Part 4

ALBERTA. Kenenkä kanssa? sinunko?

ARVIK. Minun kanssani. Ja hauskassa seurassa. Tahdotko —?

ALBERTA. Tarkoitatko täyttä totta?

ARVIK. Aina te kysytte, tarkoitanko minä täyttä totta.

ALBERTA. Niin, sillä ei kukaan tiedä, milloin sinä lasket leikkiä ja milloin puhut täyttä totta.

ARVIK. Te salaatte minulta niin paljon. Kai minäkin joskus saan salata teiltä jotakin? Vai mitä?

ALBERTA. Aiotko todellakin matkustaa? Ethän sinä koskaan matkusta. — Ei, sinä lasket vain leikkiä!

ARVIK. Luuletko niin? Voisinhan minäkin haluta jotakin, mistä teillä muilla ei ole tietoa? Tehdä jotakin salassa?

ROUVA ARVIK. Loruja, Vilhelm! Me emme usko sanaakaan sinun puheistasi.

KAIKKI KOLME. E-e-i!

ARVIK. Vai niin? No, se riippuu siitä —. (Katsoo ylös). Mutta sinä, Marna? — Etkö sinäkin tahdo olla mukana? — Eikö sinulla ole mitään sanottavaa?

MARNA. Minullako? Kyllä, hyvinkin tärkeää! Sinun mielestäsi me emme koskaan voi olla kyllin huonosti puettuina.

KAIKKI KOLME. Älähän Marna!!!

MARNA. Ei, nyt on kaikki sanottava!

ARVIK (tarkkaavaisesti). Mitä sinä tarkoitat?

ROUVA ARVIK. Ei mitään! Se ei koske sinuun. Kyllä tämä nyt saa riittää!

MARNA. Isää se juuri koskeekin.

ARVIK. Olkaa vaiti ja antakaa Marnan —! Mistä on kysymys?

MARNA. Ottaen sinun toivomuksesi huomioon me kävimme kaikki täällä puettuina kuin moukat. Etenkin äiti. Niin, sellaisena äiti käy vieläkin. Täyttääksensä sinun toiveesi. Ja oikeastaan me muutkin.

ARVIK (rouva Arvikille). Eivätkö lapset ole kyllin somat?

MARNA. Sitä sinä et enää yhtään ymmärrä. Sinusta on tullut talonpoika, isä. Mutta sellaisina me tietysti emme voineet esiintyä kaupungissa. Nimittäin kun olimme siellä yksin tai äidin kanssa. Ja siellähän me melkein aina olimmekin. Silloin me saimme äidin suostumaan...

ROUVA ARVIK. Mitä varten sinä nyt vedät tämän esille —?

ARVIK. Sh! — Te saitte äidin suostumaan —?

MARNA. Että säilytimme paremmat pukumme tädin luona. Kävelypuvut, juhlapuvut...

ARVIK. Tämä on nyt sentään liikaa! Tästä minä en ole kuullut hiiskaustakaan!

MARNA. Ei, siksi ettei kukaan muu sitä tiedä, paitsi me itse. Ja täti.

ARVIK. Tiesinhän minä, että olin kaiken ulkopuolella. Mutta siihen määrään —! (Rouva Arvikille). Ettäs sinäkin pidit yhtä heidän kanssaan!

ROUVA ARVIK. Mitä minä saatoin tehdä? Meidän täytyi auttaa itseämme niin hyvin kuin suinkin. Me emme voi seurata kaikkia sinun oikkujasi. Meidän täytyy pukeutua samalla tavalla kuin muutkin meidän asemassamme. Ja oman aistimme mukaan. Voiko se todellakin loukata sinua, kun se ei maksa sinulle mitään?

ARVIK. Aina sinä vedät sitä virttä, ettei se maksa minulle mitään. Se on vielä uusi loukkaus. Mutta siitä tässä ei nyt olekkaan kysymys.

ROUVA ARVIK. Mistä sitten?

ARVIK (katselee heitä). Jollette te sitä itse ymmärrä, — niin en minäkään huoli sitä sanoa.

ROUVA ARVIK. Sano pois vaan! Koska tässä kerran tehdään tiliä, niin sano pois vaan!

MARNA. Mutta älä syytä yksin äitiä! Me olemme täysikasvuisia, me toisetkin.

ALBERTA. Onko se todellakin niin kovin vaarallista että äiti elää hiukan meidänkin kanssamme? Ethän sinä sitä kuitenkaan tee!

ARVIK (katselee häntä).

ROUVA ARVIK. Ei se minulle ole niinkään helppoa. Täytyyhän minun ottaa lastenkin toivomukset huomioon.

ARVIK. Lastenko vuoksi sinä...? Ei, sehän voi olla aivan yhdentekevää!

KAIKKI. Ei, sano nyt vaan suoraan!

ROUVA ARVIK. Mitä se on? — Vilhelm?

ARVIK (epäröityään hiukan). Lastenko vuoksi sinä - muutit pois minun luotani?

ROUVA ARVIK. Muutin pois? Minäkö?!

ARVIK. Kun Marna meni naimisiin. — — Ethän sinä edes ymmärrä mitä minä tarkoitan?!

ROUVA ARVIK. Ah — sitäkö? Että minä annoin muuttaa vuoteeni Marnan huoneeseen! Toisten viereen. He pyysivät niin hartaasti, ja minä luulin... (lyö kätensä yhteen).

HELENA. No mutta isä?! Valitatko sinä sitäkin?

ALBERTA. Sehän tapahtui vaan siksi, että saisit nukkua rauhassa aamuisin! Ja jotta olisi mukavampi. — Mutta isä —!

HELENA. Sinä tahdot nukkua aamuisin. Ja äidin täytyy nousta varhain ehtiäkseen ensimäisellä laivalla kaupunkiin. Liikeasioittensa vuoksi.

ALBERTA. Nythän sinä saat nukkua rauhassa. Sinulla on koko kerros hallussasi. Paitsi vierashuoneet.

HELENA. Äidin pukuhuoneen sinä sait; kylpyhuoneen, makuukamarikin on nyt yksin sinun.

ALBERTA. Sen sijaan äiti ja me asumme yhdessä. Ahdasta meillä on, sen voin vakuuttaa. Me olemme aina toistemme jaloissa. Mutta hauskaa se sittenkin on.

MARNA. Isä! Sinähän aina valitit, että äiti kuorsaa.

ARVIK. Sitä minä en ole tehnyt! — Niin, yhden ainoan kerran, kun en saanut nukkua...

ALBERTA. HELENA. MARNA. No mutta —!!

ARVIK (kiivaasti). Te käsitätte kaikki niin sananmukaisesti. Kaikkea sitä mitä sanoa tokaisen, kun te pakoitatte minut niin varhain aamupuurollenne...

ALBERTA. Ja me, jotka juuri iloitsimme sinun puolestasi, kun saimme äidin suostumaan siihen.

HELENA. Sinä osoitat todellakin kovin suurta kiittämättömyyttä äitiä kohtaan.

MARNA. Niin, sitä minäkin arvelen.

ROUVA ARVIK. Se loukkasi minua. Sen myönnän. Mitenkä se on mahdollista, että me niin pitkän yhdyselämän jälkeen emme ymmärrä toisiamme, Vilhelm?

ARVIK. Siinäpä se juuri onkin.

(Hän menee rouva Arvikin ohi katsellen häntä. Sitten toistenkin ohi katsellen heitäkin. Sitten hän poistuu hitaasti vasemmalle).

ALBERTA. Lähdetkö sinä —? No mutta isä —?

(Helena, Arvik poistuu näkyvistä).

KAHDEKSAS KOHTAUS

Kaikki seisovat äänettöminä.

ALBERTA. Hän loukkaantui? (Taaskin äänettömyys).

HELENA. Hän katseli niin kummasti äitiä.

ALBERTA. Meitä muita myöskin.

MARNA. Minä kuulen hänen astuvan käytävässä ja menevän huoneeseensa. Lähdenkö hänen jälkeensä?

ROUVA ARVIK. Ei, ei!

HELENA. Me teimme varmaan tyhmästi?

ALBERTA. Täytyihän se kerran tulla sanotuksi.

MARNA. Ja se kävi niin luonnollisesti.

ALBERTA. Niin minustakin. Ensiksi aivan vain leikillä.

HELENA. Mutta hän ymmärsi sen toisin.

MARNA. Ei, nyt minun täytyy tulla teidän luoksenne! (Sulkee ikkunan).

ALBERTA (Helenalle). Katsoppas äitiä!

ROUVA ARVIK (seisoo samalla paikalla kuin Arvikin lähtiessä. Hän näyttää olevan liikutettu).

HELENA (rouva Arvikille). Äiti —?

ROUVA ARVIK (katselematta häntä). Niin, lapseni.

HELENA (jälleen Albertalle). Ei taida maksaa vaivaa.

MARNA (tulee. Hänellä on taaskin hattu päässä). Tässä on tapahtunut jotakin, jota me emme ymmärrä.

HELENA. Luuletko todellakin?

ALBERTA. Isä karttaa ikäviä kohtauksia. Siksi sitä on niin vaikea tietää. Mutta...

MARNA. Kuulkaa: mennään isän luo!

ALBERTA. HELENA. Mennään!

MARNA. Niin siitä ei tule sen enempää.

HELENA. Emmekö voisi pyytää häneltä anteeksi?

ROUVA ARVIK (kääntyy heidän puoleensa). Mitä?!

HELENA (huudahtaa samassa). Tuossa hän taaskin on!

KAIKKI (kääntyvät oikealle).

KARL TONNING (seisoo siinä synkkänä, lujana. Hän katselee Albertaa).

HELENA (hyökkää Albertan luo, ikäänkuin tahtoen suojella häntä).

MARNA (tekee samoin).

ROUVA ARVIK (äkkiä aivan tajussaan). Ei askeltakaan edemmäksi! (Hän on pistänyt oikean kätensä taskuun).

KARL TONNING. Tällä kertaa en tottele teidän käskyjänne. (Tulee).

ROUVA ARVIK (astuu häntä vastaan). Pankaa ensin pois revolverinne. Tuohon pöydälle!

KARL TONNING. Sitäkään käskyä en tottele.

ROUVA ARVIK (vimmoissaan). Mitä? —

ALBERTA (riistäytyy irti ja heittäytyy väliin). Äiti, anna minun! — Menkää kaikki sisään! Antakaa minun —!

ROUVA ARVIK. Mitä sinä sitten aiot —?

ALBERTA (astuu Karl Tonningia vastaan). Antakaa minulle revolverinne!

KARL TONNING (katselee epäröiden häntä).

ALBERTA. Antakaa se tänne!

KARL TONNING (ottaa sen taskustaan. Katselee Albertaa. Laskee sen hänen käteensä).

ALBERTA. Menkää te nyt sisään!

ROUVA ARVIK (astuu verannalle, vasemmalle. Pysähtyy siihen). Uskaltaisinko?

ALBERTA. Näethän sinä, että uskallat.

ROUVA ARVIK (astuu ovesta sisään).

MARNA. HELENA (astuvat jäljessä sisään oikeanpuolisesta verandaovesta).

ALBERTA. Oletteko ollut täällä jo kauan?

KARL TONNING. Vain vähän aikaa.

ALBERTA. Miksi te menitte piiloon? Miksi te ette tullut näkyviin?

KARL TONNING. Teidän isänne oli täällä.

ALBERTA. Pelkäättekö te isääni?

KARL TONNING. En. Mutta hän on minua vastaan.

ALBERTA. Me olemme kaikki teitä vastaan.

KARL TONNING (kiihkeästi). Mutta puhukaa minun kanssani! Kuunnelkaa minua!

ALBERTA. Millä tavalla te käyttäydytte —?

KARL TONNING. Se meni jo ohitse. Nyt minä taas näen teidät.

ALBERTA (hetken kuluttua). Tuossa on teidän revolverinne!

KARL TONNING (ei käsitä).

ALBERTA. Ottakaa!

KARL TONNING (ottaa sen koneellisesti ja pistää sen taskuunsa, tuijottaen häneen).

ALBERTA. Te käytätte aivan vääriä keinoja. Minua ei voi pakoittaa.

KARL TONNING. En minä ole aikonutkaan pakoittaa teitä. En hetkeäkään! Ei, ei!

ALBERTA. Minä luulen ymmärtäväni, mitä te olette aikonut..?

KARL TONNING (painaa päänsä alas).

ALBERTA. Ei mitään skandaalia! Minä en tahdo skandaalia! Siksi te saatte nyt lähteä pois kaupungista.

KARL TONNING (katsahtaa ylös). Minä en voi.

ALBERTA. Kyllä te voitte! Sillä kahden vuoden perästä... (vaikenee).

KARL TONNING (hyvin kiihkeänä, odottaa).

ALBERTA. Jos te kestätte koetuksen... (vaikenee jälleen).

KARL TONNING (samoin kuin ennenkin).

ALBERTA. Tulen minä teidän luoksenne. Olkaa rauhallinen! Minä tiedän, että te kestätte koetuksen. Minä tiedän, että teidän uskollisuutenne äitiä kohtaan ulottuu minuunkin. Ja silloin minä tulen.

KARL TONNING. Kaksi vuotta! Kaksi vuotta!

ALBERTA. Onko se liikaa?

KARL TONNING. Kaksi päivääkin on liikaa. Te ette ymmärrä minua.

ALBERTA. Sanokaamme sitten: vuosi.

KARL TONNING. Kokonainen vuosi — —!

ALBERTA. Kokonainen vuosi. Niin — — —

KARL TONNING. Saanko kirjoittaa teille? Selittää teille?

ALBERTA. Niin usein kuin haluatte.

KARL TONNING. Ja vastaatteko minulle?

ALBERTA. Joka kirjeeseen.

KARL TONNING. Kiitos! — Silloin kaikki selviytyy. Ja pitääkö minun nyt mennä?

ALBERTA. Niin, lähtekää nyt.

KARL TONNING (seisoo hetken aikaa ja katselee häntä, kiiruhtaa sitten lähemmäksi ja tarttuu hänen käteensä, jota hän suutelee kunnioittavasti, sydämellisesti).

ALBERTA. Voikaa hyvin!

KARL TONNING (kohoaa). Kiitos! — Voikaa hyvin! (Menee).

ALBERTA (seisoo paikoillaan, huumautuneena).

ROUVA ARVIK (tulee, pysähtyy, katselee häntä, kunnes Alberta tointuu ja heittäytyy liikutettuna hänen syliinsä).

MARNA. HELENA (tulevat myös paikalle).

ALBERTA (tointuu. Kun ei kukaan sano mitään, katselee hän toisia. Yhä liikutettuna hän kysyy). Miksi te ette sano mitään? — Teinkö tyhmästi?

HELENA (tulee). Minä tulin vain niin liikutetuksi. (Kääntyy pois).

MARNA (tulee myöskin, mutta kääntyy pois ja jää yksin seisomaan).

ALBERTA (äidilleen). Sinä näytät niin vakavalta, äiti? Minä ajattelin sinua koko ajan, Minä luulin, että sinä iloitsisit siitä.

ROUVA ARVIK. Niin minä iloitsinkin.

ALBERTA. Niin, entäs sitten —?

ROUVA ARVIK. Oi, — se on heittänyt niin omituisen valon minun omaan avioliittooni. Tässä oli jotakin niin kokonaista. Siitä kehittyy varmaan jotain koko elämän ajaksi. (Käy istumaan Hetken äänettömyys).

YHDEKSÄS KOHTAUS

HALL (vasemmalta. Hän näkee heti, että jotakin on tapahtunut. Sitten hän astuu Helenan luo). Onko jotain tapahtunut?

HELENA. On kyllä, mutta —

HALL. Mutta —?

HELENA. Niin, se mikä nyt tapahtui, on vain hyväksi.

ALBERTA. Karl Tonning kävi täällä.

HALL. Siis kuitenkin —! Oliko hän se nuori mies, joka vastikään meni, ei, vaan juoksi laivarantaan?

ALBERTA. Hän se oli.

HALL. Komea mies. No —?

HELENA. Minä kerron sitten myöhemmin.

HALL. Onko jotain muutakin tapahtunut?

HELENA. On, isälle.

HALL. Isällesikö?

HELENA. Tässä tapahtui pieni selvitys. Puhuttiin niin monesta asiasta. Ja sitten hän loukkaantui ja meni huoneeseensa. — Etkö sinäkin arvele, että meidän pitäisi mennä hänen luokseen ja rakentaa rauhaa?

HALL. Ei hän ole siellä.

HELENA. MARNA. On kyllä.

HALL. Ei. Minä näin hänet lähellä laivarantaa. Hänkin kiiruhti sinne. Sillä laiva tuli juuri äsken. Minne hän läksi?

HELENA. Isäkö?

HALL. Niin, palvelija kantoi hänen tavaroitansa. Kahta varsin suurta matkalaukkua. Ja itsellään hänellä oli käsilaukku kädessä.

MARNA. ALBERTA. HELENA. Isäkö —?

ROUVA ARVIK (kuuntelee. Nousee). Mitä sinä kerrot isästä?

ALBERTA. Isä on matkustanut pois.

HELENA. Laivalla.

ROUVA ARVIK. Kaupunkiin kai?

HELENA. Ei, hänellä oli useampia matkalaukkuja mukanaan.

HALL. Eikö hän ole ilmoittanut mitään? Eikö hän sanonut jäähyväisiä?

KAIKKI (ovat vaiti).

HALL. Aamulla hän todellakin sanoi lähtevänsä matkaan.

ALBERTA. HELENA. MARNA. Minne?

HALL. Minä luulin hänen laskevan leikkiä. Hän sanoi matkustavansa Austraaliaan.

SAMAT. Austraaliaanko?!

HELENA. Isäkö?

MARNA. Eihän isä koskaan matkusta!

ALBERTA. Mutta hänhän pyysi minua mukanaan Lontooseen? Huomispäivänä. Hänellä oli hauskaa matkaseuraakin, sanoi hän.

HALL. Sanoiko hän niin —? Mainitsiko hän ketään?

ALBERTA. Ei.

HELENA. Hyvät ystävät, näettehän, että hän laski vain leikkiä! Ei isä matkusta. Ei isä lähde pois äidin luota. Sanoohan hän ainakin jäähyväiset. Voitteko ajatellakaan mitään muuta? Tämä on vain pilaa! Pelkkää pilaa! (Purskahtaa itkuun).

ALBERTA. Niin, _me_ luulimme sitä pilaksi.

MARNA. Joka ainoa!

HALL. Älkää luulko!

(Äänettömyys).

MARNA. Sitten minä lähden kaupunkiin häntä etsimään. (Purskahtaa itkuun).

ROUVA ARVIK. Ei! Jos hän todellakin tahtoo jättää meidät, niin me emme estä häntä!

MARNA. Kyllä! Täällä on jo ennestäänkin tapahtunut kyllin suuri skandaali. Minä olen sen tuonut mukanani. Enempää ei tarvita! (Purskahtaa itkuun).

HALL. Se oli oikein sanottu, Marna! Lähdenkö sinun kanssasi?

MARNA. Minä tahdon olla yksin. Kyllä minä yksinkin tulen toimeen.

HALL. Vaan millä tavalla?

MARNA. Minä menen ensin siihen laivaan, joka lähtee huomenna Lontooseen. Hän sanoi nimenomaan huomenna lähtevänsä.

ALBERTA. Niin.

MARNA. Sillä yölläkin lähtee laiva.

HALL. Sillä hän ei matkusta.

MARNA. Tiedätkö sen varmaan? Aivan varmaan?

HALL. Aivan varmaan.

MARNA. Jollei hän vielä ole siinä laivassa, joka lähtee huomenna tai jollei hän ole jättänyt tavaroitaan sinne, niin käyn kaikissa hotelleissa. Sillä meidän asuntoomme tädin luo hän ei ainakaan mene.

ALBERTA. HELENA. Ei.

MARNA. Joka ainoaan suureen hotelliin. Minä palaan hänen kanssansa. Aivan, aivan varmaan. (Itkee).

ALBERTA. Mutta nyt sinä et pääse laivalla kaupunkiin.

MARNA. Minä ajan pyörällä asemalle. Ja sitten junalla. Ovathan pyörät entisellä paikalla. (Viittaa oikealle).

ALBERTA. Niin. — Enkö saa tulla sinun mukanasi?

MARNA. Minä puhun mieluimmin kahden kesken isän kanssa.

HALL. Tietysti.

MARNA. Hyvästi siis, äiti!

ROUVA ARVIK. Tämä ei ole minulle mieleen.

MARNA. Ei, ei. Mutta me lapset voimme tehdä paljon, jota sinä et voi. Rakas äiti! (Suutelee häntä). Hyvästi kaikki.

HELENA. Ei, me saatamme sinua asemalle!

TOISET (paitsi rouva Arvik). Niin! (Poistuvat oikealle Marnan jälkeen).

ALBERTA (mennessään). Näkemiin, äiti!

HALL. HELENA (samoin). Näkemiin asti!

YHDEKSÄS KOHTAUS

ROUVA ARVIK (seisoo jälleen kiihtyneenä).

MARIA (tulee verannalle vasemmalta). Rouva! Pikentti sanoi, että herra on unohtanut parranajokalunsa. Mitäs me nyt teemme?

ROUVA ARVIK (tuumii hetken). Ei, hänellä on toisetkin. Hän otti ne mukaansa.

MARIA. Aivan niin! Ne, jotka rouva lahjoitti hänelle. Vai nekö hän ottikin mukaansa. (Kääntyy mennäkseen).

ROUVA ARVIK. Maria! Hae minun yöpaitani pikkutyttöjen huoneesta. Ja vie se herran huoneeseen.

MARIA. Kyllä, rouva, (Menee).

ROUVA ARVIK (käy istumaan ja purskahtaa itkuun).

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

Sama paikka.

ROUVA ARVIK (aamupuvussa. Istuu pöydän ääressä ja lukee ohutta vihkoa, joka on tavattoman komeasti sidottu).

PIKENTTI (tulee vasemmalta). Rouva tahtoi puhua minun kanssani?

ROUVA ARVIK. Kun teillä on aikaa, niin ottakaa pari palvelustytöistä avuksenne ja kantakaa minun vuoteeni herran huoneeseen.

PIKENTTI. Pitääkö meidän kantaa rouvan vuode tuolle puolelle? (Viittaa vasemmalle).

ROUVA ARVIK. Niin.

PIKENTTI. Onko herran vuode sitten kannettava pois?

ROUVA ARVIK. Miksikä niin? — Miksi te sitä kysytte?

PIKENTTI. Enhän minä.

ROUVA ARVIK. Te saatte asettaa minun vuoteeni herran vuoteen viereen.

PIKENTTI. O-oo!

ROUVA ARVIK. Ja kun olette sen tehnyt, voitte tulla palkkaanne hakemaan.

PIKENTTI. Pitääkö minun tulla hakemaan —?

ROUVA ARVIK. Palkkaanne. Niin juuri.

PIKENTTI (poistuu hitaasti ja hyvin ihmeissään vasemmalle).

ROUVA ARVIK (nousee, astuu pari askelta. Käy jälleen istumaan. Jatkaa lukemistaan).

ALBERTA. HELENA (molemmat aamupuvuissa, astuvat esiin oikeanpuolisesta ovesta, hyvin hiljaa. He seisovat hetken aikaa ja katselevat äitiä, joka nyt pyyhkii silmiään. He eivät katso toisiinsa).

ALBERTA (astuessaan portaita alas). Hyvää huomenta, äiti!

ROUVA ARVIK (piiloittaa nopeasti vihkonsa, kääntää päänsä hänen puoleensa). Hyvää huomenta, lapsi!

ALBERTA (suutelee äitiä). Huomenta!

HELENA (tulee sitten, suutelee myöskin häntä).

ALBERTA. Mutta äiti —? Sinä et ole nukkunut yhtään koko yönä?

HELENA. Sinun vuoteesi oli aivan koskematon.

ROUVA ARVIK. Minä makasin isän vuoteessa. — Mutta nukkunut minä en ole.

ALBERTA. Mitä kirjaa sinä luet?

HELENA. Miksi sinä piiloitat sen meiltä?

ROUVA ARVIK (hetken kuluttua). Tässä on isän lauluja.

ALBERTA. Tarkoitatko sävellyksiä?

ROUVA ARVIK. Hänen sävellyksensä ovat pianolla. Ei, nämät ovat hänen runojaan.

HELENA. Onko hän kirjoittanut runojakin?

ROUVA ARVIK. Ainoastaan minulle.

ALBERTA. Milloin?

ROUVA ARVIK. Ensi aikoina. Kun me olimme kihloissa. Ja vielä senkin jälkeen.

HELENA. Etkä sinä koskaan ole näyttänyt niitä meille?

ROUVA ARVIK. Ne ovat yksin minua varten.

(Äänettömyys).

ALBERTA (hellävaroin). Oletko kuullut mitään Marnasta?

ROUVA ARVIK (katsomatta häneen). Minä puhuin juuri Marnan kanssa telefonissa.

MOLEMMAT. No —?

ROUVA ARVIK. Hän _ei_ ole löytänyt isää.

MOLEMMAT. Eikö hän ole —?

(Äänettömyys).

ALBERTA. Millainen yö Marnalla on ollut!

ROUVA ARVIK (nyökkää).

HELENA. Mitä hän luulee?

ROUVA ARVIK. Että hän läksi jo yöllä.

ALBERTA. Hall siis erehtyi?

ROUVA ARVIK (ei vastaa).

ALBERTA. Mistäpä hän sen olisi tiennytkään? — Sitä minä olen perästäpäinkin ihmetellyt.

HELENA. Mutta isä —? Minä en ymmärrä tätä. Enkä minä voi sitä uskoakaan.

ALBERTA. Minä sanon aivan suoraan: olkoon pilaa tai totta, joka tapauksessa se on hävytöntä isän puolelta.

ROUVA ARVIK (nousee). Ei! Ei, lapsi! Ei ainoatakaan pahaa sanaa isästä!

MOLEMMAT (hyvin ihmeissään).

ALBERTA. Mutta ethän voi tarkoittaa, että hän olisi tehnyt oikein?

ROUVA ARVIK. En minä sitä tarkoitakkaan.

ALBERTA. Mitä sitten

ROUVA ARVIK (ei vastaa).

HELENA. Mitä sitten, rakas äiti?

ROUVA ARVIK. Hän ei ole syypää.

ALBERTA. Kenenkä syytä se sitten olisi?

ROUVA ARVIK (taistellen). Syy on meissä, lapsi!

MOLEMMAT. Meissäkö?

ROUVA ARVIK. Varsinkin minussa. Tietysti! (Purskahtaa itkuun. Käy istumaan).

ALBERTA. Ei, kuinka sinä saatat sellaista sanoa?

ROUVA ARVIK. Oikeastaan koko syy on minun? Oi, minä olen niin kovin ikävöinyt teitä, lapset. Saadakseni sanoa sen teille.

HELENA. Mutta eilen —?

ROUVA ARVIK. Älä puhu siitä! Kokonainen yö on eilisen ja tämän päivän välillä. Enemmänkin! Eilisen ja tämän päivän välillä on kokonainen elämä. Olen ajatuksissani elänyt kaikki uudestaan. Siitä saakka kun me tutuistuimme toisiimme aina eiliseen asti, jolloin hän läksi meidän luotamme. — Katsoi vain meihin ja läksi. (Itkee).

MOLEMMAT. Mutta äiti! (He polvistuvat hänen kummallekin puolelleen).

HELENA. Kuinka onneton sinä olet, äiti!

ROUVA ARVIK. Niin, minä olen onneton, lapsi. Oi, niin äärettömän onneton! Hän katsoi meihin, ikäänkuin hän olisi tahtonut hankkia todistuksia meitä vastaan! Nuo silmät eivät ole jättäneet minua rauhaan. Ne katsovat minuun nytkin.

ALBERTA. Niin, puhu meille, äiti! Se helpoittaa varmaan.

ROUVA ARVIK. Niin minäkin luulen.

HELENA. Etkö tahdo saada mitään vahvistavaa?

ALBERTA. Oletko syönyt?

ROUVA ARVIK. Kiitos, kyllä. Maria on pitänyt minusta huolta. Tietäkää, lapset, kun minä eilen illalla painoin pääni hänen tyynylleen ja tunsin hänet ilmassa, niin, koko olennossani, — niin minä ikäänkuin kasvoin häneen taas kiinni. Minä ajattelin hänen ajatuksillaan. Minä näin meidän elämämme hänen silmillään. Se kävi aivan itsestänsä. Se oli niin helppoa. Sillä samalla tavalla minä näin kaikki ensi aikoinakin. Hän on pysynyt kiinni tuossa tunteessa, minä olen luopunut siitä.

HELENA. Sinäkö, äiti?

ROUVA ARVIK. Minä! Minä!

ALBERTA. Mutta sinä olet ehkä kehittynyt nopeammin kuin hän?

ROUVA ARVIK. Voihan niinkin olla. Mutta se ei selvitä asiaa.

ALBERTA. Te olette niin erilaisia.

HELENA. Niin, kuinka te molemmat oikeastaan —?

ROUVA ARVIK (keskeyttää). Juuri erilaisuus veti meitä puoleensa!

ALBERTA. Kuinka niin?

HELENA. Niin, kuinka te tulitte menneeksi kihloihin?

ROUVA ARVIK. Ei, sitä minä en kerro. Ei, se on pyhää. Mutta minä voin kertoa, kuinka se tapahtui. Minä tulin kotiin pensionista Sveitsistä samoihin aikoihin kuin hän palasi Skotlannista ja otti haltuunsa maatilansa. Minä olin hurja, vallaton tyttö, en osannut hillitä itseäni. Mutta ollessani ensi kertaa hänen kanssansa, valtasi minut aivan uusi tunne. Minä tunsin mieluista tasapainoa ja rauhaa.

ALBERTA. Mitenkä niin?

ROUVA ARVIK. Hän oli niin hieno ja hiljainen. Niin, te ette voi kuvailla mielessänne, millainen hän oli silloin. Aivan pakosta täytyi koettaa päästä samaan tahtiin kuin hänkin. Seurustella tuttavallisesti ja hauskasti hänen kanssaan, noin kahden kesken. Ja silloin hän aina oli niin hauska, niin vallattoman iloinen, niin, suorastaan lumoava, ettei voinut enää tulla toimeen missään muualla kuin hänen kanssaan.

HELENA. Ja sitten hän oli niin soitannollinen.

ROUVA ARVIK. Niin, soitannollinen! Nykyään hän soittaa enää harvoin. Eikä häntä silloinkaan saanut helpolla soittamaan. Mutta heti paikalla kun hän kosketti pianoon, tuli aivan toinen ääni sekä siihen että minuun. Minun oli niin hyvä olla. Aivan kuin silloinkin kun hän katsoi minuun.

HELENA. Selitäppäs hiukan tarkemmin, äiti.

ROUVA ARVIK. En minä voi. Mutta minä olin itse niin levoton, niin liioiteltu, niin mahdoton. Ja hän niin harmooninen. Minä tunsin itseni niin onnelliseksi hänen luonaan. Niin, vain ajatellessanikin häntä.

ALBERTA. Silloin sinä aloit pitää hänestä oikein toden teolla.

ROUVA ARVIK (innokkaasti). Mutta tiedättekö: minä jaksoin salata tunteeni!

HELENA. Salatako?

ROUVA ARVIK. Se oli vaikeata, sen voitte uskoa.

HELENA. Mutta minkä vuoksi?

ALBERTA. Oi, kyllä minä ymmärrän.

ROUVA ARVIK. Minulla oli vain se tunne, että minun täytyi salata. Muuten hän ei olisi tullut.

HELENA. Pelkäsikö hän sinua? Vai —?

ROUVA ARVIK. Minä olisin niin helposti voinut karkoittaa hänet luotani. Hän oli niin arka.

ALBERTA (iloisesti). Mutta hän tuli.

ROUVA ARVIK. Hän tuli.

HELENA. Kerro.

ROUVA ARVIK. Ei sitä! Ei, ei! Mutta minä kerron teille jotakin muuta. Jotakin, joka teki minut vieläkin onnellisemmaksi.

HELENA. Vieläkin onnellisemmaksiko?

ROUVA ARVIK. En olisi sitä itsekään uskonut. Vaan kumminkin —! Sen vaikutti pieni runo, jonka hän lähetti minulle heti kihlauksemme jälkeen. Hän oli säveltänytkin sen.

HELENA. Emmekö saa kuulla sitä?

ALBERTA. Saammehan toki!

ROUVA ARVIK (katselee heitä ottaessaan vihon esille). Mutta sitten teidän täytyy olla niin hiljaa, ikäänkuin olisin aivan yksin.

MOLEMMAT (hiljaa). Kyllä.

ROUVA ARVIK (lukee).

Nuor' olin hulivili ja kaikkein suosima. (Pysähtyy hiukan). Ois tullut tuhma tili — vaan silloin saavuit sa. (Pysähtyy hiukan).

Mi sisin sielu mulla, sen valtas vangitsi. Omakses tahdoin tulla, niin löysin itseni.

ALBERTA. Kerran vielä, äiti!

HELENA. Niin, vielä kerran!

ROUVA ARVIK. Jos vain voin.

HELENA. Oi kyllä.

ROUVA ARVIK (lukee vielä kerran ja kätkee sitten kasvonsa nenäliinaan).

ALBERTA. Siitä sinä näet, äiti: koko olentosi pyrki hänen luokseen.

ROUVA ARVIK. Minä en aavistanut, että minäkin saatoin olla jotakin hänelle. Siksi te voitte ymmärtää, miltä minusta tuntui, kun sain tuon runon. Nukahtaessani se oli mielessäni, herätessäni ajattelin sitä. Minä tunsin olevani myös jotakin, minä, hänenkin rinnallansa.

HELENA. Etkö voisi lukea vielä muutakin?

ROUVA ARVIK. Kyllä, tämä minun mielestäni on paras kaikista. Se kirjoitettiin Marnan syntymän johdosta. Isä tuli sisään minun luokseni juuri silloin, kun he laskivat lapsen rinnalleni.

HELENA. Lue meille!

ROUVA ARVIK (lukee).

Elämän suurin hetki. Ma tulin, — kuolemalta sain sun jälleen ja lapsemme. Sen nostit ensi imennälleen. Sun heikko hymys virkkoi hellästi, kun minut näit: sen tein sun tähtesi.

HELENA. "Sen tein sun tähtesi!"

ROUVA ARVIK.

Syvälti elos vihki elämääni sylistäs soiva hento ensi ääni. Mun pyhä piiri ympäröi, elämän suurin hetki löi.

(Äänettömyys).

ALBERTA. Kiitos, äiti!

ROUVA ARVIK. Mutta kuinka on mahdollista, lapset, että kaksi ihmistä, joilla on ollut sellainen yhteinen kokemus, jotka ovat toisilleen antaneet suurinta mitä elämässä on, voivat vieraantua toisistaan?

ALBERTA. Nyt sinä liioittelet, äiti.

HELENA. Vieraantuneet —? Te kaksiko —?

ROUVA ARVIK (hypähtää pystyyn). Sen minä tänä yönä olen oppinut! Minä en ole ymmärtänyt sitä aikaisemmin! Mutta hän ymmärsi sen. Ja _hän_ kärsi siitä.

ALBERTA. Hyvä jumala, jos te nyt joskus hiukan kiistelittekin —

HELENA. Eilen sinä sanoit —

ROUVA ARVIK. Eilen! Eilen! Mitä kaikkea minä en sanonutkaan eilen? Kun en vielä ymmärtänyt koko asiaa. Yöllä hänen tyynynsä kertoi minulle, että olen hyljännyt hänet! Hyljännyt hänet teidän tähtenne, lapset; taloustoimien vuoksi; noiden kurjien liikeasioiden vuoksi. Minä hoidin niitä yhä kasvavalla innolla — sellainen voi aivan nousta päähän —; minä opetin myös Marnaa, hänellä on todellakin suuret taipumukset.

Oi, lapset, minä hylkäsin hänet — eikä se ollut hänelle hyväksi. Hylkäsin hänet kuin vanhan talon, josta me muutamme pois ja suljemme ovet saadessamme uuden. Minä unohdin, että me olimme eläneet ja leikkineet yhdessä.

Mutta hänen ajatuksensa olivat vielä kiinni entisessä. Hän ei voinut unohtaa; sillä hän on runollinen luonne.

ALBERTA. Eikö hän sanonut mitään?

ROUVA ARVIK. Kyllä. Mutta minä en ymmärtänyt häntä.

HELENA. Etkö sinä ymmärtänyt —?!

ROUVA ARVIK. En. Sillä hän ei puhunut suoraan. Hän ei valittanut, ei vaatinut mitään. Hän oli liian hienotunteinen. Hän laski siitä vain leikkiä. Hän keksi kaikenlaista pilaa ja teki jos jonkunlaisia viittauksia, joita minun olisi pitänyt ottaa varteen. Mutta tehän tiedätte millainen minä olen. En voi syventyä kuin yhteen asiaan kerrallaan, vain siihen, mikä kulloinkin on minulla käsillä ja jonka tahdon saattaa perille.

ALBERTA (hymyillen). Niin.

ROUVA ARVIK. Niin. Hän on sanonut niin paljon, johon minä en ole pannut mitään huomiota, — eilen viimeksi. Mutta vasta yöllä minä täysin tajusin kaikki! Minä luulin, että hän laski vain leikkiä; taikka ettei hän ainakaan tarkoittanut mitään enempää sillä.

HELENA. Hänhän on sellainen.

ROUVA ARVIK. Hän on tullut sellaiseksi! Sen minä nyt huomaan. Hän on tuntenut olevansa yksin ja hyljätty. Silloin hän piiloutui pilkkansa taakse. Ja pisteli jos jollakin tavalla. Me totuimme siihen; me tuskin viitsimme häntä kuunnella. Siten hän turhaan koetti rakentaa siltaa meidän luoksemme. Sillä hän oli joutunut toiselle puolelle.

ALBERTA. Toiselle —?

ROUVA ARVIK. Meidän toiselle puolellemme. Me emme välittäneet hänen sanoistansa. Emme eilenkään, kun hän koetti saada meitä levollisesti ajattelemaan Marnan kohtaloa. Hän oli aivan oikeassa! Meidän ei pidä käsittää sitä traagillisesti. Se oli erehdys, joka nyt on korjattu. Me liioittelemme niin kauheasti, otamme kaikki asiat aina liian kiihkeästi.

Hyvä jumala, miten me voisimme tulla toimeen ilman häntä? Jollei meidän olisi pakko ottaa hänen toivomuksiaan huomioon?

HELENA. Sinä olet varmaan oikeassa, äiti!

ROUVA ARVIK. Me olemme olleet niin varmat ja iloiset, mutta me emme ole ajatelleet, kelle me siitä olemme kiitoksen velassa. Ja kun me toimimme hänen selkänsä takana... niin me teimme sen siksi, että me emme pelänneet. Mutta mitä te luulette...? Kyllä hän on tiennyt kaikki! Hän on sen tuntenut! Hän ei ole vain tahtonut häiritä meitä ja hän on nauranut meille, kun me luulimme, ettei hän muka aavistanut mitään. Minä olen siitä aivan varma!

ALBERTA (hypähtää ylös). Mitä sinä sanot?