Part 3

Gyllen Haj nimisen laivan oli määrä lähteä yhtä matkaa örnin kanssa, mutta se vioittui Ruotsin vesillä ja joutui korjauksille, päästen lähtemään vasta myöhemmin, josta syystä tämän laivan matkue muodostaa yhdennentoista retkikunnan. Tähän laivaan lastattiin etupäässä kaikenlaista tavaraa, niin että vain pienempi määrä matkustajia mainitaan olleen siinä. Laivan oli määrä poiketa Porto Ricossa tiedustelemassa yhdeksännen retkikunnan haaksirikkoutuneita, minkä asian erityinen valvonta oli uskottu kapteeni Admussonille. Lähdettyään toukokuulla Ruotsista saapui laiva heinäkuun alussa Porto Ricoon, jossa retkeilijät viipyivät kuusi viikkoa. Siellä kuoli kapteeni Admusson. Espanjalainen kuvernööri kohteli tällä kertaa ruotsalaisia ystävällisesti.

Jatkettuaan suotuisan myötätuulen vallitessa matkaansa saapui Gyllen Haj hyvin pian Pohjois-Amerikan rantavesille. Mutta selittämättömistä syistä ajoi se Delawaren lahden sivuitse, tullen hollantilaiselle alueelle Long Islandin rantamille. Siellä joutui retkikunta hollantilaisten vangiksi, sillä Uuden Alankomaan kuvernööri Stuyvesant oli sotaisessa suhteessa Uuden Ruotsin kanssa ja valmisteli sen valloittamista. Laiva lastineen joutui kokonaan hollantilaisten omaksi. Sotamiehet lähetettiin Europaan, josta voivat koteutua Ruotsiin. Merimiehet ja siirtolaiset saivat astua maihin Uudessa Amsterdamissa ja joko jäädä sinne tai sisämaitse matkustaa Delawareen. Monet tämän retkikunnan siirtolaisista jäivät hollantilaisten siirtokuntaan ainaiseksi. Uuden Alankomaan (sittemmin New Yorkin) vanhimmissa asiakirjoissa tapaa silloin tällöin hollantilaisten ja ruotsalaisten nimien rinnalla puhtaasti suomalaisenkin nimen.

KAHDESTOISTA RETKIKUNTA. SATA SUOMALAISTA MUKANA.

Kaarlo X Kustaan nousu Ruotsin valtaistuimelle merkitsi uutta elämää hallituksessa. Muun muassa alettiin taas järjestellä Ruotsin ulkomaakauppaa, erittäinkin Englannin kanssa. Uuden Ruotsin kauppayhtiö muutettiin _“Amerikan kauppayhtiöksi”_, ja sen tarkoitus oli harjoittaa siirtolaisliikkeen ohella tupakan tuontia Virginiasta y. m. Uuteen kauppayhtiöön ostettiin taas osakkeita aivan kilvan. Muun muassa niitä ostivat suomalaiset: kreivittäret Maria de la Gardie, Brita Kurki, Klaus Flemingin perilliset sekä Viipurin kaupunki.

Kahdennelletoista retkelle Amerikaan varustettiin purjelaiva “Merkurius”, joka oli varustettu 14 puolustustykillä. Retkikunnan johtajaksi nimitettiin Delawaren entinen varakuvernööri J. Papegoja ja kapteeniksi Henry Haygen. Siirtolaisia ei tarvittu enää väkipakolla hankkia, sillä laivaa varustaissa oli Göteborgiin kokoontunut kaksisataa siirtolaista, näistä Vermlannin suomalaisia kahdeksankymmentä. Laivaan voitiin sijoittaa ainoastaan 130 henkeä, siihen luettuina siirtolaiset, merimiehet ja linnanpalvelusväki. Tämän kahdennentoista retkikunnan siirtolaisista on säilynyt seuraava luettelo:

Ruotsalaisia vaimoja 2, ruotsalaisia miehiä 2; suomalaisia miehiä 33, suomalaisia vaimoja 16, suomalaisia neitosia 11, suomalaisia lapsia 32. Yhteensä siis 96 siirtolaista, joista suomalaisia 92. On luultavaa, että merimiehinä ja linnanpalvelukseen vietävien joukossa oli myöskin suomalaisia, niin että todennäköisesti tällä laivalla oli ainakin sata suomalaista.

Marraskuulla 1655 läksivät he matkalle, viipyen välillä neljä kuukautta. Kun he saapuivat Delawareen, saivat he tietää siirtokunnan sillä välin joutuneen hollantilaisen hallinnon alle. Vaikeuksia tietysti syntyi, sillä hollantilaiset viranomaiset pidättivät laivan. Kuitenkin sovittelujen ja neuvottelujen perästä saivat siirtolaiset astua maihin Delawaressa ja jäädä sinne asumaan maanmiestensä keskuuteen, mutta laivan miehistö ja sotilaat palautettiin hollantilaisilla laivoilla Europaan. Laiva lastineen joutui Hollannin kauppayhtiön haltuun.

Uuden Ruotsin joutuminen Hollannin kauppayhtiön hallintoon katkaisi kerrassaan liikeyhteyden ja siirtolaisten lähettämisen Ruotsista Delawareen. Mutta seuraavan kymmenen vuoden ajalla saapui vielä pienempiä joukkoja ja yksityisiä siirtolaisia Ruotsista Delawareen, varsinkin Vermlannin suomalaisia, jotka matkustivat sinne hollantilaisilla laivoilla.

III. DELAWAREN SIIRTOKUNNAN VAIHEET

KINASTELU DELAWAREN OMISTAMISESTA

Silloin kun Peter Minuit esitti Ruotsin hallitukselle siirtokunnan perustamista Pohjois-Amerikaan, suositteli hän erityisemmin Delawaren hedelmällistä jokilaaksoa, vakuuttaen, ettei se alue kuulunut millekään europalaiselle valtakunnalle eikä kauppayhtiölle. Mikäli oli kysymys varsinaisista siirtokunnista ja kauppa-asemista, piti vakuutus paikkansa, sillä sellaisia siellä ei ollut enemmän hollantilaisilla kuin englantilaisillakaan. Mutta toisaalta harjoittivat hollantilaiset ja englantilaiset Delawaren jokivarrella asuvien indiaanein kanssa turkiskauppaa, molemmat tavotellen siellä yksinoikeuttakin sanottuun liikkeeseen. Kumpainenkin kansa väitti jokialueen kuuluvan itselleen.

Hollantilaiset perustivat oikeutensa Henry Hudsonin löytöretkiin, hänen, joka Hollannin kauppayhtiön palveluksessa purjehtien laski laivansa ankkuriin Delaware-joen suussa ja purjehti pitkin Hudson-virtaa. Kun pian sen jälkeen hollantilaiset perustivat Hudson-virran varrelle siirtokunnan sekä kauppa-aseman Manhattan-saarelle, nykyiseen New Yorkiin, niin harjoittivat he sieltä päin turkiskauppaa etelämpänä sijaitsevan Delawaren varsilla. Olivatpa hollantilaiset ehtineet ennen ruotsalaisten ja suomalaisten tuloa rakentamaan pienen linnoituksenkin sanotun virran varrelle kauppansa tukemiseksi. Sen indiaanit kuitenkin hävittivät.

Englantilaiset puolestaan väittivät koko Pohjois-Amerikan itärannikon kuuluvan heille Cabotien ja Raleigh’in löytöretkeilyjen perusteella. Ennen Uuden Ruotsin siirtolan perustamista oli heillä kaksi laajaa ja kukoistavaa siirtokuntaa Amerikassa: Delawaresta etelään sijaitseva Virginia ja pohjoisessa Uusi Englanti, nykyinen Massachusettsin valtio. Englantilaisia turkislaivoja purjehti niinikään Delawaressa sikäläisten indiaanein kanssa kauppaa tehden. Milloin heitä häirittiin ja estettiin, pitivät he sitä rikoksena Englannin hallitusta vastaan.

Ruotsalaiset ja suomalaiset eivät voineet oikeuksiaan perustaa löytöretkeilyjen kautta saavutettuihin valtauksiin. Mutta heillä oli kuitenkin pätevä omistusoikeus siihen alueeseen, johon Uuden Ruotsin siirtokunta perustettiin, ja tämä oikeus nojautui lailliseen oston kautta saatuun omistukseen. Indiaanit olivat Delawaren rantamien varsinaiset alkuperäiset omistajat, ja heiltä ruotsalaiset ostivat tarvittavan maa-alan.

Niin pian kuin Uuden Alankomaan kuvernööri Kieft sai tietää ruotsalaisten ja suomalaisten asettuneen Delawareen, lähetti hän sinne asiamiehensä Janssenin, jonka tuli, mikäli mahdollista, ehkäistä siirtokunnan perustamisaikeet ja koettaa saada pohjan miehet palaamaan takaisin omalle maalleen. Janssen väitti ainoastaan hollantilaisilla olevan oikeuden asettua Delawareen. Uuden Ruotsin siirtokunnan perustaja Peter Minuit vetosi siihen kauppakirjaan, jolla indiaanit luovuttivat siirtokunnalle tarpeellisen maa-alueen, niin että heillä sittenkin oli suuremmat oikeudet kuin hollantilaisilla. Sitäpaitsi oli hän (Minuit) Ruotsin hallituksen palveluksessa ja käskettävänä. Hollantilaiset eivät voisi asevoimaankaan turvautuen estää ruotsalaisten siirtokuntahanketta, sillä näillä oli laivoilla hyvä tykistö, runsaasti ampumavaroja ja melkoinen joukko sotamiehiä. Saamatta tarkoitustaan toteutumaan matkusti Janssen takaisin Uuteen Amsterdamiin.

Niinkuin edellä on jo kerrottu, rakennettiin Uuden Ruotsin siirtokunnan turvaamiseksi osaksi aitauksella, osaksi muureilla ja puolustustorneilla varustettu Kristiinan linna samannimisen, Delawareen juoksevan joen varrelle. Kun se valmistui, siirrettiin laivoista kanuunat linnoituksen puolustustorneihin. Linnan komennon jätti Peter Minuit luutnantti Mauno Klingille ja aikoi palata kotimaahansa, mutta sai, kuten edellä on mainittu, surullisen lopun myrskyssä St. Christopherin saaren luona.

Kristiinan linnaan jäi noin kolmisenkymmentä miestä sotilaita ja linnanpalvelijoita. Niinkuin uudisasukkaan elämä erämaassa on yksinäistä ja ikävää, samaten näitten harvojen pohjan miestenkin ensi vuoden elämä Amerikassa oli kaikkea muuta kuin vaihtelevaa ja hupaista. Tavallinen toimi sotamiehillä oli vuoron perään pitää vahtia linnan ympärillä ja väliaikoina metsästellä ja kalastella. Kauppayhtiön asiamiehet soutelivat Delaware-joella etsiskelemässä sisämaasta rannalle tulevia indiaaneja, ostaakseen heiltä majavannahkoja, sillä niitä silloin paljon kysyttiin kaupassa ja maksettiin kalliit hinnat. Indiaaneilta saatiin niitä ostaa kaikellaisilla vähäarvoisilla koru- ja vaatetavaroilla, lasihelmillä y. m. rihkamalla. Mikäli asiamiehet saivat nahkoja haltuunsa, sikäli he toivat ne linnan suojaan rakennettuun tavarahuoneeseen valmiiksi, lähetettäväksi Ruotsiin seuraavan siirtolaislaivan mukana.

Toista vuotta sai Kristiinan linnan väki odottaa, ennenkuin saapui Delawareen lähetetty toinen retkikunta Ruotsista, tuoden tarvittavaa tavaraa, ampuma-aseita, sotamiehiä ja pienen joukon siirtolaisiakin. Laivan saapuminen Kristiinan satamaan synnytti sanoin kuvaamattoman ilon, joka oli molemminpuolinen. Retkikunnan mukana tullut uusi kuvernööri Peter Ridder iloitsi tavatessaan pienen siirtokunnan säilyneenä indiaanein maassa ja muittenkin vaarojen keskellä. Linnan väestö riemuitsi tavatessaan pitkästä aikaa maanmiehiään sekä saadessaan välttämättömiä tarpeita ja suurempaa turvaa olemassa-ololleen. Saapuipa vielä pappikin, pastori Roerus Torkillus pienen siirtokunnan hengelliseksi neuvojaksi.

Kristiinan linnassa syntyi uutta elämää. Laivan runsas lasti kaikellaista tavaraa siirtokunnan tarpeeksi purettiin ja kuljetettiin varastohuoneisiin. Rakennettiinpa vielä kolme uutta rakennustakin linnan pihaan sekä korjattiin ja lujennettiin varustukset. Uusi kuvernööri kulki alueellaan tarkastellen ja jaellen indiaanipäälliköille pieniä lahjoja tulonsa muistoksi ja ystävyyden merkiksi sekä kehoitti heitä tuomaan majavannahkansa Kristiinan linnaan, jossa ne ostettaisiin.

Eräs linnan huoneista laitettiin asianmukaiseen kuntoon kirkonmenojen pitämistä varten. Uskonnollinen elämä oli aikakauden tunnusmerkki, ja jokainen kävi halulla ja ahkerasti jumalanpalveluksissa. Linnan rukoushuoneessa pidettiin säännölliset jumalanpalvelukset sunnuntaisin ja rukoushetkiä arkiaamuin ja -illoin.

Pieni oli vieläkin Uuden Ruotsin siirtokunnan väestö, eipä päälle puolensadan hengen, sillä vaikkakin toisen retkikunnan mukana saapui useita kymmeniä sotamiehiä, linnanpalvelijoita y. m., niin samalla laivalla palasi melkoinen joukko takaisin kotimaahansa. Väestön vähälukuisuus haittasi Ruotsin etujen valvomista Delawaressa ja heikensi turkisliikettäkin, mikä tuottava kauppa oli hollantilaisten ja englantilaisten liikekilpailun esineenä. Turkisliikkeen kautta joutuivat ruotsalaiset Ridderin aikana yhteentörmäykseen hollantilaisten kanssa, jotka aikoivat ehkäistä Delawarejoella purjehtimisen ja anastaa kaupan kokonaan itselleen. Kuvernööri Ridder purjehti hollantilaisen Nassau-linnan komentajan puheille hyvin varustetun joukkonsa kanssa vaatimaan selitystä omavaltaiseen menettelyyn. Nassau-linnasta vastattiin tykinlaukauksella eikä ruvettu minkäänlaiseen sovitteluun. Ruotsalaiset, ollen sillä kertaa ylivoimaisia, olisivat voineet valloittaakin hollantilaisten linnan, mutta kotimaasta annettuja neuvoja noudattaen ei Ridder ryhtynyt hyökkäykseen, vaan poistui. Ruotsalaiset saivat sittemmin vapaammin harjoittaa kauppaa Delaware-joella.

Englantilaisten turkiskauppiaitten kanssa niinikään jouduttiin ikävään kosketukseen. New Havenin turkiskauppiaat lähettivät asiamiehensä Lambertin ja Turnerin katsomaan Delawaren rantamilta sellaista paikkaa, johon voitaisiin perustaa englantilainen siirtola ja kauppapaikka. Nämä ostivat joen itärannalta kappaleen maata indiaanipäälliköiltä, mikä maa sattui rajatusten Uuden Ruotsin alueen kanssa. Vieläpä möivät indiaanit sellaistakin maata, jonka he olivat ennen antaneet ruotsalaisille. Englantilaisia uudisasukkaita saapui siirtolaansa Salemiin ainoastaan toistakymmentä perhettä.

Uuden Ruotsin siirtokunnan harvalukuinen väestö pysyi ensimäiset kolme vuotta melkein sulkeutuneena Kristiinan linnan varustusten turviin. Ne harvat uudisasukkaat, jotka saapuivat siirtokuntaan toisen retkikunnan mukana, saivat itselleen maatilat linnan lähistöltä, mutta eivät vielä olleet ryhtyneet rakentamaan huoneita mailleen, vaan asuivat niitä linnasta päin. Mutta kun 1641 saapui Delawareen ensimäinen varsinainen siirtolaisjoukkue, nuo ennen mainitut Vermlannin suomalaiset y. m., laajentui asutus ulkopuolelle Kristiinan linnan aluetta. Monet näistä vasta saapuneista ruotsalaisista ja suomalaisista siirtolaisista asettuivat noin parinkymmenen mailin etäisyyteen Delawaren länsirannalle, seutuihin, jotka sittemmin tunnettiin nimillä Upland ja Finland. Edellä mainittuun paikkaan olivat vuotta ennen asettuneet Utrechtistä tulleet hollantilaiset.

Siirtokunnan väkiluvun kasvaminen tapahtui erittäin hitaasti. Laivat toivat silloin tällöin uusia tulokkaita, mutta samoilla laivoilla palasi linnan puolustusväkeä ja muitakin miehiä takaisin Ruotsiin. Viiden ensi vuoden perästä oli väkiluku ainoastaan sata henkeä, joista noin puolet asuivat uudistiloillaan, toinen puoli palveli linnojen puolustusväkenä ja kauppayhtiön asiamiehinä. Kuitenkin näitten ensi vuosien ahkeran työn tuloksena nähtiin Delawaren rantamilla savupirttejä, hirsihuoneita y. m. asutuksia. Ahkerat uudisasukkaat uurastivat aamusta iltaan voittaakseen viljelykselle tuota hedelmällistä, vaikkakin vaikeasti perattavaa maata.

KUVERNÖÖRI JOHAN PRINTZIN AIKA 1643—1653

Viidennen retkikunnan mukana (1643) saapui Delawaren siirtokunnan kuvernööriksi tarmokas ja toimelias everstiluutnantti Johan Printz, entisiä kolmikymmenvuotisen sodan upseereja. Samalla laivalla saapui yhtiön palveluksessa toimiva, liikeasioita valvova Johan Papegoja, joka kuitenkin palasi hetimiten Ruotsiin, tehden tuonnempana monta matkaa Uuteen Ruotsiin.

Sotilaan silmällä huomasi uusi kuvernööri siirtokunnan turvattomuuden mahdollisten hyökkäysten sattuessa, joita voivat toimeenpanna ympärillä asuvat, epäluotettavat indiaanit ja liikekilpailun vuoksi hollantilaisetkin. Printzin mukana tuli melkoinen joukko uudisasukkaitakin Ruotsista ja Suomesta, jotka sijoitettiin siirtokunnan hedelmällisimpiin paikkoihin, etäämmäksi Kristiinan linnasta Delaware-joen länsirannalle, aina siihen virtaavan syrjäjoen Schuylkillin varsille. Näitten uudisasukasten turvaamiseksi ryhtyi Printz rakentamaan isompia ja pienempiä linnoituksia ja puolustustorneja, jotka samalla olivat yhtiön varastohuoneina ja turkiksien säilytyspaikkoina. Näistä oli tärkein ja lujin Elfsborgin linna Kristiinasta etelään, mikä muutamia vuosia tuonnempana oli toinen vahvin Uuden Ruotsin linnoista, varustettu kahdeksalla tykillä. Siellä oli kapteeni Sven Skuten komennettavana parikymmentä sotamiestä. Tinicum-saarelle rakennettiin Uusi Göteborg niminen linna, joka niinikään oli varustettu muureilla ja puolustustykeillä. Pienempiä ampumarei'illä varustettuja puolustustorneja rakennettiin Kristiinan pohjoispuolella Uplandissa olevaan Mondaliin, jossa oli muun muassa vedellä käypä jauhomylly. Indiaanein maahan johtavan vesitien: Schuylkill-joen rannalle rakennettiin niinikään pienemmät puolustustornit ja varastohuoneet: Uusi Korsholma, Uusi Vaasa ja Tornio.

Siirtokunnan asutus alkoi levitä etupäässä Kristiinan ja nykyisen Philadelphian välille, mihin muutamissa vuosissa syntyi Uplandin, Finlandin, Tinicumin ja Ammaslandin asutuskeskukset. Kuvernööri Printz ei ollut tyytyväinen Kristiinan linnan asemaan, se kun oli etäämpänä valtavirran Delawaren varrelta ja alttiina indiaanihyökkäyksille. Printz ryhtyikin rakentamaan itselleen asuntoa Tinicum-saarelle, vastarakennetun Uuden Göteborgin linnan turviin, sellaiselle paikalle, jossa luonto tarjosi puolustukseen nähden etuisuuksia ja josta voi sitäpaitsi hallita purjehdusta ja kaupankäyntiä Delaware-joella. Sitäpaitsi tämä uusi kuvernöörin asunto tuli keskemmälle siirtokuntaa ja lähemmäksi uudisasutuksia Uplandia, Finlandia, Ammaslandia ja Racoon-aluetta, noin yhdeksän mailia nykyisestä Philadelphiasta.

Vaikka kuvernööri Printz oli sotilas ja luonteeltaan käskevä, jopa ankarakin, mitä luonteenominaisuutta hänen alamaisensa saivat usein kokea, vältti hän kuitenkin tarpeettomasti ryhtymästä riitaan naapureinsa indiaanein, hollantilaisten ja englantilaisten kanssa. Indiaanein kanssa uudisti hän tavanmukaisen ystävyyden jakamalla lahjoja päälliköille. Hollantilaisten ja englantilaisten kanssa onnistui hänen ensi vuosina pontevuudellaan ja päättäväisyydellään menetellä niin, että nämä naapurit oppivat antamaan arvoa ja kunnioitusta Ruotsin oikeuksille Delawaressa. Hän oli kirjevaihdossa Uuden Alankomaan, Virginian ja Massachusettsin kuvernöörien kanssa. Pienemmät turkisliikkeen y. m. kautta syntyneet selkkaukset koetettiin sovitella, ja kaikki saivat oikeuden harjoittaa liikettä Delaware-joella. Niinpä esimerkiksi Uuden Englannin eli Massachusettsin kuvernööri Johan Wintrop lähetti Printzille kirjeen 1644, selittäen Englannin oikeuksia Pohjois-Amerikan rantamaihin ja vaatien Uuden Ruotsin siirtokunnan alistumista englantilaisen hallinnon alle sekä yksinoikeutta turkiskauppaan indiaanein kanssa. Kuvernööri Printz puolestaan vetosi Uuden Ruotsin kauppayhtiön oston kautta saavuttamiin oikeuksiin Delawaren jokilaaksossa, samalla huomauttaen Englannin ja Ruotsin hallituksen ystävällisistä väleistä, josta syystä siirtokuntaa vastaan tähdätyt epäoikeat menettelyt voivat johtaa valtiot ikävyyksiin, vieläpä sotaankin keskenään. Jatkuvan kirjevaihdon tuloksena oli yhteisen komitean valitseminen tarkastelemaan ja järjestelemään siirtokuntain maanomistusoikeuksia ja kauppaetuja, sekä muita riidanalaisia kysymyksiä. Tähän yhteiskomiteaan tulivat englantilaisten edustajina Nathanael Turner ja Isack Lambert sekä Uuden Ruotsin edustajina kuvernööri Printz, kapteenit Mauno Kling ja Christie Boije, linnanvirkailijat Henrick Haygen, Gregorius van Dyck ja suomalainen Carl Johnsson. Komitea lienee onnistunut sovittelussaan, koskapa englantilaisten kanssa pysyttiin verrattain hyvissä väleissä vuosikausia.

Delawaren asukkaat oivalsivat alusta pitäen, mikä merkitys on maanviljelyksellä, sillä harvassa löytyy niin viljavaa maata, kuin mitä täällä uudisasukas tapasi. Kuvernööri Printz oli itse innostunut maanviljelykseen. Kartanonsa lähelle Tinicum-saarelle raivautti hän laajan viljavainion, jossa hän erityisemmin kokeili tupakan ja maissin viljelystä. Toisenkin tilan raivautti Printz itselleen Uplandin ja Finlandin välille, joka sittemmin tunnettiin nimellä Printztorppa. Täällä oli hänellä kaiken aikaa suomalaisia työssä. Kuvernööri kehoitti uudisasukkaitakin viljelemään tupakkaa, neuvoenkin heitä siihen. Muutamat sitä koettivatkin viljellä, kuitenkin huonolla menestyksellä. Tupakan viljelys ei kuitenkaan yleistynyt Delawaressa. Ruotsalaiset ja suomalaiset kylvivät peltoihinsa mieluummin ruista ja ohraa, sillä niitä olivat he oppineet vanhassa maassa viljelemään. Suomalaiset, jotka sitäpaitsi ensi vuosinaan vähin kaasivat kaskeakin, tiesivät rukiista saavansa parhaimman sadon.

Minkä uudisasukkaat saivat pelloiltaan viljaa, se ensi vuosina jauhettiin käsikivillä jauhoiksi. Sellaisia lienee ollut monessakin suomalaiskodissa, koskapa mainitaan suomalaisten Maunun, Juhanin ja Andreaksen omistaneen tällaisia myllyjä. Kristiinan linnan luona oli tuulimylly, ja toinen lienee ollut Uplandissa hollantilaisilla uudisasukkailla. Kuvernööri Printz rakennutti vedellä käyvän jauhomyllyn Mondaliin, lähelle nykyistä Philadelphiaa.

Delawaren joella harjoitettavaa kaupankäyntiä varten rakennettiin Kristiinan satamassa kaksi pienempää purjealustakin eli luuppia. Toinen näistä aluksista välitti liikettä Elsfborgin linnan ympäristöllä, toinen Kristiinan linnan ja Tinicum-saarella sijaitsevan kuvernöörin asunnon välillä. Pari kertaa tehtiin matkoja ulommaksikin: Virginiaan ja Uuteen Amsterdamiin, josta tuotiin siirtokuntaan karjaa, hevosia sekä muitakin tarpeita. Edelleenkin pidettiin turkiskauppaa tuottavimpana liikkeenä, ja sitä Uuden Ruotsin kauppayhtiö asiamiestensä kautta erityisemmin harjoitti. Mutta tässä liikkeessä tarvittiin melkoista pääomaa, paljon rihkamaa, jolla vaihdettiin indiaaneilta majavan y. m. metsäeläinten nahkoja. Usein puuttui kauppayhtiöltä vaihtotavaraa, kun sen yhtiön laivat niin harvoin kävivät Delawaressa. Printzinkin aikana tapahtui monesti, että kun indiaanit sisämaista toivat turkiksia rannikolla sijaitseviin kauppapaikkoihin, ei ruotsalaisilla ollut vaihtotavaraa, josta syystä majavannahat joutuivat hollantilaisten ja englantilaisten käsiin. Tämä seikka tuotti suurta tappiota Uuden Ruotsin kauppayhtiölle, vieläpä pienelle siirtokunnalle kokonaisuudessaankin. Eräänkin kerran, kun Ruotsista saapui siirtolaislaiva, viedäkseen paluumatkallaan turkiksia, oli Kristiinan linnan varastohuoneissa ainoastaan viisi majavannahkaa. Mutta toisella kertaa taas (1648), jolloin yhtiöllä oli riittävästi vaihtotavaraa, saatiin näitä kalliita turkiksia tavaton määrä, 1 200 kappaletta, jotka lähetettiin Ruotsiin.

Käsitöitä ja kotiteollisuutta harjoitettiin siirtokunnassa, sillä se kuului ajan vaatimuksiin. Suomalaiset valmistivat kotonaan taloustarpeensa, jotka olivat yksinkertaisia puuastioita ja työvälineitä. Uudistaloissa näki pahkakuppeja, tuohikontteja, pärekoppia, leilejä y. m. Virsujakin käytettiin jalkineina ja nahkapukuja vaatetuksena. Käsityöläisiä myöskin oli heidän keskuudessaan: Suutari- Olli, suomalainen pieksujen tekijä, Kello-Olli, joka korjaili seinäkelloja. Taitavina puutyöntekijöinä ja tynnyreitten valmistajina mainitaan Lauris ja Persson. Kaksi suomalaista nahkuria: Clement Michalson ja Hendrick parkitsivat vuotia. Michael Michaelssonilla oli paja, jossa valmistettiin ja korjailtiin teräaseita y. m. Johan Tomminen oli taitava puuseppä.

Siirtokunnassa oli vähän aikaa lääkärikin, Hans Kock, joka saapui 1647. Saunassa kuitenkin paranneltiin pienempiä kipuja, niinkuin yleensä siihen aikaan Suomessa tehtiin. Kristiinan linnassa oli sauna, joka oli rakennettu 1640 paikoilla. Kuvernööri Printzin kartanolle niinikään rakennettiin suomalainen sauna, ja samanlaisia todennäköisesti löytyi monessa uudistalossa. Se paikka, jossa nykyään sijaitsee Philadelphian kaupunki, merkittiin erääseen 1648 tehtyyn hollantilaiseen karttaan, nimellä “Sauno”. Katsoen siihen, että niin suomalaisia kuin ruotsalaisiakin uudisasukkaita jo silloin asui näillä seuduin, voitaneen olettaa “sauno” sanan johtuvan suomalaisesta saunasta, joka mahdollisesti Delawaren rannalla savutessaan herätti hollantilaisten huomiota.

Delawaren siirtolaisväestö jakaantui kahteen luokkaan: vapaisiin miehiin ja pikku rikollisiin. Vapaat miehet työskentelivät palkkaa nauttien Uuden Ruotsin kauppayhtiön palveluksessa taikka asuivat uudistiloillaan. Pikku rikollisina siirtokuntaan lähetetyt olivat tavallaan vankeja, ja sellaisina olivat velvoitetut työskentelemään yhtiön palveluksessa palkatta noin kolme, neljä tahi viisi vuotta, jonka jälkeen he saivat vapautensa. Sitten saivat he palata Ruotsiin, jos niin halusivat, taikka jäädä siirtokuntaan, jossa tapauksessa heille annettiin uudistila tavallisilla asumaehdoilla. Muutamat vangit pääsivät kohta palkkatoimeen. Niinpä Käkisalmesta kotoisin oleva kirjanpitäjä Carl Johnsson pääsi kuvernööri Printzin kirjuriksi ja nautti kaiken aikaa luottamusta ja kunnioitusta.

Korkein oikeudenvalvoja ja tuomari oli kuvernööri. Varsinaista oikeusistuinta valamiehineen ei mainita ruotsalaisen hallinnon aikana olleen. Kristiinan linnassa oli vankila, jossa mainitaan eri aikoina istuneen Sven Vass nimisen miehen, Clement nimisen suomalaisen miehen sekä noituudesta ja sopimattomasta elämästä syytetyn Karin nimisen suomalaisen vaimon, joka pääsi pakenemaankin, eikä häntä, ison perheen äitiä, enää vangittu.

Kuvernööri Printz, ollen pikaluontoinen ja kiivas sotaherra, joutui usein ikäviinkin selkkauksiin jöröluontoisten, mutta rehtien suomalaisten kanssa, jotka olivat valmiit velvollisuutensa tekemään ja kohtuullisen kunniankin antamaan esimiehelleen, mutta saattoivat vastustellakin, milloin tunsivat itsellään olevan siihen oikeuden. Clement niminen suomalainen osti toisilta suomalaisilta myllyosuuden ja laittoi myllyn omaan asuntoonsa. Tottapa tästä myllystä näytti tulevan kuvernöörin omistamalle Mondalin myllylle kilpailija, koskapa Printz kuultuaan kaupasta tulistui ja tavatessaan Clementin hyökkäsi hänen päälleen pidellen niin ankarasti, että mies poloinen sai raajarikkona siitä kärsiä elinikänsä. Sitäpaitsi hän vielä joutui Kristiinan linnaan. Pastori Laurentius Lock ryhtyi puolustamaan Clementiä ja sai aikaan sen, että hänet vapautettiin vankilasta, mutta mitään hyvitystä loukkauksistaan ei kovaonninen suomalainen koskaan saanut. Usein valitettiin kuvernöörin omavaltaisuutta ja ankaruutta. Vielä vuosikymmeniä myöhemminkin siirtokunnan vanhimmat asukkaat kertoivat tapauksista, jotka eivät olisi mahdollisia näinä aikoina. Anders Jönsson niminen suomalainen teki kirjallisen valituksenkin Uuden Ruotsin kauppayhtiön johtokunnalle, syyttäen siinä kuvernööriä siitä, että hän rajoitti liiaksi uudisasukkaitten oikeuksia, mikäli ne koskivat ansioita, kauppaa indiaanein kanssa, kalastusta ja metsästämistäkin, joita elinkeinoja heillä pitäisi olla oikeus harjoittaa. Tämän valituskirjan allekirjoittajina mainitaan: Matts Hanson, Olof Stille, Johan Huiler, Hendrick Matsson, Ivar Hendrickson, Mons Monsson, Olof Erickson, Walerius Lohi, Hendrick suomalainen, Peter Jockin (Jokinen), Peter Rambo, Peter Kock (Kukko), Morten Mortenson y. m. Samassa kirjeessä pyydetään vielä sakko- ja rangaistusvapautta suomalaiselle, suuren perheen isälle Andreakselle.

Toisaalta täytyy tasapuolisesti asioita arvostelevan tunnustaa Printzin olleen edistysmielisen, uutteran ja monessa suhteessa siirtokunnankin parasta katsovan maaherran. Niissä vaikeissa oloissa, joissa hän sai Ruotsista apua saamatta tulla siirtokuntansa kanssa toimeen, kehittäen sitä ja säilyttäen rauhan kateellisten naapuriensa kanssa, tulee näkyviin hänen luonteensa paremmat puolet. Hänellä oli taitoa ja tarmoa tyynnyttää indiaaneja ja ehkäistä hollantilaisten valloitusaikeet.

Seurakuntaelämään nähden oli Printzin aika varsin onnellinen. Siirtokunnassa oli kaksi kirkkoakin: Kristiinassa ja kuvernöörin kartanolla Tinicum-saarella. Jälkimäinen rakennettiin 1646. Myöhemmin siihen laitettiin kellokin, ensimäinen laatuaan Delawaressa. Tinicumin kirkko pysyi käyttökunnossa vuoteen 1700. Opettajia mainitaan yhteen aikaan olleen kolmekin: Pastorit Christopher, Holm ja Fluviander. Näistä oli etevin Campanius Holm, joka kuusi vuotta siirtokunnassa viipyessään opiskeli indiaanein kieltä niin hyvin, että kykeni kääntämään heidän kielelleen Lutheruksen Vähän Katekismuksen, joka myöhemmin painettiin Ruotsissa ja jaettiin alkuasukkaille lahjaksi. — Holm saarnasi kummassakin sekä Tinicumin että Kristiinan kirkossa, sillä pastorit Christopher ja Fluviander viipyivät siirtokunnassa vain vajaan vuoden.

Kuvernööri Printzin hallinnon loppuaikana oli pieni siirtokunta monessa vaarassa ja vaiheessa. Indiaanit surmasivat Uplandissa eräänä yönä uudisasukkaan vaimoineen. Tämä julma teko kiihotti niin hyvin uudisasukkaita kuin indiaanejakin. Oli syytä pelätä syntyvän taistelun valkoihoisten ja punanahkain välillä. Tämän vaaran sai Printz vältetyksi taidollaan ja tarmollaan. Hän nimittäin uskotteli indiaaneille, että Ruotsista oli tulossa suuri armeija, joka oli valmis surmaamaan joka ainoan indiaanin, jos he vain vähänkin vielä tekisivät häiriötä siirtokunnassa. Toisaalta lupasi Printz tehdä ystävyysliiton ja uudistaa rauhan indiaanein kanssa, johon nämä suostuivat. Sovittuaan indiaanipäällikköjen kanssa kirjoitti Printz Ruotsiin: “He (indiaanit) eivät luota meihin, ja me puolestamme luotamme heihin vieläkin vähemmän”.

Virginian kuvernöörin Plowdenin kanssa niinikään tultiin ikävään kosketukseen. Seikka oli sellainen, että eräs englantilainen kauppalaiva harjoitti turkisliikettä ruotsalaisten kauppasatamissa, josta syystä se otettiin kiinni ja vietiin Kristiinan satamaan. Täällä havaittiin laivan kuuluvan Virginian kuvernöörille. Oli päivän selvää, että naapurina asuva mahtava kuvernööri tulisi lähettämään aseellisen joukon Kristiinaan, jos hänen laivansa siellä pidätettäisiin. Siitä syystä katsoi Printz viisaimmaksi laskea englantilaiset laivoineen menemään, vieläpä rahallisesti hyvitti kärsityn vahingon.

Yllä mainitut seikat pakottivat Printziä lähettelemään yhä uusia avunpyyntökirjeitä valtiokansleri Oxenstjernalle ja kreivi Pietari Brahelle. Ellei Delawareen lähetetä mahdollisimman pian lisää sotaväkeä ja siirtolaisia, niin hukkaan menee Ruotsin tähän astiset aikeet siirtokunnan asuttamisessa ja kaupan laajentamisessa. Eivät ainoastaan hollantilaiset, vaan myöskin englantilaiset ahdistelevat Uuden Ruotsin kauppayhtiön harjoittamaa turkisliikettä, ja indiaanein taholta uhkaa niinikään alituinen vaara. Ruotsin hallituksen täytyy asemansa säilyttämiseksi lähettää vähintäin kaksisataa sotamiestä ja tuhannen siirtolaista. Eroakin pyysi kuvernööri toimestaan monta kertaa, eikä sitä käy ihmetteleminenkään tällaisissa vaikeissa oloissa, siirtokunnan väkiluvun ollessa ainoastaan 174 henkeä.

Hollannin kauppayhtiön ja Uuden Alankomaan ylitirehtööriksi nimitettiin rauhaa rakastavan Kieftin jälkeen vallanhimoinen ja käskevä Peter Stuyvesant. Hän päätti hankkia edustamalleen kauppayhtiölle Delawaren varrella mahdollisimman edulliset kauppaoikeudet, vieläpä, mikäli mahdollista, pakottaa Uuden Ruotsin siirtokunnan hallintonsa alle. Siinä tarkoituksessa saapui hän maitse sadankahdenkymmenen sotamiehen kanssa Delawareen, jonne samaan aikaan purjehti vähäinen hollantilainen laivastokin. Kirjeessään Printzille selitti tämä anastushaluinen kuvernööri Delawaren jokilaakson kuuluneen ennen ruotsalaisten tuloa Hollannin kauppayhtiölle, josta syystä Uuden Ruotsin siirtokunnan oli alistuttava sanotun yhtiön hallinnon alle. Printz lähetti kirjeen Ruotsin hallitukselle ja varustautui aseelliseen vastustukseen. Hollantilaisten ylivoima ei kuitenkaan tällä kertaa ollut riittävä takaamaan heille voittoa, josta syystä Stuyvesant oli ryhtymättä taisteluun. Kuitenkin rakensivat hollantilaiset itselleen Delawaren rannalle, etelään Kristiinasta, lujan linnoituksen, antaen sille nimeksi Casimir. Tätä toimenpidettä eivät ruotsalaiset voineet estää. Linna varustettiin kahdellatoista tykillä, ja jätti Stuyvesant sinne kolmekymmentä vartiomiestä, palaten muun joukkonsa kanssa takaisin Uuteen Amsterdamiin.

Uuden Ruotsin siirtokunnan itsenäisyys alkoi olla vaarassa, vaikkakin se tällä kertaa pelastui. Kuvernööri Printz sai luvan palata perheineen kotimaahansa, oltuaan siirtokunnan esimiehenä kymmenen vuotta. Printzin tytär rouva Papegoja jäi ainaiseksi siirtokuntaan, asuen ensin Printzin kartanossa Tinicum-saarella ja sittemmin Printztorpassa.

SIIRTOKUNNAN ITSEHALLINNON LOPPUAJAT

Pitkän odotuksen jälkeen saapui taas 1653 siirtolaislaiva Ruotsista, tuoden runsaan lastin ja kolmattasataa uudisasukasta Delawareen. Tässä laivassa saapuivat siirtokunnan uusi kuvernööri Johan Rising, insinööri Peter Lindström ja luutnantti Gyllengren. Kun tämä hyvillä aseilla ja neljälläkymmenellä sotilaalla varustettu siirtolaislaiva huomasi Delawaren rannalle rakennetun hollantilaisen linnoituksen, syntyi siinä kohta ilmeinen kahakka. Casimir-linnasta ammuttiin varotuslaukaukset ja yritettiin pelottamalla kääntää pohjan miehet takaisin. Mutta nämäpä eivät säikähtäneet, vaan halusivat ensin puhutella linnan komentajaa. Kapteeni Skute ja luutnantti Gyllengren sousivat muutamien sotilaitten kanssa rannalle, jossa heidät otti vastaan linnan komentaja. Ruotsalaiset nyt puolestaan vaativat hollantilaisia antautumaan, sillä heillä oli ylivoima ja enempi aseitakin. Eikä siinä hollantilaisten auttanut muu kuin antautuminen. Casimir-linna muutettiin ruotsalaiseksi varustukseksi nimellä “Kolminaisuuden linna”.

Kristiinan linnan ulkopuolinen alue mitattiin kaupungin paikaksi ja jaettiin tonteiksi. Oli tarkotus perustaa tähän Uuden Ruotsin kaupan ja hallinnon keskus, varsinainen kauppakaupunki. Sinne kehotettiin käsityöläisiä ja teollisuuden harjottajia ja kauppamiehiä asettumaan.

Siirtolaiset pyrkivät kuitenkin mieluummin maalle, jossa he saivat itselleen edullisilla ehdoilla uudistiloja. Yhtiön hallinnolla oli paljon puuhaa, ennenkuin nuo kolmattasataa siirtolaista saatiin sijoitetuiksi vastaisiin asuntoihinsa. Muutamat asettuivat vanhempiin asumapaikkoihin, toiset siirtyivät siirtokunnan etäisimpiin alueisiin: New Castleen, Wiccacoon, Racooniin, Molikkamäelle ja Repapoon. Marylandin puolellekin: Elk-joelle ja Brandyviniin asettui siirtolaisia, etupäässä suomalaisia, kuten Turusen veljekset ja muitakin.

Indiaanein kanssa uudisti vasta saapunut kuvernööri Rising ystävyysliiton jakamalla päälliköille tavanmukaisia lahjuksia. Vieläpä heidät kutsuttiin Kristiinan linnaankin kestivieraiksi. Myöskin englantilaisten siirtokuntain kuvernöörien kanssa oltiin ystävällisessä kirjevaihdossa.

Siirtokunnan sisäinen hoito järjestettiin sillä lailla, että erityiset miehet valittiin huolehtimaan niinhyvin uudisasukasten edistymisestä kuin yhtiönkin eduista ja omaisuudesta. Anders Olfson sai toimekseen valvoa yhtiön omistamia tiluksia. Peter Hansson tuli maanviljelysneuvojaksi uudisasukasten keskuuteen ja Johan Stålkofta yleisten rakennusten tarkastajaksi. Siirtolaiset saivat itselleen maata sillä ehdolla, että vuosittain raivaisivat määrätyn alan ja suorittaisivat erinäisiä työpäiviä yhtiölle. Määrävuotten kuluttua saivat he täyden omistusoikeuden asumiinsa maihin. Tällainen maansaantijärjestelmä on vieläkin voimassa Amerikassa homesteadeja otettaessa valtiolta. Yhtiön omistamia raivattuja maita annettiin niinikään vuokralla viljeltäviksi, ja mainitaan suomalaisen Maunu Monssonin Uplandissa viljelleen tällaista vuokramaata.

Asutuksen laajetessa tarvittiin lisää kaikenlaisia työvälineitä, kotieläimiä y. m. Vaikka siirtolaislaivat toivatkin Ruotsista hevosia ja nautaeläimiä, oli niistä kuitenkin ainainen puute. Yhtiön omistamilla laivoilla haettiin naapurisiirtokunnasta kaksikin eri kertaa hevosia, vetojuhtia, nautaeläimiä ja maanviljelyskaluja. Hevonen maksoi yhdeksänkymmentä majavannahkaa, vetojuhdat puolet siitä. Kotimaasta Ruotsista tuotiin pari kertaa tiilejäkin siirtokuntaan, mutta sittemmin ruvettiin niitä itse siellä valmistamaan. Nama Killin koskeen laittoivat muutamat vauraammat asukkaat sahamyllynkin. Niinikään mainitaan Turtle-Killsin koskessa olleen jauho- ja ryynimyllyn, jonka omistivat Johan Stålkofta, L. Peterson ja Hans Block.

Uuden Ruotsin itsehallinnnon viime vuotena oli asukasluku 368 henkeä. Suuri enemmistö tästä väestä asui maatiloillaan. Linnojen puolustusväkenä ja palvelijoina laskettiin olevan noin satakunta henkeä. Tämä väestö asui hyvin hajallaan toistasadan mailin pituisella alueella molemmin puolin Delawarea. Laajat olivat uudisasukkaitten laitumet, josta syystä hyvinvointi ripeästi kasvoi. Kuitenkin mainitaan muutamien nauttineen yleistä apuakin. Sellaisia oli suomalainen Karin lapsineen, sokea Kirsti, Paulssonin vanhus ja Johnssonin orpotyttö.

Niin kauan kuin siirtokunta kuului Uuden Ruotsin kauppayhtiölle ja oli kotimaisen hallituksen turvissa, saapui sinne opettajia useilla siirtolaislaivoilla. Mutta nämä viipyivät siellä vain lyhyen ajan. Tällaisia mainittakoon Peter Hjort ja Mathias Nertius. Pisinaikainen kaikista siirtokunnan papeista oli Laurentius Lock, joka hoiti sikäläisiä seurakuntia neljäkymmentäyksi vuotta, kuolemaansa saakka 1688. Hän sai yksinäänkin hoitaa seurakuntia toistakymmentä vuotta. Enimmäkseen saarnaili hän Uplandissa, Finlandissa ja Racoonissa, asuen suomalaisten keskuudessa. Monet seikat viittaavat siihen, että hän osasi puhua suomen kieltäkin, koskapa häntä väliin asiakirjoissa kutsutaan suomalaisten papiksi, ja hänen toinen vaimonsa oli suomalainen.

HOLLANTILAISET VALLOITTAVAT DELAWAREN