Part 1

language: Finnish

KUN UUSI VIINI KUKKII

Kirj.

Björnstjerne Björnson

Suomentanut

Helmi Setälä

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1909.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS

Kaksinkertaisen, valkeaksi maalatun talon pääty oikealla. Toisen aivan samanlaisen talon pääty vasemmalla.

Molempien talojen edessä matala veranda. Keskellä taloja kaksipuolinen ovi, joka johtaa verannalle, ja sen edustalla pari porrasta. Kaksipuolisen oven kummallakin puolella suuria ikkunoita. Kolme suurta ikkunaa toisessa kerroksessa.

Silmien eteen avautuu laaja viljava maisema, kesäpäivän aamu. Kauempana muita taloja.

Vasemmalla etualalla penkki, jolla on selkänoja. Tuoleja oikealla. Penkin toisella puolella pöytä. Kaikki puisia. Pöydällä päivänvarjo ja naisen hattu. Myöskin muita esineitä, joista näkyy, että perhe viettää täällä kesää.

ENSIMÄINEN KOHTAUS

Rovasti Hall tulee sisään oikealta. Kaunis mies, 45—50 vuotias, solakka ja vilkasliikkeinen, tuuhea tukka. Hän on kesävaatteissa. Kasvoista kuvastuu suurta älykkäisyyttä. Ei mitään erikoisesti papillista hänen olennossaan; hän näyttää pikemmin urheilijalta.

HALL. Ei ketään saapuvilla? Luulin tapaavani perheen aamiaispöydässä. (Katsoo kelloaan.) Mitä ihmettä? Olenko pyöräillyt näin kauan? Täällä väkisinkin viehättyy poikkeamaan toiselta tieltä toiselle, eikä tule ajatelleeksikaan aikaa. (Näkee hatun pöydällä.) Onko tuo Helenan?

(Katsoo kumpaiseenkin taloon nähdäkseen olisiko ketään ikkunoissa. Kun hän ei näe ketään, nostaa hän varovaisesti hattua ja haistelee sitä.)

Se on Helenan! (Tarkastelee sitä.) Mutta senhän minä saatoin jo nähdäkin. Kuinka hyvin tuo muoto ja nuo värit soveltuvat hänelle. (Kuuluu nuoren tytön naurua vasemmalta. Siihen yhtyy useita ääniä.) Siinä he nyt ovat minun kimpussani, kaikki pikkutytöt! Kas kun jätin pyöräni ulos! (Kiiruhtaa oikealle.)

(Ulkopuolelta vasemmalta kuuluu)

ALBERTA. Siinä hän on! Setä! (juoksee esiin.) Setä! No, mutta setä! (Ulos hänen jäljessään.)

GUNDA (kiiruhtaa esille). Eipäs hän jääkään tänne! (Ulos.)

JOSEFA (sisään). Oi, kyllä Alberta saa hänet jäämään!

ANNA (tulee yhdessä Helenan kanssa, jolla ei ole hattua). Sinä saat mennä häntä hakemaan, Helena!

HELENA. Ei kiitoksia!

GUNDA (ulkopuolella oikealla). Kas, nyt hän pysähtyy.

JOSEFA. Ja tervehtii. Onhan hänellä sentään hiukan ymmärrystä.

GUNDA (puhuu sisällä-oleville). Nyt Alberta tuo hänet mukanaan.

ANNA. Niin, sinä saat esittää asian, Gunda.

GUNDA. Sen teenkin. Hän luulee täälläkin puhuvansa norlantilaisille kalastajille.

JOSEFA. Ei, sinä liioittelet. Meillä ei ole ainoatakaan niin hyvää puhujaa kuin hän on. Ei edes kaupungissakaan.

GUNDA. En tarkoita esitystä. Vaan sitä, mitä hän yrittää meille uskotella.

JOSEFA. Niin, eikö se ole hirveää?

ANNA. Hän, joka tanssiikin!

GUNDA. Ja kuinka hyvin hän tanssii! (Kaikki nauravat.)

JOSEFA. Kuulkaa, käydäänpä tanssien häntä vastaan! Ja tuodaan hänet tanssien sisään! Pitkässä rivissä!

KAIKKI. Tehdään niin!

ANNA. Korjataan ensin tavarat pois pöydältä! (He tekevät sen.) Ja penkiltä!

(He tekevät sen. Tanssivat sitten pitkässä rivissä ulos ja palaavat takaisin Hall keskellään. He muodostavat Hallin ympärille piirin, johon Albertakin liittyy, ja tanssivat hänen kanssaan etualalle. Siinä he piirittävät hänet kiertämällä ketjun hänen ympärilleen.)

HALL. Tämäpä on vasta hauskaa! Olen teille hyvin kiitollinen — Mutta mitä te oikeastaan tahdotte minusta?

ALBERTA. Saat tehdä meille tiliä.

HALL. Mistä sitten?

GUNDA. Sen te kyllä itsekin tiedätte.

ALBERTA. Sunnuntaisesta saarnastasi, setä!

HALL. Olitko sinä muka kuuntelemassa?

ALBERTA. En. Mutta Gunda ja Josefa olivat.

GUNDA. Kyllä me kuulimme.

HALL (Gundalle). Tekö siis, neiti —?

GUNDA. Minä juuri. (He rikkovat piirin.)

JOSEFA. Gunda tuntee hyvin raamattua, sen minä voin sanoa teille.

ANNA. Gunda on suorittanut korkeamman opettajatartutkinnon.

HALL. Sen tiedän.

JOSEFA. Eikä minuakaan saa halveksia, sillä minä olen ylioppilas.

HALL. Kyllä tiedän. Minä kumarran.

ALBERTA. Sinä puhuit siis avioliitosta eilen, setä?

HALL. Aivan niin. Siitä minä uskalsin puhua.

JOSEFA. Eikä se ollut ensi kertaakaan?

HALL. Ei. Eikä myöskään viimeistä kertaa.

ALBERTA. Ja siteerasit Paavalia?

GUNDA. Ephesiläis-epistolaa.

HALL. Oi, paljon muutakin!

ALBERTA. Avioliitostako?

HALL. Juuri avioliitosta. — Huvittaako se naisia?

ALBERTA. Sanomattomasti!

KAIKKI. Sanomattomasti!

JOSEFA. Ei mikään huvita meitä sen enempää.

HALL. Kyllä minä sen arvaan. Siksi minä valitsinkin sen aiheen.

KAIKKI paitsi HELENA. Meidänkö tähtemme?

HALL. Teidän tähtenne, hyvät naiset. Siksi minä katselinkin, olisitteko te kaikki saapuvilla. Mutta sinä et ollut siellä.

ALBERTA. En. Olen siitä hyvilläni. Sillä sinä kuuluit puhuneen alistuvaisuudesta.

HALL. Eikö se huvita sinua?

ALBERTA. Ei. Ketä uuden ajan naista se voisi huvittaa.

GUNDA. "Vaimon pitää olla miehellensä alamainen."

KAIKKI (varmasti). E-e-i!

ALBERTA. Me emme välitä sellaisista sanoista. Eikä sellaisista käsitteistä.

JOSEFA. Me emme elä Itämailla.

GUNDA. Emmekä Paavalin aikana.

ANNA. Mehän elämme kaksi tuhatta vuotta myöhemmin, sen minä voin teille vakuuttaa.

HALL. Jumalan kiitos!

ALBERTA. Mutta miksi siis alituisesti Paavalia vedetään esille?

KAIKKI. Niin, minkä vuoksi?

HALL. Siksi, että Paavali on niin inhimillinen.

ALBERTA. Vai sekö sinun mielestäsi on inhimillistä?

JOSEFA. Ettei naisella ole omaa päätä?

HALL. Mitä ihmettä —?

GUNDA. Mies on naisen pää, niin sitä sanotaan.

ALBERTA. Oletko sinäkin samaa mieltä?

TOISET. Oletteko te (oletko sinä) samaa mieltä?

HALL. Paavali käsitti sen ihanteellisesti.

JOSEFA. Vai sekö on ihanteellista?

ANNA. Ettei naisella ole omaa päätä?

ALBERTA. Oletko sinä samaa mieltä?

TOISET. Oletteko te (oletko sinä) samaa mieltä?

HALL. Jos sallitte minunkin sanoa pari sanaa...

KAIKKI (nauraen).

Olkaa hyvä!

HALL. Paljon kiitoksia! Vaikka minulla onkin epäilykseni...

KAIKKI. Tietysti — tietysti!

HALL. Malttakaahan! Minun täytyy vieläkin sanoa, että Paavali tarkoittaa ihanteellista avioliittoa.

JOSEFA. Missä sellaisia on?

HALL. Vaikkei sellaisia olisikaan olemassa, hyvät naiset, niin ovat ne sittenkin asetettavat esikuvaksi. Ja sen Paavali tekee, — teidän luvallanne.

KAIKKI. O-oo!

HALL. Siksi me vetoamme Paavaliin, me, jotka puolustamme ihanteellista avioliittoa, _s.o. avioliittoa jumalassa_.

GUNDA. Jossa mieskö on jumala?

HALL. Mitä te tarkoitatte?

GUNDA. Kristushan on seurakunnan jumala — eikö totta?

HALL. Niin.

GUNDA. Nythän sanotaan: miehen tulee olla vaimon pää, samoin kuin Kristus on seurakunnan pää. Niin, silloinhan mies on vaimon jumala.

JOSEFA (kiivaasti) Siis: mies ei ole ainoastaan naisen pää, hänen tulee olla hänen jumalansakin?!

USEAT. Hoh-hoo!

HALL. No, eikö hän ole sitä?

ALBERTA. Mieskö? Naisen jumala?

JOSEFA. Missä?

KAIKKI (paitsi Helena). Niin, missä?

HALL. Täällä. Kaikkialla.

KAIKKI. Mieskö?!

HALL. Älkää naurako, hyvät naiset! Sillä hän ei ole ainoastaan hänen jumalansa, ei, sillä jos on olemassa jotakin vielä jumalaakin korkeampaa, niin on mies sitäkin — kihlausaikana! Kuherruskuukausina! Eikö se ole totta?

KAIKKI (katselevat toisiaan. Sitten he nauravat).

HALL (nauraa myöskin). Mutta ei Paavali oikeastaan sitä tarkoittanut.

ALBERTA (laupeammin). Mitä Paavali sitten tarkoitti?

HALL. Sen minä selitin sunnuntaina. Mutta sinä et ollut kuulemassa.

ALBERTA. Sanohan sitten nyt!

HALL. Minä sanoin, että ihanteellisessa avioliitossa mies ei tahdo, eikä voi tahtoa muuta kuin sitä mikä on totta ja hyvää. Ja silloin hän on jumalassa. Sillä jumala on hyvä ja tosi. Niin minä sanoin. Mutta silloin seuraa aivan itsestään, että nainen tahtoo myös samaa.

ALBERTA. Nainen siis luopuu itsestänsä?

GUNDA. Hän uskoo vain.

JOSEFA. Ei ajattele, vaan uskoo. Ei käytä omaa päätään, vaan miehen päätä.

HALL. Parasta mitä minä tiedän, korkein avioliiton onni minun mielestäni on se että nainen antautuu miehelle kokonaan, siksi että hän uskoo häneen. Ja minä olen aivan varmasti vakuutettu, että se on naisenkin korkein onni maailmassa.

ALBERTA. Se on orjuutta!

HALL. Jos se tapahtuu vapaasta tahdosta?

GUNDA. Vapaata tahtoa jumaloimisessako? Sokeassa ihailussa? Ei, te ette ymmärrä mitään!

ALBERTA. Emme me huoli ihailusta ja jumaloimisesta. Tuollaista vanhanaikuista, sokeaa olentoa, joka palvelee vain jumalaa.

JOSEFA. Me vaadimme tasapuolisuutta. Avoimet silmät ja vapaan tahdon.

HALL. Eikö mitään auktoriteettiä?

ALBERTA, GUNDA, JOSEFA, ANNA. Siinä se! Kaikki vain auktoriteetin vuoksi.

ALBERTA. Siksikö hänen pitää olla alamainen?

HALL. Paavalin kielessä se merkitsi tottelevaisuutta.'

KAIKKI (paitsi Helena). Niin juuri: tottelevaisuutta! Häneltä vaaditaan tottelevaisuutta!

HALL. Niin, sallitteko minun puhua?

SAMAT. Tehkää hyvin!

HALL. Minun ehkä pitäisi taipua näin voimakkaan auktoriteetin alle...

SAMAT. O-oo!

HALL. Paavali vaatii tottelevaisuutta. Isän tulee totella jumalaa, tyttären isäänsä.

GUNDA (keskeyttää Josefan). ... ja miestänsä.

KAIKKI. Sen me jo osaamme!

GUNDA. Ensin isän orja, sitten miehen.

ALBERTA. Oletko sinä todellakin tuolla kannalla, setä?

HALL. Ihanteellisessa suhteessa ei ole kysymys auktoriteetista eikä tottelevaisuudesta. Yksimielisyys on aivan luonnollinen asia. Mutta on toisenlaisiakin avioliittoja olemassa, — ja niistäkin Paavali puhuu.

GUNDA. Että isä voi naittaa tyttärensä — jos hän haluaa.

JOSEFA. Ja olla naittamattakin, jollei hän tahdo.

ANNA. Isän tulee valita! Isän pitää ratkaista asia!

ALBERTA. Tiedätkös, setä: me valitsemme itse.

KAIKKI (myöskin Helena). Me valitsemme itse!

HALL. Mutta ette vastoin hänen tahtoansa?

KAIKKI. Vieläpä sitäkin!!

HALL. Voihan se olla uudenaikaista; kristillistä se ei ole.

ALBERTA. Entäs meidän yksilöllisyytemme, meidän itsenäisyytemme?

JOSEFA. Eikö sitä otettaisi huomioon?

HALL. Kyllä. — Sitä juuri Paavali tekeekin.

ALBERTA. Missä hän sen tekee?

HALL. Ensimäisessä Korintilais-epistolassa.

GUNDA (innokkaasti). Millä sanoilla?

HALL. Katsokaa itse!

GUNDA (toisille). Hän ei tahdo sanoa! (Hallille.) Millä sanoilla?

ALBERTA (uteliaasti). Sano sinä!

HELENA poistuu vasemmalle.

GUNDA. Paavali kehoittaa isää suostumaan, jos tyttärellä on kovin suuri halu.

ALBERTA (ihmeissään). Naimiseenko?

(Ensin äänettömyys, sitten yleinen nauru).

HALL. Paavali on niin inhimillinen. Kunnioittakaa sitä!

JOSEFA. Kiitoksia paljon! Paavali ei siedä naimista.

GUNDA. Paavali oli vanhapoika.

JOSEFA. Hän sanoo aivan suoraan: paljoa parempi on olla naimisiin menemättä.

HALL koettaa päästä pakoon; mutta he seuraavat häntä.

GUNDA. Sanoopa hän vieläkin enemmän. Me saamme mennä naimisiin vaan meidän syntiemme vuoksi.

JOSEFA (hyvin levollisesti). Kun emme enää voi hillitä itseämme!

HALL (koettaessaan päästä pakoon, sanoo). Paavali luuli, että maailma häviäisi. Se saattaa asian aivan toiseen valoon.

GUNDA (katselematta häntä). Meidän syntimme siis pitävät maailman pystyssä?

ALBERTA. Meidän syntimme, ne ne jatkavat elämää!

JOSEFA. Silloinhan me voimme sanoa: eläköön synti!

KAIKKI. Eläköön synti! Eläköön!

HELENA (hyökkää esille). Laiva tulee!

KAIKKI. Laiva! Laiva!

ALBERTA (astuu Hallin eteen). Silloin meidän täytyy keskeyttää tämä hauska keskustelu, setä. Sano terveisiä Paavalille meiltä! (Niiaa.) Hyvästi! (Menee.)

JOSEFA (astuu esiin). Tervehtikää Paavalia ja sanokaa, että tottelevaisuus on yhä vähenemässä. (Niiaa.) Hyvästi! (Menee.)

GUNDA. Tervehtikää häntä ja sanokaa, että maailma sittenkin menee eteenpäin. (Niiaa.) Hyvästi! (Menee).

ANNA (astuu esiin). Meidän syntiemme kautta. (Niiaa.) Hyvästi!

TOINEN KOHTAUS

Helena. Hall.

HALL. No —? Etkö sinäkin lähde?

HELENA. Kyllä. Mutta minä otan ensin hattuni. (Lähtee sitä hakemaan).

HALL. Tuleeko kukaan laivalla?

HELENA. Kyllä, äiti.

HALL. Hän on siis käynyt kaupungissa?

HELENA. Äiti läksi kello viideltä.

HALL. Ja te olette käyneet uimassa?

HELENA. Me tulimme juuri rannasta. (Menee vasemmalle).

HALL. Kylläpä te nousitte merestä taisteluhaluisina!

HELENA (pysähtyy). En minä, setä.

HALL. Olitko sinä yhtä mieltä minun kanssani?

HELENA (pudistaa päätään).

HALL. Mitä? Etkö sinäkään? Vaikka minä olen sinut konfirmeerannut?!

HELENA. Siinä asiassa sinä et ole konfirmeerannut minua, setä!

HALL. Missä asiassa?

HELENA. Miehen valinnassa.

HALL. Tahdotko sinä itse valita?

HELENA. Sen minä tahdon.

HALL. Mutta tahdothan sinä ainakin saada isäsi suostumuksen, lapsi?

HELENA. Jos voin sen saada.

HALL. Jos voit sen saada —?! Niin, silloin sinä et ole samaa mieltä kuin minä. — Sen minä arvasinkin.

HELENA. En siinä asiassa. Enkä koskaan tule olemaankaan, setä.

HALL. Mutta muussako siis —?

HELENA. Sinä sanoit jotakin muuta niin kaunista. En ole koskaan kuullut mitään kauniimpaa. — Sinä sanoit sen myös sunnuntaina.

HALL. Mitä sitten —?

HELENA. Oi, kyllä sinä sen tiedät.

HALL. En.

HELENA. Sen minkä sanoit ihanteellisesta avioliitosta.

HALL. Mutta sehän juuri olikin kaiken ydin!

HELENA. Niinkuin sinä sen selitit, niin —

HALL. Mutta sehän oli Paavali!

HELENA. Minä en siedä Paavalia.

HALL (astuu lähemmäksi).

Mitä Paavali on sinulle tehnyt, Helena?

HELENA (ei vastaa).

HALL. Oletko sinä samaa mieltä kuin toisetkin? Siinäkin, mitä he sanoivat Paavalista?

HELENA. Olen.

HALL. Siinä piilee varmaan jotain muutakin? Jotakin erityistä? Jotain, jota toiset eivät sanoneet?

HELENA (on vaiti).

HALL. Oi, sano! — Ehkäpä minä opin siitä jotakin?

HELENA. Älä pilkkaa minua.

HALL. Se ei juolahda mieleenikään. Ei vähintäkään. Minä tarkoitan _täyttä_ totta. Muistatko kuinka me juttelimme yhdessä retkeillessämme Norlannissa? Rippikouluaikana?

HELENA. Kuinka sinä sellaista voit kysyä!

HALL. Silloin sinä ja Alvilde juttelitte. Ja minä opin teiltä. — Sillä kertaa sinä et kantanut kaunaa Paavalia vastaan, Helena.

HELENA. Silloin minä en ajatellut asiaa syvemmin.

HALL. Entäs nyt —? Sen jälkeen —?

HELENA (äkisti). Ymmärrätkö sinä mitä Paavali tarkoittaa sillä, mitä hän sanoo piispoista?

HALL (ihmeissään). Piispoista?

HELENA. Kun piispa jää leskeksi, niin hän ei saa mennä uusiin naimisiin.

HALL. Hän ei sano sitä sillä tavalla, mutta se oli varmaan Paavalin tarkoitus.

HELENA. Tarkoitus! Onko siinä mitään järkeä? Mitä hyvää siitä voi olla?

HALL. Luullakseni hän sanoi sen kunnioituksesta avioliittoa kohtaan.

HELENA. Silloin sinäkään et saisi mennä uusiin naimisiin!

HALL. No mutta rakas lapsi, enhän minä ole mikään piispa?

HELENA. Oi, sinä tiedät kyllä, että sinusta tulee vielä piispa. Sinä olet kirjoittanut niin paljon ja olet saanut koko lailla ääniä.

HALL (iloisesti). Tahtoisitko sinä, että minusta tulisi piispa?

HELENA. Tietysti.

HALL. Kun minä saan vielä sinunkin äänesi, niin minusta tulee piispa aivan varmaan.

HELENA. Puhu vakavasti minun kanssani.

HALL (yhä laskien leikkiä). Siinä on ehkä enemmän vakavuutta kuin sinä uskot.

HELENA. — Mutta silloin sinä et voi mennä uusiin naimisiin?

HALL. Minä voin mennä naimisiin ennenkuin minusta tulee piispa.

HELENA. Mutta sitten sinä et voi tulla piispaksi?

HALL. Ei suinkaan se niin vaarallista ole? Mutta jos asia siitä riippuu — (keskeyttää puheensa).

HELENA. Niin, mitä sitten —?

HALL. Niin menen mielemmin naimisiin.

HELENA. Etkä rupea piispaksi?!

HALL (nyökkää).

HELENA (seisoo ja katselee häntä).

HALL (astuu häntä kohti).

HELENA (juoksee vasemmalle kaikin voimin).

KOLMAS KOHTAUS

Hall. Arvik.

HALL. Olipa se —!

ARVIK. Sinäkö täällä? — Häiritsenkö sinua?

HALL (hillitsee itsensä). Ei, ei!

ARVIK. Mikä Helenalle tuli?

HALL. Helenalleko —? Helena..... Toiset tytöt juoksivat laivarantaan; mutta Helena oli unohtanut hattunsa.

ARVIK. Niinkö? (Leikillisesti). Oliko sinulla neuvottelu pikkutyttöjen kanssa? Minä kuulin, että he tahtoivat puhua sinun kanssasi.

HALL. Kyllä, kyllä minulla oli.

ARVIK. Sinä kuulut saarnaavan viime aikoina niin paljon rakkaudesta, lanko?

HALL (nyt sekä yhä edelleenkin hiukan hajamielisesti). Avioliitosta sinä kai tarkoitat.

ARVIK. Vai avioliitostako? No, se on jotain toista.

HALL. Se _voi_ olla jotakin toista.

ARVIK. Ja avioliitto jotakin muuta kuin naiminen.

HALL. Voi olla naimisissa olematta avioliitossa, tarkoitat sinä?

ARVIK. Sinun kanssasi on niin helppo puhua, lanko. Sinä ymmärrät aina heti.

HALL. Mutta kuinka sinä tulet sellaista ajatelleeksi?

ARVIK. Enpä niinkään syyttä! —

Minulla on muuten kirje taskussani vävypojaltani. Vaikka he ovat olleet vain viisi kuukautta naimisissa, niin näyttää ilmapuntari kuitenkin myrskyä.

HALL. Heilläkö?

ARVIK. Heillä. —

Minun mielipiteeni oli ja on yhä edelleenkin se, ettei Marnan pitäisi olla siellä. Hän ei sovi avioliittoon.

HALL. Miksi hän sitten meni naimisiin?

ARVIK. Siksi, että hän välttämättä tahtoi. Vähällä hän oli mennä naimisiin jo pari kertaa ennenkin.

HALL. Mutta sittenkin —? Olethan sinä hänen isänsä?

ARVIK. On hänellä äitikin. Ja äiti pitää aina lastensa puolta. Ja lapset ovat aina yhtä mieltä äidin kanssa.

HALL. Tietysti.

ARVIK. "Tietysti", sanon minäkin. Mutta hän ei tyydy vain siihen. Hän ei voi tehdä mitään puolinaista. Hän ajattelee, tuntee samoin kuin lapset ajattelevat ja tuntevat. Hän elää kokonaan heissä.

HALL. Ja omissa liikeasioissansa.

ARVIK. Ja omissa liikeasioissansa. Niitä hän ei koskaan laiminlyö. Hän on oikea nero.

HALL. Ja hänen liikeasiansa ovat tehneet hänet riippumattomaksi.

ARVIK. Tietysti. Kyllä minä sen saan tuntea. Hän käy joka aamu kaupungissa. Jos lapset ovat hänen kanssaan, niin he jäävät sinne. Heillä on paljon puuhia, joista minä muka en tiedä mitään.

HALL. Etkö sinä sano mitään?

ARVIK. Siitä tulisi vain kiistaa, ja sitä minä en siedä. Sitä paitsi näin on hauskempikin olla. — — —

Mutta sen jälkeen kuin tyttäret tulivat täysikasvuisiksi ja tuo iankaikkinen kosinta alkoi, ei täällä ole enää hetkenkään rauhaa. Koko talo huojuu. Kaikki ovet ovat selkosen selällään. En minä edes tiedä, kuka menee ulos tai astuu sisään.

Ja kaikki nuo ystävättäret! Kaikki rakastumiset ja loukkautumiset. Ja kaikki turhanpäiväiset jaaritukset! Salakihlautumisia ja julkikihlauksia ja purettuja kihlauksia... minun pääni menee aivan pyörälle.

Entäs äiti? Hän on kuin kala vedessä. Hän on rakastunut jokaiseen, johon toisetkin ovat rakastuneet. Kun rakkaus on sammunut, niin hänenkin tunteensa on lopussa. Kaksi vanhinta on ollut kaikkein pahinta. Nimittäin kovin vaihtelevia. Varsinkin Alberta. Äiti on aina mukana!

HALL. Ei kuitenkaan aina.

ARVIK. Eikö aina? — Ah, sinä tarkoitat tuota Karl Tonningia?

HALL. Niin.

ARVIK. Aivan oikein. Se on jotakin uutta.

Mutta Karl Tonning olikin hänen kapteeninsa, kun hän ansaitsi kokonaisen omaisuuden venäläis-japanilaisessa sodassa. Hänestä hän pitää todellakin.

HALL. Hänhän ei kuulu olevankaan mikään tavallinen mies.

ARVIK. Ei ensinkään. Ei myöskään lahjoiltaan. Ja paha kyllä hän ei ole temperamentiltäänkään mikään tavallinen mies. Hän ampuu ihmisiä!

HALL. Hyi sentään!

ARVIK. Hän ampui kaksi malaijilaista. Mutta näyttääpä siltä, kuin ei Alberta tahtoisikaan tulla ammutuksi, salaperäisesti ja leikillisesti Sen minä ainakin olen saanut aikaan.

HALL. Sen olen kuullut.

ARVIK. Alku oli kovin kiihkeä. Mutta nyt —!

HALL. Huvittaako tuo asia sinua?

ARVIK. Tietysti se huvittaa minua. Tuntuu melkein siltä, kuin minäkin olisin hiukan mukana.

Muuten minä olen kaiken ulkopuolella. Aivan kuin vieras omassa kodissani. Jollei minulla olisi taloa — sillä maanviljelys huvittaa minua —

HALL. Sen olen huomannut.

ARVIK. Aivan tavattomasti! Jollei minulla olisi taloa, niin lähtisin matkoille. Kunnes kaikki olisi ohitse. Olen usein tuuminut sitä. Ja silloin minun mieleni tekee lähteä varsinkin Austraaliaan.

HALL. Austraaliaanko?! — Sinäkö?! Joka et koskaan matkusta.

ARVIK. Se on varmaan kaikkein mieltäkiinnittävin paikka maailmassa.

HALL. Lähinnä kotiasi, lanko.

ARVIK. Onko minulla sitten mielestäsi kotia? Mutta kylliksi tästä asiasta! —

Minä olen pitänyt sinua viime aikoina silmällä. Viihdytkö sinä täällä?

HALL (äkkiä vilkkaasti). Kyllä, se on varma.

ARVIK. Ja nyt, kun minä kuulin, että olet ruvennut saarnaamaan rakkaudesta...

HALL. ... Avioliitosta...

ARVIK. Avioliitosta, — sitä parempi! Silloin minä tulin ajatelleeksi kaikkia näitä pikkutyttöjä. Mahtaa olla hauskaa norlantilaiselle papille, kun hän joutuu keskelle tuollaista iloista joukkoa.

HALL. Erittäin hauskaa.

Sinä sanoit vasta, että minun kanssani on helppo puhua, sillä minä ymmärrän aina heti paikalla.

Sitä samaa minä olen täällä teidän joukossanne tuntenut. Täällä on niin paljoa helpompi olla. Minun ajatukseni arvataan, ennenkuin ne ovat muodostuneet sanoiksikaan.

ARVIK. Ja se inspireeraa puhujaa?

HALL. Niin, inspireeraa. Kuinka nuo pikkutytöt esim. ovat mullistaneet ja sekoittaneet kaikki minussa. Ja kuinka paljon he ovatkaan antaneet minulle? On täytynyt kai elää niinkuin minä, näin kauan kaiken ulkopuolella voidakseen ymmärtää sitä.

ARVIK. Kyllä minä ymmärrän, (levollisesti) Sillä minäkään en voi pitää puoliani heidän joukossaan.

HALL. Pitää puoliasi?

ARVIK. Minä tarkoitan, että se tarttuu.

HALL. "Tarttuu" ei ole oikea sana.

ARVIK. Ei, ei.

HALL. He suorittavat ikäänkuin suuren siivouksen ihmisen sielussa.

ARVIK. Niin, se on ehkä selvempää.

HALL. Esim. kuinka hirveän kömpelöjä me olemme. Mutta heidän parissaan kömpelyys katoaa. Sillä he —

ARVIK. Oo —!

HALL. Heille maailma on vain ponnistuslauta. Ilma on heidän oikea valtakuntansa. Eeteri. Nuoren tytön tanssi...

ARVIK. Niin, hänen tanssinsa!

HALL. ... Eikö se ole kaikkein suloisinta taidetta? Sitä minä ainakin tahtoisin väittää. Etkö sinäkin ole samaa mieltä?

ARVIK. Kyllä!

HALL. Se on elämänvoiman kauneinta säteilyä, kauneinta mitä maailmassa voi olla. Niin, sanoppa jotakin kauniimpaa?

ARVIK. Ei, ei.

HALL. Eivätkä he itse tiedä siitä mitään! Se ei ole yhtään itsetietoista. Aivan kuin kukat ja linnut.

ARVIK. No, kyllä he ovat aika veitikoita. Kyllä he sen tietävät.

HALL. Tietävät — eivätkä sittenkään tiedä. Milloin he ovat aivan itsetiedottomia, milloin suuria veitikoita. Sellaista ei kukaan voi vastustaa.

ARVIK. Hohhoo!

HALL. Niin, sinuun se ei tietystikään tee samaa vaikutusta. Mutta minä, joka tulen kaukaa pohjan periltä, yksinäisyydestä ja kirjojen äärestä, tuosta kylmästä, köyhästä talvipimeydestä... minä näen kultuuririkkautta siinä.

ARVIK. Kultuuriako —?

HALL. Aivan niin! Säkenöivää kultuuria! Silmissä, eleissä, liikkeissä, käynnissä, puheessa... Niin, sinä et sitä huomaa; sinä elät siinä mukana. Mutta minä, jolle kaikki on uutta, näen sen. — Mitä suurempi kultuuri, sitä voimakkaammin, nopeammin se säkenöi.

ARVIK. Niin, säkenöi.

HALL. Entäs muodot! Nuo koskemattomat, pyöreät...

ARVIK. Kuules rovasti!

HALL. Rovasti tai ei, minä olen ihminen. Minä tanssin, minä urheilen. Minun aistini ovat täydessä voimassa. Siksi tämä uusi vaikuttaa minuun kuin kevätlaulu.

ARVIK. Perhana! Anteeksi — sinä tahdoit sanoa —?

HALL. Minä aioin sanoa, että tuo muotojen koskemattomuus ja pyöreys ilmenee myös ajatuksissa.

ARVIK. Ajatuksissako?

HALL. Ajatuksissa myöskin! Ei mitään pitkiä viivoja, ei mitään jatkuvaisuutta. Kaikki pyörii vain ympäri, toinen rengas sulautuu toiseen. Toinen asia toiseen. Milloin sinne, milloin tänne. Ei mitään yhteyttä. Ei edes ajassakaan. Kaikki on vain hetkellistä.

ARVIK. Hetket ovat katoavia!

HALL. Varo tuota katoavaisuutta! Jos me takerrumme tuollaiseen renkaaseen — niin jumala meitä armahtakoon! — Emmehän mekään ole kovin kömpelöjä; me liidämme heidän mukanansa ennenkuin tiedämme asiatakaan.

ARVIK. Mutta lentäminen on hauskaa!

HALL. Niin vapauttavaa, irroittavaa! Kaikki taakat kohoavat hartioilta, ei mikään merkitse mitään, me olemme kevyitä ja vapaita — hetken aikaa, silmänräpäyksen verran! Mutta millaisia hetkiä, millaisia silmänräpäyksiä! Jäljestäpäin ne lämmittävät ja nuorentavat meitä vielä kauan keskellä työtämme.

ARVIK. Ne seuraavat meitä!

HALL. Ne seuraavat meitä. Se on oikea sana! Ne seuraavat meitä! Ne valavat kirkkauttaan kaikkiin meidän ajatuksiimme.

ARVIK. Kuulehan —?

HALL. Mitä.

ARVIK. En mahda sille mitään; mutta minun täytyy alituisesti koettaa kosketella heitä.

HALL. Ei, ei! Ei sitä! Ei, ei! Minä hillitsen itseäni. Kunnioituksesta heitä kohtaan. Annappas kun sanon: kunnioituksesta kevään mestariteosta kohtaan. Häveliäisyydestä suoraan sanoen.

ARVIK. Mutta sinähän tanssit heidän kanssaan?

HALL. Niin, siinähän se on! Ei minulta halua puutu!

ARVIK. Tietysti.

HALL. Tuo pehmeä, sykkivä, lämmin olento minun käsissäni, — tuntuuhan aivan siltä kuin olisi lähellä itse luonnonsalaisuutta, elämäntoimintaa.

Oletko pidellyt elävää lintua kädessäsi? Eikö siinä ole jotakin pyhää? Oletko tuntenut, kuinka arka se on? Etkö sinä itsekin ala pelätä?

ARVIK. En. Kun minä otan kanan käteeni tunnustellakseni, onko sillä munia....

HALL (antaa hänelle korvapuustin ja kääntyy pois hänestä).

ARVIK (hyväntahtoisesti). No, olipa tuo omituista elämäntoimintaa.

HALL. Sinä saastutat sen mikä on pyhää! (tarttuu päähänsä).

Mitä minä olen tehnyt? Kuinka minä saatoin noin kiivastua?! Suo anteeksi! Anna anteeksi, hyvä ystävä!

(Käy istumaan ja peittää kasvonsa käsiinsä).

ARVIK. No, no —, lanko; mehän tunnemme toisemme.

Mutta voithan käsittää minun huomanneen, että jotakin uutta on tullut lisään, (kumartuu hänen puoleensa).

Siunaa ja varjele, kuinka rovasti on rakastunut.

HALL (hätkähtää).

ARVIK. Onko se joku pikkutytöistä?

HALL. Onko se sinusta naurettavaa, lanko? Arveletko niin? Minun ikäiseni —?

ARVIK. Sinun ikäisesikö? — — Yhtä nuori olen minä itsekin.

HALL. Sinäkö myöskin —?!

ARVIK. Kun uusi viini kukkii —!

HALL. — niin vanha alkaa käydä, (toistaa koko lauseen) — — Vai sinä myöskin! — Yhteen naistako?

ARVIK (nyökkää).

HALL (äkisti). Mutta sinähän olet naimisissa?

ARVIK. Olenko minä sinun mielestäsi naimisissa?

HALL (hetken kuluttua). Ei — ei! Voihan se olla. Mutta sittenkin —

ARVIK. Minäpä sanon sinulle, siitä on pitkä aika, kun minä olin naimisissa. Pitkään aikaan en myöskään ole ollut isä. En siitä saakka kuin lapset tulivat täysikasvuisiksi.

HALL. Mutta lanko —!

ARVIK. Niin, mitäs sitten?

HALL (muuttuneella äänellä). Oi, en minä voi käsittää sinun sanojasi vakavalta kannalta. (Taas toisella äänellä). Mutta minä puhun aivan vakavasti.

ARVIK (loukkaantuneena). Sen minä kyllä huomaan.

HALL. Ihmisillä on tapana sanoa, kun joku asia tekee heihin niin syvän vaikutuksen kuin tämä minuun: "hän on poissa suunniltaan". Mutta minä, minä olen aivan oma itseni korkeimmassa potensissa.

ARVIK. Korkeimmassa potensissa! (Tuttavallisesti). Onko se joku pikkutytöistä?

HALL (katsoo häneen ja nyökkää).

ARVIK (samoin kuin ennenkin). Mitä hän sanoo siihen?

HALL (myös tuttavallisesti). En minä tiedä. — Vaikka kyllä minä luulen tietäväni.

ARVIK. Etkö ole puhunut?

HALL. En suoraan. Minun täytyy ensin puhua hänen isänsä kanssa.

ARVIK (sivulle). Ohoo, — Paavali! — (ääneen) Etkö sinä ole sitä tehnyt?

HALL. En. (Nauraa).

ARVIK. Sinä naurat? Onko hän hiukan omituinen?

HALL (nauraa vieläkin enemmin). On kyllä.

ARVIK. Mutta tyttäresi? Eikö sinun pitäisi puhua hänenkin kanssaan? Sehän koskee suuressa määrin tytärtäsi.

HALL (innokkaasti). Siinä asiassa sinä voisit auttaa minua!

ARVIK. Minäkö? Suurella mielihyvällä.

HALL. Sinä olet kerran luvannut antaa hänelle matkarahat Lontooseen, jotta hän pääsisi norlantilaisten ystäviemme luo. He ovat niin usein kutsuneet häntä sinne.

ARVIK. Pitäisikö sen nyt tapahtua?

HALL. Nyt heti. Niin hän olisi poissa kotoa ensi aikana.

ARVIK. Tahtoisitko heti paikalla mennä naimisiin?

HALL. Kyllä.

ARVIK. Onnellinen ihminen! Mutta kuka hän on?

HALL. Etkö ole jo arvannut?

ARVIK. En. Kuinka minä voisin?

HALL. Nuorin heistä kaikista. — Onko se sinusta kummaa?

ARVIK. Ei vähintäkään! Minä itse, kuulehan...

HALL. Ah, sinä —!

ARVIK. Minä vakuutan sinulle —!

HALL. Ei sinusta voi koskaan tietää, milloin lasket leikkiä.

ARVIK. Niinkuin haluat! — Nuorin, sanoit —? Kuka on nuorin? Täällähän on heitä koko liuta.

HALL. Minä puhun parasta aikaa hänen isänsä kanssa, (äkkiä, innokkaasti). Sh!

NELJÄS KOHTAUS

Alvilde (tulee oikealta). Oletko sinä täällä, isä?

HALL. Hyvää huomenta, tyttöseni!

ALVILDE. Hyvää huomenta, (suutelee häntä). Hyvää huomenta, setä!

ARVIK. Huomenta, huomenta. (Astuu itsekseen ja nauraa).

ALVILDE. Kylläpä sinä läksit varhain liikkeelle?

HALL. Kävin sairaan luona.

Etpä usko, mitä hyviä uutisia setä tietää sinulle kertoa.

ALVILDE. Todellako!

HALL. Jotain, jota hän on luvannut sinulle?

ALVILDE. Matkan Englantiinko?! — Niin, kyllä hän on nopsa lupaamaan.

HALL. Ei, ei, sinä voit saada rahat heti paikalla. Voit matkustaa vaikka tänä iltana, jos tahdot. Puhuppa hänen kanssaan! (Astuu reippaasti oikealle).

ALVILDE. Onko se totta?

ARVIK. Kyllä se on totta, (Astuu edelleen ja nauraa).

ALVILDE. Saanko minä rahat heti paikalla? Sillä laiva lähtee. Toinen tänä iltana ja toinen huomenna aamupäivällä.

ARVIK. Sinä olet tutkinut kulkuvuoroja!

ALVILDE. Minä teen sitä alituisesti. Sillä minä tahdon mielelläni lähteä. Miksi sinä noin naureskelet?

ARVIK. Ehkäpä samalle asialle.

ALVILDE. Samalle — kuin mikä?

ARVIK. Jonka vuoksi sinä haluat pois.

ALVILDE (pitkään). O-o-oo! — Oletko vihdoinkin huomannut?

ARVIK. Ja sinäkö jo kauan sitten?

ALVILDE. Kauan, kauan sitten. En minä ole tyhmä.

ARVIK. Oletko sanonut mitään?

ALVILDE. Kelle? Helenalleko? En koskaan sanaakaan.