Part 6

Silmänräpäykseksi vilahti tuskan ilme noilla kuolemankalpeilla kasvoilla. Mutta se väistyi sisar Ilolle ominaisen kuuntelevan ilmeen tieltä. Myöskin tänä hetkenä hän kuuli Jumalan äänen sydämessään.

Hän kuuli varmaan ihmeellisiä sanoja, sillä hänen piirteensä tasoittuivat onnelliseen hymyyn. Ilmeeseen tuli jotakin ihmettelevää. Silmät avautuivat suuriksi ja kauaskatsoviksi. Hengitys kulki huokauksina yli verisien huulien, kunnes viimeinen huokaus hiljaa nousi — ja nousi — ylöspäin.

Siinä hän makasi, pieni, laiha olento, puoleksi nojautuneena märkiin vaatteisiin. Kasvot olivat marmorinvalkeat, huntu oli liukunut sivulle, ja lyhyet hiukset, joita muuten ei koskaan näkynyt, kihartuivat kevyesti ohimoilla.

Sellaisena löysivät hänet muutamat kylän asukkaista, kulkiessaan seuraavana aamuna kylätietä. He kokoontuivat hänen ympärilleen ja itkivät ääneensä, sillä kaikki he olivat nähneet hänen tulevan ja menevän, hiljaa, lempeänä ja iloisena, ja kaikki he tiesivät, kuinka paljon hyvää hän oli tehnyt kylässä. Heistä tuntui nyt, kuin he kaikki rakastaisivat häntä.

Muutamat miehet nostivat kuolleen paareille. Naiset riistivät kukkamaistaan köyhät kukkaset, ja niin kulki surusaatto luostariin. Siellä käärittiin sisar Ilo liinoihin ja pantiin yksinkertaiseen, mustaan arkkuun. Nunnanhuntua ja rukousnauhaa hän ei saanut pitää, mutta abbedissa laski, kun ei kukaan sitä nähnyt, muutamia puutarhan kauneimpia kukkia hänen päänsä ja käsiensä päälle.

Kaikki nunnat saivat nähdä hänet siinä, kun hän makasi arkussaan, ja priori puhui heille, ennenkuin kuolinmessu luettiin. Hän sanoi, että sisar Ilo oli saanut jättää luostarin joksikin aikaa, jotta hän itse tulisi vakuutetuksi siitä suuresta synnistä, jonka hän teki aikoessaan rikkoa luostarilupauksensa. Hän, priori, oli tarkoittanut tämän ajan miettimisajaksi eksyneelle. Mutta Jumala oli ankarampi kuin ihmiset. Hänen tuomionsa oli kohdannut sisar Ilon, ennenkuin hän oli ennättänyt katuen palata takaisin. Hän oli kuollut yksin pimeänä yönä maailman epäpyhän kulkutien varrella, ilman rippiä ja synninpäästöä ja ilman viimeistä voitelua. Nyt nähtiin, kuinka vanhurskas Jumala on kuluttava tuli, jonka edessä kaikkien tulee pelätä ja vapista.

Mutta useat nunnista eivät uskoneet prioria, kun hän sanoi tämän. Ensimmäisen kerran heidän elämässään tapahtui jotakin sellaista, ja he suorastaan kauhistuivat itseään. Mutta he eivät voineet uskoa häntä. Nuo kauniit, valkoiset kasvot arkussa, kasvot, jotka vielä kuolemassakin näyttivät hymyilevän heille, eivät puhuneet tuomiosta ja rangaistuksesta. Ne kertoivat vain sanomattomasta rauhasta.

VAELTAJA.

Pienen, meren rannalla sijaitsevan kylän laidassa asui mies vaimonsa ja lapsiensa kanssa. He istuivat eräänä iltana tuvassaan ja kuuntelivat, kuinka tuuli ravisteli puita tuvan ympärillä, ja sade valui virtanaan. Kauan oli tätä huonoa säätä kestänyt eikä se näyttänyt tahtovan lakata. Lamppu, joka riippui katosta, levitti heikkoa valoa huoneeseen, ja liedellä paloi iloinen tuli. Perheenäiti oli juuri pannut vadillisen keittoa pöydälle illalliseksi ja aikoi leikata tumman leivän yhtä moneen palaseen, kuin heitä oli, jotka ottaisivat osaa tähän ateriaan. Kolme lasta seisoi pöydän vieressä katsellen äitiä innokkaasti ja nälkäisinä.

Silloin kolkutettiin ovelle.

'Mies nousi ja avasi sen ja näki ulkopuolella kulkijan, joka pyysi kattoa yöksi päänsä päälle. Heti vaati mies häntä astumaan sisään, riisumaan märät vaatteet yltään ja pukeutumaan kuiviin sekä sitten istuutumaan heidän yksinkertaiseen illallispöytäänsä. Mutta näin tehdessään hän luuli miestä pyhiinvaeltajaksi, ja että hänen talonsa saisi osakseen erikoisen siunauksen sen vierasvaraisuuden tähden, jota vaeltajalle osoitettaisiin. Mutta hän huomasi pian, ettei miehellä ollut pyhiinvaeltajan pukua. Hän ei kuitenkaan näyttänyt hämmästyvänsä siitä, vaan vei vieraansa pöytään.

»Ole tervetullut talooni», sanoi hän; »ja'a leipäni tänä iltana.»

Mies kiitti häntä ja tervehti perheenäitiä. Hän otti vapaan tuolin ja istuutui lasten joukkoon. Ja hän hymyili heille niin iloisesti, että he unohtivat seurata katseillaan äitiä, jonka nyt täytyi leikata musta leipänsä useampaan osaan, kuin oli aikonut. Saatuaan leipäpalasensa käsiinsä he eivät huomanneet, että ne olivat pienemmät kuin tavallisesti, sillä mies vangitsi heidän katseensa.

»Olet vaeltanut pitkän matkan», sanoi perheenisä, samalla kuin hän tarjosi vieraalle kehnoa keittoa.

»Niin», vastasi mies, »olen vaeltanut pitkän matkan.» Mutta hän sanoi ne sanat, ikäänkuin olisi sanonut: 'Olen levännyt koko päivän.' Hän söi hiljaa, sanomatta enää mitään, kiitti ja nousi pöydästä toisten kanssa.

Sitten vaimo valmisti vuoteen miehelle huoneeseen, jossa he olivat aterioineet, ja itse hän meni lapsineen ja miehineen levolle sisempänä olevaan suojaan. Mutta ennenkuin he nukkuivat, kertoi vaimo miehelleen levottomuudestaan, jota hän ei voinut olla tuntematta. Mies ei varmaankaan ollut pyhiinvaeltaja. Ei hän ollut puettu eikä hän puhunut niinkuin sellainen. Hän ei ollut ottanut osaa pöytärukoukseen eikä tehnyt ristinmerkkiä. Kuka tietää, mikä hän oikein oli miehiään.

Mies rauhoitti häntä sanoen, että vieras epäilemättä oli rauhallinen kulkija. He eivät voineet kieltää häneltä yösijaa tällaisella ilmalla. Sitäpaitsi hän kyllä lähtisi aamulla.

He eivät puhuneet enempää, mutta myöskin miehen oli vaikea nukkua, siksi että hän ajatteli vierasta. Hän oli ehkä jumalaton mies, eikä ollut hyvä pitää sellaista talossaan.

Seuraavana aamuna huomattiin, että mies oli liian sairas voidakseen jatkaa matkaansa. Eilisen huonon ilman ja matkan ponnistusten johdosta hän oli selvästi sairastunut ankaraan tautiin. Hän makasi hiljaa polttavassa kuumeessa ja katseli ylöspäin, toisinaan sopertaen huulillaan sanoja, joita ei kukaan ymmärtänyt. Hän kiitti jokaisesta saamastaan palveluksesta, mutta ei pyytänyt mitään.

Vaimo kulki huoneessa valmistaen ruokaa ja toimitellen muita talousaskareita ja hoitaen sairasta, minkä osasi. Ei kukaan voinut huomata hänestä, että hän itse asiassa olisi toivonut pääsevänsä miehestä. Hänen oli vaikea voittaa pettymystään siitä, ettei tämä ollut pyhiinvaeltaja. Mutta hän oli hyvä nainen, ja sentähden hänelle oli kylliksi, että mies oli sairas, hoitaakseen häntä hyvin. Mitä pitemmälle aika kului, sitä mieluummin hän myöskin sen teki. Hänen hymyilynsä oli valoisa ja kaunis, hänen kärsivällisyytensä täydellinen. Oli ilo auttaa häntä.

Ensimmäiset vaikeat päivät, jolloin pelättiin miehen henkeä, olivat ohi, ja hän tuli paremmaksi. Hän ei nytkään sanonut paljoa, vaan antoi muitten puhua. Lapset viipyivät mielellään hänen vuoteensa vieressä, kun hän sai takaisin sen verran voimiaan, että jaksoi puuhata heidän kanssaan. Kun hän jaksoi istua vuoteessaan, kantoivat he hänelle lastuja ja katajan juuria, ja hän palmikoi heille koreja niistä. Sitten he toivat olkia, ja hän teki tohveleita ja maton. Puunpalasesta hän veisti maljan kauniine kädensijoineen, ja lusikoita ja muita hyödyllisiä esineitä muodostui niistä puunpalasista, joita he veivät hänen vuoteelleen. Mutta vielä hän oli liian väsynyt noustakseen vuoteeltaan ja useita tunteja hän makasi hiljaa, suljetuin silmin. Aika kului.

Totuttiin näkemään hänet tuvassa. Työ tuntui kevyeltä, ja toisinaan oli, kuin huolet eivät painaisi niin raskaina kuin tavallisesti. Oltiin iloisia huomaamatta, että ilo ikäänkuin säteili juuri vieraasta.

Iltaisin hän saattoi jutella kertomuksia vieraista maista, mutta ne eivät koskaan koskeneet häntä itseään. Hänestä he eivät tienneet oikeastaan mitään muuta, kuin että hänellä ei ollut vanhempia elossa, ei myöskään vaimoa eikä lapsia. Hänellä ei ollut liioin ollut taloa eikä kotia.

Melkein joka aamu aikaisin meni vaimo kylään messuun, ja sunnuntaisin mies seurasi häntä, sillä he olivat tottuneet luottamaan vieraaseen ja jättivät levollisina lapset hänen huostaansa. Kerran tuli kylän pappi tupaan, ja kaikki osoittivat hänelle suurta kunnioitusta. Ainoastaan vieras kohteli häntä samoin kuin kaikkia muita. Pappi koetti siitä huolimatta lähennellä vierasta ajatellen, että sairas voisi tarvita kirkon lohdutusta. Mutta sairas vastasi hänelle yksinkertaisesti ja suoraan, ettei hän tarvinnut mitään. Silloin pappi pettyneenä vetäytyi takaisin ja myöhemmin kysyi perheenisältä, mikä mies se oikein oli, se, jolle he olivat avanneet kotinsa. Tämä ei osannut vastata juuri mitään siihen kysymykseen, ja pappi sanoi, että ehkä olisi parasta, jos mies lähtisi pian tiehensä. He olivat tehneet hänelle, mitä heiltä voitiin pyytää, ja enemmänkin.

Seuraavana iltana vieras sanoi, että huomispäivänä hän lähtisi. Hän oli nyt noussut sairasvuoteelta ja ollut ylhäällä pari päivää. Ja hän kiitti sekä miestä että vaimoa kaikesta, mitä he olivat hänelle tehneet. Hänellä oli ollut rauhallinen ja onnellinen aika heidän kodissaan.

Kun hän sanoi sen, ei heistä tuntunut ollenkaan ihmeelliseltä, että hän sanoi sitä aikaa onnelliseksi, vaikka hän oli ollut sairaana ja yksinäisenä vieraitten luona. Heistäkin oli se aika ollut onnellinen, ja nyt, kun hän lähtisi, tulisi ihmeellisen tyhjää tuvassa.

Sitten vieras sanoi, että hän hyvin mielellään tahtoisi palkita heille jollakin tavalla kaiken heidän hyvyytensä. Mutta hän ei voinut. Hän oli köyhä vaeltaja, ilman omaisuutta. Hänellä oli ollut vain satunsa ja kertomuksensa antaa heille.

He vastasivat, ettei hänen pitäisi ajatella sitä. Joka antaa köyhälle, lainaa Jumalalle. Jumala kyllä palkitsisi heidät.

Mutta he tahtoisivat mielellään tietää, minne hän nyt aikoi suunnata kulkunsa. Ehkä hän kuitenkin menisi pyhään maahan? Ja kun he nyt kumminkin eroaisivat, voisi hän toki kertoa heille jotakin itsestään. Niin, heidän täytyi sanoa, että oli joukko asioita, jotka olivat tuntuneet heistä ihmeellisiltä. Hän oli ollut vaikeasti sairaana, eikä kuitenkaan ollut tahtonut ottaa vastaan kirkon lohdutusta. Hän ei ollut ottanut osaa rukoukseen eikä tehnyt ristinmerkkiä, kun pyhiä sanoja lausuttiin. Se kaikki oli hyvin ihmeellistä, sillä hänhän ei voinut olla jumalaton mies. Sen he olivat ymmärtäneet.

Vaimo koetti vaientaa miestänsä, mutta ei onnistunut. Papin vieraasta lausumat sanat kalvoivat häntä. Ja hän tahtoi myöskin mielellään tietää, mikä se oli, joka teki vieraan erilaiseksi kuin kaikki muut ihmiset.

Vieras oli istunut hiljaa ja kuunnellut. Nyt hän katsoi mieheen ja kysyi:

»Minkätähden te teette kaikkea sitä, mitä minä en tee, mutta mitä teidän mielestänne minun tulisi tehdä?»

Kysymys tuli yllättävänä. Hänen, joka ei koskaan kysellyt, ei koskaan voitu odottaa tulevan tungettelevaksi! Mutta perheenisän kysymyksethän olivat aiheuttaneet sen.

Niin, minkätähden täytettiin velvollisuudet kirkkoa kohtaan? Olipa sekin kysymys! Tahdottiin tietysti saavuttaa rauha Jumalan kanssa. Eihän kukaan ollut sellainen kuin piti olla. Kukapa sitä olisi. Ja kun tuomion päivä kerran olisi käsissä, voisi olla tyytyväinen, että oli saanut asiansa kuntoon niin paljon kuin mahdollista. Kirkkohan antoi synninpäästön uskovaisilleen. Silloinhan sai pitää huolta, että kuului niihin.

Ja minkätähden hän lähtisi pyhään maahan? Minkätähden?

Niin, sekin oli ihmeellinen kysymys. Sehän oli aivan kuin saisi asiansa kuntoon yhdellä kertaa. Hänelläkin oli kai jotakin sovitettavaa. Ja kun hän nyt kerran oli sellainen, joka vaelteli ympäri maata, niin voisihan hän suunnata kulkunsa sinne. Tai suuren kaupungin kirkkoon Pyhän Neitsyen kuvan luo, jonne oli vain kymmenen penikulmaa sieltä. Tai Roomaan. Kun kerran siten voitiin ansaita jotakin iankaikkisuutta varten. Niin, he olivat ajatelleet niin.

Vieras pudisti päätään. »Minä en usko niin», virkkoi hän yksinkertaisesti. »Minä uskon, että Jumala rakastaa meitä ihmisiä.» Ja hänen kasvonsa ikäänkuin kirkastuivat, kun hän sanoi nuo muutamat sanat.

Niin, sitä kai hekin uskoivat. Vaikka olihan Jumala myöskin kostaja ja tuomari syntisille. Uskottomille kuluttava tuli.

Ei, hän ei uskonut niin. Jumala rakasti kaikkia ihmisiä.

Tuli hetkeksi hiljaisuus. Mutta perheenisä ei voinut lopettaa tähän. Pienin lapsista oli leikkinyt lattialla aikuisten keskustellessa. Nyt hän tuli isänsä luo, ja tämä nosti hänet syliinsä ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. Tyytyväisyydestä huokaisten lapsi nojautui isäänsä. Mies jatkoi puhettaan.

Varmasti oli Jumala kuluttava tuli. Varmasti joutui hänen tuomionsa alaiseksi se, joka kuoli synneissään. Ajattele, että kaikki luetaan! — Hän teki vaistomaisesti ristinmerkin tätä ajatellessaan. — Jos Jumala rakasti jokaista, huolimatta siitä, millainen kukin oli, mitä teki ja jätti tekemättä, niin silloinhan ei tarvinnut mitään tuosta kaikesta. Mutta niinhän ei voinut olla.

»Kyllä», kuului vieraan vastaus, »niin oli. Jumala rakasti kaikkia — aina. Hän ei voinut muuta, sillä hän oli rakkaus.» — Taas hänen kasvonsa kirkastuivat tätä sanoessa.

Mies oli vaiti, mutta pudisti päätään. Ei, hän ei voinut sitä uskoa. Olihan Jumala pyhä. Ja kaikki Jumalan rankaisutuomiot, mitä niistä tulisi ajatella?

»Niitä ei ole», kuului vastaus. »Jumala rakastaa meitä kaikkia — aina. Niinkuin sinä rakastat lastasi. Mutta kaikella rakkaudellasi et sinä voi estää, että lapsi polttaa itsensä, jos se tarttuu kädellään tuolla liedessä olevaan hiileen.»

Perheenisä puristi lapsen lähemmä itseään, osoittaen itsetiedottoman kauniilla liikkeellä suojelevaa hellyyttä. Vieras näki sen ja hymyili. »Niinkuin sinä rakastat lastasi», toisti hän.

He istuivat kaikki äänettöminä. Silloin kuului epävarma kysymys naisen huulilta. Hän oli tähän asti kuunnellut sanomatta mitään.

»Mutta etkö sinä sitten koskaan rukoile?» — »Tietysti. Niinkuin lapsi tuolla puhuu sinulle.» — »Mutta mitä? Anteeksiantoako?» — Hän ravisti päätään. Kyllä, ennen. Mutta ei nyt. Hän tiesi, että Jumala antaa anteeksi. — No, apuako sitten? Sitä» mitä hän tarvitsi vaeltaessaan? — Ei, ei juuri sitäkään. Hänhän tiesi, että Jumala huolehti hänestä — »niinkuin sinä lapsestasi» — lisäsi hän ja hymyili uudelleen. — Mutta olihan muuta rukoiltavaa. Aivan yksinkertaisesti se, että voisi tulla hyväksi. Tulla siksi, miksi Jumala tahtoi ihmisen tulevan. Ja sitten oli rukoiltava toisten puolesta, niitten, jotka olivat: onnettomia, koska eivät ymmärtäneet...

Ja sairaana ollessaan, eikö hän pelännyt? Kuolemaa? — Se tuli epäröiden.

»Pelännyt? En, minähän uskon, että Jumala rakastaa ihmisiä. Silloin en voi pelätä. Hän antoi meille elämän, ja se oli jotakin hyvää. Hän antaa meille kuoleman. Sen täytyy myös olla hyvää.»

Se kuului yksinkertaiselta, mutta tuntui kuitenkin arvoitukselliselta.

»Ja kirkko? Sinä uskalsit työntää luotasi... lohdutuksen?»

»Niin», sanoi mies. »Minä en tarvinnut sitä. Sehän ei voinut antaa minulle enempää kuin minä jo omistin.»

Ei, sitä se ei kai voinut. Mutta kuitenkin... Ja pyhiinvaellusmatka? Oliko sekin turhaa? Eikö hänellä todellakaan ollut mitään sovitettavaa?

Ei, ei ollut mitään, mikä erotti hänet Jumalasta. Ei edes paha, mitä hän oli tehnyt. Ei edes se paha, mikä asui hänessä. Jumala rakasti häntä. Jumala rakasti kaikkia. Hän oli rakkaus.

Taas kirkasti hänen kasvojaan valoisa ilo.

He ymmärsivät äkkiä, minkätähden tämä mies oli erilainen kuin muut ihmiset. Ja heidän oma uskonsa, niin puhdasoppinen kuin se olikin, tuntui heistä ensimmäisen kerran köyhältä. Oli kuin he alituisesti pitäisivät tilikirjaa Meidän Herramme kanssa. He näkivät vaivaa, saadakseen niin paljon kuin mahdollista viedyksi sille puolelle, missä heidän saatavansa olivat merkityt. Mutta he tiesivät kuitenkin sisimmässään, ettei loppusumma koskaan menisi tasan. Se oli toivotonta työtä. Mutta tämä mies, hän ei laskenut. Hän oli vapaa, voimakas ja iloinen. Ja varma, niin varma, että hän voi kuolla ilman pelkoa. Ja rikas, niin rikas, että hän voi työntää luotaan kirkon aarteet.

Ja samalla he ymmärsivät, minkätähden lapset olivat viihtyneet hänen vuoteensa vieressä, ja naapurit tulleet kuuntelemaan hänen kertomuksiaan. Minkätähden heistä itsestään olivat huolet tuntuneet pienemmiltä kuin tavallista ja työ kevyemmältä, minkätähden tupa huomenna tuntuisi ihmeellisen tyhjältä.

PARATIISIN PORTILLA

Kuolemanenkeli vei erään sielun maasta avaruuteen ja laski hänet hiljaa ja varovasti paratiisin portille. Ja enkeli, joka vartioi porttia, katsoi vakavasti ja tutkien ihmissielua ja kysyi; »Mitä olet tehnyt elämässäsi, ja mitkä työt elävät jälkeesi?»

Silloin sielua vapisutti ja hän vastasi melkein kuiskaten: »Minä en oikein tiedä, mitä olen tehnyt elämässäni. Minä ymmärsin vähän ja ennätin vähän. Ei varmaankaan ole mitään töitä, jotka eläisivät jälkeeni maan päällä.»

Ja sielu seisoi siinä hiljaa ja arkana ja painunein katsein.

Mutta paratiisista tuli vaeltaen toisia ihmissieluja, jotka aikaisemmin olivat jättäneet maan. Muutamat tulivat aivan tuon vastasaapuneen sielun luo ja asettuivat hänen rinnalleen. Toiset seisoivat matkan päässä. Mutta kaikki he katselivat vastatullutta sielua iloisina jälleennäkemisestä, ikäänkuin toivottaen hänet tervetulleeksi. Eräs heistä tarttui häntä käteen ja astui enkelin luo.

»Enkeli», sanoi hän, »me kaikki tunnemme tämän sielun. Hän kuului meihin, ennenkuin hän tuli tänne.»

Enkelin kasvot kirkastuivat, ja hän kysyi: »Eikö ole paratiisissa ketään, joka ei tahtoisi tavata tätä sielua, ketään, joka hänet nähdessään tuntisi sydämensä raskaaksi, muistaessaan sitä, mikä on ollut? Eikö ole ketään?»

Ja vastaukseksi kantoi kaiku hiljaisen ja selvän: »Ei ketään.»

Mutta tuntui siltä, kuin ei enkeli kuitenkaan olisi tyytyväinen. Hän kumartui ulos paratiisin portista ja kuunteli, mitä maasta kuuluisi. Ja asunnosta, josta sielu oli lähtenyt, kohosi hillitty ja hiljainen itku. Ne, jotka sielu oli jättänyt jälkeensä maan päälle, istuivat ja puhuivat keskenään poismenneestä.

»Hän rakasti meitä kaikkia», sanoivat he, »hän antoi meille niin paljon äänettömällä ymmärtämyksellään. Hänellä oli aina aikaa. Kenellä on nyt aikaa? Mutta me emme voi surra, että hän on saanut mennä pois. Hän on antanut paljon; nyt annetaan hänelle. Rakastakaamme vain toisiamme kaksinkertaisesti, sillä meistä on tullut hyvin köyhiä, sen jälkeen kuin hän ei enää ole keskellämme.»

He puristivat toistensa käsiä ja nyyhkyttivät hiljaa. Useita kulki hänen asuntonsa ohi ja omisti hänen muistolleen hyvän ajatuksen. »Sinä olit aina ystävällinen minulle», sanoi eräs. »Sinä rakastit minun lapsiani», sanoi toinen. »Jumala palkitkoon sen sinulle.» »Sinun sanasi eivät koskaan olleet pahoja ja katkeria», virkkoi kolmas. »Minä en tuntenut sinua paljon», sanoi neljäs, »mutta sinä tahdoit minun parastani. Sinä tahdoit varmaan kaikkien parasta.»

Taas kysyi enkeli: »Eikö sitten ole ketään, joka ajattelee pahaa tästä sielusta. Eikö todellakaan ole ketään?»

Ja taas kantoi kaiku vastaukseksi selvän ja kirkkaan: »Ei ketään.»

Silloin kääntyi enkeli sieluun, joka vielä seisoi siinä hiljaa ja arkana. Ja enkelin kasvoja kaunisti valoisa hymy:

»Ei kukaan ole tuominnut sinua», sanoi hän, »ei myöskään Jumala tuomitse sinua. Mene rauhaan!»

Ja hän astui syrjään, ja sielut, jotka olivat tulleet noutamaan vastasaapunutta, menivät hänen kanssaan paratiisin vihreitten puitten keskelle.