Part 2

ARVIK. Entäs Helena. —?

ALVILDE. Ajattelehan —!

ARVIK. Niin, mitä sinä sanot siitä? —

ALVILDE (ei sano mitään, mutta voi huomata, mitä hän tuntee).

ARVIK. Arveletko, että se voi käydä päinsä?

ALVILDE (katsomatta ylös). Käydäkö päinsä —?

ARVIK. Että vanha mies...

ALVILDE (reippaasti). Isä ei ole vanha. Ei missään suhteessa!

ARVIK. Suo anteeksi! Että vanhemman puolinen herra...

ALVILDE. Isä ei ole mikään vanhemmanpuolinen herra.

ARVIK. Ei, ei. Ei tietystikään. Hän on vielä nuori, sinun isäsi. Hyvinkin nuori vielä. Melkein yhtä nuori kuin minä. Tunteiltaan. Aisteiltaan.

ALVILDE. Mitä sinä sillä tarkoitat?

ARVIK. Älä kiivastu! Minä tarkoitan, että hän osaa panna arvoa kaikkeen pyöreään.

ALVILDE. Mihin —?!

ARVIK. Kaikkeen mikä on nuorta ja pyöreää. Kaikkeen mikä on pyöreän tiedotonta, — mitä minä sanonkaan: pyöreän koskematonta. Ja kaikkeen pyörivään. Päähänpistoihin ja muuhun sellaiseen, mikä vain pyörii itsensä ympäri, hajanaisiin ajatuksiin. Kaikkeen mikä pyörii niinkuin haihtuvat hetket.

ALVILDE. Mitä ihmettä —?!

ARVIK. Hän ihailee sitä, mikä ei kosketa maata, vaan joka käyttää jalkojaan vain lentämiseen ja maata ponnistuslautanaan. Elää ilmassa, eeterissä. Ja kuitenkin on niin kiinni maassa... ei, niin lämminverinen, niin arka meidän käsissämme, että me mielestämme seisomme itse elämäntoiminnan lähteen partaalla. Mutta me emme saa koskea siihen, ei, ei! Vaikka meillä olisi hyvinkin suuri halu. Vain tanssiessa se käy päinsä. Tanssissa; mutta silloinkin tuntuu siltä, kuin pitelisi kädessään pientä elävää lintua ja kuulisi sen sydämentykytyksen. Ei se kuitenkaan saa olla mikään kana; sillä se tahraisi pyhyyttä.

ALVILDE. Oletko sinä aivan hullu, setä?

ARVIK. En, tyttöseni. Mutta minä olen tottunut yksinäisyydessäni ja kirjojeni ääressä analyseeraamaan tunteitani.

ALVILDE. Sinusta ei voi koskaan tietää, puhutko pilaa vai vakavasti... Ah! Sinä pilkkaat isää! Sinä karrikeeraat häntä!

Sen minä sinulle kostan, niin totta kuin minä elän! Sen sanon sinulle vasten silmiä, setä! Varo itseäsi!

ARVIK. Kaikista pikkutytöistä ei kukaan ole yhtä herkullinen kuin sinä. Se on minun juhlallinen vastaukseni!

ALVILDE. Niin, kyllä sinä vielä saat —!

ARVIK. Koska hän hakkailee minun tytärtäni, niin enkö minä saa hakkailla hänen tytärtänsä?

ALVILDE. Hän hakkailee vain yhtä ainoaa. Mutta sinä hakkaat meitä kaikkia. Silloin kun olet sillä päällä. Siinä on ero teidän kahden välillä.

ARVIK. Mutta minä en pidä kenestäkään niin paljon kuin sinusta, Alvilde. Ja vain peittääkseni tunteitani minä hakkailen niitä toisia.

ALVILDE. Kuinka herttainen sinä olet. — Minäpä kerron sinulle jotakin, jota sinä et yhtään tiedä.

ARVIK. Mitä sitten —?

ALVILDE. Että me olemme rakastuneet sinuun, kaikki.

ARVIK. Onko se mahdollista?

ALVILDE. Niin, sillä nykyään meissä nuorissa tytöissä on herännyt aivan kuin uusi suunta. Me suosimme vanhempia miehiä. Me pidämme heistä enemmän kuin muista. Me haemme heidän seuraansa. Etkö ole huomannut sitä, setä?

ARVIK. En.

ALVILDE. Onko se mahdollista? Juuri tänään kuulimme kolmannesta nuoresta tytöstä, joka on mennyt kihloihin jonkun vanhanpojan kanssa.

ARVIK. Tosiaankin —

ALVILDE. Ja kaksi sinun omista naapureistasi, kaksi leskimiestä —

ARVIK (keskeyttäen). Sinä olet oikeassa!

ALVILDE. Toinen on mennyt kihloihin Ingan kanssa, joka on täsmälleen kahdenkymmenen vuoden vanha, ja toinen...

ARVIK. On juuri kihloihin menossa...

ALVILDE. Aivan nuoren kahdeksantoistavuotiaan tytön kanssa. Gusta Storm.

ARVIK. Vasta eilen viimeksi, tavatessani hänet pellolla —

ALVILDE (keskeyttää) — Siinä siis näet!

ARVIK. Mutta sanoppa minulle, Alvilde, mistä se johtuu? Hyvän toimeentulonko vuoksi?

ALVILDE. Niin, osittain siitäkin. Me olemme tulleet käytännöllisiksi, me nuoret tytöt. Mutta on siihen muitakin syitä.

ARVIK. Sanoppa mitä?

ALVILDE. Niin, me nuoret tytöt, me emme tahdo vain rakastaa ja tulla rakastetuiksi. Kun me olemme tulleet 19—20 vuoden vanhoiksi, niin me olemme kyllästyneet siihen. Me tahdomme tehdä jotakin hyödyllistä.

ARVIK. Tahdotteko te tehdä jotakin hyödyllistä?

ALVILDE. Ja saada kiitosta. Ja kunnioitusta. Ja vanhemmat miehet ovat hyvin kiitollisia.

ARVIK. Sitä me olemmekin.

ALVILDE. Etkö ole huomannut, kuinka se on meille mieleen?

ARVIK. Kyllä.

ALVILDE. Ja vielä toinenkin asia. Me tahdomme tekeytyä nuoremmiksi kuin mitä me olemme. Tekeytyä lapsiksi. Jotta meitä hemmoiteltaisiin ja pidettäisiin hyvänä kuin lapsia. Ja syynä siihen on se, että se on teille mieleen. Sillä te tahdotte niin mielellänne olla viisaita. Te tahdotte tuntea olevanne ikäänkuin meidän holhoojiamme.

ARVIK. Sinä veitikka!

ALVILDE. Ja sitten meistä on hauska saavuttaa sitä mitä me tahdomme, kaikessa hiljaisuudessa. Ikäänkuin itsestänsä. Ja sen me paraiten saavutamme teidän parissanne.

ARVIK. Puhutteko te tuollaista keskenänne?

ALVILDE. Alituisesti. Se on ikäänkuin muodissa. Me puhumme siitä, kuinka varmat me olemme teistä. Ja että te ette komenna meitä, ettekä ole olevinanne. Me puhumme siitä, kuinka kiltit te olette.

ARVIK. Sillä me olemme kiitollisia. Se on totta se.

ALVILDE. Te tarvitsette meitä. Otatte huomioon sen, mitä me teille teemme. Siksi te merkitsette meille enemmän, ja olette enemmän meidän kanssamme. Meillä on parempi olla teidän luonanne.

ARVIK (erikseen). Hän on vaarallinen, tuo tyttö! — —

Ja nyt sinä haluat matkustaa, Alvilde?

ALVILDE. Minun täytyy matkustaa. Koeta tyytyä siihen, setä.

ARVIK. Oi, kuinka minä tulen kaipaamaan sinua!

ALVILDE. Todellako, setä?

ARVIK. Äärettömästi!

ALVILDE. Tule mukaan!

ARVIK. Mitä sinä sanot —?

ALVILDE. Tule mukaan, sanon minä.

ARVIK. Lontooseenko —?

ALVILDE. Aivan salaa. Eikö se olisi hauskaa?

ARVIK. Ha, ha, haa!

ALVILDE. Tekeekö sinun mielesi —?

ARVIK. Ha, ha, haa! — Hän on vaarallinen, tuo tyttö tuossa!

ALVILDE. Silloin minä odotan huomiseen. Muuten olisin lähtenyt jo tänään. Huomenna lähtee myös suuri laiva.

ARVIK. Aivan salaako, niinkö arvelet?

ALVILDE. Niin. — He tekevät myös salassa jos jotakin.

ARVIK. Ohoo! — Sinä olet veitikka! Suuri, suuri, suuri veitikka!

ALVILDE. No —? Mitä sinä siihen sanot?

ARVIK. On niin hauska kuulla sinun norlantilaista sävelkorkoasi. Se on niin keinuvaa.

ALVILDE. Se sopii mereen.

ARVIK. Kyllä. Et suinkaan sinä tule merikipeäksi?

ALVILDE. Norlantilaistyttökö —? Kaikkea sinä kysyt.

ARVIK. Minä olen kauan aikaa aikonut lähteä merelle.

ALVILDE. Tällekö matkalle —?

ARVIK. Ei, vaan paljoa pitemmälle matkalle. Paljoa pitemmälle.

ALVILDE. Minne?

ARVIK. Austraaliaan.

ALVILDE. Hyvä jumala! Aina Austraaliaanko asti?

ARVIK. Tahdotko tulla mukaan?

ALVILDE. Mitä —? — — Me kaksiko?

ARVIK. Niin.

ALVILDE. Ha, ha, haa!

ARVIK. Ei, se on täyttä totta!

ALVILDE. Oikeinko todella?

ARVIK. Sinä et suinkaan tiedä, kuinka ihmeellinen matka se on ja millainen maa sitten! Varsinkin Uusi-Seelanti. Se on tulevaisuuden maa, Alvilde! Oi, se on tulevaisuuden maa!

ALVILDE. Tarkoitatko ihmiskunnalle? — Vai meille molemmilleko?

ARVIK. Ha, ha, haa! Kernaimmin meille molemmille! — Tahdotko?

ALVILDE. Eikö tämä käy liian pian, setä? Emmekö voisi puhua siitä laivalla?

ARVIK. Sinä olet oikeassa. — Niin, tiedätkös Alvilde, minäpä luulen, että tulen mukaan!

ALVILDE. Tuletko todellakin?!

ARVIK. Totta tosiaan —!

ALVILDE. Onko se aivan varma?

ARVIK. Se riippuu siitä...

ALBERTA (astuu samassa näyttämön yli, vasemmalta oikealle, hyvin reippaasti).

ALVILDE. Hyvää huomenta, Alberta!

ALBERTA. Huomenta! (Ulos).

ALVILDE. Mikä häntä vaivasi?

ARVIK. Hänellä on vaikea aika nykyään.

ALVILDE. Niin, päästä minut vaan pois täältä, kaikesta pois! Mutta rahaa, setä!

ARVIK. Ne sinä saat laivalla!

ALVILDE (katselee häntä). Ei kiitos. Anna ne heti paikalla!

ARVIK. Nyt hetikö?

ALVILDE. Aivan heti!

ARVIK. Minä tuon ne sinulle.

ALVILDE. Ei, mene nyt heti hakemaan.

ARVIK. Minulla on sattumalta taskussani suurempi seteli.

ALVILDE. Annas tänne!

ARVIK (ottaa lompakkonsa esille). Viidensadan kruunun seteli.

ALVILDE. Sepä vasta oli paljon. Mutta sitten sinä varmaan olet rikas; koska voit tulla toimeen ilman sitä.

ARVIK. Ei meillä ole koskaan rahoja, joita ilman me voimme tulla toimeen, Alvilde. Tarkoitan, jos ymmärrämme niitä vain käyttää.

ALVILDE (ärsyttäen). Ehkä sinä et voi tulla toimeen ilman näin suurta summaa?

ARVIK (huoaten). Täytyy koettaa! — Ole hyvä!

ALVILDE (ottaa setelin). Sinäpä olit kiltti, setä! Oikein odottamattoman kiltti!

ARVIK. Olenko? — — Mitä minä saan palkakseni?

ALVILDE (ojentaa kätensä). Kiitos, setä! Tuhansia, tuhansia kiitoksia!

ARVIK (pitää kiinni kädestä). Eikö mitään muuta —? (vetää hänet puoleensa).

ALVILDE (hiljaa). Muista, Alberta on kotona.

ARVIK. Mitä se tekee? Vanha mies —?

ALVILDE. Laivalla, setä! Laivalla! (Irroittaa itsensä. Hiljaa, mairitellen). Sillä sinähän tulet matkaan? —- Hyvästi! (Juoksee oikealle).

ARVIK. Minä tulen mukaan! (Juoksee jäljessä). Odota!

VIIDES KOHTAUS

ROUVA ARVIK (kuuluu heti ulkoa vasemmalta). Hyvästi, pikkutytöt! Kiitos seurasta!

USEITA (ulkopuolella). Hyvästi!

ROUVA ARVIK (hetken kuluttua vasemmalta kori, shaali, laukku kädessä). Maria!

MARIA (tulee vasemmalta).

ROUVA ARVIK. Tässä on! Kutsu minua, kun olet päässyt niin pitkälle, niin tulen sinua auttamaan. (Antaa hänelle korin). Laske tuo kirjoituspöydälleni! (Antaa hänelle salkun). Ota tuokin! (Antaa hänelle shaalin).

MARIA (menee sisään vasemmalle).

ROUVA ARVIK (astuu edes-takaisin, katsoo ylös oikealle. Sitten hän huutaa). Alberta! — — Alberta! Oletko siellä? ikkuna avautuu yläkerroksessa oikealla.

ALBERTA (ikkunassa). Täällä olen!

ROUVA ARVIK. Oi, tule alas! (Ikkuna sulkeutuu. Astuu edes-takaisin).

ALBERTA (tulee).

ROUVA ARVIK. Millä tavalla sinä käyttäydyt?

ALBERTA. Minäkö?

ROUVA ARVIK. Älä tekeydy viattomaksi. Se sinulle kaikkein vähimmin soveltuu!

Minä toin hänet mukanani kaupungista. Hän näet ei voi kestää tätä epävarmuutta. Hän ei voi nukkua eikä syödä. Täti oli oikein huolissaan hänen tähtensä. Minä puhuin hänen kanssansa niin hyvin kuin saatoin, lupasin auttaa häntä parhaalla tavalla. Ja pyysin häntä mukaani tänne.

Mutta tuskinpa näit meidät yhdessä laivalla, niin aloit nauraa ja kiemailla tuon nuoren valkopukuisen keikarin kanssa, — enhän edes tiedä, kuka hän on.

ALBERTA. Kiemailla? — Sitä minä en koskaan ole tehnyt.

ROUVA ARVIK. Niin, sano sitä millä nimellä tahdot. Sinä käyttäydyit aivan sietämättömästi'. Sinä teit sen vain ärsyttääksesi Karl Tonningia. Huomasitko miltä hän näytti?

ALBERTA. Kyllä minä näin.

ROUVA ARVIK. Varo itseäsi, Alberta!

ALBERTA. Juuri sitä minä en halua!

ROUVA ARVIK. Sinä teit sen vain siksi, että isä kertoi noista kahdesta malaijilaisesta merimiehestä, jotka Karl oli ampunut.

ALBERTA. Paljon mahdollista.

Minähän en saa puhua edes paria sanaa jonkun muun miehen kanssa, tuskin jonkun naisenkaan kanssa näkemättä kahta silmää, jotka tähtäytyvät minuun aivan kuin revolverinpiiput! Se on orjuutta! Suoraan sanoen orjuutta.

Minä en ole hänen omaisuuttaan. Enkä minä tahdo siksi tullakkaan.

ROUVA ARVIK. Mutta sinä tahdot sittenkin antautua miehesi valtaan? Yksin hänelle?

ALBERTA. Niin kauan kuin minua miellyttää. Ja niinkuin itse tahdon. En minä omista häntä. Eikä hän minua.

Jos rakastun johonkin muuhun...

ROUVA ARVIK. Sitä sinä et koskaan tee! Sinä et ole sellainen.

ALBERTA. Mutta jos sittenkin rakastun, mitä oikeutta hänellä silloin on ampua minua? Niinkuin noita merimiehiä. He eivät tahtoneet totella häntä.

ROUVA ARVIK. Se oli itsepuolustusta.

ALBERTA. Hän on itse sanonut minulle, että hän on pienestä saakka tottunut revolveria käyttämään. Vapaahetkinään hän ampuu pilkkaan.

ROUVA ARVIK. Osta sinäkin revolveri! Opi ampumaan; sitä minä olen tehnyt. Se on hauskaa.

ALBERTA (nauraa). Olisipa se hauska avioliitto!

ROUVA ARVIK (voimakkaasti). Niin, ja saada tulista rakkautta!

ALBERTA. Henkensäkö uhalla?

ROUVA ARVIK. Pelkäätkö sinä?

ALBERTA. Sitä en usko.

ROUVA ARVIK. Minä tahtoisin saada miehen, joka olisi niin hurjasti rakastunut minuun, ettei hän antaisi kenenkään muun katsellakaan minua, Alberta! Kun ensinkin voittaisi sellaisen rakkauden ja sitten kesyttäisi häntä!

ALBERTA (huomaavaisesti). Kesyttäisi häntä —?

ROUVA ARVIK. Niin, kesyttäisi häntä! Karl ei ole koskaan kohdannut vastustusta, jota hän ei olisi voittanut. Ja tuo hallitsemishalu on nyt tunkeutunut hänen rakkauteensakin.

Siitä sinun pitää vieroittaa hänet. Sillä ei ole ainoatakaan miestä, jonka viisas, kaunis nainen ei saisi polvilleen. Jos hän vain itse tahtoo. Niin, polvilleen, jotta hänen täytyy kerjätä, kerjätä! —

ALBERTA. Kuulehan äiti —!

ROUVA ARVIK. Ei, kuuntele nyt minua!

Täällä te vain leikittelette ja olette ikävissänne, kun ette voi käyttää kaikkea voimaanne. Menette kihloihin milloin yhden, milloin toisen kanssa, vieläpä kolmannenkin. Te elätte keskellä juoruja ja joutavuutta...

ALBERTA. Ei, äiti

ROUVA ARVIK. Ja sen sijaan sinulla on nyt tarjona miehen rakkaus, joka vaatii kaikki sinun voimasi, kaiken huomiosi. Mies, oikea mies, joka riistää sinut irti kaikista tavallisista oloistasi. Minä en voisi ajatellakaan mitään ihanampaa.

ALBERTA. Sinä, äiti, olet ihastunut häneen!

ROUVA ARVIK. Niin minä olenkin. Minun sydämessäni on kytenyt kaipuu, jonka olemassa olosta minulla ei ole ollut aavistustakaan. Kuinka moni siitä tietää mitään?

Mutta vaikka en olisikaan ihastunut häneen, — niin pitäisihän minun sittenkin ihastua nuoreen kauniiseen sankariin, sellaiseen kuin hän on! Mieheen, joka on tehnyt niin paljon kuin hän minun tähteni.

ALBERTA. Niin, tuo Japanin sota — —! Siihen sinä aina vetoat.

ROUVA ARVIK. Pilkkaatko sinä sitä? Että hän mursi saarroksen neljä — 4 — kertaa ja möi laivan perästäpäin suuresta hinnasta; se tuotti hänelle kunniaa. Enkö minä tuntisi kiitollisuutta sellaista miestä kohtaan?

ALBERTA. Mutta mitä se minua liikuttaa?

ROUVA ARVIK. Hyvinkin paljon. Se liikuttaa meitä kaikkia. Sitä paitsi sinä vain teeskentelet. Sinä olet siihen määrään minun kaltaiseni, että jos minä pidän jostakusta, niin sinäkin pidät hänestä.

ALBERTA. Ha, haa!

ROUVA ARVIK (kiihkeästi). Käyttäytyisitkö sinä tuolla tavalla, jollet pitäisi hänestä? Ensi aikoina sinä olit aivan poissa suunniltasi.

ALBERTA. Kyllä tätä jo riittää. Minä tahdon olla oma herrani. Sinä puhut sodasta ja piirityksestä. Et suinkaan sinä luule, että minä olisin mikään palkinto?

ROUVA ARVIK. Ensi aikoina minä sitä todellakin luulin. Että merisankari olisi valloittanut sinut, vaistomaisesti. Minä luulen sitä oikeastaan vieläkin. Syvimmässä sielussasi sinä pelkäät sitä!

ALBERTA. Mitä kaikkea sinä keksitkään, äiti, kun tahdot päästä tahtosi perille. Minä en huoli vastata. (Äkeissään). Miksi sinä laahasit hänet taaskin tänne?

ROUVA ARVIK. Siksi että minun oli sääli häntä. Minun mielestäni sinäkin voisit sääliä häntä.

ALBERTA. Minäkö?

ROUVA ARVIK. Sinun pitäisi ymmärtää häntä paremmin. Hän tuli tänne hermostuneena ja väsyneenä, sairastaen ilmastokuumetta. Hänen piti saada levätä. Äkkiarvaamatta hän joutuu keskelle tulista rakastumista, siksi että hän rakastui ensi kertaa eläissään. Ja sinä yllytit häntä, pikku velho! Ei, älä heittele niskaasi! Varo mielemmin itseäsi!

ALBERTA (reippaasti). Mitä minä varoisin?

ROUVA ARVIK. Sitä mitä teet. Sillä hänelle tämä merkitsee elämää tai kuolemaa. Sen sinä kai ymmärrät.

ALBERTA (lujasti). Ei, minä en tahdo antautua sillä tavalla! Minä en tahdo!

ROUVA ARVIK. Opeta hänelle sitten toinen tapa. Se on suuri tehtävä. Ja hän on sen arvoinen. Ajattele asiaa! (Astuu verannan portaille oikealle puolelle).

MARIA (astuu samassa ovelle).

ROUVA ARVIK. Kyllä tulen! (Astuu portaita ylös ja menee sisään yhdessä Marian kanssa).

KUUDES KOHTAUS

ALBERTA (astuu koneellisesti jäljessä. Pysähtyy verannan eteen, astuu sitten toiselle puolelle noustakseen toisen verannan portaita. Pysähtyy siihen, tarttuen toisella kädellään kaidepuuhun ja katsoo eteensä).

KARL TONNING (tulee esille vasemmalta. Ylpeä, kaunis olento. Kun hän näkee Albertan, epäröi hän, mennäkkö eteenpäin. Uskaltaa vihdoin, astuu varovaisesti eteenpäin. Kun Alberta ei huomaa häntä, sanoo hän hiljaa). Neiti!

ALBERTA (pelästyy, jotta huudahtaa). Miksi te tulette tänne? Mitä te tahdotte minusta? (Astuu nopeasti portaita ylös ja sisään).

KARL TONNING (tarttuu päähänsä, ikäänkuin se olisi haljeta. Seisoo hetken aikaa kootakseen ajatuksensa, katsoo ympärilleen ja ovea kohti, josta Alberta katosi. Menee sitten, kääntyy kuitenkin vielä kerran ovea kohti).

ALBERTA (tulee taas näkyviin). Tämäpä oli hullua!

ROUVA ARVIK (tulee verannalle vasemmalta. Katsoo ympärilleen). Eikö Karl Tonning ole täällä? Marna sanoi hänen tulleen.

ALBERTA. Hän oli täällä.

ROUVA ARVIK. Entäs sitten —?

ALBERTA. Hän meni jälleen.

ROUVA ARVIK. Alberta!

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS

Sama paikka. Huonekalut järjestetyt niinkuin alussa.

ENSIMÄINEN KOHTAUS

HALL (istuu penkillä, mutta nousee, kun Helena tulee verannalle oikealta).

HELENA. Ei, he ovat kaikki puutarhassa. Alvilde, Gunda ja kaikki muutkin ovat siellä.

HALL. Sitten he jäävät sinne pitkäksi aikaa. — Entäs äitisi —?

HELENA. Hän on myös siellä. — Emmekö mekin lähde sinne?

HALL. Minä tahtoisin kernaasti puhua sinun kanssasi kahdenkesken.

HELENA (pelokkaana). Täällä me emme koskaan ole kahden. Ja sitä paitsi...

HALL. Helena!

HELENA. Ei, älä huoli! Ei!

HALL. Pelkäätkö sinä?

HELENA. Pelkään.

HALL. Tahdotko sinä mennä pois? — Vai pitääkö minun mennä?

HELENA. Pitää.

HALL. Enkö saa puhua sinun kanssasi kahdenkesken?

HELENA. Et.

HALL (hetken kuluttua). Olenko siis erehtynyt? — — Minä luulin — (kääntyy pois hänestä).

HELENA. Mitä sinä luulit, setä?

HALL (kääntyy jälleen hänen puoleensa). Että sinä juttelisit mielelläsi minun kanssani.

HELENA. Sen minä teenkin.

HALL. Sinä kesänä, jolloin olit meidän luonamme Norlannissa, —

HELENA. Silloin oli Alvilde mukana.

HALL. Ei aina. Ei lainkaan aina. Sinä seurasit mielelläsi minun mukanani kävelyretkille...

HELENA. Keskustellaksemme siitä, mitä rippikoulussa olimme lukeneet.

HALL. Puhuimme me muustakin.

HELENA. Minä muistan joka ainoan sinun sanasi.

HALL. Muistatko myös sitä, mitä tänne tultuani olen puhunut?

HELENA. Kyllä minä luulisin.

HALL. Myös sitä, mitä en ole sanonut?

HELENA. En ymmärrä mitä tarkoitat?

HALL. Kaikkea sitä, mitä sinä et ole sanonut, muistan minä kaikkein parhaiten.

HELENA (katselee ympärilleen).

HALL. Mikäs nyt?

HELENA. Olin kuulevinani jotakin.

HALL. Sinä kuulit varmaan vain oman äänesi. Niitä sanoja, joita et ole sanonut?

HELENA. Ei, setä —!

HALL. Ne minä olen kuullut. Aina tuon kesäyön jälkeen Norlannissa. Kai sinäkin sen muistat?

HELENA. Lintuvuorellako?

HALL. Niin, lintuvuorella! Katsos! Me ihailimme yhdessä keskiyönaurinkoa. Taivas loimusi, vuoret liekehtivät; entäs meri? Meri lepäsi aivan synkkänä edessämme.

HELENA (innokkaasti). Älä unohda tuoksuavaa ilmaa ympärillämme. Kanervat ne siellä tuoksuivat. Se oli niin voimakasta, että se kokonaan tukehdutti kaiken muun. Tuon kaukaisen ja suuren; mutta kylmän. Niin hirveän kylmän! Mutta kanerva, se oli tuore ja raitis ja nuori, ja se piiritti meidät joka taholta.

HALL. Sinä taitoit kanervanoksan ja kiinnitit sen napinreikääni.

HELENA. Niin.

HALL. Mutta samassa me säikähdimme. Sillä jotakin tapahtui.

HELENA. Niin, vene laski lintuvuoren rantaan! Siitäpä vasta syntyi elämää!

HALL. Kaikki oli ollut niin hiljaista. Niin, aivan kuin elämä olisi vajonnut iankaikkisuuteen. Mutta äkkiä elämä heräsi! Sadan tuhannen linnun äänet kajahtivat yhtä aikaa.

HELENA. Koko ilma oli täynnä siipiä ja huutoa.

HALL. Silloin me näimme sen, mikä oli uinunut hiljaisuudessa. Muistatko mihin minä sitä vertasin? Kyllä sinä näyt muistavan, Helena. Ja silloin minä kuulin sinun ajatuksesi Vaikka en ollut kuulevinani.

HELENA (on vaiti).

HALL. Minä luulin, ettei minulla ollut lupa kuulla. Mutta kun tulin tänne, ja sinä sanoit aivan samaa minulle täälläkin — ilman sanoja, aina vain ilman sanoja! '—, silloin en voinut sitä enää vastustaa. Sitä oli niin ihmeen suloista kuulla...

HELENA. Ei, setä! Älä huoli!

HALL. Helena!

HELENA. Ei, ei!

HALL (katselee häntä, käy sitten istumaan penkille sen äärimmäiselle reunalle vasemmalle ja nojaa oikean kätensä pöytään). Tänään on kaunis ilma.

HELENA (on vaiti).

HALL. Käy sinäkin istumaan!

HELENA (epäröi).

HALL (katselee häntä).

HELENA (lähestyy, mutta käy istumaan aivan penkin päähän oikealle).

HALL. Mikä vahinko, ettei penkki ole sen pitempi!

HELENA (hymyilee ja siirtyy lähemmäksi).

HALL (kumartuu hänen puoleensa). Minä olen puhunut isäsi kanssa tänään, kaksikin kertaa. Minä tulen suoraan hänen luotaan. Saanko luvan sanoa sinulle mitä hän sanoi?

HELENA (nousee). Älä huoli.

HALL. Nyt sinä myönnät hänen olleen oikeassa, Helena. Ja se on minulle raskasta.

HELENA. Mitä isä sanoi?

HALL. Pelkäätkö sinä?

HELENA. Pelkään. Sillä isä voi sanoa niin kovin paljon.

HALL. Sitä hän voikin. Mutta se, minkä hän nyt sanoi, on kaikkein vaikeinta minulle.

HELENA (käy istumaan). Sano, setä!

HALL. Hän sanoi: tyttö on liian nuori.

HELENA (on ääneti hetken aikaa ennenkuin puhuu). Sanoiko hän niin? — — Mitä sinä siihen vastasit?

HALL. Minä sanoin, etten uskonut sitä. Mutta nyt minä uskon.

HELENA. Oikeinko todella, setä?

HALL. Etkö ymmärrä, Helena, että nyt minä pelkään enemmän kuin sinä?

HELENA. Pelkäätkö sinä?

HALL. Ei koskaan saa ottaa mitään etukäteen. Ja sitä minä olen tehnyt.

HELENA. Mitä sinä tarkoitat? Etukäteen — —?

HALL. Minä pidin sinusta niin paljon, että sinä olit kaikessa aina mukana. En voi enää tulla toimeen ilman sinua. Ja siihen minä olen itse syypää. Minä olin niin varma ja annoin asian mennä vain menojaan. Minä huomasin kyllä sinun arkuutesi. Mutta minä luulin sitä nuoren tytön ihastukseksi. Nuoret tytöt usein käyttäytyvät sillä tavalla.

HELENA. Setä!

HALL. Minä olin niin ihmeen onnellinen, Helena! Niin ylpeän onnellinen, etten lainkaan huomannut, että sinä olit liian nuori.

HELENA. Silloin sinä näit aivan oikein. Sillä minä en ole laisinkaan liian nuori. Kuinka tyhmää, että isä sanoo jotakin sellaista.

HALL. Mitä tämä sitten merkitsee? Miksi sinä pelkäät?

HELENA. En minä yhtään pelkää! En minä yleensä ole mikään pelkuri. Kysy, niin saat kuulla!

HALL. Mutta sanohan, mitä tämä merkitsee? Et tiedä, kuinka sinä peloitit minua.

HELENA. Katsoppas... se on niin kauhean noloa. (Purskahtaa itkuun).

HALL. Noloa, että aivan nuori tyttö...

HELENA. Niin, niin!

HALL. Noloa toistenko vuoksi?

HELENA. Niin, niin!

HALL. Ovatko he kiusanneet sinua?

HELENA. Oi —! Joka päivä!

HALL. Kuinka he sen keksivät?

HELENA. Minä en voinut sitä salata. Minä olen pitänyt sinusta aina lapsesta saakka. Siitä saakka kuin olit täällä käymässä. Siksihän minä tahdoin päästä sinun luoksesi rippikouluunkin. Siksi... Ei, en minä voi selittää kaikkea. Mutta minä olisin joka hetki voinut lentää sinun kaulaasi, — etkö ole tuntenut sitä?

HALL (siirtyy lähemmäksi). Kyllä! Mutta siksi minä niin pelästyinkin...

HELENA. Niin, sillä tämmöinen pieni tyhmä tyttö kuin minä — ja sinä, — sinähän olet niin paljoa vanhempi ja niin viisas ja kaikki ihmiset panevat sinuun niin paljon arvoa ja... niin, se oli niin noloa, niin noloa, niin noloa. (Hän polkee jalkaansa ja peittää kasvonsa).

HALL. Ha, ha, haa! (Hall riistää hänet ylös penkiltä ja syleilee häntä lämpimästi, sydämellisesti).

HELENA (riistäytyy irti). Hyvä jumala, jos joku näkisi, setä! Ehkä he ovat jo tulleet takaisin!

HALL. Sinun täytyy voittaa se!

HELENA. Jospa minä vain voisin!

HALL. Muuten minä luulen, että olet liian nuori.

HELENA. Sanokoon sitä kuka hyvänsä! (Heittäytyy hänen kaulaansa).

TOINEN KOHTAUS

ROUVA ARVIK (vasemmalla, ylhäällä ikkunassa, jonka hän avaa). No mutta HELENA. —!

HELENA (huutaa ja irtaantuu).

ALBERTA (oikealla, ylhäällä ikkunassa, jonka hän avaa.) No mutta Helena!

ALVILDE, GUNDA, JOSEFA (ovat myös avanneet ikkunat).

HELENA (huutaa taaskin ja heittäytyy Hallin syliin piiloutuakseen hänen luokseen).

HALL (sulkee hänet syliinsä ja katsoo ylös). Helena on minun luonani. Mitä te hänestä tahdotte?

ROUVA ARVIK. Sulkekaa ikkunat, lapset! (He sulkevat. Rouva Arvik sulkee omansa).

HELENA. Jollet olisi pitänyt kiinni minusta, niin olisin vajonnut maan alle.

HALL. Mutta nythän se on voitettu?

HELENA. Niin ajatteleppas, sitä minäkin luulen.

HALL. Oi, Helena, kun sinä... Ei, en minä voi puhua... (Hetken kuluttua). Ystäväni, mene äitisi luo. Minä tulen heti jäljessä.

HELENA (poistuu vasemmalle).

HALL (on seurannut häntä silmillään. Heti kun hän jää yksin, laskee hän toisen polvensa maahan, panee kätensä ristiin ja painaa kasvonsa niitä vasten).

KOLMAS KOHTAUS

ALVILDE (tulee oikealta, pysähtyy hetkiseksi, liikutettuna). Isä!

HALL (nousee heti, kääntyy häntä kohti ja avaa sylinsä).

ALVILDE (lähestyy, vaipuu hänen syliinsä. Äänettömyys).

HALL. Oletko jo kauan tämän tiennyt?

ALVILDE. Kyllä.

HALL. Onko se sinusta omituista?

ALVILDE. Rakas isä!

HALL (tarttuu hänen päähänsä molemmin käsin. Katsoo häntä suoraan silmiin). Puhu! Aivan suoraan!

ALVILDE. Jos sinä olet onnellinen —

HALL (päästää hänet irti). Sinusta se on omituista. Niin minustakin. Vaikka minulla on sellainen tytär kuin sinä! Niin äitisi näköinen. Ja niin iloinen ja viisas. Minä sanoin sen itselleni satoja kertoja. Mutta ihmisessä on jotakin, joka on voimakkaampaa, kuin nuo sadat vastaväitteet.

ALVILDE. Kyllä minä sen ymmärrän. Onneksi olkoon, isä!

HALL. Kiitos, kiitos! (Syleilee häntä). Sinä itket?

ALVILDE. Ei se tee mitään, isä! (Kääntyy pois).

HALL. Oi, — tätä minä juuri pelkäsin.

ALVILDE. Älä huoli pelätä.

HALL. Se koskee niin kipeästi minuun, lapsi!

ALVILDE. Se on nyt vain ensi alussa.

HALL. Luuletko —?

ALVILDE. Aivan varmaan. Varsinkin jos saan nyt matkustaa pois.

HALL. Heti paikallako? Puhumatta...?

ALVILDE. Puhumatta kellekään.

HALL. Alvilde. —?

ALVILDE. Kyllä, kyllä! Minusta tuntuu myöskin, että sinun ja Helenan tulee olla jonkun aikaa yksin. Juuri nyt. Ja sitten minä olen poissa kunnes... (vaikenee).

HALL. Minä ymmärrän.

ALVILDE. Kaikille on parasta, kun en ole täällä. Etkö usko?

HALL (pahoillaan). Ehkä kyllä.

ALVILDE. Sinä et tietystikään ole sitä ajatellut. Mutta minä olen. Setä on jo antanut minulle matkarahat.

HALL. Lontoon matkaako varten?

ALVILDE. Lontooseen, Hawkinsien luo.

HALL. Eikö hän vain luvannut? Tiedäthän, että häneltä on vaikea saada rahaa irti.

ALVILDE. Minulla on jo. Tässä näin.

HALL. Näytähän!

ALVILDE (näyttää).

HALL. Noin paljon! Tämäpä vasta on yllätys.

ALVILDE (nauraa). Minulle myöskin. (Lähestyy, kuiskaa). Enkö matkustaa heti paikalla?

HALL. Nytkö —?

ALVILDE. Nyt juuri. Olen jo pakannut tavarani; en ota juuri mitään mukaan. Minä ostan Lontoossa.

HALL. Sinä lähtisit siis nyt kaupunkiin? Ja sitten —?

ALVILDE. Yöllä matkaan —

HALL. Tänä yönäkö —? Sitten minä saatan sinut laivaan.

ALVILDE. Ei, ei! Ei kukaan saa tietää, että matkustan tänä iltana.

HALL. Minkä vuoksi?

ALVILDE. Katsos, minä tiedän sattumalta erään, joka matkustaa huomenna Lontooseen. Eräs herra. Enkä minä tahdo matkustaa hänen kanssansa. En millään ehdolla! Siksi minä lähden jo tänä yönä. Eikä kukaan saa sitä tietää. Ei, älä kysy, isä!

HALL. En, en! Onko sinusta hauska päästä Lontooseen?

ALVILDE. Äärettömästi.

HALL. Iloitset saadessasi tavata vanhoja ystäviämme...

ALVILDE. En yksin siitä. Vaan saadessani alkaa uutta elämää.

HALL. Mitä sinä sillä tarkoitat?

ALVILDE. Minä mielestäni jo osaan tämän elämän. (Itkee).

HALL. Alvilde. —!

ALVILDE. Anteeksi, isä! En minä aikonut sitä sanoa! En ymmärrä, miten tulin sitä sanoneeksi. Ei, älä sano mitään! Anna minun mennä!

HALL. Kyllä. Mutta pitäähän minun — —

ALVILDE. Ei, ei! Hyvästi, rakas isä. (Heittäytyy hänen kaulaansa). Ja tule onnelliseksi! (Itkee).

HALL. Kiitos, rakas Alvilde, kiitos! Vielä yksi ainoa sana.

ALVILDE (irtaantuu hänestä, kiihkeänä).

HALL. Älä ole mustasukkainen Helenalle!

ALVILDE. Minä tahdon koettaa. (Reippaasti ulos).

NELJÄS KOHTAUS

ROUVA ARVIK (tulee verandaovesta vasemmalta). Hyvä jumala, kuinka tuo tyttölapsi on onnellinen! (Astuu Hallin luo). Anna minun syleillä sinua!

(He syleilevät toisiansa).

HELENA (tulee jäljessä ulos ja lähestyy heitä).

HALL. Tiesitkö sinä sen?

ROUVA ARVIK. En. Että hän piti sinusta, sen kyllä tiesin. Ja että toiset härnäilivät häntä, senkin kuulin. Mutta —! Sinähän olit nuorimman sisareni mies. Kukapa silloin olisi voinut uskoa, että sinä tulisit nuorimman tyttäreni mieheksi?

HALL. Se on jumalan sallimus.