Chapter 3 of 5 · 3972 words · ~20 min read

Part 3

Sointu riippuu suuresti siitä, missä määrin lukija voi sääntöjen mukaisesti käyttää äänivarastoansa ja esiintuoda kappaleen henkistä sisällystä, vaan ensisijassa kuitenkin äänen luonnollisista ominaisuuksista. Kaunolukijan äänen tulee olla _sointuisan, voimakkaan ja kestävän_, sillä tulee olla _laajuutta ja taipuvaisuutta_.

Sointuun vaikuttaa kaksi pääasiaa: äänen täyteläisyys ja puhtaus. Jokainen ääni, jolla ei ole luonnonomaisia vikoja, on täyteläinen, kun sitä pidetään mediumissa.

Sääntönä äänen kasvattamisesta luonnonomaiseen täyteläisyyteen on:

Seiso vartalo suorana; varsinkin täytyy rinnan, pään ja puhekoneiston olla luonnollisessa ja vapaassa asennossa. Anna äänen asettua luonnonomaiseen keskiväliseen asemaansa. Hengitä syvään, levollisesti diafragmalla. Suu on puhuessa avattava niin että hampaat vähän näkyvät. Huulien ja kielen liikkeet olkoot voimakkaat, vaan sen ohessa vapaat.

Äänen puhtaus.

Puhdas on ääni silloin kuin eivät sekaäänet pääse hämmentämään tai heikentämään sen voimaa. Epäpuhdas ääni on käheä ja korahteleva.

Äänen kähäjäminen riippuu usein jänteiden sairaloisuudesta, vaan paranee silloin tietysti lääkärin avulla; mutta useimmiten riippuu se myöskin puutteellisesta harjoituksesta ja voimistuttamisesta.

Äänen voima ja kestävyys.

Äänen _voima_ ilmestyy yksinäisten voimakkaiden äänten ilmaisemisessa, sen _kestävyys_ niiden jaksottain lausumisessa.

Äänen kasvatus voimakkaaksi ja kestäväksi.

1) Asettakaa äänenne _medium-asemaan_ ja harjoittakaa sitä ahkerasti lausumalla yhä pitempiä kappaleita kerrassaan, _vaan hyvin hitaasti_.

2) Alussa heikosti ja hyvin hitaasti; lisätkää vähitellen voimaa, yhä pidättäen ääntänne mediumissa. Tämä on _portamento-harjoitus_ ja perustuu vokaaleihin.

3) Lausukaa ensin hitaalla tempolla, jota vähitellen muutetaan nopeammaksi; mutta luku ei kuitenkaan saa käydä epäselväksi.

4) Lisätkää sitten vähitellen sekä äänen voimaa että tempon nopeutta.

Tämä on _volubiliteetti-harjoitus_ ja perustuu konsonantteihin.

Portamento.

Portamento syntyy siten, että lausuja antaa äänen viipyä erityisissä kielen osissa ja sitoo äänet toisiinsa saattamalla vokaalit ja diftongit voimakkaasti sointumaan. Vokaalien muodostus on niinmuodoin portamenton ensimmäinen ehto. Mutta meidän tulee tarkasti erottaa toisistaan portamento ja äänen _venyttäminen_, joka viimeksi-mainittu on ruma tapa. Venyvä ääni viipyy myöskin yksityisissä kielen osissa, mutta viipyy yli määrän, joten lausunto muuttuu pitkäveteiseksi ja laahaavaksi. Samalla siitä katoaa sointuisuus, joka ehdottomasti kuuluu portamentoon. Laahaava ääni venyttää vähemmän tärkeitä kielen osia liiaksi ja siten hävittää oikean suhteen kielen osien väliltä, häiriten myöskin ajatuksen yhteyttä. Ääni ei saa vaikuttaa yksinomaan sointuisuudellaan, vaan sen tulee vastata sisällystä.

Lausujan, joka on saavuttanut äänenmuodostuksen teknillisen taidon, tulisi siitä syystä valita sellaisia kappaleita, joiden kokoonpano, sisällys, runomitta ja koko luonne vaatii tyyntä ja hidasta lausuntoa. Sellaiset ovat esim. hexametrilla kirjoitetut runoelmat sekä Runebergin »Salaminin kuninkaat».

Aaropa, mielevä mies ˇ olut-astian ottavi hellyin, Katseen nostavi korkeellen, jott' uhkuva kyynel ˇ Silmäst' tuskin kieritä voi, sekä lausuvi riemuin: Kiitos, kunnia Luojallen, joka teille mun ohjas! Monta ma koettanut oon, kamalintapa harmajapäälle ˇ

Ain' yhä kulkea on | kuni taivaan liitävä pilvi, Konsana | löytämätä ˇ lepopaikkaa kaihoamaista. Mieroa käydessäin' | minä ˇ tuskaa täynn', | useasti Katsoin tieltäni kalmistoon | sekä aattelin: Aaro, Kas, katalimmallai ˇ kyläkunnan tään asujalla ˇ Suojasan aidan tuon sisäpuoll' | on lohtu ja linna; Sultapa tietymätöin, mihin uupuin | painuvi pääsi, Kalman maassaki | vieraaks' jäät, kuten oot elämässä.

(Hirvenhiihtäjät.)

Oi onnettoman, kohtaloa! Jumalat, Kosk' ompi väkivallan tulva paisuva ˇ Salpansa löytävä? Vai ettekö te nää | Kuink' aina paha paisuu, hyvää poljetaan.

— — — Mut' tiedä: verkon saaliilla | niin kauan kuin ˇ Voin lampaan lunastaa | ja viinipisaran, Oot uhritulen niemeltäni näkevä. Ja voimani jos pettää, jos mä merestä ˇ En antimia pyytää voi, niin uhriksi | Mä kakkaan poikki tämän heikon käteni | Ja jumalille | lahjaksi ma poltan sen, Edestä kuninkaani, onnen entisen, Ja että nähdä saisin pojanpoikansa | Ja sukunsa myös täällä vielä loistavan.

(Salaminin kuninkaat.)

Volubiliteetti.

Äänen volubiliteetti taas riippuu lukijan kyvystä lausua sanat ja lauseet nopeasti, mutta tarkasti ja selvään. Portamento perustuu _vokaalien_ muodostukseen, volubiliteetti taas _konsonanttien_ muodostukseen. Hidas ja kankea kieli ei pysty keveästi ja nopeaan muodostamaan konsonantteja ja siitä syystä se ei kykene täyttämään tehtäväänsä silloin kuin tarvitaan taipuvaisuutta. Portamentoa kysytään silloin kuin tulee ilmaista ihanteellista tyyneyttä ja ylevyyttä, arvokkaisuutta ja miettiväisyyttä, jota vaatii esim. epoksen ja antiikkisen runouden esitys. Volubiliteetti sitävastoin on välttämätön, kun tahdotaan esittää vilkasta keskustelua sekä intohimoa ja tunteenpurkauksia. Ainoastaan ahkeran harjoituksen kautta voipi tottua esittämään ylempäin säätyjen keveää keskustelua, jossa kartetaan liian huomattavia ja voimakkaita äänenpainoja. Täytyy sujuvasti ja luontevasti sitoa toisiinsa eri kielen-osat ja antaa äänen keveästi liukua voimakkaiden painojen ohitse. Jos yhden ainoankin äänen muodostaminen tuottaa lausujalle vaivaa, tulee kevyt ja sujuva keskustelu jossain määrin häirityksi. Sen, joka tahtoo oppia esittämään keskustelukieltä, tulee valita luettavakseen esim. keskusteluja romaaneista ja näytelmäkappaleista, joissa kuvataan ylempien säätyjen elämää.

Volubiliteetti-taito estää intohimoisia tunteita puhkeamasta hillitsemättömään, epäselvään sanatulvaan. Harjoituskappaleiksi valitaan sellaisia, joissa on nopea temppo, esim. tulipalo Schillerin »Laulu kellosta» ja Maria Stuartin puhe Elisabethille, jossa puheessa loukatun sydämmen tunteet koskena kuohuvat.

Kuulkaa, | vaikk'ei tulta näy, | Kellot käy! — Taivaskin Ruskottavi: Päivän rant' | ei hohda niin! Kansa kiljuu: Auki tie! Vettä vie! Tuli patsain läikkyy, liekkuu, Paikoin viihtyy, toisin kiihtyy, Piiput horjuu, hirret jyskää, Maahan | sorttiin pylväät ryskää, Pylväät ryskää, räystäät särkyy, Äidit tyskää, lapset parkuu, Karja vinkuu, Hyppii, sinkuu: Kaikki liehuu, laahaa, liikkuu, Kantamusten alla kiikkuu, Kätten kautta kiitävillä ˇ Ämpärillä ˇ Vettä saadaan ruiskun juoda, Kaarin korkein liekkiin luoda. Ulvoin | joutuu myrsky siihen | Tulen voimaa auttamaan, Liekki lentää aittahan, Tarttuu siellä kuiviin orsiin, Seinähirsiin, paksuin parsiin | Kiitää, telmää sillä pohdin | Että luulis vievän maan ˇ Vakavilta juuriltaan, Töytää taivaankantta kohdin ˇ Vallatoin.

(Laulu kellosta.)

Maria.

Ma mieltä maltoin, niinkuin ihminen Sit' tehdä voi. Pois veltto tyyneys, Taivaasen lennä kärsivällisyys! Siteesi katko viimeinkin ja nouse Kätköstäs kauvan pidätetty viha — Sa, joka basiliskin poljetun Varustit murhakatsehella, pane Nyt kielelleni nuoli myrkytetty — — — —

Saastutettu on Englannin valtaistuin äpärällä, Pettänyt Brittiläisten jalon kansan On kavala, on ulkokullattu. — Jos oikeus sais vallan, eessäni Te mullassa nyt makaisitte, sillä Englannin kuningatar olen minä.

(Maria Stuart.)

Äänen laajuus ja taipuvaisuus.

Äänen _laajuudella_ ymmärrämme runsaampaa tai vähempää eriasteista äänivarastoa.

Kun ääni mediumissa on saavuttanut tarpeellisen voiman, harjoitetaan syvä ja korkea ääni samalla tavalla.

i e Skaala-harjoitukset: ääniasemat a medium-asema. o u

Äänen _taipuvaisuudella_ tarkoitamme sitä sujuvuutta ja vienoutta, jolla ääni siirtyy ääniasteesta toiseen.

Esim. Äänen tapaamista. Ottakaa joku lause tahi runo; siirtykää nopeasti asemasta toiseen, esim. u-asemasta a-asemaan; a-i, e-o, j.n.e.

Huulten harjoitus.

1. Aukaise suu niin auki kuin mahdollista. Tarkasta kieltä, kitaa ja kitalakea, jonka jälkeen suu taas suletaan voimakkaalla jäntere-liikkeellä. Uudista tätä harjoitusta useampia kertoja peräkkäin.

2. Aukaise suuta niin paljon että sormi sopii huulten väliin, vedä suupieliä toisistaan niin että kumpaakin rajoittaa vertikaaliviiva, ja supista sitten huulet jälleen, niitä hieman ulostyöntäen, kuten esim. viheltäessä. Uudista usein tämäkin harjoitus ja anna huulten asennon vaihdokset käydä nopeasti ja voimakkaasti.

3. Tee samat liikkeet suljetuilla huulilla.

Näitä harjoituksia tulee tehdä joka päivä, pari, kolme kertaa päivässä, vaan ei niin kauan kerrallaan että väsyy.

Kielen harjoituksia.

1. Pidä suu vallan auki ja ojenna kieli suoraan ulos suusta niin kauas kuin voit. Vedä sitten kieltä jälleen suuhun nopeasti ja voimakkaasti, niin että se asettuu suoraan leveään asemaan suun pohjaa vastaan, koskettaen hampaiden alariviä etureunallaan. Pidä tätä harjoitusta tehdessäsi huulia ja leukaa niin hiljaa kuin vaan voit.

2. Aseta kielen kärki hampaiden alariviä vastaan ja vedä kieli sitten taaksepäin samaten kuin edellisessä harjoituksessa.

3. Pidä kieltä niin litteänä kuin mahdollista, nosta sitten kielen kärki hitaasti pystysuoraan asentoon kitalakea kohden ja laske se jälleen hitaasti luonnolliseen asentoonsa.

4. Aseta kieli niinkuin edellinen harjoitus neuvoo ja kuljeta siinä asennossa ollen kielen kärkeä toiselta sivulta toiselle, niin että sen kärki tekee puolikaaren kitalakea vastaan.

Nämä harjoitukset, kuten edellisetkin, ovat tehtävät peilin edessä ja joka päivä, vaan ei niin kauan että väsyy.

Aluksi tuntunevat nämät harjoitukset vaikeilta, ehkäpä mahdottomiltakin, vaan vähittäin käy kankein ja itsepintaisinkin kieli taipuisaksi ja tottelevaksi.

VI. KAUNOLUKEMISEN HENKINEN SISÄLLYS.

Otaksukaamme että on olemassa henkilö, jonka puhekoneisto on kaikin puolin täydellinen ja hyvä. Hän on harjoituksen avulla muodostanut äänensä taipuvaiseksi, tasaiseksi ja kauniiksi. Hän voi käyttää syvää, medium- ja korkeaa ääntä aivan sujuvasti ja säännöllisesti. Hän aspireeraa ja respireeraa oikein ja aivan kuulumatta. Hän ääntää puhtaasti ja artikuleeraa voimakkaasti ja säntillisesti. Hän ilmaisee tarkkaan paussit ja hänen esitystapansa ei ole hätäilevä eikä hidas, vaan maltillinen ja selvä. Onko hän siis nyt täydellinen esittäjä eli lausuja? Ei, hän on ainoastaan virheetön lukija. Hän voi selvästi lukea jonkun vuosikertomuksen, komitean lausunnon, sanomalehti-kirjoituksen tai muuta semmoista, — ja hyvä se on sekin, mutta taiteellista kaunolukua se ei vielä ole. Taiteellisen kaunolukijan tulee voida lausua kaunokirjallisia teoksia, ja siihen ei selvyys yksin riitä. Siihen vaaditaan luonnonomaisia taidelahjoja. Lausunnossa on taiteellinen puoli, jota ei kukaan saavuta ainoastaan teknillisen opetuksen avulla. Sen laita on kuten musiikin, jota ei voi oppia yhtä säännönmukaisesti kuin matematiikkaa. Sääntöjä tuntemalla ja käyttämällä voipi kyllä oppia lukemaan oikein, mutta ei milloinkaan taiteellisesti. Jos tahdotaan oppia taiteellisesti lukemaan, täytyy sekä opettajalla että oppilaalla olla mielikuvitusta, tunnetta ja sisällistä elämää.

Voivatko siis kaikki harjaantua kaunolukijoiksi? Ei samassa ajassa, eikä samassa määrässä. Mutta kuitenkin voivat henkilöt, joilla on hyvät äänilahjat ja hyvä äly, jotenkin hyviksi harjaantua, vaikka ei heillä olisikaan aivan tarkkaa korvaa tunteen ilmauksien vaihtelua käsittämään.

Mihin ominaisuuteen siis perustuu likinnä tämä taide? Luonnonomaiseen hienotuntoisuuteen, hienoon korvaan, terävään älyyn ja kauniiseen äänilahjaan.

»Lue niinkuin puhutkin», sanotaan. Sopiihan sekin, vaan ainoastaan sillä ehdolla että puhutaan hyvin. Tavallisesti kuitenkin puhutaan rumasti ja huolimattomasti. Jos puhumme niinkuin luemme, niin puhe kuuluu pedanttiselta, jos taas luemme niinkuin puhumme, niin se kuuluu huohmattomalta. Löytyy paljon ihmisiä, jotka keskustelevat varsin hyvästi, mutta kuitenkin »puhuvat» huonosti. Sen, joka toivoo oppivansa hyvin lukemaan, tulee siis oppia hyvästi puhumaan, ja päinvastoin.

Ryhmittele lauseen sanat määrättyyn järjestykseen, erota hengityspaussilla, äänenpainolla ja tempolla lauseen pääajatus sivuajatuksista, laske tarkkaan edeltäpäin paussien pituus ja paljous, tutki loogillisien sekä välimerkkipaussien vaatimukset. Tähän lisättäköön, että säännöt ovat ja jäävät säännöiksi, ja vaikkapa ne tarpeellisiakin ovat, niin on kuitenkin aina pääasiana oleva se, että tulee asettua kirjailijan kannalle, koettaa niin eheästi kuin suinkin käsittää hänen ajatuksiaan ja tuntea hänen tunteitaan.

LUKEMISEN LUONNOLLISUUS.

Ensimmäinen hyvän lukemisen tunnusmerkki olkoon siis hyvä ja luonnollinen puhuminen, semmoinen, joka herättää henkistä sulotuntoisuutta. Luonnollisella puhumisella ymmärretään senlaista puhetta, joka keveästi ja vapaasti käyttää niitä keinoja: äänenpainoja ja äänenväriä, joita tarvitaan puhutun asian sisällystä ja tunnevaihettelua ilmaisemaan. Jos sitten puhutun asian sisällys on joko iloinen, surullinen, rukoileva, käskevä j.n.e., taikka jos kappale sisältää selityksen jostain asiasta, keskustelua tahi muuta semmoista, tulee sitä semmoisella äänellä ja painolla esittää, että kappaleen vaihetteleva sisällys käy kuulijalle selväksi.

Meidän on myöskin muistaminen, ettei esitykseen saa vaikuttavaa luontevuutta, _elleivät kasvojen ilmeet kuvaa sisällystä_. Mutta jos esittäjä kvantitatiivisesti ja kvalitatiivisesti käsittää luetun sisällyksen, niin mimiikki johtuu itsestään ilman erityisiä voimanponnistuksia, kuten tavallisessakin puheessa.

Niinkutsuttu mekaaninen sisäluku on sanain ja lauseiden yksitoikkoinen lukeminen, kerrassaan vaihettelemattomalla äänellä; sitä ei koskaan tapaa luonnollisessa puheessa. Jos silloin tarkkaa lukijan kasvoja, huomaa että ne ovat melkein liikkumattomat, ja siitä syystä hänen esityksensä tuntuukin aivan luonnottomalta.

Vaan tätä yksitoikkoisuutta välttäessään tekee tottumaton lukija usein toisen, ikävämmän virheen: hän panee virheellisen painon. Koettaessaan saavuttaa tarpeellista äänenvaihettelua, panee hän toisia äänenpainoja, äänivaihetteluja ja pausseja, kuin mitä kappaleen sisällys ja luonnollinen puhe vaatii.

Kuuluuko, tuntuuko, sointuuko tämä luonnolliselta? Tämä tulee olla alkavan lukijan ensimmäinen ajatus, kysymys ja huoli, sovittaessaan kaunoluvun sääntöjä omaan lukemiseensa. Sointuako lausuttu lause niin vapaalta ja luonnolliselta, kuin puhuttu lause? Jos se sointuu vapaasti, keveästi ja luonnollisesti, niin se on oikein lausuttu, vaan jos se ei soinnu, niin silloin on joko loogilliselle painolle taikka tunnetta ilmaisevalle painolle tai pausseille annettu liian suuri tai liian pieni vaikutusvoima, eikä ole tarkasti sitä ilmaistu, mitä kappaleen sisällys vaatii ilmaisemaan. Tulee siis jatkaa harjoitusta kunnes lausunto käy luonnolliseksi, vapaaksi ja kappaleen sisällykseen mukaantuvaksi.

Jos esim. on ylevämpää ainetta käsittelevä kappale lausuttavana, ei tietysti siinä sovi se jokapäiväinen puheääni, jota käytetään jokapäiväisistä ja vähäpätöisistä asioista puhuttaessa.

Ihmisen sisällinen tila, hänen mielikuvituksensa ja tunteensa, hänen halunsa, himonsa ja mielialansa eivät ilman ainoastaan hänen äänessänsä, vaan myöskin äänen erinäisessä painossa, korkeudessa, täyteläisyydessä ja syvyydessä sekä myöskin lausunnon kiiruullisuudessa, hätääntymisessä tai rauhallisuudessa.

Esim. kun lausutaan käskyä taikka puhutellaan kaukana olevata henkilöä, niin on ääni korkealla, mutta rukousta lausuttaessa on ääni keskusääntä alempana, esim. 0a asemassa.

Tavallisella äänellä eli medium-äänellä lausuttaessa on temppo kuten äänikin tavallisen tasainen, samaten noudattaa temppo aina äänen korkeutta, niin että korkealla äänellä lausuttaessa on myös temppo vilkkaampi, matalammalla äänellä on temppo hitaampi, j.n.e.

Liikettä tahi toimintaa saatamme esittää ainoastaan tempon avulla.

Temppo-merkkejä: nopea temppo (¨), tavallinen temppo (--), hidas temppo (—).

Esimerkki:

¨ylös karkas taas,¨ ¨huus' miehillensä | ja hyökkää' päin,¨ | ¨avas tien | läpi joukkojen piirittäväin,¨ | —ja kaatui vasta,— --kun ehti-- ˇ --väen riemuvan luokse näin.--

—Eik' aikaakaan, niin liekin jo on levinnyt—ˇ —niin kauas leimahtain | kuin silmä kantaa;— --sanoja lentää, | uusia taas lähtee nyt,-- --takaisin | kääntyy joukot, pois jo käsketyt,-- --ja Hertzenkin jo ryntää vasten rantaa.-- --Kaikk' esteet | sortaa voittokulku tuo,-- --jo katkaistu on sotavoima suuri,-- ¨ja avuks' | Turun urhot rientää luo,¨ ¨ja Gripenberg | hän Hämeen poikiansa tuo¨ˇ ¨hurraten, rivit vankkana kuin muuri.¨

HUOMAUTUKSIA ERILAISTEN TUNTEIDEN ESITTÄMISESTÄ.

Tunteet saatamme jakaa kahteen ryhmään: muodollisiin ja laatuperäisiin eli kvalitatiivisiin tunteisiin. Näiden lisäksi on olemassa mielentiloja, jotka aina jossain, määrin ovat sairaaloista laatua; niitä sanomme afekteiksi.

Muodolliset tunteet ovat kolmea laatua:

1. 'Virkistys' ja sen vastakohta 'rasitus', 'vaivaantuminen'.

2. 'Mielihyvä' ja sen vastakohta 'mielipaha'.

3. 'Odotus' ja sen vastakohta odottamattoman tapauksen aikaansaama 'hämmästys'.

'Virkistys' on mieluisa tunne. Sitä ilmaistessa tulee puhua vilkkaasti, keveästi, mutta ei hätiköimällä. Ääni iloinen ja raikas.

'Rasitusta', 'vaivaantumista' ilmaisee raskas temppo, lyhyet paussit, syvä ääni ja vaivaloisesti ponnistamalla lausutut sanat.

'Mielihyvää' ilmaisee vilkas temppo ja raikas ääni, jotavastoin 'mielipaha' ilmaistaan puhumalla hitaasti, ikäänkuin empien ja viivyttelemällä, sekä käyttämällä emphatisia pausseja.

'Odotusta' esitettäessä tulee äänen ilmaista levottomuutta. Jos odotus on iloista laatua, luokoon toivo ääneen iloisuutta, sillä odottaja ajattelee mielihyvällä toivottua tapausta. Jos taas odotukseen sisältyy surua ja tuskaa, tulee hitaalla tempolla osoittaa, kuinka vastenmielistä odottajan on kuvailla pelättyä tapausta mahdolliseksi.

Odotuksen vastakohta on 'hämmästys'. Joko hämmästys on iloista tahi ikävää laatua, tulee sitä aina ilmaista siten, että ääni alussa ikäänkuin tukehtuu. Jos hämmästys on odottamattoman ilon aikaansaama, muuttuu puhe yhtäkkiä vilkkaaksi, temppo kevyeksi. Mutta jos hämmästys on äkkinäisen surun synnyttämä, pysyy ääni edelleen tukehtuneena, temppo käy yhä hitaammaksi ja paussit pitenevät. Tahi myöskin, kun henkilö, jota tuska on odottamatta kohdannut, on hetken aikaa henkeään pidättäen ollut ääneti, alkaa hän äkkiä puhua kiihkeästi, joka osoittaa että tuska on saanut hänen mielensä pois tasapainosta.

Kvalitatiiviset tunteet jaamme kuuteen ryhmään: 'älyllisiin', 'esteetillisiin', 'moraalisiin' ja 'uskonnollisiin' tunteisiin, joihin liittyvät myös 'itsetunto' ja 'myötätunto'.

'Älyllisiä' tunteita ilmaistaan yleensä kirkkaalla, puhtaan sointuisalla äänellä. Mielihyvää, jonka totuus meissä herättää, ilmaisee iloinen ääni, mutta erhetyksen tuottama suru sortaa äänen alakuloiseksi. Älyllinen tunne on myöskin se tyydytys, jonka tuottaa ajatustyön tahi jonkun taitavuutta kysyvän tehtävän onnistuminen. Tällainen kevyt, riemuisa tunne esiintyy usein eepillisissä ja draamallisissa runoelmissa. Tämän tunteen vastakohtaa, arkuutta, epävarmuutta, itseluottamuksen puutetta kuvataan tietysti päinvastaisella äänensävyllä sekä hitaammalla rytmillä.

'Esteetillisten' tunteiden alana on _kauneuden_ maailma. Sellaisia tunteita ovat ihailu, vastenmielisyys, inho. Nämä luovat aina jossain määrässä kiihtymystä puheeseen. On olemassa kolme esteetillistä perustunnelmaa: suloisen synnyttämä _ilo, ylevän_ aikaansaama _innostus_ ja _koomillisen_ herättämä _ilostuminen_. Suloinen synnyttää meissä niin mieluisan tunteen, että sekä äänen sävyssä että tempossa ehdottomasti ilmenee väreilevää eloisuutta. Erityinen suloisuuden laji on sellainen, joka herättää _mielenliikutusta_. Se esiintyy monessa muodossa, etenkin ilmenee se usein elegiassa ja luopi surunsekaista suloa ääneen. Tällaisessa runoudessa esiintyy milloin vienoa hellyyttä, milloin taas syvyyttä, milloin liikuttavaa sydämmellisyyttä, ja silloin, jos koskaan, täytyy lausujan tuntea, voidakseen runossa esiintyvää tunnetta ilmaista. Ylevä herättää juhlallisen, ihailevan mielialan taikka myös pyhää pelkoa. Juhlallista tunnetta ilmaisee voimakas, sointuisa ääni ja portamento; temppo on oleva juhlallinen. Pyhää pelkoa kuvaa nöyryyttä ilmaiseva ääni ja viivyttelevä lausumatapa. Äänessä ei saa ilmaantua huolestumista eikä surkeutta.

'Koomillisuuden' synnyttämät tunteet ovat erityinen ryhmä esteetillisiä tunteita. Niitä tulee useimmissa tapauksissa esittää raikkaalla eloisuudella. Koomillisuuden aikaansaamaa hämmästystä kuvaa paussi, jota tavallisesti äkkiä seuraa iloinen nauru. Joskus on luetun sisällys sitä laatua, että esittäjän täytyy sekä nauraa että itkeä, mutta joka ei osaa nauraa ja itkeä todenmukaisesti, älköön tehkö sitä ensinkään. Muutamissa tapauksissa on sisällys sitä laatua, että lukijan tulee pysyä _totisena_, vaikuttaakseen koomillisemmin. Niin on laita etenkin saduissa ja kertomuksissa, mutta etenkin draamoissa. Sellaisissa tapauksissa tulee panna sanoille selvä ja huomattava loogillinen paino.

'Moraaliset' tunteet ovat _hyvyyden_ maailmasta. Tällaisia ovat siveellinen innostus, siveellinen viha, mutta myöskin siveellinen liikutus. Ihailua, jonka jalo teko meissä herättää, on kuvattava äänellä. Moraaliset tunteet luovat ääneen jossain määrin juhlallisuutta. _Tahdonvoimaa_ ilmaistaan tyynellä ja itsetietoisella voimalla, _oikeudentuntoa_ selvällä äänellä ja korollisella esityksellä, _oikeutta_, joka kostaa pahan ja palkitsee hyvän, juhlallisesti. Erittäin vaikuttava on ääni, jota hallitsee puhdas ja vilpitön _hyväntahtoisuus_. Tuon tyyneen, kirkkaan, levollisen ja sovinnollisen sävyn saapi ääni ainoastaan silloin kuin mieli täydellisesti _ymmärtää_ toisen mielen.

'Uskonnollisia' tunteita esitettäessä on äänessä yleensä juhlallisuutta, mutta kuitenkin luovat eri tunteet: kiitollisuus, rukous, luottamus, toivo, katumus, eri vivahduksia ääneen. Näitä tunteita tulee ilmaista vilpittömästi, koruttomasti, tyynesti ja lempeällä arvokkaisuudella.

'Itsetunnon' perustuksena on tieto omasta arvosta. Kun tämä tunne kiihtyy, johtaa se oman itsensä ihailuun, ylpeyteen, vallanhimoon, joita tunteita ilmaistaessa siis tulee käyttää kaikkia niitä keinoja, joilla kuvataan itsetuntoa, mutta niiden tulee esiintyä jyrkemmässä ja voimakkaammassa muodossa. Painot voimakkaat, puhetapa katkonainen, äänessä tylyyttä, kovuutta, jopa ivaakin. Tällaisten tunteiden vastakohtina ovat nöyryys, arkuus, tunto siitä että tahto on heikko, j.n.e. Niitä ilmaistaessa on temppo hidas, ääni pehmeä ja epävarma. _Jaloa_ itsetuntoa kuvattaessa ei äänessä saa olla vähintäkään ylpeyttä, sillä se hävittää kokonaan ylevän vaikutuksen. _Myötäkuntoisuus_ on joko _sääliväisyyttä_ tai _osanottoa toisen iloon_. Sääliväisyyttä kuvaa syvä, sydämmellinen äänensävy, jossa ei saa esiintyä vähääkään teeskentelyä eikä liioittelua. Iloista osanottoa ilmaistaan vilkkaasti ja lämpimän innokkaasti. Näiden tunteiden vastakohtina ovat ylimielisyys, vahingon ilo, teeskennelty osanotto, joita kaikkia tulee, sisällyksen mukaan, joko voimakkaammin tahi vähemmän voimakkaasti esittää. Ääni on oleva joko kumea, katkera ja pilkallinen tahi kavalan lempeä ja ystävällinen.

Afektit syntyvät joko siitä, että joku tunne, esim. viha, valtaa mielen niin, ettei ihminen kykene itseänsä hillitsemään, tai myöskin syntyvät ne siitä, että kaikki tunteet tukehtuvat, esim. kauhun vaikutuksesta. Jotta voisimme kuvata afekteja, tulee meidän tarkasti tutkia kuinka ne elämässä ilmenevät ja esittää ne todellisuuden mukaan niin tarkasti kuin mahdollista. Samalla täytyy koettaa asettua henkilön mielentilaan ja äänellä sekä puheen rytmillä kuvata sitä. Täydellisesti saapi afekteja tuoda esiin ainoastaan näyttämöllä. Lausuessa täytyy ne esittää jossain määrin hillittyinä.

Afekteista, jotka liittyvät _muodollisiin_ tunteisiin, mainittakoon _ilo_ ja _riemastus_. Vilkkaat huudahdukset, korkeampi ääniaste, tempon huomattava nopeus ovat ilon tunnusmerkkejä. Syvä surumielisyys, kiihkeät, myrskyiset tuskan purkaukset ilmaisevat ilon vastakohtaa. _Odotus_ voipi pitkittyneenä muuttua _kärsimättömyydeksi_. Sitä kuvaa nyrpeä ääni, nopea temppo, jota keskeyttävät äkkinäiset paussit ja huudahdukset, jotka ikäänkuin kiirehtivät odotettua.

'Hämmästys' taas voipi muuttua _pelästykseksi, kauhistukseksi_, joka on kamalimpia afekteja, ja se saattaa johtua sekä mieluisesta että vastenmielisestä tapauksesta, joka mielen yllättää. Huudahdukset, usein kimakat huudot, katkonainen, epäselvä ja sammaltava puhe, äkkiä lausutut sanat ja sulkeutunut, jopa kaiuton ääni ovat kauhistuksen ilmaisukeinoja. Tässä kysytään tietysti suurta taitoa ja tottumusta, jotta esitys voisi tulla todelliseksi ja vaikuttavaksi; taitamaton esitys herättää naurua.

Kvalitatiiviset tunteet _toivo, huoli, epäilys_ voivat, muuttua afekteiksi, jotka joksikin aikaa saattavat henkilön pois tasapainosta. Hillitön toivo voipi muuttua _haaveiluksi_, liiallinen huoli _tuskaksi_ ja epäilys _epätoivoksi_.

'Haaveilua' kuvaa juhlallinen, innokkaan sointuisa ääni ja nopea, sujuva temppo; tuskaa ilmaisee kangertava puhe ja puristettu, tuon tuostakin tukehtuva ääni. 'Epätoivoa' todistavat syvät huokaukset ja tuskan huudot. Toivotonta mielialaa kuvaillaan kolkolla, kaiuttomalla äänellä ja katkonaisesti lausutuilla sanoilla.

Kaikkia näitä afekteja tulee eepillistä ja lyyrillistä runoutta esitettäessä lieventää ja hillitä; ainoastaan draamallisessa runoudessa ne saavat esiintyä koko voimallaan.

Nuoria henkilöitä, varsinkaan lapsia, älköön pakotettako esittämään afekteja, eikä yleensä voimakkaita tunteen purkauksia. Iloisempi tahi synkempi äänenvälitys sekä nopeampi ja hitaampi temppo jo riittävät kuvaamaan runon yleistä luonnetta tahi tunteen laatua. Sitävastoin on selvää, että opettajan itsensä, _jos hänellä on siihen kykyä_, tulee ujostelematta, sielunsa koko voimalla esittää tunteita ja afekteja. Mutta hänen tulee aina pysyä valppaana ja olla arvostelussaan ankara itseänsä kohtaan, voidakseen esittää tunteet koruttomasti ja liioittelematta, mutta todenmukaisesti ja vaikuttavasti. Muuten hän auttamattomasti vahingoittaa.

'Esteetilliset' ja 'uskonnolliset' tunteet voivat muuttua mielentilaksi, jota sanotaan _ekstaasiksi_ eli haltioissa oloksi, jos kauniin ihaileminen valtaa koko sielun ja mielen. Tätä mielentilaa kuvaavat äänekkäät huudahdukset tai sanattomaksi joutuminen, mutta myöskin äänessä ilmenevä lämpö ja autuaallinen ihastus.

Moraalinen mielipaha voipi muuttua _häpeäksi, kiihkeäksi katumukseksi_, mutta myöskin _epätoivoksi_.

'Häpeän' ulkonaisina ilmaisukeinoina ovat lyhyemmät tahi pitemmät paussit, epäröivä, matala, melkein kuiskaava ääni. 'Katumusta' ilmaistaan valittavalla äänellä ja äkkinäisillä huudahduksilla.

'Itsetuntokin' voipi muuttua afektiksi, jos loukkaus synnyttää mielessä _raivoa_. Samaten saattaa tuska, katumus, inho syntyä siitä, että itsetunto on heikontunut ja henkilö tuntee oman yksilönsä ikäänkuin kutistuvan.

Raivoa ilmaisee kiihkeä sanatulva, meluava, uhkaava puhetapa; itsetunnon heikontumista taas kuvaa vapiseva, melkein lamaantunut ääni.

Näitä kuten kaikkia muita afekteja kuvatessaan täytyy esittäjän noudattaa tervettä järkeään ja hyvää aistiaan, jotta hän ei eksyisi liiallisuuksiin ja luonnottomuuksiin. Draama suopi sijaa ankarimmillekin mielenpurkauksille, samaten myös balladi, vaikka kuitenkin vähemmässä määrässä.

Vielä sananen _liikuttavasta_. Esteetillisten tunteitten alalla ilmaisee liikutusta väräjävä ääni, jossa ilo ja suru ikäänkuin taistelevat keskenään. Moraalinen liikutus vaatii syvää, jopa juhlallista ääntä. Jos liikutus syntyy sellaisesta, joka on herättänyt meissä myötätuntoisuutta, luopi se ääneen vienoa sydämmellisyyttä sekä jaloa, mutta hillittyä innostusta.

Mainittakoon muutama sana 'tahdosta'. Tahtomisen eri asteita ovat _halu, toivo, kaipaus, mieliteko, himo_.

'Halua' kuvattaessa lausutaan toivomus painolla ja riuduttavan kiihkoisesti sekä kaihoavalla äänellä. 'Tahto' puhuu voimakkaasti, päättäväisesti ja valitsee käskevän puhetavan silloin kuin puhujalla on oikeus vaatia jotain. Mutta tahdonkin ilmauksissa on monta eri astetta. 'Rukoilevakin' ääni voipi olla käskevä. Varsinaisessa rukouksessa ja käskevässä rukouksessa on se erotus, että jälkimäisessä tapauksessa rukoilija tietää että hän varmasti voipi saavuttaa sen, mitä hän tahtoo. Tämä tieto ilmenee äänessä ja luopi rukoukseen tuon kaikki voittavan voiman. Erehdystä on luulla, että käskyä muka voidaan ilmaista ainoastaan äänen voimalla ja huudolla. Äänen voima tietysti riippuu luonteesta, mielialasta ja koko persoonallisuudesta, mutta tahto ilmenee enemmän _painossa_ kuin äänen _voimassa_.

'Mieliteko', 'taipumus', 'himo' ovat kestäviä sieluntiloja, jotka kiihtyneinä muuttuvat afekteiksi, joita ei enää saata hillitä. Himo semmoisenaan ei ole afekti; se on pysyväinen ja kiihkeä halu, joka on lakkaamattomasti suunnattuna samaan esineeseen. Esim. pelihimo ja juomahimo.

'Himoa' kuvattaessa tavallisesti lausutaan sanat venyttämällä, puhutaan kiihkeän intohimoisella äänellä ja tummalla äänivärillä, käyttämättä paljon voimaa.

'Rakkaus' ja 'viha' ovat sukua toisilleen siinä, että molemmat tahtovat omistaa esineensä, — rakkaus iloitakseen siitä ja viha hävittääkseen sen. Rakkaus ei semmoisenaan ole tunne, mutta siihen yhtyy tunteita sellaisia kuin mielihyvä rakastetun omistamisesta tai mielipaha siitä, että täytyy kieltäytyä omistamisesta. Samoin on vihan laita. Viha saattaa kohdistua ihmisiin, eläimiin tai esineihin ja sen syynä on silloin joko vastenmielisyys tahi luulotellun taikka todellisesti kärsityn vääryyden tai vahingon muisto. Silloin se on väärä ja hyljättävä tunne, joka ilmenee tavallisesti 'kostonhimona'. Sellaista tunnetta ilmaistaessa on äänessä katkeruutta, inhoa, ivaa, ilkeyttä ja vahingon-iloa. Luvallinen on sitä vastoin pahan vihaaminen, joka viha ei kohdistu _henkilöihin_.

Rakkaus saapi sointumaan ihmissydämmen hellimmät kielet ja se käyttää ilmaisukeinoinaan ihmisäänen kauneimpia säveleitä. Rakkautta ilmaistaessa on äänessä suloutta, vienoa hellyyttä ja hehkuvaa lämpöä; ääniasema saattaa kohota ja laskea äärimmäiseen asti ja puheen rytmissä sekä tempossa on vilkasta vaihtelua. Mutta koko esitykseen luopi erityisen luonteensa tuo suuri salaperäinen voima, joka ihanimpana ilmestyy rakkaudessa Jumalaan ja ihmiskuntaan.

Nämä ovat vaan yleisiä viittauksia erilaisten tunteiden ja afektien ilmaisutapoihin. Muuta ei voidakaan antaa kirjassa. Opettajan asia on käytännössä parhaansa mukaan ohjata oppilaita ilmaisemaan eri tunteet oikein ja johdonmukaisesti sekä karttamaan kaikkea luonnottomuutta ja liioittelua.

RUNOUDEN LAUSUNNOSTA.

Tuohon kysymykseen: »kuinka runoja on lausuttava?» vastataan useasti: »niinkuin suorasanaistakin lausutaan», — ja tätä noudattaen koetetaan siis lausuessa tasoittaa pois kaikkea erittäin runolle ominaista, joten saadaan muodostumaan sellaista, joka ei ole suorasanaista eikä runoakaan, vaan molempia sekaisin, ja se lukemistapa tekee tavallisesti kuulijaan mitä ikävimmän vaikutuksen. Toiset taas, »totuutta» tavoitellen, heittävät tavut, riimit, rytmit sikseen ja lausuvat ainoastaan oman tunteensa mukaan, taikka tekevät itsensä syypääksi yhtä ikävään virheeseen: koettavat ainoastaan saada _runotahdin_ oikein voimakkaasti esiintymään.

Näitten erhetysten välttämiseksi huomautettakoon: että lausunto-taito ei milloinkaan ole niin vaikea eikä niin välttämätön kuin juuri runoja lausuttaessa, sekä että ainoastaan pitkällinen harjoitus tuottaa taitavuutta. Runoa tulee tietystikin lausua runona, vaikka ilman skandeeraamista, ja esittää niin kuin runoilija on sitä ajatellut ja tarkoittanut. Lausuja antakoon rytmin kannattaa runollista sisällystä niin että sen siveellinen vaikutus valtaa meidän mielemme eikä huomiotamme kiinnitetä runoelman kokoonpanoon ja kaunistuskeinoihin.

Runon lausujan tulee asettua runoilijan hengenheimolaiseksi, joka häntä täysin ymmärtää, tuntien runoilijan ajatusjuoksun, mielialan ja tunnelman.

Sitäpaitse ei saa unhottaa että on yhtä monta tapaa lukea runoja kuin tehdäkin runoja. Ei siis sovi että Runebergiä esitetään Shakespearen tapaan, tai Moliere'a Schillerin tapaan j.n.e. Kutakin runoilijaa esitettäköön aina niin kuin runotuotteen omituinen luonne vaatii.