Part 1

64 PÄIVÄÄ SUOMALAISEN SIIRTOKANSAN KESKUUDESSA AMERIKASSA

Kirjoittanut Lauri Perälä

Vaasassa Oy. Ilkan kirjapainossa 1921.

LÄHTÖ.

[Kuva: Maisteri Akseli Rauanheimo.]

Maisteri Akseli Rauanheimo kotiutui noin vuosi sitten Amerikasta. Hän on mies, joka koko lämpimän sydämensä hehkulla rakastaa kansalaisiaan, asukootpa ne sitten missä tahansa maapallolla. Monet ovat Amerikassa siirtokansan keskuudessa vierailleet, mutta ei kukaan ole niin syvästi ymmärtänyt kaukana lännessä elämän kovaa koulua taistelevien kansalaistensa sieluelämää kuin hän. Siirtolaiskysymyksen selvittely on hänelle muodostunut yhdeksi kaikkein innostavimmaksi elämäntyöksi. Sitä elävästi todistaa m. m. hänen äsken julkaisemansa historiallinen romaani _Uuteen maailmaan_, joka on ikäänkuin suomalaisten kiinnekirja Amerikkaan. Kirja todistaa tekijänsä rakkautta Amerikan suomalaisia kohtaan. Se on esi-isiemme tarmon ja uljuuden ylistyslaulu. Jo silloin kun synkkä aarniometsä peitti mahtavat New Yorkin, Bostonin ja Philadelphian seudut oli suomalainen kirveineen siellä heilumassa. Kun intiaanit villeinä vaelsivat aarniometsissä, silloin oli jo suomalainenkin korpieläjä heidän kanssaan kauppoja hieromassa. Tämä kirja on myöskin Amerikan suomalaisten historia. Tekijä osoittaa siinä m. m. kuinka eräs rautalampilainen John Morton on ratkaisevasti vaikuttanut Amerikan itsenäisyysjulistuksen syntymiseen, j. n. e. Tässä ei ole tilaisuutta kirjoittaa siitä teoksesta tämän enempää. Sanottakoon vain, että se on ensimäinen huomattavampi palkki siihen henkiseen siltaan, jonka täytyy syntyä vapaan Suomen ja nelisatatuhantisen siirtokansamme välille.

Maisteri Rauanheimon alotteesta ja toimeliaisuudesta on lähtöisin allekirjoittaneenkin esitelmämatka Amerikkaan. Aikaa oli vähän, mutta siitä huolimatta tehtiin pitkä matkaohjelma, joka käsitti 8 valtiota ja yli 50 puhumapaikkaa. Perillä olin joitakin päiviä yli kahden kuukauden. Puhuin sillä ajalla 121 kertaa, kuulijoita oli yhteensä yli 40 tuhatta. Suurta kansallista innostusta ja ystävällisyyttä tapasin kaikkialla.

Matka alkoi 11 pnä joulukuuta. Eduskunnan piti lähteä joululomalle 15 p:n tienoilla, mutta tuosta lähdöstä ei tullutkaan mitään. Allekirjoittanut kuitenkin sai lomaa sekä eduskunnalta että ryhmältä.

MENOMATKA.

Hankoniemen siirtolaishotellissa odotti noin 200 siirtolaista laivaa, jonka oli määrä lähteä joulukuun 12 pnä. Omituinen matkakuume oli kaikissa. Rauhattomina kävellään paikasta toiseen, jutellaan puuta heinää. Hokmannin haju lemuaa. Yritetään ajankuluksi laulaakin, mutta ei sekään maistu. Kaikkia painostaa alkava koti-ikävä ja jännitys tuntemattomasta tulevaisuudesta. Sitäpaitsi matkallelähdön syyt ovat hyvin kirjavia. Härmän poika sanoo antaneensa (?) rukkaset tytölleen. Karstulan pojalla on sotkuisia perintöriitoja, joista ei selvinnyt muuten kuin lähtemällä Amerikkaan. Ylistarolainen vanhapoika lähtee viidettä kertaansa siksi, että matkustaminen on hänen intohimonsa. Nuori solakka, mutta kalpea neito pakenee häpeäänsä, lankeemustansa. Mutta paljon on mukana myöskin terveitä rehellisiä elämisenmahdollisuuksien etsijöitä.

Sateisena joulukuun 12 päivän aamuna irtautuu laiva Hankoniemen laiturista. Omituinen tunne valtaa mielet. Vakavina ja hartaina seisoskelevat siirtolaiset laivan kannella, katse yhä loitommalle jäävää isänmaan rantaa kohti. Hyvin monet näkevät isänmaansa viimeisen kerran. Tunne on raskas. Isänmaanrakkaus on sittenkin suuri ja kallis asia.

Mutta pian vaihtuu tämä tunne. Meri vaatii myöskin huomiota osakseen. Yksi ja toinen kalpenee ja katoaa makuupaikoillensa. Syysmyrskyt heiluttavat laivaa. Meritauti on kamalimpia tauteja mitä on olemassa. Se ei tapa, jos muuten on terve, mutta kamalan iljettävä alituinen oksentaminen ja oksentamisen tunne piinaa ja vaivaa kuin painajainen. Tuttavuuksien teko seisahtaa, jokainen vain odottaa rantaa, että saisi edes hiukan levätä.

Kööpenhaminassa ei lasketa ketään maihin ellei passi ole Tanskan konsulin luona viseerattu. Pääsin kuitenkin erinäisillä keinoilla ulos kaupungille. Kööpenhamina on kaunis kaupunki. Kuninkaallinen Tanska pitää sinisestä ja punaisesta väriloistosta. Kaikenlaiset uniformut antavat eloa ja silmien iloa katuliikenteelle. Täällä jo sai huomata kuinka tavattoman ala-arvoisena meidän rahaamme pidetään. Kaupoissa se ei ollenkaan kelvannut. Sitä ei edes tunnettu. Mutta kyllä Ruotsin, Norjan y. m. raha tunnetaan ja kelpaa.

Laiva seisoi vain muutaman tunnin Kööpenhaminassa. Pohjanmeri oli pahalla päällä. Laiva keikkui ja kiemurteli. Meritauti valtasi uudelleen suurimman osan matkustajia. Tuntui aivan kuin rotta olisi kurkusta ales mennyt ja yhä syvemmälle ja syvemmälle tunkeutuisi. Hulliin päästiin iltapäivällä. Monenlaisilla ajokojeilla kuljetettiin siirtolaisia junaan, joka kohta läksi Lontoota kohti. Matka kesti noin neljä tuntia.

Englanti näyttää junasta katsoen yhdeltä ainoalta suurelta puutarhalta. Aitoja ei ole. Ihanat puistot toinen toistansa upeammat vilahtavat ohitse. Vaikka oli jouluviikko, niin karjaa näki ulkona. Pari kolme lehmää aina yhdessä. Junat kulkevat tavattomalla vauhdilla. Veturit ovat pieniä mutta nopeita. Mäkiä sanottavasti ei ole.

Lontoo tekee ensikertalaiseen suuren, mahtavan vaikutuksen. Kun sinne joutuu pienestä Suomesta, tuntuu aivan samanlaiselta kuin jostakin sivukylästä tulisi Helsingin keskukseen. Pientä on täällä meillä kaikki verrattuna “suureen maailmaan”. Emme kuitenkaan nyt käy kuvailemaan vaikutelmia Lontoosta, jätämme sen tuonnemmaksi. Sanomme kuitenkin nyt jo tässäkin, että suuri Englanti sairastaa vakavanlaatuista sisällistä tautia. Kommunistilehtiä sai käsiinsä tavan takaa. Lakkomielenosoituksia näki alituiseen. Parlamenttitalo sekä useat ylhäisön talot olivat jo silloin sotilasketjun ympäröiminä. Kurjuutta ja loistoa näkee siellä vierettäin.

VALTAMERELLÄ.

Viisi päivää Lontoota katseltuamme astuimme Caronia-nimiseen suureen valtamerihöyryyn. Vaikka laiva oli pienimpiä valtamerilaivoja, oli se kuitenkin kuin pieni liikkuva kaupunki. Matkustajiakin oli lähes kaksi tuhatta. Jouduin erään saksalaisen ja italialaisen kanssa samaan hyttiin. Joulukuun 21 päivän iltana läksi laiva liikkeelle. Oli kaunis kuutamo-ilta. Majakkatulia kaikkialla. Mahtavat meren mainingit hiljakseen keinuttelivat laivaa. Ensimäinen vuorokausi oli tyyntä ja kaunista, mutta sitten alkoi myrsky, joka kesti joulupäivään asti. Laiva oli koko ajan melkein yhdessä paikassa.

Mahtava on suuren Atlannin myrsky!

Koko meri näyttää suurelta vuorimaisemalta. Suurikin laiva on kuin pieni lastu. Pari- kolmekymmentä metriä ylös ja alas kiikutaan. Meritauti on kaikissa naisissa ja suurimmassa osassa miehiäkin. Kolme naista kuoli myrskyn aikana, sydän ei kestänyt. Ruumiit haudataan aina heti mereen, pannaan säkkiin, sidotaan lautaan, laivan pappi siunaa — siinä kaikki. Meren jättiläiseläjät saavat herkkupalan.

Myrskyn aikana ei ketään lasketa ulos kannelle. Jumalanpalveluksia pidetään jos minkälaisia. Polvillaan rukoilevia ihmisiä on kaikkialla. Avuttomuuden ja nöyryyden tunne valtaa ylimielisimmänkin matkustajan, sillä ei kukaan tiedä milloin on viimeinen rysäys ja laiva lastineen meren omana. Avuttomuuden vakavuus loistaa kaikkien kasvoilta.

Joulupäivä oli jo kaunis ja ihana. Tuuli lakkasi ja taivas kirkastui. Ihmiset paranivat meritaudista ja olivat iloisia. Jouluiltaa vietettiin lauluin, soitoin ja puhein. Eräs amerikkalainen professori puhui _koko maailman tasavallasta_. Hänellä oli jo “maailman lippukin”, jossa oli kaikki vesikaaren värit ja maapallon kuva keskellä. Sanoi viisi kertaa kiertäneensä maapallon ympäri puhumassa tästä asiasta. Vanha mies, mutta tulinen ja innostunut hän oli. Siinä tapasin ensimäisen suurpiirteisen amerikkalaisen.

Jouluiltana oli myöskin tanssiaiset. Sekin oli katsomisen arvoista. Espanjalaiset ovat maailman tulisimpia ilonpitäjiä ja tanssijoita. Heidän tanssiaan ihmettelivät kaikki. Ainoastaan venäläiset yrittivät kilpailla, toiset kansallisuudet vetäytyivät kiltisti katselijoiksi.

Merimatka kesti myrskyn vuoksi yksitoista vuorokautta. Kolmannen luokan matkustajat vietiin New Yorkin rannassa pienelle Ellis-saarelle karanteeniin, mutta n. s. luokkamatkustajat laskettiin heti maihin.

AMERIKKA.

[Kuva: 127-vuotias vielä elävä intiaanipäällikkö John Smith heimopuvussaan.]

Voimakas, kaikki matkan tuottamat kärsimykset unohduttava uteliaisuus valtasi mielet kun Amerikan rannat alkoivat näkyä. Onhan Amerikka se vieras maa, josta kansamme pohjakerroksissa enimmän juttua riittää. Kuolemantapauksista ja Amerikkaan lähtevistä aina enin keskustelu viriää kun kyläläiset paikkakuntansa kuulumisista alkavat toisille haastaa. Amerikka on kansamme sieluissa kuin mikäkin satujen maa. Sen vuoksi harras uteliaisuus mielen valtaa kun todella näkee edessään tuon ihmeitten maan rannat.

Minkälainen sitten on tuo maa, joka täältä kaukaa pohjolastakin ihmisiä puoleensa vetää?

Pohjois-Amerikan Yhdysvallat, johon maamme siirtolaisuus pääasiassa kohdistuu, on lähes 1 000 miljoonaa ha. suuri, eli yhtä suuri kuin koko Europpa. Sen vuoksi Europan valtakunnat tuntuvat kääpiövalloilta Amerikkaan verrattuna.

Yhdysvallat vapautuivat Englannin vallasta 1700-luvun jälkipuoliskolla. Silloin oli siellä asukkaita ainoastaan 2 ¼ miljoonaa, siis vähemmän kuin nyt Suomessa. Sittemmin on historia nähnyt siellä väestölisäyksen ja rikkauden kasvun sellaisen, että sen vertaista ei ole ennen maailmassa ollut. Yhdysvallat ovat vetäneet puoleensa ihmisvirran kaikista maapallon ääristä, sillä se on luonnon antimiensa puolesta rikas maa. Amerikkalainen filosoofi Emerson nimittää sitä “Jumalan viimeiseksi parhaaksi lahjaksi ihmiskunnalle”, joka maa on varattu korkeampaa ihmiskuntaa varten.

Väestö on lisääntynyt viime vuosikymmeninä puolellatoista miljoonalla aina vuodessa ja viime vuosisadan aikana 71 miljoonalla ja yhä vain lisääntyy.

Tämä on jättiläiskasvamista. 1700-luvulla oli 2 ¼ miljoonaa ja nyt neljännes _toistasataa_ miljoonaa. —

Tällainen suunnaton ihmisten kasaantuminen todistaa ihmisluonnossa olevaa rikkauden janoa, sillä kuten yllä jo sanoimme, on Yhdysvallat maapallon rikkain maa. Yhden ainoan vuoden kaivostyön arvo on 10 miljaardia ja maanviljelyksen _31 miljaardia_, josta puhtaan viljasadon osalle tulee 14 miljaardia. Maa lähettää viljaa 2 miljaardin ja raaka-aineita 3 miljaardin arvosta ulkomaille.

Yhdysvallat on maailman suurin vilja-, puuvilla- ja liha-aitta.

Väestön nopean lisääntymisen vuoksi kuitenkin ennenpitkää tulee se aika, jolloin emme enää saa “amerikkalaisia vehnäjauhoja”, vaan saamme tyytyä omaamme. Tämä ei merkitse sitä, että Amerikassa uhrattaisiin maanviljelys teollisuudelle kuten Englannissa, vaan onhan luonnollista, että suunnaton väestön lisäys vaikuttaa viljan vientiin.

Amerikka on suuri maa. Hallitus on varannut itsellensä suuria alueita, joita se on käyttänyt asutustarkoituksiin. Se on aina 1860-luvulta saakka tarjonnut suunnattomia etuja siirtolaisille omien kotien ja talojen, “Homesteadien” perustamiseksi. Siten onkin maa jaettu moniin käsiin, ilman sanottavaa suurtilain muodostumista. Pikkutilat alle 70 ha käsittävät melkein puolet maanpinnasta. Kolmea maanviljelijää kohti tulee keskimäärin yksi palvelija.

Maan taloudellinen kehitys on vasta puolivälissä. “Jänkit” ovat vakuutettuja siitä, että koko maailman valta siirtyy heille. Silloin kai toteutuu se haave, josta Caronia-laivassa edellä mainittu professori puhui, takanaan seinässä koko maailman yhdysvaltain mahtava lippu. Senaattori Beveridge lausui v. 1900 seuraavat lennokkaat ajatukset: “Amerikka muodostuu ajanoloon koko maailman senaatiksi, jossa ihmiskunnan ylituomari jakaa oikeutta kansoille. Hän on antanut meille edistyksen hengen masentaaksemme pimeyden voimat kautta maailman. Hän on tehnyt meistä hallitustaidon perillisiä hallitaksemme villejä ja vanhentuneita kansoja. Tämä on Amerikan jumalainen tehtävä. Kunnioitus sydämessä astuu Amerikan kansa toivorikkaana ja iloisena tulevaisuuteen ja tahtoo uskollisesti suorittaa sen tehtävän, jonka Jumala on sille määrännyt.”

Tämä kaikki voi toteutua, sillä ovathan maan maantieteellinen asema ja historia ainutlaatuiset maailmassa.

Amerikka on kuin luonnonkattama pöytä, joka vetää puoleensa kaikkia, jotka siihen huomiotansa kiinnittävät. Ei ole siis kummeksittavaa, jos meidänkin maamme tuhannet voimakkaat käsivarret ovat sinne siirtyneet. Maan suunnattomat rikkaudet, suuruus ja mahtavuus lumoo ihmisen.

Mutta varjopuolensa on Amerikallakin. Rikkaus kasvattaa huonoja taloudenhoitajia. Amerikassa on harjoitettu hirvittävää ryöstöviljelystä. Siellä tapaa autioita tiloja, sellaisia joitten maat ovat laihdutetut ja metsät poltetut ja hävitetyt. Paras peltomaa, 9/10 koko pinta-alasta, on jo otettu viljelykselle. Vapaita kodinpaikkoja “Homesteadia” ei ole enää saatavissa. V. 1903 odotti vielä 15 ½ miljoonaa palstaa farmaria, mutta nyt ei ole niitä enää jaettavana.

Suuri ja rikas maa on kansan tehnyt ylpeäksi, mutta samalla laajakatseiseksi. Taistelu luontoa vastaan on ollut ankara, mutta tilasta ei ole puutetta ollut.

Kulkuneuvot ovat kehittyneet. Rautatieverkko on 400 tuhatta km. pitempi kuin koko Europan yhteensä. New Yorkista pääsee 18 tunnissa Chicagohon ja puolenneljättä vuorokauden kuluttua Tyynenmeren rannalle. Maantiet risteilevät miltei joka mailin päässä. Automobiilejä on käytännössä 5 kertaa enemmän kuin koko muussa maailmassa yhteensä. Viime vuonna valmisti yksin Fordkin 1 miljoona 50 tuhatta autoa.

Suuruus vapauttaa ahtaitten näköpiirien rasituksista. Pienellä “töppösperällä” on toisenlaiset harrastukset kuin suurella kirkonkylällä. Amerikan kansa on suurpiirteistä ja selvää. Katto on korkealla. Rakennetaan pilvenpiirtäjiä. Kansan tarmo muistuttaa suurta Niagaran putousta.

Amerikkalaisen kansallisluonnetta aateloi nuoruuden voimakkaat piirteet. Tämä nuoruus ilmenee esimerkiksi siinä suuressa melun suosimisessa, joka maassa vierailevan europalaisen silmään heti ensimäiseksi pistää. Kansalliset merkkipäivät, uudenvuoden yö y. m. tilaisuudet todistavat “yankeen” (jänkin) melunrakkautta. Kansallisluonteen nuoruuden rakkautta osoittaa myöskin luonnon antimien kevytmielinen pitely, taipumus hermojakiihdyttäviin huveihin ja rakkaus jännittäviin salapoliisiromaaneihin. Nuoruutta todistaa vielä todellinen sivistysinto. Suuret, mahtavat kirjastot, oppilaitokset ja yliopistot puhuvat kuohuvasta nuoruuden voiman elähyttämästä sivistysinnosta. Piittaamattomuus ihmishengestä, laiminlyönnit varokeinoihin nähden esim. rautateillä ovat niinikään nuoruuden merkkejä. Amerikkalainen veturinkuljettaja ajaa hurjalla vauhdilla vioittuneen sillan ylitse, hänellä ei ole aikaa jäädä odottamaan sillankorjaajia. Sellainen on amerikkalaista. Ihmishengen halvekseminen on vain varjopuoli nuoruuden pursuvasta uskosta menestykseen ja edistykseen. Nuori ja terve veri, lujat hermot ja palava edistyksen halu ovat “jänkki”-kansan silmiinpistävimmät hyvät ominaisuudet.

Amerikkalainen henki ei välitä yksilöistä niin paljoa kuin esim. meillä Suomessa välitetään. Siellä voimakas palkitaan, heikko nääntyy, sillä seurauksella, että _työ_ kulkee voitosta voittoon. Maan rikkaus ja kansan häikäilemättömyys yhdessä muodostavat amerikkalaisuuden. Itsemääräys, itsetoiminta, itsetunto ja itsekehitys ovat ne tekijät, joilla tuo ainutlaatuinen kansallistunto lepää. Vapaus ja oma apu ovat kasvattaneet maahan muuttaneista siirtolaisista uuden kansan, voimakkaan ja rohkean. Maahan muuttava europalainen huomaa äkkiä vapautuneensa vanhoista perimystavoista. Lincolnin aate, että kaikki miehet ovat samanarvoisia, vaimentaa luokkarajoja. Kaikki on vapaata luovalle älylle. Täällä saa osaksensa sitä kannatusta, jota jokainen ihminen vaatii voidakseen jatkuvasti innostua työhönsä, sillä onhan se niin — kuten Foerster sanoo — että ihminen ei ole mikään koira, joka tyytyy luupalaseen, vaan hän on yhteiskunnallisilla vaistoilla varustettu olento, joka vaatii toisten kannatusta jatkuvasti innostuakseen työhönsä. Ei ole näinollen kummakaan, että esim. keksimiskyky on amerikkalaisen kansan keskuudessa niin tavattoman korkealle kehittynyt.

Suurimmat saavutuksensa on amerikkalainen tarmo saavuttanut maanviljelyksen alalla. Maanviljelijät ovat tunteneet itsensä täällä vapaiksi kaikesta vanhasta ja lahosta. Siinä syvin syy hämmästyttäviin saavutuksiin. Laiskinkin täällä innostuu yrittämään.

Porvarien ja sosialistien välinen taistelu ei ole Amerikassa läheskään niin kärjistynyt kuin Europassa. Se joutuu siellä varjoon demokratian ja rahavallan välillä. Pääomat ovat järjestyneet trusteiksi. Niinpä on esim. eräällä 18 toiminimen yhtymällä noin 200 miljaardia; eräällä viiden pankin yhtymällä 100 biljoonaa. Vanhin trusteista on Standard Oil Company, öljytrusti.

Amerikassa ovat kaikki pääomat trustiutuneet. Voimakas hallitsee heikon kustannuksella. Se on amerikkalaisuuden suurin varjopuoli. Dollarin ylivalta uhkaa koko maan demokratiaa. Vasta viime aikoina ovat esim. maanviljelijät alkaneet järjestäytyä. Maata uhkaavat dollari-“kuninkaat”, sellaiset kuin Rockefeller, Carnegie, Morgan, Vanderbilt, Harrman, Hill y.m. Toisella puolella on kymmeniä miljoonia, jotka elävät kurjuuden partaalla, New Yorkissa esim. haudataan joka kymmenes köyhäin hautausmaahan.

Työväen järjestymistä ehkäisee voimakas yksilöllisyyden tunne. Sen vuoksi on se heikkoa. Työmies uneksii rikkauksia. Ovathan monet raha-“kuninkaat” alkaneet työmiehestä. Miksei hänkin voi rikkauksia koota! Sitäpaitsi työväen olot ovat paljoa paremmat kuin missään muualla maailmassa. Rahamiehet osaavat erinomaisesti pettää pintapuolisen työmiehen sisintä olemusta. Ulkonainen mukavuus, elämän halpuus ja huvittelutunteen tyydyttäminen ovat keinoja, joilla työmiesten silmät sokaistaan. Senvuoksi kuuluukin Amerikan noin 30-miljoonaisesta työväestöstä vain kolmisen miljoonaa ammattiyhdistyksiin.

Valtaa maassa pitää kaksijakoinen puoluejärjestelmä, demokraatit ja republikaanit. Kahtena valtavana valtiollisena trustina pitävät ne valtaa muutamien mahtavien puoluejohtajien käsissä. Näin ollen on mielestämme Amerikassa harvainvaltainen kansanvalta, jota emme voi ihailla vaikkakin amerikkalaiset tuntuvat siitä pitävän. Dollari-trustien ja puoluejohtajien väliin litistyy todellinen terve yhteiskunnallinen vapaus. Merkkejä, vieläpä voimakkaitakin, on kuitenkin olemassa siitä, että terve kansanvalta alkaa voimistua. Valtiososialismi esim. nostaa yhä voimakkaampana päätänsä. Rautatiet olivat sodan aikana valtion hallussa. Trustien toiminnan ankaraa kontrollia vaaditaan j. n. e.

Riittäkööt nämä muutamat ajatukset yleisen amerikkalaisuuden esittelyksi ja siirtykäämme katselemaan siirtokansamme elämää täällä kansakuntain suurella kilpakentällä. Sitä ennen kuitenkin muutamia ajatuksia miljoonakaupungeista, sellaisista kuin esim.

NEW YORKISTA.

Kun käy sellaisissa miljoonakaupungeissa kuin esim. Lontoossa, New Yorkissa, Bostonissa ja Chicagossa, niin alkaa aivan uudella tavalla tajuta aikakautemme kaupunkilaisuuden suuret erheet. Meidän Helsinkimme näyttää näiden rinnalla maalaiskylältä. Aivan hölmistyy palatessaan Helsinkiin. Näinkö täällä onkin pientä! Näinkö täällä onkin vähän ihmisiä, muutamia siellä täällä ...

Ja kun taas päinvastoin ensi kerran astelee miljoonakaupungin katuja, tuntuu siltä kuin kaikki maapallon ihmiset olisivat liikkeellä. Kaikilla kuumeinen kiire, nälkä tai kova jano. Vasta sitte, kun on tilaisuudessa hiukan kurkistaa miljoonakaupungin elämään ja tutustua ihmisiin niissä, ymmärtää mitä suuri amerikkalainen ajattelija _Emerson_ tarkoittaa kun hän antaa miljoonakaupunkilaisista m. m. seuraavan ankaran arvostelun: “Suurkaupunkiemme väestö on jumalatonta, aineellisuuteen vajonnutta joukkoa, jolla ei ole mitään sielullisia siteitä, ei veljestuntoa eikä innostusta. Siinä ei näe mitään ihmisiä, vaan vaeltavaa nälkää ja janoa, lihaksitulleita kuumehoureita ja himoja. Miten voivat ihmiset yleensä enää jatkaa elämäänsä — kun elämän päämäärät heiltä niin kokonaan puuttuvat. Kun he ovat saavuttaneet pienet pippurinjyväpäämaalinsa, näkyy heitä edelleen ylläpitävän vain kalkkisuola heidän nikamissaan, eikä mikään arvokas elämän päämäärä. Ei uskota enää henkiseen eikä siveelliseen maailmanjärjestykseen. Uskotaan kemiaan, ruokaan ja viiniin, rikkauteen, mekaniikkaan, höyrykoneihin ja yleiseen mielipiteeseen — mutta ei jumalallisiin pohjaperusteihin. Ainoastaan hyvin pieni osa suurkaupungin väestöstä kykenee ylläpitämään kodin rauhaa ja kodin edistymistä, vaalimaan niitä tunteita ja perintätapoja, jotka vain kodin ilmapiirissä menestyvät. Suurin osa kaupungin väestöstä elää teollisuuspaimentolaisina, muutellen arabialaisten tavoin alituisesti telttaansa sinne, missä saapi paremman menekin työlleen ja tavaroilleen. Surkuteltavan monilla ei ole edes telttaa, jota voisi kuljettaa mukanaan; he asuvat siellä, minne sattuma heidät viskaa; majataloissa, yömajoissa tai kadulla”.

Tämä voimakas arvostelu osoittaa kuinka amerikkalaisetkin suurmiehet ovat huomanneet aikakautemme kulttuurikeskusten — suurten kaupunkien — suuret erheet. Elämä niissä on hajonnut jyrkkiin vastakohtiin. Ihminen ajetaan ummehtuneisiin oloihin. Ei missään pysyväistä pohjaa, ei missään yhtenäistä kokonaiskäsitystä olevaisuudesta, ei missään sellaista elämää, joka olisi kaiken sen kuumeisen kiireen ja vaivannäön arvoista, mikä ihmisen sille on uhrattava. Elämän kulku on itse hävittänyt toivon ja kääntänyt kaiken vastakohdakseen. Ihminen on tavoitellut varmuutta, mutta onkin joutunut epävarmuuteen. Elämä on hajaantunut toisilleen vastakkaisiin suuntiin. Onni on muuttunut katkeraksi taisteluksi ja kilpailuksi tuottaen loppumatonta murhetta ja vaivannäköä. Suunnaton ja rauhaton tuoksina ja hyörinä kaikkialla, intohimoinen rynnistely, elämän suuntaus ulospäin, ei mitään sisäisiä ongelmia, ei sisäistä liikkeellepanevaa voimaa. Vähän puhdasta innostusta ja tosirakkautta. Sen sijaan sekä loistavissa sanoissa että työssä on vain oman minän ja edun harrastusta. Ihminen luulee olevansa hyvän ja pahan, oikean ja väärän korkein tuomari. Hänen pyrkimyksensä on ihmisten suosion ja ulkonaisen vaikutuksen tavoittelua. “Te olette maan suola”, aloitti eräskin pappi saarnansa miljonäärien kirkossa Bostonissa, ja osoitti sitte pitkässä puheessaan kuinka koko maailman hyvyys lepää näitten herrain harteilla. Näin uskotellaan ajettavan ihanteellisia tarkoitusperiä ja teeskennellään ylevää mielenlaatua, vaikka kaikki onkin vain valheellisuutta, vastenmielistä ulkokultaisuutta, henkistä mataluutta ja tyhjyyttä. Tahdotaan vain loistaa ja komeilla ja sisäisen sivistyksen sijaan asetetaan ulkonainen menestyminen, uhrataan oikea elämä pelkälle maalliselle hyödylle, joten pakostakin joudutaan pintapuoliseen, näennäiseen ulkonaiseen loistoon ja sisäiseen tyhjyyteen.

Miljoonakaupunkien elämää tarkastellessa muistuu mieleen kertomus Baabelin tornista, tuntuu kuin kaikki helvetin pahat henget olisi laskettu vapaiksi rienaamaan ihmistä ja juoksuttamaan sitä toisesta matalasta himosta toiseen. Suurkaupunkien kulttuuri ei tee mitään sisäisen ihmisen, onnemme ja tyytyväisyytemme eikä henkemme syventämiseksi. Sydänmaan halonhakkaajan ja kuokkijan elämä on syvempää kuin miljoonakaupunkien kaduilla vaeltavan joukkosielun.

Kun tarkemmin yrittää ihmisten kasvoista ja olennosta laskea heidän sisintänsä, huomaa kuinka tuskallinen kaipaus ja katkera valitus ajaa heitä toisesta aistirapakosta toiseen. Tieto ja teknillinen taituruus tosin voittaa miltei kaikki, mutta siitä huolimatta yhä onnettomammaksi ja yksinäisemmäksi tulee _ihminen_, Jumalan kuva. Kaupunkilaiskulttuurilta puuttuu juuri sitä, mikä kykenisi antamaan elämälle tukea ja sisältöä, puuttuu luja ja varma maailmankatsomus. Aineellisuus, kultainen vasikka hienommassa ja karkeammassa muodossa, lumoaa kaikki. Se on vallannut ajatustavat, tunteet, sanalla sanoen kaikki. Kun ihmiset näin pakoitetaan turvaamaan pelkkään materialismiin, näkevät he edessänsä kammottavan tyhjyyden ja autiuden. Itsemurhat, kevyt huvittelun halu, aistillisuus y.m. miljoonakaupungin silmiinpistävät ilmiöt sitä kaikkein selvimmin todistavat. Näin ollen herää kysymys: eikö aikamme kaupunkilaiskulttuuri olekin vain hienostunutta raakuutta ja siveellistä rappeutuneisuutta. Elämäntuska toisaalta osoittaa, että ihminen on henkiolento ja että sivistys, joka sen unohtaa, ei olekaan sivistystä.

Miljoonakaupunkiemme elämä todistaa, että huolimatta äärettömistä teknillisistä saavutuksista, olemassaolon kaunistamisesta ja elinehtojen parantamisesta ihmisen sisäinen olento on onneton ja yksin. Sisäinen ilo puuttuu. Ihminen on kullastaan huolimatta köyhä, tyhjä ja pintapuolinen. Näin julistaa aikakautemme johtava kaupunkilaiskulttuuri sisimmän ytimensä sairaaksi ja mädäntyneeksi. — Terve elämä synnyttää lakkaamatta sisäistä sielun iloa, mutta suurkaupunkien elämä ei sitä tee.

Erehdys on siinä, että teknillinen tieto- ja järkisivistys asetetaan luonteenkasvatuksen edelle, vaikka pitäisi olla päinvastoin. On unohdettu suuren Schillerin sanat: “Sille, joka on jo niin pitkälle joutunut, että on järkeänsä hionut sydämensä kustannuksella, sille ei pyhin ole enää pyhää, sille ei ihmiskunta eikä jumaluus ole mitään, kumpikaan maailma ei ole mitään hänen silmissään.” Miljoonakaupunkien johtama sivistysihanne tunkeutuu vain järkeen ja muistiin eikä sielun ja sydämen syvyyteen. Se ei voi ajanoloon sisäistä ihmistä tyydyttää.

Siksi maailma nykyään elääkin sivistysihanteensa puhdistuskautta. Ihmiskunta on joutunut erhetystensä kiirastuleen puhdistumaan. On selvää, että järjenkin saavutukset tuovat iloa mukanansa, mutta se ilo ei ole välitöntä, vaan kylmää kuin jää. Se on myöskin vaarallista iloa, sillä sen kautta voimme sisäisesti vilustua ylpeydestä ja itserakkaudesta. Oikea uhrautuva rakkaus paleltuu kuoliaaksi ja kurjuus valtaa yhteiskuntaelämämme.

Me näemme suurkaupunkien mahtavien elämästä kuinka he suurelta osalta hajoavat aistillisten, vieläpä eläimellistenkin nautintojen lokaan, sillä itsevaltias järki vangitsee omantunnon ja sydämen, heittäen sen tyrmään, mutta aistiviettejä se ei kykene vangitsemaan. Järjen yksinvallan alla saavat ne vain yhä kehittyneemmän muodon ja tulevat yhä raaemmiksi.

Näin on Tantaluksesta uudelleen tullut ihmiskunnan vertauskuva sen kiihkeässä, kuumeisessa ilonjanossa, jonka se virtaavan veden äärestä tahtoo sammuttaa. Mutta kuta kiihkeämmin se kurottautuu siitä juomaan, sitä kauemmas väistyy virta. Tuo Tantalus — sanoo Emerson — on nähtävissä sekä New Yorkissa että Bostonissa. Hän on hyvällä tuulella, jatkaa E., sillä hän arvelee kerran vielä onnistuvansa, toivoopa tuota kallisarvoista juomaa saavansa pulloihinkin.

Miljoonakaupunkien johtama kulttuuri tekee ihmiskunnan ruumiillisesti ja henkisesti sairaaksi. Todistukena siitä, että asiat niin ovat, on hygienian, terveysopin, mitä suurin arvostaminen, joka Amerikassa on muodostunut hirvittäväksi ja mitä häikäilemättömimmäksi puoskaroimiseksi. “Ihmelääkkeitä” kaupitaan jos minkälaisia ja herkkäuskoiset ihmisparat maksavat kamalia veroja niitä kauppaaville loiseläjille. Samaa todistavat yhä lisääntyvät itsemurhat. Vaikka puhutaan kauniita sanoja elämän tunnustamisesta, olemassaolo- ja toimialailosta, lisääntyy itsemurhien luku kammottavalla vauhdilla. Katkerampaa ivaa kehutusta korkeasta kulttuurista ei voi ajatella. Toimeliaalla pelastusarmeijalla on New Yorkissa, Chicagossa y.m. itsemurhia vastustavia toimistoja itsemurhakandidaattien neuvomiseksi ja pelastamiseksi.

Miljoonakaupunkien kulttuurielämä pakottaa ihmiset elämään peloittavan korkean paineen alla miltei musertavassa jännityksessä. Tuntuu siltä kuin höyry ja sähkö sekä kaikenlaiset miljoonat eri koneet ja vangitut luonnonvoimat tahtoisivat kostaa ihmiselle pitämällä häntä alituisessa kuumeentapaisessa kiireessä ja hyörinässä, suomatta hänelle hetkeksikään ruumiin tai hengen lepoa.

Katsellessa miljoonakaupungin elämää tuntuu siltä kuin ihminen niissä kärsisi oman järkensä luomien hirviöiden orjuudessa. Ihmiset ovat kummallisen hätäileviä, ärtyisiä, rauhattomia, sanalla sanoen hermostuneita. Tämä hermostuneisuus on tarttunut ruumiiseen, henkeen ja moraaliin. Elämä on onnetonta ja ilotonta. Näyttää siltä, että nykyaikainen miljoonakaupunkilainen kärsii enemmän kuin minkään muun aikakauden ihminen. Suurkaupunkien köyhälistökortteli-eläjien elämä on helvettiä kauheampaa. Yksityiskohtaisia todisteita ei tässä tarvita. Jolla on silmät nähdä ja korvat kuulla, hän pistäytyköön New Yorkin, Chicagon, Bostonin, Lontoon y.m. köyhien kortteleissa, hän näkee edessään aikakautemme teknillisen äly-kulttuurin varjopuolet. Näännyttävää ja henkisesti kuolettavaa on myöskin työ suurissa tehtaissa, myllyissä, kuten Amerikan suomalaiset sanovat. Kauheata on elää tulikuumain höyrypannujen, takovien vasarain, surisevain pyöräin, kalskavien kangaspuiden tai hyriseväin puolain kamalassa melussa. Ihmisten kalpeat, uurtuneet kasvot puhuvat kieltä aikakautemme orjien elämästä.

[Kuva: Amerikkalainen haarakirjasto.]

Taloudelliset edut ratkaisevat menettelytavat, sanalla sanoen _kaikki_. Työnjako tehtaissa on tavallista, mutta kukaan ei huomaa, ei välitä huomata sitä tavatonta tappiota, minkä se henkisesti ja moraalisesti ihmiskunnalle aiheuttaa. Työnjako teollisuuden alalla muuttaa ihmisten elämän sieluttomaksi ja hengettömäksi. Työ, joka ei luo kokonaista, vaan rajoittuu yksityisosien valmistamiseen, ei tuota tyydytystä, se kasvattaa orjanmieltä. Kun katselee miljoonakaupungin tehtaista palaavaa työmieslaumaa tai jossain pilvenpiirtäjän konehuoneessa tai hississä koneellisesti toimivaa naista, muistuu mieleen muinaisten mahtavien Egyptin pyramiidien rakentajat ja jyviä jauhavat, itkevät naiset. Näiltä ihmisiltä on elämän onnen suurin välttämättömyys, _luomisen_ ilo, kokonaan kielletty. Sillä eihän ihminen tavoittele vain hyviä päiviä ja helppoja raha-ansioita, luomiseen — vaikkapa vähäiseenkin — on hänellä rajaton halu. Koneellisessa työssä tehtaissa tulevat ihmiset julmiksi, kovasydämisiksi ja rajuiksi, vieläpä petollisiksikin. Amerikka ylpeilee teollisuudestaan ja teollisuuden synnyttämästä kaupunkilaisuudestaan, eikä syyttä, mutta ylpeilköön vain. Kukaan ei ole vielä laskenut ja tiliä vaatinut miten paljo sisäistä ilomielisyyttä, miten paljo hiljaista tyytyväisyyttä ja kypsynyttä luomis- ja työkykyä se on koko ihmiskunnalta tukahduttanut. Mutta tulee aika, jolloin tämäkin vaatimus esitetään, sillä Jumala ei anna itseänsä pilkata.

[Kuva: Osa New Yorkia.]

Amerikka on kaupunkilaisuuden luvattu maa, yli 50 % asuu sen väestöstä kaupungeissa.

Se on Amerikan suurin onnettomuus. Kansan elämäntavat turmeltuvat, sielu väsyy, aistielämä kiihottuu, sanalla sanoen: elämä muuttuu baabelintorni-elämäksi, jolloin kaikenlainen jumalallinen poljetaan alas maahan. Mutta silloin myös kansakuntaa odottaa Baabelin tornin traagillinen kohtalo.

Työnjako teollisuuden alalla paloittelee ihmisen pieniin elämän sirpaleihin, niin että ihmiselle itselleen jäävä henkinen voima ei riitä mihinkään. Kaikki se valitus ja tuskanhuuto, joka Amerikan miljoonakaupunkien tehtaista kohoaa ylös korkeuteen, johtuu yksinomaan siitä, että aikakauden korkea teollisuuskulttuuri kehittää ihmisessä kaikkea muuta paitsi ei _ihmistä_. Oma etu, trustin etu ja tuotannon lisäys ei välitä ihmisolennon valistamisesta, vahvistamisesta, jalostamisesta tai kehittämisestä. Jos työmies kuolee, otetaan toinen. Koneen yksi rikkoutunut ratas tuottaa enemmän harmia kuin työmiehen kuolema. Edellinen täytyy ostaa, jälkimäisen saapi ilman.

Suuri kasvatusoppinut Foerster sanoo, että me ihmiset “teemme harvoin itsellemme tiliä siitä, miten suuressa määrin kaikkea iloamme masentaa siitä osattomaksi jääneiden mieliala: naurumme muuttuu hillitymmäksi, meluava ilomme tuntuu teennäiseltä ja on sisimmältä olemukseltaan pikemmin itsemme pettämistä kuin välitöntä riemua. Pintapuolisinkaan ihminen ei pääse tästä kirouksesta vapaaksi. Vaikkapa yhteiskunnalliset vastakohdat eivät häneen sisäisesti vaikuttaisikaan, kuuluu kuitenkin valitus kadulta hänen korviinsa, hän näkee uhmaavia ja jäykistyneitä kasvoja, hän kaipaa niissä myötäilon ilmettä ja häiriytyy siitä, mikä näiden kasvojen ja ilmeiden takana on. Voidaksemme nauraa täytyy meillä olla omantunnon rauha, sillä vilpitön nauru tulee syvältä, kuivatuista kyynelistä, katkotuista kahleista ja voitosta itsekkyyden ylitse. Epäilemme omaa nauruamme, jos muut vaikenevat; ilo on kuorolaulua. Me emme enää tiedä mitä onni on. Me opimme sen tuntemaan vasta silloin kun teknillinen kehitys ja yhteiskunnallinen järjestys on voittanut sen suuren yhteiskunnallisen murroksen, johon suurteollisuus, luomalla suurkaupungit, on meidät vienyt, ja _korkeammat ihanteet jälleen tuovat siunausta ihmiskunnan yhteistyölle._”

[Kuva: Singerin tehdasyhtiön talo, New Yorkin ylpeys.]