Part 1

language: Finnish

KAUNOLUKEMISEN OPAS

Toimittanut

Kaarola Avellan

Helsingissä, Suom. Kirjall. Seuran Kirjapainon Osakeyhtiö, 1901.

SISÄLLYS:

I. Kaunoluvun yleisiä sääntöjä. Puhe-elimet. a. Kurkunpää b. Äänitorvi

II. A. Oppi sanaosien ja sanojen äänenpainosta. B. Kvantitatiivisen painon jako. C. Loogillisen painon jako. D. Katsahdus loogillisen painon yleisiin sääntöihin. E. Vastakohtaisten käsitteiden paino. F. Perusääntä alempana.

III. Kvalitatiivinen paino. A. Symboolinen paino. B. Eetillinen paino.

IV. Kielen rytmiikki. Tahti-oppi. Paussi-oppi. Hengitys.

V. Teknillinen puoli. Lukemisen sointu ja puhtaus. Äänen voima ja kestävyys. Portamento. Volubiliteetti. Äänen laajuus ja taipuvaisuus. Huulten ja kielen harjoitus.

VI. Kaunolukemisen henkinen sisällys. Huomautuksia erilaisten tunteiden esittämisestä. Runojen lausunnosta. Eri runolajit. Draaman esitys. Kuinka draamassa esiintyvä kertomus on lausuttava.

Niinä monina vuosina, joina olen toiminut kaunolukemisen opettajana, olen yhä kipeämmin kaivannut kaunoluvun oppikirjaa. Siksi olen vuosien kuluessa saavuttamani kokemuksen nojalla valmistanut tämän oppaan kaunoluvussa.

Koska kaunoluvun taito vielä on meillä aivan vähän kehittynyt, olen pitänyt käytännöllisimpänä kosketella ainoastaan sen tärkeimpiä puolia. Loogillinen paino on esitetty O. Svahn'in mukaan, kvalitatiivinen paino ranskalaisten ja saksalaisten lähteitten mukaan sekä oman kokemukseni nojalla.

Suositan kirjaani maamme opettajistolle, näyttämölle aikoville, lausuntoklubeille ja kaikille niille kansalaisille, jotka suomenkieltä harrastavat.

Professori E. Setälälle ja lehtori B.F. Godenhjelmille, jotka neuvoillansa ovat minua auttaneet, sekä herra A. Slottelle, joka on teostani tarkastanut, lausun täten nöyrimmät kiitokseni.

Kaarola Avellan.

I.

KAUNOLUVUN YLEISIÄ SÄÄNTÖJÄ.

Mitä on kaunoluku?

Kaunoluku on taito luonnollisesti, sointuisasti, oikeakielisesti ja kuvailevasti kertoa joko omia taikka muitten kirjallisesti esitettyjä ajatuksia ja tunteita. Siis kaikki pääasiallisimmat säännöt, jotka koskevat kaunolukua, koskevat myöskin kaunopuhetta.

Kaunoluvun tarkoitus.

Kirjallisten teosten esittäminen on onnistunutta eli tarkoitustaan vastaavaa, jos se kuulijassa voi herättää samat ajatukset ja tunteet, jotka tekijässä ovat vaikuttaneet teoksen syntymisen.

Kaunoluvun yleiset ja sisälliset edellytykset.

Voidaksemme saavuttaa yllä viitattua tarkoitusta, vaaditaan ensinnäkin kyky käsittää kappaleen henkistä sisällystä sekä sen kielellisiä ilmaisumuotoja, ja toiseksi vaaditaan kyky äänenvaihdoksilla tarkasti ilmaista ajatusten ja tunteiden vaihdoksia. (Jos esim. hukkumaisillaan oleva ihminen sanoisi läsnäoleville välinpitämättömänä äänellä eli niin sanotulla koneellisella lukuäänellä: »auttakaa», niin hän varmaankin jäisi avutta, sillä läsnäolijat tuskin häntä ymmärtäisivät.) Kauneinkin runokappale kadottaa vaikutuksensa ellei sitä lausuta sisällystä vastaavalla äänenpainolla ja äänenvivahduksilla.

Kaunolukemisen taidossa on niinmuodoin _materialinen ja henkinen_ puoli, koska se perustuu sekä fyysillisen välikappaleen, _äänen_, että henkisen välikappaleen, _ajatuksen_, harjoittamiseen.

Teknillinen puoli perustuu kahteen kohtaan: _ääneen ja lausuntoon_, ääniin ja sanoihin.

Äänen ilmaisemista varten on meillä puhekoneisto. Sen tärkeimmät elimet ovat: Kurkunpää ja äänitorvi.

a) Kurkunpää.

Kurkunpäässä ovat elimistön tärkeimmät osat, nim.

1. Ääni-jänteet, 4 joustavaa jänterejännettä, jotka käyvät kurkunpään poikitse edestä taaksepäin. Alimmat ovat varsinaiset äänijänteet, ylimpiä sanotaan _valejänteiksi_.

2. Ääni-rako, joka sijaitsee oikean- ja vasemmanpuolisen varsinaisen äänijänteen välissä.

3. Kurkunkansi, liikkuva levy, joka toisinaan, esim. niellessä, laskeuu ääniraon peitoksi.

b) Äänitorvi.

Kurkunpään yläpuolella alkaa nielu, joka johtaa eteenpäin suuaukkoon, ylöspäin nenän onttoihin. Suuaukossa on seuraavat puheäänien syntymistä varten välttämättömät osat: _posket, kieli, hampaat ja ikenet, kitalaki ja huulet_.

1. Poskien muodostelu vaikuttaa tuntuvasti äänen muodostukseen yleensä, mutta erittäinkin n.s. pyöreitten vokaalien ääntämiseen.

2. Kieli on kuitenkin edellisiä elimiä tärkeämpi. Erittäin hienon jäntererakennuksensa tähden voipi kieli asettua lukemattomiin eri asentoihin ja niinmuodoin synnyttää rajattoman määrän erillaisia puheääniä.

3. Tärkeät ovat myöskin huulet, jotka liikkuvaisuudellaan suuresti vaikuttavat äänen muodostukseen. Huulten pitentämistä sanomme _venyttämiseksi_, esim. e, niiden lyhentämistä _supistamiseksi_, esim. o, ja niiden pitentämistä ulospäin _ulostyöntämiseksi_, esim. y. Huulia voipi tietysti venyttää, supistaa sekä työntää ulos joko suuremmassa tahi vähemmässä määrässä, esim. ä-e-i; o-ö; u-y.

Paitsi näitä edellä mainitulta puhe-elimiä tarvitaan puheäänien muodostumista varten; hengityselimien, keuhkojen ja henkitorven kautta kulkevaa _ilmavirtaa_.

Tämän ilmavirran muodostelemista kurkunpään ja äänitorven erilaisten liikkeitten avulla nimitetään äänen muodostamiseksi eli _artikulatiooniksi_.

Äänirako ja äänijänteet voidaan asettaa joko _passiiviseen_ tahi _aktiiviseen_ tilaan.

Passiivisessa tilassa on äänirako avonaisena ja äänijänteet liikkumattomat. Sitä ääntä, joka syntyy ilmavirran kulkiessa passiivisen kurkkuasennon kautta, sanomme uloshenkäykseksi eli _aspiratiooniksi_ ja sisäänhenkäykseksi eli _respiratiooniksi_.

Tämä siis ei ole mitään puheääntä, koska se ei ole artikuleerattua eli muodostettua, s.o. koska ilmavirta kulkee aivan muodostelematta puhe-elimistön kautta.

Kuiskaus saadaan syntymään kun äänirako on melkein suljettuna eikä ilmavirta pane äänijänteitä värähtelemään. Kun äänirako on suljettuna, kulkee ilmavirta _valejanteiden_ kautta, jotka siis ovat varsin tärkeät kuiskausääntä muodostettaessa.

Kuuluva ääni eli _ääntäminen_ syntyy siten, että ilmavirta panee äänijänteet värähtelemään. Äänen _korkoasteet_ riippuvat äänijänteiden pituudesta, leveydestä ja jännityksestä. Äänen _voima_ taas riippuu osittain ilmavirran voimallisuudesta ja paljoudesta, osittain niiden puhe-elimien vahvuudesta, jotka sitä muodostelevat.

Olemme siis tulleet ääniin, jotka riippuen eri äänilaaduistaan jaetaan vokaaleihin ja konsonantteihin.

Vokaalit (selvästi kuuluvat kielen äänet) muodostuvat äänitorvessa ja saavat vapaasti kulkea toisten puhe-elimien kautta ilman että niitä katkaistaan.

Konsonantit (korisevat ja äänettömät kielen äänteet, jotka ainoastaan vokaalien avulla voivat selvästi ääntyä) syntyvät siten, että ilmavirta joko kerrassaan katkaistaan (kuten g, k, b, p, t, d,) tahi puserretaan kulkemaan puhe-elimien muodostamaa tietä, joka on niin ahdas ettei selvää ääntä voi syntyä (kuten m, n, 1, r, s, h).

Vokaalien ja konsonanttien yhtyessä muodostuvat tavut ja sanat. Konsonantit ovat niin sanoaksemme sanan luurakennus (runko), sillä ne antavat oikeastaan sanalle ryhtiä ja vankkuutta. Jokaisen, joka tahtoo oppia selvästi ja sointuvasti lukemaan, tulee siis oppia voimakkaasti ja nuorteasti artikuleeraamaan. Mitä vokaaleihin tulee, rajoittuvat säännökset niiden suhteen siihen, että niitä tulee ääntää niin kuin yleinen kirjakieleksi elpynyt ääntämistapa vaatii, murteellista ääntämistä välttäen. Kaikki äänet ovat lausuttavat niin sointuisasti ja säntillisesti kuin suinkin.

Harvoin ihmisellä on synnynnäisenä lahjana täydellisesti hyväksyttävä artikulatiooni. Toisen artikulatiooni on _kova_, toisen taas _pehmeä, veltto_ ja _voimaton_ tahi _kumea_. Ainoastaan ahkera harjoitus voi poistaa nämä viat. Artikulatioonin arvo kaunolukuun nähden on siis erittäin suuri, sillä artikulatiooni on tehokkain keino, jonka avulla lukemiseen saadaan selvyyttä, voimaa ja pontevuutta. Heikkokin ääni voi hyvän artikulatioonin kautta täyttää tehtävänsä, jopa silloinkin kuin tulee puhua suurelle kuulijakunnalle. Äänettä ei voi kukaan puhua, mutta ääni semmoisenaan, vaikkapa hyväkin, on riittämätön hyvään lukemiseen ja puhumiseen, ellei artikulatiooni sitä sopivaksi muodostele. (Löytyy esim. ihmisiä, joiden runsas äänivarasto on suorastaan haitaksi, kun eivät artikulatioonin avulla voi hallita ja muodostella ääniä, — _ääni_ syöpi _sanan_ ja vokaalit nielevät konsonantit.)

Huomattakoon siis, että äänen paino alkaa kohta yksityisten äänien lausumisella. Sillä, kuten tiedämme, jaetaan vokaalit avonaisiin, puoli-avonaisiin ja suljettuihin. Konsonantit jaetaan myöskin kolmeen lajiin: kurkkuääniin, huuliääniin ja kieliääniin, joita äännettäessä aseena käytetään kieltä.

II. A. OPPI SANANOSIEN JA SANOJEN ÄÄNENPAINOSTA.

1. Painon käsite ja tarkoitus.

Painolla tarkoitetaan tässä sitä erityistä _kvantitatiivista_ eli laajuuden mukaista ja _kvalitatiivista_, sisällyksen mukaista, painoa ihmisäänessä, jonka kautta yhtä tahi useampaa kielen ääntä lausutaan, siten erottamalla niitä yhdestä tahi useammasta muusta äänestä.

2. Painon ilmaisemistavat.

Äänen pituus (lausumis-aika). Äänen voima ja korko. Äänen asema ja ääniaste (intervalli). Ääniväri eli äänen laatu: äänen sisällinen luonne erityisen tunteen eli mielenliikutuksen ilmaisijana. Edelliset kolme painon ilmaisemistapaa ovat kvantitatiivisia, neljäs on kvalitatiivinen.

3. Painon esineet.

Painolla voipi olla esineenä: joko erityinen kielen-ääni sinänsä taikka jonkun sanan osana, esim. sanassa _viimeinen_ tulee pääpaino _vii_ -tavulle. Lauseessa: »Kaikki ihmiset ovat elimellisiä olentoja», tulee pääpaino sanoille _kaikki_ ja _elimellisiä_. Lauseissa: »Sanotaan että kaikki hyvät ihmiset ovat onnellisia», saapi toinen eli objektiivilause pääpainon. Tämä paino on kvantitatiivinen, mutta sen ohessa voidaan joku erityinen sana eli lause-yhdiste lausua erillaisella painolla siihen tunteeseen katsoen, jota se ilmaisee, jolloin paino on myös kvalitatiivinen. (Niinpä lausutaan huudahdussanat »voi», »oi» erinäisillä kvalitatiivisella painolla, sen mukaan mitä tunnetta huudahdus ilmaisee, esim. iloa, surua, kaipausta.)

4. Kvantitatiivisen äänenpainon mittamäärä eli perusääni.

Lausuttava ääni, tavu tahi sana on perusääntä _ylempänä_, jos sillä on korkeampi eli suurempi paino kuin perusäänellä, mutta perusääntä _alempana_, jos sillä on matalampi eli vähempi paino kuin perusäänellä.

Ääni, tavu tahi sana, joka on perusääntä ylempänä, on sentähden _painollinen_, mutta perusääntä alempana oleva tavu tahi sana on _painoton_.

5. Kvantitatiivisen painon vaihtelevaisuus.

Jokainen yksinkertainen kielen ääni, joka ilmaistaan esim. äänen merkeillä a, e, ö, b, k, r, s, lausutaan yhdenvertaisella pituudella ja painolla ja käyttämällä yhdenvertaista ääniasemaa ja ääniastetta. Mutta kun nämä yksinkertaiset äänet yhdistetään keskenään, niin ne käyvät moninaisten muutosten alaisiksi. Esim. _on_-sanassa on n -ääni perusääntä alempana, _onni_-sanassa taas on n -ääni voimakkain, perusääntä ylempänä. Samaten on tavujen laita esim. rämeinen, suuri.

Mutta vielä moninaisemman vaihettelun alaisina ovat sanat lauseen osina. Esim. »Tytön olisi pitänyt panna kirjansa järjestyksessä kaappiin». Sana _tytön_ jääpi perusäänelliseen asemaan, mutta sanat »kirjansa järjestyksessä kaappiin», saavat kaikki korkeamman painon, jota vastoin sanat »olisi pitänyt» jäävät painottomiksi, laskeuvat siis perusääntä alemma.

II B. KVANTITATIIVISEN PAINON JAKO.

a. Etymoloogillinen eli se paino, joka sanalla on semmoisenaan sanan sisällisen rakenteen, muodostuksen ja muodon puolesta.

b. Loogillinen eli järkijohtoinen paino; se paino, jonka sana saa lauseen osana ollen, sen merkityksen mukaan, mikä sillä lauseen ajatusjohdossa on.

1. Loogillisen painon käsite ja tarkoitus.

Loogillinen eli järkijohtoinen paino on niinmuodoin se paino, joka tulee sanalle lauseen osana ollen, ja kokonaiselle lauseellekin, sen ollen pitemmän ajatusjakson erityisempää merkitystä ilmaisevana osana. Loogillisen painon tarkoituksena on siis, erityistä merkitystä sisältävien osain (sanain ja lauseiden) ilmaisemisella saattaa esityksen sisällys kuulijalle selväksi ja helppotajuiseksi.

2. Loogillisen painon asteet.

Sanat lauseissa ja tavut sanoissa ovat, kuten nyt olemme huomanneet, painon suhteen erillaisten painoasteiden alaisina, ne kun voivat olla joko perus-äänessä, perusääntä ylempänä taikka perusääntä alempana, siis joko painollisia tahi painottomia.

3. Sanojen yli liukuminen.

Sitä lausumistapaa, jolla yhtä tahi useampaa peräkkäin olevaa _painotonta_ sanaa lausutaan, nimitämme _liukumiseksi_. Esim. Hänen olisi pitänyt olla kotona.

Huom.! Oikea asianmukainen liukuminen on kaunoluvun osaamiseen nähden aivan yhtä tärkeä kuin oikean painonkin asettaminen. Sillä sen kautta voipi varsinaista käsitystä sisältävien sanojen paino selvemmin esiintyä. Kun apusanat liukuen lausutaan, esiintyvät ymmärre- eli painolliset sanat siis selvemmin, joten ajatusjuoksu luettavassa kappaleessa käy huomattavammaksi ja itse puhe tai lausuminen sujuvaksi ja kauniiksi.

Lukemisen huonouteen ja epäselvyyteen on tavallisesti syynä sekä vaillinainen ja virheellinen painon asettaminen että myöskin huoleton liukuminen.

Ymmärresanat ovat: nominit (nimikot), verbit (tekosanat) ja adverbit (määräsanat).

Apusanat ovat: apuverbit (aputehdiköt), prepositioonit (esisanat), postpositioonit (jälkisanat), konjunktioonit (sidesanat), pers. pronominit (pers. asemosanat).

II C. LOOGILLISEN PAINON JAKO.

a. Määräyspaino eli se paino, jonka ymmärre-sana, saapi sen aseman perusteella, mikä sillä lauseessa on.

b. Vastakohtaisuutta ilmaiseva paino, joka ilmaisee että toisen lauseen sisällys on suorana vastakohtana toisen lauseen sisällykselle taikka suorastaan kumoaa toisen lauseen sisällyksen.

1. Peruste, jonka mukaan määräyksille paino annetaan.

Koska määräykset tekevät määrättävän esineen taikka asian siksi, mikä se on, niin täytyy siis _määräys-sanan_ saada suurempi paino kuin itse määrättävän. Esim. Tuo _musta_ pöytä.

Tästä seuraa, että jos määrääjällä itsellään on määrääjänsä, niin saapi se suurimman painon. Esim. Tuo erittäin _taitavasti_ maalattu taulu.

2. Määräysasteet.

Sitä määräystä, joka on pääsanaa lähinnä, nimitämme 1:sen asteen määräykseksi, ja sitä määräys-sanaa taas, joka on 1:sen asteen sanaa lähinnä, nimitämme 2:sen asteen määräykseksi j.n.e.

Erilaatuiset tai samanlaatuiset määräykset, jotka ovat pääsanaa yhtä likellä, ovat aina yhden-arvoiset ja saavat saman asteen painon. Esim. _suuret, mustat_ hevoset.

Muist. Määräyslause saapi aina korkeamman painon ja ääniaseman, kuin se lause, jota se määrää. Ainoastaan ahkeran ja pitkällisen harjoittelun avulla saavutamme taidon antaa lauseille oikean painon.

Ja poikki kukkaniittyjen Sinisen järven rannallen, _Mi kastehelmin hohti_, Nyt kävi kulku hiljainen.

3. Painon vähentäminen.

Kun jonkun sanan määräys taas vuorostaan saapi eriasteisia määräyksiä, niin käypi vaikeaksi, toisinaan mahdottomaksikin, äänellä täydellisesti ilmaista painoa, jonka tähden, varsinkin jokapäiväisessä puheessa, tapahtuu, että sanan alkuperäinen painoaste ikäänkuin vähenee jokaisen uuden määräyksen vaikutuksesta. Esim.: Lapsi rakasti. Lapsi rakasti äitiään. Lapsi rakasti hellän äitinsä kotia.

Jotta puhe olisi luonnollista ja sujuvaa, tulee _rakasti_-sanan. viimeisessä lauseessa saada heikompi paino kuin ensimmäisessä lauseessa. Kuitenkaan ei painoa koskaan saa vähentää siihen määrään että ymmärresanan paino laskeutuisi perusääntä aiemma.

Emme saa lausua: »Sinun[-] pitää[-] rakastaa[-] Jumalaa[1] yli[-] kaiken[1]»,

[paino:] ————— 1 2 vaan »Sinun[-] pitää[-] rakastaa[1] Jumalaa[2] yli[3] kaiken[2].

Perussääntönä määräysten painoon nähden on: Anna määräyksille pikemmin liian heikko kuin liian voimakas paino, mutta älä kuitenkaan koskaan niin heikkoa, että se laskeutuisi perusääntä alemmaksi.

II D. KATSAHDUS LOOGILLISEN PAINON YLEISIIN SÄÄNTÖIHIN.

Subjekti (alus) on lausuttava perusäänellä, jos se on ymmärresana.

Esim. Lintu[+] laulaa. Kokenut[+] kaikki tietää.

Predikaattiverbi (maine).

Hevonen[+] juoksee[1]. Ruusu[+] on[-] kukkinut[1].

Taloja[+] on[-] palanut[1].

Predikaatintäyte.

Esim. Huoneet[+] ovat[-] kylmät[1].

Objekti (kohde).

Esim. Isä[+] veistää[1] kirvesvartta[2]. Hän[-] on[-] ottanut[1] kirjan[2].

Poika[+] ampui[1] pyyn[2].

Objektiivinen predikaatintäyte.

Esim. Ukko[+] veisti[1] kirvesvarren[2] liian[4] lyhyen[3].

Adverbiaali, subjektiivinen predikatiivi-adverbiaali.

Esim. Sinä[-] veit[1] pojan[2] kouluun[2]. Isä[+] antaa[1]

kirveen[2] pojalle[2]. Hän[-] viipyi[1] poissa[2] vuoden[2].

Ukko[+] kävelee[1] suorana[2]. Talo[+] näyttää[1] kauniilta[2].

Hän[-] oli[-] armelias[1] köyhille[2]. Vesi[+] tulee[1] tervalle[2].

Hän[-] lauloi[1] hienosti[2] laulunsa[2]. Minä[-] möin[1]

kyyhkyset[2] ja[-] pyyt[2] kaupunkiin[2].

Objektiivinen predikatiivi-adverbiaali.

Esim. Hän[-] veisti[1] kirvesvarren[2] kauniiksi[3].

Toimikunta[+] valitsi[1] veljeni[2] puheenjohtajaksi[3].

Adjektiivin ja adverbin adverbiaali.

Esim: Olen[-] lukenut[1] oikein[4] hauskan[3] kirjan[2].

Hän[-] tuli[1] juuri[3] nyt[2].

Verbien deskriptiivinen määräys.

Esim. Akka[+] puhui[1] laverteli[2] koko[3] illan[2].

Pojat[+] kiveltä[2] kivelle[2] hypätä[1] kippelehtivät[2].

Attribuutti.

Adjektiivin attribuutti (johon kuuluvat askusanat, sekä kardinaaliset että ordinaaliset).

Esim. Ei syvästä[3] kaivosta[2] vesi[+] lopu[1]. Ei suuret[1]

sanat[+] suuta[2] halkaise[1]. Neljä[1] suurta[1] laivaa[+]

tuli[1] satamaan[2]. Minä[-] istun[1] kolmannella[3] rivillä[2].

Ensi[3] viikolla[2] lähden[1] kaupunkiin[2]. Me[-] annoimme[1]

ruokaa[2] tyttörukalle[2].

Poikkeus. Attribuutti ei saa painoa, kun se muodostaa pääsanan kanssa yhden käsitteen tai on miltei tarpeetonna määrääjänä käsitesanalle. Esim. pieni lapsi, pikku torppa, hyvä ystävä, nöyrin palvelijanne j.n.e.

Substantiivi-attribuutti.

Esim. Oletko[-] nähnyt[1] Järnefeltin[3] taulua[2]. Helsinki[+],

Suomen[2] pääkaupunki[1], sijaitsee[1] Suomenlahden[3]

rannalla[2]. Mainiota[4] epostamme[3] Kalevalaa[2] on[-] paljon[2]

kiitetty[1]. Helsinki[+], Suomen[2] pääkaupunki[1], on[-]

perustettu[1] Kustaa[-] Vaasan[3], Ruotsin[5] mainion[5]

kuninkaan[4], aikana[2]. Maailman[4] suurimmassa[4] kaupungissa[3],

Lontoossa[2], on[1] kuusi[2] miljoonaa[1] asujanta[+].

Muistutus. Semmoisissa lauseissa kuin Ruotsin kuningaskunta. Suomen suuriruhtinaanmaa j.n.e. on edellinen sana niin liittynyt toiseen että ne muodostavat yhteisen käsitteen. Arvonimi on yleensä ominaisnimen painottomana lisänä. Esim. keisari _Vilhelm_, kreivi _Sprengtporten_, Herra ja Neiti _N.N._ Sitä vastoin täytynee olettaa että sukunimi on ristinimen varsinainen tärkeä määräys. Esim. Aukusti Väkevä- (alk. ominaisuutta), Heikki Helmikangas (aik. paikannimi).

Appositiooni.

Esim. Tuomarina[1] isä[+] ei[-] voinut[1] toisin[3] menetellä[2].

II E. VASTAKOHTAISTEN KÄSITTEIDEN PAINO.

1. Vastakohtien painon ymmärre ja tarkoitus.

a. Perusääntä ylempänä olevaa painoa, jonka jokainen sana, huolimatta asemastaan lauseessa, voipi saada, kun se ilmaisee _vastakohtaisuutta_ jollekin toiselle sanalle joko samassa tai toisessa lauseessa, nimitämme _vastakohtaisuutta ilmaisevaksi painoksi_.

b. Vastakohtaisuutta ilmaisevan painon tarkoituksena on osittain äänen voimalla ja pituudella, osittain äänen asemalla esiintuoda niitä sanoja, jotka sisältävät vastakohtaisten käsitteiden ymmärteen.

c. Vastakohtaisuutta ilmaisevan painon _voima_ ja _ääniaste_ vastaavat määräyspainon 3:tta astetta. Mitä taas äänen _korkeuteen_ tulee, niin on ensimmäisen osan ääniasema useimmiten korkeampi kuin toisen.

Esim. Sisar on _iloluontoinen_, mutta veli on _surumielinen_.

d. Mutta jos vastakohtaisuuden toista puolta tahdotaan enemmän huomattavaksi kuin toista, ei riitä ainoastaan äänen voiman ja äänen pituuden lisääminen, vaan täytyy myöskin _korottaa äänen asemaa_.

Esim. Hänen _isänsä_ on hyvä ja kunnollinen, mutta olisitpa nähnyt hänen äitinsä.

Erotus määräyspainon ja vastakohtaisuutta ilmaisevan painon välillä on se, että vastakohtaisuutta ilmaisevan painon:

a. voivat saada sekä _ymmärre- että apusanat_;

b. se pääasiallisesti riippuu lauseen _sisällyksestä_ ja _ajatusjuoksusta_, eikä sanojen asemasta lauseessa;

c. tämän painon tarkoitus ei ole ainoastaan esiintuoda erityistä sanaa, vaan se samalla luopi ajatuksissa toisen sanan, johon lausuttu sana on vastakohtaisessa suhteessa;

d. vastakohtaisuuden toisen osan ei tarvitse olla sanoin ilmoitettuna, vaan saattaa se olla ainoastaan edellytetty.

Huom.! Vastak. ilmaiseva paino todistaa selvästi että meillä sanain ohessa on toinen valtava voima, jolla voimme ilmaista mieltämme, nimittäin _äänenpaino_.

Ymmärresanat voivat yhtaikaa saada sekä _määräys- että vastakohtaisuutta_ ilmaisevan painon.

Esim. Laiska[1] palvelija[+] sai[1] hyvän[3] isännän[2].

2. Vastakohtaisuutta ilmaisevan painon jako.

1. Ehdoton ja ehdollinen.

a. Ehdoton vastakohtaisuus.

Sanat, jotka sisältävät ehdottomasti vastakohtaisia ymmärteitä, voivat saada vastakohtaisuutta ilmaisevan painon huolimatta siitä, ovatko ne sitten samassa tai eri lauseissa, taikka onko niillä erityisiä vastakohtaisuutta ilmaisevia konjunktiooneja taikka ei.

Esim. Usein[2] _matala[1]_ kanto[+] kaataa[1] _ison[3]_ reen[2]. Elä[-]

ennen[2] _vanhaa[2]_ moiti[1] ennenkuin[2] _uuden[3]_ tavat[2]

tunnet[1]. Ei[-] _väärästä[3]_ puusta[2] saa[1] _suoraa[3]_ keppiä[2].

Antaa[1] _hyvä[+] vähästänsä[2], paha[-]_ ei[-] _paljostakahan[2]. Ei siitä _itse valkene_, jos _muita mustaa_. _Illanvirkku, päiväntorkku_.

b. Ehdollinen vastakohtaisuus.

Ehdollisessa vastakohtaisuudessa ovat kaikki yhdenlaatuiset eri sanat, jotka ovat toisiaan vastaavina lauseen osina, vastakkain asetetuissa, mutta rajoittavien konjunktioonien yhdistäneissä lauseissa.

1). Jos sama sana muodostaa toisiansa vastaavat lauseen jäsenet, niin tietysti ei synny mitään vastakohtaa (esim. lauseen subjektien välillä).

Esim. Hän oli _hyvä-, mutta hän voi myös olla _paha_. Sitävastoin: _He_ ovat _hyvät_, mutta _te_ olette _pahat_.

2). Vastakohtaiset, varsinkin rajoitusta tarkoittavat adverbit, saavat usein vastakohtaisuutta ilmaisevan painon niiden sanain ohessa, joille varsinainen paino tulee.

Esim. Vaikka hän oli _aatelinen_, oli hän kuitenkin _kansallismielinen_.

3). Varsinkin annetaan paino adverbille eli konjunktioonille, kun vastakohtaisuuden toinen puoli on edellytetty, jotta siihen siten paremmin huomiota teroitettaisiin.

Esim. _Pienillä_ padoilla on _myös_ korvat, (Edellytetty: eikä ainoastaan _suurilla_). Hän oli _sentään_ suuren Kustaa Adolfin tytär. (Edellytetty: vaikka hänellä oli vikoja).

Erilaista vastakohtaisuutta sisältävät sanat: _Isä_ on _ruotsalainen_, mutta _äiti_ on _saksalaista_ syntyperää. Elä _minua_ kiitä, vaan kiitä _Jumalaa_ pelastuksestasi. Hevonen oli _ruma_, sitävastoin olivat vaunut _kauniit_. _Hän juoksee_ nopeammin kuin _sinä_. _Hän juoksee_ nopeammin kuin _sinä ajat_. _Hänen härkänsä_ on melkein yhtä hyvä kuin _sinun hevosesi_.

Kun positiivistä sanaa vastaavana sanana on komparatiivi tahi superlatiivi, niin saavat molemmat painon.

Esim. _Rakas_ saa _väistyä_, kun _rakkaampi tulee_.

Prepositioonille paino:

Esim. Auta miestä _mäessä_, elä mäen _alla_.

Semmoisia sanoja kuin: todellakin, juuri, kerrassaan, saavat vastakohtaisuutta ilmaisevan painon niiden sanain ohessa, joille varsinainen paino tulee.

Esim. _Juuri hän_ on tehnyt tämän murhan (eikä kukaan muu). Tämä on _todellakin kaunista_.

Kun lauseen osat kahdessa toisiinsa yhdistetyssä lauseessa muutetaan niin että toisen lauseen subjekti käy objektiksi tahi predikaatin määräykseksi toisessa, saavat ne vastakohtaisuutta ilmaisevän painon.

Esim. Renki potkaisi hevosta ja hevonen potkaisi renkiä.

2. Edellytetyt ja kätketyt vastakohdat.

a. Edellytetty on vastakohtaisuus silloin kuin vastakohtaisuuden toinen osa ei ole sanoin ilmituotu.

b. Kätketty on. vastakohtaisuus silloin kuin toinen tai molemmat vastakohdat ovat lausuttuina semmoisilla sanoilla, että vastakohtaisuus piiloutuu eli käy epävarmaksi.

Edellisessä tapauksessa on sääntönä:

_Ota selville vastakohtaisuuden edellytetyt osat._

Jälkimmäisessä tapauksessa on sääntönä:

_Muodostele tuota epävarmaa vastakohtaisuutta eli, toisin sanoen, aseta vastakohtaisuus yksinkertaisempaan muotoon._

Muist. Selvässä ja elävästi lausutussa puheessa esiintyy edellytetty vastakohtaisuus selvästi kuulijalle yksinomaan painon kautta.

Esim. _Käveletkö_ sinä kaupunkiin? Käveletkö _sinä_ kaupunkiin? Käveletkö sinä _kaupunkiin_?

Edellytetyn osan ilmaiseminen.

Esim. _Tyvestä_ puuhun noustaan (edellytetty: eikä latvasta). Ei saa siltoja _sanoista_ (vaan teoista). Ei _yksi_ kauan naura (mutta useammat voivat nauraa kauan). Vuoren _toisella_ puolen on myös taloja (eikä ainoastaan tällä). Paha on mielellä asunto, kun on _mieli_ muiden päässä (eikä omassa). Ei _koirakaan_ kotiväkeä hauku (saatikka sitten ihminen). »Ihminen» on kätketty vastakohta. Muodostettuna saamme: koira _järjetön luontokappale_, ihminen _järjellinen olento_. Ei kaikilla aaseilla ole _pitkiä korvia_ (muutamilla on lyhyet).

Kätketyn osan ilmaiseminen.

Vastakohtaisuutta sanomme kätketyksi silloin kuin toinen taikka molemmat puolet lausutaan kuvaannollisesti sanoilla, jotka vähemmin terottuneelta käsitykseltä kätkevät vastakohtaisuuden varsinaiset osat. Jos siis epävarmuuden sattuessa tahtoo todistaa vastakohtaisuuden olemista, niin täytyy vastakohtaisuutta muodostella.

Vastakohtaisuuden muodosteleminen merkitsee siis sitä, että molemmat osat lausutaan semmoisilla sanoilla, jotka ilmoittavat niitä yleisiä käsitteitä, joihin tuo kuvannollisesti lausuttu vastakohtaisuus sisältyy.

Semmoisia vastakohtaisuuden muodosteluja ovat esim.: sisällinen — ulkonainen (toiminta tai tila), kauneus — rumuus, hyve — pahe, sota — rauha, pimeys — valkeus, elämä — kuolema, rikkaus — köyhyys, iloa—surua, entisyys — nykyisyys, j.n.e.

Esim.

On Suomi _köyhä_, siksi jää, jos _kultaa kaivannet_. Sen _vieras_ kyllä _hylkäjää_, vaan _meille kallein_ maa on tää: sen _salot, saaret, manteret_ ne _meist'_ on _kultaiset_.

Muodostelu.

1 osa. Köyhä, salot, saaret, manteret jos kultaa kaivannet.

Vieras Hylkäjää (ei rakasta).

2 osa. Kultainen. Meist' = maan asukkaista, jotka eivät sitä kaipaa.

Meille Kallein (rakastaa).

»Ja jos tykkien luon' edes harjannut _sotavanhus_ ois, joku _mies_, jok' on ruutia haistellut, johon luottaa vois; mut' ei, vaan _poikapa_ hento nyt siin' _viistoistavuotias_, kreivi Schwerin, saa vastata patterista — voiko turvata semmoisiin?»

1 osa. sotavanhus mies

2 osa. poikapa viistoistavuotias.

»_Teiss'_, everstluutnantti, _riutunehen_ jo _voiman_ nään; toki henkenne tarjota rohkeetten maan eestä tään; _elon aamu_ se _mulla_ on parhaallaan — viistoist' ikävuottahan mull' on vaan —».

1 osa. Teiss' riutunehen voiman (vanha). 2 osa. mulla elon aamu (nuori).

Maamme.

1. Maa, isänmaamme, Suomenmaa,

soi[1] sana[+] kultainen[1]!

Ei _laaksoa_, ei _kukkulaa_,

Ei _vettä, rantaa_ rakkaampaa[1],

kuin _kotimaa_ tää _pohjainen[1]_,

maa kallis[1] isien[1].

2. On Suomi _köyhä[1]_, siksi[2] jää[1],

jos _kultaa[2] kaivannet[1]_.

Sen _vieras[+]_ kyllä _hylkäjää[1]_,

vaan _meille kallein[2]_ maa[1] on tää:

sen _salot, saaret, manteret_

ne meist' on _kultaiset[1]_.

3. Ovatpa meille rakkahat[1]

koskemme[+] kuohuineen[1],

ikuisten[2] honkain[1] huminat[+],

_täht'yömme[+], kesät[+] kirkkahat[1]_,

kaikk'[+], _kuvineen[1]_ ja _lauluineen[1]_

mi painui[1] sydämmeen[2].

4. Täss'[2] _auroin[2], miekoin[2], miettehin[2]_

isämme[+] sotivat[1].

Kun päivä[+] _piili[1] pilvihin[2]_

tai _loisti[1]_ onnen[3] _paistehin[2]_,

täss'[2] Suomen[4] kansan[3] vaikeimmat[3]

he vaivat[2] kokivat[1].

5. Tään[5] kansan[4] taistelut[3] ken voi[1]

ne kertoella[2], ken?

Kun _sota[+]_ laaksoissamme[2] soi[1],

ja _halla[+]_ näläntuskan[2] toi[1],

ken mittasi[1] sen _hurmehen[2]_

ja _kärsimykset[2]_ sen?

6. Täss' on sen veri[+] virrannut[1]

hyväksi[2] _meidänkin_,

täss' _iloaan[2]_ on nauttinut[1]

ja tässä _huoltaan[2]_ huokaillut[1]

se kansa[+], jolle muinahin[2]

kuormamme[2] pantihin[1].

7. Tääll' olo[+] meill' on _verraton[1]_

ja _kaikki[+]_ suotuisaa[1];

vaikk' onni[+] mikä[1] tulkohon[1],

maa, isänmaa se meillä on[1];

Mi maailmass'[2] on armaampaa[1]

ja mikä kalliimpaa[1]?

8. Ja tässä[2], täss'[2] on[1] tämä maa[+],

sen näkee[1] silmämme[+];

me kättä[3] voimme[1] oientaa[2]

ja _vettä[3], rantaa[3]: osoittaa[2]

ja sanoa[2]: kas[1] tuoss'[2] on[1] se,

maa[+] armas[1] isäimme[1]!

9. Jos _loistoon[2]_ meitä saatettais'[1]

vaikk' _kultapilvihin[2]_,

miss' _itkien[2]_ ei _huoattais'_[1],

vaan _tähtein[3] riemun[2]_ sielu[+] sais[1],

ois tähän _köyhään[3] kotihin[2]_

halumme[+] _kuitenkin._

10. _Totuuden[1], runon[1]_ kotimaa[+],

maa[1] tuhatjärvinen[2],

miss elämämme[+] suojan[2] saa[1],

sa _muistojen[2]_, sa _toivon[2]_ maa[1],

ain'[2] ollos, _onnees[3] tyytyen[2]_,

_vapaa[1]_ ja _iloinen[1]_.

11. Sun kukkas[+] vielä[2] _kuorestaan[2]_

_vapaaksi[2] puhkeaa[1]_;

viel'[2] _lempemme[+]_ saa[1] hehkullaan[2]

sun toivos[3], riemus[3] nousemaan[2],

ja kerran[2] laulus[+], synnyinmaa,

korkeemman[3] kaiun[2] saa[1].

Vänrikki Stool.

1. Mennyttä[3] aikaa[2] muistelen[1]

niin mielelläni[2] vielä[2];

niin moni[1] armas[1] tähtönen[+]

minulle viittaa[1] siellä[2].

Ken mua seuraa[1] retkelle[2]

Nyt[2] Näsijärven[3] rannalle[2]?

2. Siell'[2] opin[1] miehen[3] tuntemaan[2],

hän _sotamies[1]_ ol' _ennen_[2],

_nyt[2] vänrikki[1]_ ol' _arvoltaan[2]_,

vaikk' onni[+] näytti[1] menneen[2].

Ties kuinka samaan[4] talohon[3]

satuimme[1] saamaan[2] asunnon[3].

3. Mies[1] olin silloin[2] kelvokas[2],

niin luulin[1], vaikka miksi[2].

Min' olin ylioppilas[1],

mainittiin[1] maisteriksi[2];

hupaasti[2] elin[1] _»mensallain»[2]_,

_Stool[+]_, hän söi[1] _armoleipää[2]_ vain.

4. _Minulla_ oli[1] _»vaakunaa»[+]_

ja _piippu[+] merenvahaa[1]_.

_Stool_ poltti[1] _kototupakkaa[2]_

jos häll' ei _pulaa pahaa[1]_;

mut' _silloin[2]_ sai[1] vaan _sammaleen[2]_

_niveräpiippu[+]_ täytteekseen[2].

5. Oi kulta-aika[+] riemukas[1],

suloisin[1], armahaisin[1],

kun nuor'[1] on, ylioppilas[1],

ja puutetta[+] ei laisin[1],

ja _huolt'[2]_ ei tuntis[1] _ollenkaan[2]_,

kun _viikset[3]_ vaan sais[1] kasvamaan[2]!

6. En tiennyt[1] _muiden[3] hädäst'[2]_, en[1],

_ilosta[2]_ sydän[+] sykki[1];

vahv'[1] olin, punaposkinen[1],

ja kaikki[1] suonet[+] tykki[1].

Niin nuori[1] olin, riehakas[1],

ja ylpeä[1] kuin kuningas[2].

7. Mut' hyljättynä[2] majassaan[2]

_Stool[+]_ istui[1] nurkumatta[2],

loi[1] nuottaa[2], imi[1] piippuaan[2],

meluumme[3] puuttumatta[2].

_Tuommoisen[2]_ suhteen, sen mar ties[1],

min' olin oikein[3] _aika[2] mies[1]_.

8. Minusta näky[1] hupaisin[2]

ol' ukon[1] käyrä[1] varsi[+]

ja kasvot[+], jäykät[1] liikkeetkin[+]

ja vanha[1] vaateparsi[+],

vaan _konkkanenä[+]_ erikseen[2]

sangattomine[2] lasineen[1].

9. Monasti[2] menin[1] ukon[3] luo[2]

ilveilemähän[2] suotta[2].

Mik' iloni[+], kun suuttui[1] tuo,

ja häitä ratkes[1] nuotta[+],

kun kädest'[2] ukon[3] kävyn[2] vein[1],

ja paikoin[2] väärän[3] silmän[2] tein[1]!

10. Hän silloin[2] ylös[2] kavahtaa[1],

mun ovest'[2] ulos[2] työntää[1];

sananen[+], hitu[+] vaakunaa[1],

ja taas[2] hän rauhan[2] myöntää[1].

Ma tulin[1] taas[2] kuin ennenkin[2]

ja samoin[2] taaskin[2] ilveilin[1].

11. Ett' oli nuori[1] aikoinaan[2]

_myös ukko_ kerran[2] ollut,

enemmän[2] nähnyt[1] matkallaan[2]

ja kauemmaksi[2] tullut[1],

en sitä _silloin[2]_ huomannut[1],

siks' olin liian[2] oppinut[1].

12. En myös, ett' ilomielin[2] hän

verensä[2] tuorehimman[3]

vuodatti[1] eestä maamme[2] tän

nyt[2] mulle rakkahimman[3].

Ma olin nuori[1], riehakas[1],

_hän vänrikki[1], ma kuningas[1]_.

13. Mut moisiin[3] ilveilyksikin[2]

vihdoinkin[2] kyllästyin[1] ma.

Kuink' oli, talvipäivääkin[2]

_lyhyttä[3] pitkäksyin[1]_ ma;

olipa oikein[2] outoa[1],

ei tahtonut[1] se loppua[2].

14. Ma tartuin[1] ensi[3] kirjahan[2],

hakien[2] huvitusta[3],

ol' teos[1] tuntemattoman[2]

se Suomen[3] taistelusta[2];

armosta[2] vaan tuo _kansiton[+]_

lie päässyt[1] _muiden_ joukkohon[2].

15. Mukaani[2] vein[1] sen, kääntelin[1]

sivuja[2] jonkun[3] hetken[2],

en tiedä[1], kuin näin esihin[2]

sain[1] Savon[4] miesten[3] retken[2];

ma lu'in[1] rivin[2], lu'in[1] kaks[2],

vereni[2] tunsin[1] kuumemmaks[3].

16. Näin[1] kansan[2] kaikki[3] koittavan[2]

edestä kunniansa[3];

näin[1] sotajoukon[2] voittavan[2]

nälissään[2], viluissansa[2].

Jokaista[3] sanaa[2], lukeissain[1],

suudella[2] tahdoin[1] innoissain[2].

17. Vaarassa[1], tulen[1] keskellä

tuon parven[1] urheutta[+]!

Mill' ansaitsit[1], maa raukka, sä

noin suurta[3] rakkautta[2],

noin _kallis[2]_ kuinka olla voit[1],

kun leiväks'[2] _pettua[2]_ vaan soit[1]!

18. Aloille[2] aatteheni[+] mun

vei[1] tuntemattomille[3],

uus[1] elo[+] syttyi[1] sieluhun[2],

aavistamaton[1] sille;

kuin siivin[2] lensi[1] aikani[+],

oi kuink' ol' lyhyt[1] kirjani[+]!

19. Se loppui[1], samoin iltakin,

vaan hehkuvalla[3] miellä[2]

ma lisää[3] kuulla[2] halusin[1]

ja selvitystä[2] vielä[2]

niin moniin[3] kohtiin[2] hämäriin[3].

Luo[2] vanhan[3] Stoolin[2] läksin[1] niin.

20. Häll' oli paikka[+] entinen[1]

ja työkin[+] samallainen[1].

Vastaani[2] lensi[1] ovellen[2]

jo katse[+] nurjamainen[1];

olipa, kuin ois kysynyt[1];

Vai _yökskään[2]_ ei saa[1] rauhaa[2] nyt[2]?

21. Mut muuttuneena[2] tulin[1] ma,

miel'[+] oli toisenlainen[1]:

»Luin[1] Suomen[3] viime[3] sodasta[2],

olenhan Suomalainen[1].

Mua lisää[1] kuulla[+] haluttais[1],

kenties _teiltä_ sitä sais[1]?»

22. Näin lausuin[1]. Silmäns'[2] ihmeissään[2]

luo[1] ukko[+] nuotastansa[2];

ne loistavat[1], kuin seisois[1] hän

edessä rintamansa[2]:

»Jotakin ehkä tietäisin [1],

olinhan siellä[2] _minäkin_».

23. Ma istun[1] olkivuoteellen[2];

sanella[2] Dunckerista[3]

hän alkaa[1], töistä[3] urhojen[4]

ja Malmi[3] kapteenista;

hänellä kasvot[+] kirkastuu[1],

Oi, kuinka hän nyt[2] kaunistuu[1]!

24. Hän veripäivät[2] nähnyt[1] on

ja käynyt[1] surman[3] tiellä[2],

ja _voiton_[2] nähnyt[1], _tappion_[2],

jonk' äityy[1] haavat[+] vielä[2];

_häll'_ on niin paljo[1] _muistissaan[1]_,

_maailma[+]_ mit' _ei_ muistakaan[1].

25. Siin' istuin[1] hiljaa[2], kuultelin[1],

ei sanaa[+] kadonnunna[1]:

puol'yö[+], kun sieltä[2] erkanin[1],

jo oli kulununna[1];

hän saattoi [1] minut ovellen[2],

mua iloisesti[3] kätellen[2].

26. Nyt[2] viettää[2] yhdess'[2] aljettiin[1]

eloa[3] hauskaa ratki,

_murehet[2], riemut[2]_ jaettiin[1]

ja yksin »vaakunatki»[2].

Nyt[2] olin vaan _yl'oppilas[1]_,

_hän suurempi[1]_ kuin _kuningas_.

27. Ja ukon[3] suust'[2] on[1] tarutkin[+]

ne, joita laulan[1] tässä.

Niit' usein[2] öisin[2] kuultelin[1]

pärehen[2] liekinnässä[2].

Ne korutont'[2] on kertomaa[1],