Part 2

»Ei», sanoi mies, »mutta mitään sellaista ei ole olemassa. Ihminen tuntee tarvetta mukautua kohtaloonsa ja sentähden hän on keksinyt puheen kärsimyksen välttämättömyydestä. Siinä kaikki.»

»Koetahan ajatella miestä, joka ei koskaan näe itseään sellaisena, kuin hän todella on», jatkoi erakko, ikäänkuin hän ei olisi kuullut toisen viimeisiä sanoja. »Hän on totuttautunut sulkemaan silmänsä siltä, mitä hänen täytyisi hävetä itsessään, jos hän näkisi sen. Ajattele sitten toista, joka lahjomattomassa totuuden rakkaudessaan näkee kaiken ja tuomitsee omassa itsessään kaiken, mikä ei ole hyvää. Tämän jälkimmäisen sielunelämä on viritetty mollisävelmään, jonka matalin ääni on nimeltään itsetutkistelu ja korkein — katumus. Siinä sävelmässä on koko joukko väliääniä: itsensähalveksiminen, nöyryytys, katumus, tuska ovat muutamat nimiltään; eikä ole epäilystäkään siitä, etteikö koko säveljakso kuulu siihen, mitä sinä äsken kutsuit mustaksi seurueeksi. Mutta valitessasi elämän joko ainaisessa valheessa itseesi nähden tai totuudessa ja murheellisena, valitset sinä kai kuitenkin jälkimmäisen?»

»Niin teen», sanoi mies. »Mutta minä valitsen kuitenkin mieluummin totuuden ilman murhetta. En ole itse luonut itseäni enkä voi auttaa, että olen sellainen kuin olen.»

»Sillä keinoin voit puolustautua ainoastaan niin kauan kuin sinulle ei ole selvinnyt, että sinä joka päivä työskentelet oman itsesi rakentamiseksi», vastasi erakko. »Paha, jonka teit vuosi sitten ja hyvä, jonka laiminlöit eilen, aiheuttaa, että sinä tänään olet se, mikä olet. Sillä keinoin voit edelleen puolustautua ainoastaan niin kauan, kuin sinä et täydellä vakavuudella toivo voittavasi täydellistä ja parhainta onnea, sitä, joka voitetaan tulemalla korkeimmaksi, miksi voidaan tulla. Se puolustautumiskeino ilmaisee, että sinä tyydyt johonkin paljon vähempään. Mutta siirtykäämme eteenpäin. Toinen noista kahdesta miehestä ei näe eikä murehdi, henkisessä laiskuudessaan hän ei tee mitään tullakseen joksikin muuksi ja paremmaksi, kuin mitä hän on. Toinen koettaa sitkeästi taistellen itsessään toteuttaa parhaimman näyn, mikä hänen sielussaan on väikkynyt. Tämän miehen elämässä on käymässä taistelu, alituinen alemman uhraaminen korkeamman hyväksi; siinä on tulta, joka polttaa kuonan jalosta metallista. Kaikki tuo on enemmän sukua kärsimykselle kuin nautinnolle, eikä ensimmäinen tiedä paljon siitä. Mutta jos sinun pitäisi valita, niin kumpi heistä tahtoisit olla?»

Mies ei vastannut, ja erakko jatkoi: »Sitten on vielä eräs asia. On olemassa ja on aina ollut ihmisiä, jotka elävät vain yksinäisinä ihmisinä, ja toisia, jotka ovat oppineet tulemaan yhdeksi monien kanssa, koko ihmissuvun kanssa. Tuo edellinen ei ole pahaa. Sen oppii ensin, sitten tuon toisen. Vaistomaisesti koskee ihmisen ajatteleminen, tunteminen, valitseminen ja toimiminen ensin omaa itseä, ja monet pysähtyvät siihen. Mutta sille, joka ei näin rajoita näköpiiriään, vaan laajentaa sitä enemmän tai vähemmän, merkitsee tämä aivan varmaan uhraamista ja kärsimistä, hän kantaa koko maailman tuskan jossakin määrin omana tuskanaan, hänellä ei koskaan ole lepoa, hän ei koskaan pääse loppuun taistelussaan pahaa vastaan, ei ainoastaan itsensä puolesta, vaan kaikkien puolesta. Oli eräs, joka tässä mielessä voi laajentaa näköpiiriään enemmän kuin kukaan muu ja eikö hänestä juuri sentähden tullut tuskien mies?»

Mies istui ja katseli erakkoa tämän puhuessa. Nyt hän nyökäytti myöntäen.

»Olet oikeassa», hän myönsi, »minulla ei ole tätä vastaan mitään sanomista. Se on vain liian korkeata minulle toistaiseksi. Mutta jos nyt tunnustankin sinun olevan oikeassa siinä, että katumus ja itsetutkistelu ja taistelu ja uhraus kuuluvat sille, joka tahtoo kulkea ylöspäin ja siten saavuttaa parhaimman onnen — vaikka Jumala tietää, että se onni tulee kalliisti ostetuksi, niin kalliisti, että voi tuntea kiusausta olla sitä vailla — niin en kuitenkaan usko, että voit sanoa minulle, minkätähden kaikki muu, — kärsimys, sairaus, vaivat, köyhyys ja kurjuus, — on olemassa. Olisimmehan me ihmisparat voineet päästä vapaaksi edes niistä, joskin meidän täytyy alistua katumukseen ja uhrautumiseen.»

»Sinä et ole ensimmäinen, joka kysyy sitä», vastasi erakko. »Ajasta toiseen on nuoriso kysynyt, niinkuin sinä, ja vanhuus hapuillut vastausta, niinkuin minä. Kun näkee ihmisen pahuuden ja hänen sydämensä mustuuden, niin ei pidä enää ihmeellisenä sitä, etteivät hänen elämänedellytyksensä ole yksinomaan valoisia ja hyviä. Tässä ehkä täytyy olla määrättyä johdonmukaisuutta. Tai ajattele hyvien ihmisten maailmaa, sellaisten, jotka ovat saavuttaneet sen, mitä me tarkoitamme puhuessamme korkeimmasta ja parhaimmasta, miksi me voimme tulla, puhtaitten, hyvien ja toisiaan rakastavien ihmisten maailmaa, ja sano sitten, luuletko siinä maailmassa löytyvän sitä, mitä äsken sanoit kurjuudeksi. Aavistammehan myöskin jotakin yhteyttä elämisemme ja kärsimisemme välillä, nähdessämme jonkun tietyn synnin kantavan seurauksenaan tiettyä kärsimystä, tai nähdessämme jonkun inhimillisen suuruuden piirteen saavutettavan määrätyn kärsimyksen kautta. Ajattele sankariutta, voiko sitä saavuttaa ilman kuolemanvaaraa? Ajattele sen vaatimattomampaa, mutta ei silti halvempaa veljeä kärsivällisyyttä, voiko se kypsyä muuten kuin pitkäaikaisessa kärsimyksessä? Mutta nämä ovat ainoastaan sen kuvan hajanaisia piirteitä, jota meidän himmeä silmämme ei vielä näe. Kuka tietää, minkä verran henkistä pääomaa ihmisen yksityisenä ihmisenä ja ihmissukuna täytyy saavuttaa, ennenkuin hän on sitä, mitä hän voi ja mitä hänen tulee olla. Ja kuka tietää, millä keinoin hänen tulee saavuttaa se. Mitä enemmän meille kirkastuu päämäärä, sitä vähemmin uskallamme sanoa, kuten sinä äsken: Toivoisin olevani Herramme ja voivani tehdä maailman uudestaan.»

Mies makasi hiljaa ja tuijotti avaruuteen. Oli tullut hämärä, ja heidän silmänsä erottivat ainoastaan maiseman ääriviivat.

»Entä jos nyt sanoisin sinulle, etten välitä ihmisen enkä ihmissuvun täydelliseksitulemisesta, jonka välikappaleena kaikki muu on», sanoi hän lopuksi.

»Sitä sinä et sano», vastasi erakko rauhallisesti. »Silloin olisit valehdellut äsken sanoessasi, että sinä etsit et ainoastaan onnea, vaan täydellistä onnea.»

»Se ei ollut valhe», sanoi mies ja hän nousi lähteäkseen. »Se oli totta ja on sitä vieläkin. Ja nyt sinä kai ajattelet, että minun täytyy palata elämään ja kutsua kärsimys vastaiseksi vieraakseni?»

»Sitä sinun ei tarvitse», vastasi erakko. »Kärsimys ei ole vieras, joka odottaa kutsua. Se tulee ilman sitäkin.»

»Ja kun se tulee...?»

»Niin silloin sinun ei tule kirota sitä eikä myöskään heti päästä vapaaksi siitä. Sinun täytyy elää se.»

»Ja saada selkäni köyryiseksi, ehkä murtuneeksi», tokaisi mies.

»Ei», vastasi erakko ja hän katseli mielihyvin miestä, joka seisoi siinä suorana ja voimakkaana ja oli jo ottanut muutaman askelen laaksoon johtavalla polulla. »Sitä sinä et saa. Ainoastaan se kuorma, jonka me kannamme napisten ja uhmaten ja ymmärtämättä sen tarkoitusta, taivuttaa selän tai murtaa sen. Sen kuorman, jonka me vapaaehtoisesti otamme hartioillemme, koska ymmärrämme, ettei voi olla toisin, sen me kannamme kohotetuin päin ja suorin selin.»

V. KUINKA TULLA HYVÄKSI

Eräänä syksyisenä iltapäivänä tuli nainen kävellen polkua ylös erakon luolalle. Hän ei tullut läheisimmästä kylästä, vaan kauempaa. Hän oli aloittanut kulkunsa varhain aamulla, melkein päivän koitteessa. Mutta hän oli viipynyt hetken jokaisen pienen ristiinnaulitunkuvan luona, joita oli pystytetty määrättyjen välimatkojen päähän laaksossa, kylien välillä mutkittelevan tien viereen. Toisten juurelle hän oli lasten tavoin asettanut kukkia; toisten luona hän oli mumissut »Aven» tai »Pater Nosterin». Korkeimman mäen harjalla sijaitsevassa pienessä kappelissa, jonka seinille oli kuvattu vainajia kiirastulessa, oli hän, niinkuin kaikki muutkin uskovaiset, viipynyt ja antanut rukousnauhan helmien liukua sormiensa välissä, sillä aikaa kuin hän rukoili kiirastulessa kiusattavien puolesta. Kirkkotarhan veräjän luona hän oli melkein koneellisesti pistänyt kätensä numerolaatikkoon ja vetänyt sieltä kahdeksan numeron. Silloin hänen ei tarvinnut edes lukea tuulen ja ilman pahoinpitelemältä taululta, mikä rukous hänen tuli rukoilla. Hän tiesi, että se oli tuo pitkä rukous Jeesuksen sydämelle, hänen haavoitetuille käsilleen ja jaloilleen ja hänen lävistetylle kyljelleen; ja hän luki sen hartaana erään haudan ääressä.

Mutta kaikki tämä vei aikaa. Nyt hän nousi polkua väsyneenä ja vähän hengästyneenä yhtämittaisesta nousemisesta. Mutta hän ei pysähtynyt silmänräpäykseksikään hengähtämään ja lepäämään, vaan kiirehti suoraan luolalle. Erakko istui kivellä sen edustalla. Hänen jalkojensa juuressa oli kasa risuja, mitkä hän oli koonnut metsästä polttopuiksi.

Nainen meni erakon luo ja istuutui hänen viereensä. Hän alkoi heti puhua.

»Isä», sanoi hän, »voitko opettaa minua tulemaan hyväksi? Minä teen työtä ja ponnistan voimiani yöt ja päivät, vuoden toisensa perästä. Minä teen karkeinta ja raskainta työtä, mitä suinkin voin löytää. Minä kieltäydyn tästä maailmasta ja sen houkutuksilta. Koetan joka päivä kärsivällisesti kantaa sen ristin, minkä Herramme antaa minulle. Köyhille annan, mitä voin, ja laiminlyön tuskin ainoatakaan messua. Rukoilen Jumalan äidiltä ja pyhimyksiltä apua, rukoilen heitä huokauksin ja kyynelin, mutta se ei auta. Sydämeni on varmaankin paha ja ilkeä kappale, sillä jokaisen voitetun synnin sijasta huomaan sisimmässäni jotakin uutta pahuutta. Tahtoisin tulla pyhimysten kaltaiseksi, mutta pysyn yhä suurena syntisenä. Kaikessa, mitä minä teen, ei ole varmaankaan mitään täydellisesti puhtaassa aikomuksessa tehtyä. Minä palvelen ihmisiä, mutta en rakasta heitä. Ja samalla kun istun tässä ja valitan sinulle syntejäni, olen ylpeä siitä, että minä hartaammin kuin muut kyläläiset pyrin tulemaan pyhäksi.»

Hän vaikeni ja katseli suoraan eteensä. Kun hän uudestaan alkoi puhua, oli hän alentanut äänensä.

»Eikö sitten voi tulla hyväksi? Ajattelen tätä alituisesti. Varon ajatuksiani ja sanojani. Teen niitä töitä, mitä luulen Herramme vaativan minulta. Koetan saada niitä tehdyksi niin paljon kuin mahdollista. Eikö sellainen auta? Mitä sitten pitäisi tehdä?»

»Ei», vastasi erakko hiljaa, »sellainen ei auta.»

Nainen ei näyttänyt ihmettelevän tätä vastausta, vaan odottaneen sitä. Se oli ainoastaan vahvistus hänen omalle kokemukselleen. Hän katsoi edelleen kuin poissaolevana avaruuteen ja toisti sanansa:

»Mitä sitten pitää tehdä?»

He olivat vaiti molemmat. Sitten kysyi nainen:

»Enkö ole katunut, taistellut ja rukoillut tarpeeksi?»

»Olet», sanoi erakko, »olet katunut, taistellut ja rukoillut kylliksi, ehkä liiaksikin. Sinä olet kärsinyt tuskaa ja kiusannut itseäsi. Herramme ei tarkoita, että elämän tulee olla sellaista. Katso ympärilläsi olevaa luontoa! Kukka ei ponnistele kasvaakseen, ei ole levoton saadakseen oikean muodon ja kirkkaan, lämpimän värinsä. Se imee nesteitä maasta, juo valoa ja aurinkoa ja kastetta, niin siitä tulee Jumalan vihreän maan ihana olio. Sinun pitäisi tehdä, kuten kukkanen.»

»Eikö minun pitäisikään katua ja taistella, nainen sanoi hitaasti ja käänsi ensimmäisen kerran katseensa erakon kasvoihin. »Pitäisikö minun panna käteni ristiin ja ottaa kaikki levollisesti? Kuka sinä olet, joka sanot sellaista ihmiselle?»

»Eräs, joka on elänyt kauan», oli erakon vastaus.

»Ihminen on toki jotakin muuta kuin kukka», jatkoi nainen melkein harmistuneena. »Tuolla kylässä on satoja ja taas satoja, jotka tekevät niinkuin sinä tahdot tehtävän. He eivät ajattele eivätkä sure sitä, millaisia he ovat tai millaisia heidän tulisi olla. Mutta he eivät ole hyviä, vielä vähemmän pyhiä.»

Erakko ei vähääkään pahastunut tästä vastaväitteestä.

»Minä en voi antaa sinulle muuta vastausta», virkkoi hän ainoastaan. »Palaa takaisin laaksoon ja elä elämääsi. Mutta koeta elää sitä niinkuin kukkanen.»

Nainen katsoi erakkoon, ja näki hänen arvelevan, että hän oli erakolta saanut kiviä leivän asemesta. Mutta hän antoi naisen mennä ja katseli surullisena hänen jälkeensä. Kun häntä ei enää näkynyt, seisoi erakko vielä hiljaa ja antoi katseensa viipyä siinä kohdassa tietä, missä hän oli kadonnut. Hänen huulensa liikkuivat, lausuen äänettömiä sanoja.

* * * * *

Kului pitkä aika. Mutta vihdoinkin eräänä päivänä tuli nainen uudestaan erakon luolalle. Tälläkin kertaa hän alkoi heti puhua.

»On ihmeellistä», sanoi hän, »mutta minä en ole voinut unohtaa sitä, mitä sinä sanoit kukkasesta. Luulen, että nyt ymmärrän jotakin siitä, mitä sinä tarkoitit. Olen koettanut tehdä, niinkuin sinä tahdoit. En aina taistele ja tee työtä, vaan olen hiljaa ja avaan sieluni ja ikäänkuin hengitän jotakin sisääni. Ja tiedätkö, kaikki muuttuu toisenlaiseksi kuin ennen. Oi, niin toisenlaiseksi! Ei ole enää raskasta ja vaikeata. On aivankuin jotakin kasvaisi minussa. Niin, en voi sanoa, millaista se on. On melkein kuin... niin, kuin virkoaisin elämään.»

Erakko katsoi häneen iloiten, mutta ei sanonut mitään. Nainen jatkoi:

»Ennen minä tein työtä ja taistelin alituisesti. Sain tuskin hengähdysaikaa. Ja kuitenkin kasvoivat minun syntini ja virheeni. Ne tulivat niin peloittavan suuriksi. Nyt on... » — sanat tulivat hiljaa ja hillitysti — »niin, on kuin Jumala tekisi työtä minussa.»

Erakko nyökkäsi vakuuttavasti.

»Juuri niin», sanoi hän. »Puutteemme ja virheemme eivät ole tärkeintä ja suurinta tässä maailmassa. Jos ne tulevat sellaisiksi meille, lamauttavat ne meidät. Mitä Jumala tekee, on tärkeintä. Se vapauttaa meidät.»

Nainen kuunteli miettien ja taivutti päätänsä myöntäen. Nyt hän ymmärsi tästä jotakin.

»Isä», kuiskasi hän hetken perästä, »sano minulle eräs asia: mikä se on, joka tulee minuun, koettaessani olla kuin kukkanen... kun sieluni avautuu, ja minä hengitän sisääni...?»

»Jumalanvoima», virkkoi erakko hiljaa.

Naisen kasvot loistivat suuresta, nöyrästä ilosta.

»Sitä minä ajattelinkin», sanoi hän kuiskaten. »Mutta sehän on Jumalan ihme! Sellainen kuin minä, jolla ei ollut yhtä ainoata puhdasta aikomusta. Se on Jumalan ihme!»

»Niin», sanoi erakko, »niin se on.»

Nainen seisoi kauan hiljaa, ajatuksiin vaipuneena.

»Olen hyvin iloinen», sanoi hän lopuksi. »Mutta samalla minua peloittaa, että entinen palaa takaisin. Sano, voiko kaikki muuttua samanlaiseksi kuin ennen!»

»Ei, ellet pelkää sitä», vastasi erakko.

Nainen punnitsi vastausta ja virkkoi sitten: »Luulen, etten ole vielä oppinut elämään tällä uudella tavalla, ja pelkään myöskin, etten osaa enkä ennätä tehdä kaikkea, mitä nyt tahtoisin. Katso, on paljon, mitä nyt haluan tehdä. Ja ennätän hyvin vähän ja kelpaan vähään.»

»Ellet koskaan pidä kiirettä, niin sinä ennätät», vastasi erakko. »Ellet ole levoton siitä, mitä seurauksia teoillasi tulee olemaan, niin sinä osaat.»

Taas nainen punnitsi vastausta.

»Ja ellen tiedä, mitä minun tulee tehdä...» jatkoi hän, »jos epäilen...?»

»Tee silloin, mitä hartaimmin tahdot», vastasi erakko.

»Mitä hartaimmin tahdon», toisti nainen ihmetellen. »Sinä et koskaan vastaa, niinkuin luulisi sinun vastaavan. Minun kaiketi tulee tehdä mitä Jumala tahtoo, eikä mitä itse tahdon?»

Erakko hymyili.

»Juuri Jumalan tahdostahan sinä olet epätietoinen», sanoi hän. »Ja kuinka pääsisit siitä selville muuten kuin kuuntelemalla sisintä minääsi. Juuri se, sinun sisin minäsi, tietää. Se tahtoo tehdä Jumalan tahdon. Ainoastaan sinun ulkonainen minäsi tahtoo joskus jotakin muuta.»

»Mitä sisimmässäni tahdon...», toisti nainen vielä kerran hitaasti ja ihmetellen.

»Niin», vakuutti erakko, »mitä tahdot Jumalan kasvojen edessä.»

Nainen kohtasi erakon katseen, ja se nöyrän ilon ilme, joka äsken oli valaissut hänen kasvonsa, palasi takaisin. Hän hengähti syvään.

»Vastaat ihmeellisesti», sanoi hän. »Mutta sinä autat.»

Ja niin hän lähti.

VI. ÄITI

Erakko kulki kylän tietä ja pysähtyi erään tuvan luokse, jonka ilma ja tuuli olivat muuttaneet harmaaksi. Hän kulki kirjavan kukkamaan ohi ja hän sai kumartua syvään päästäkseen sisään tuvan matalasta ovesta.

Sisällä vallitsi hämärä. Liedessä ei ollut tulta, ja huone oli kylmä. Nokinen pata riippui koukussaan lieden yläpuolella. Huone oli köyhästi sisustettu, ja poissa oli sieltä järjestys ja hauskuus. Nojatuolissa, matalan ikkunan ääressä istui nainen kädet helmassa. Hän ei tehnyt työtä. Hän vain istui siinä katsellen ulos ikkunasta.

Ukon astuessa sisään käänsi nainen katseensa oveen päin.

»Kuka sinä olet», kysyi hän nousematta tuoliltaan.

»Yksinäinen ja vanha mies», kuului vastaus.

Erakko meni peremmälle ja istuutui ikkunan viereen vastapäätä naista. Ikkunasta voi nähdä koko laakson. Nainen tarkasteli häntä pitkään.

»Oletko vanhus tuolta vuorelta?» hän kysyi.

Erakko nyökkäsi. »Sinun ajatuksesi on kutsunut minut», virkkoi hän. »Sinulla on surua.»

»Niin» vastasi nainen raskaasti, »minulla on surua. Poikani on kuollut.»

Hän ei näyttänyt ihmettelevän sitä, että erakko oli tullut, eikä sitäkään, että tämä tunsi hänen surunsa. Hän käänsi katseensa pois erakosta ja tuijotti uudestaan ulos ikkunasta. Mutta hän ei näyttänyt huomaavan mitään siitä väriloistosta, joka levisi hänen edessään. Laskeutuva aurinko pani juuri tällä hetkellä kaikki puunrungot hehkumaan ruskeanpunaisina ja kullankeltaisina.

Erakko tarkasteli hänen kasvojaan. Ne olivat ikäänkuin kivettyneet. Suun piirteet olivat kovat ja huulet kuivat; iho oli harmaanvalkea. Hänen äänensä oli soinnuton.

»Meri otti hänet» sanoi hän. »Heitä oli kuusi. Vene kaatui. He hukkuivat kaikki. Isä ja kaksi poikaa eräästä tämän kylän talosta. Kaksi merenrannalla olevasta. Ja minun poikani.»

Tuntui, kuin hänen olisi ollut vaikea puhua. Lauseet olivat lyhyitä, ja hän melkein työnsi ne esiin. Mutta hän jatkoi kuitenkin:

»Hän oli minun ainoani. Minulla ei koskaan ole ollut muita lapsia. Hän oli alituisesti poissa. Ei välittänyt vanhasta äidistään. Minä olin täällä yksin ja ajattelin häntä yöt ja päivät. Toivoin, että hän palaisi kerran... ja tulisi... toisenlaiseksi.» — Nyt hän kuiskasi. — »Tuolla kylässä on tyttö, jolla on lapsi. Poikani teki hänet onnettomaksi ja antoi hänen istua siellä lapsineen ja saada osakseen koko kylän ylenkatseen. Hän oli kurja mies, sanovat ihmiset, ja se on totta, Jumala armahtakoon minua. Sanotaan, että kuninkaan miehet etsivät häntä miesmurhan takia. Ja ehkä sekin oli totta. En tiedä, mutta minä en saa rauhaa hänen tähtensä.»

Hän alkoi heiluttaa ruumistaan edestakaisin, ja hänen äänensä tuli valittavaksi, kun hän jatkoi:

»Hän ei koskaan käynyt messussa. Ei ole sitä pappia, jolle hän olisi ripittäytynyt. Luuletko, että hän edes teki ristinmerkin Rouvamme kuvan edessä, kulkiessaan sen ohi? Ei, sitä hän ei tehnyt. Jumalaton mies hän oli.» — Hän hiljensi vieläkin enemmän ääntänsä. — »Kun hän suuttui ja vihastui, mikä usein oli hänen tapansa, kutsui hän sitä... perkelettä.»

Hän katsoi arasti ympärilleen, ikäänkuin peläten, että pelkkä pimeyden ruhtinaan nimen mainitseminenkin voisi tuoda tämän hänen vierelleen. Sitten alkoi hän puhua uudestaan samaan kuiskaavaan tapaansa:

»Sellainen hän oli. Hänellä... pahalla... on monta nimeä. Poikani käytti niitä kaikkia. Ja nyt hän on kuollut. Ilman katumusta ja parannusta, ilman rippiä. Saamatta aikaa mihinkään. Jos Jumala olisi pannut hänet tautivuoteelle, tai jos hän olisi saanut istua pimeässä huoneessa toisten kanssa ja kärsiä tekojensa rangaistuksen, niin sen minä ymmärtäisin. Mutta nyt! Ei aikaa mihinkään!»

Tuskissaan puristi hän kätensä yhteen, niin että rystyset tulivat valkoisiksi.

»Olen rukoillut hänen puolestaan yöt ja päivät», valitti hän. »Olen myynyt, mitä olen omistanut, mistä voin saada rahoja, ja uhrannut ne Jumalan Äidille. Sain eräältä kuljeskelevalta munkilta pyhimyksenkuvan ja ompelin sen hänen vaatteisiinsa. Saatuani tietää, että hän oli kuollut, otin viimeisen lahjani ja menin papin luo saadakseni hänelle sielumessun. Pappi otti lahjan. Mutta minä näin, ettei hän uskonut messun voivan auttaa poikaani. Eikä se autakaan. Perkele ottaa omansa.»

Taas hän katsoi arasti ympärilleen. Mutta hän toisti kuitenkin, ikäänkuin uhmaten:

»Perkele ottaa omansa.»

Erakko oli kuunnellut sanomatta sanaakaan vastaukseksi. Nyt hän virkkoi:

»Jos hän olisi tullut takaisin, kuinka sinä olisit ottanut hänet vastaan?»

»Minkätähden kysyt niin?» kuului vastaus. »Hänhän on kuollut.»

»Mutta jos hän olisi tullut takaisin», uudisti vanhus. »Olisitko antanut anteeksi?»

Nainen katsoi häneen ihmetellen ja harmissaan.

»Sinä et tiedä paljoa, kun kysyt sitä», hän sanoi viimein. »Luonnollisesti minä olisin. Minähän olen hänen äitinsä.»

»Ja Jumala on ihmisten Isä, myöskin hänen» sanoi erakko.

Nainen katsoi häneen hämmästyneenä. Hän näytti miettivän, mutta ei vastannut.

»Minkätähden luulet Jumalan olevan vähemmän armeliaan, kuin sinä olet?» hän kysyi. »Sinä antaisit anteeksi. Minkätähden ei hän sitä tekisi?»

Tuli hiljaisuus.

»Niin», sanoi nainen vihdoin hitaasti, »ehkä, jos hän olisi katunut ja tehnyt parannuksen. Mutta nyt on liian myöhäistä. Hän on kuollut.»

»Jumala ei ole toinen kuoleman tämänpuoleisessa maailmassa ja toinen tuonpuoleisessa», sanoi erakko. »Jumala on yksi ja sama.»

»Sinä tarkoitat... » nainen virkkoi viivytellen ja epävarmana, »sinä luulet, että Jumala voi antaa anteeksi... tuolla... toisella puolen?»

Erakko nyökäytti äänettömänä.

Hiljaisuus ja rauha tuli huoneeseen. Nainen istui edelleen kädet helmassa. Mutta hän katsoi hellittämättä mieheen.

»Me ihmiset emme ymmärrä kuolemaa», sanoi erakko. »Me luulemme sen muuttavan yhdellä kertaa kaiken. Sitä se ei tee. Se on ainoastaan askel eteenpäin tiellämme. Poikasi ei ole huonompi, senvuoksi että hän on kuollut, mutta ei myöskään parempi. Hän elää ainoastaan toisissa olosuhteissa. Ja Jumala on sama.»

Hän pysähtyi ja antoi sanojensa ikäänkuin upota naisen sieluun, ennenkuin jatkoi:

»Kun ihminen kuolee, ajatellaan vain sitä, minkälaisena hänet nähtiin viimeisinä aikoina. Mutta se ei ehkä ollutkaan hänen oikea minänsä. Ehkä se, mitä tapahtui hänelle hänen elämänsä loppuaikana, ja ihmiset, joitten parissa hän eli, tekivät, että hän näytti paremmalta tai huonommalta kuin hän todellisuudessa oli. Siellä, kuoleman toisella puolen, tulee hänen oikea ja kokonainen minänsä esiin, myöskin se, mitä muut eivät nähneet ja mistä hän tuskin itsekään tiesi. Siellä paljastuu koko totuus. Se voi olla synkempi, kuin miksi me, jotka näimme hänet, sitä luulimme, mutta se voi myöskin olla valoisampi.»

»Kun hän oli pieni», mumisi nainen, »kun kannoin häntä käsivarsillani... ja sitten... hyvä lapsi hän oli.»

Hän alkoi kertoa. Piirre toisensa perästä tuli esille. Kuvan toisensa perästä hän piirsi. Pojan aivan pienenä, suurempana, nuorukaisena sekä varhaisina miehuusvuosina. Kaiken kauniin ja lapsellisesti viattoman, kaiken reippaan ja nuorekkaan, hänen rakkautensa eläimiin ja hänen työkuntoisuutensa, mitä hän oli sanonut ja tehnyt silloin ja silloin, ollessaan hyvällä tuulella, kaikki oli hän kätkenyt muistiin. Ja nyt se tuli esiin muistojen aarreaitasta. Jännittyneisyys ja kovuus hävisi hänen kasvonpiirteistään. Hän liikutti käsiään innostuessaan. Ääni oli matala, mutta se vaihteli muistojen mukaan. Kerran hän pyyhki pois kyynelen kätensä selkäpuolella.

Vihdoin hän vaikeni, mutta näkyi, että hän eli vielä siinä, mitä oli kertonut.

»Ja kaiken tämän», sanoi erakko, »tiedät vain sinä. Ihmiset eivät tiedä ja tuomitsevat siksi. Mutta koska sinä tiedät, rakastat sinä häntä. Jumala tietää sen myöskin. Hän tietää enemmän kuin sinä; mitä et edes sinä nähnyt, näkee Hän, sen, mikä vain jäi toivomukseksi, aavistukseksi ja kaipuuksi. Ja kaikki se tulee esiin nyt toisella puolen. Siellä ei tule kysymykseen puolinainen totuus, jonka me täällä näemme ja johon tyydymme.»

»Kaikki se tulee esiin... » toisti nainen. »Eikö häntä sitten olekaan iankaikkiseksi heitetty pois Ikuisen kasvojen edestä? Eikö?»

Hän odotti vastausta henkeään pidättäen.

»Jumala on Isä enemmän, kuin sinä olet äiti», kuului vastaus.

Hän istui kauan hiljaa. Hänen huulensa toistivat koneellisesti sanaa »enemmän».

Sitten kääntyivät hänen ajatuksensa takaisin totuttuihin käsitteihin, perkeleeseen, helvettiin ja iankaikkiseen vaivaan. Hän siveli otsaansa, ikäänkuin tahtoen ajaa pois ne ajatukset, mutta se ei onnistunut. Hänen täytyi kysyä:

»Mutta mitä sinä sitten uskot? Ikuinen tuli... ja pimeyden ruhtinas? Eikö hänellä ole valtaa?»

»Minä uskon, ettei häntä ole», vastasi erakko hiljaa. »Ja jos hän olisikin, en pelkäisi häntä. Sillä Jumala on.»

»Ja vaiva?» Hänen katseensa vaipui erakon katseeseen. Siinä oli vielä ahdistusta.

»Meidän täytyy luopua siitä, mikä on pahaa» sanoi erakko lempeästi. »Se tuottaa usein tuskaa jo täällä. Eikä tule olemaan toisin kuoleman toisellakaan puolen. Sinä itse sanoit äsken, että ymmärtäisit, jos hän olisi saanut kärsiä. Me saamme niittää, mitä olemme kylväneet, se on laki, Jumalan hyvä laki ihmislapsilleen. Mutta sitten kärsiessämme tuskaa me opimme. Vapautuneina pahasta, mikä piti meitä alhaalla, kasvaa se hyvä, minkä olemme saaneet Jumalalta itseltään. Viimein jää vain se yksin jäljelle. Siitä tulee meidän ainoa ja oikea minämme.»

Hänen sielunsa oli juonut erakon sanat. Nyt hän huokasi hartaasti, risti hiljaa kätensä ja taivutti päänsä. Hänen äänensä värisi syvää onnea.

»Minä uskon sinua», sanoi hän. »Minä uskon sinua! Ja nyt saan minä uudestaan rukoilla hänen puolestaan. Minä olen rukoileva joka päivä ja joka yö.»

VII. RISTIRETKEILIJÄ

Eräänä päivänä tuli polkua pitkin erakon majalle nuorukainen, ratsastaen pikimustalla hevosella. Ryhdistä, ulkonäöstä ja puvusta saattoi helposti päätellä, että hän oli nuori ylimys. Saavuttuaan viimeisen jyrkän mäen juurelle, hyppäsi hän juoksijansa selästä, sitoi sen puuhun ja kulki joustavin askelin jyrkännettä ylös kallioluolalle. Erakko näki hänen tulevan ja varjosti kädellään vanhoja silmiään, paremmin nähdäkseen. Hänestä näytti, kuin itse nuoruus olisi tullut häntä vastaan, loistavan kauniina, terveenä ja reippaana. Kypäri lepäsi kevyesti nuorukaisen päälaella, jättäen vapaaksi korkean otsan. Hän oli puettu sotisopaan, mutta se näytti olevan hänen mielestään kevyt, ja aseita hän kantoi kuin leikkien. Mutta hänen tultuaan lähemmäksi huomasi erakko, että hänen kasvonsa eivät kuvastaneet nuoruuden huolettomuutta ja luottamusta.

»Ole tervetullut, nuori mies», erakko sanoi, kun nuorukainen oli saavuttanut majan ja vaieten, mutta kunnioittavasti tervehtinyt häntä. »Enrico on nimesi, ja matkasi päämääränä on ristiretkeilijäin sotajoukko.»

»Isä», vastasi nuorukainen, »sinä tiedät enemmän kuin minä. Eilen tarkoitti matkani ristiretkeilijäin joukkoa, tänään en tiedä itsekään, mikä sen tarkoitus on.»

Ja hän kertoi erakolle, kuinka hän, kun muutamia viikkoja sitten uskovaisia kehoitettiin kokoontumaan ja lähtemään vapauttamaan pyhää maata pakanain käsistä, oli myynyt kotitalonsa ja muuttanut rahaksi kaiken, mitä oli omistanut, voidakseen seurata kehoitusta. Hänestä ei mikään uhraus ollut tuntunut liian suurelta. Ja nyt hän oli valmis. Omaisilleen hän oli sanonut hyvästi ja saanut heidän siunauksensa; hän oli ostanut erinomaisesti kasvatetun hevosen, isiltä perityt aseet oli kiilloitettu, ja palvelijalla oli tavarat valmiina. Mutta tänään — niin, tänään oli pappi tuolla kylässä kieltänyt häneltä valkoisen ristin, jota jokaisen ristiretkeilijän täytyi kantaa puvussaan, merkiksi siitä, että hän kuului uskovaisten joukkoon.

»Hän kielsi minulta sen», toisti Enrico, ja ääni värisi harmista ja surusta. »Luulen, että kaikki muut saivat sen, mutta minulle hän sanoi, ettei Jumalan siunaus seuraisi aseitamme, jos minä olisin mukana. Minusta tulisi uusi Joona, ja kirous seuraisi sitä joukkoa, mihin minä kuuluisin, kunnes ymmärrettäisiin syy ja minut erotettaisiin joukosta. Hän sanoi, ettei minulla ole mitään osaa uskovaisten kanssa.»

»Minkä suuren synnin olet tehnyt, poikani?» kysyi erakko. »Totisesti sen täytyy olla kauhea, koska sinulle on voitu antaa sellainen tuomio.»

»Olen tehnyt syntiä, isä», vastasi nuorukainen, »olen ollut nuori ja seikkailunhaluinen, ja tietysti rikkonut. Mutta minä olen tunnustanut syntini ja koettanut hyvittää sen. Olen taipunut kirkon tuomioon, tehnyt parannuksen ja saanut synninpäästön. Ei se ole se mikä estää minun matkaani.»

»En minä sitä luullutkaan», vastasi erakko miettivästi, »sinun otsasi on liian puhdas ja kirkas. Etkä sinä halua tähän taisteluun itse taistelun ja seikkailujen takia? Sinä tiedät, että joka antautuu tällaiseen taisteluun, hänen täytyy myöskin etsiä totuutta ja palvella vanhurskautta puhtain sydämin ja vilpittömin tahdoin. Sinä tiedät sen, eikö niin?»

»Isä, minä tiedän sen ja minä tahdon sitä», vastasi Enrico. »Ei sekään estä minun matkaani.»

Silloin alkoi erakko puhua hänelle monista vaivoista ja vaaroista, jotka odottivat, pettymyksistä, joita tulisi olemaan legio, nöyrästä palvelemisesta, mikä ehkä tuntuisi vaikealta siitä, joka oli tottunut olemaan palveltavana. Mutta hän näki nuorukaisen valmiina kaikkeen.

Sitten hän kysyi, mitä palkkaa tämä odotti. Ehkäpä turhamainen kunnian ja maineen halu veti nuorukaista näihin uhrauksiin. Mutta ei näinkään ollut asian laita.