Part 3

Fairportissa Ohiossa oli suuri kuulijakunta. Puhe oli päivällä. Vesissäsilmin siellä puheita seurattiin. Innostus tavaton. Täältä muistuu mieleeni varsinkin Mr. Matti Lahti ja suomalainen naislääkäri sekä pastori Lipsasen perhe. Kaikki ystävällisiä, vieraanvaraisia ja asialleni myötätuntoisia. Pastorin rouva Lipsanen on myöskin Suomessa tunnettu etevänä kotikasvatuspuhujana.

Clevelandissa Ohiossa olin saman päivän illalla. Pimeän automme vuoksi jouduimme seikkailuun poliisin kanssa. Poliisi nimittäin luuli, että kuletamme väkijuomia. Siitä kuitenkin selvisimme helpolla, sillä autoa ohjasi eräs saman kaupungin suomalainen poliisi. Clevelandissa puhui myöskin jalasjärveläinen nuorukainen J. Lehtimäki sekä englanniksi että suomeksi. Tarmokas nuorukainen, joka muutamassa vuodessa oli jo näin pitkälle ehtinyt.

Illinoisten valtiossa kävin De Kalbissa ja Waukeganissa.

Minnesotasta kulki matkani Cokaton, Kingstonen ja Annandalen kautta

NEW YORK MILLSSIIN,

jossa meidän on taas, samoin kuin Ashtabula Harborissakin, viivyttävä hetkinen, siksi tärkeä keskus on tämä kaupunki siirtokansan keskuudessa. Seutukunnalla asuu noin 14 tuhatta suomalaista. Manahka ja Sebeka ovat nuorempia, samaan suomalaisseutuun liittyviä kaupunkeja. Heinola-niminen farmari-kylä liittyy samaan joukkoon.

New York Millsin kaupunki on Newton townissa, joka perustettiin v. 1877. Perustajien joukossa on useita suomalaisiakin, vaikka nimet ovat jo amerikalaistuneet niin että esim. Autiosta on tullut Attio, Puuperästä Poopert, Pikkaraisesta Pekkeine j.n.e.

Itse New York Millsin kaupunki perustettiin 1884. Silloin oli kaupungissa 300 asukasta. V. 1877 perustettiin täällä maisteri J. V. Lähteen toimesta “Amerikan Suometar”-niminen sanomalehti. Se todistaa seudun suomalaisuutta. Vanhimpia suomalaisia on m.m. Olli Pajari, joka vieläkin reippaana miehenä esittelee vieraalle kaupungin nähtävyyksiä ja sen “hyviä ihmisiä”. Kaupungin pormestarina on suomalainen mies J. V. Trupukka.

Kaupunkiin tullessa tuntuu aivan kuin tulisi suomalaiseen kylään. Kaikkialla kuulee suomea puhuttavan. Suomalaisia liikkeitä on paljon. Suurin on Kalle Matalan sekatavarakauppa, komea oma liiketalo, varakas mies, hauska koti. Iloinen terhakka emäntä on liikkeen toinen johtaja. Perheen taloutta hoitaa rouvan sisar Mary Koste, sairaanhoitaja ammatiltaan.

Kaupungissa ilmestyy nykyään “Uusi Kotimaa”-niminen suomalainen sanomalehti, jota on noin 30 vuotta toimittanut maisteri V. Lähde aina tähän vuoteen asti. Tämä lehti on Amerikan farmari-puolueen, nousevan nonparttisen liiton äänenkannattaja. Levikkinsä puolesta ehkä suurin lehti. Tällä kertaa lehteä toimittaa Mr. John A. Mursu, innokas ja tarmokas omanvoiman mies, josta toivotaan johtavaa miestä farmareille heidän yhteiskunnallisessa taistelussaan.

Kaupungissa on myöskin henkiset harrastukset korkealla. Kansakoulu on komea, samoin 4-luokkainen korkeakoulu. Myöskin nuorisoseura on, puheenjohtajana kaupungin pormestari Trupukka, soittokunta, laulukuoro j.n.e.

[Kuva: Kauppias Matalan perhe.]

Ensimäinen kirkko tällä seudulla oli Ap. luth. kirkko. Seurakunta perustettiin 1892. Toinenkin seurakunta on olemassa: “Ev. luth. Pyhän Pietarin” seurakunta, joka perustettiin 1896. Tämä seurakunta tunnetaan nyt Suomi Synodin seurakunnan nimellä.

Kaupungissa on kaksi pankkia, joissa molemmissa on suomalaiset enemmistönä ja molemmissa suomalaiset johtajat. Vanhempaa “First State Bankkia” hoitaa Mr. _Kalle Hyry_ ja toista “Farmers & Marchants State Bankkia” Mr. _Emil Andersson_. Viimeksimainitulla on vaimo Alavuden Sulkavan kylästä. Mr. Andersson on syntynyt Amerikassa.

Suuria yhtiömeijereitä on kokonaista kolme, suuri jauhomylly, Suomalainen Keskinäinen Palovakuutus yhtiö j.n.e.

[Kuva: Pastori Frans Lehtinen.]

Seutukunnalla asuu noin 14 tuhatta suomalaista. Suurin osa kaupungin ympäristöstä on suomalaisen kuokan ja auran raivaamaa ja asuttamaa. Vanhat miehet kertovat että silloin kun he ensimäisinä tänne tulivat, kantoivat intiaanit tuohiveneitänsä heidän turvemajojensa ohitse. Muita naapureita ei heillä ollut. Nyt on koko seutukunta mitä viljavinta maanviljelysasutusta. Kolme miltei kokonaan suomalaista kaupunkia on kohonnut maamiestemme tarmon ja hien voimalla. “Kun isänmaassa ei ollut meille köyhille miehille maata, tulimme tänne ja teimme itsellemme kappaleen isänmaata” — kertoili eräskin 70-vuotias vanhus vesi silmissä.

Tällä seudulla puhuin yhteensä 11 kertaa, kuulijakunnan aina vain enetessä.

Ensimäinen puhetilaisuus oli kaupungin elävienkuvien teatterissa, pienelle kuulijakunnalle, sillä hirvittävä lumituisku esti ihmisiä tulemasta. Mutta kaikissa seuraavissa esitelmätilaisuuksissa oli yleisöä enemmän kuin mitä huoneisiin mahtui. Suomalaista kirjallisuuttakin ostettiin lähes 400 dollarin arvosta. Innostus jokaisessa puhetilaisuudessa tavattoman korkealla. Vasta täällä vieraalla maalla ymmärtää mitä isänmaanrakkaus todella merkitsee. Kotona eläjät eivät sitä koskaan niin syvästi ymmärrä.

Unohtumattomia ovat ne muistot, opetukset ja havainnot, mitä New York Millsissä sain. Kirjoitan näitä rivejä hartaalla jälleennäkemisen toivolla.

FARMARIEN TUTTAVUUTEEN.

Vasta täällä New York Millssissä, “nyrkkimyllyssä”, kuten kaupunkia leikillä nimitetään, alkoi tuttavuuden teko farmarien kanssa. Tähän asti olin puhunut enimmäkseen kaupunkilaissiirtolaisille. Heinolassa, Manahkassa ja Scbekassa, joissa ajelimme ystävällisen Mr. Lakson ja hänen liikekumppaninsa kanssa, jouduin suomalaisten rehtien farmarien seuraan. Scbekassa esim. istui luentosalissa etupenkissä kymmenittäin vanhoja pitkäpartaisia ja känsäkouraisia seutukunnan ensimäisiä korvenraivaajia. “Intit olivat ainoat naapurini,” kertoi eräskin, “kun tänne tulin. Tuohiveneitään he kantoivat turvemajani ohitse. Ihmettelimme toisiamme, intit meitä ja me inttejä.” Suomalainen kuokka ja aura on näillä mailla villin luonnon kulttuurille raivannut. Täältä löytäisivät kotiseutututkijat ja siirtolaisromaanien kirjoittajat ainehistoa loppumattomiin.

Yllättäen tapasin täällä veljenikin.

[Kuva: Maata muokataan.]

Siellä hän oli New Yorkin Millssin hotellissa. Oli tullut Pohjois-Dakotasta noin 300 mailin päästä uteliaisuudesta katsomaan samannimistä “suomi-vierasta”. Olin pieni poika, kuuden tai seitsemän vuotias silloin kun veljeni Amerikkaan läksi, joten me nyt tapasimme toisemme oikeastaan ensikerran.

Hetkisen keskusteltuamme kysyin tämän uuden tuttavani kotipaikkaa, sillä sukunimen yhtäläisyys herätti minunkin uteliaisuuteni.

— Sieltä minä olen Alavuden Lahdenkylästä — _ja taidan minä sinun isäsikin tuntea_, kuului vastaus.

Näin selveni meille, että olimmekin saman miehen poikia. Vesi kihosi veljesten silmiin, eikä pitkään aikaan kumpikaan saanut sanaa suustansa. Matka keskeytettiin neljäksi päiväksi ja minä läksin veljeni farmille Pohjois-Dakotaan Mandan-nimisen kaupungin lähistölle St. Auhtoni-nimiseen kylään.

Amerikan suomalaiset farmarit olivat näin tulleet minulle läheisiksi ja rakkaiksi omaisiksi.

[Kuva: Aavikon farmi. Veljeni Viktor Perälän omistama.]

Farmareita on Amerikan Yhdysvalloissa noin kuusi ja puoli miljoonaa. Farmien luku on viime vuosikymmeninä runsaasti lisääntynyt pohjoisissa ja läntisissä valtioissa. Vähentymistä on huomattavissa eteläisissä ja itäisissä valtioissa. Minnesotassa on farmien luku lisääntynyt 22,451:llä eli lähes 14,5 %. Lisääntyminen tapahtuu valtion ja yhtiöiden maiden myynnin ja suurempien farmien jaon kautta. Farmien väheneminen on taas kaupunkilaisuuden, ennenkaikkea New Yorkin vaikutusta. Samaa mieltä asiasta tuntuu olevan agronoomi Boxström. Hän kirjoittaa teoksessaan “Amerikan Maatalous” seuraavaa:

"Kuvaavaa on, että farmien lukumäärä on vähentynyt itärannikolla, _suurien kaupunkien läheisyydessä_. Esim. New Yorkin valtiossa ja sitä ympäröivissä pikkuvaltioissa pohjoisen, lännen ja etelän puolella on vähentyminen ollut 10—24,14 %, viimemainittu New-Hamphiressä. Farmarit ovat siis luopuneet farmeistaan juuri niillä seuduilla, missä myyntisuhteet ovat parhaat ja helpoimmat, ehkäpä koko maapallolla. Syynä tähän näyttää minusta olevan se, että nämä valtiot ovat vanhimmat, siis myöskin niiden maat ensiksi luovutetut ja että ne yleensä hyvin mäkisen maastonsa ja ylettömän kivisten maittensa vuoksi eivät ole olleet maanviljelykselle yhtä sopivia kuin lännen valtiot keveine hyvine maineen.

[Kuva: Farmarin tytär.]

_Suurimpana syynä tähän taantumiseen kuitenkin voitanee pitää suurkaupunkien_, niiden joukossa _6 ½ milj. asukasta käsittävän New Yorkin_ vetovoimaa maalaisväestöön. Tämä vetovoima aiheutuu muiden tekijöiden ohella myöskin siitä, että tulot verrattuna siihen työhön, joka farmarin on suoritettava, eivät vastaa niitä tuloja, jotka kaupungissa ja muilla aloilla voidaan saada. Vaikka maataloustuotteiden hinnat ovat nousseet, eivät ne kuitenkaan ole nousseet niin suuriksi, että farmari saisi niistä sellaisen tulon, että hän kohtuullisella työllä voisi tulla toimeen ja _elää niin mukavasti kuin kaupunkilainen._[1] Kun juuri tämä suurkaupunkien vetovoima eniten vaikuttaa farmarien työvoimaan, n.s. “farmiapulaisiin,” jotka pyrkivät maaseudulta kaupunkeihin, on farmarin pakko tulla toimeen omalla ja perheensä työllä. Amerikkalaisen farmarin on hoidettava ja lypsettävä karjansa, minkä vuoksi hän saa raataa aikaisesta aamusta iltaan myöhään.

[Kuva: Veljeni tyttäret työhön lähdössä.]

_Näin ollen ei ole ihmeteltävää, jos hän myy farminsa naapurilleen ja elättää itsensä pääomansa koroilla ja keveällä työllä kaupungeissa."_

Näin kirjoittaa Boxström.

Huomaamme siis, että Amerikassa sairastetaan aivan samanlaisia yhteiskunnallisia tauteja kuin meilläkin. Boxström ei suinkaan liene mikään maalaisliittolainen, mutta rehellisenä maatalousmiehenä hän näkee oikein ja puhuu totta. Sen vuoksi olisi toivottavaa, että hänen suuri tutkielmansa Amerikan maatalousoloista joutuisi jokaisen farmarin käteen niin Amerikassa kuin kotimaassammekin.

Todistaaksemme tämän toivomuksemme oikeutta, annamme hänelle tässä vieläkin puheenvuoron:

“Korkea hinta houkuttelee monet farmarit myymään farminsa, monesti jollekin rikkaalle kaupunkilaiselle. Joissakin tapauksissa voivat nämä ruveta itse harjoittamaan maanviljelystä palkkaväellä, mutta tavallisinta on, että he ostavat farmin pääoman sijoittamisen tarkoituksessa ja vuokraavat sen jollekin farmityömiehelle tahi jollekin muulle, jolla ei ole varoja oman farmin ostamiseen. Sellaiselle henkilölle se voi olla edullista, mutta sen sijaan on farmien lisääntyvä siirtyminen vuokratiloiksi epäkohta, johon on kiinnitetty huomiota ja päätetty lainsäädäntötietä saada parannusta. _Tämä maanhankinta pääoman ja keinottelun huostaan, joka koroittaa maan hintaa yli sen oikean arvon, on maanviljelyksen kirouksena ei ainoastaan Amerikassa, vaan kaikissa muissakin maissa. Maan arvon kohoaminen tuottaa kultaa vain pankeille ja koronkiskureille._”

Amerikan kaikista farmeista on jo noin 40 % vuokraajain halussa. Tällainen kehityksen kulku ei ennusta hyvää Amerikan yhteiskunnalliselle kehitykselle. Maan pitää olla viljelijänsä omaa, sitte vasta voi sen viljelemiseen innostua, sitte vasta se voimistuttaa kansakuntaa.

Suomalaiset farmarit ovat hajaantuneina yli koko Yhdysvaltain. Siirtolaiset ovat etsineet samanlaisia ilmastoseutuja kuin mitä Suomessa on. Sen vuoksi heitä asuu enimmän Minnesotassa sekä etelä- että pohjois-Dakotassa. Myöskin Wirginiassa ja Michiganissa on paljon suomalaisia farmareita.

Olen puhunut tässä välillä farmareista yleensä ja palaan nyt takaisin tuttavuuden tekoon veljeni Viktor Perälän kanssa.

[Kuva: Uutisfarmarin talo.]

Kuten jo mainitsin, keskeytyi matkani neljäksi päiväksi ja läksin veljeni elämää ja kotia katsomaan. New York Millssin “tipolta” ostimme “tiketin” Manda-nimiseen kaupunkiin pohjois-Dakotassa. Kolmensadan mailin matka kului muutamassa tunnissa. Yöllä pääsimme Mandanin pieneen kaupunkiin. Saatuamme hiukan syödä eräässä hotellissa, jossa epäsiisti mieskeittäjä ja tarjoilija meitä palveli, nukuimme rauhaisassa huoneessa myöhäiseen aamuun. Veljen “kaara” s.o. auto haettiin vuokratallista ja niin lähdettiin helmikuun pakkasessa porhaltamaan 20 mailin matkaa. Hirvittävä tuuli puhalsi vastaamme niin, että oli vähältä auton seisauttaa. Lunta näkyi vähän siellä täällä. Tuulen mukana kulkeva lumi mustasi kasvot, niin että perille päästyämme näytimme riihimiehiltä. Multa on nimittäin mustaa, aivan kuin nokea, joka lentää pyrynä lumen mukana.

Synkän, aution vaikutuksen saapi preerian farmarin kotiseudusta. Ääretön, pienien kumpujen täyttämä aavikko on edessämme. Farmit ovat siellä täällä hajallaan suurempien kumpujen juurilla. Vaikka oli helmikuu, näki kaikkialla hevosia ja lehmiä ulkona ruokaansa etsimässä. “Ryssänhäkkärät”, meidän katajaa muistuttavat, maasta irtautuneet rikkaruoho-häkkärät, tuulen kulettamina pyörivät pitkin aavikkoa, kunnes kuluvat hajalle tai tarttuvat jonnekin rautalanka-aitaan. Joku farmari ratsastaa vireällä hevosella, joku taas ajaa kivihiiltä omistamastansa pienestä kaivoksesta. Kermakuski ajaa autolla kaupunkia kohti. Siinä melkein kaikki, mitä tuolla aavikolla helmikuussa näkee.

[Kuva: Maata muokataan ja samalla kohta kylvetään.]

Perille tultuamme esittelee uusi tuttavani vieraalle perheensä, seitsemän lasta ja vaimonsa. Kahvit juotua, lähdimme ulos kartanoa katselemaan.

— Paljonko autosi maksoi, kysäsen?

— Neljätoista sikaa ja kolme vasikkaa, kuuluu vastaus.

Sikoja näkyykin talossa olevan aivan kuin Vilkkilässä kissoja.

— Montako sikaa Sinulla on?

— Mene ja lue, kuuluu vastaus.

Mitäs muuta kuin ala laskea, jos tarkempaa tietoa haluat. Mies ei itsekään tiennyt kuinka monta ruskeata possua hän omistaa. Paljo niitä vain oli.

Menimme “hoorni”-, eli maissi-latoon, josta veli heitti pari nelikollista maissin puimattomia käpyjä sioille. Sikojen ruokinnan sanoi olevan ainoana työnänsä talvella. Muu väki hoiteli lehmät, työ tavallisesti kuuluu miesväelle. Hevoset hänellä lompsottelivat kartanolla, pitkäkarvaisina ja laiskannäköisinä odotellen kevättä, jolloin ne valjastetaan vainiolla olevien maanviljelyskoneitten eteen. Pienemmät preerian farmarit käyttävät vielä hevosia vetovoimana. Suuremmilla on traktorit ja höyry-“insit”.

Seutukunnalla oleili neljätoista suomalaista farmaria, unkarilaisten ja venäläisten seassa. Vieraan tulosta levisi pian tieto naapureihin. Tupa on ennenpitkää täynnä uteliaita farmareita, mikä tulee ratsastaen, mikä autolla, mikä kävellen. Kysymyksiä satelee niin, että ei puoliinkaan ehdi vastata.

— Vieläkö siellä “vanhassa maassa” on “lääsmannia” ja rovastia, kysäsee eräs kuudenkymmenen korvilla oleva tukeva farmari.

Hän oli — kuten myöhemmin selvisi — lähtenyt “Suomen herroja” pakoon. Kinkereiltä ja rippikoulusta oli hänellä muistona “herra rovasti”, nuoruuden vuosilta taas “lääsmanni”. Näitä hän vieläkin karvastelevin mielin muisteli.

“Suomen herroja” ovat todella syystä tai syyttä monet vanhemmat siirtolaiset pakoon lähteneet. Rauhaisan kodin ovat he Dakotan preerialta löytäneet, siellä ovat he todella saaneet elää kuten Jukolan veljekset saunassaan. Pienemmillä siirtokunnilla ei ole seurakuntaa, ei pappia. Lapsia ei ole kastettu. “Onko se pakana, joka ei ole katoliikki”, kysyi eräskin nuorukainen, joka ei ollut koskaan suomalaista pappia ja kirkkoa nähnyt. Pienien siirtokuntien suomalaiset ovat aivan kuin pakanoita. Kotimaassa harrastetaan rikkaan Japanin lähetystä, kirkonkylien rouvat ja suurempien talojen emännät ompelevat ja neulovat pappilan renkituvissa Japanin “pakanoille” paitoja ja sukkia, mutta suomalaisia pakanoita suuren Amerikan mahtavien preerioiden, aavikkojen syrjillä ei kukaan muista, ei edes tiedä olevankaan.

[Kuva: “Kantofarmari” Heikki Kokkonen perheineen Ähtärin Niemiskylästä lähtöisin.]

Yhdysvaltain kansakoulupakko ulottuu kyllä pienienkin siirtokuntien keskuuteen, mutta koulut ja opettajat ovat sangen alkeellisia. Pieni, yksihuoneinen, meidän hävinneitä lukutupia muistuttava koulurakennus on tällaisissa kylissä. Opettajana toimii tavallisesti joku 16—18-vuotias korkeakoulua käynyt farmarin tytär. Tärkeimpänä oppiaineena on englanninkielen tavaus, sillä amerikkalainen koulu on kuin makkaramylly, jonne pannaan kaikenkielistä siirtolaisainesta, mutta josta tulee ulos samaa kieltä puhuvia amerikkalaisia.

Suomalaisten farmarien kehitys on pääasiassa seuraava:

Vanhasta maasta tulleet nuoret, terveet, mutta köyhät miehet menevät ensiksi kaivostöihin tai tehtaisiin; toiset taas antautuvat heti “farmari-apulaisiksi”. “Renkejä” ei Amerikassa ole ollenkaan. Kun sitten ovat jonkun verran saaneet rahaa säästöön, ostavat tai vuokraavat he farmin ja niin lähdetään taivaltamaan itsenäisen farmarin elämää. Usein taas nuoret miehet “hoopoilevat” s.o. kuljeksivat paikasta toiseen paimennellen farmarien karjoja ja tehden milloin mitäkin. Tällaisilla matkoilla sattuu jonkun farmarin kaunis tytär miellyttämään siihen määrään, että mies jää kotivävyksi, ottaa “hamsteetin” s.o. ilmaisen kodin paikan valtiolta, rakentaa aluksi turvemajan, vie sinne nuorikkonsa ja alkaa itsenäisen farmarin elämäntaistelun. Jos hän on raitis ja kunnon mies, saapi hän luottoa lähimmän kaupungin pankista. Kunnollisen miehen lainansaanti on Amerikassa paljon helpompi asia kuin “vanhassa maassa”. Takaajia ei tarvita, pankkimiehet pitävät itse silmällä velallisiaan ja ovat varovaisia.

[Kuva: Pienen farmarin turvemaja, tavallinen jokaiselle alkavalle farmarille.]

Jos kotimaassa uutisviljelijän elämä on raskasta, niin kyllä totisesti siirtolais-uutisviljelijän alkutaipaleelle lähtö on myöskin raskasta ja lujaa luonnetta vaativaa. Koti-ikävä, isänmaanrakkaus, köyhyys, kielen taitamattomuus, vieraat elintavat y.m. seikat muodostavat sellaisen taakan, joka kysyy kantajaltaan voimia. Vieraskielisen naapurin kanssa saa suomalainen uutisfarmari usein käsirysyssä oikeuttaan ja kotirauhaansa etsiä. Useamman huonon vuoden sattuessa ottavat luotonantajat koko farmin haltuunsa ja niin saa farmin raivaaja perheensä kanssa lähteä rakkaaksi käyneestä kodistaan. Tällaisia häätöjä tapahtuu hyvin usein huonoina vuosina.

[Kuva: Kansakoululapset leikkimässä. — Siinä on suomalaisia, unkarilaisia ja venäläisiä lapsia. Kaikista tulee amerikkalaisia.]

Pohjois-Dakotan farmarin suurin vihollinen on kuivuus ja hirvittävät myrskyt. “Kunhan sataisi säännöllisesti edes yhden kerran kesässä”, päivitteli eräskin preerian farmari. Kuivuus ja kuumuus ovat kauheita! Joskus taas talvella hirvittävä lumimyrsky hautaa allensa kartanot, junat, eläimet, sanalla sanoen kaikki. Onneksi eivät nämät preerioiden myrskyt ole pitkäaikaisia.

Sivuseutujen pieniä suomalaisia farmikyliä olisi alettava isänmaasta päin muistaa. Heidän suomalaisen henkensä ja sielunsa nälkä on tavaton. Kirjastoja olisi näihin seutuihin perustettava ja usein kansanpuhujia sinne lähetettävä. Sivukylien kohtalo näyttää kaikkialla mailmassa olevan synkkä ja raskas. Ei rikas Amerikkakaan tee tässä suhteessa poikkeusta. On kuitenkin merkille pantava, että yhteiskunnallisen heräämisen merkkejä on Yhdysvaltain syrjäkylissäkin huomattavissa. Innokkaita nanpastisan (Maalaisliiton) kannattajia löytää kaikkialla. Monet kiivaat kommunistitkin ovat kääntyneet ja liittyneet tuohon voimakkaasti kasvavaan ja voimistuvaan maalaispuolueeseen. Suomen Maalaisliitosta haluttiin tietoja ja lyhytkin esitys asiasta saavutti suurta myötätuntoa. Suomalaisen kirjallisuuden halu on myöskin näillä sivuperukoilla voimakas. Työttömät työmiehetkin ostivat runsaasti kirjoja. Muistot “vanhasta maasta” lämmittävät kovimmankin mielen kyyneliin asti. Jos “suloisessa Suomessamme” joskus päästäisiin siihen, että täällä olisi elämisenmahdollisuuksia ja ennen kaikkea maata, omaa maata kaikille sen lapsille, niin suurin osa Amerikan sivuseutujen farmareista rientäisi kotimaatansa kohti. Sydäntäsärkevää oli nähdä Amerikassa syntyneen nuorison ja lasten suurta ikävää. Esitelmät Suomen historiasta olivat heille kuin jännittävien satujen kuulemista. Väsymisestä ei ollut puhettakaan. Yhä uutta vain pyydettiin, eroamisesta luentotilaisuuksien loputtua ei tahtonut tulla mitään. Elämäni sisältörikkaimpia olivat ne juhlat, joita vaatimattomissa sivuseudun farmarien tuvissa “Suomi-vieraan” kunniaksi toimeenpantiin. Niitä on mahdoton koskaan unhoittaa. Minulla oli kunnia käydä useissa sellaisissa pienissä unohdetuissa sivukylissä, joissa ei vielä koskaan ennen ollut kukaan “Suomi-vieras” käynyt. “Perälä on nimesi, mutta perille olet myöskin tullut” — sanoi eräskin vanha farmari, joka tuskin koskaan oli kuullut mitään suomalaista puhujaa ja jatkoi — “pidä päälle vain ja ole edelleenkin peräkuntain Perälä, tule toistekin!”

[Kuva: Dakotan aavikolla juna hautautuneena lumimyrskyn alle.]

Mandanista, tämän pienen kaupungin lähistöllä olevasta St. Anthony-nimisestä farmikylästä kulki matkani Bracket'iin, suureen ehkä koko Pohjois-Dakotan suurimpaan farmiseutuun. Täällä vasta ensikerran koko matkalla oli lunta niin paljon, ettei voinut autolla kulkea. Oli helmikuun alkupuoli kun tänne lumimaahan saavuin. Hyvillä hevosilla kuletettiin kuitenkin melkein auton vauhdilla. Ensimäisen yön vietin suurimman suomalaisen farmarin Erkki Kyllösen naapurissa Jaakko Asunmaalla. Täällä näin myöskin vasta ensimäisen mallikelpoisen maalaiskansakoulun, jonka tilavissa suojissa oli riittävästi tilaa sille runsaalle kuulijakunnalle, joka täälläkin “suomi-vierasta” oli kuulemaan ja näkemään saapunut.

Ensimäisen luentotilaisuuden jälkeen kokoontui seutukunnan suomalaisia Asunmaalle maistelemaan niitä monenlaisia herkkuja, joita talon emäntäväki oli valmistanut, mutta joita ei “suomi-vieraan” aamullisen odottamattoman äkkinäisen tulon vuoksi vielä oltu “maisteltu.” Ilta muodostui yhdeksi matkan muistorikkaimmaksi illaksi. Olinhan talonpoikain seurassa, täältä isänmaasta, sen syrjäseuduista lähteneitten “maanjussien” vieraana. Kysymyksiä sateli jos minkälaisia. Isänmaallinen mieli täytti kaikkien rinnat. Vesissä silmin kuultiin kertomuksia isänmaan kärsimyksistä, iloista ja saavutuksista.

[Kuva: Hilma Kyllönen.]

Täällä sain tilaisuuden tutustua kotimaassakin tunnettuun Erkki Kyllösen perheeseen ja suuriin farmauksiin. Hän on ehdottomasti suurimman pellon viljelijä kuin yksikään toinen suomalainen.

Erkki Kyllönen on v. 1883 siirtynyt Amerikkaan ja v. 1886 on hän tullut nykyiselle maatilallensa, joka kuitenkin oli silloin pieni ja vaatimaton.

Tämä asutusalue kuuluu Yhdysvaltain “kuivaan seutukuntaan”, jossa kuivuus on farmarien suurin vihollinen. Vain sitkeät, rohkeat ja kestävät suomalais-siirtolaiset ovat ensimäisinä uskaltaneet tänne asettua. He ovat karusta, köyhästä maasta tulleina itsetietämättään tyytyneet Yhdysvaltain kaikkein köyhimpiin ja hyljätyimpiin seutukuntiin. Ahkeruudella ja pienillä elämänvaatimuksilla ovat he niissä elämänmahdollisuudet itsellensä taistelleet.

[Kuva: Jussi Kyllönen.]

[Kuva: Erkki Kyllönen.]

Näillä ominaisuuksilla varustettuna, voimakkaana suurikasvuisena jättiläisenä uskalsi Erkki Kyllönenkin täällä karussa seudussa farmauksensa alottaa. Monet, monet naapurit sortuivat, mutta Erkki ei! Hän otti haltuunsa poismuuttavien maat, niin että hänellä on nyt maata yhteensä peltona 4 000 acrea eli 1 600 ha, kaikki viljelyksellä n.s. “avonaisella viljelyksellä.”

Hän kasvattaa pää-asiassa nisua. Latoja puitua nisua varten oli vainioilla aivan kuin heinälatoja Etelä-Pohjanmaalla. Karjaa on sangen vähän, sillä maita ei lannoteta, ne ovat vielä kasvaneet ilman lantaakin. Hevosia oli kolmisenkymmentä pienempiä töitä varten. Suurimmat työt tehdään traktorien avulla.

[Kuva: Erik Kyllösen leikkuukoneet. Viittä itsesitovaa leikkuukonetta vetää traktori, neljää vetää neljä hevosta kutakin.]

[Kuva: E. Kyllösen farmin koko työvoima, vaikka viljelykset ovat niin suuret.]

Erkki Kyllöstä itseään en tavannut. Tämä lujatekoinen kova työmies on nyt vanhaksi tultuaan kaiket talvensa viettänyt St. Franciscossa, jossa hän nytkin oli. Töistä huolehtii viisi rotevaa poikaa, joista vanhin Jussi on päämiehenä ja toiset, Oskar, August, Kalle ja Erkki hoitavat kukin aina jotakin eri tehtävää. Talossa on vielä kaksi tytärtä, joista vanhin on aivan lähellä naimisissa norjalaisen farmarin Nellssonnin kanssa ja toinen 20-vuotias Hilma häärii kotona emäntänä toistaiseksi. —

Perhe on erittäin ystävällistä ja musikaalista. Talossa on jos minkälaisia soittokoneita. Hauskasti soittaen ja laulaen kuluivat ne muutamat tunnit, jotka tässä maailman suurimman suomalaisen leivänkasvattajan kodissa vietin.

[Kuva: Lauri ja Vihtori Perälä. Tätä ennen olivat veljekset tavanneet toisensa vain muisti-ikää aikaisemmassa lapsuudessa.]

Unohtumattomat muistot talosta mieleeni jäivät. Harmittaa vain, että se isännän komea kuva, jonka pianinon päältä, noin vähän niinkuin ominlupini otin, hukkaantui paluumatkalla.

Brocketista kulki matkani Etelä-Dakotaan Rolla-nimiseen, n. 80 perhettä käsittävään suomalais-farmikylään. Puhetilaisuudessa rukoushuoneella oli väkeä huoneen täydeltä. Yötä olin ystävällisen farm. J. Jusseron kodissa.

Wing'issä, Etelä-Dakotassa asuu suomalaisia jotenkin yhtä paljon kuin Rollassakin. Puhetilaisuudessa raittiushaalilla olivat saapuvilla melkein kaikki seudun suomalaiset.

Farmiseutuja olivat vielä seuraavat paikat, nimittäin Kintyre, jossa näytti siirtolaisten elämä erittäin voimakkaalta. Holstin veljekset kulkevat etupäässä. Savo Frederikissä on suuri suomalaisseutu. Paljon kuulijoita. Yön vietin pastori Pekka Keräsen pappilassa. Täällä tuntui todella aivan kuin olisi Savossa, kuten nimikin ilmaisi. Oma komea kirkko, suuri haali ja voimakas maakunta ympärillä. Lake Nordenissa puhuin kuten Savossakin kahtena päivänä.

Tämä oli viimeinen paikka Dakotassa. Veljeni Viktor, jota en juuri ollenkaan tuntenut, seurasi ystävällisesti mukana täällä Dakotassa. Kuva on otettu heti veljesten tavatessa toisensa. Täältä kulki matkani kohti kuuluja rauta- ja kupari-alueita. Mutta ennenkuin jätämme rakkaat farmarit, koskettelemme vielä vähän siirtolaisten maataloudellisia ja yhteiskunnallisia oloja.

KARJATALOUS.

Suomalaisen farmarin kartano on kokonaan toisenlainen kuin kotimaassa. Se ei eroa amerikkalaisista kartanoista. Ainoastaan siellä täällä tapaa alkuperäisen sitkeitä suomalaisia, jotka ovat kartanonsakin laittaneet “vanhanmaan” mallin mukaan. Eräskin peräseinäjokinen kertoi, että kun ei Peräseinäjoella ollut hänelle tilaa, tuli hän tänne ja _loi itsellensä kappaleen Peräseinäjokea._ Ja todella, hän oli sen tehnytkin! Kartano, huoneitten sisustus, sanalla sanoen kaikki olivat rakennettu kotiseudun mallin mukaan. Yksinpä ruokajärjestyskin muistutti eteläpohjalaisia oloja, vaikka perhe oli noin 40 vuotta Amerikassa ollut. Emäntä vieläkin aivan kyyneliin asti ikävöi kotimaata. “Harva se yö, etten unissani kävisi Peräseinäjoella”, jutteli emäntä.

[Kuva: Standard-rakenteinen navetta. Ylinen itsekannattava.]

Mutta tällaisia alkuperäisen sitkeitä suomalaisia on harvassa, suurin osa mukautuu ympäristönsä kanssa ja rakentaa kartanonsa naapureista saadun mallin mukaan.

Navetta rehusäiliöineen on komea. Ylinen on tavattoman suuri, noin kolme kertaa korkeampi kuin navetta sisältä. Rehulatoja ei ole, kaikki ajetaan navetan ylisille. Oljet ja pahnat jätetään pellolle ilman mitään suojaa. Sinne ne mätänevät. Usein ne myöskin poltetaan.

Navettaan kuuluu myöskin pyöreä, tornimainen painorehusäiliö.

[Kuva: Korkea, teräslevyistä tehty aita suojaa eläimiä kuumalta tuulelta, joka muuten polttaisi niiden ihon. Metalli tulee niin kuumaksi, että on vallan mahdoton viipyä aidan vierustalla.]

Talli on tavallisesti navetan kanssa samassa rakennuksessa. Se on niinikään suuri ja komea.

Amerikassa tapaa navetoita, joissa on sisustus porsliinista ja lasitetusta kaakelista. Lehmät syövät ja juovat hienoista porsliinipilkkumeista j.n.e.

Tällaiset navetat kuuluvat miljonäärien oikkuihin, suomalaisilla ei sellaisia ole. Mutta yleensä kuitenkin on navetta karjafarmareilla kartanon komein rakennus, asuinrakennuskin huomioonotettuna.

Karja on siellä hyvin kirjavaa. Mitään amerikkalaista karjarotua ei ole. Yleisimmät karjarodut ovat Holsteiniläinen ja Jersey. Edellinen on suurikokoinen mustan ja valkoisen kirjava. Jälkimmäinen on enimmäkseen yksivärinen, ruskea.

Amerikka on äärimmäisyyksien maa. Niinpä löytyy siellä lehmiä, jotka voivat lypsää esim. 63 kg. päivässä.

[Kuva: Holsteinilais-friesiläinen lehmä.]

Hinnat ovat myöskin tavattomia. Hyvä sonni voi maksaa yli 100 000 dollaria. Kuulin kerrottavan, että Chicagon näyttelyssä olisi yhdestä holsteiniläisestä sonnista maksettu 225 000 dollaria, eli meidän rahassa nykyisen kurssin mukaan yli 15 miljoonaa markkaa.

Karjan ruokinta eroaa hyvin paljon kotimaan ruokintajärjestelmästä. Väkirehua käytetään hyvin paljon, sillä sitä on riittävästi. Maissin ja vehnän jätteitä ja monenlaisia öljykakkuja on joka farmilla yllinkyllin.

Päivällä lehmät tepastelevat ulkona. Navetassa niitä ruokitaan vain aamuin ja illoin. Ruokinnan, samoinkuin kaiken muunkin karjanhoidon toimittavat miehet. Naiset eivät käy ollenkaan navetalla, poikkeuksia lukuunottamatta.

[Kuva: Skorthorn-lehmä.]

Hyviä hevosia en nähnyt ollenkaan Amerikan suomalaisilla. Konevoiman tultua maanviljelyksen palvelukseen on hevosten lukumäärä ja laatu alkanut Yhdysvalloissa taantua.

Hevosrodut ovat Euroopasta kotoisin. Juoksijat ovat englantilaisia, siroja, rikkaitten omaisuutta. Farmareilla on tavallisin suuri Percheron. Väri sillä on harmaa tai musta ja on sen kotimaa Ranska.

Ainoastaan kantofarmarit ja pienemmät Dakotan maanviljelijät käyttävät vielä hevosia vetojuhtina. Hevonen on useilla farmiseuduilla lampaan arvoinen ja alenee sen arvo alenemistaan.

[Kuva: “Shire”-ori.]

Tämä lienee ainoa ala Amerikassa, joka siellä taantuu.

Mutta sika, läskin antajana, lisääntyy lujasti. Yhdysvalloissa on sikoja yhtä paljon kuin ihmisiäkin. Minnesotassa on 5 sikaa jokaista asukasta kohti.

Suomalaisilla farmareilla on suuret sikalat. Possu on useilla seuduilla omaisuuden mittana, rahana. Siat ovat punertavia. Rotuja on jos minkälaisia, mutta yleisin suomalaisilla tuntui olevan Duroc Jerseyn. Se on yksivärinen, punertava ja pienikokoinen.

[Kuva: Poni-varsa ja Percheron-hevonen. Äärimmäisyyksien maasta.]

MAANVILJELYSTYÖ.

Suomalainen farmari on itse kova työmies. Rusthollari- tai kartanonherra-tyyppejä ei tapaa suomalaisten joukossa. Aamusta varhain iltaan myöhään hän työmaillansa ahertelee.

Työ tapahtuu koneitten avulla. Omituisen näyn tarjoaa farmarin talvinen pihamaa. Monien kymmenien tuhansien dollarien arvoiset maanviljelyskoneet ovat taivaan alla. Keväällä ja talvella kulkevat koneagentit kopistelevat niitä etsien vikoja, voidakseen uusia osia tarjota ja myydä. Tämä puoli farmarien taloudessa on yleensä sangen huonosti hoidettu.

Kaikissa vähänkin suuremmissa farmeissa on ainakin yksi voimakone, joka käyttää puimakonetta ja myllyä.

[Kuva: Osa Yhdysvaltain maatalousdepartementin päärakennuksesta.]

Oma sähkövalo on niinikään hyvin yleinen. Voimakoneena aikaisemmin käytettiin höyrypannuja, mutta nykyään on jo kaasumoottori yleisin. Hoidon suhteen pidetään kyllä höyrykoneita yksinkertaisempina, mutta moottori monista naismaisista oikuistaan huolimatta on sievempi ja sopivampi siirrettäväksi paikasta toiseen.

Amerikassa on runsaasti polttoainetta moottoreille. Sitä riittää sieltä vaikka koko mailmalle. Tämäkin on yhtenä syynä siihen, että Amerikka on moottorien luvattu maa.

Traktorien käyttö on suomalaisten keskuudessa hyvin yleistä. Traktoritehtaita on noin puolitoistasataa ja erimallisia koneita yli 200. Yleisin malli on Standard. Sen kulkunopeus työssä on noin 2,5—5 km. tunnissa. Vanhemmat mallit kulkevat hitaammin, mutta ovat väkevämpiä. Keskikokoiset traktorit painavat noin 2 500 kg. ja on niissä noin 25 hevosvoimaa. Polttoaineena käytetään petroleumia.

[Kuva: Kaksipyöräinen traktori suorastaan kytkettynä n. s. “tandem diskiin” eli kaksiriviseen lautas-äkeeseen.]

[Kuva: Mc Cormicin ensimmäinen viljankorjuukone.]

Useimmissa koneissa on myöskin hihnapyörä, josta otetaan voimaa kaikenlaisiin tarpeisiin.

[Kuva: Kultivaattori-traktori äestämässä.]

[Kuva: Kaksipyöräiseen traktoriin sovitettu 3 m. leveä niittokone leikkaa 12—15 ha päivässä.]

Traktoria käytetään kaikenlaisiin peltotöihin, mutta myöskin kuormaa vetämään. Polttoaineen kulutus on keskimäärin noin 27—32 litraa ha kohti maata kynnettäessä. Tästä huomaamme, että meidän maassamme ei vielä sen koneen käyttö kannata. Meillä on sitä ennen keksittävä halpa polttoaine. Amerikassa tulee hehtaarin kyntö maksamaan noin 5 dollaria. Kaikki traktoria käyttävät farmarit kuitenkin vakuuttivat, että kyllä sen käyttö Suomessakin kannattaisi, jos vain rohkeasti yritettäisiin. Sillä voidaan äkkiä sopivalla ajankohdalla maa muokata. Työ tulee parempaa kuin hevosilla ja aikaa riittää sellaisiinkin töihin, joihin ei sitä ennen ole riittänyt. Traktori on kuitenkin toistaiseksi suurviljelijäin tarpeen tyydyttäjä, pienviljelijälle jää hänen hevosensa, niin meillä kuin Amerikassakin, sillä mitä suurempi maanviljelys sitä paremmin traktorin käyttö kannattaa. Amerikassa on sillä suuret mahdollisuudet, sillä siellä on vielä tasaisia preeriamaita noin 200 miljoonaa acrea viljelykselle raivaamatta.

[Kuva: Äestys täydessä käynnissä. Traktori vetämässä tandem-lautas-äestä ja tasaus-äestä.]

Amerikka on traktorin maa, Suomi sitkeitten hevosten.

V. 1919 valmistettiin Amerikassa lähes 315 tuhatta traktoria.

Koneitten käyttö maanviljelyksessä on Amerikassa kehittynyt huippuunsa. Olkoonpa mitä maataloustyötä tahansa, kaikille löytyy omat koneensa. Ihmistyö on kallista ja raskasta, konetyö halpaa ja helppoa.