Part 1

AMERIKAN ENSIMÄISET SUOMALAISET

Eli Delawaren siirtokunnan historia

Kirjoittanut S. Ilmonen

Hancock, Michigan, U. S. A., 1916 Suomalais-luteerilaisen kustannusliikkeen kirjapaino

Copyright 1916 by Rev. S. Ilmonen

Sisällys:

Alkulause I. Amerikan löytäminen ja sen siirtokunnat II. Delawaren siirtokunta ja retket sinne III. Delawaren siirtokunnan vaiheet IV. Luterilainen kirkko ja yhteys Ruotsin kanssa

ALKULAUSE

Ne suomalaiset siirtolaiset, jotka seitsemännellätoista vuosisadalla saapuivat Delawareen, ovat harvalukuisuudestaan huolimatta ensimäiset Suomen kansan edustajat Amerikassa. Tulleina sellaiseen aikaan, jolloin laskettiin perustuksia tämän maan asutukselle, luetaan heidät kuuluviksi kolonial-kauden siirtolaisiin, joilla Amerikan historiassa on kunniakas maine ja tärkeä merkitys. Ainoastaan harvat Europan kansoista ovat olleet osallisena Pohjois-Amerikan varhaisemmassa asuttamisessa. Suomen kansa kuuluu näihin harvoihin.

Laskiessani rakkaan siirtokansani käteen tämän lyhyen historian Delawaren siirtokunnasta toivon sen puutteellisuuksistaan huolimatta antavan näistä jokseenkin vähän tunnetuista asioista tietoja, joita monet odottavat. Yksityisenä kustantajana en katsonut voivani laajaa teosta julkaista, päinvastoin koetin asian käsittelyn saattaa mahdollisimman suppeaan muotoon. Kirjassani olen koettanut erityisemmin käsitellä juuri niitä asioita, jotka tulevat kosketuksiin suomalaisten kanssa. Tämä tehtävä ei ole ollut helpoimpia, sillä siirtokuntaan muuttaneitten ja siellä asuneiden suomalaisten ja ruotsalaisten asiat ja heitä koskevat tapahtumat ovat aivan kuin elimellisesti toisiinsa yhtyneinä.

Lähdekirjoista mainittakoon tärkeimpinä: Amandus Johnson, The Swedish Settlements on the Delaware; Israel Acrelius, A History of New Sweden; Benj. Ferris, A History of Original Settlements on the Delaware; Samuel Hazzard, Annalls of Pennsylvania; The Record of Upland Court; The Record of Christina Church; V. Salminen, Ruotsin metsäsuomalaiset; Peter Kalm, Travels to the North America; sen lisäksi joukko kaikenlaisia siirtokuntaa koskevia asiakirjoja, joita säilytetään Pennsylvanian Historiallisen Seuran arkistossa Philadelphiassa.

Suomi-opistolla, lokakuulla 1916. S. Ilmonen

I. AMERIKAN LÖYTÄMINEN JA SEN SIIRTOKUNNAT

NORJALAISTEN RETKEILYT

Rohkeat norjalaiset löytöretkeilijät löysivät ajanlaskumme 10:nnen vuosisadan lopulla Pohjois-Amerikan rannalla sijaitsevan Grönlannin saaren ja perustivat sinne kalastus- ja kauppa-aseman. Näillä retkillään olivat he kaiketi huomanneet kaukaa lännestä siintävän rannikon, heille tuntemattoman maan. Niinpä eräs rohkea retkeilijä Leif Ericksson läksi vartavasten varustetulla laivalla tarkemmin tutkimaan tätä tuntematonta rannikkoa. Vanhat islantilaiset tarinat kertovat hänen purjehtineen Pohjois-Amerikan itärannikkoa pitkät matkat ja pysähtyneen useammissa seuduissa maata tarkastelemaan. Connecticutin rantamilta löysivät he niin runsaasti viinirypäleitä, että kutsuivat sitä nimellä “Vinland” (“Viinimaa”). Muitakin nimiä tapaa tälle norjalaisten löytämälle maalle vanhoissa lauluissa ja kertomuksissa. Niinpä esiintyy niissä nimet _“Markland”_ ja _“Finland”_. Täytyy otaksua norjalaisten luulleen tulleensa meren poikki oman maansa rajanaapurien suomalaisten maahan, ja siitä johtuu nimi Finland. Olisipa ihmeellistä, jos todellakin tätä maata olisi kaikkein ensiksi kutsuttu Finlandiksi.

Tämä Amerikan ensimäinen löytäminen tapahtui v. 1001. Norjalaisilta ei kuitenkaan jäänyt löytämiinsä maihin asutuksia eikä varsinaisia kauppa-asemiakaan, vaikkakin he myöhemminkin silloin tällöin purjehtivat Marklandin eli Finlandin rannoilla. Kuitenkin arvellaan erään pyöreän tornin Rhrode Islandissa olevan norjalaisten rakentaman. Luullaanpa tavatun jätteitä itse norjalaisistakin, jotka mahdollisesti pienenä joukkona asettuivat uuteen maahan ja sulivat alkuasukkaisiin.

CHRISTOPHER COLUMBUKSEN Y. M. LÖYTÖRETKET

Kunnia Amerikan löytämisestä kuuluu mainiolle genovalaiselle merenkulkijalle Christopher Columbukselle. Syntyneenä ja kasvaneena kaupastaan kuuluisassa ja kehittyneessä Italian merikaupungissa Genovassa sai hän jo varhaisimmassa lapsuudessaan verrattain hyvän koulukasvatuksen sekä harjaantui niinikään nuorena purjehdukseen. Hän oli tarkoin tutustunut aikansa merenkulkuun ja löytöretkiin, mikäli ne koskivat kauppatien etsimistä Indiaan Afrikan mantereen ympäri, koska hän itse oli ollut mukana ainakin yhdellä näistä retkistä. Tultuaan vakuutetuksi maan pallonmuotoisuudesta alkoi Columbus harkita suoremman laivareitin löytämistä Indiaan. Hän laski, että jos Canarian saarilta purjehdittaisiin suoraan länttä kohden, tultaisiin Indiaan. Mutta kuka uskaltaisi pyrkiä tuntemattoman Atlannin aavalle, ja kuka uhraisi varoja laivojen varustamiseen tällaista epätietoista ja vaarallistakin matkaa varten? Vuosikausia sai Columbus kulkea toisesta Europan hovista toiseen esittelemässä suunnitelmiansa uudesta merireitistä Indiaan. Vihdoin lupautui Espanjan jalo kuningatar Isabella avustamaan asiassa Columbusta, ja niin saatiin kuningas Ferdinandinkin suostumus löytöretkeily-yritykseen. Matkaa varten varustettiin kolme laivaa.

Palos-satamasta Espanjassa läksi Columbus merkilliselle matkalleen 3 p:nä elokuuta v. 1492. Hän oli itse varmistunut kutsumuksestaan tähän suureen tehtävään, niin että hän ei hetkeäkään epäillyt matkan onnistumista, jota vastoin merimiehet menettivät toivonsa ja malttinsa, kun viikkokausia purjehdittiin maata näkemättä. Vihdoin lokakuun 12 p:nä saavuttiin muutamien pienten saarten luokse, ja eräälle niistä nousi Columbus miehineen. Saaren nimitti hän San Salvadoriksi sekä omisti sen Espanjan hallitukselle. Tämä saari kuuluu Keski-Amerikan Pahama-saaristoon. Samalla retkellään kävi Columbus myöskin Cubassa, Haitissa ja Porto Ricossa y. m. saarilla. Laivat lastattuina löydettyjen maiden tuotteilla ja mukanaan muutamia vangiksi otettuja indiaaneja purjehti Columbus takaisin Espanjaan, jossa häntä odotti ruhtinaallinen vastaanotto. Meritie yli Atlannin valtameren oli löydetty.

Columbus teki vielä kolme muutakin matkaa löytämiinsä maihin, käyden näillä retkillään m. m. Etelä-Amerikan mantereella Venezuelassa ja Guineassa. Vuonna 1506 kuoli tämä kaikkien aikain suurin löytöretkeilijä siinä luulossa, että hän oli löytänyt vain uuden meritien Indiaan ja että ne saaret ja maat, joissa hän kävi, kuuluivat varsinaiseen Indiaan Aasiassa. Hän ei ollenkaan aavistanut, että hän oli löytänyt erityisen suuren mantereen eli “uuden maailman”. Oikein on sanottu, että tämänveroista löytöretkeä ei oltu ennen tehty eikä tulla vastakaan tekemään, sillä vaikkakin myöhempi Austraalian löytäminen oli suurta, on Amerikan löytöä pidettävä verrattomasti tärkeämpänä ja historiallisesti aikansa suurimpana tapauksena.

Jos jo ennestäänkin sen aikaisia merenkulkijoita innosti löytöretket ja uusien meriteitten etsiminen Indiaan, niin nousi tämä innostus huippuunsa, kun Europassa levisi tieto Columbuksen ensi matkan onistumisesta. Olihan sen kautta ratkaistu kysymys tuosta siihen asti epätietoisesta seikasta: Atlannin valtameren ylitse purjehtimisen mahdollisuudesta. Tämän jälkeen alkoivat myöskin Englanti ja Portugal, kilpaillen Espanjan kanssa, etsiä ennen tuntemattomia maita.

Englannin kuninkaan varustamilla laivoilla läksivät myöskin Italiasta kotoisin olevat, mainiot merenkulkijat Johan ja Sebastian Cabot vuosina 1487 ja 1498 etsimään mahdollisesti löytyvää pohjoisempaa meritietä Indiaan. Tällä tavalla Cabotien retkikunnat kulkivat jotensakin samoja reittejä kuin aikoinaan norjalaiset löytöretkeilijät. Pohjoista kulkuväylää Indiaan he eivät löytäneet, mutta sensijaan tuli tarkastelluksi Pohjois-Amerikan rantamat Labradorin niemimaasta eteläosaan saakka. Nimellisesti omistettiin tämä laaja alue Englannin hallitukselle.

Espanjassa varustettiin yhä uusia retkikuntia Atlannin takaiseen maahan. V. 1488 kävivät siellä löytöretkellä Alanzo de Hojeda ja Juan de la Cosa, jotka molemmat olivat olleet mukana Columbuksen ensi matkalla, kauttaaltaan tutkistellen Etelä-Amerikan pohjoisrannikon toivossa löytää kultaa tai muita jaloja metalleja.

Samana vuonna purjehtivat Alonzo Nino ja Vincento Pinzon, jotka niinikään olivat olleet Columbuksen seuralaisina, edellinen Venezuelan rannikkoja, jälkimäinen Etelä-Amerikan rantamilla Amazon-joen suulle saakka. Ninon retkikunta saikin runsaan saaliin helmiä y. m.

Portugalilaiset olivat viidennellätoista vuosisadalla johtaneet löytöretkiä etupäässä Afrikan rannoille ja Indiaan. Mutta Columbuksen löydöt käänsivät heidänkin katseensa Atlannin valtameren toisella puolen mahdollisesti sijaitseviin maihin. Niinpä v. 1500 Portugalin hallitus varusti verrattain suuren laivueen etsiskelemään niinikään mahdollisesti löytyvää lyhempää meritietä Indiaan ja uusia maita sekä rikkauksia. Tämän retkikunnan johtajaksi tuli Carbal. Sen löytöjen tuloksena oli Brazilia, joka jo etukäteen oli paavin välityksellä merkitty Portugalille kuuluvaksi. Seuraavana vuonna lähetti Portugalin hallitus kolmilaivaisen retkikunnan tarkemmin tutkimaan Portugalin uutta siirtomaa-aluetta, ja tämän retkikunnan johtajaksi nimitettiin Americus Vespucius. Tällä kerralla tunkeuduttiin syvemmälle Brazilian sisämaahan, tehden tärkeitä havaintoja, sekä purjehdittiin niin kauas etelään, että Vespuciukselle kävi selväksi, että tämä löydetty maa-alue ei voinut olla, kuten luultiin, mikään Aasian rantasaaristoon kuuluva saari, vaan sen täytyi olla erityinen, vieläpä varsin laaja maanosa eli mannermaa. Löydöistään ja havainnoistaan laati Vespucius melkoisen seikkaperäisen kirjallisen selostuksen, mikä oli ensimäinen laatuaan.

AMERIKA SAA NIMENSÄ

Seikkailuja ja valloituksia

Americus Vespuciuksen kirja uudesta maanosasta käännettiin englannin ja saksan kielille, ja herätti se ansaittua huomiota. Kun saksalainen maantieteen opettaja Waldseemüller St. Die Collegessa, Lorrainessa (Lothringenissa), laati maantieteen ja uuden kartan, merkitsi hän niihin neljä maanosaa, antaen uudelle maanosalle nimeksi Americuksen maa eli Amerika.

Mikäli on kysymys toiminnasta Amerikassa, erittäinkin Etelä-Amerikassa, voidaan kuudennentoista vuosisadan alkupuoli merkitä seikkailujen ja valloitusten aikakaudeksi, seikkailujen, joissa espanjalaiset ovat johtavina henkilöinä. Siihen asti tuntemattomat, puolisivistyneet Etelä-Amerikan kansat vuosisatojen kuluessa kokoamine rikkauksineen tulivat tunnetuiksi, mutta samalla joutuivat espanjalaisten säälimättömän kohtelun alaisiksi, jonka kautta he menettivät valtansa, rikkautensa ja useassa tapauksessa henkensäkin. Fernandez de Avila ja de Cordova valloittivat Nigaraguan v. 1521. Eräs espanjalainen aatelismies ja hurjanrohkea seikkailija Cortez tunkeutui joukkoineen Mexicoon v. 1521, kukistaen sen verrattain voimallisen kansan. Sen kultarikkaudet hän vei saaliina Espanjaan. Fr. Pizarro löysi ja valloitti Etelä-Amerikan rikkaimman maan Perun vuosina 1533—34. Espanjalaiset retkeilivät vielä Guatemalassa, Ecuadorissa, Paraguayssa ja Chilessä, saaden saaliikseen, mistä enemmän, mistä vähemmän kultaa ja muita rikkauksia. Kerrotaanpa muutaman tällaisilla aarteilla lastatun laivan matkallaan Espanjaan uponneen Atlannin myrskyisiin aaltoihin.

Pohjois-Amerikan eteläosaan niinikään tekivät espanjalaiset seikkailu- ja kullanetsintäretkeilyjään: Marcos Uuteen Mexicoon, löytämättä etsimäänsä kultaa, Ponce de Leon Floridaan sekä de Sato Georgiaan ja Alabamaan. Viime mainitun retken tuloksena oli Mississippi-virran löytäminen. Tunkeutuivatpa muutamat kullanetsijät Ala-Californiaankin saakka.

Espanjalaiset ja portugalilaiset ryhtyivät myöskin perustelemaan Etelä-Amerikaan siirtokuntia, jotka muodostuivat etupäässä kauppa- ja lähetysasemiksi. Näitten siirtomaittensa kautta rikastuivat Espanjan ja Portugalin valtakunnat vallan satumaisen nopeasti sekä saavuttivat joksikin aikaa maailmanvallan ja johtavan aseman merenkulussa ja kaupassa.

POHJOIS-AMERIKAN SIIRTOKUNNAT

Toista vuosisataa kului Amerikan löytämisestä, ennenkuin siirtokuntia ryhdyttiin perustamaan Pohjois-Amerikan mantereelle. Rannikkoretkeilyjä ja tutkimuksia olivat tehneet englantilaiset Cabotit, ranskalaiset Cortereal ja Werranzo, espanjalaiset de Sato ja Ponce de Leon y. m., mutta kun ei Pohjois-Amerika näyttänyt tarjoavan erityisempiä kultasaaliita, jäi sen asuttaminen myöhemmäksi. Vasta seitsemännellätoista vuosisadalla kohdistui Europan huomio siirtomaakauppaan sekä sellaisten alusmaitten valtaamiseen, joista voitaisiin saada raaka-aineita y. m. Mikäli tällainen asuttaminen koskee Pohjois-Amerikaa, on siinä Englannilla pääosa. Edellä jo on mainittu espanjalaisten retket Floridaan ja Californiaan.

ENGLANNIN SIIRTOKUNNAT

Vuonna 1584 ryhtyi etevä englantilainen merenkulkija ja valtiomies Walter Raleigh kuningatar Elisabethin myötävaikutuksella perustamaan siirtokuntaa Pohjois-Amerikaan. Hän lähetti ensin tutkijaretkikunnan etsimään sellaiselle siirtokunnalle mahdollisimman sopivaa maa-aluetta. Retkikunta valitsi Roanoke-saaren lähellä olevan rantamaan, jonka nimeksi annettiin kuningattaren kunniaksi _Virginia_. Seuraavana vuonna lähetti Raleigh ensimäisen siirtolaisjoukon Virginiaan, mutta siirtolaiset eivät viihtyneetkään “Uudessa maailmassa”, vaan palasivat takaisin Englantiin. Siitä, mihin toinen matkue, jonka Raleigh lähetti v. 1587, myöhemmin hävisi, ei ole koskaan saatu varmuutta. Näin tuloksettomaksi jäi englantilaisten ensimäinen siirtokunnan perustamisyrite. Näitten retkien kautta tuli kuitenkin hyödyllinen perunakasvi tunnetuksi Europassa.

Englannissa päätettiin nyt ryhtyä voimaperäisempiin toimenpiteisiin siirtokuntain ja uutten kauppa-asemain perustamiseksi Amerikaan. Tarkoitusta varten muodostettiin kaksi suurta kauppayhtiötä: Londonin ja Plymouthin kauppayhtiöt, joille kummallekin kuningas antoi erikoisoikeuksia asuttamiinsa maihin Pohjois-Amerikassa. Sovittiin niin, että Londonin kauppakomppania asuttaisi Pohjois-Amerikan etelärannikot ja Plymouthin komppania pohjoisrannikot.

Londonin kauppayhtiön toimesta tehtiin v. 1607 uusi yritys Virginian siirtokunnan asuttamiseksi lähettämällä sinne toistasataa siirtolaista. Nämä muodostivatkin sitten pysyväisen perustuksen Englannin siirtolaisasutukselle Virginiassa. Saaden vuotuisesti uusia tulokkaita Englannista ja harjoittaen emämaan kanssa vilkasta tupakan y. m. siirtomaatavarain kauppaa kasvoi asutus verrattain ripeästi ja alkoi kehittyä kukoistavaksi siirtokunnaksi.

Uskonsa tähden vainotut _“pilgrimit”_, jotka olivat muuttaneet Hollantiin, halusivat siirtyä Amerikaan, sillä siellä he erityisenä siirtokuntana toivoivat saavansa säilyttää uskontonsa ja kielensä. Englannin hallitus suosi tätä hanketta ja antoi heidän muutolleen tarpeellista avustusta. V. 1620 saapui Plymouthin kallioiselle rannikolle Massachusettsin valtioon toistasataa pilgrimiä, pannen alun “Uuden Englannin” asutukselle. Yhdeksän vuotta myöhemmin siirtyivät _“puritaanit”_, toinen vainottu kristittyjen joukko, Englannista Uuden Englannin rannikolle ja perustivat laajanpuoleisen yhteiskuntansa Salemin ja Bostonin kaupunkien seuduille. Kahdessa vuodessa saapui kaikkiin kansanluokkiin kuuluvia puritaaneja 800 henkeä. Maanviljelijöitä, kauppiaita, käsityöläisiä, pappeja ja opettajia siirtyi tänne kaikin puolin aineellisesti hyvin varustettuna joukkona ja siitä oli seurauksena tämän uudisasutuksen tavattoman nopea kasvaminen ja voimistuminen. Uuden Englannin siirtokunnasta levisi englantilainen asutus pohjoiseen päin Maineen ja New Hampshireen ja etelään Rhode Islandiin ja Connecticutiin.

RANSKALAINEN SIIRTOKUNTA

Kuuluisa ranskalainen merenkulkija Cartier löysi vuonna 1534 St. Lawrence-virran sekä laski perustuksen ranskalaiselle siirtokunnalle Pohjois-Amerikassa. Mutta varsinainen ranskalaisasuttaminen alkaa vasta seitsemännentoista vuosisadan alusta, jolloin kuuluisa Samuel de Champlain perusti ranskalaisen siirtokunnan Acadiaan ja toisen tärkeämmän asutuksen nykyisen Quebecin kaupungin paikalle, rakentamalla siihen puisen linnoituksen lähetystyön ja turkiskaupan suojaksi (v. 1608). Tätä siirtokuntaa kutsuttiin ensin “Uudeksi Ranskaksi” , mutta myöhemmin yleistyi Canadan nimi, jonka indiaanit olivat siirtokunnalle antaneet. Se nimi merkitsee linnoitettua kylää ja tarkoitti aluksi Champlainin linnoituskylää Quebecin luona. Näillä laajoilla retkeilyillään, joita ranskalaiset lähetyssaarnaajat, valtionasiamiehet ja turkisliikkeen välittäjät tekivät seitsemännentoista vuosisadan loppupuolella Huron-, Superior- ja Michigan-järvien rantamille, kulkivat he Mississippi-virtaa myöten aina Mexicon lahdelle saakka, perustellen lähetys- ja kauppa-asemia: Sault Ste. Marien, Detroitin, St. Louisin ja New Orleansin paikoille. Nämä sivistyksen tienraivaajat ovat Marquette, Hennepin, Jolliet ja La Salle.

Ranskalainen asutusalue Amerikassa tuli alustapitäin tavattoman laajaksi, ja siitä syystä ei se voinut muodostaa kansallisuuden säilyttämiselle välttämätöntä yhtenäisyyttä eli kokonaisuutta. Ja seurauksena olikin ranskalaisten nopea sulautuminen alkuasukkaisiin indiaaneihin. Tällä lailla syntyi Canadalle ominainen ranskalais-indiaani sekarotu, jonka jätteitä nykyään tapaa aika paljon Quebecin ja Ontarion valtioissa.

ESPANJAN SIIRTOKUNNAT

Espanjalaiset ovat yleensä asuttaneet Etelä-Amerikan, mutta myöskin Pohjois-Amerikan mantereelle perustivat he monia pieniä siirtokuntia eli — paremmin sanoen — lähetysasemia, joista käsin tehtiin käännytystyötä indiaanien keskuudessa. Näiltä lähetysasemilta levisi espanjalaisia ympäristöihin ja sulautui alkuasukkaisiin. Nykyään kutsutaan heitä kreoleiksi. Pohjois-Amerikan huomattavimmat espanjalaiset lähetysasemat ja asutukset olivat: St. Augustine Floridassa, San Antonio Texasissa, Santa Fe New Mexicossa ja San Diego Etelä-Californiassa.

HOLLANNIN SIIRTOKUNTA

Alankomaalaiset olivat seitsemännellätoista vuosisadalla etevimpiä merenkulkijoita ja huomattava kauppakansa. Oli siis aivan luonnollista, että heidän huomionsa kääntyi niinikään valtameren takaisiin, enemmän tai vähemmän tunnettuihin maihin ja siis myöskin Amerikaan.

Mainio merenkulkija ja löytöretkeilijä Henry Hudson purjehti v. 1609 Pohjois-Amerikan vesillä etsiskellen mahdollisesti vielä löytyvää lyhempää meritietä eli pohjoisväylää Indiaan. Tällä retkellään löysi hän Hudson-lahden, mutta ei meritietä Indiaan. Paluumatkallaan purjehti Hudson Pohjois-Amerikan rannikkoa etelään ja pyrki Hudsonvirran leveän väylän kautta länteenpäin. Tämän löytöretkeilyn tuloksena oli hollantilaisen siirtokunnan perustaminen Amerikaan. Hudson-virran rannalle, nykyisen Albanyn kaupungin kohdalle, rakennettiin hollantilainen linnoitus turkiskaupan suojaksi vuonna 1614 ja indiaaneilta ostettiin Manhattan saari, jolle perustettiin New Amsterdamin kaupunki, jonka nimi myöhemmin muutettiin New Yorkiksi. Hollantilaisten perustamaa uudisasutusta kutsuttiin “Uudeksi Alankomaaksi”.

Hollannin kauppakomppania laajensi indiaanikauppaansa ja siirtokunta-asutusta New Jerseyn puolelle ja Delaware-joen varrelle saakka. Sinne rakensi se v. 1620 Fort Nassau nimisen pienen puulinnoituksen kauppansa ja siirtokuntansa suojaksi, mutta tämän linnan hävittivät indiaanit, ja hollantilaisten uudisasukkaiden täytyi paeta takaisin “Uuteen Alankomaahan”.

Vaikka hollantilaisten siirtokunta-alote Delaware-joen varrella epäonnistui, niin omistivat he kuitenkin alueita sanotun joen varsilla itselleen ja siitä syystä koettivat estää kaikilla tavoin näille seuduille suuntautunutta ruotsalaista ja suomalaista uudisasutusta.

RUOTSALAIS-SUOMALAINEN SIIRTOKUNTA

Se, että tämän ajan etevimmät Europan vallat: Espanja, Englanti, Portugali, Ranska ja Hollanti, halusivat perustella siirtokuntia ja kauppa-asemia vasta löydettyyn Amerikaan, oli luonnollista. Mutta tuntuu ihmeteltävältä, että sellaisiin toimenpiteisiin ryhtyi etäinen ja verrattain syrjässä sijaitseva Ruotsikin. Vielä merkillisempää on, että tällöin vielä tuskin kansakuntain joukkoon luettu Suomen kansa sai olla osallisena Amerikan varhaisimmassa kansoittamisessa, monien suurempien Europan kansallisuuksien jäädessä osattomiksi tämän suuren ja kauniin tasavallan varhaisimmasta asuttamisesta.

Ennenkuin käymme yksityiskohtaisemmin käsittelemään ruotsalaisten ja suomalaisten yhteisen siirtokunnan vaiheita, lienee tarpeellista erinäisten asioitten ymmärtämiseksi luoda lyhyt silmäys sen aikaiseen valtiolliseen tilanteeseen Ruotsissa ja Suomessa.

RUOTSIN JA SUOMEN VALTIOLLISET OLOT JA SUHTEET 17:NNELLÄ VUOSISADALLA

Ruotsin huomattavampi merkitys Europan historiassa alkaa 16:nnen vuosisadan alusta, kuningas Kustaa Vaasan ajoilta. Uskonpuhdistus merkitsi ruotsalaisille, niin kuin yleensä muillekin kansoille, omintakeisempaa henkistä ja kansallista kehitystä, uskonnollisten, kansallisten ja valtiollisten oikeuksien tunnustamista ja kehittämistä. Kieltämättä sai Ruotsi näitä saavuttaakseen taistella melkeinpä yli voimainsa Tanskaa, Venäjää ja Puolaa vastaan. Näissä taisteluissa, joista nouseva pohjolan kansa suoriutui voittajana, kouluuntui sille erittäin harjaantunut armeija ja sellaisia sotapäällikköjä kuin Pontus de la Gardie, Torstensson, Kaarle Kustaa Wrangel ja Kustaa II Aadolf sekä suomalaiset Hornit, Flemingit, Jaakko de la Gardie, Stålhandske ja Wittenberg.

Kolmikymmenvuotisessa sodassa kääntyivät hätääntyneet ja nääntyneet pohjois-Saksan pikkuruhtinaat Ruotsin kansan ja sen sankarikuninkaan Kustaa II Aadolfin puoleen, pyytäen avukseen Venäjän ja Puolan sodissa harjaantunutta pohjolan armeijaa. Kustaa Aadolf menikin ruotsalaisineen ja suomalaisineen Saksaan, pysähdytti Breitenfeldin taistelukentällä katolisten voittokulun ja pakotti heidät peräytymään. Vielä toisiakin huomattavia voittoja saatuaan kaatui Ruotsin ja Suomen suurin kuningas Kustaa Aadolf Lutzenin kentällä, jossa hänen armeijansa kumminkin voitti. Kuninkaan koulussa harjaantuneet päälliköt, Banér, Wrangel, Torstensson, Stålhandske, Horn, Wittenberg y. m. jatkoivat taistelua Saksassa, kunnes evankelisen opin vapaus oli turvattu ja luterilainen kirkko saanut oikeutensa tunnustetuksi Europassa.

Kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen kohosi Ruotsi joksikin aikaa yhdeksi Europan suurvalloista. Tämä seikka taas teki Ruotsille mahdolliseksi harjoittaa ulkomaakauppaa ja harkita siirtokuntainkin perustamista valtameren takaisiin maihin.

_Suomi_. Vuoden 1157 tienoilta oli Suomi kuulunut tärkeänä osana Ruotsin valtakuntaan. Sen historian vaiheet, ulkonainen ja sisäinen kehitys liittyvät kiinteästi Ruotsin kansan historiaan. Historian lehdillä ei ilmene paljoakaan alkuperäistä suomalaista ennen uskonpuhdistuksen aikoja. Sivistys oli länsimainen ja käytti ilmaisumuotonaan latinan tai ruotsin kieltä.

Uskonpuhdistus synnytti Suomen kansalle oman kirjakielen ja hankki sille jossain määrin kansallista tunnustusta ja oikeuksiakin. Niinkuin suuri uskonpuhdistaja Martti Luther käänsi Uuden Testamentin kansansa (saksan) kielelle, samoin käänsi hänen oppilaansa Suomen uskonpuhdistaja Mikael Agricola Uuden Testamentin suomeksi. Laatimalla aapisen sekä muita alkeisoppikirjoja laski hän perustuksen suomenkieliselle kirjallisuudelle. Suomen kansan omintakeinen henkinen viljelys sai näin alkunsa.

Valtiollisessa suhteessa alkaa Suomi myöskin esiintyä kansakuntana, vaikkakin elimellisesti Ruotsin valtakuntaan kuuluvana. Käydessään Suomessa vuonna 1556, kohotti kuningas Kustaa Vaasa tähän asti tavallisena maakunta pidetyn Suomen herttuakunnaksi, samalla nimittäen poikansa Juhanan Suomen herttuaksi. Jonkun aikaa asuikin “Suomen herttua” pääkaupungissaan Turussa, pitäen siellä loistavaa hovielämää, seuranaan sikäläiset suomalaiset aatelismiehet. Että herttualla tai hänen miehillään olisi muutoin ollut aikomus tehdä Suomen maasta eli Suomen herttuakunnasta joku erinäinen ja itsenäinen valtakunta, ei ole voitu toteennäyttää. Mutta totta se on, että herttua ei unohtanut olevansa Suomen herttua ja alamaistensa olevan suomalaisia (Yrjö Koskinen, Suomen Historia, s. 149).

Ruotsin valtakunnan taisteluissa Tanskaa, Venäjää ja Puolaa vastaan, oli suomalaisilla tärkeä osa, ja he muodostivatkin lähes puolen armeijasta. Myöskin kolmikymmenvuotisen sodan taisteluissa ansaitsivat suomalaiset sotilaat ja päälliköt kunnioitetun nimen. Pitkät ajat tämän sodan jälkeen pysyivät Suomen ratsumiehet maineessa kautta Saksan urhoollisuutensa ja kestävyytensä tähden.

II. DELAWAREN SIIRTOKUNTA JA RETKET SINNE

WILLEM USSELINX JA ETELÄN KAUPPAYHTIÖ

Siirtokunta-aatteen herättäjänä Ruotsissa on pidettävä hollantilaista _Willem Usselinxia_. Hän oli aikakautensa merkillisimpiä miehiä. Antverpenissä syntyneenä sai hän sikäläisissä kouluissa verrattain hyvän kasvatuksen. Aika oli seikkailujen ja merenkulun lupaava aika. Niinpä alotti Usselinx verrattain nuorena merenkulkunsa ja ulkomaamatkansa. Useat vuodet purjehti hän Espanjan ja Portugalin vesillä, kävi Azorein saarilla y. m., palaten monivuotisilta matkoiltaan varakkaana miehenä. Nyt alkoi hän suunnitella suurenmoisia kauppayhtiöitä ja siirtokuntain perustamista merentakaisiin maihin. Näissä puuhissa kulutti hän miehuutensa parhaat päivät, matkustellen valtakunnasta toiseen, hovista hoviin ja kaupungista kaupunkiin, selvitellen suunnitelmiaan ja kauppayhtiöitä perustellen. Isänmaalleen Hollannille oli hän tehnyt suuren palveluksen perustamalla Länsi-Indian kauppaseuran joka myöhemmin harjoitti verrattain laajaa siirtomaatavarakauppaa kautta maailman ja laski perustuksen monelle hollantilaiselle siirtolalle ennestään asumattomissa maissa. Kun Usselinx ei mielestään saanut riittävää palkkiota tästä työstään, lähti hän vääryyttä kärsineen tyytymättömyys sydämessä pois kiittämättömästä isänmaastaan.

Tänä aikana oli Ruotsi suoriutunut onnellisesti taisteluistaan Puolassa ja Venäjällä. Sen nuori sankarikuningas Kustaa II Aadolf osasi rauhantoimillakin kohottaa valtakuntansa arvoa. Willem Usselinx päätti esittää tälle valtioviisaalle hallitsijalle suuret suunnitelmansa niistä mahdollisuuksista, joita Ruotsilla oli perustaa siirtokunta ja laajentaa kauppaansa valtamerentakaisiin maihin. Vuonna 1624 tapahtui Göteborgissa tämä esittely Ruotsin hallitsijalle ja valtakunnan hallintomiehille. Usselinx ei suinkaan jättänyt huomauttamatta sitä seikkaa, että siirtokunnat ja niiden kauppa olivat rikastuttaneet tuntuvasti Espanjaa, Portugalia ja Hollantia. Hän esitti suuren “Etelän kauppayhtiön” muodostamista Ruotsin siirtomaakaupan ja siirtolaisuuden kehittämiseksi. Usselinx määritteli 37 eri pykälässä mainitun kauppaseuran tarkoituksen, oikeudet ja toivotut edut. Mainittakoon tässä muutamia pääkohtia näistä säännöistä: Etelän kauppayhtiö välittää liikettä yleensä kaikkiin maihin, mutta etupäässä kuitenkin merentakaisiin maihin. Se perustaa siirtokuntia ja kauppa-asemia Aasiaan, Afrikaan, Amerikaan ja Malagiaan tarkoituksella lisätä sen kautta Ruotsin kauppaa ja varallisuutta sekä samalla levittää kristinuskoa ja sivistystä pakanamaihin. Yhtiötä tulee hallitsemaan Ruotsin hallituksen valvonnan alainen johtokunta. Hallitus tulee saamaan 4 % kaikesta vienti- ja tuontitavarasta, viidennen osan kaikista kaivantotuotteista ja kymmenennen osan siirtokunnissa korjattavista maanviljelystuotteista. Yhtiöllä puolestaan tulee olemaan oikeus Ruotsin hallituksen avulla rakentaa linnoituksia ja pitää sotaväkeä siirtokuntain ja kauppa-asemain suojelemiseksi, nimittää siirtomaihin kuvernöörejä, asetella oikeusistuimia ja säätää paikallisia lakeja, sovitella ja ratkaista sellaiset asiat, jotka koskevat siirtokunnan suhteita alkuasukkaisiin, tehdä sopimuksia muittenkin hallitusten kanssa, jopa lupa aseelliseenkin puolustukseen, mikäli se koskee siirtokuntain ja kauppa-asemain turvallisuutta, mutta ei sodan julistamiseen eikä hyökkäyksien toimeenpanoon toisiin siirtokuntiin.

Näillä perusteilla muodostetun suuren kauppayhtiön, joka parhaastaan tunnetaan “Etelän yhtiön” nimellä, säännöt vahvisti kuningas Kustaa Aadolf vuonna 1626. Tarvittavan pääoman kokoonsaamiseksi myötiin osakkeita, joita kilvan ostelivat Ruotsin ja Suomen rikkaat miehet. Kuningas merkitsi 450 000 taalarin (Saksan taalarin) arvosta osakkeita, pappissääty 100 000 taalarin osakkeet. Yksityisistä mainittakoon valtiokansleri Oxenstjerna, joka merkitsi 12 000 taalaria ja monet muut aatelismiehet: Hornit, Flemingit, Skytte, Baner, Wrangel y. m., joista mikä merkitsi yhden tuhannen, mikä kymmenen tuhannenkin taalarin arvosta näitä kauppayhtiön osakkeita.

Varustettuna Ruotsin hallituksen suosituskirjeellä matkusteli Usselinx sitten yhtiön asiamiehenä, etsien kauppaseuran osakkaiksi haluavia, Itämeren maakunnissa ja Suomessakin. Hän kävi Riiassa, Räävelissä, Narvassa, Viipurissa, Porvoossa, Helsingissä ja Turussa. Itämeren maakunnissa merkittiin osakkeita 50 000, Suomessa 25 000 taalarin arvosta.

Etelän kauppayhtiön alku oli näin ollen hyvin lupaava, joten oli syytä odottaa sen saavan aikaan jotakin siirtomaaliikkeen alalla. Valitettava tosiasia kuitenkin oli, että yhtiöltä puuttui kokeneita johtajia, eikä arvoisa johtokuntakaan käsittänyt liikeasioita tavalla, millä olisi pitänyt. Juuri johtokunnan jäsenet olivat syylliset siihen erehdykseen, että ryhdyttiin kaikenlaisiin kokeiluihin, kuten perustamaan laivaveistämö sekä lasi- ja köysitehdas y. m. vähemmän kannattavia liikeyrityksiä. Yhtiön varat hupenivat näissä puuhissa, ja sen alkuperäinen tarkoitus, Ruotsin kaupan laajentaminen merentakaisiin maihin, lyötiin laimin. Usselinx puolestaan koetti tehdä parhaansa alkuperäisen asian hyväksi, mutta huomattuaan yhtiötä johdettavan harhaan, erkani hän toimestaan, lähteäkseen Saksaan y. m. uusia kauppayhtiöitä suunnittelemaan.

Etelän kauppayhtiön huonoa tilaa koetettiin korjata muuttamalla nimeä, vaihtamalla johtokuntaa sekä keräämällä uusia varoja. Kolmikymmenvuotinen sota keskeytti kuitenkin kaikki sellaiset puuhat kuin siirtokunnan perustamiset ja kaupan laajennukset. Kuningas Kustaa Aadolf läksi 1630 Saksaan avustamaan sikäläisiä protestantteja heidän taistelussaan uskonvapauden puolesta. Vähän myöhemmin läksi sinne myöskin valtiokansleri Oxenstjerna.

UUDEN RUOTSIN KAUPPAYHTIÖ JA PETER MINUIT

Kolmikymmenvuotinen sota keskeytti muutamiksi vuosiksi Ruotsin hallituksen puuhat ulkomaakaupan laajentamiseksi ja siirtokuntain perustamiseksi Atlannin valtameren toiselta puolen löydettyihin maihin. Monien mieliin jäi kuitenkin kytemään tämän hankkeen toteuttaminen, joten tämänkin jälkeen pysyi siirtokuntakysymys vireillä.

Kuningas Kustaa Aadolfin kuoleman jälkeen jäi valtiokansleri Axel Oxenstjerna moneksi vuodeksi Saksaan, voidakseen tarkoin valvoa valtakuntansa etuja ja ollakseen sodan kestäessä kiinteässä yhteydessä Ruotsin armeijan kanssa, joka taisteli siellä uskonvapauden ja evankelisen opin puolesta, kuin myöskin ollakseen läheisessä vuorovaikutuksessa niin hyvin pohjois-Saksan evankelisten ruhtinasten kuin Ranskan ja Englannin valtiomiestenkin kanssa. Palatessaan eräältä matkaltaan Ranskasta tapasi Oxenstjerna Hollannin vilkkaassa merikaupungissa Amsterdamissa Hollannin Länsi-Indian kauppayhtiön johtokunnan jäsenen Samuel Blommeartin, jonka liikehuone harjoitti laajaa siirtomaakauppaa ja välitti Ruotsin vaskikaivosten metallin vientiä ulkomaille. Blommeartin kanssa keskusteltuaan innostui valtiokansleri uudelleen Ruotsin kaupan laajentamiseen valtameren takaisiin maihin, jonne mahdollisesti voitiin perustaa erityinen kauppa-asema ja siirtokunta.

Ruotsalaisen ja suomalaisen siirtokunnan sekä kauppa-aseman perustamisen mitä Willem Usselinx oli aikoinaan suunnitellut, johonkin paikkaan vasta löydetyssä Amerikassa, sai lopullisesti suoritettavakseen _Peter Minuit_. Hän oli syntynyt Reinin varrella Wesselissä, jossa sai lukiokasvatuksen. Myöhemmin hän oli Hollannin kauppayhtiön palveluksessa ja sen jälkeen Uuden Alankomaan kuvernöörinä Amerikassa, josta hän palasi v. 1632 takaisin Hollantiin. Toiminnanhaluisena miehenä rupesi hän nyt suunnittelemaan siirtokunnan perustamista asumattomaan, kokonaan indiaanein hallussa olevaan Delawaren jokilaaksoon. Saadaksensa yritykseen tarvittavia varoja ja laivoja esitti hän suunnitelmansa varakkaalle Samuel Blommeartille. Tämä ei kuitenkaan ryhtynyt yritykseen, sillä hänestä oli viisaampaa kääntyä jonkun valtakunnan hallituksen puoleen tällaisessa asiassa. Blommeartin kehoituksesta esitti Minuit sitten Ruotsin hallitukselle ruotsalais-hollantilaisen kauppayhtiön ja siirtokunnan perustamista Ruotsin valtakunnan ja lipun turvissa. Valtiokansleri Oxenstjernan oltua jonkun aikaa kirjeenvaihdossa asiasta Samuel Blommeartin kanssa sai Minuit kehotuksen lähettää siirtokuntaa koskevan esityksensä Ruotsin valtioneuvostolle. Tämä tapahtui vuonna 1636.

Minuitin esitys siirtokunnan perustamisesta Amerikaan sisälsi seuraavat suunnitelmat:

Siirtokunnalle voitaisiin antaa nimeksi “Uusi Ruotsi”. Sille olisi tarjolla sopiva alue: Hollannin ja Englannin siirtokuntain välissä sijaitseva Delawaren jokilaakso, joka ei vielä varsinaisesti kuulunut millekään Europan valtakunnalle eikä kauppayhtiölle. Siellä asuvien indiaanien kanssa voitaisiin harjoittaa tuottavaa turkiskauppaa. Siirtokuntaa perustava retkikunta tarvitseisi ainakin yhden lujatekoisen, kahdellatoista tykillä varustetun laivan sekä siihen välttämättömän laivamiehistön ja sitäpaitsi sotamiehiä, joiden tulisi jäädä siirtokunnan turvaksi rakennettavan linnan puolustusväeksi. Laiva tulisi lastata kaksitoista kuukautta kestävällä muonavarastolla, kaikenlaisilla työaseilla, joita tarvittaisiin linnaa rakennettaessa sekä näiden lisäksi runsailla rihkama- ja korutavaroilla, joita käytettäisiin vaihtotavarana ostettaessa indiaaneilta majavan nahkoja y. m. kalleita turkiksia. Siirtolaisia yritettäisiin hankkia Ruotsista sekä Hollannista. Retken kustannuksiin tarvittavasta rahamäärästä kokoaisi Minuit puolet Hollannista, toisen puolen kuluista suorittaisivat Ruotsin miehet. Minuit huomautti esityksessään myöskin siitä tosiasiasta, että ranskalaisilla, englantilaisilla ja hollantilaisilla oli Pohjois-Amerikassa kukoistavat siirtokunnat ja tuottavat kauppa-asemat, joten Ruotsille, joka oli silloin Europan huomatuimpia valtakuntia, olisi erehdys lyödä laimin valtakunnan tulevalle kaupalle tärkeitten siirtokunta-alueitten hankkiminen Amerikasta.

Valtiokansleri Oxenstjerna oli palannut Ruotsiin ja ryhtynyt tunnetulla tarmollaan johtamaan valtakunnan sisällisiäkin asioita. Peter Minuitin järkevä ja asianmukainen Uuden Ruotsin perustamissuunnitelma sai valtiokanslerin mielipiteen puolellensa, samoin voitti esitys muittenkin valtakunnanneuvoston jäsenten lämpimän kannatuksen. Erityisemmin innostui siirtokuntakysymykseen suomalainen amiraali Klaus Fleming[1]. Siirtokuntahanketta rahallisesti tukemaan muodostettiin _“Uuden Ruotsin kauppayhtiö”_, jonka säännöt kuningatar Kristiina vahvisti vuonna 1637. Yhtiön ja sen johtokunnan jäseninä oli hollantilaisia yhtä paljon kuin ruotsalaisiakin. Hallintoneuvostoon valittiin Ruotsin miehet Axel Oxenstjerna, Gabriel Oxenstjerna, Klaus Fleming, Gabriel Bengtsson ja Peter Spiring sekä hollantilaiset Samuel Blommeart, Adam Bessel, Isak van dem Waeter, H. von Arnheim ja J. Hoeffnaegell. Ruotsissa valvoi asioita yhtiön hallitusneuvosto, jolla oli konttori Tukholmassa, sekä Hollannissa Samuel Blommeart.

ENSIMÄINEN RETKI RUOTSISTA DELAWAREEN JA KRISTIINAN LINNAN RAKENTAMINEN

Kahta laivaa, “Kalmar Nyckeliä” ja “Grippeniä”, alettiin varustaa keväällä v. 1637 asianmukaiseen matkakuntoon ja lastata siirtokuntaa perustettaessa välttämättömillä ase-, ruoka- ja muilla tavara varastoilla. Peter Minuit sai kutsun saapua Ruotsiin valvomaan laivain varustamista ja hankkimaan tarpeellisen miehistön sekä ottamaan käsiinsä retkikunnan johdon Delawareen. Tottumattomuus tällaisten pitkämatkaisten laivain varustamiseen ja ennen kaikkea vaikeus saada tarvittavaa laivaväestöä ja sotamiehiä viivyttivät matkalle lähtöä kesästä myöhäiseen syksyyn. Ruotsista ei siihenkään mennessä saatu tarpeeksi merimiehiä, vaan oli pakko hankkia lisää Hollannista. Useimmat linnan puolustusväkeen varatut sotamiehet olivat ruotsalaisia. Varsinaisia siirtolaisia ei mainita tällä ensi matkalla olleen. Tuskin lienee myöskään ollut mukana suomalaisia.