeet, mitkä he olivat tuoneet mukanaan. Omin käsin ripusti kuningas norsunluisen ristiinnaulitunkuvan majan seinälle ja levitti rukousmaton sen eteen. Kun kaikki oli järjestyksessä, lähetti hän pois palvelijansa ja jäi yksin majaan.

Illan tultua hän meni erakon luolalle.

»Ukko», sanoi hän, »aikomukseni on elää sinun tavallasi täällä metsän yksinäisyydessä jonkin aikaa. Tahdon rukoilla ja paastota, kuten sinä. Nuoruuteni syntien muisto on käynyt minulle liian raskaaksi. Janoan rauhaa, mutta olen etsinyt sitä turhaan tuolta alhaalta ihmisten joukosta. Ehkä löydän sen täältä.»

»Herra kuningas», sanoi erakko, »rauha ei asu täällä eikä siellä, se asuu ihmisessä itsessään.»

»Niin, tietysti», sanoi kuningas katsellen vanhuksen kunnianarvoisia ja rauhallisia kasvoja, »ja mitäpä antaisinkaan, jotta se asuisi minussa. Puolen valtakuntaani antaisin ilolla.»

»Rauhaa ei osteta, ei edes kuningaskunnilla», vastasi erakko.

Kuningas ei kysynyt enempää, vaan kääntyi miettivänä takaisin risumajalleen. Sekä sinä että seuraavina öinä kuuli erakko hänen levottomasti heittelehtivän vuoteellaan tai pitkien tuntien kuluessa mumisevan rukouksia, joihin sekaantui yksinäisiä, armoa anovia huutoja. Kuullessaan nuo huudot hän tiesi, että ne puristuivat äärimmäisessä hädässä olevan sielun syvyydestä.

Päivisin kuljeskeli kuningas levottomasti metsässä, joi puroista, jotka etsivät tietä jyrkänteiltä alas, ja söi kuivaa leipää sekä marjoja metsästä. Iltaisin tuli hän takaisin majalleen väsyneenä ja yhtä surullisena kuin aamulla lähtiessään. Hän heittäytyi vuoteelleen, mutta uni pakeni häntä kuten ennenkin.

Eräänä iltana seisoi hän taas erakon luolalla.

»Ukko», sanoi hän, »ota vastaan minun synnintunnustukseni.»

Hän polvistui vastausta odottamatta luolan multalattialle, painoi katseensa maahan ja alkoi kertoa synneistään. Ne olivat raskaita syntejä, epäilemättä. Erakko teki vaistomaisesti ristinmerkin useamman kerran ripin kestäessä. Hän oli niin kauan elänyt erämaassa, että oli unohtanut ihmisten kevytmielisyyden laajuuden ja syvyyden, heidän sydämensä kovuuden ja heidän vihansa, ja hänestä näytti nyt, kuin hän katsoisi alas pohjattomaan syvyyteen. Hän ei ihmetellyt enää, ettei päivä voinut antaa kuninkaalle lepoa eikä yö unta.

»Ukko», sanoi kuningas lopetettuaan, »tee nyt, mitä moni pappi valtakunnassani on koettanut, mutta ei ole voinut. Anna minulle synninpäästö ja anna minulle oikeus unohtaa syntini!»

Hän kumartui vielä syvemmälle odottaen synninpäästön sanoja.

Mutta erakko vaikeni.

Silloin alkoi kuningas kerjätä ja pyytää häneltä armahdusta. Hän tahtoi tehdä kaikki, mitä erakko vaatisi, nöyrtyä kuinka syvälle tahansa, uhrata mitä tahansa. Mutta hänen täytyi nyt päästä vapaaksi velastaan.

»Herra kuningas», sanoi erakko, »ei mikään ihmisääni voi julistaa sinua vapaaksi velastasi ja antaa sinulle oikeutta unohtaa sitä. Sen voi ainoastaan Jumalan ääni.»

»Mutta minä en kuule Hänen ääntänsä», sanoi kuningas; »minä huudan, mutta hän ei vastaa.»

»Jumala ei ole suuriääninen», sanoi erakko, »hänen äänensä kuullaan vain suuressa hiljaisuudessa. Sinä luulit kuulevasi sen täällä erämaan hiljaisuudessa, mutta hiljaisuuden täytyy asua meissä sisäisesti.» Kuningas Davidin tavalla voit sinä todella sanoa: »Jumalani, päivällä minä huudan sinua, mutta en saa rauhaa. Minä olen huutanut itseni väsyksiin, ja kurkkuni on kuivunut.» Opi nyt myöskin kuningas Davidin tavalla sanomaan: »Minä tulin äänettömäksi ja hiljaiseksi, minä vaikenin surussani.» Ehkä saat vielä kuulla äänen, joka ei ole myrskytuulen kaltainen, vaan kuin hiljainen hyminä. Ehkä voit silloin kuningas Davidin tavoin riemuita: »Kun minä huusin, vastasit sinä minulle. Sinä annoit minulle rohkeutta ja sieluni sai voimaa.»

Miettiväisenä nousi kuningas polvistuneesta asennostaan ja meni takaisin majalleen.

Taas kului joku aika. Aamuisin vaelsi kuningas, kuten ennen, syvälle metsään, ja iltaisin tuli hän väsyneenä takaisin. Mutta hänen katseensa ei enää ollut epätoivoinen, ja hänen piirteensä olivat kadottaneet kovuutensa, öisin hän nukkui.

Aikaisin eräänä aamuna seisoi hän erakon luolan edustalla, valmiina lähtemään pois.

»Ukko», sanoi hän, »sinä puhuit totta. Tyhmyydessämme huudamme me ihmiset alituisesti emmekä ymmärrä kuunnella. Nyt olen minä kuullut Jumalan äänen hiljaisuudessa. Minä kuulen sen uudestaan ja uudestaan, mutta se ei ole puhetta. Se on hiljainen varmuus syntieni anteeksisaamisesta. Etkö sinä tarkoittanut juuri sitä?»

»Eivät kaikki kuule Jumalan ääntä samalla tavoin», sanoi erakko, »olkoon sinulle kylliksi, että olet kuullut sen.»

»Niin», vastasi kuningas, »se on minulle kylliksi. Olen vapaa ja saan unohtaa. Nyt palaan takaisin kuninkaantoimeeni.»

Ensimmäisen kerran näki erakko hänen hymyilevän, valoisaa, voimakasta hymyä, kuten se, joka on saanut, mitä enimmin on ikävöinyt.

* * * * *

Kun muutamia vuosia oli kulunut, tuli kuningas uudelleen erakon luo. Samalla tavoin kuin ensimmäiselläkin kerralla, oli hän nytkin tullut polkua ylös mukanaan muutamia palvelijoita, jotka olivat panneet kuntoon rappeutuneen risumajan ja sitten poistuneet. Kun yö saapui, meni kuningas, niinkuin edelliselläkin kerralla, erakon luolalle.

»Ukko», sanoi hän, »minä olen kuolemaan asti väsynyt. Ei kukaan tiedä, mitä kaikkea kuninkaan täytyy kestää ja mitä kuormia hänellä on kannettavanaan. On kuin tulisivat surut, huolet, vaivat ja ihmisten pahansuopuus kaksinkertaisiksi sille, joka on saanut kruunun kantaakseen. Sieluani painaa taakka, joka taivuttaa minut aina maahan saakka, enkä kohta enää jaksa enempää.»

Erakko ei vastannut. Hän vain katsoi kuninkaaseen, joka jatkoi:

»En koskaan unohda sitä aikaa, jonka kerran vietin täällä erämaassa, enkä rauhaa, joka silloin laskeutui sieluuni; nyt tahdon taas viipyä täällä jonkun aikaa. Ehkä Jumala kuulee minun hartaat rukoukseni ja nostaa pois kuormat, tai, ellei kaikkia, niin kuitenkin jonkun niistä, niin että minä taas voin oikaista selkäni.»

»Herra kuningas», sanoi erakko, »kun me valitamme kuormiemme painoa, niin silloin ei paras rukouksenkuuleminen ole se, että Herramme nostaa kuormat hartioiltamme.»

»Eikö ole?» sanoi kuningas. »Minä olisin tyytyväinen siihenkin rukouksenkuulemiseen, vaikkei se olisikaan paras.»

»Ehkä olisit tyytyväinen», virkkoi erakko, »ja kuitenkin tuntisit, ettei tämä rukouksenkuuleminen olisi samanlainen kuin se, jonka sait viime kerralla, ja sielusi odottaisi jotakin uutta.»

»Sinä olet ihmeellinen mies», sanoi kuningas. »Mutta sano minulle, mitä sinä tarkoitat parhaimmalla rukouksenkuulemisella!»

»Kun Jumalan käsi on meidän kanssamme ja vahvistaa hartioitamme, niin etteivät kuormat enää ole meille liian raskaita, ja kun hänen kätensä ojentaa meidän koukistuneen selkämme, niin että me, kuormamme uhallakin, kuljemme eteenpäin pystypäisinä, emmekä katsele alaspäin, vaan eteenpäin, niin se on paras rukouksenkuuleminen.»

»Sinä olet oikeassa», sanoi kuningas uneksien, »se olisi todella samanlainen rukouksenkuuleminen kuin se, jonka Iäinen soi minulle viime kerralla.»

Hän oli vaiti hetkisen ja kysyi sitten: »Kuinka voi ihminen päästä siihen, että hän tuntee Jumalan käden olevan kanssaan?»

»Jumala ei ole kovakourainen», vastasi erakko. »Niin kauan kuin ihminen itse huitoo molemmilla käsillään, ei hän tiedä mitään Jumalan kädestä. Samoin kuin hänen täytyy tulla hiljaiseksi ja kuunnella, havaitakseen Jumalan äänen, niin täytyy hänen antaa käsiensä vaipua ja odottaa, jos hän tahtoo oppia, millaista on saada tuntea Jumalan voimakkaan käden olevan kanssaan.»

Kuningas ei kysynyt enää, vaan vetäytyi miettiväisenä majaansa.

Taas hän eli samaa yksinäistä elämää kuin edelliselläkin kerralla, ja kuten silloin, muuttui hän nytkin sitä mukaa kuin aika kului. Hänen vaelluksensa metsässä ei enää ollut levotonta pakenemista toisesta paikasta toiseen. Pitkät ajat hän saattoi seisoa hiljaa tarkastellen puroa, joka juoksi vuorta alas, kukkaa tai pensasta, joka oli tarrautunut kallion syrjään ja näytti etsivän ja saavan ravintonsa itse kalliosta, lintua, joka iloisesti visertäen kuljetti oksia pesäänsä. Ja kun hän jatkoi kävelyään, saattoi hän hymyillä joskus.

Aika kului, ja viikoista tuli kuukausia, ennenkuin kuningas eräänä aamuna seisoi matkavalmiina erakon luolan luona.

»Ukko», sanoi hän, »taas sinä olit oikeassa. Olen kulkenut nämä viikot odottaen. Minusta näytti, että koko luonto vakuutti minulle, että hän, joka antaa erämaan viheriöidä ja kaiken elollisen virkistyä uudelleen joka vuosi, hän antaisi myöskin minun sielulleni elämän voimia. Ja hän onkin sen tehnyt. Hänen kätensä on nyt minun kanssani. Palaan takaisin kylään. Surut, huolet ja vaivat odottavat minua. Tulee olemaan kuten ennenkin, eikä kuitenkaan kuten ennen. Nyt on selkäni suora, ja olkapääni tulevat kestämään kuorman.»

»Niin ne kestävätkin», vahvisti erakko.

»Ja valtakuntani viholliset», jatkoi kuningas, »tulevat, kuten ennen, idästä ja lännestä, mutta minun käsivarteni on nyt jaksava heiluttaa miekkaa.»

»Niin se jaksaakin», vahvisti erakko.

»Ja valtakunnassani», jatkoi kuningas, »on äärettömän paljon tehtävää, ennenkuin keskinäinen rauha ja oikeus hallitsevat siellä. Paha on rangaistava ja hävitettävä ja hyvää edistettävä. Jokaisen täytyy elää rauhassa ja saada oikeutensa. Voinko minä ehkä suorittaa sen työn?»

Erakko pudisti päätään.

»Herra kuningas», sanoi hän, »se työ, josta sinä nyt puhut, ei ole yhden miehen. Se ulottuu läpi aikojen. Se oli aloitettu ennen sinun syntymääsi, ja kun sinun elinaikasi on lopussa, jätät sinä sen perinnöksi toisille. Mutta sinä olet vievä sitä työtä lähemmäksi päämäärää. Olkoon se sinulle kylliksi.»

»Se on kylliksi», vastasi kuningas.

Hän sanoi jäähyväiset ja lähti. Ja erakko huomasi, että hänen askeleensa olivat lujat ja joustavat, kuin olisi hän vielä nuori mies. Hänen katseensa ei myöskään ollut suunnattuna alas — vaan eteenpäin.

* * * * *

Muutamia vuosia sen jälkeen sairastui kuningas ja hänelle selvisi pian, että hän eli viimeisiä hetkiään. Silloin hän lähetti sananviejän erakon luo ja pyysi häntä tulemaan.

Erakko otti sauvansa ja vaelsi alas laaksoon. Kaikkialla, minne hän tuli, hän tapasi ihmiset levottomina kuninkaan sairaudesta ja surullisina ajatellessaan kuninkaan mahdollisesti lähestyvää kuolemaa. Lukemattomia vahakynttilöitä sytytettiin ja monet rukoukset luettiin kuninkaan elämän puolesta.

Kun erakko oli saapunut kuninkaan linnaan, ohjattiin hänet heti siihen huoneeseen, jossa kuningas lepäsi vuoteellaan. Hän asettui, sauvaansa nojaten, vuoteen jalkopäähän, ja kuningas tervehti häntä kädenliikkeellä.

»Ukko», hän sanoi, »kaksi kertaa ennen elämässäni, kun olen ollut hädässä, olen etsinyt sinua. Nyt teen sen kolmannen kerran. Minun täytyy kuolla.»

»Niin sinun täytyy, herra kuningas», vastasi erakko rauhallisesti.

»On kauheata, kun katumus syntien tähden vaivaa», mumisi kuningas; »on myöskin kauheata vaipua surujen ja vaivojen kuorman alle ja tuntea, että voimat ovat lopussa. Mutta kaikkein kauheinta on varmaankin kuolla.»

»Herra kuningas», sanoi erakko, »ehkä muistat, kun ensimmäinen kauhu jätti sinut?»

Silloin kuningas hymyili ja vastasi: »En koskaan unohda sitä päivää. Se oli silloin, kun kuulin Jumalan äänen sisimmässäni.»

»Ja mistä johtui, että sinä, suuri syntinen, voit kuulla Jumalan äänen sielussasi?» kysyi erakko taas.

»Minä opin en ainoastaan huutamaan, vaan myös olemaan hiljaa ja kuuntelemaan», vastasi kuningas, sulki silmänsä ja makasi hiljaa, ikäänkuin hän vielä kerran eläisi sen, mitä hänen oli tapana nimittää Jumalan ensimmäiseksi ihmeeksi elämässään.

»Vielä erästä seikkaa haluan kysyä sinulta», sanoi erakko. »Ehkä muistat myös, kun toinen kauhu jätti sinut?»

»En sitäkään ole unohtanut», vastasi kuningas, »se oli silloin kun minä tunsin Jumalan voimallisen käden olevan kanssani.»

»Ja kuinka voit sinä, suuri syntinen ja sellainen, jonka voimat olivat kokonaan lopussa, kuinka sinä voit tuntea Jumalan käden olevan kanssasi?» jatkoi erakko.

»Minä en oppinut ainoastaan ponnistelemaan ja taistelemaan, vaan olemaan hiljaa ja odottamaan», vastasi kuningas. Ja taas hän sulki silmänsä ja näytti vaipuneen mietiskelyyn, ikäänkuin hän uudestaan eläisi Jumalan toisen ihmeen elämässään.

Silloin erakko koroitti äänensä ja virkkoi hitaasti ja juhlallisesti:

»Kuningas, sinä olet kuullut Iäisen äänen ja kokenut hänen kätensä voimaa. Nyt tulet sinä näkemään hänen kasvonsa.»

»Näkemään hänen kasvonsa», toisti sairas, ja hänen jo sammunut katseensa sai uuden loisteen.

»Näkemään hänen kasvonsa. Niin, paetkoon sitten viimeinen kauhu. Sitä ei ole enää.»

Hän makasi hetken hiljaa ja kysyi sitten:

»Ukko, kuinka päästään siihen, että nähdään Jumalan kasvot?»

»Siihen pääsemme vasta kaikkein suurimmassa hiljaisuudessa», vastasi erakko, »kun katseemme ei enää ole suunnattuna sisäänpäin itseemme, tai alaspäin suruihin ja pettymyksiin, tai eteenpäin pelättyyn tai ikävöityyn tulevaisuuteen, vaan ainoastaan ylöspäin Jumalaan. Silloin näemme me hänet.»

»Kaikkein suurin hiljaisuus», mumisi kuningas, »voiko ihminen saavuttaa sen?»

»Ei elämässä, herra kuningas», vastasi erakko. »Niin kauan kuin elämme, täytyy katseemme olla suunnattuna milloin alaspäin, milloin sisäänpäin ja useimmin eteenpäin. Kaikkein suurimman hiljaisuuden saavutamme vasta kuolemassa.»

»Silloin tahdon kuolla», sanoi kuningas.

Ja hän antoi lähettää sanan kaikkialle valtakuntaansa, ettei enää saisi uhrata eikä lukea messuja hänen elämänsä puolesta. Hän tahtoi kuolla, ja jos kerran hänen kansansa rakasti häntä, ei se estäisi häntä saamasta hänen viimeistä toivomustaan toteutetuksi.

Mutta kuninkaan huoneessa vallitsi koko päivän ja koko yön se suuri hiljaisuus, joka käy kuoleman edellä. Ja kun aamu koitti, erosi kuningas täältä rauhassa. Hänen sammunut katseensa oli suuntautunut kaukaiseen etäisyyteen, ja huulillaan hänellä oli valoisa hymy.

IX. KÄÄNTYMINEN

Eräänä päivänä tuli erakon luo muuan keski-ikäinen mies. Hän oli terve ja voimakas, ja hänellä oli hyväntahtoiset kasvot, joihin eivät suuret surut ja kuluttavat ajatukset olleet kaivaneet vakoja. Häntä rasitti kiipeäminen luolalle, aivan kuin hän koko ikänsä olisi tottunut kävelemään tasaisella maalla. Ja hänen tultuaan luolalle näytti siltä, kuin hän oikeastaan olisi ollut hämillään huomatessaan olevansa siellä. Hän kulki tänään outoja teitä, sen voi nähdä.

Erakko tervehti häntä kädenliikkeellä ja antoi himmeän katseensa silmänräpäyksen viipyä miehen kasvoissa. Mutta hän ei löytänyt niissä mitään, mikä olisi kertonut hänelle jotakin miehestä, ja niin hän käänsi taas katseensa avaruuteen. Mies tuli vielä enemmän hämilleen. Hän ei tiennyt, kuinka alkaisi.

»Sinäkö se olet, jolta voidaan kysyä kaikkea?» kysyi hän lopulta vähän kiivaasti. Eihän käynyt laatuun, että hän vain seisoi täällä ja vaikeni, kun hän nyt kerran oli kulkenut tämän pitkän matkan. »Ne sanovat kylässä, että sinulta saa kysyä, ja että sinä vastaat. Minä olin oikeastaan aikonut mennä papin luo, mutta tulinkin sensijaan tänne.»

Hän ajatteli varmaankin, että erakon pitäisi olla tyytyväinen siihen, että hän oli kävellyt tänne saakka, sensijaan että olisi mennyt kirkkoon, joka sijaitsi itse kylässä. Mutta ukko ei siltä näyttänyt. »Voithan kysyä», hän vastasi vain. »Ja voi myöskin sattua, että minä osaan vastata.»

»Niin, se on hyvin ihmeellistä», aloitti mies. Hän puhui nopeasti ja katsoi koko ajan maahan, kuin olisi hän yhäkin hämillään liikkuessaan oudolla alalla. »En oikeastaan ole ajatellut sitä, sittenkuin joskus nuorena. Minulla on kotini ja taloni hoidettavana ja aina paljon tekemistä, eikä minulla ole aikaa sellaiseen. Käynhän minä aina välistä messussa ja ripittäydyn jouluna ja pääsiäisenä ja teen muuta sellaista, mutta sehän on vallan eri asia, ja sellainenhan kuuluu sitäpaitsi enemmän naisille. Ja vaimoni huolehtii siitä enemmänkin kuin tarpeeksi. Mutta minä en luule olevani huonompi kuin muutkaan. Olen koettanut olla kunniallinen ja oikeudentuntoinen ihminen koko elämäni, niin, olen ainakin tahtonut olla sellainen. En ole tehnyt kenellekään ihmiselle vääryyttä, mikäli tiedän. Olen sellainen kuin ihmiset yleensä ovat.»

Erakko ei näyttänyt epäilevänsäkään tätä. Mutta hän ei vastannut, eikä mies siten saanut apua kertoakseen, mitä hänellä oikeastaan oli sydämellä. Hän sai aloittaa uudestaan itse, jos tahtoi päästä johonkin.

»Mutta eilen tapahtui jotakin. Veljeni palasi kotiin vierailta mailta. Emme ole nähneet toisiamme kahteenkymmeneen vuoteen, mutta kun olimme lapsia ja nuoria, emme olleet toisistamme erillään päivääkään. Leikimme ja opimme yhdessä. Meillä oli vain vuosi välillämme, niin että olimme aivankuin yhdenikäiset. Ja toisiamme me seurasimme kaikessa. Puhuimme kaikesta toisillemme, tahdoimme aina samaa ja, luulen, että ajattelimmekin samoin. Niin, tietäähän sen, minkälaista on nuoruudessa. Tahdoimme uskaltaa henkemme palvellaksemme Korkeinta ja tahdoimme palvella ihmisiäkin hänen tähtensä. Ja yhdessä me rukoilimme Jumalan Äidiltä voimaa siihen. Äiti oli opettanut meitä tekemään niin. Äiti ei ollut kuin muut, näetkös, hän tarkoitti totta joka sanalla, minkä hän opetti meille.»

Hän katsoi erakon kasvoihin, ja tämä nyökkäsi hyväksyvästi. Hän oli tullut tarkkaavaiseksi. Mies jatkoi rohkaistuneena:

»Niin, me tarkoitimme myöskin totta joka sanalla, jos nyt sellaiset lapset, kuin me silloin olimme, voivat tarkoittaa jotakin. Niin kului aika. Minun täytyi jäädä kylään ja ottaa talo, kun isä kuoli, ja sitten menin naimisiin; mutta veljeni lähti ulos avaraan maailmaan ilman mitään omaisuutta. Niin pitikin olla, sanoi hän. Ja siellä kaukana liittyi hän johonkin veljeskuntaan ja tuli Roomaan ja on ollut mukana jos jossakin. Emme ole kuulleet toisistamme sanaakaan. Ja nyt eilen hän tuli takaisin.»

»No», sanoi erakko, kun mies vaikeni. »Oliko hänellä paljon sanottavaa sinulle?»

»Oli», sanoi mies ajatuksissaan, »kyllä oli. Mutta minä en oikein ymmärtänyt. Se oli niin ihmeellistä. Hän puhui niinkuin kaksikymmentä vuotta sitten, kaikesta, mitä me silloin ajattelimme ja tahdoimme. Mutta hän ei puhunut pojan tavoin, ymmärrätkö, hän on nyt mies, paljon miehekkäämpi kuin minä. Ja sitten on vielä se ero, että nyt hän ei vain ajattele ja tahdo kaikkea sitä kaunista ja hyvää, jota mietimme siihen aikaan ja jonka ikäänkuin saimme äidiltä, vaan hän on jollakin tavoin päässyt pitemmälle. Hän on tehnyt sen, mitä ajattelimme tehdä, ja hän on sellainen, millaisia tahdoimme olla. Hän ei koskaan ole omistanut mitään eikä tahdo omistaa; hän kulkee vain ympäri ja opettaa ihmisiä olemaan hyviä. Hän kerjää rikkailta ja antaa köyhille. Ja hän ei varmaankaan ajattele mitään muuta kuin Jumalan palvelemista.»

»Pidätkö sitä hyvin ihmeellisenä?» kysyi erakko. »Sinähän itse tahdoit aivan samaa kaksikymmentä vuotta sitten.»

»Niin, sehän juuri onkin ihmeellistä», huudahti mies, ja nyt oli kaikki ujous poissa. »Kaksikymmentä vuotta sitten ajattelin ja tahdoin samaa. Me olimme samanlaisia, Jumala minua auttakoon! Ja nyt, nyt on hän se, mitä me olimme silloin, ja jotakin paljon enemmän. Hän on Jumalan palvelija, pyhimys! Ja minä, minä en edes voi häntä oikein ymmärtää. On kuin hän puhuisi kieltä, jota minä en ole kuullut kahteenkymmeneen vuoteen. Ja kuitenkin olen minä puhunut samaa kieltä. Minä olen puhunut sitä, kuuletko! Mutta nyt, nyt minä olen...»

Hän vaikeni ja etsi sanaa, joka ilmaisisi hänen ajatuksensa, mutta ei löytänyt. Silloin heilautti hän kättänsä ja lopetti lauseen umpimähkään:

»Nyt olen minä varmaankin sellainen kuin ihmiset enimmäkseen ovat.»

Erakko hymyili melkein huomaamatta. Sitten osoitti hän tummaa pilveä heidän päittensä yläpuolella ja sanoi:

»Taivas oli eilenkin pilvessä. Luuletko, että tuo on sama pilvi, jonka me näemme tänään?»

Mies pudisti tyytymättömänä päätään. Hänestä ei ollut oikea hetki ruveta puhumaan ilmasta ja tuulesta.

»Tiedäthän, ettei pilvi pysy muuttumattomana eilisestä tähän päivään», jatkoi erakko. »Tiedät senkin, että siitä häviää jotakin sateena ja sumuna, ja että se vetää itseensä uutta kosteutta. Muuten se haihtuisi olemattomiin. Tiedät myös, että kaikki luonnossa tekee samoin. Puut pudottavat hedelmänsä ja lehtensä, ne mätänevät ja muuttuvat uudestaan maaksi, mutta samaan aikaan imee puu uusia nesteitä maasta ja uutta ravintoa ilmasta, ja runkoon muodostuu uusia vuosirenkaita ja uusia oksia ja haaroja. Kaksikymmenvuotias puu ei ole yksivuotisen taimen kaltainen. Ja kuitenkin on se sama puu.»

»Tiedän sen», sanoi mies viivytellen.

»Ihminen on tässä muun luonnon kaltainen», jatkoi erakko, »eikä vain meidän ruumiimme uudistu ja muutu. Sen tekee myöskin sielumme. Ei kulu vuotta, tuskin päivääkään, ettemme jätä jotakin, joka ennen oli meidän, ja omista itsellemme, mitä emme ennen omistaneet. On vain kysymys siitä, mitä jätämme ja mitä omistamme.»

»Sinä tarkoitat», mies sanoi vielä viivytellen, »että emme voi pysyä aivan sellaisina, kuin olimme kaksikymmentä vuotta sitten.»

Erakko nyökkäsi. »Minä tarkoitan», sanoi hän, »että sen, mitä sinä vähitellen olet antanut luisua käsistäsi, kaikki ne ajatukset ja tunteet, jotka te jaoitte keskenänne nuorukaisina, ne on veljesi sulkenut sieluunsa parhaimpana aarteenaan. Ja minkä hän on sulkenut pois sielustaan, huolehtimisen omasta itsestään ja osastaan tässä maailmassa, sille olet sinä avannut sisimpäsi oven. Ja se on kasvanut yhteen olentosi kanssa. Kuinka voisitte siis olla toistenne kaltaiset?»

Mies mietti hetken, mutta ei löytänyt tähän mitään vastaväitteitä. Se oli yksinkertaista ja selvää ja kuitenkin peloittavan vakavaa.

»Ukko», sanoi hän vihdoin hiljaa, »ellen olisi hankkinut itselleni taloa ja kotia ja ottanut vaimoa ja elänyt levossa ja rauhassa, jos olisin lähtenyt köyhänä ja yksinäisenä vieraisiin maihin, olisinko minä nyt... sellainen kuin hän?»

Erakko pudisti päätään. »Sitä en tiedä», hän sanoi, »toinen ihminen ei koskaan tiedä, mitä toisen täytyy tehdä ja jättää tekemättä, jottei paras, mitä hän omistaa, luisuisi hänen käsistään, ja jotta hän voisi saada jotakin uutta. Sen tietää vain hän itse.»

Taas mietti mies, ja hiljaa ja epäröiden tuli myöskin hänen seuraava kysymyksensä:

»Ukko, luuletko, että minä voisin tulla sellaiseksi kuin hän?»

»Voisit kyllä», vastasi erakko. »Vielä tänä päivänä kärsii taivaanvaltakunta väkivaltaa, ja voimalliset repivät sen itselleen. Mutta sinä panit voimasi muuhun.»

»Niin tein», mumisi mies. »Olen puuhannut ja tehnyt työtä ja huolehtinut. Mutta en tämän hyväksi.»

Hän vaikeni taas ja kysyi sitten: