Part 5

Juhlaillallisiin, jotka oli järjestetty vapaan isänmaan kunniaksi, otti osaa noin 40 miestä. Useita puheita pidettiin. Niistä mieleeni jäi varsinkin Suomi-opiston johtajan Wargelinin voimakas puhe. Hän toivoi nuoren kansanvallan maassamme voimistuvan. Kansanvallan vaikea läksy on oppia puoluetaisteluissa häviämään. Voittaja on aina heti tunnustettava. Siinä suhteessa nuori itsenäinen Suomi voipi paljon oppia Amerikalta. Tästä seuraa myöskin, että puolue-elämä suuntautuu terveille teille, pikkumaisuus häviää ja kaikkia innoittaa yhteisen isänmaan suuri asia.

Kalevalajuhla alkoi illalla klo 6. Suuri sali oli ääriään myöten yleisöä täynnä. Ohjelma mitä valituin. Kaikki osoitti, että todella ollaan siirtolaisten henkisten harrastusten keskuksessa.

Matkasta, illallisista ja kahdesta pitkästä puheesta lopen uupuneena vihdoin aamupuolella yötä pääsin takaisin hotelliin.

Seuraavana päivänä oli määrä puhua Suomi-opistolla. Oppilaat, sekä paljon muutakin yleisöä oli opistolle kokoontunut.

“Suomi-vieraan” lausui johtaja Wargelin tervetulleeksi, puhuen miehekkäitä sanoja “vanhalle maalle” toivoen, että nyt kun isänmaa on vapaa, tulisi sen muistaa myöskin siirtolaisten henkisiä harrastuksia, ennen kaikkea Suomi-opistoa, joka on siirtolaisnuorison korkein opinahjo.

Tässä lienee sopiva tilaisuus hiukan puhua tästä siirtolaiskansan korkeakoulusta.

Ymmärtääksemme tämän opiston asemaa on meidän ensin hiukan puhuttava Yhdysvaltain koulu-oloista yleensä.

[Kuva: Suomi-opiston johtajan Wargelinin perhe.]

Perustuslait määräävät kansalaisten kasvatuksen ja vähimmän oppimäärän, mikä jokaisen on itsellensä hankittava. Kaikkien lasten on käytävä koulua joko valtion kouluissa tai yksityisten ylläpitämissä laitoksissa. Valtion ylläpitämissä kouluissa ei opeteta uskontoa, se on mahdotonta sen moni-uskontoisuuden vuoksi, joka Amerikassa vallitsee. Tämä ei suinkaan merkitse sitä, että maan hallitus ja johtavat valtiomiehet vieroisivat uskontoa, kuten usein kuulee meillä väitettävän. Ei, asiat ovat aivan päinvastoin. Todistaaksemme tätä väitettä otamme tähän muutamia lausuntoja.

Columbian yliopiston presidentti N. M. Butler lausuu: “Kasvatus on kansakunnan henkisten arvojen jatkuvaa sovelluttamista elämään. Nämät arvot voidaan määritellä viiteen osaan, nimittäin tiede, kirjallisuus, taide, yhteiskuntalaitokset ja uskonto, joka viimeksimainittu on välttämätön tekijä ja jokaiselle lapselle tulee tarjota sitä sopivan järjestelmän kautta.”

[Kuva: Suomi-opiston neitosia.]

Kasvatusopin professori G. A. Coe kirjoittaa: “Jos uskomme, että täydelliseen persoonallisuuden kehittämiseen tarvitaan ei ainoastaan inhimillistä yhteiskuntaa, vaan myöskin yhteyttä Jumalan kanssa, niin seuraa siitä, että kasvatuksemme tarkoituksena tulee olla auttaa kehittymättömiä ihmisolentoja täydelliseen persoonallisuuteen kanssakäymisessä ihmisten ja Jumalan kanssa ja niiden avulla.”

Irving King, suuri kasvatusopin tutkija, lausuu seuraavaa: “Uskonto on suurin tekijä elämässä. Ja jos kysyisimme, mikä on uskonnon ja kasvatuksen suhde toisiinsa, niin täytyy meidän sanoa, että niiden suhde on niin läheinen, ettei kumpaakaan voida eroittaa toisestaan, parhaassa merkityksessä toisensa olennollisesta hengestä.”

Suuri valtiomies Roosevelt lausuu m.m., että “on hyvä asia olla terävä, etevä ja kekseliäs; mutta on parempi omata ominaisuuksia, jotka saavat sisältönsä Jumalan kymmenistä käskyistä ja vuorisaarnasta.”

Amerikkalaiset valtiomiehet siis kunnioittavat uskontoa ja juuri siksi he siinä asiassa sallivat suuria vapauksia. He eivät tahdo uskonnon varjon alla ajaa poliittisia tarkoitusperiään eikä hallita. Tästä seuraa, että uskonnollinen elämä on maassa uhrausrikasta ja voimakasta. Se on tarttunut suomalaisiinkin. Suomi-opisto on siitä paras todistus. Se on syntynyt uskonnollisista vaikutuksista.

Vieraskielisiä kansallisia harrastuksia — kuten luonnollista — ei Amerikassa kärsitä. Siinä suhteessa täytyy olla hyvin varovainen. Maassa on olemassa n.s. “Speak-English”-liitto, jonka tarkoituksena on opettaa lasten kautta vanhemmille englanninkieltä. Tämä liitto kuuluukin saaneen m.m. suomalaisten keskuudessa hyviä tuloksia aikaan. Lapset eivät puhu koulussa välitunneilla — eikä paljoa muuallakaan — suomea. Äidit ja isät innostuvat opettelemaan englantia; rakkaus lapsiin heitä siihen vetää.

Suomi-opisto kaikesta huolimatta tekee myöskin kansallista sivistystyötä, mutta etualalla täytyy sittenkin pitää amerikkalaista sivistystyötä.

Suomi-opisto alotti toimintansa syyskuun 8 pnä 1896. Oppilaita oli aluksi vain 11. Nykyään siinä toimii seuraavat osastot: Valmistava osasto, akateminen osasto, kauppakoulu ja jumaluusopillinen seminaari.

Akateminen osasto vastaa valtion kouluja ja valmistaa oppilaita korkeampiin oppilaitoksiin sekä seminaariin. Tämän osaston kurssi tyydyttää hyvin yliopiston vaatimuksia, joten opisto on valtion korkeakoulujen luettelossa.

Kauppakoulukurssi on kaksivuotinen. Tämän osaston oppilaat saavat aina helposti hyviä paikkoja.

Seminaari on kolmivuotinen.

Opetuskielenä kaikilla osastoilla käytetään pääasiassa englanninkieltä. Uskonnon ja suomenkielisten aineiden opetus tapahtuu suomenkielellä.

Koululla on aina ollut taloudellinen pula. Suurikorkoiset pankkivelat nielevät vuosittain suuria summia. Toivomuksia lausuttiin, että Suomen valtio ojentaisi auttavan kätensä siirtolaiskansan korkeakoulun hyväksi. Toivomus, joka nykyisissä oloissa on mahdoton, mutta joka tulevaisuudessa kylläkin on huomioon ottamisen arvoinen.

Opiston pitkäaikaisena tarmokkaana johtajana on toiminut tri J. K. Nikander. Hän kuoli v. 1919. Hänen jälkeensä tuli johtajaksi John Wargelin, nuori tarmokas mies ja erinomainen puhuja.

Luentotilaisuuden jälkeen pistäydyin johtaja Wargelinin kauniissa kodissa, jossa iloinen talon emäntä soitti “Finlandian” voimalla ja innostuksella.

Hancockissa puhuin vielä parikin eri kertaa Kalevan Ritarien täysi-istunnossa. Innostusta ja hartautta kaikkialla. Varsinkin “veli ensimmäistä” mr. Mattssonia olen usein jäljestäpäin muistellut.

Hancockissa on toinenkin huomattava laitos. Se on suomalainen sairaala.

Sairaala on vasta kolme vuotta vanha, mutta siitä huolimatta on sieltä jo yli tuhannen siirtolaissuomalaista terveyttänsä etsinyt.

Sitkeätä taistelua on tämäkin laitos syntyäkseen vaatinut. Kuparisaaren suomalaiset eivät pitemmältä jaksaneet tyytyä katolilaiseen sairaalaan, vaan pelkäämättä vaikeuksia ryhtyivät hommaamaan omaa sairaalaa. Asialle sysäyksen onnellista ratkaisua kohti antoi ishpemingiläinen suomalainen lääkäri Henry Holm. Hänen tuellaan ja kannatuksellaan päästiin alkuun. Hancockilaiset liikemiehet, varsinkin apteekkari Verner Nikander, joka nykyäänkin vielä toimii sairaalan taloudenhoitajana, sekä liikemiehet Matti Mattsson, Antti Petäjä, Kaaleppi Seppänen y.m. ovat paljon työtä uhranneet tämän sairaalan hyväksi.

[Kuva: Suomalaisen sairaalan hoitajattaria.]

Hancock on todella siirtolaissuomalaisten Helsinki. Siellä on, paitsi edellä esitettyjä Suomi-opistoa ja sairaalaa, komea kirkko, komea valistustalo y.m., mikä voimakkaasti todistaa siirtolaiskansan henkisien harrastusten voimaa ja syvyyttä.

Hancockissa viivyin useita päiviä, käyden ympäristöllä aina iltaisin puhumassa. Ystävällinen Heikki Jasberg vei “Suomi-vieraan” hotellista kotiinsa, jossa talon nuoriväki piti “vierasta” kuin “piispaa pappilassa”. Tahtoipa mies melkein liiankin kotiutua, usein vielä jäljestäpäinkin “vieraan” ajatukset viihtyivät Jasbergin nuorten seurassa. Ehkä vielä joskus tulee tilaisuus uudistaa näitä muistoja. Sitä ainakin allekirjoittanut toivoo.

Calumetin kaupunki on noin puolen tunnin raitiotievaunumatkan päässä Hancockista. Iloisessa seurassa jutellen meni tuo matka odottamattoman pian. Eräs herttainen rouva tarjoutui puhemieheksi “Suomi-vieraalle” ja sanoi heti perille päästyämme ryhtyvänsä tehtäväänsä.

Kaupungissa menimme Jasberg-veljesten kanssa siirtolaissuomalaisten vanhollisimman lehden “Valvojan” konttoriin. Ystävällinen, mutta hiukan omituinen vastaanotto päättyi illallisiin, jossa isäntänä oli varakonsuli Jackola, ystävällinen, tukeva rauhantuomari, joka erosi suuresti toisista vastaanottajista ja “esittäjistä”.

Luentopaikalla illalla oli tavattoman suuri sali yleisöä jotenkin täynnä, mutta alkuun ei tahdottu päästä. Amerikkalainen tapa vaatii, että puhuja aina esitetään yleisölle. Mutta täällä esittelijäksi tuppautunut “suuruus” ei täytä tehtäväänsä, sillä “hänen misiksensä (rouvansa) ei ole vielä tullut.” Yleisö hermostuu, puhuja tuskaantuu, kunnes mitta tuli täyteen. Pohjalaisuuteni heräsi ja niin alotin ensi kerran koko matkalla puheeni ilman esittelyä. Hyvin se meni niinkin, esittelijästä vain sain “ystävän”, joka ehkä vieläkin herttaisina hetkinään “misiksensä” kanssa allekirjoittanutta muistelee.

Luentopaikalla tapasin vielä — puhemiehenikin. Hän ottaa reippaasti käsimutkastani kiinni, viepi syrjemmälle ja hakee sinne punakan, terveen suomalaisneidon.

"Saanko luvan esitellä:

Miss Tyyne Järvis ja —"

Keskustelu viriää.

Kysyn uudelta tuttavaltani mistä hän on lähtöisin.

— Alavudelta.

— Mistä sieltä?

— Lahdenkylästä.

— Sieltähän sitä minäkin, kuka Te olette, mistä talosta? —

— Kustaaporvarin Tyyneksi minua lasna sanottiin.

— No, mutta mehän olemme syntyneet naapureina, maantie vain oli kotimme väliä.

— Sinäkö olet se Lauri, se pahankurinen —

— Niin justiin se sama, joka aina koulumatkoilla sinua kiusasi.

— No, tuhat tulimmaista, ja nyt tuo rouva on meillä — puhemiehenä.

Näin keskustelu jatkuu ja puhemiesrouva nauraa. Lopulta hänkin hämmästyksestä hölmistyy, käy totiseksi ja — onnittelee lapsuuden leikkitoveruksia, jotka näin hauskasti toisensa tapasivat.

[Kuva: Suomalaisia metsätöissä.]

Oli selvää, että meille tuli hauska ilta. Ikävä vain, että jo samana iltana täytyi palata Hancockiin, sillä seuraavana päivänä piti puhua _Väinölässä_, supi suomalaisessa kantofarmarikylässä.

Täällä olin tilaisuudessa näkemään aito amerikkalaista metsänraiskausta. Amerikka on maailman suurin ryöstöviljelyksen maa. Metsänraiskaus esim. on jo kehittynyt niin pitkälle, että hallituksenkin on täytynyt puuttua asiaan. Metsäin häviäminen kun huonontaa ilmanalan. Näillä seuduilla on vielä jonkun verran metsiä. Tukkityöt talvisin ovat hyvin yleisiä. Rautatieyhtiöt laittavat aivan erityisiä rautateitä metsiin tukkien vetoa varten. Tällaisella tukkijunalla matkustaminen on hidasta ja ikävää.

Pelkie, Misch. on myöskin metsäinen kantofarmarikylä. Puhuin siellä kirkossa, kuten niin monessa aikaisemmassakin farmarikylässä. Väittelyä lopussa, joka kuitenkin päättyi mitä sydämellisimpään sovintoon. Asian kulku oli seuraava:

Väittelyä johtaa eräs metsätyöläinen, hyökäten mitä räikeimmin valkoisen Suomen, “lahtari-Suomen” päälle, kertoellen mitä pöyristyttävimpiä valheita kapinan ajalta. Koetan rauhallisesti oikoa miehen sairaalloisia esityksiä, mutta mikään ei häneen pysty. Etupenkissä istuu pari pientä poikasta mitä ryysyisimmin puettuna. Lähdönpäihin jaoin tavalliset kolehtirahat poikasille ja käskin heidän ostaa itsellensä vaatteet.

Pojat sattuivat olemaan tuon kiivaan vastustajani poikia.

Aamulla tuli poikain isä kiittämään ja samalla pyysi anteeksi illallista esiintymistään. Erosimme hyvinä ystävinä.

Suomalaiset näillä seuduilla ovat vakavaa, uskonnollismielistä väkeä, lukuunottamatta kiihkeitä sosialisteja, joita on kaikkialla. Uskonnollinen elämä muistuttaa vanhan maan puolue-elämää. Eri kirkkokunnat kiistelevät keskenänsä, useinkin hyvin toisarvoisista kysymyksistä. Suomen heimon kirouksena on tuo meitä kaikkialla seuraava kiistamielisyys ja kateus. Uskonnolliset puoskarit osaavat erinomaisesti siirtolaistemme keskuudessa näitä ominaisuuksia eduksensa käyttää.

Tapasin täällä useita keskisuomalaisia. Johtavana miehenä toimii farmari Kananen, lähtöisin Pihtiputaan Nokkalasta. Hän on paljon käytetty luottamusmies, kotimaata palavasti rakastavana kunnon kansalainen.

Viimeinen paikka “rauta-alueella” oli South Range. Puhuin siellä Kalevalaisten haalilla, joka oli hienoin juhlasali, minkä matkalla olin tilaisuudessa näkemään. Kaikkialta veralla verhottu huone oli vain tavattoman raskas puhujalle. Kaupungissa on paljon ystävällisiä suomalaisperheitä ja suuria suomalaisia liikkeitä. Oppaana ja auttajana muistelen kiitollisuudella varsinkin mr. Taneli Kuonaa.

Maaliskuun 5 pnä lähdin näiltä suurilta suomalaisseuduilta kohti New Yorkia. Matkalla tapahtui vielä yhtä ja toista mainitsemisen arvoista ja amerikkalaisuutta kuvaavaa. Tulomatkalla sovittiin eräässä kaupungissa, että palatessani vielä poikkean ja että silloin puhun erään perheen uudessa kodissa. Toimin sopimuksen mukaan ja aivan oikein: mainittu perhe oli järjestänyt isot perhejuhlat. Soittaen, laulaen ja puheita pitäen kulutettiin iltaa tässä vierasvaraisessa kodissa. Tuli lähdön aika. Ulkona oli mitä ihanin ilta. Kirkkaat sähkövalot valaisivat lumihiutaleita, joita taivas hiljakseen ripotteli kuin kukkasia. Iloisena joukkona kuljemme toinen toistamme saatellen. Vihdoin on meitä pari kolme jäljellä. Lopuksi joudun yksinäni saattelemaan erästä “missiä”. Huomaan kuinka saatettavani on hätääntyneen hermostunut. Syytä siihen en ymmärrä. Perille tultuamme sanon kohteliaasti hyvästi ja palaan asuntooni. Hetken kuljettuani yksin näen miehen hengästyneenä juoksevan vastaani. Se on eräs pohjalainen, samassa juhlassa mukana ollut mies.

— Olet vaarallisella tiellä, katso eteesi — huutaa mies ja pusertaa browninkia kädessään.

— Kuinka niin? Mikä on hätänä? kysyn säikähtyneenä.

— Olet vaarallisella tiellä, sillä se miss, jota saattelit, on erään “airiksen” (irlantilaisen) morsian ja hän on jo kaksi kertaa hyökännyt tytön saattajien päälle ja tiedä — jatkoi mies — täällä ei muukalaisen henki paljoa merkitse. Tule nyt! lopetti pelastajani puheensa ja niin me menimme ja — pelastuimme. —

Paluumatkalla poikkesin vielä Warrenissa Ohion valtiossa. Mr. G. Uitto oli asemalla autollansa vastassa. Kun pääsimme keskelle kaupunkia, suvaitsi auto tehdä lakon ja me saimme hiki hatussa poliisien hätyyttäminä lykätä kojetta syrjemmälle. Se oli kovaa työtä, auto oli suuri. —

Warrenissa tapasin paljon eteläpohjalaisia tuttavia, useita entisiä kansakouluoppilaitanikin Alavuden Jokivarrelta. Yötä olin isokyröläisen musiikkimiehen Fabian Luoman luona.

Tämä oli viimeinen puhetilaisuus. Illalla makuuvaunuun ja niin mustien poikien ohjaamana seuraavana iltana astelin toistamiseen maailman suurimman kaupungin, New Yorkin mahtavalla rautatieasemalla — yksin. Henkilö, jota olin kirjeellisesti pyytänyt asemalle vastaani, ei ollut tuota kirjettä saanut ja niin jouduin omin neuvoin kulkemaan määräpaikkaani. Mutta ei hätää mitään, tosin hiukan pelkäsin New Yorkin kuuluisia ryöväri- ja rosvokoplia. Turhaa pelkoa! Alinin suomalaiseen matkailijakotiin omin neuvoin päästyäni löysin suomalaisia. joiden turvissa jatkoin matkaa Brooklynin puolelle, mr. Riipan vieraanvaraiseen ja ystävälliseen kotiin.

Kiertomatka Amerikan Yhdysvaltain “maaseudulla” oli päättynyt. Ystävät New Yorkissa onnittelivat saavutuksista, mutta kuten heitä varoitinkin — aivan liian aikaisin. Menestys on vaarallista. Kateuden ja monet sen sukuiset voimat piirittävät ja väijyvät ihmistä menestyksen tiellä. Sen sain minäkin matkani jälkeen kokea.

PALUUMATKA.

Matkalipun paluumatkaa varten olin ostanut Hancockissa, joten New Yorkissa ei tarvinnut enään matkan siitä puolesta huolehtia. Passi oli nyt vain matkakuntoon saatava. Suomen konsulaatissa konsuli Solitander otti matkamiehen ystävällisesti vastaan. Siisti virasto. Sen sijaan oli konsulilla samoin kuin toisillakin konsulaatin virkailijoilla yhtä ja toista muistuttamista ulkoministeriön juoksevien asiain hoitoon nähden. Siellä kaikki asiat viipyvät niin tavattomasti ja — mikä ikävintä — siellä luullaan asioita tunnettavan paremmin kuin itse paikan päällä New Yorkin konsulaatissa. En tahdo käydä tässä nyt kuitenkaan tämän enempää “morkkaamaan” ulkoministeriön sisäistä järjestystä, sillä epäkohta on jo huomattu ja eduskunnan jäsenistä kokoonpantu komitea parhaillaan tutkii asiaa. Sitä paitsi on ulkoministeriössä virkailijana New Yorkin konsulaatissa palvellut tuomari A. Jalkanen, joka tuntee epäkohdat. Näin ollen on varmaa että epäkohdat lähitulevaisuudessa korjautuvat.

Englannin konsulaatissa tapahtui passin viseeraus hyvin äkisti mutta Yhdysvaltain konsulaatissa sen sijaan saimme konsulaattimme virkailija tuomari Haaganin kanssa, joka ystävällisesti oli oppaanani, jonottaa monta tuntia. Vihdoin kaikista selvisin ja niin olin valmis astumaan “Valkosen Tähden linjan” suureen upeaan Olympic-nimiseen laivaan. Maaliskuun 17 päivänä klo 2 päivällä törähytti tuo mahtava valtamerihöyry hyvästinsä New Yorkille ja alkoi hitaasti, mutta varmasti irtaantua laiturista ja suuren, mahtavan Vapaudenpatsaan ohitse painautua valtamerelle.

Melkeinpä kaihomielin seisoin mahtavan laivan kannella katsellen yhä loitommalle jäävää “Suuren lännen” mannerta. Paljon uutta, henkistä näköalaa avartavaa olin tuosta merkillisestä rikkaasta “Uudesta maailmasta” saanut. Se pieni “näverinreikä”, josta olin maailmaa katsellut, suureni tällä matkalla. Jotakin nuorekkaan uutta sain Ameriikasta. Se oli vaatimattomalle “kansanpuhujalle” sysäys syvemmille vesille, uusille ulapoille. Paljon hengen herätystä ja tahdon terästä sieltä mukaansa sai. En katsele Ameriikassa olleita kansalaisiani enään halveksien, vaan kunnioittaen. On kyllä totta, että matkalla ei ole tärkeintä mitä näkee, vaan _kuka näkee_. Mutta vaikka olisi henkisesti minkälainen tomppeli tahansa, niin sittenkin täytyy jotakin liikahtaa sen suomalaisen henkisessä olennossa, joka meidän syrjäisistä pienistä oloistamme joutuu amerikkalaista kulttuuria näkemään ja elämään sen keskuudessa. Ameriikka on uusi nuortunut Eurooppa. Se on vapaa esim. siitä teennäisyydestä ja tyhjästä jäykkyydestä, joka vielä kaiken lisäksi nousukkaan kömpelönä esiintyy meidän nuoressa sivistyksessämme. Me voimme esim. istua vierekkäin junanpenkillä Helsingistä Ouluun sanaakaan toisillemme sanomatta. Vierekkäisissä huoneistoissa asuvat kaupunkilaiset voivat vuosia olla toisiansa tervehtämättä. Eduskunnan oikeistopuolueitten jäsenet “teitittelevät” ja “tittelöivät” toisiansa, vaikka ovat vuosia samassa ryhmässä työskennelleet. Eri puolueitten edustajat tervehtävät toisiansa jäykästi j.n.e.

Ameriikkalaisuus on tämänkaltaisesta ummehtuneisuudesta vapaata. Se nuorentaa ja vapauttaa sinne muuttavaa eurooppalaista. Eteläpohjalaisuus on tietämättään omaksunut hyvin paljon ameriikkalaista käytännöllistä, tosielämässä esiintyvää tasa-arvoisuutta ja nuorekasta reippautta. Se tavattoman runsas siirtolaisuus, joka miespolven ajan on tästä maakunnasta lähtenyt, on sen vaikuttanut. Me emme sitä itse huomaa, emmekä mielellämme tunnusta, mutta sille, joka on elämänsä kansanvalistustyötä Etelä-Pohjanmaalla tehnyt ja sitte pistäytyy vastaanottavin mielin samanlaisella asialla “ison rapakon” takana, hänelle selviää tämä asia. Olisi sen vuoksi suotavaa, että tässä maakunnassa enemmän kuin tähän asti kiinnitettäisiin huomiota siirtolaisuuskysymykseen, varsinkin mitä tulee sen hyviin puoliin. Ameriikassa olleet kansalaiset voisivat esim. perustaa yhdistyksen ajamaan ja tunnetuksitekemään kaikkia ameriikkalaisen kulttuurin hyviä puolia täällä kotimaassa ja sulattamaan niitä suomalaiseen käytännölliseen elämään.

MATKAN TARKOITUS.

Matkan tarkoituksena oli herättää suomalaisen kirjallisuuden harrastusta siirtolaistemme keskuudessa. Puhuin kaikkialla Johannes Linnankosken elämäntyöstä, myyden hänen teoksiaan yli 4 000 dollarin arvosta. Edelleen puhuin kirjallisuudesta yleensä sekä kirjallisuuden merkityksestä siirtolaisille erittäin.

Oli luonnollista, että kansanedustajana minulta odotettiin ja pyydettiin tietoja myöskin maamme valtiollisista tapahtumista ja eritoten siitä puolueesta mihin itse lukeuduin. Puhuin viimeksi mainituista aineista pidättyvästi, esittäen kunkin puolueen parhaat puolet ja syyt niitten syntymisiin. Maalaisliitosta puhuin sen aatteellista tarkoitusta selvitellen, kajoamatta päivän politiikkaan. Mutta siitä huolimatta sain vastaani Ameriikassa sosialisti-lehdet ja kotimaassa oikeistolehdet.

Tätä oli mahdoton välttää. Edelläni ehtinyt reklaami tulostani teki sen mahdottomaksi, reklaami josta en luonnollisestikaan minä ole vastuussa. Olisi erittäin houkuttelevaa liittää tähän loppuun kaikki ne voimakkaat, mitä erilaisimmat arvostelut, joita matkani johdosta niin Amerikan kuin Suomenkin lehdissä kirjoitettiin, mutta jääkööt. Jos miestä haukuttiin, niin kyllä kehuttiinkin. Kaikenkaikkiaan: matkani saavutuksiin olen tyytyväinen. Jos siihen lisäksi hiukankaan sain siirtolaisissamme heräämään rakkautta “vanhaa maata” kohtaan ja nyt jatkuvalla työllä kotimaassa saan täältäpäin lisääntyvän harrastuksen hereille siirtokansaamme kohtaan, niin saan kun saankin iloita tekemäni matkan saavutuksista.

Tämän kirjan alkupuolella lupasin lopussa esitellä Suomen Maalaisliiton johtavia periaatteita. Teen sen, julkaisemalla Ilkan 15-vuot. numerosta kirjailija Santeri Alkion seuraavan kirjoituksen:

MILTÄ ASEMA NYT NÄYTTÄÄ.

Suurteollisuuden luomisen valtakauden yhteiskunnallinen tilinpäätös alkaa olla valmis. Entisen, taloudellista yritteliäisyyttä ja kilpailua kiihoittavan porvarillisuuden perillisenä seisoo uudessa yhteiskunnallisessa rintamassa suurkapitalismi. Sillä on mielessään keisarivallan, suurvallan ja militarismin kaikki mieliteot. Sitä vastassa seisoo sosialismi, suurteollisuuden ja suurkaupungin kasvatti. Nämä valmistautuvat kamppailuun maailmanvallasta. Kumpaisellakin on väkivalta aseenaan. Kumpaisellakin on luokkavalta päämääränään.

Ihmiskunta, joka oli uneksinut suursodan raunioilla saavansa vihdoinkin kirota sodan ikuiseen häviöön, näkee sodan kummituksen uudelleen nousevan silmäinsä edessä. Epätoivoisena luo rauhan ihminen katseensa kaikkiin ilmansuuntiin etsien pelastusta. Mutta turhaan. Idässä ja lännessä nousee hävityksen raunioista vain kostajia ja saalistajia. Häviävät kansat hapuilevat yhä uudestaan miekkaa — sen avulla pelastuakseen, ja voittaneet kansat tietävät, että heidän voittojensa hedelmät taataan vain miekalla.

Sillä aikaa sivistys taantuu, suurkaupungit häviävät ja kuihtuvat aineellisesti ja henkisesti. Ihmiskunnan parhaimmistolta sortuu luottamus uuden päivän nousuun ja huonoimmisto nousee johtoasemiin ja hallitsee yhteiskuntia ja valtioita. Ihmisyys alentuu uuteen orjuuteen. Sivistyneet, lahjakkaat, ansioituneet ihmiset lankeavat proletaarien kanssa kilpaa. Niin luisuu elämä alaspäin. Valtiolla ja yhteiskunnalla ei ole tätä kumousta vastaan esteeksi mitään muuta kuin lait ja sotilasvalta. Mutta niitä ei totella. Niin pettävät ainoatkin luisumisen jarrut. Kaikki vanhat elämänarvot kaatuvat. Uusia jotka yhdistäisivät uskossa, innostaisivat toteutumismahdollisina, ei synny.

Mikä on tämä tällainen tilanne?

Sehän on vallankumous! Se on yhteiskunnallinen vallankumous, joka kulkee rataansa luonnonlain välttämättömyydellä hävittääkseen kaiken mitä nykyisessä yhteiskunnassa pidetään arvossa, valmistaakseen sijaa uusille arvoille ja uudesti syntyvälle yhteiskunnalle. Se, mitä tässä tapahtuu, on siis eräänlaatuinen maailmanloppu, ei kuitenkaan vielä lopullinen. Sillä, niin synkältä kuin tällä hetkellä näyttääkin, niin sormi suussa kuin viime vuosisataa hallinnut ja vaalinut kapitalistinen taloustieteilijä seisookin tilinpäätöksensä edessä, niin hillittömän valtaavina kuin epätieteellisen bolshevismin myrskyaallot käyvätkin synnyttäjänsä sosialidemokraattisen tieteen ja taktiikan ylitse, — sittekin on aihetta aavistaa, että tästä vielä syntyy “uudet taivaat ja uudet maat”, — kuitenkin aivan maallisessa merkityksessä.

Tämän ajatuksemme perusteluksi pieni silmäys mainittuun tilinpäätökseen.

Viime vuosisata loi suurteollisuuden, mutta samalla myöskin suurteollisuus- ja — suurhuijausyhteiskunnan. Se loi samalla oman tarpeensa mukaiset taloustieteet, jotka totesivat silmää räpäyttämättä, että suurteollisuus ja suurkaupunki muodostivat yhdessä ne talous- ja yhteiskuntamuodot, joilla yksin oli tulevaisuuden lupaus. Kaiken muun täytyi soveltautua sen mukaan. Tästä olivat — ja arvatenkin vielä yleisesti edelleenkin ovat — suurkapitalistit ja heidän työorjansa sekä runoilijatietäjänsä täydellisesti samaa mieltä. Niin sosialisti kuin kapitalistikin. Tämä näköhäiriö johtui siitä, että suurteollisuus, keksintöjen luomine välineineen, näytti tarjoavan kilpailulle leivästä, pääomista ja yhteiskunnallisista asemista aivan satumaiset mahdollisuudet. Se tempasi koko sivistyneen ihmiskunnan mukaansa, kehitti aivan uudet elämänmuodot. Maaseudut kaikkialla tyhjensivät väkevää työvoimaa suurkaupunkeihin, joista muodostui uuden yhteiskuntaelämän sykkiviä sydämiä. Elämäntaso nousi rikkauksien kera kuin leikkien. Loistoelämä, jonka piti tuhoutuneen Ranskan vallankumouksessa, kehittyi uudelleen, muodostuen nyt nousevan porvarin kulttuuripäämääräksi, — periytyäkseen jälkeläisissä jo taas kulttuuritarpeena. Sivistystyö, joka aina on osoittautunut sangen herkäksi taipumaan rikkaitten vallanpitäjäin halujen mukaan, tasoitti tietä, järjesteli makua, asettui porvarinousukkaan käytettäväksi myös ylellisyystarpeiden kehittämisessä.

Mutta aivan pian huomasikin “työn orja”, että tämä uusi yhteiskunta järjestyikin niin, että työläisten täytyi rajoittua elämään puutteessa ja köyhyydessä _auttaakseen_ elämänuhrillaan niiden loistoelämän ylläpitämistä, jotka yleensä “eivät tehneet työtä, eivätkä kehränneet”. Tämä havainto paisui nopeasti yleiseksi tietoisuudeksi ja järjesti rivit sosialistisiksi luokkataistelujärjestöiksi.

Niin tuli valtiollisyhteiskunnallinen luokkataistelu suurteollisuusyhteiskunnan painajaiseksi. Se levisi kaikille inhimillisen elämän aloille, käsityöläisverstaista parlamentteihin saakka. Yhteiskunta muuttui sotaleiriksi, jossa taistellaan lakoilla ja työsuluilla, äänilipuilla, mielenosoituksilla ja pääomilla. Kaikki muut yhteiskuntaluokat, talonpojasta keisariin saakka, saavat suhtautua tähän taisteluun sovelluttamalla itsensä sen mukaan.

Jo aikaisin aletaan ennustaa vallankumousta. Sosialisteille se muodostuu uskonkappaleeksi. Porvarikaan ei varmuudella enää uskalla kieltää sen tuloa _joskus_, mutta arvelee sen kestävän kuitenkin hänen henkilökohtaisen aikansa jälkeen. Kysytään: Milloin? Miten? Köyhälistössä uudet yhteiskuntaolot synnyttävät enempi luokkavihaa kuin järjellistä luokkataistelua. Suuromistaja pälyy yhä tietoisempana suojelusvarustuksiin. Hänestä on itsestään selvää, että “valtakunnan hallitus” on tarkoitettu hänen oikeutensa suojaksi. Suurvalta ei sitä salaakaan. Köyhälistön viha kohdistuu silloin myös hallitsevaan valtaan.

Samalla on kansainvälinen taloudellinen kilpailu kehittynyt äärimmän kestävyystason rajoille. Se on synnyttänyt suurteollisuuden toisen suuren pulman. Kun tuotanto lisääntyy — palkkain täytyy nousta, kapitaalin saada yhä kasvavat voitto-osingot, — ei omamainen, kynitty, kuluttaja enää voi lunastaa läheskään kaikkea mitä tuotetaan. Suurteollisuudelle täytyy silloin saada vallatuksi menekkiä ulkomaisilla markkinoilla. Mutta sielläkin ovat omat tuottajansa! Kansainvälinen kauppasota alkaa. Taistelu kiihtyy, suhteet kärjistyvät. Kannattavaisuuslaskelmat pettävät yhä useammin.

Europpalainen suurteollisuusyhteiskunta tuntee seisovansa suuren vararikon edessä. Suurvallat valmistautuvat pääsemään vararikosta — hävittämällä kilpailijansa.

Sillä aikaa lepää maaseutu ja maanviljelys kaikissa maissa. Elämä, tuotanto ja maailmankäsitykset kuvastavat uneliaisuutta tai heijastavat kaupunki-elämän peilinä. Omatakeisuuden uskoa yrittävät vain harvat. Talonpojan toiselta puolen, porvarin ja teollisuustyömiehen välille toiselta puolen muodostuu syvä keskinäisen ymmärtämyksen puute. Siinä luokkajaossa, joka on tapahtunut kapitalismin ja sosialismin pohjalla, ovat kaikki muut yhteiskuntaa palvelevat kansalaisryhmät saaneet suhtautua tilanteeseen kuten maa, jonka kamaralla taistelee kaksi sille ventovierasta armeijaa, jotka kumpikin ottavat ravintonsa sodan jaloissa olevalta kansalta. Mutta tässä luokkasodan jaloissa talonpojat ja torpparit sekä heidän työläisensä muodostavat yhdessä valtaavan yhteiskuntaluokan, jolla toisten luokkataistelusta ei ole mitään toiveita saavuttaa itselleen varmoja etuja, eikä mitään varmuutta siitä, että toisen tai toisen voitto tuottaisi yhteiskunnalle lopulta siunatun rauhanajan. Näiden maatyöstä ja tuotannosta eläväin mahtavain joukkojen itsetiedottomuus pysyi aina suursodan huipuille asti niin yhteiskunnallisesti alkeellisena, etteivät ne tajunneet läheskään yleisesti edes sitä, miten he ennen sotaa suorastaan lahjoittivat suurteollisuuden ja kaupunkien luokkataisteluarmeijoille leipää, perien siitä vain osan oikeata, tuotantokustannuksia vastaavaa hintaa. Kun he möivät leivän polkuhinnasta, sillä tavoin he maksoivat pitkät ajat suurteollisuustyöväen palkkoja erinäisissä Europan maissa, sekä liiostivat jokaisen jauho- ja voikilon hinnasta osan välillisenä verona suurkapitalistien yritysten osakkeenomistajain pääomavoitoksi. Itse he kituivat kaiken puutetta.

Mutta suursota synnytti aivan uusia konjunktuureja. Rahan hinta aleni, tuotteiden, varsinkin elintarvetuotteiden, nousi. Äkkiä esiintyi “talonpoika” luokkataistelussa — kuluttajia vastaan. Rintamat elintarvemarkkinoilla muodostuvat uudestaan. Gulashi, jonka ammatti uudenaikaisen kauppasiveyden oppien mukaan oikeuttaa kiskomaan, sosialisti, jonka periaate ei koskaan rajoita palkkaa yläpäästä, virkamies, jonka silmissä talonpoika on vain yhteiskunnallinen tuottaja, — kaikki he hyökkäävät tämän tuottajan kimppuun leivän kalleuden vuoksi!

No, se on vain eräs kohtaus uuden yhteiskuntaluokan heräämishistoriassa, muuten tyypillinen ja tuttu kaikkien muiden luokkien heräämisajoilta. Sillä on kuitenkin siinä erikoismerkitys, että suuren sodan lopputilissä esiintyy ihmisten nälkä niin voimakkaana velkojana, että vuosisadan syrjäytetty ja poljettu leipätuotanto nousee yhtäkkiä ammattina ensiluokkaiseen arvoon. Samalla se avaa muiden yhteiskuntaluokkien silmät näkemään, että vuosisadan maanviljelys-pakolaisuus oli monissa sotaakäyvissä maissa vieroittanut ihmiset maasta, joka nyt osoittautui hädän hetkellä taasen kaiken elämän varsinaiseksi lähteeksi. Maanpakolaisissa rupesi heräämään halu takaisin maalle. Monet suurkaupungit menettivät suuren osan väestöään kun eivät niitä elättämään kyenneet. Mutta maanviljelysseuduissa alkoi uusi elämä. Talonpoikaisammatti nousi arvossa. Sen ympärillä alkoivat kaikki maaseutuammatit elpyä.

Samalla saadaan havaita muutakin. Monissa maissa nousevat talonpojat ja heihin liittyvät kansanainekset yhdessä johtavaan asemaan uusien kansallisuusvaltioiden vapauttajina ja niiden parlamenttien tärkeimpinä kansallisina puolueina. Tieteellinen sivistyneistö alkaa kiinnittää huomiota talonpoikaisnousuun. Isänmaalliset mielet kiintyvät tähän kansallisvoimaan kuin uuteen löytöön. Suurkaupunkilainen on menettänyt kansallistuntonsa sisällön. Maaseutulaisella se elää parhaassa nousukaudessaan. Tapainturmelus on suursodan hirveä seuraus erittäin suurkaupungeissa. Maaseudulla nousee ihmisyyden itsepuolustusvoimia. Taloudellisia arvoja aletaan laskea uudestaan. Sivistyksen sieluelämää aletaan tutkia. Siveyden karkoittaminen europalaisen sivistyksen kodeista aletaan huomata hirveäksi erehdykseksi. Materialistiset elämänarvot myöskin tässä suhteessa alkavat horjua.

Ihminen alkaa nousta lankeemusunestaan henkisesti nälkäisenä. Uuden aikakauden aavistukset alkavat herätä. Uusi yhteiskunta syntyy vain sikäli, mikäli jalostuu ja muodostuu uusi ihminen.

Onko siis sivistysviljelys ja taloudellisen elämän keskus siirtyvä kaupungeista maaseudulle? Siitä on liian aikaista sanoa vielä mitään. Mutta ken avoimin silmin katselee tapahtuvaa elämän selvitystä, sille näkyy, että samalla kuin liike- ja sivistyselämän suurkeskukset elävät ilman vapauttavia, elämän mahdollisuuksiin viittaavia, rohkaisevia näköaloja, samalla maaseudulla, myöskin viljelemättömissä korvissa tällaiset mahdollisuudet elävät. Ja samalla kuin suurtuotanto kaikilla aloilla uhkaa uusilla, ennen kokemattomilla pelottavilla ja lakkaamattomilla liikeseisauksilla, maa kutsuu kaikkia tarjoten kaikissa oloissa varman elinkeinon.

Viitteet:

[1] Harvennukset meidän.