Part 2

Onneton, sisäisesti onneton on miljoonakaupungin ihminen. Sitä todistaa kaikkein parhaiten suurkaupunkien luonnottomuuksiin kehittynyt huvielämä. Sydäntäkouristavaa on katsella esim. New Yorkin huvipaikkoja. Mitä kaikkea voidaan kansalle vapaasti tarjota! Ihmisen kurjuuden kuva on täydellinen suurkaupunkien ilopaikoissa. Meistä tuntuu, että tuo amerikkalaisuudelle ominainen meluisa, ajattelematon ilo on seurauksena rasittavasta, kuluttavasta ja _tylsistyttävästä_ työstä; näännyttävässä taistelun tuoksinassa ja hyörinässä jokapäiväisen leivän ansaitsemiseksi menettää sielu kyvyn puhtaampiin, jalompiin ja hiljaisempiin nautinnoihin. Luonnosta nauttiminen, ruumiillinen virkistyminen, laulu luonnossa, leikit perheenjäsenten kesken j.n.e. eivät tyydytä suurkaupunkilaisen huvitteluntarvetta. Tylsistyneet tai sairaat hermot tarvitsevat kiihoittavampia nautintoja. Ilon tarkoituksena ei olekaan virkistyminen vaan unohtaminen, saada edes hetkeksi unohtumaan elämän raskas ja synkkä taakka. Yksinäisyyden pelko ajaa onnettoman sairashermoisen suurkaupunkilaisen jännittäviin huvipaikkoihin. Saksalaisen Nietzschen sanat “Ei ilo vaan ilottomuus on kaiken irstailun äiti” pitää paikkansa suurkaupunkien huvitteluelämää tarkastellessa, sillä “meluavan ilon ja mykän epätoivon eroittaa toisistansa kaikkialla maailmassa vain ohut seinä”, sanoo ajattelija Ruskin.

On selvää että “ylempien piirien” seura-elämä ei ole sen parempaa. Sovinnaista valheellisuutta ja turhamaisuutta, määrättyä kohteliaisuutta ja pinnalle siveltyä koristeellisuutta. Siinä kaikki.

Suurkaupunkilainen pyrkii kesäksi maalle. Sen vaikuttaa sisäinen luonnottoman kaupunkilaiselämän synnyttämä sielun ja hermojen nälkä. Mutta Amerikassa ovat tällaiset kesäretket tulleet muodin ja urheilun asiaksi, ne eivät voi enää herättää rakkautta luontoon eivätkä tarjoa todellista syvää virkistystä. Matkustelun varjopuolet ovat siinä, että se tekee ihmisen kylmäksi ja välinpitämättömäksi pienempää luonnonkauneutta kohtaan. Kotiseudun maaperän pitää olla sinä lähtökohtana, joka aina ihmistä virkistää. Ja se tekeekin sen, jos vain rakastamme sitä.

Miljoonakaupunkilaisella ei ole kotiseutua. Hän on todella kuin paimentolainen, ilman mitään kiinnekohtaa mailmassa. Tästä seuraa, että aikakautemme kaupungeista johdettu kulttuuri on vieraantunut luonnosta. Miljoonakaupunki esikaupunkeineen, suunnattomine kivitaloineen ja kasattuine ihmisineen on astunut luonnon sijaan.

“Kaupunkilaislapsi on pelkkä kulttuuritaimi”, sanoo Valter ja jatkaa: “eikä milloinkaan lapsi vaan ansarimaisesti liikakypsyyteen kehitetty ihmiselämä. Ihminen ei voi rangaistuksetta vieraantua luonnon tarjoamista nautinnoista. Surkuteltava on se, jolle luonnon tarjooma ilo on vierasta”.

Oikea suhde luonnon ja kulttuurin välillä on hävinnyt. Kulttuuri-ihminen ei enää tiedä miten tulisi elää luonnon parissa. Miljoonakaupunkilaisten “maallakäynnit” muistuttavat hyökkäystä niihin: revitään kukkia ja puita, tallataan viljelyksiä y. m., ollaan sanalla sanoen aivan kuin humalassa.

On selvää, että myöskin amerikkalaiseen taiteeseen voimakas kaupunkilaisuus on lyönyt leimansa. Kirjallisuus muuttuu yhä enemmän heliseväksi vaskeksi ja kiliseväksi kulkuseksi. Jännittävät salapoliisiromaanit ja chaplinimaiset ilveilijät ovat etualalla. Tällaisella taiteella ei totisesti paljoakaan ilahduteta ihmissydäntä eikä valaista yksilön ja kansakunnan elämää. Se on todella “taidetta taiteen vuoksi”, s. o. = ei mitään, sillä tarkoituksettoman taiteen teoria ei ole elävän elämän synnyttämä eikä myöskään lämminverisen, luomiskykyisen taiteilijamielen keksimä. Teoria “taidetta taiteen vuoksi” on suurkaupunkien turmeleman vähäveristen taideharrastajain keksimä abstraktsioni.

Taiteella on ja tulee olla tarkoitusperänsä. Suuri Goethe jo valitti, että hänen aikakautensa kaunokirjallisuudelta puuttuu suuret päämäärät siihen mikä on turmeltumatonta ja tervettä. Schiller määrittelee taiteen seuraavalla tavalla: “Taide on ilolle pyhitetty; mikään tehtävä ei ole suurempi ja vakavampi kuin ihmisten onnellistuttaminen. Oikeata taidetta on vain se, joka tuottaa korkeinta nautintoa. Ja korkeimman nautinnon tuottaa kaikkien voimiensa eloisassa leikissä kilvoitteleva vapaa mieli”.

Oikea taide, jos se esittääkin kammottavaa ja jännittävää, käyttäen harmaita ja veriruskeita värejä, ei unohda kirkastavaa auringonsädettä, vapauttavaa sanaa, kohottavaa aatetta joka virkistää ja _vapauttaa_, rikastuttaa ja onnellistuttaa ihmistä.

Nämä ominaisuudet puuttuvat hyvin suurelta osalta amerikkalaiselta taiteelta ja kaunokirjallisuudelta. Ne puuttuvat siksi, että miljoonakaupunkilaisuus painaa raskaana taakkana muuten nuorta ja voimakasta amerikkalaista kulttuuria. Kurjuus tulee suurista kaupungeista, niistä tulee taidekurjuuskin. Lämmintä ja puhdasta taidetta on kovin vähän, sellaista taidetta jota kansakin ymmärtäisi, mutta joka siitä huolimatta olisi tunnesyvää, iloista ja nuorta. Nykyinen taide on kylmää, likaista ja äitelää. Epätoivon huokaus nousee rinnasta kun katselee esim. nykyaikaisten maalarien taulunäyttelyä, niin Europassa kuin Amerikassakin, pienen Helsinkimmekin huomioon ottaen, sillä pitäähän toki meidänkin olla ymmärtävinämme kretliinistä naamaa ja viheriäistä järveä. Kuinkas muuten! —

Samanlainen huokaus nousee rinnasta kun lukee sitä seikkailu- ja ilveilyromaanikirjallisuutta, jota ennen kaikkea Amerikka ihmiskunnalle purkaa. Tällainen taide ei tarjoa edes perunoita hopeamaljakossa, kuten Goethe sanoo, vaan se tarjoaa suorastaan likaa. Sairaaloisia vaistojaan seuraten sellainen kirjallisuus viljelee kaikkea iljettävää, paheellista ja eläimellistä ja tahraa kaiken mikä on jaloa ja pyhää. Sellainen taide surmaa ihmisen sielun. Se on koko ihmiskunnalle vaarallista. Sellainen taide palvelee pimeyden valtakuntaa. Amerikkalaiset “chaplinit” ovat paholaisen lähettejä. Heidän taiteensa on jos mikä “sairashuonerunoutta”, käyttääksemme taas Goethen sanaa eräästä hänen aikakautensa taiteesta, joka oli suuresti sukua tälle puheenaolevalle “runoudelle”. Täytyykö meidän, ollaksemme vilpittömiä, olla raakoja, eläimellisiä ja kyynillisiä? Onko elämässä todellista vain pinta vaahto eikä syvemmät vedet? Onko todellista vain lika eikä kirkkaat tähdet? Eikö ihanne ole kaikkein todellisinta siitä, mitä me ihmiset omistamme, ja eivätkö idealistit ole todellisuuden parhaita tulkitsijoita — huudahtaa Goethe. “Tällaiset taiteilijat ovat raukkoja, jotka eivät voi auttaa itseänsä eivätkä muita” — jatkaa sama suuri ihminen ja runoilija.

Tervettä on sen sijaan se amerikkalainen taide, joka elää ja liikkuu miljoonakaupunkilaisuuden vaikutuksen ulkopuolella, _luonnossa_, muinaisissa aarniometsissä, viljavilla jättiläisfarmiseuduilla, uurastavien ja ponnistavien intiaanien piirissä. Se on elämää, josta voidaan varsinkin nuorison, koko maailman nuorison puolesta Amerikkaa kiittää. Se on tervettä, siinä yhtyy idealismi ja realismi ihanaksi musiikiksi. Sille pohjalle voidaan uutta, puhdistuvaa amerikkalaista taide-elämää rakentaa. Se on pohja, joka kestää. Sillä sellainen taide palvelee Jumalan tarkoitusperiä. Siinä taiteessa näemme sankareita, jaloja naisia, urhokkaita taistelijoita ja nuoria ihmisiä, jotka iloitsevat luonnosta, iloitsevat keväästä ja auringosta. Sellainen taide ylentää mieltä ja ilahduttaa sydäntä ja ymmärtää kansaa ja kansan tarpeita. Siinä on sen salainen tenhoava voima.

Olemme ehkä liiankin kauan viipyneet amerikkalaisten miljoonakaupunkien “lumoissa”. Olemme sen tehneet siksi, että kuulumme isänmaassamme niihin, jotka täällä kaukana syrjäisissä oloissakin tuntevat nykyisen maailman baabelintorni-legendan painostavaa ja hermostuttavaa tuskaa. Jumala loi ihmisen luontoon, käski hänen sitä viljellä ja varjella. Mutta ihmiskunta on aina uudelleen ja uudelleen ryhtynyt Baabelintorneja rakentamaan ja siten kapinoimaan suuren Luojan tarkoitusperiä vastaan. Aina on myöskin Luoja astunut alas ja “sekoittanut” kapinoitsijain “kielet”, niin että he eivät ole toinen toistansa ymmärtäneet. Aikakautemme kulttuuri-ihminen on tuollainen hermostunut “sekoittunut kieli”, joka ei ymmärrä toisia ja jota eivät taas toiset ymmärrä. Koko maailma on kuin suuri hermosairaala ja on sitä siihen asti kunnes ihmiskunnalle selviää suurten miljoonaihmiskeskusten synnyttämä kurjuus ja kunnes rauhaisat, luonnossa elävät maaseutu-ihmiset ottavat yhteiskunnallisen johtovallan näiltä hermosairailta, babelintorni-ihanteen lumoavilta Jumalan viralta poispanijoilta pois.

Sitte vasta alkaa ihmiskunnalle uusi aika. Silloin ei tunneta eikä tarvita niitä henkisiä ja ruumiillisia puoskareita, joita esim. Amerikka on aivan täynnä. Tulee aika, jolloin Amerikassakin tämä huomataan. Merkkejä siitä on jo olemassa. Niistä tuonnempana.

VAIKUTELMIA NEW YORKIN SUOMALAISISTA.

Toimittaja Antero Riippa ja konsulaatin virkailija tuomari A. J. Jalkanen olivat rannassa vastassa. Miesten kärsivällisyys joutui koetukselle, sillä tullista en tahtonut mitenkään selviytyä, mukanani olevia kirjoja kun tullipuplikaanit epäilivät bolshevistisiksi. Viimein kuitenkin selvittiin matkalle ja niin päästiin onnellisesti tuon miljoonakylän maanalaisella junalla Brooklynin puolelle. Täällä vietiin mies “Kalevan naisten” omistamaan “kotiin”, jossa asuu — kuten nimikin sanoo — ainoastaan naisia. New Yorkin suomalaiset naiset ovat tarmokasta väkeä, heillä on oma koti, suuri ja komea. Miehet eivät kykene naisten kanssa kilpasille tässä Amerikan porstuassa. New York on siirtolaisten läpikulkupaikka, joka vaikuttaa m.m. sen, että kansalaisillamme täällä on sangen vähä yhteisharrastuksia ja sekin mitä on tapahtuu pääasiallisesti sosialismin hengessä. Työväen talo on mahtava, samoin työväen osuuskauppa toimii reippaasti.

Puhumaan jouduin Imatra-seuran “haalille”. Oli juuri uudenvuoden aattoilta. Tämä Matti Kurikan perustama seura vietti uudenvuodenyötänsä. Ohjelman lisänä oli “Suomi-vieraan” puhe.

Puhumapaikalle mennessä tapasimme juopuneita suomalaisia, jotka talon porttikäytävässä tervehtivät meitä aito suomalaisella tavalla, kiroten ja meluten. Koko “juhla” oli tavattoman raskas ja painostava. Kuulijoita viitisenkymmentä, suurin osa matti-kurikkalaisia ihanneihmisiä. Raskaalla mielellä lähdimme täältä pois. Alku ei ollut lupaava.

Puhuin New Yorkissa vielä kahdessa paikassa: erään kirkon alasalissa ja “Tähti”-raittiusseuran juhlassa. Molemmissa paljo väkeä ja innostus suuri.

Miljoonakaupungin tylsistyttävä vaikutus näkyy silmiinpistävästi myöskin suomalaisissa. Henkisesti väsyneitä, alakuloisia ovat New Yorkin suomalaiset. Heille, suurimmalle osalle, ei merkitse mikään mitään. He elävät tuollaisessa henkisen tylsyyden tilassa, ikävöiden kotiin, tai pääsyä edes jonnekin muualle. Kaikki elävät ja toimivat vain “toistaiseksi”. Nuori polvi elää aito newyorkilaiseen malliin. Purevat purukumia niin että puuteri poskista pölynä putoilee. Käyvät huvittelupaikoissa, laulavat englanninkielisiä lauluja ja lukevat jännittäviä salapoliisiromaaneita. Toiset taas vaipuvat fanaattiseen uskonnolliseen kiihkoiluun ja hyvin paljo sortuu tuon suuren kaupungin kammottavaan lokaan. Aniharvat New Yorkissa menestyvät. Poikkeuksen tekevät suomalaiset palvelustytöt, joitten kysyntä on suuri ja joista täytyy sanoa, että he ovat paljo kunniaa kansallisuudelleen tuottaneet.

New York ei ole mikään suositeltava paikka siirtolaisille vaikka siellä onkin nykyään noin 30 tuhatta suomalaista. Monelle suomalaiselle, ja mikä kummallisinta: monelle n.s. paremman kodin lapselle on tämä kaupunki muodostunut mitä syvimmäksi lankeemuksen paikaksi. Ensimmäisenä kuukautena siellä herrassiirtolaiset tepastelevat silkkipytty päässä etsien kotimaassaan totutulla tavalla “hyvien paperien” avulla paikkoja. Kahden kuukauden kuluttua on herraskaiset pukimet pantattu ja kolmen kuukauden päästä miehet kerjäävät, lakasevat katuja tai tekevät jotain muuta samanarvoista työtä. Eräskin kauppaneuvoksen poika, entinen haminalainen kadetti, joka ennen Helsingissä loistopäivinään käväsi eräästä helsinkiläisestä hotellista ylimääräisellä junalla Riihimäeltä yhden tulitikkulaatikon ostamassa, joutui New Yorkissa sellaiseen puutteeseen, että söi kadulta etsimiänsä perunankuoria y.m. koirain ruokaa. Näin käy yläluokka-siirtolaisille, niille jotka ovat kotimaassa kasvatetut “paremmiksi ihmisiksi”.

Toisille taas, jotka omaavat tarmoa ja luonteen ryhtiä, käy paremmin. Tapasin eräänkin helsinkiläisen maisterin kantamassa tiiliä rakennuksella. Eräs nuori talonpoikaisesta kodista lähtenyt pastori teki puusepäntyötä ja sanoi sen “paremmin vetelevän kuin papin viran”. Ainoastaan lujaluontoinen, siveellisen ryhdin omaava terve, älykäs työmies kykenee New Yorkissa itsellensä jonkinlaisen aseman raivaamaan. Suomalaisista kunnon miehistä on tässä kaupungissa puute. Sillä vain aniharvoissa tapauksissa suomalaisen miehen luonteenlujuus kestää tämän maailman suurimman kylän kiusaukset ja viettelykset. Monia pöyristyttäviä kertomuksia tietävät siirtolaispapit kertoa kansalaistensa lankeemuksista tässä kaupungissa. Usein siellä ihminen katoaa tielle tietymättömälle, vajottuaan ensin eläintäkin alemmaksi. Itsemurhia tapahtuu tiuhaan ja mielisairaus yllättää monen. Niin että jokaisen Amerikkaan menevän pitäisi välttää New Yorkiin asettumasta ja pyrkiä muualle, sillä ei missään koko Amerikassa ole menestymismahdollisuudet niin vähäiset kuin tässä kaupungissa, ainakin mitä miehiin tulee. Synkkiä ja mustia ovat ne havainnot, mitä vieraileva suomalainen saapi kansalaistensa elämästä New Yorkista. Henkistä hätää ja onnettomuutta näkee siellä kaikkialla. Onni onnettomuudessa on se, että monetkaan, varsinkin kauemmin tuossa kaupungissa eläneistä, eivät tuota synkkää tilannetta huomaa ja tunne. He ovat tylsyneet ja tottuneet kaikkeen.

Myönnettäköön kuitenkin, että paljo poikkeuksia, vieläpä kauniitakin, on olemassa.

KIERTOMATKA “MAASEUDULLA”.

Jännittynein mielin, hiukan arkana hyvästelin ystävällisiä saattajiani Mr Riippaa ja Jalkasta New Yorkin suurella rautatieasemalla, sillä nyt vasta alkoi matka eteenpäin yksin, ilman tulkkia ja seuraa. Piletti ostettiin Worcester-nimiseen kaupunkiin. “Turvaa aina mustiin poikiin” — huusi mr. Riippa perääni astuessani pitkään pikajunaan. Tämä neuvo olikin erittäin tarpeellinen, sillä ilman noita “mustia poikia”, neekereitä, joita on palvelijoina makuuvaunuissa, ravintoloissa ja asemilla, olisin monesti huutavassa hukassa ollut.

Amerikkalaiset vaunut ovat pitkiä ja siistejä, eri luokkia ei ole, ellei makuuvaunuja sellaisiksi lueta. Matkustajat ovat siististi puettuja, varsinkin naiset. Junailijat ystävällisiä ja iloisia. Jos vaunuissa on lapsia, tulevat ne ennenpitkää kaikkien tuttaviksi ja ystäviksi. Amerikkalainen rakastaa lapsia. Miesten huomaavaisuus naisia kohtaan on silmiinpistävä. En kertaakaan nähnyt naisen poistuvan vaunuista itse matkalaukkuaan kantaen. Sen tehtävän toimitti tavallisesti jarrumies, jollainen on aina joka vaunussa. Seurustelu on vilkasta, joka usein kiihtyy kaikkien vaunussaolijain yhteiseksi meluavaksi nauruksi ja kujeiluksi. Jokaisessa junassa on aina, usein useampiakin, kauppiaita. Myydään makeisia, kirjoja, vaatteita, postikortteja y.m. Yht'äkkiä ilmaantuu matkustajan eteen esim. makeiskauppias, valkoinen esiliina edessä, ja tarjoaa lusikalla suuhun houkuttelevaa makeista. Hän antaa sen ilmaiseksi, maistiaisiksi. Kohta sen jälkeen hän tulee uudelleen ja asettaa kokonaisen makeispussin matkustajan pöydälle ja menee menojansa. Ilmaiseksi annetun makeisen maku suussa kiihoittaa matkustajaa avaamaan tuon pöydällä lepäävän houkuttelevan makeispussin. Kun se on tapahtunut, tulee myyjä ja perii maksun, ottaen tietysti koron kanssa sen ilmaiseksikin antamansa makeisen hinnan.

Samoin menetellään kirjain kanssa. Jos sen edessään olevalta pöydältä käteensä ottaa, niin maksa pois! Sinä olet sen silloin ostanut.

Näin amerikkalainen kauppaa tekee. Hän ei odota ostajaa, vaan hän myy melkein vaikka mitä ja kelle tahansa.

Piletit ovat toisenlaisia kuin meillä. Jos on pitempi matka, on piletti kuin useasta paikasta rei'itetty pitkä onnenlehti tai sanomalehtimiehen paperiliuska. Ellei matkustajan tarvitse junaa vaihtaa, ottaa junailija heti piletin pois ja pistää erivärisen, sormenmittaisen paperiliuskan matkustajan lakkiin tai sitä varten seinässä olevaan pihtiin. Liuskassa on aseman numero, josta jarrumies heti näkee mille asemalle matkustaja jää. Pilettiä ei näin ollen tarvitse alituiseen “näyttää” kuten meidän junissamme.

Asemat ovat vaatimattomia ja pieniä. Asemasiltoja ei ole, jarrumies asettaa pienen pallan vaunun rappusten eteen. Siinä käytännöllisen amerikkalaisen “platformu”. Virkailijain toiminta asemilla on reipasta ja työ tehoisaa. Asemilla, joissa meidän maassamme hääräilee parikymmentä miestä, on vain pari kolme henkilöä. Siinä kaikki! Sama mies lakaisee lattiat, lämmittää kamiinat, sähköttää, ottaa vastaan tavarat, myy piletit j.n.e. “Herra” ja “palvelija”-järjestelmää ei ole. Suurilla kaupunkien asemilla on tietysti järjestys toisenlainen.

Suomen rautateitten johtomiesten kannattaisi perusteellisesti tutustua amerikkalaiseen järjestykseen. Luulisimme, että siitä koituisi paljon hyötyä meidän vanhentuneelle, kankealle ja kannattamattomalle järjestyksellemme.

Makuuvaunut ovat tilavia ja käytännöllisiä. Alimmat vuoteet muodostetaan istuinpenkeistä, ylimmät ovat sopivasti katon ja seinän nurkkaukseen käännetyt. Vaunu jaetaan verhoilla osastoihin, joissa on aina kaksi makuupaikkaa, toinen ylhäällä, toinen alhaalla. Mitään eri osastoja naisia varten ei ole, kaikki ovat yhdessä. “Mustat pojat”, neekerit siivoojina, jotka kohteliaasti harjaavat vaatteet, kiillottavat kengät ja palvelevat matkustajia.

Worcesteriin saavuin iltapäivällä. Ensimäinen junamatka yksin oli onnellisesti päättynyt. Ystävällinen vastaanotto ja erinomaisesti onnistunut puhetilaisuus väsyttävän, henkisesti kuolleen New Yorkin jälkeen teki virkistävän vaikutuksen. “Maaseutu” Amerikassakin on sentään vielä aivan toista kuin mitä suuressa New Yorkissa tuntee ja kokee. Tosin Amerikan maaseutu on jo pitkälle kaupunkilaistunut, pitemmälle ehkä kuin missään muualla maailmassa, mutta sittenkin jälellä on vielä selvä maaseudun tuntu ja henki.

Massan valtiossa puhuin vielä Fitchburgissa, Maynardissa ja Quincyssä. Kaikissa paikoissa mitä ystävällisin vastaanotto ja erinomainen kuulijakunta.

On mahdotonta viipyä pitkälti kaikissa käymissäni paikoissa, sillä siitä paisuisi liian suuri kirja. Sen sijaan kerron jotakin niistä paikkakunnista, joista sain mieliinpainuvimmat muistot ja vaikutteet. Vaikeata se on, sillä kaikkialla sain osakseni sellaista huomiota ja ystävyyttä, joka ei koskaan unohdu.

ASHTABULA HARBOR, OHIO.

[Kuva: John E. Glantz, amerikkalainen lakimies.]

Matkan mieliinpainuvin paikka oli ehdottomasti Ashtabula Harbor, Ohiossa. Kohta asemalle astuessa huomasi tulleensa isänmaatansa kaivaten rakastavien kansalaisten pariin. Lakimies J. E. Glantzin komea “kaara” s. o. auto kiidätti miehen Glantzin sievään kotiin. Tämä isokyröläinen “loijari” on näyte etelä-pohjalais-amerikkalaisesta sivistyneestä miehestä. Näyte siksi, että on niin sangen vähän korkeampaa amerikkalaista sivistystä saaneita etelä-pohjalaisia _miehiä_ Amerikassa. Ashtabula Harborissa on kuitenkin sellaisia useampiakin. Sellainen on esim. laihialainen liikemies ja varakonsuli _Kalle Potti_. Mies ei tosin liene yliopistollista sivistystä saanut, mutta sivistynyt etelä-pohjalainen toimen mies hän on. — Lakimies Glantz on nykyään Suomessa.

Ashtabula Harbor on yksi kaikkein suurimpia suomalaisseutuja Yhdysvalloissa. Sen vuoksi viivymme täällä hiukan kauvemmin ja annamme konsuli Potin kertoa:

_“Amerikan helvetti.”_

Ashtabula Harboria kutsuttiin yhteen aikaan “Amerikan helvetiksi”, siksi raakaa elämää on siellä eletty. Suomalaisia tuli tänne v. 1872. Kaupunki oli siihen aikaan rauhallinen satamakaupunki, mutta pian sen jälkeen alkoi kaupunki muuttua mitä kauhistuttavammaksi roskaelämän pesäpaikaksi. Kapakoita ilmestyi kuin sieniä sateella. Rahat ja ihmisyys katosivat näissä “helveteissä”. Kaikki suomalaiset järjestään sortuivat kapakkaan. Ei auttanut sivistys, ei uskonto. Kerrankin tuli pohjalaisia körttiläisiä suurempi joukkue seutukunnalle. Aluksi he pitivät seurojansa, mutta ennenpitkää, heiluivat hekin puukot käsissä kapakan tanssihuoneen lattialla. Miestä arvosteltiin tappelukuranssin ja juopottelukyvyn mukaan. Tytöt ihailivat suurinta tappelijaa. Kaikki jumaloivat kapakka-tanssiaisten suurinta mellastajaa.

Tällainen elämä kuitenkin herätti parhaimmiston ajattelemaan. He huomasivat, että suomalaisten perikato on lähellä, ellei muutosta aikaansaada. Kirjoitettiin Turun arkkipiispalle ja pyydettiin suomalaista pappia paikkakunnalle, mutta arv. piispa ei suvainnut edes vastata kirjeeseen. Kuvaavaa meidän kirkkoruhtinaillemme! Japani- y.m. lähetystä harrastetaan, mutta omien kansalaisten avunanomus kaukaa lännestä kaikuu kuuroille korville. Sattumalta sattui kuitenkin pastori Backman Suomesta palatessaan v. 1881 poikkeamaan Harboriin ja hänen välityksellään alkoivat ruotsalaiset Augustana-opistosta hommata suomalaisille pappia. Pastori J. J. Hoikka saapuikin keväällä 1882. Hän kuitenkin oli vain muutaman kuukauden. Oli taas muutama vuosi sellaista, ettei mitään toimittu. V. 1884 saapui kuitenkin mies, jonka ansiot ovat suuret Amerikan suomalaisten sivistysharrastuksia tarkastellessa. Se mies oli maisteri J. V. Lähde. Suomen tasavalta on yhdelle ja toiselle kunniamerkkejä Amerikkaan asti lähetellyt, jopa sellaisillenkin, jotka merkkejä pilkaten käyttävät niitä naamiohuveissa, mutta monet J. V. Lähteen kaltaiset taistelijat ovat unohtuneet.

[Kuva: V. Lähde.]

Vihtori Lähde perusti Harboriin “Yhdysvaltain Sanomat”-nimisen sanomalehden.

V. 1885 perusti August Edwards ja Chas. J. Stenroos Harboriin raittiusseuran. Se vasta oli alku paremmalle tielle. Tämä “Hyvä toivo”-niminen raittiusseura oli ensimäinen Ohion valtiossa. Ennenpitkää alkoi elämä muuttua. Perustettiin raittiuslehti nimeltä “Perheen Ystävä”, josta niinikään tuli ensimäinen raittiuslehti Amerikan suomalaisille. Nyt alkoi ylösnousemuksen aika. Miehet häpesivät huonoa elämäänsä, naiset lakkasivat käymästä kapakoissa j. n. e.

[Kuva: Ashtabula Harborin suomalaisia.]

Kapakka-puolue tuli raivoihinsa. Uhattiin viedä henki innokkaimmilta. Vihdoin pitkän kamppailun perästä, jossa kaikkivaltiaan dollarin apua käytettiin, voitti kapakkapuolue ja “Hyvä Toivo” tapettiin. Kullekin jäsenelle maksettiin 10 dollaria ja niin raukat möivät esikoisoikeutensa hernerokkaan. Juoppous alkoi nyt uudelleen voittokulkunsa. Tuhannet perheet kotimaassa ja Amerikassa odottivat turhaan isältä rahakirjettä tai kapakasta kotiin. Kaikki ansiot menivät kapakoitsijain pohjattomaan kitaan.

[Kuva: Eljas Maunus. Vanhin suomalainen Ohiossa.]

Raittiuspuolue ei kuitenkaan kokonaan kuollut. vaan se varusteli hiljakseen uutta taistelua. Tilattiin kirjoja Suomesta. Pidettiin puheita ja vihdoin perustettiin uusi seura nimeltä “Hyvä Tahto”. Tämä tapahtui 1887. Kirjaston ja tämän seuran avulla alkoi uusi voittoisa taistelu kapakkapuoluetta vastaan. Uudet tarmokkaat miehet, sellaiset kuin pastori Frans Lehtinen ja W:m Williamsson olivat voittamattomia. Uskonnolliset kiistakysymykset saivat taas aikaan sen, että “Hyvä Tahto”-seura kuoli. Kapakoitsijat riemuitsivat, antoivat ilman ryyppyjä suomalaisille ja niin alettiin uudelleen luisua onnettomuuden kuilua kohti.

Näihin aikoihin saapui Suomesta innokas, nuori pastori Aapeli Kivioja, joka perusti kolmannen kerran raittiusseuran pannen sille nimeksi: “Kunto”. Tämä perustus oli pitävä. Tämä seura perustettiin vuonna 1892. Harborissa on vieläkin pari sellaista miestä, jotka olivat perustamassa tätä seuraa. Toinen niistä on vanhin seutukunnan suomalainen Eljas Maunus.

Monien vaiheiden ja sitkeiden taistelujen perästä on vihdoin päästy siihen, että nykyään on suomalaisten sivistysharrastukset Harborissa korkeammalla kuin yhdenkään toisen kansallisuuden. Lapset ovat korkeakouluissa ensimäisiä. Pankeissa, postitoimistoissa, rautateillä y.m. tapaat sivistyneitä suomalaisia. Pikajunaa kuljettaa suomalainen mies j.n.e. Yliopistoissa on paljo suomalaisten lapsia. Kolme suomalaista lakimiestä on kaupungissa. Ähtäriläinen lääkäri Paul J. Colander nauttii suurta kannatusta. Suomalaisilla on komea raittiusseura Sovinnon talo, joka on suurin puutalo koko Ohion valtiossa. Se on tullut maksamaan 20 000 dollaria. Talon keskikerros on oopperahuoneena. Kolmas kerros on kokoushuoneita täynnä ja alinna on urheiluhuoneisto. Seuralla on suuri kirjasto, käsittäen noin 2 000 nidosta. Tornikello on Jalasjärveltä erään kuulun Könnin oppilaan tekemä. Suuri soittokunta “Humina” on koko Harborin ylpeys. Se on Suomessa vierailleen Louhen veroinen.

Kaupungissa on vielä kolme kirkkoa: Suomalaisilla lähetystalo ja kirkko, uudestakastajilla on kirkkonsa ja pelastusarmeijalla komea talo. Uskonnollinen elämä on siis vilkasta ja voimaperäistä. Kalevan ritareilla ja Kalevan naisilla on oma talonsa. Tämän kansallisen liikkeen kehityksestä puhutaan edempänä enemmän. Kalevaisilla on oma huvilansa Eriejärven rannalla. Puistoa sen ympärillä kutsutaan Kalevanpuistoksi. Tukevin Kalevan Ritari on kälviäläinen urakoitsija _Kalle Hukari_. Mies painaa yli 300 paunaa eli 150 kg. Rehti pohjalainen, oikea israeliitta, jossa ei vilppiä ole. Suomalaisia liikkeitä on yhteensä 35. Kylpylaitoksia viisi, hierojia kolme, luonnonparantajia yksi, jolla on myöskin oma parantola. Harborin ja sen ympäristön väkiluku on noin 15 000. Ashtabula Harborissa on 6 tuhatta suomalaista.

[Kuva: Kalle Hukari Kälviältä.]

Näin kertoeli mr Potti.

Luentopaikalla Sovinnon haalilla oli yleisöä kaikki sivuhuoneetkin ja eteinen täynnä. Isänmaallinen mieli nousi korkealle ja suomalaista kirjallisuutta ostettiin lähes 250 dollarin arvosta.

Kun tämä erittäin innostuttava — ennenkaikkea “Suomi”-vierasta innostuttava — juhla loppui, siirryttiin Kalevan Ritarien kodikkaaseen “majaan” yhteiselle illalliselle, jossa pidettiin useita puheita ja kulutettiin iltaa laulaen ja seurustellen.

Tavallisen kuolevaisen mielestä olisi luullut päivän ohjelman päättyvän tähän, mutta niin ei käynyt täällä. Vasta lopuksi paras, “Suomi-vieraasta” tehtiin aamupuolella yötä kolmannen asteen Kalevan Ritari. Tämä tilaisuus oli mieliin painuvin koko matkalta, juhla, joka laski perustuksen uusille avarille näköaloille. Se oli tilaisuus, jossa siirtokansa avasi henkiset aarteensa, suur-Suomi-unelmansa ja suuren Mestarin tavoin käski “Suomi-vieraan” viedä “verkot syvemmälle”, pois mutaisista rantakaislikoista, kauvaksi myrskyävälle syvälle merelle. Me kiistelemme isänmaassamme usein jonninjoutavista pienistä pippurinsiemenen kokoisista päämääristä ja suunnista. Meidän suuremme ovat pieniä. Meidän verkkomme makaavat matalissa vesissä ja siksi emme mitään saa! Kiistelevä, pienistä suuruuksista viljava Suomi-parka kärsii. Me näemme tuskin tuumaa edemmäksi, politikoimme, murjotamme, nälvimme toinen toistamme. Olemme kuin nelivuotisia sokeripalasesta kiisteleviä lapsia.

Mutta isänmaastamme nälkää pakoon lähteneen siirtokansan keskuudessa elää järjestö: Kalevan Naiset ja Kalevan Ritarit, jotka pyrkivät kauvaksi, jotka ponnistelevat suurten päämäärien innoittamina. He kokoontuvat tuolla “paapelin virtain luona” suljettujen kammioitten suojaan. Rukoillen maailman tekijältä pelastusta Suomen suvulle pitävät he sammuvaa suur-Suomi-tulta vireillä. Karjala, Inkeri, Aunus, Vepsä, Viro, siirtokansa, sanalla sanoen koko Suomen suku on heidän unelmiensa, heidän toimiensa päämääränä. Ylös kukkuloille he pyrkivät, he, vieraan kansan keskuudessa taistelevat Suomi-ihmiset, _suomalaiset!_ Toinen toisiansa tukien, toinen toisiansa lohduttaen uskovat he aikaan, jolloin Suur-Suomi syntyy, jolloin Suomen suku huomaa verkkonsa matalikolla ja jolloin ilmestyy mestari tai mestareita, jotka käskevät _viedä verkot syvemmälle_ — ja jolloin ne myöskin viedään.

Eläköön Kalevalaiset Amerikassa! Eläköön!

KALEVAN RITARIT JA NAISET.

Tässä lienee meillä sopivin tilaisuus esittää lukijoillemme tämä suomalainen salaseurajärjestö Amerikassa. Tietoja tästä järjestöstä on meillä sangen niukalta käytettävissämme ja nekin mitä on, ovat sellaisia, joita ei saa julki puhua — kirjoittajakin kun on “Kalevan Ritari”. — Ajan lyhyyden vuoksi oli mahdotonta ottaa syvemmältä selvää tämän järjestön historiasta ja saavutuksista.

[Kuva: Sairaanhoitajaoppilaita luostarisairaalasta, Nunna keskellä.]

Kansallis-eepoksemme Kalevalan yksi suurimpia arvoja on siinä, että se yhdistää, sitoo kalevalaiset yhteen, asukoot ne missä tahansa maapallolla. Kalevalainen henki on synnyttänyt ja ylläpitänyt tätäkin järjestöä. Että suomalaiset voivat ottaa vastaan amerikkalaista suurpiirteisyyttä, todistaa m.m. se, että jo noin 40 vuotta sitte perustettiin San Franciscossa “Yhdistyneet veljesseurat yli maailman”. Tämä veljeysseura oli ensimäisiä kansallisia seuroja mitä Amerikassa on olemassa.

Kalevan Ritarien ja Kalevan Naisten syntymäpaikka on Monttaanan valtiossa Belt-nimisessä kaivostyöläisten kylässä. Se tapahtui noin 25 vuotta sitten.

Tämän seuran on ihmissielun, _suomalaisen sielun_ syvä tuska synnyttänyt. Vieraalla maalla, huonon elämän ja uskonnollisten kiistain keskellä kokoontuivat ensimäiset “Kalevalaiset” _“veljinä”_ yhteen ja päättivät näkymättöminä käsinä ryhtyä rakkauden työhön. He päättivät sovittaa riitaisuuksia, auttaa aineellisesti toinen toistansa, sanalla sanoen: seurata ensimäisten seurakuntien esimerkkejä. Yritys onnistui. Sitä todistaa kaikkein parhaimmin se vaino, jonka alaisiksi nämät ensimäiset “kalevalaiset” joutuivat. Sanomalehdet hyökkäsivät tämän uuden salaseuran kimppuun. Papit nimittivät sitä koulupoikain mystilliseksi keksinnöksi. Työväenjärjestöt vihasivat heitä. J.n.e.

Tämän järjestön perustaja on Oulun lyseolainen Johan Stone. Tapasin hänet, nyt vanhana miehenä. Kunnon mister Stone ei nykyään enää kuulu perustamansa seuran johtoon. Yhteinen suuri kokous oli ensi kerran vuonna 1902. Järjestöllä on ollut oma sanomalehtensä “Amerikan Kaiku”, joka ei kuitenkaan ottanut menestyäkseen. Kalevan Ritareita tapaa sanomalehtimiehinä, liikemiehinä, lääkäreinä, tuomareina ja onpa muutamia pappejakin.

Kalevalaisten toiminta on saanut ja yhä saapi suurinta vastustusta uskonlahkojen puolelta. Papit vainoavat kaikkia salaseuroja samoinkuin sosialistien johtomiehetkin.

Seuran jäsenluku on nykyään noin puolitoistatuhatta. Paikallisosastoja, “Majoja” on nelisenkymmentä. Viime aikoina on jonkinlaista lamaantumista toiminnassa huomattavissa. Kalevalaiset toivovat hartaasti, että myöskin Suomessa perustettaisiin tämän järjestön “majoja”.

“Kalevan Ritarien” “tarkoitus on kansallishengen herättäminen ja elvyttäminen, veljeysaatteen kehittäminen kuin myös toistensa turvaaminen ja aineellinen avustaminen”. Sillä on sekä aatteellinen että taloudellinen tarkoitus.

“Kalevan Naisten” sisarseura on Kalevan Ritarien alaosasto. Ensimäinen Kalevan Naisten “tupa” perustettiin Red Lodgessa Montaanan valtiossa. Huomattavin taloudellinen saavutus on “Kalevan Naisten Annikin Tupa n:o 3” Brooklynissä, New Yorkissa. Se on suuri rakennus, joka tarjoaa turvaa tuhansille naisille, jotka tässä miljoonakaupungissa tarvitsevat suojaa ja kotia. Se on myöskin suomalaisten matkailijain koti, hotelli.

Kalevalaiset muodostavat siirtokansan keskuudessa sen keskustan ja pohjan, jolle kansanvaltainen sivistynyt Suomi voipi paljon perustaa. Olisi suotavaa, että me täällä “vanhassa maassakin” saisimme tälle järjestölle jalansijaa. Totta on, että seuran vanhat rituaalimenot tuntuvat oudoilta, mutta toisaalta taas seremoniat kirkoissa, paraadit sotalaitoksessa sekä monet muut “juhlamenot” puhuvat rituaalimenojen puolesta. Ihminen on nyt kertakaikkiaan sellainen, että sen olemukseen kuuluu myöskin tuollaiset “menot”. Aate ja tarkoitusperät ovat korkeat ja ylevät. Niitä ei voi kukaan suomalainen moittia. Sen vuoksi ainakin tämän kirjoittaja uskaltaa ajatella, että salaseuraisuus maassamme pääsi alkuun juuri Kalevan Ritarien ja Kalevan Naisten toiminnan malliin ja henkeen.

“Lemmin Maja” N:o 34 Ashtabula Harborissa toiminnaltaan ja persoonallisuuksiltaan tuntui seuralta, jossa elää oikea kalevalainen suur-Suomi-unelma. Kauniit muistot sieltä mieleen jäi. Kuvassa näemme ritarikunnan tukevimman, mr. _Kalle Hukarin_, josta jo edellä mainittiin. Hän on huvimatkailijain mukana nykyään Suomessa. Mr. Hukari on kykenevä urakoitsija ja kaikkien suosima ritari-veli.

Liikemies _Charles H. Brant_, “Lemminmajan ritari”, on seutukunnan etevä laskumies. On kuulunut toistakymmentä vuotta koulujen johtokuntaan. Hän on kaikkien hyvien harrastusten innokas puolustaja ja eteenpäinviejä.

Suurin osa “majan” jäsenistä on kotoisin Etelä-Pohjanmaalta. Siellä tapasin entisiä kansakouluoppilaitani Alavudelta y.m. vanhoja tuttuja.

[Kuva: Liikemies Charles H. Brant.]

Jos jo ensimmäinen käyntini Ashtabula Harborissa oli mieleenpainuva, oli toinen sitä vielä enemmän. Kiertomatkani tehtyä kutsuttiin minut uudelleen sinne. Lopen uupuneena puhuin tuhansiin nousevalle kuulijakunnalle. Illalla oli Kalevan Ritareilla vielä toistamiseen juhlahetki isänmaan kunniaksi. Tässä juhlassa lahjoitettiin allekirjoittaneelle uusi komea automobiili, josta kohta ensi kesänä täällä Suomessa tuli kuuluisin auto, mikä maamme maanteillä on liikkunut. Tämä suurenmoinen lahja herätti eloon erään kansallisluonteemme kaikkein oleellisimman piirteen, nimittäin kateudentunteen. Varsinkin kuningasta aikoinaan etsimässä kulkenut “kokoomus”, eli entinen suomettarelainen puolue, lehdistönsä avulla teki reklaamia tästä Kalevan Ritarien lahjasta. Näin ilman suurempaa vaivaa minun puoleltani on Kalevan Ritarien järjestö “vanhassa maassa” tullut huomatuksi.

Tahdon vielä tässäkin ashtabula-harborilaisille lausua kiitokseni komeasta lahjasta ja vakuuttaa, että olen sitä jo käyttänyt ja aina vast'edeskin tulen käyttämään niiden ylevien aatteiden palvelukseen, joille Kalevan Ritarienkin työ on pyhitetty.

Ashtabula Harborista päin kävin vielä Warenissa puhumassa. Hauska kuulijakunta. Paljon tuttavia kuulemassa, m.m. useita alavutelaisia kansakoulupoikiani ja -tyttöjäni.