Part 4

Amerikkalainen “runnaa” koneilla. Yhä uusien ja uusien kojeiden keksiminen innoittaa kaikkia. Pienimmällekin keksinnölle omistetaan mitä suurinta huomiota. Amerikka on kekseliäisyyden ja yritteliäisyyden maa. Suomalainenkin siellä saapi tässä suhteessa siivet allensa, seura tekee kaltaisekseen.

[Kuva: Beltsvillen koefarmi lähellä Washingtonia D. C. Yhdysvaltain Maatalaousdepartementin Dairy-osaston alainen.]

AMERIKAN “MAALAISLIITTO”.

Kuten olemme jo aikaisemmin maininneet, on amerikalainen yhteiskunnallinen kansanvalta trustien ja kahden vuoronperään hallitsevan puolueen johtajien väliin ahtaalle puserrettu. Raha ja puoluejohtajat määräävät maan politiikan suunnan; kansanvaltaisuus on suurelta osaltaan vain lippuna, jonka suojassa omia itsekkäitä etuja ajetaan. Työväenliike on maassa verrattain heikko. Se ei ole ainakaan tähänastisella toiminnallaan suuriakaan aikaansaanut. Valtaa pitävät demokraatit ja republikaanit, jotka edustavat “kahta mieltä samassa ajatuksessa”, kuten näitä molempia puolueita arvostelevat Amerikan “maalaisliittolaiset”, Nonpartisen Liiton jäsenet. He ovat sitä mieltä, että nuot valtaa pitävät puolueet ovat menettäneet nuoruuden tuoreutensa ja että nyt niiden johtajat sovinnossa jakavat keskenänsä tuottavat ja vaikutusvaltaiset virkapaikat. “Niillä ei ole enään mitään periaatteita, niiden ainoa pyrkimys on säilyttää sovinto omissa riveissään.” Ne ovat sekaantuneet toisiinsa, vanhentuneet ja aikansa eläneet. Edistyksen henki on niissä muuttunut vallanhimon hengeksi. Ne ovat menneen ajan puolueita. Seurauksena tästä on luokkalainlaadinta sen kaikkein vaarallisimmassa muodossa. Pankki-trustit hallitsevat entistä lujemmin. “Republikaani-demokraatti-kaksoiset ovat luokkapuolue ja ovat ne kuuliaisia lapsia kasvatusisälleen, Wall-kadun pankkiiriryhmälle.”

Näin ajattelevat ne — ei suinkaan vähäiset kansalaispiirit — jotka nykyään luovat uusia yhteiskunnallisia arvoja Amerikan Yhdysvalloissa ja jollainen kieltämättä on Nonpartinen Liitto, joka suurin piirtein katsoen vastaa Suomen Maalaisliittoa ehkä enemmän kuin minkään toisen valtakunnan maalaispuolue. Tällä nuorella puolueella on ollut menestystä kaikkialla farmarien keskuudessa. Se ei ole toistaiseksi esiintynyt itsenäisenä puolueena valtiollisissa vaaleissa, vaan on se esim. Pohjois-Dakotassa vallannut valtapuolueitten järjestöt ja ajanut sitä tietä omat miehensä lainsäädäntölaitoksiin.

Nonpartisen Liiton johtaja on Mr. A. C. Townley, entinen farmari ja yksi kaikkein parhaita Amerikan puhujia. Hän on pankki-trustien ja kauppakamarien puolelta koko valtakunnan ehkä enimmän vihattu mies. Tällä kertaa tämä farmarien yhteiskunnallinen herättäjä istuu linnassa Minnesotan vakoilulain nojalla annettua kolmen kuukauden rangaistusta suorittamassa. Tästä tuomiosta kirjoittavat Nonpartisen Liiton lehdet m.m. seuraavaa:

"Jos koskaan on tapahtunut oikeuden väärinkäytöstä, joka olisi kiihoittanut Yhdysvaltain kansalaisia kapinaan, niin sellainen tapaus on Nonpartisen Liiton presidentin Townleyn joutuminen vankilaan teräsristikkojen taakse. Kun syytökset oikeudessa voidaan keinotekoisesti todistaa ja siten tuomio langettaa, niin se voidaan tehdä ketä vastaan tahansa, olkoonpa hän sitten syyllinen tai syytön. A. C. Townley on meidän johtajamme ja hän edustaa ainoaa maanviljelijäin liikettä, jolla on mitään arvoa, joka taistelee monopoleja ja ahneutta vastaan. Townleyn on mentävä vankilaan sentähden, että hänellä on tarmoa ja selkärankaa taistella niitä verenimijöitä vastaan, joilla on kädet maanviljelijäin taskussa kyynärpäitä myöten.

Me olemme halveksittavia raukkoja ellemme puolusta johtajaamme, sillä häntä vastaan ei ole voitu mitään vääryyttä todistaa. Maanviljelijöinä me tuotamme kansakunnallemme leivän ja miljoonat meistä joutuvat vararikkoon sentähden, että tuotamme noita tärkeitä elintarpeita tappioksemme.

Milloin tämä vääryys loppuu?

Nämä rosvot eivät tule luovuttamaan ylivaltaansa ennenkuin kansalaiset käyttävät oikeuksiaan vaaliuurnalla puhdistaen hallituksemme perinpohjin, presidentistä koirapoliisiin asti.

Ellei tämä tapahdu, niin meidän on parhainta muuttaa vanha sananparsi “urhojen kotimaasta” ja sanoa sensijaan “orjien kotimaa”.

Samalla kun tämä kelpaa näytteeksi aito amerikkalaisesta sanankäytöstä, samalla se osoittaa kuinka kovaa taistelua nousevan “maalaisliiton” täytyy käydä. Mutta vastustus on turhaa, Amerikan 12-miljoonainen maatyötä tekevä äänestäjäkansa valveutuu. Sen yhteiskunnallista heräämistä ei voida enään seisauttaa, vaikka minkälaisia keinoja käytettäisiin sitä vastaan. On tapahtunut niinkin, että liiton järjestäviä matkasihteereitä on raa'asti kohdeltu, riisuttu alasti, tervattu ja höyhennetty, mutta aina päinvastaisella tuloksella kuin mitä on tarkoitettu.

Suurin syytös tätä uutta yhteiskunnallista liikettä vastaan on se, että liitto ei ole muka isänmaallinen puolue. Tämän syytöksen on heittänyt m.m. niinkin huomattu henkilö kuin entinen presidentti Taft.

[Kuva: Kauranolkia poltetaan suomalaisella farmilla. Surullista, mutta totta.]

Syytökset ovat siis samanlaatuisia kuin “vanhassa maassakin”. Onhan meilläkin maalaisliittoa syytetty sosialismiin taipuvaisuudesta, sivistysvihollisuudesta ja vieläpä jumalattomuudestakin. Ja pääasiassa aivan samanlaisilla perusteilla ja samanlaisista vaikutteista.

Nonpartinen Liitto on saanut alkunsa Pohjois-Dakotassa, joka on yksi Yhdysvaltain suurimmista valtioista, hyvin harvaan asuttu. Vaikka pinta-ala on 70 tuhatta neliömailia, asuu siellä vain 700 tuhatta ihmistä, joista 80 % farmareita. Ainoastaan 10 % asuu kaupungeissa. Suurimmassa kaupungissa on vain 22 tuhatta asukasta.

Pohjois-Dakotan farmarit ovat suurimmaksi osaksi pohjoismaalaisia, joukossa saksalaisia ja venäläisiä, joitten kaikkien esivanhemmat tulivat noin sukupolvi takaperin näille silloin vielä viljelemättömille aavikoille, joilla kuljeskeli puhvelihärkä, hirvi ja poro.

Yhdessä miespolvessa on tästä maasta tullut liittovaltain kenties suurin maanviljelysvaltio. Uskallusta ja tarmoa on se asukkailta kysynyt.

[Kuva: Duluthilainen “hoopoo”. Alkuaan Heikki Vuoriniemi Ähtäristä.]

Mutta vaikka tämän aavikkovaltion farmarit tuottivat vuosi vuodelta yhä suurempia satoja, pysyivät he köyhinä. V. 1915 oli enempi kuin ⅔ farmeista kiinnityslainain alaisia ja ¼ vuokralaisia.

Farmarien hiellä ja työllä rikastuivat vain pankkiirit, myllärit, viljanostajat ja vakuutusasiamiehet.

Tällainen onneton tila syntyi yhden miespolven aikana. Maanviljelijäin köyhtymisen syynä oli kurja viljanmyyntijärjestelmä, jota johdettiin Chicagon y.m. viljanosto- ja myllykomppanioitten kautta. Farmareita kohdeltiin kuin muinaisen mahtavan Rooman alusmaitten veronmaksajia. Rahamiehet, myllärit, vakuutusmiehet, teurastuslaitokset ja rautatiet pitivät Pohjois-Dakotaa alusmaanaan. Rautatierahdit esim. olivat 40 % korkeammat kuin naapurivaltioissa. Valtion kauppavaihto tapahtui rajojen ulkopuolella. Kaiken tämän lisäksi saivat farmarit kärsiä kaikenlaista epärehellistä kohtelua. Viljasato-säiliöt kuuluivat maan rajojen ulkopuolella oleville rahayhtymille, jotka järjestivät viisaasti kaikki maksut maksettaviksi syksyllä. Näin pakotettiin maanviljelijät myymään viljansa halpana aikana. Vilja luokiteltiin mielin määrin, vieläpä punnittiinkin väärin. Teräväpäisemmät farmarit kokeilivat ja veivät saman kuorman useampana päivänä arvioitavaksi viljasäiliömiehelle, joka aina arvioi ne eri tavalla. Niinikään huomattiin, että viljan ostajat möivät paljon enemmän kuin mitä olivat ostaneet. Vilja oli käsittämättömällä tavalla lisääntynyt säiliössä ollessaan. — Petoskauppa tuli räikeästi näkyviin v. 1916, jolloin kuumat tuulet vaikuttivat sen, että nisun jyvä oli kurttuinen ja pieni. Tämän johdosta viljanostajat kuuluttivat maailmalle, että Pohjois-Dakotan vilja ei kelpaa ihmisille, vaan se on syötettävä kanoilla ja sioilla. Hinnat halpenivat ja koko sato myytiin ala-arvoisena, halpana viljana. Muutaman kuukauden kuluttua julistivat samat ostajat, että tämä sama vilja on paljon parempaa kuin tavallisten vuosien vilja, ja kiskoivat jauhoista entistä korkeamman hinnan.

Näin häikäilemättömästi ryöstettiin farmareilta miljoonia dollareita.

Tällaiset syyt herättivät leivänkasvattajat ja saattoi heidät yhtymään Nonpartiseen Liittoon.

Kuvaavaa Pohjois-Dakotan farmarien sorrosta on myöskin valtion viljansäilytysaseman perustamispuuha. Farmarit tulivat siihen vakaumukseen, että oman valtion säilytysasema pelastaa heidät nylkyrien käsistä. Melkein yksimielisesti määräsivät he lainlaatijakunnan rakentamaan tuon säiliön, mutta lainlaatijakunta keksi tekosyyn ja väitti, että se on perustuslainvastaista toimintaa. Nyt farmarit seuraavissa vaaleissa määräsivät perustuslain muutettavaksi, ja sitten viljasäiliö omaan valtioon. Mutta lainlaatijakunta ei nytkään totellut, vaan alkoi vehkeillen selittää, että heille ei ole sanottu laitetaanko se maan rajojen sisälle vaiko jonnekin lähelle myyntipaikkoja. Kolmannella kerralla määräsivät maanviljelijät sen laitettavaksi maan rajojen sisäpuolelle, mutta ei vieläkään lainlaatijakunta asiaa päättänyt, sillä ei ollut muka varoja tähän tarkoitukseen. Vasta neljännellä kerralla täytyi lainlaatijakunnan rakentaa valtion viljasäiliö. Näin taisteltiin 8 vuotta ennenkuin toivottu tulos saavutettiin. Lainlaatijakunta oli täydellisesti mylly-yhdistyksen asiamiesten ja rautateiden omistajien vaikutuksen alainen, eikä rohjennut kuulla valitsijainsa ääntä. Äänten ostaminen on niinikään Amerikassa onneton yhteiskunnallinen tauti.

Sodan sytyttyä syytettiin Nonpartista Liittoa epäisänmaallisuudesta. Sen puhujia tervattiin ja höyhennettiin, vaikka esim. Pohjois-Dakotan farmarit tekivät kaikkensa sodan hyväksi. Vastustajat sanoivat taistelevansa Euroopassa kansanvallan puolesta, mutta itse lankesivat mitä törkeimpään tyrannivallan tavoitteluun.

Näistäkin muutamista esimerkeistä jo huomaa, kuinka Amerikan maanviljelijäin yhteiskunnallista heräämistä vastustetaan pääasiassa aivan samoista vaikutteista kuin “vanhassa maassakin”. Tulemme tämän kertomuksen loppupuolella vähän puhumaan Suomen maanviljelijäin yhteiskunnallisen liikkeen, maalaisliiton taisteluista, sen voitoista ja tappioista.

MATKAN VAIHEISTA “RAUTA-ALUEELTA”.

Duluthin kaupunki Minnesotan valtiossa sijaitsee mitä ihanimmalla paikalla. Kauniita vesiä ja kumpuja on kaupungin lähistöllä. Kaupunki on yksi suurimmista suomalaisen asutuksen keskuksista. Täällä asuu useita huomatuita suomalaisia. Pistäydyin tässä kaupungissa kaksi kertaa. Puhetilaisuus oli järjestetty erääseen matalaan, hyvin epämukavaan huoneistoon, johon “katukaarojen” räminä häiritsevästi kuului ja jossa ei riittänyt salin ja sen sivuhuoneitten tilavuudesta huolimatta tilaa läheskään kaikille sisäänpyrkijöille. Duluthin kaupunki on äärimmäisen räikeitten suomalaisten sosialistien pesäpaikka. Täällä ensi kerran häirittiin “vanhan maan lahtari-edustajaa”. Entinen suomalainen “herrasmies”, joku “professori” Rissanen esiintyi täällä joukkonsa kanssa, kysellen silakkain hintoja Suomessa y.m. roskaa, jossa ei ollut mitään asiallista vaan joka oli edeltäkäsin järjestetty häiritsemistarkoituksessa. Mutta kaikki meni lopulta rauhallisesti. Tosin vielä kadullakin sain kunniani kuulla, mutta kun menin rauhallisesti hymyillen miesten keskelle ja lupasin viedä heidän vanhemmilleen ja omaisilleen — useita nimittäin tunsin joukosta, olipa siellä sukulaisianikin Alavudelta — terveisiä, hiljeni meteli, kasvojen ilmeet pehmenivät ja miehet läksivät harvakseen astelemaan kohti kotejansa.

Duluthissa tapasin, kuten jo sanoin, useita huomatuita Amerikan suomalaisia. Isänmaanystävät olivat järjestäneet illalliset “Suomi-vieraalle” helmikuun 12 päivänä Abraham Lincolnin päivän illaksi. Tästä tilaisuudesta, sen lyhyydestä huolimatta, muodostui harvinaisen isänmaallinen hetki. Tapahtui näet niin, että juhlassa tapasivat toisensa ensimäinen suomalainen, joka istuu Yhdysvaltain kongressissa, lakimies Oscar Larson, ja allekirjoittanut, Amerikassa ensimäisenä vieraileva vapaan, itsenäisen Suomen eduskunnan jäsen. Päiväkin oli merkillinen, olihan se suuren Lincolnin päivä. Henkilöt ovat tällaisissa asioissa sivuseikkoja, varsinkin mitä allekirjoittaneeseen tulee, mutta tapaus oli mieliinpainuva ja innostava.

[Kuva: O. J. Larson ja Lauri Perälä.]

OSCAR J. LARSON.

Seuraavana päivänä sain kutsun saapua tervehtimään Oscar J. Larsonia, tuota kuuluisinta Amerikan suomalaista. Liikemies Salon autolla, hänen sekä lakimies Victor H. Granin seurassa saavuimme määrä-aikana Larsonin lakiasiaintoimistoon, jossa Amerikassa syntyneet suomalais-neidot ottivat meidät vastaan ja veivät vastaanottohuoneeseen.

Huone oli yksinkertainen, suuria lakikirjoja seinien suuruiset hyllyt täynnä. Abraham Lincolnin ja Theodor Rooseveltin suuret muotokuvat olivat seinällä. Hetken odoteltuamme saapui mr. Larson. Hän on kookas, komea mies, iältään hiukan yli 50 vuoden, persoonallisuus, jonka käytöksestä puuttuu kokonaan tuo meille suomalaisille nousukasluontoisille ominainen teennäisen pinnistetty juhlallisuus. Tuntui aivan kuin olisi vanhaa tuttavaansa tervehtinyt. Puhelimme kauan Suomen asioista ja hän lupasi tehdä kaikkensa synnyinmaansa hyväksi.

Mr. Oscar Larson on syntynyt Oulun kaupungissa toukok. 20 p. 1871. Hänen vanhempansa muuttivat pian senjälkeen Kuusamoon ja sieltä, Oscar-pojan ollessa viiden vuoden vanha, Amerikkaan, asettuen asumaan Calumetin kaupunkiin Michiganin valtiossa. Oscar alotti koulunkäyntinsä kaupungin kansakoulussa. Sieltä päästyään palveli hän kauppa-apulaisena. Ryhtyi jatkamaan lukujaan, suorittaen v. 1891 tutkinnon Northern Indianan Normaalikoulusta, siirtyen sieltä Michiganin yliopistoon kirjallisuustieteelliselle osastolle, myöhemmin ryhtyen lakia lukemaan, ja suoritti lakitutkinnon v. 1894.

Lakimies Larson on innokas poliittisen toiminnan mies. On toiminut yleisenä syyttäjänä pitkät ajat, käyden aina Italiasta asti hankkimassa todistajia ajamiensa asiain selville saamiseksi.

Duluthiin muutti hän v. 1907 perustaen sinne lakiasiain toimiston. V. 1910 oli hän kuparisaarelaisten ehdokkaana piirituomarin virkaan. Hän kuuluu republikaaniseen puolueeseen ja on viime vaaleissa valittu Yhdysvaltain kongressiin. Puhujana on hän laajalti tunnettu, ympäri Yhdysvaltain.

Vaikka hän on jo lapsena siirtynyt Amerikkaan, rakastaa hän silti synnyinmaatansa. Saamme olla ylpeitä tästä Kuusamon pojasta, sillä kukapa tietää, mitä hän vielä voipi tehdä paljon kokeneen köyhän isänmaansa hyväksi. Suomalaisten v. 1899 kääntyessä presidentti Mc Kinleyn puoleen Suomen asiassa oli Oscar Larson johtavana sieluna siinäkin. Hän se myöskin sai aikaan, että Michiganin valtion lainlaatijakunta v. 1899 heinäkuun 7 päivänä teki päätöksen, jossa lausuttiin syvä paheksuminen Venäjän Suomea kohtaan harjoittamaa sortoa vastaan ja vaadittiin Yhdysvaltain presidenttiä tarttumaan asiaan.

Luonteeltaan mr. Larson on iloinen ja hilpeä. Toivorikkaalla mielellä hän isänmaatansa ajattelee. Kehoitti järjestämään voimakkaan reklaamityön vapaan Suomen tunnetuksi tekemiseksi Amerikassa. Sitä asiaa on hänen mielestään heikosti hoidettu. Jos amerikkalaiset tietäisivät, kuinka kaunis “vanha maa” tuhansine järvineen ja valoisine kesä-öineen on, niin kilvan he huvimatkansa Suomeen ohjaisivat. Edelleen hän toivoi, että sovinnollisempi henki puolueitten kesken saataisiin aikaan. Antakaa arvoa vastustajallekin. Älkää riistäkö toisiltanne kunniaa ja leipää. Hävinneen on tunnustettava häviönsä, "mies se on hävinnytkin". Valtiollisten vankien armahtamiskysymyksessä oli hänellä paljon toivomisen aihetta. Sisäpoliittisia oloja tuntemattomana ei kuitenkaan tahtonut tuomarina esiintyä. Toivoi, että kapinan jälkiselvittelyt mahdollisimman pian loppuunsuoritettaisiin. Venäjän läheisyyttä piti luotto-olojemme suurimpana vastuksena.

Suomea hän puhuu huonosti. Sanavarasto on kovin pieni.

Ei ollut aikaa kauemmin viipyä tämän huomattavimman siirtolaisemme luona. Täytyi rientää eteenpäin.

Kävin vielä ystävällisen mr. Salon sievässä huvilassa, samoin lakimies Granin kodissa. Mr. C. H. Salmisen konttorissa viivyin kauemmin, sillä hän on sikäläisen Päivälehden johtomies ja samalla etevä liikemies, jolla on rahanvälitys ja piletti-liike siirtolaisia varten. Liiketoimensa vuoksi on hän seutukunnan suomalaisten kruunamaton varakonsuli. Tavaton oli se tungos, jonka näin hänen konttorissaan. Kysyjiä, avun- ja neuvonpyytäjiä oli jos minkälaisia. Nykyään tämä toimenmies on Suomessa. suunnittelemassa liiketoimiensa suurentamista ja suomalaisen kirjallisuuden levittämistyön voimistuttamista siirtolaisten keskuudessa. Mr. Salmisen työ siirtolaisten keskuudessa on tunnustuksella mainittava.

Duluthista kulki matkani Ely-nimiseen pieneen sievään kaupunkiin. Kesällä lienee tämä seutu mitä ihanin. Suomalaisia on kaupungissa ja ympäristöllä noin 2 000. Kalevan Ritarit johtavat maamiestemme henkisiä pyrinnöitä.

Asemalta ajoimme alajärveläisen työmies Heikki Metsäpellon komealla autolla juvelikauppias Abraham Savolaisen hauskaan kotiin ja sieltä nukkumaan kauppias J. E. Porthanin taloon. Puhetilaisuus oli kalevalaisten talolla. Yleisöä tungokseen asti. Kuulijakunta erittäin mukanapysyvää ja puhujaa miellyttävää. Seutukunnan suomalaisten sivistystason huomasin kohoavan koko paljon yläpuolelle siirtolaisten yleisen sivistyksen keskitasoa.

Luentojen loputtua pidettiin Kalevan Ritarien kokous, jossa vakavasti keskusteltiin tämän erikoisen liikkeen ulottamisesta Suomeen asti. Monia ajatuksia siinä herätettiin puolelta jos toiselta. Elyn ritarit muodostavat yhden kaikkein parhaita “majoja” s.o. paikallisosastoja tässä järjestössä.

Myöhään yöllä loppui kokous ja iloinen, oikea savolainen veitikka, liikemies Savolainen saatteli “Suomi-vieraan” kotiin. Yöllä käytiin vielä hienoa jalokivikoristeliikettäkin katsomassa.

Elystä jäi mieleen hauskat muistot.

Seuraava puhetilaisuus oli Palossa. Seutukunta tekee synkän vaikutuksen. Tuntuu aivan kuin seisoisi suomalaisen tyystin raiskatun entisen mahtavan tukkimetsän syrjässä. Tänne raiskattuun aarniometsään ovat suomalaiset tulleet n.s. “kantofarmareiksi”. Ilmasto ja maanlaatu on pääasiassa samanlaista kuin Suomessa.

Suomalaisia on täällä noin 500. Postia hoitaa suomalainen kauppias Aug. Halmetoja. Kylän “supervaiserina” on suomalainen Matti Rahko. Yötä olin suomalaisen kirjainkustantajan A. Rekosen luona. Hän on yksi siirtolaistemme merkkimiehistä. 15 vuotta on hän kiertänyt ympäri Yhdysvaltoja suomalaisten keskuudessa tiedonjanoa puheillaan herättelemässä ja kirjallisuutta, ennenkaikkea sanomalehtiä levittämässä.

Kunnollinen mies!

Suuria palkkoja ei hän ole etsinyt. On tehnyt vain sellaista työtä, johon on voinut innostua. Kirjojen ja lehtien kauppaaminen on hänen intohimonsa. Hauskana ja sukkelana savolaisena on hän vastustamaton tässä toimessaan. Ikää kuuluu miehellä olevan 65 vuotta, mutta kun hän tuli vastaani, sieppasi matkalaukkuni ja läksi, luulin miehen olevan siinä 35 vuoden korvilla, ainakin nuoremmaksi itseäni miestä luulin. Annoin hänen — isäkseni sopivan miehen — kantaa laukkuani!

Häpesin. —

Nuorelta, aivan harvinaisen nuorelta hän näyttää.

Nyt hän on kiertolaiselämän jättänyt ja ostanut maata ensiksi etelästä Mississipin rannalta, mutta kun siellä oli “rokotiilejä”, muutti Aatu Rekonen Minnesotaan ja toisten suomalaisten kanssa perusti uuden siirtolaiskunnan, jolle annettiin nimeksi Palo. Seutukunnan viljelys on vasta parinkymmenen vuoden vanhaa, mutta silti pitkälle ehtinyttä. Maisema muistuttaa suomalaista järvimaisemaa, on todella kuin meidän Savoa.

Täällä Aatu viihtyy vaimonsa kanssa. Hän on aivan hiljan mennyt naimisiin.

Aatu Rekosen työ siirtokansan keskuudessa on ollut sen laatuista, että jonkinlainen tunnustus isänmaan puolelta olisi paikallaan. Minulle kerrottiin kuinka Suomesta on ritarimerkkejä Amerikkaan lähetetty sellaisillekin, jotka niitä pilkaten käyttävät — naamiohuveissa, mutta Rekosen kaltaiset isänmaalliset miehet ovat unohtuneet.

Palon pitäjä on voimakas todistus suomalaisesta korvenraivaajatarmosta. Surullista, että isänmaassamme ovat yhteiskunnalliset olot olleet ja edelleenkin ovat sellaiset, että tuollainen jättiläistarmo ei pääse omassa maassamme oikeuksiinsa.

Postimestari Halmetojan autolla kyydittiin “puhuja” Evelethin nuoreen rauta-alueen kaupunkiin. Tämä oli ensimäinen paikka, jossa en tiennyt minne menisin, kenenkä neuvoihin turvautuisin. Menin suoraan “haalille” ja siellä sain kuulla esitelmäni ajan. Huone oli täälläkin kuulijoita täynnä ja puheitten loputtua ilmestyi eteeni monia vanhoja tuttavia Alavudelta y.m. Seutukunnalla on suuri suomalainen kirjasto ja ennemmin, muutama vuosi sitten, ovat suomalaisten sivistysharrastukset olleet erittäin virkeitä. Nyt ne olivat lamassa.

[Kuva: Pastorit herra ja rouva Lappala lapsineen.]

Mr. Juhani Aho Alavuden Kuorasaholta ohjasi minut täältä suureen Virginian kaupunkiin. Siellä oli erittäin ystävällinen vastaanotto. Pastori Risto Lappala, tohtori Jussi Räihälä, liikemies Juho Ketola Lapualta y.m. olivat vastassa. Pastori Lappala on vapaamielisen kristillisen seurakunnan pappi ja hänen vaimollansa on samanlainen virka. Rouva Lappala lienee ensimäinen suomalainen nainen, joka on vihitty papiksi.

[Kuva: Virginian suomalaisia valokuvassa “Suomi-vieraan” kanssa.]

Kaupungissa on noin 3 000 suomalaista. Suuri ja kaunis kaupunki! Kuulijoita, kuten tavallista, huoneitten täydeltä ja innostus sellainen, että mies melkein pakotettiin vielä toisenkin kerran kaupunkiin tulemaan. Aikaa ei siihen kuitenkaan riittänyt.

Nashwaukin kaupunki on lähellä Virginiaa. Pieni kylä, noin 500 suomalaista.

Täällä tutustuin etevään suomalaiseen musiikkimieheen Vihtori Taipaleeseen. Hän johtaa suurta orkesteria ja on paikkakunnan korkeakoulun musiikinopettajana. Hänellä on myöskin oma perheorkesteri, jonka kanssa hän saapuu ensi kesänä Suomeen, esiintyen intiaanipuvuissa. Hänen rouvansa on kaupungin postimestarina.

Seutukunnan suurin farmari on Matti Suutari. Useita suuria suomalaisia liikkeitä on kaupungissa.

[Kuva: Vihtori Taipale.]

Taipaleen kotiorkesterin kanssa matkustin Hibbingiin, joka on aivan lähellä edellistä kaupunkia. Täällä muodostui puhetilaisuudesta harvinainen juhla, sillä Taipaleen perheorkesteri soitteli kaikki väliajat. Hibbingin suomalaiset ovat riitaista väkeä, jonka vuoksi kaikki yhteiset sivistysharrastukset ovat kokonaan lamassa. Rautainsinööri K. L. Haataja lienee seudun huomatuin suomalainen.

Kuulijoita oli täälläkin kaikesta huolimatta hyvin paljon.

Tuiman pakkasen paukkuessa kuljin täältä Kettle-Riverille, kolkoimmalle kulmakunnalle Minnesotassa. Kauhea tulipalo on täällä hävittänyt asutuksen. Monen neliömailin alueelta paloi kaikki, joukossa paljon ihmisiäkin. Uutta elämää parhaillaan ylös yritettiin.

[Kuva: Vihtori Taipaleen perhe-orkesteri Nashwaukista. Orkesteri saapuu ensi kesänä Suomeen, esiintyen m. m. Tampereen maanviljelysnäyttelyssä.]

Seutukunta on pientä farmiseutua. Suunnaton tulipalo on tehnyt hirveätä jälkeä. Noin 350 ihmistä paloi; ei ollut minne paeta, kun tulen valta riehui yllättävänä elementtinä, joka nieli kaikki mitä eteen sattui. Monet pakolaiset kuolivat autoihinsa tielle. Ne, jotka pelastuivat, upottautuivat kuivuneen joen mutaan tai muuhun kosteaan maahan. Ystävällisiä, kärsineitä kansalaisiamme oli puhetta kuulemassa huoneen täydeltä. Seppä Paakkarin vieraanvaraisessa kodissa viihtyi väsynyt matkamies kuin kotonaan. Matka, nimittäin lopulle ehdittyään, alkoi tavattomasti rasittaa. — Tämän seudun suomalaiset muistuttivat meidän isäntiämme ja seppä Paakkari kyliemme seppää.

Seuraavana päivänä ajoimme mr. Paakkarin autolla Cloquetin kaupunkiin, joka palon jäljestä on entistä ehompana noussut. Puhetilaisuus täällä muodostui matkan ikävimmäksi, sillä hyvät suomalaiset “äkkijyrkät” sosialistit häiritsivät puhujaa sen kuin ehtivät. Työväentalo, jossa puhe pidettiin, oli “äkkijyrkkiä” kuulijoita jotenkin täynnä. Ilman takkia, jalat tuolin sarjalla “toverit” kompasanojansa ja ilkeämielisiä kysymyksiänsä puhujalle esittelivät. Lopuksi uhkasivat melkeinpä käsirysyllä “opettaa Suomen lahtarille” internatsionaalisia oppejansa. Selvisin kuitenkin ilman sen pahempaa.

Samana päivänä puhuin Cloquetin lähellä kansakoululla. Kuulijoina seutukunnan kiihkeimmät uskovaiset, jotka juuri tulivat suomalaisen pastori Kuusiston pitämistä “seuroista”.

Kummallinen päivä!

Kahdenlaisia kiihkoilijoita. Kaukana vieraalla maalla eksyy suomalainen sielu _uskomaan_ milloin mitäkin. Toiset kiihkoilevat uskonnolla, toiset yhteiskunnallisella “äkkijyrkkyydellään”. Uskonnollinen kiihkoilu on Amerikassa vapaata, mutta “äkkijyrkät” joskus — tervataan ja höyhennetään.

Brule Wisconsin on kantofarmarialuetta, noin 5 000 suomalaista. Täällä tapasin paljon eteläpohjalaisia tuttavia.

Erikoisemmin mieleeni on jäänyt Ironwood Michiganissa. Asemalla oli vastassa useita karstulalaisia eli “karstusia”, joukossa ystävällinen Matti Tikkala ja Antti Haapoja, viimeksimainittu Härmästä. Puhetilaisuus kalevalaisten “haalilla” muodostui juhlahetkeksi, jota ei voi unohtaa. Puhuin täällä kaksi kertaa. Toisella kertaa olivat rouva Tikkala ja neiti Helmi Länttä y.m. naiset järjestäneet hauskan perhejuhlan, jossa laulut ja puheet vuorottelivat myöhään yöhön. Isänmaallista mieltä ja kotimaan kaipausta pulppusi tämän seudun suomalaisten sieluista. Varsinkin Tikkalan perhe ja heidän liikekumppaninsa työ suomalaisuuden hyväksi paikkakunnalla oli ihailtavaa ja liikuttavaa. Täällä oli minulla tilaisuus syvemmin pilkistää Amerikassa syntyneitten suomalaisten nuorten sieluelämään, sellaisten nimittäin, joilla on sivistystä ja jotka ovat hyvästä kodistaan vanhempainsa opetuksella imeneet sieluunsa suomalaisen hengen. Monenlaiset ja raskaat ovat ne ristiriidat, jotka tällaista nuorisoa rasittavat ja tuottavat heille kärsimyksiä. Aikamme nuoriso on onnetonta kaikkialla sivistyneessä mailmassa, mutta paljon ja kaikenlaisia esim. suomalaiselle nuorisolle tuntemattomia tuskia täytyy siirtolaisnuorison kestää eikä heidän elämänsä koskaan ole ehyttä ja kokonaista. Äidin ja isän kertomukset kotimaasta ovat heillä aina pitkin elämää kaipauksen ja syvän tuskan tuottajina. Toisaalta taas Amerikka, joka on heidän synnyinmaansa ja jonka maan kansalliset ja uskonnolliset olot koulukasvatuksen kautta ovat heille tulleet rakkaiksi, vetää heitä puoleensa. Monet herkät, tunteelliset luonteet eivät kestä näitä ristiriitoja, vaan murtuvat sielullisesti. Heistä tulee tuollaisia elävinä kuolleita joukkosieluja, joilla ei ole mitään sisäistä innostusta, ylevään ja hyvään pyrkivää sisäistä voimaa. Huvittelunhalu ja aineellisuus valtaa heidän sielunsa ja näin Amerikan tuhannet erilaiset henkiset, taiteelliset ja uskonnolliset puoskarit saavat heistä sievoisen lisän suureen kannattajalaumaansa.

“Vanhan maan” nuorison apua ja tukea siirtolaisnuoriso toivoo, etten sanoisi — rukoilee. Maamme voimakkaan nuorisoseuraliikkeen velvollisuus on sulkea siirtolaisnuoriso huomioonsa. Perustettakoon nuorisoseuroja myöskin Amerikkaan. Lähetettäköön sinne usein puhujia ja ennen kaikkea perustettakoon Suomen Nuorison Liiton äänenkannattajaan “Pyrkijään” erikoinen siirtolaisnuorison osasto, jota toimitettaisiin Amerikasta päin ja jota tarmokkaasti levitettäisiin siirtolaisnuorison keskuudessa.

Ironwoodista pistäydyttiin autolla Hurleyssä, Wis., yhdessä kaikkein törkyisimmistä Yhdysvaltain kaupungeista. Kaupunki on aivan lähellä Ironwoodia, joki vain erottaa ne toisistansa.

[Kuva: Vangittuja hotellien omistajia.]

Amerikassa on, kuten tiedetään, kieltolaki, mutta näillä seuduilla sitä uhmaten rikottiin aina siihen asti, kunnes eräänä varhaisena aamuna saapui kaupunkiin ylimääräinen poliisijuna, jonka miehet marssivat kaupungin 57 hotelliin, etsivät kaikki väkijuomat, vangitsivat hotellinomistajat vieden heidät mukanaan ja lukitsivat jokaisen hotellin sinetillä.

Vangittujen valokuvat kiertelivät uutisen kera maan lehdistössä peloittavana varoituksena kaikille väkijuomain salakauppiaille.

[Kuva: Poliisipäällikkö, joka toimitti vangitsemisen.]

Näin valvotaan Yhdysvalloissa kieltolakia. Amerikka on tässäkin asiassa Amerikka ja siksipä täytyykin sanoa, että kieltolaki on siellä paremmin toteutettu kuin meillä.

Ystävällisten ironwoodilaisten seurassa kävin vielä Wakefieldissä. Hauska automatka, joka ei hevillä unohdu. Täällä näin ensi kerran juopuneita. Nämä Michiganin seudut ovat aina olleet kuuluisia huonosta elämästä. Kieltolain valvontakin on mitä vaikeinta. Karstulalaisia paljon; kaikki kunnon suomalaisia ja suurin osa seutukunnan valistusharrastusten johtohenkilöitä.

Täältä kulki matkani Crystal Fallsiin, jossa ystävällinen pastori W. Kuusisto otti “Suomi-vieraan” huostaansa. Puhetilaisuus oli kirkon alasalissa. Hirvittävän lumipyryn takia oli kuulijoita vähemmän kuin tavallisesti. Seutukunnalla asuu noin tuhatkunta suomalaista. Useita varakkaita farmareita.

[Kuva: Siirtolaisnuorisoa Ishpemingin kaupungista, Mich.]

Republic, Mich. on pieni mainiseutu, jossa nostetaan rautaa 3 000 jalan syvyydestä. Väestö uskonnollista, sosialisteja ei paikkakunnalla ole, mikä on sitäkin kummallisempaa, kun jotenkin kaikki suomalaiset ovat kaivostyöläisiä. — Ystävällinen Frans Lahtinen on tämän pienen seudun “matkapappien” ystävä ja huoltaja.

Seuraava paikka oli Ishpemingin kaupunki. Ishpeming on intiaanien kieltä ja merkitsee suomeksi taivasta. Tulo tänne oli vaivaloista, oikeata “kaitasta tietä”. Suurenlainen kaupunki, asemalla en tavannut ketään suomalaisia. Vilustuin junamatkalla ja sain kuumetta. Puhelinluettelon avulla löysin pastori Rautalahden toimeliaan ja reippaan, Laihian pappilasta lähteneen rouvan. Hän ryhtyi tarmolla asiaan ja pian oli tohtori Holm vuoteeni vieressä. Vaatteet päälle ja apteekkiin seurauksella, että illalla olin jo melkein entistäkin terveempi. Ilta kysyi voimia, sillä suuri “haali” oli tupaten yleisöä täynnä. Tilaisuudessa puhuivat myöskin pastori Rautalahti ja tohtori Holm.

Ishpemingissä asuu paljon hyvinvoipia huomattuja suomalaisia. Tohtori Holmilla on oma suuri sairaala. Veljellinen henki yhdistää siirtolaisiamme. Ei ole eroa tohtorin ja työmiehen välillä, kaikki seurustelevat toistensa kanssa.

Pastori Rautalahti on nykyään synodilaisen kirkon esimies, piispa, kuten meillä sanottaisiin, mutta amerikkalaisuus ei tunne piispoja eikä rovasteja. Kristillisyys on siellä palvelevaa, rakkauden evankeliumia, eikä, kuten meillä, hallitsevaa virallista kristillisyyttä.

Kymmenen minuutin automatkan päässä on Negaunea-niminen kaupunki. Negaunea suomennettuna merkitsee helvettiä. Tohtori Holmin komealla piilillä vietiin “Suomi-vieras” taivaasta helvettiin.

Vastuksensa ja harminsa oli täälläkin. Tänne sain Suomesta sähkösanoman, jolla kiirehdittiin miestä kotia. Uusi 60 eri paikkaa käsittävä matkasuunnitelma oli juuri tehty ja aikomukseni oli viipyä perillä kesään asti, mutta nyt täytyi kaikki jättää ja kiireimmän kaupalla ryhtyä suunnittelemaan paluumatkaa kotimaahan. Oli helmikuun viimeinen päivä. Raikas kevään tuntu ilmassa. Vaikka tämän seudun vuodenajat muistuttavatkin suuresti Suomea, saapuu kevät kuitenkin paljon ennemmin kuin meillä.

Negauneasta (helvetistä) sain muistoksi kahden paholaisen kuvat, jotka lukijoillenkin esitän. Kuva oli aikoinaan hyvin suosittu, mutta Suomeen ei se päässyt.

[Kuva: Seyn ja Bobrikoff. Suosittu postikortti aikoinaan siirtolaistemme keskuudessa.]

Matkani kulki täältä Amerikan suomalaisten henkisten rientojen keskukseen, nimittäin Hancockin kaupunkiin.

Koko pitkän matkan olin suurella jännityksellä odottanut tätä tapausta. Jännitystä lisäsivät vielä monet matkan varrella saamani ystävien kirjeet, joissa peloiteltiin ja varoiteltiin miestä tämän Suomi-opisto-kaupungin varalta. “Muistakin siellä puhua hyvin, sillä arvostelu tulee olemaan ankara”, kirjoitti eräskin hancockilaisia tunteva ystäväni.

Kirkkaana “vanhan maan” huhtikuista kevättä muistuttavana varhaisena aamuna astuin junasta Hancockin asemalle. Hämmästykselläni ei ollut rajoja, sillä noita peloiteltuja hancockilaisia oli varhaisesta aamuhetkestä huolimatta asemasilta täynnä. “Tekö se olette Perälä?” kysäisee lyhyenläntä vastaanottajien eturintamassa seisova, erittäin ystävällisen ja leikkisän näköinen mister.

— Niin, sitähän sitä tässä on koetettu olla, vastaan yhtä leikkisästi ja sitten lyödään kättä päälle.

“Heikki Jasberg on nimeni ja nämä toiset ovat seutukuntamme sivistysrientojen etuvartijoita.”

Lähdettiin astelemaan kohti kaupunkia. Jasbergin liikehuoneistossa odotti useita kirjeitä. Noudettuani ne vietiin mies lepäämään Scott-hotelliin.

[Kuva: Hancockin valtakatu.]

Iltapäivällä tuli ystävällinen mr. Heikki Jasberg herättämään väsynyttä matkamiestä ja ilmoittamaan, että ennen Kalevalajuhlan alkua, jossa allekirjoittaneen tulee puhua, ovat yhteiset illalliset hotellissa.

Mr. Heikki Jasberg on Amerikan suomalaisten yksi kaikkein huomatuimmista miehistä. Hän on yli 40 vuotta ollut Amerikassa, syntynyt hän on Kivijärvellä. Uransa siirtolaisena hän alotti halkometsätöissä. Omin neuvoin kehitettyään itseään ja opittuaan maan kielen perusti hän oman maaliikkeen, joka hänellä yhä vieläkin on. Heikki Jasbergissä yhtyy käytännöllinen liikemies ja syvästi uhrautuva aatteenmies. Kun toiset rukoilevat tai muuten haaveilevat uskonnon ja ihanteiden maailmassa, tekee Heikki työtä. Suomi-opiston historia valaisee erinomaisesti mr. Jasbergin tapaa palvella Jumalaa ja aatteita. Toiset rukoilivat opiston puolesta, mutta Heikki teki työtä, jota ilman opistoa ei koskaan olisi syntynyt. Mr. Jasbergin suurtyö siirtolaiskansan hyväksi onkin Suomi-opiston historiasta löydettävissä. Paljon on hän myöskin tehnyt uskonnollisen elämän ja raittiuden hyväksi, puhumattakaan niistä monista taloudellisista yrityksistä, joitten alkuunpanijana hän on ollut.

[Kuva: Illalliset Hancockissa. Mukana kaikki seutukunnan johtavat henkiset voimat, kuten Suomi-opiston opettajia, lääkäreitä, pappeja, liikemiehiä y.m.]

Mr. Heikki Jasberg on parhaita puhujia siirtolaiskansan keskuudessa. Hän on persoonallisuus joka asiassa ja joka tilanteessa. Vaikka hän on paljon sisäisesti kärsinyt ja taistellut mies, on hän silti aina iloinen, melkeinpä itkeekin nauraen. Terve, syvä huumori kukkii kärsimyksissä ja elämänkohtaloissa jalostuneen ja Korkeimman apuun luottavan persoonallisuuden aivoissa. Mr. Heikki Jasberg on juuri tällainen mies. Hänen seurassaan tuntee jotakin saavansa. Isänmaanrakkaus on hänessä voimakas. “Suomi on äitini, se on minut synnyttänyt, Amerikka isäni, sillä se minut elättää” — tuumi tämä rattoisa siirtolaisisänmaanystävä.