Part 2

Marraskuussa läksivät laivat yhdessä matkalle Ruotsista, mutta jo Pohjanmerellä vallitsevassa ankarassa myrskyssä erkanivat toisistaan. “Kalmar Nyckel” sai vuodon ja menetti toisen mastonsa. Molemmat laivat purjehtivat hollantilaiselle Texelin laivatelakalle korjattaviksi ja viipyivät satamassa jouluun saakka. Keskitalvella jatkettiin matkaa läpi Englannin kanaalin ja sen jälkeen ohjattiin laivat kohti Azorien saaria, joilla pysähdyttiin. Siitä suunnattiin matka kohti Keski-Amerikan saaristoon kuuluvaa Antiqua-saarta. Täältä purjehdittiin pohjoiseen ja tultiin vihdoin kolmikuukautisen vaivalloisen matkan perästä Delawaren leveään lahteen.

Oli kaunis keväinen aamu, kun retkikunnan jäsenet astuivat Amerikan mantereelle lähellä sitä paikkaa, joka tunnetaan nimellä Cape Henelop eli May. Rannalla kasvava lehtimetsä oli pukeutunut kevätpukuunsa. Nurmen vihreys, kukkien kauneus, lintujen ihana viserrys ja etelän hurmaavan kevään sulous valtasi pohjolan miesten mielet niin voimakkaasti, että he kutsuivat paikkaa “Paratiisin niemeksi”.

Tälle paikalle ei siirtokuntaa kuitenkaan perustettu, vaan purjehdittiin useita kymmeniä maileja ylemmäksi leveätä Delavaren jokea myöten ja tultiin eräälle haarajoelle. Siinä, missä nykyään sijaitsee Wilmingtonin kaupunki, näytti ranta tarjoavan luonnollisen maihinnousupaikan, ja niin laskivat laivat ankkurinsa, ja retkikuntalaiset päättivät astua maihin. Rannalla käyskenteli muutamia indiaaneja, ja kun laivalta ammuttiin tykeillä tervetuliaislaukauksia, ilmaantui lisää alkuasukkaita rannalle ihmetellen katselemaan pohjan miesten tuloa. Peter Minuit irroitti laivasta venheen ja läksi luutnantti Klingin sekä muutamien muiden retkikuntaan kuuluvain sotamiesten kera puhuttelemaan rannalle kokoontuneita indiaaneja, vieden näille tavanmukaisina lahjoina erinäisiä vaatekappaleita ja koruesineitä. Tulkkina oli heillä indiaanien kieltä taitava Andreas Lucasson. Indiaanipäällikköjen kanssa ryhdyttiin heti hieromaan kauppaa maa-alueesta siirtokuntaa varten. Indiaanit olivatkin halukkaita myömään rannikkomaan uusille tulokkaille.

Seuraavana päivänä, 29 p. maalisk. v. 1638, saapuivat indiaanipäälliköt vuorostaan Ruotsin lipun suojassa purjehtivalle “Kalmar Nyckelille” päättämään edellisenä päivänä sovittua maanluovutuskauppaa. Heille maksettiin maasta sovittu hinta, ja indiaanit panivat nimimerkkinsä asiapapereihin. Hintaa ei mainita kauppakirjassa, joka tehtiin, mutta siihen kuului ainakin monenlaista tavaraa, kuten vaatetta, vaskikattiloita, kirveitä, kulta- ja hopeaesineitä ja kaikenlaista halvempaakin rihkama- ja korutavaraa. Kaksi kauppakirjaa valmistettiin, joitten alle Peter Minuit, Mauno Kling, Andreas Lucasson, Jacob Sandelin ja Johan Huygen kirjoittivat nimensä Ruotsin hallituksen puolesta, ja indiaanipäälliköt Matlahorn, Chiton, Mitot Schemings, Eru Packen ja Mahomen piirsivät kukin oman “totem”-merkkinsä. Näin ostettu maa-alue käsitti rantamaan molemmin puolin Delaware-jokea Wilmingtonista Philadelphiaan saakka lähes sadan mailin pituudelta ja noin viidenkymmenen mailin leveydeltä. Tällä alueella sijaitsevat nykyään Wilmingtonin ja Chesterin kaupungit.

[Kuva: KRISTIINAN ELI NYKYISEN WILMINGTONIN SATAMA, paikka, jossa suomalaiset ja ruotsalaiset nousivat maihin Delawaressa 1638. Rannalla on tapausta ikuistuttamassa muistopatsas.]

Siirtokuntain ja kappa-asemain linnoituksilla turvaaminen indiaanein hyökkäyksiltä oli tähän aikaan välttämätöntä. Sille paikalle, missä tämä ruotsalais-hollantilainen retkikunta astui maihin, ryhdyttiin viipymättä rakentamaan puolustusasemaa uudisasutuksen suojaksi. Ulkovarustus eli vallitus tehtiin pystyyn asetetuista korkeista paaluhirsistä, tiivistettiin ja tuettiin kivillä ja mullalla sekä savensekaisella muurausaineella. Kun yhdellä puolella linnavarustusta virtasi joki, ei tarvinnut kaivaa kuin kolmelle sivulle vallihauta. Linnoitukseen kuului vielä jykevistä hirsistä rakennettu, ampumarei’illä varustettu puolustustorni, johon sijoitettiin laivoista tuodut tykit. Sitäpaitsi rakennettiin vielä kaksi muutakin hirsihuonetta, toinen linnaväestöä varten, toinen ampumatarpeiden ja muonan varastohuoneeksi. Kaiken tämän rakentamiseen kului kolmisen kuukautta, jonka aikaa “Kalmar Nyckel” viipyi satamassa. Kun linna saatiin tarpeelliseen puolustuskuntoon, kohotettiin sen muureille Ruotsin lippu ja sille annettiin nimeksi _“Kristiinan linna”_, Ruotsin kuningattaren kunniaksi. Linnan komentajaksi nimitti kuvernööri Minuit luutnantti Mauno Klingin, jättäen tälle kaksikymmentäneljä sotamiestä vartiaväeksi. Peter Minuit oli suorittanut tehtävänsä erinomaisella taidolla ja asianymmärryksellä. Mutta siirtokunnan kuvernööriksi hän ei tahtonut jäädä, niinkuin yleensä oli otaksuttu ja hartaasti toivottu, vaan päätti palata “Kalmar Nyckelillä” Hollantiin.

Toinen siirtokuntamatkueen laivoista, “Grippen”, oli aikaisemmin keväällä lähtenyt kauppapurjehdusmatkalle Keski-Amerikaan, josta se palasi Ruotsiin keskikesällä, tuoden ensimäisen viestin siirtolaisten onnellisesta matkasta ja Uuden Ruotsin siirtokunnan perustamisesta. “Kalmar Nyckel” taas pääsi lähtemään paluumatkalleen vasta kesäkuussa Kristiinan linnan valmistuttua. Matkallaan poikkesi se Keski-Amerikassa ottamassa tupakkalastia. Laivan ollessa ankkurissa St. Christopherin satamassa sai kotia palaavan retkikunnan johtaja Peter Minuit kutsun saapua erääseen, niinikään satamassa ankkuroivaan laivaan vierailulle. Noudattaen kohteliasta kutsua läksi Minuit sinne soutuveneellä kahden seuralaisensa kanssa. Heti kestien alettua nousi äkkiä hirmumyrsky, joka irroitti satamassa olevat laivat ankkurista, ajaen ne ulapalle. Myrskyn tauottua purjehti “Kalmar Nyckel” takaisin satamaan, mutta hollantilainen laiva oli kadonnut. Parisen viikkoa turhaan odotettuansa johtajaansa palaavaksi purjehtivat ruotsalaiset kotimaahansa, saapuen sinne lokakuussa. Kuvernööri Peter Minuitista ei ole, enempää kuin kadonneesta hollantilaisesta aluksestakaan, saatu sen jälkeen mitään kuulla. Todennäköistä on, että laiva haaksirikkoutui, haudaten Atlannin aaltoihin Delawaren siirtokunnan perustajan.

TOINEN JA KOLMAS RETKI SIIRTOKUNTAAN

Kun Ruotsiin saapui tieto maanostosta Delawaren jokilaaksossa siirtokunnalle ja tarpeellisen puolustuslinnoituksen valmistamisesta, ryhdyttiin siellä innolla varustamaan uutta retkikuntaa. Uuden Ruotsin kauppayhtiön johtaja Klaus Fleming suunnitteli suuren siirtolaisjoukon lähettämistä Delawareen Ruotsin siirtokunnan vahvistukseksi. Yhtiö ryhtyikin neuvotteluihin tarvittavien aluksien varustamisesta asianmukaiseen kuntoon ja siirtolaisten hankkimisesta. Toiseen retkikuntaan toivottiin liittyvän huomattavan suuri määrä uudisasukkaita, jotta saataisiin mahdollisimman pian Amerikan ruotsalainen uudisasutus kansoitetuksi. Mutta näille laajakantoisille suunnitelmille nousikin odottamattomia esteitä, jotka pysähdyttivät hankkeet melkein alkuunsa.

Uuden Ruotsin kauppayhtiön hollantilaiset osakkeenomistajat ja johtokunnan jäsenet kieltäytyivät rahallisista uhrauksista, jotka olivat toisen siirtokuntaretken toteuttamiseksi välttämättömät. Tässä Ruotsin hallituksen turvaamassa yhtiössä toimimaan oli hollantilaisia näet kannustanut yksinomaan siirtomaakaupasta saatavan suuren voiton toivo eikä kauemmaksi kantava kansallinen harrastus, kuten oli ruotsalaisten laita. Kun ensimäinen retkikunta oli kuluttanut kaksi kertaa niin paljon kuin oli arvioitu, eikä turkiksista enempää kuin muistakaan siirtomaatavaroista, joita oli ollut lastina, saatu riittävää korvausta suurten menojen peittämiseksi, niin hollantilaiset, pettyneinä laskelmissaan, kieltäytyivät antamasta enempää varojaan tähän yhtiöön. Ainoastaan Samuel Blommeart lupautui rajoitetulla summalla yhä edelleenkin avustamaan yhtiötä laivain varustamisessa.

Toisen retkikunnan alkuaan laajoja suunnitelmia täytyi näin ollen ryhtyä supistelemaan, ja sen toimeenpanoa oli pakko viivyttää. Klaus Fleming teki esityksen, että varojen hankkimista varten myötäisiin entisen “Etelän kauppayhtiön” omaisuus ja niin saatu summa käytettäisiin Delawaren siirtokunnan avustamista varten. Esitys hyväksytyinkin, ja kun se oli pantu toimeen, saatiin jonkun verran varoja uutta siirtokuntaretkeä varten. Päätettiin varustaa vain yksi laiva tätä retkikuntaa varten. Sopivimpana tähän tarkoitukseen pidettiin yhtiön omaa laivaa lujarakenteista Kalmar Nyckeliä.

Linnapalvelukseen tarvittavia sotamiehiä oli varsin vaikea saada kokoon. Lähtöä Delawareen pidettiin nimittäin seikkailuna, johon vain harvat innostuivat. Vielä vaikeampaa oli siirtolaisten hankkiminen, sillä ei kukaan ollut halukas lähtemään koko elinajakseen tuntemattomaan maahan indiaanein keskuuteen, kauaksi omaisistaan ja tutuistaan. Sotamiehiä oli kuitenkin pakko saada, sillä ensimäiselle retkelle otetut, Kristiinan linnan turvaksi jääneet sotilaat olivat nyt oikeutetut palaamaan kotimaahansa. Kun näitten hankkiminen näytti muuten mahdottomalta, ryhdyttiin ensi kerran siirtokunnan asiassa pakkokeinoihin. Elfsborgin, Wermlannin ja Taalain kuvernööreille lähetettiin määräys vangita palveluksestaan karanneet sotamiehet ja tuoda ne Göteborgiin, josta heidät lähetettäisiin palvelukseen Kristiinan linnaan Amerikassa. Palkaksi annettaisiin heille, paitsi ruokaa ja asuntoa, kymmenen kuparitaalaria vuodessa sekä kansalaisoikeudet ja vapaus yhden, joillekin kahden vuoden palveluksen jälkeen. Myöskin kirjoitettiin muutamiin vankiloihin ja ilmoitettiin, että jos niiden pienemmistä rikoksista tuomitut vangit haluaisivat muuttaa perheineen Delawareen, saisivat he siihen tilaisuuden sekä sitäpaitsi uudistilan sieltä edullisilla ehdoilla, jos sitoutuisivat määräajan yhtiötä palveltuaan maksamaan omansa ja perheensä matkan Amerikaan. Näillä keinoin koetettiin värvätä asukkaita siirtokuntaan. Arvatenkin saapui tällä tavalla Delawareen toisella retkellä joku suomalainenkin sotamies.

Syksyllä v. 1639 läksi Kalmar Nyckel toiselle Amerikan matkalleen mukanaan Uuden Ruotsin kuvernööriksi nimitetty Peter Ridder, pastori Roerus Torkillus ja muutamia muita virkamiehiä sekä linnapalvelukseen tarvittavia sotamiehiä. Siirtolaisia ei tälläkään retkellä liene ollut montakaan. Lastina mainitaan olleen taaskin kaikenlaista rihkamatavaraa indiaaneja varten, muonaa ja ampumatarpeita sekä viisi hevosta. Kun talvimyrskyt tälläkin kertaa hidastuttivat matkaa, tuottaen retkikunnalle kurjuutta ja sairautta, saapui laiva Delawaren lahteen ja laski Kristiinan linnan satamaan vasta huhtikuussa v. 1640. Epäilemättä oli tämä riemun päivä niin tuolle hartaasti viestiä Ruotsista odottaneelle linnaväelle kuin myöskin uusille tulokkaille, jotka ilokseen näkivät siirtokunnan säilyneen vahingoittumatta.

Joukko Utrechtin asukkaita halusi muuttaa Hollannista uudisasukkaiksi Uuden Ruotsin siirtolaan Amerikaan. He kääntyivät siinä tarkoituksessa yhtiön hollantilaisen edustajan Samuel Blommeartin puoleen, pyytäen hänen myötävaikutustaan ja apuaan muuttoaikeensa toteuttamiseksi. Ne hollantilaiset, jotka vielä kuuluivat kauppayhtiöön, suosivat tietysti maanmiestensä muuttoa Delawareen ja kirjoittivat siitä yhtiön hallitusneuvostolle Tukholmaan. Valtiokansleri Axel Oxenstjerna huomasi hollantilaisista siirtolaisista Delawaren uudisasutuksen ruotsalaiselle kansallisuudelle koituvan vaaran, varsinkin jos heitä siirtyisi sinne runsaat määrät. Mutta tällä kertaa ei hollantilaisten muuttoa voitu kuitenkaan vastustaa, sillä alkuperäinen sopimus sisälsi suunnitelman siirtolaisten lähettämisestä niin hyvin Hollannista kuin Ruotsistakin. Kuitenkin asetettiin utrechtilaisille muutamia oikeutettuja ehtoja. Heitä vaadittiin alistumaan siirtokunnan sääntöjen ja lakien alle, joka oli tavallaan samaa kuin Ruotsin hallituksen alamaisuuden tunnustaminen. Nämä rajoitukset olivat omiansa jossain määrin lamauttamaan hollantilaisten suurta siirtolaisintoa. Lähtijöitten luku supistui nyt verrattain pieneksi. “Freeburg” nimisellä laivalla tämä joukko saapui Delawareen v. 1641, jossa hollantilaisten haltuun annettiin Uplandin maanviljelykselle ja karjanhoidolle sopiva maa-alue Kristiinan linnan pohjoispuolelta. Hollantilaiset toivat tullessaan maanviljelysvälineitä ja karjaakin. Heitä tavataan tuonnempana suomalaisten ja ruotsalaisten uudisasukkaiden naapureina.

VERMLANNIN SUOMALAISET JA NIIDEN TULO AMERIKAAN V. 1641

Delawaren siirtokuntaa tukeva Uuden Ruotsin kauppayhtiö ja myöskin sen hallitusneuvosto olivat joutuneet kokonaan Ruotsin ja Suomen miesten käsiin. Hollantilaiset osakkeenomistajat olivat myyneet osakkeensa ja luopuneet liikkeestä. Ruotsin hallitus alkoi nyt tukea yhtiötä rahallisestikin ostaen sen osakkeita runsaan määrän. Uutena hallitusneuvosten jäsenenä mainittakoon Suomen kenraalikuvernööri kreivi Pietari Brahe.

Siirtokunnan kuvernööri Pietari Ridder totesi kirjeessään hallintoneuvostolle Delawaren jokilaakson erinomaisen hedelmällisyyden ja sopivaisuuden kaikenlaiselle viljelykselle ja karjanhoidolle. Siellä uudisasukkaille tarjoutuisi erinomaisia etuja. Samalla pyysi hän arvoisaa hallitusneuvostoa ryhtymään sellaisiin toimenpiteisiin, että siirtokuntaan saataisiin uudisasukkaita, ennenkaikkea perheitä, jotka ryhtyisivät viljelemään maata ja hoitamaan karjaa. Hän ajatteli, että ellei uudisasukkaita saataisi pian Ruotsista ja Suomesta Delawaren siirtolaan, niin rupeaisivat sinne muuttamaan englantilaiset ja hollantilaiset, jolloin Uuden Ruotsin siirtokunta menettäisi kansallisen merkityksensä. Tämä puoli siirtokuntakysymyksestä oli ollut selvillä hallitusneuvostolle jo ennenkin. Muistamme, kuinka toisesta retkikunnasta oli yritetty tehdä suurta uudisasukkaiden siirtojoukkuetta, vaikka tämä hanke varojen puutteessa ja siirtolaisten hankkimisessa kohdattujen vaikeuksien tähden oli epäonnistunut. Uudisasukkaita oli nyt kuitenkin saatava siirtokuntaan tavalla tai toisella. Kun ruotsalaiset eivät olleet halukkaita muuttamaan ainakaan pysyväisiksi asukkaiksi Delawareen, kääntyi yhtiön johdon sekä Ruotsin hallituksen huomio Ruotsissa asuviin metsäsuomalaisiin. Näillä arveltiin olevan suuressa määrin niitä ominaisuuksia, joita korvenperkaajilta ja uudisasukkailta vaaditaan. Sitäpaitsi Ruotsissa asuvien suomalaisten silloinen vainonalainen asema vaikutti myös siihen, että juuri heitä katsottiin hyvin sopiviksi lähettää Uuden Ruotsin uudisasukkaiksi. Ymmärtääksemme tätä tilannetta lienee paikallaan luoda lyhyt silmäys Ruotsin metsäsuomalaisten asemaan seitsemännellätoista vuosisadalla.

Kuudennentoista vuosisadan loppupuolella siirtyi melkoinen määrä asukkaita Suomesta Ruotsin puolelle, etupäässä Vermlannin maakuntaan. Syynä tällaiseen muuttoon lienee ollut sotaiset ja levottomat ajat Suomessa. Venäjän kanssa käytiin pitkällistä rajasotaa, joka hävitti Savoa ja Karjalaa, ja Pohjanmaata rasitti “nuijasota”. Mutta muuttamiseen vaikutti myöskin muutamat Ruotsissa tarjoutuvat edut työnsaantiin ja ansioon nähden. Vieläpä saivat suomalaiset siellä ilmaisia metsätorppiakin, jos olivat halukkaita muuttamaan kaukaisiin sydänmaihin. Suomalaisten ystävä Kaarle herttua kehotteli työnetsinnässä kuljeksivia suomalaisia muuttamaan Vermlannin metsätorppiin. Kaarle herttua oli nimittäin saanut isältään kuningas Kustaa Vaasalta läänityksekseen Vermlannin, Neriken ja Taalain maakunnat. Saadaksensa lääniensä etäisimpiä seutuja viljellyiksi, sääsi herttua asetuksen, jossa luvattiin jokaiselle, joka raivaisi itselleen maapalan metsätorppaa varten, ensin kuuden vuoden verovapaus, jonka jälkeen tämä uudistila merkittäisiin hänen perintötilakseen kohtuullista veroa vastaan. Ruotsalaiset eivät olleet niinkään halukkaita muuttamaan 60—70 mailin etäisyydessä sijaitseviin metsätorppiin, mutta suomalaiset sinne sen sijaan kilvan riensivät. Suomalaisille annettiin vielä lupa Vermlannissa vapaaseen metsästämiseen ja kaskenkaatamiseen, jonkalaiseen viljelystapaan he olivat tottuneet Suomessa.

Seitsemännentoista vuosisadan alussa asui suomalaisia jo suuri joukko Vermlannin, Taalain, Neriken, Gestriklannin, Ångermanlannin ja Helsinglannin saloilla. Suomalaisten siirtymistä Ruotsiin jatkui tämän vuosisadan lopulle saakka, niin että heitä silloin mainitaan levinneen 150 pitäjään, jopa Norjankin puolelle. Yksin Vermlannin metsissä asuvien suomalaisten lukumäärä täytyy olettaa nousseen tuhansiin, koskapa asiakirjoissa kerrotaan vuonna 1644 moniaita satoja suomalaisia kuuluneen Vermlannin nostoväkeen ja ottaneen osaa maakunnan puolustukseen tanskalaisia vastaan. Nämä suomalaiset olivat enimmäkseen kotoisin Rautalammin laajasta pitäjästä, mutta joukossa oli myöskin sellaisia, jotka olivat tulleet Hämeestä, Karjalasta ja varsinkin Pohjanmaalta.

Ensi vuosikymmeninä ei suomalaisia mikään häirinnyt, he saivat rauhassa kaataa kaskeaan ja polton kautta syntyneeseen tuhkaan kylvää siementään sekä koota runsaita satoja. Heidän asutuksensa olivat niin etäällä muista, etteivät heidän eristetyt kaskimaansa herättäneet erityisempää huomiota. Mutta mikäli suomalainen ja ruotsalainen asutus lähenivät toisiaan, alkoivat ruotsalaiset naapurit kiinnittää huomiotaan suomalaisten kaskenviljelykseen. He alkoivat lähetellä valituksia läänin kuvernöörille ja Ruotsin hallitukselle, syyttäen suomalaisia tahdittomasta kaskimaitten valtaamisesta ja metsien polttamisesta, minkä kautta he hävittivät arvokasta tukkimetsääkin. Myöskin syytettiin suomalaisia liiallisesta metsästämisestä.

Ruotsin hallitus ryhtyi voimaperäisiin, jopa liiankin ankariin toimenpiteisiin metsäsuomalaisten suhteen lopettaakseen heidän metsiä raiskaavan viljelystapansa. Säädettiin laki, joka ankaran sakon ja vankeusrangaistuksen uhalla kielsi kaskenkaatamisen ja -polttamisen. Metsästystä myöskin rajoitettiin, varsinkin peurojen ja hirvien ampumista. Luullen näitten sääntöjen johtuneen naapureitten pahansuopaisuudesta ja kateudesta eivät suomalaiset olleet niinkään valmiit noudattamaan määräyksiä kaskenpolttoon nähden eivätkä myöskään välittäneet metsästysrajoituksista. Ruotsin hallitus katsoi tarpeelliseksi säätää uusia, ankarampia lakeja metsien suojelemiseksi. Vuonna 1637 annettiin määräys, että metsäsuomalaisten oli muutettava takaisin Suomen niemelle ennen seuraavan vuoden Valporin päivän iltaa. Tällaisen määräyksen täytäntöönpano synnytti kuitenkin voittamattomia vaikeuksia. Ensinnäkään eivät suomalaiset olleet suostuvaisia jättämään vaivalla raivaamiansa peltoja ja asumuksiaan, ja toisekseen oli mahdotonta kenenkään saada heidät kaikki etsityiksi kymmenien, jopa sadankin mailin etäisyydestä, metsien ja salojen sydämistä. Nähtyään, ettei edellämainitusta muuttomääräyksestäkään ollut toivottua tulosta, vaan kasket yhä edelleenkin palaa leimusivat suomalaisten asutuksilla, antoi hallitus vielä ankaramman, jopa epäinhimillisen raa’an julistuksen, jossa käskettiin “polttaa kaikki suomalaisten riihet ja vilja-aitat heidän kaskimailtaan, jotta he ovat elintarpeitten puutteessa pakotetut jättämään torppansa”. Mentiinpä niinkin pitkälle, että ruotsalaisten sallittiin ajaa suomalaisia pois tiloiltaan ja vallata niitä itselleen, varsinkin jos ei näillä sattunut olemaan tiloihinsa laillistettua omistusoikeutta.

Tällaiset ankarat toimenpiteet sekä yleinen vaino tietenkin sai aikaan, että monet suomalaiset jättivät rakkaat metsätorppansa ja läksivät perheineen etsimään työansiota rintakyliin, kaupunkeihin ja Taalain vaskikaivannoille. Ainoa, joka koetti jonkun verran heidän oikeuksiansa puoltaa, oli Vermlannin kuvernööri Stake. Tällainen oli Ruotsin suomalaisten varhaisempi historia ja näin surullinen heidän asemansa siihen aikaan, jolloin uudisasukkaita etsittiin Delawaren siirtokuntaan.

V. 1640 saapui Ruotsin hallitukselle kirje Neriken ja Öreborgin kuvernööriltä, jossa tämä ilmoitti hoidossaan olevissa lääneissä kuljeksivan paljon työttömiä ja tilattomia, kaskimaansa jättäneitä suomalaisia sekä kysyi hallitukselta neuvoa, miten hänen näitten suhteen oli meneteltävä. Tämä kirje saapui juuri niihin aikoihin, jolloin Ruotsin hallitus oli päättänyt ryhtyä erityisempiin toimenpiteisiin metsäsuomalaisten lähettämiseksi Delawareen. Vastatessaan kuvernöörin kirjeeseen käski hallitus häntä neuvottelemaan läänissään asuvien suomalaisten kanssa ja kehoittamaan heitä muuttamaan Amerikaan, jossa he saisivat itselleen uudistilat sekä luvan kaataa kaskea ja metsästää siellä mielin-määrin. Kuvernöörin kehoitusta noudattaen lupautuivat muutamat suomalaiset lähtemään siirtokuntaan, ja heidät kuljetettiin väkineen heti Göteborgiin, jossa heidän oli noustava siirtolaislaivaan.

Kristiinan linnan komentajana ollut luutnantti Mauno Kling lähetettiin Taalain maakunnassa sijaitsevan Berglannin eli Falun vaskikaivannon ympäristöllä asuvien lukuisten suomalaisten luokse selostelemaan Delawaren siirtokunnassa uudisasukkaille luvattuja etuja ja kehoittamaan suomalaisia lähtemään sinne maanviljelijöiksi. Tältä matkaltaan sai toimellinen Kling neljätoista suomalaista uudisasukasta Amerikaan. Niinikään ilmoittautui Sundin pitäjästä neljä suomalaista halukkaiksi muuttamaan perheineen Delawareen. Näiden nimet olivat: Eskil Larsson, Clement Jöranson, Jöns Påvelsson ja Bertil Eskelsson. Miehiä oli syytetty kaskenpoltosta ja heidät oli tuomittu omaisuutensa menettäneiksi sekä joksikin aikaa sotapalvelukseen. Ruotsin hallitus, joka halusi lähettää juuri tällaisia rikoksellisia siirtokuntaan, antoi määräyksen asianomaisille virkamiehille palauttaa miesten omaisuuden rahana takaisin sekä avustaa heitä perheinensä kuljetettaviksi Göteborgin satamaan ja sieltä valtamerilaivaan.

Vapaaehtoisesti lähteviä uudisasukkaita ei kuitenkaan saatu riittävää määrää kokoon, tuskin yli kolmenkymmenen hengen. Hallitus käytti sentähden voimakkaampia keinoja siirtolaisten hankinnassa. Vermlannin, Neriken ja Taalain kuvernöörit saivat v. 1641 määräyksen, jonka mukaan metsiä raiskanneet, Amerikaan lähtöä vastaan olevat suomalaiset olivat vangittuina tuotavat Göteborgiin ja sieltä kuljetettavat siirtokuntaan lähtevään laivaan. Tämä määräys koski myöskin palveluksestaan karanneita sotamiehiä.

Näitä keinoja käyttämällä saatiin kokoon sataan henkeen nouseva siirtolaisjoukko lähtemään Uuteen Ruotsiin, ja se onkin itse asiassa ensimäinen varsinainen siirtolaismatkue. Kalmar Nyckel-laivan, jolla varsinaiset siirtolaiset, siis myöskin suomalaiset matkustivat, matkustajaluetteloa ei ole löydetty. Ainoastaan toisen, karjaa kuljettavan “Caritas”-laivan luettelo on säilynyt. Syksyllä läksivät Kalmar Nyckel ja Caritas Amerikaa kohden, lastina paitsi edellämainittu, lähes sataan henkeen nouseva siirtolaisjoukko, jonka runsaana enemmistönä olivat suomalaiset, myöskin hevosia, lehmiä, lampaita, kauppatavaraa, ampumatarpeita y. m. Myrskyisen matkan perästä saavuttiin Delawareen keskitalvella v. 1641 tahi 42.

Uuden Ruotsin siirtokunnassa syntyi vilkasta elämää ja ripeätä toimintaa tämän siirtolaisjoukon saavuttua. Kuvernööri Ridder jakoi uudisasukkaille sopivat palstat Kristiinan linnaa ympäröivästä metsämaasta. Kevättalvella v. 1642 kuului metsästä pauke ja ryske aamusta iltaan, kun suomalaiset korvenperkaajat iskivät hartiavoimin kirveensä jykeviin tammi- ja pyökkipuihin, jotka hirveällä rytinällä kaatuivat maahan. Sieltä ja täältä metsäaukeamasta alkoi kohota sankka savu, ja pimeinä öinä leimusi punerva metsätuli, ilmaisten noiden sivistyksen tienraivaajain siellä polttelevan raivattujen peltojensa risukkoa tai sytyttävän kaskimaitansa palamaan.

Kevään ja kesän uutteran, väsymättömän työn tuloksena nähtiin Delawaren siirtokunnassa, etenkin Kristiinan linnan lähistöllä Uplandissa ja Finlandissa isompia ja pienempiä metsäaukeamia peltoineen ja vaatimattomine hirsihuoneineen sekä joku pieni puron partaalle rakennettu suomalainen saunakin illan hämärissä lämpiävän. Uudistilojen pelloilla seisoi viljakuhilaita, maissikekoja ja alavimmilla niityillä korkeita heinäsuovia todistamassa Ruotsissa vainottujen metsäsuomalaisten korvenperkauskykyä.

SIIRTOLAISIA KERÄTÄÄN SUOMESTA VV. 1642—1644

Siirtykäämme taas Ruotsiin, jossa puuhataan Delawaren siirtokunnan asuttamiseksi, valmistellen uusia retkikuntia. Siirtolaisia hankittaissa kohdisti kreivi Pietari Brahe huomionsa taitaviin suomalaisiin käsityöläisiin, joita oli kehotettava muuttamaan Delawaren siirtokuntaan. Tämä Suomen rakastettu kenraalikuvernööri, joka asui tällä kertaa Tukholmassa valtakunnanneuvoston jäsenenä, oli epäilemättä oppinut tuntemaan suomalaiset uutteriksi käsityöläisiksi, jollaisina he menestyisivät Amerikassa, missä juuri sellaista väkeä tarvittiin.

Siirtokunta-asioita valvova johtokunta kutsui palvelukseensa virastaan vapautetun kapteenin _Johan Printzin_, joka oli yksi kolmikymmenvuotisen sodan sankareita. Hän sai toimekseen matkustaa pohjois-Suomeen kehottelemaan tilattomia perheitä muuttamaan Amerikaan, jossa heille annettaisiin uudistiloja verrattain edullisilla ehdoilla. Mitään varmaa tietoa ei ole siitä, kuinka monta siirtolaista Printz sai toimitetuksi lähtemään Delawareen, mutta mikäli hajanaiset asiakirjat myöhemmin mainitsevat, seurasi useita suomalaisia Printziä Delawareen Länsi-Pohjan maakunnasta, Tornionjoelta ja Korsholman linnan läänistä.

Pakkokeinoja käytettiin tälläkin kertaa, varsinkin pikku rikollisten, karanneitten sotamiesten ja velkavankien lähettämiseksi Amerikaan. Tällaisista siirtolaisista mainittakoon kirjanpitäjä Johan Fransson Viipurista ja kaksi luvattomasta metsästyksestä syytettyä miestä Ahvenanmaalta. He saivat määräajan siirtokuntaa palveltuaan takaisin kansalaisoikeutensa ja nähtävästi uudistilatkin.

Ruotsin metsäsuomalaisiakaan ei unhotettu. Varsinkin kodittomina kuljeksivia suomalaisia kehotettiin perheineen muuttamaan Delawareen. Mutta kun ei siirtolaisia näillä keinoin saatu nytkään karttumaan riittävää määrää, annettiin taaskin määräys Vermlannin ja Taalain kuvernööreille vangita sellaiset suomalaiset, jotka voitiin vielä asettaa syytteeseen kielletystä metsänraiskauksesta ja tuoda heidät Göteborgista lähtevään siirtolaislaivaan.

Tämän viidennen retkikunnan laivat olivat “Svan” ja “Fama”. Matkustajista mainitaan siirtokunnan kuvernööriksi nimitetty, everstiluutnantin arvon saanut Johan Printz, pastori Campanius Holm, herra Kristopher Boije sekä noin viisikymmenhenkinen siirtolaisjoukko. Uudisasukkaiden enemmistön muodostivat Suomen ja Ruotsin suomalaiset, jota vastoin linnanpalvelukseen matkustavat sotamiehet ja merimiehet olivat ruotsalaisia. Myrskyisen matkan perästä ankkuroivat laivat Kristiinan satamassa v. 1643.

Kuudetta retkikuntaa varten varustettiin laivat Fama ja Kalmar Nyckel. Tällä kertaa näyttää Uuden Ruotsin kauppayhtiön tarkoituksena olleen vientiliikkeen laajentaminen Keski-Amerikan satamiin ja Caribean saarille. Laivat lastattiin puutavaralla, tervalla y. m. vientitavaralla. Oli määrä poiketa samalla retkellä Delawaressa ja viedä sinne niinikään lastia ja siirtolaisiakin. Mutta pieneksi supistui tämän retkikunnan siirtolaisjoukko, vain muutamia kymmeniä oli mukana. Näistä mainitaan joitakin olleen Suomestakin, kuten eräs karannut sotamies Kajaanista, eräs talonisäntä Huittisista ja toinen Pomarkusta, jotka viime mainitut rikolliset saivat omasta pyynnöstään luvan matkustaa Amerikaan. Niinikään mainitaan olleen joitakin Vermlannin suomalaisia ja muutamia ruotsalaisia siirtolaisia. Tämä retkikunta saapui Delawareen talvella v. 1644. Paluumatkallaan joutuivat laivat seikkailuihin ja olivat pidätettyinäkin. Tämä oli Kalmar Nyckelin neljäs ja viimeinen matka.

[Kuva: SUOMALAINEN AMIRAALI KLAUS FLEMING, siirtokunnan asioitten uskollinen ja kyvykäs valvoja Ruotsissa.]

VAIKEUKSIA SIIRTOKUNNAN KANSOITTAMISESSA

Uuden Ruotsin toimellinen kuvernööri Johan Printz oli ahkerassa kirjevaihdossa kotimaisen hallituksen ja yhtiön johdon kanssa, lähetellen kirjeitään ei ainoastaan oman maansa laivoilla, vaan myöskin, milloin näytti luotettavalta, hollantilaisten ja englantilaistenkin mukana. Kirjeissään pyysi hän turkisliikkeessä tarvittavaa vaihtotavaraa, muonaa, aseita, linnan puolustusväkeä ja siirtolaisia.

Ruotsissa ei puuttunut hyvää tahtoa siirtokuntaa kohtaan, jonka tarpeet tunnettiin. Mutta tähän aikaan oli valtiolla kaikenlaisia vaikeuksia m. m. sota Tanskaa vastaan, mitkä seikat vaikeuttivat ulkomaakaupan laajentamista ja siirtokunnan kansoittamista. Uuden Ruotsin kauppayhtiön esimies amiraali Klaus Fleming kaatui lippulaivallaan 1645. Siirtokunnasta palaava Kalmar Nyckel joutui tanskalaisten hyökkäyksen alaiseksi vioittuen kelpaamattomaksi. Siirtolaisjoukkojen lähettäminen Delawareen täytyi näin ollen supistaa ja viedä sinne vain välttämättömiä tarpeita.

Seitsemännelle retkelle varustettiin lujarakenteinen ja useilla tykeillä asestettu “Gyllen Haj” niminen laiva. Lastina mainitaan olleen runsaasti ruokavaroja ja vaatteita, muutamia kotieläimiä, aseita ja työvälineitä, 5835 jaardia erilaisia kankaita, 500 kirvestä, 302 vaskikattilaa, 774 veitsenterää, 432 sormustinta, 143 läkkipeltiastiaa, 24 maljaa, 504 kampaa, 264 korupääveistä, 48 kullattua vaateharjaa, 790 kuvastinta, 10 000 ongenkoukkua, joku määrä soittokoneita, etupäässä viuluja, seinä- ja taskukelloja, kellonperiä, lasihelmiä ja monenlaista muuta korutavaraa. Siirtolaisia ei tälle matkalle kerätty, mutta muutamia läksi vapaehtoisesti.

Toukokuulla 1646 läksi laiva kohti Amerikaa. Kohdattuaan matkallaan vastatuulia ja myrskyjä, saapui se vasta lokakuulla Delawareen, menetettyään yhden mastonsakin ja purjeita. Laiva korjattiin Kristiinassa ja palasi runsaan turkis- ja tupakkalasta kanssa takaisin Ruotsiin.

Kahdeksas retkikunta saatiin matkakuntoon pikemmin kuin mikään edellinen matkue. Johan Papegoja keräili siirtolaisia ja sotamiehiä, joita nyt oli jo helpompi saada lähtemään Amerikaan. Matkustajista mainitaan erityisemmin lääkäri Hans Kock ja pastori Laurentius Lock. Elokuulla 1647 lähdettiin Svan nimisellä laivalla matkalle ja suotuisien ilmojen vallitessa saavuttiin Delawareen syyskuun lopulla. Se oli joutuisin matka, mitä silloin voitiin yli Atlannin tehdä.

Laiva talvehti Kristiinan satamassa ja läksi keväällä takaisin turkislastineen. Myöskin pastori Campanius Holm, linnanpäällikkö Mauno Kling, aatelismies Liljehöök sekä muutamia linnan palvelijoita ja vapaita miehiä purjehti takaisin Ruotsiin.

ONNETON RETKI

Erittäin suotuisissa olosuhteissa varustettiin yhdeksättä retkikuntaa. Kotiin palanneet sotamiehet y. m. antoivat kiittäviä lausuntoja Amerikasta ja niistä eduista, joita Delaware tarjosi uudisasukkaille. “Amerikan tauti” tarttui kansaan, monen ruotsalaisen ja suomalaisen mieli alkoi palaa Uuteen Ruotsiin. Hallitukselle saapui kirje Vermlannista, jossa ilmoitettiin kaksisataa suomalaista olevan valmiina matkustamaan siirtokuntaan. Ei enää tarvittu voimakeinoja käyttää uudisasukasten hankkimisessa.

Heinäkuun alussa 1649 oli “Katt” niminen laiva lähtövalmiina. Siirtolaisia oli seitsemänkymmentä henkeä ja lisäksi noin puolensataa käsittävä joukko laivaväkeä, sotamiehiä y. m. Ainoastaan osa Amerikaan pyrkivistä Vermlannin suomalaisista pääsi tällä kertaa lähtemään, sillä siirtolaisten joukossa oli ruotsalaisiakin ja ainakin kaksi miestä Suomesta: Israel Pedrson ja Andres Michelson.

Onnellisesti purjehdittiin yli Atlannin ja poikettiin St. Martique-saarelta suoloja ottamassa. Sieltä lähdettiin kohti Delawarea suotuisan myötätuulen puhaltaessa, ja matka joutui. Mutta sitten seurasi kamala onnettomuus. Noin kahdeksankymmentä mailia Porto Ricosta pohjoiseen koski laiva erääseen koralliriuttaan, jossa se vioittui kelpaamattomaksi. Matkustajat pelastuivat läheiseen asumattomaan saareen, jonne osa laivan lastistakin kuljetettiin. Mutta saarella ei löytynyt vettä, ja matkustajat saivat kahdeksan päivää kärsiä mitä hirveintä janoa. Silloin tapasi haaksirikkoutuneet eräs ohikulkeva espanjalainen laiva, joka vei tiedon Porto Ricoon. Sieltä saapui pari hallituksen laivaa, ja onnettomat pääsivät ihmisten ilmoille. Ruokaa ja juomaa saivat he nyt henkipiteekseen, mutta edessä oli uusia kärsimyksiä. Kiihkokatoliset espanjalaiset kohtelivat ruotsalaisia ja suomalaisia vihollisinaan, koska nämä olivat luterilaisia. Vaikka kolmikymmenvuotinen uskonsota olikin vuosi sitten päättynyt, niin joko eivät Porto Ricon espanjalaiset sitä tietäneet tai eivät siitä välittäneet. Vihollisinaan he joka tapauksessa kohtelivat haaksirikkoutuneita pohjolan luterilaisia. Sotamiehet, merimiehet ja siirtolaiset pidätettiin saarella panttivankeina. Ainoastaan laivan komentaja kapteeni Admusson, pastori Nertius ja J. Lucke saivat matkustaa Europaan viemään kotimaahansa tietoa laivalle tapahtuneesta onnettomuudesta ja matkustajain kohtalosta. Saarelle jääneitten panttivankien hoito oli niin peräti puutteellista ja kurjaa, että useita kymmeniä heistä kuoli muutaman kuukauden kuluessa. Jotkut uskaliaimmat pääsivät karkaamaan ja harhailtuaan, mikä vuoden mikä useamman, saapuivat vihdoin Ruotsiin.

Monien neuvottelujen perästä saivat henkiin jääneet kaksikymmentäneljä ruotsalaista ja suomalaista lähteä pienellä aluksella St. Christopherin saarelle, josta voisivat englantilaisilla laivoilla jatkaa matkaansa Delawareen. Mutta tätäkin loppujoukkoa kohtasi taas onnettomuus. Heidät kauppasi ranskalainen laiva, ja he joutuivat uudestaan vangeiksi. Koettelemukset lisääntyivät, ja taudit harvensivat joukkoa. Kun vihdoin saavuttiin St. Cruzzin saarelle, koitti vapaus, mutta haaksirikkoutuneesta retkikunnan väestöstä oli enää elossa vain viisi miestä. He saivat matkustaa Ruotsiin kertomaan retkikunnan surulliset vaiheet.

Asiasta syntyi monivuotinen kirjevaihto Espanjan ja Ruotsin hallitusten välillä, tuottamatta kumminkaan hyvitystä vahingon kärsineille. Surullinen kuva tämä muuten on sen aikaisesta merikulusta ja kaappauksista.

VIIMEISIÄ RETKIKUNTIA

Haaksirikkoutuneen Katt-laivan menetys ja vaivoihin kuolleitten siirtolaisten kohtalo masensi Uuden Ruotsin kauppayhtiötä sekä taannutti Delawaren siirtokunnan kehitystä. Kului pari vuotta toimettomuudessa, ja Amerikassa asuvat uudisasukkaat saivat tulla omin neuvoin toimeen.

Tällä välin lähetteli kuvernööri Printz hollantilaisissa laivoissa kirjeitä valtiokansleri Oxenstjernalle ja kreivi Pietari Brahelle, kertoen siirtokunnan tarpeista ja puutteista seuraavaan tapaan: Tilanne siirtokunnassa olisi lupaava, sillä uudisasukkaitten varallisuus kasvaa, ja maata raivataan viljelykselle, mutta lisäväkeä välttämättömästi tarvitaan. Mahdollisten hyökkäysten sattuessa on Uuden Ruotsin puolustajain joukko liian pieni torjumaan viholliset, josta syystä olo on epäturvallista. Sitäpaitsi siirtokunnan kauppa on lamassa, sillä kun ei ole riittävästi vaihtotavaraa ostaakseen turkiksia indiaaneilta. Ellei lähimmässä tulevaisuudessa saada siirtokuntaan lisää sotilaita ja uudisasukkaita, häviää Uuden Ruotsin siirtokunta kokonaan, ja Ruotsin aikeet kauppansa laajentamiseksi menevät hukkaan.

Siirtokuntaa koskevat asiat otettiin vihdoin 1653 Ruotsin hallitusneuvostossa käsiteltäviksi, ja päätettiin ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin, että voitaisiin heti lähettää Uuteen Ruotsiin vähintäin kolmesataa siirtolaista sekä puolensataa sotamiestä sikäläisten linnojen puolustajiksi.

Kahta laivaa alettiin varustaa matkakuntoon. Amerikassa olleen Sven Skuten toimeksi annettiin hankkia Vesteråsin, Vermlannin ja Taalain maakunnista sellaisia siirtolaisia, jotka vapaehtoisesti lähtisivät Delawareen. Tulos oli erinomaisen hyvä, vaikka aikaa kuluikin enemmän kuin oli luultu. Kun vihdoin toinen laivoista, “örn”, joka oli suurikokoinen, 40 tykillä varustettu alus, saatiin lähtövalmiksi, laskettiin siinä olevan 230 siirtolaista, 40 merimiestä ja saman verran sotamiehiä. Siirtokuntaan matkustivat myöskin vasta nimitetty kuvernööri J. Rising, insinööri Lindström ja luutnantti Gyllengren.

Vastuksitta ei tämäkään retkikunta päässyt Amerikaan. Jo Jyllannin rannalla syntyi siihen vuoto, joka kuitenkin saatiin korjatuksi. Pohjan merellä yllätti myrsky hidastuttaen kulkua, ja lopuksi ajautui laiva Englannin rannalle ja uudestaan korjattiin Weymouthissa. Atlannilla taas ahdistivat myrskyt ja taudit. Oli lämpimät ilmat ja puute raittiista juomavedestä, josta syystä kuumetauti sai sellaisen vallan, että yhteen aikaan laivalla merkittiin 230 henkeä sairaiksi. Muutamat hyppäsivät mereenkin ja saivat hautansa aalloissa. St. Christopherin satamassa saatiin parempaa vettä ja lääkkeitäkin, niin että voitiin lähteä lopputaipaleelle. Vielä oli kestettävänä lähellä Virginiaa äkillinen vihuri, joka suisti muutamia merimiehiä kannelta aaltoihin ja särki purjeet. Kaikin puolin kurjassa tilassa saapui retkikunta toukokuulla 1654 Kristiinan satamaan. Noin sata henkeä oli matkalla kuollut.

Uuden Ruotsin siirtokunta sai kuitenkin tuntuvan väenlisäyksen, kolmattasataa henkeä, jotka asettuivat siirtokuntaan uudisasukkaina viljelemään Delawaren kauniita rantamia.