Chapter 2 of 5 · 3969 words · ~20 min read

Part 2

ne ota[1], kallis[1] synnyinmaa.

Maamme.

Vastakohtaisuutta ilmaiseva paino.

1. Laaksoa — kukkulaa; vettä — rantaa; pohjainen kotimaa — (edellytetty: muut kotimaat tai etenkin eteläiset seudut).

2. Katso edellä: 2. Edellytetyt ja kätketyt vastakohdat.

3. Täht'yömme (pimeys) — kesät kirkkahat (valkeus); Kuvineen — lauluineen (näkö — kuulo; tähtiyöt ja ihanat kesät: se mitä näemme; koskien kohinat ja honkain huminat: se mitä kuulemme).

4. Auroin (rauhan asein) — miekoin (sodan asein); auroin, miekoin (ulkonaisin asein) — miettehin (sisällisin asein); — piili pilvihin (pimeys = onnettomat olot) — loisti onnen paistekin (valkeus = onnelliset olot).

5. Sota (hyökkäys ihmisten puolelta) — halla (hyökkäys luonnon puolelta); hurmehen (ruumiillinen kärsimys) — kärsimykset (oikeastaan kärsivällisyys, henkinen kärsimys).

6. Meidänkin — (edellytetty: heidän, jotka silloin elivät); iloaan — huoltaan.

7. Verraten — kaikki (täällä on kaikki, mitä tarvitsemme sekä ruumiilliseksi että henkiseksi viihtymykseksemme).

8. Vettä — rantaa.

9. Loistoon kultapilvihin (missä on yltäkyllin elämän riemua) — köyhään kotikin (missä on elämän riemun puute); itkien huoattais (surua) — tähtein riemun (iloa ihanteellisessa merkityksessä).

10. Totuuden (siveellisen totisuuden, vakavuuden) — runon (iloisuuden); muistojen (entisyyden) — toivon (tulevaisuuden); onnees tyytyen (osoittaa vapauden ja ilon puutetta) — vapaa, iloinen.

11. Vielä kuorestaan (puhkeematon) — vapaaksi puhkeaa (puhjennut); lempemme (henkinen maaperä).

Vänrikki Stool.

1. Sotamies — vänrikki; ennen — nyt; arvoltaan vänrikki (ylennystä, ulkonainen loisto) — onni näytti menneen (köyhyyttä, todellisuus).

3. »Mensallain» (hyvät tulot opettajana) — armoleipä (ilman tuloja); Stool — (edellytetty: minä).

4. Minulla — Stool; »vaakunaa» (hyvää tupakkaa) — kototupakkaa (huonoa tupakkaa); sammaleen — (edellytetty: eikä lehdistä tehtyä tupakkaa); ei pulaa pahaa — silloin (pahassa pulassa); merenvahapiippu (kallis piippu) — niveräpiippu (halpa piippu).

5. Ja huolt' ei tuntis ollenkaan (ei muita suruja tuntenut, ainoastaan että) — viikset sais kasvamaan.

6. Muiden hädäst' — ilosta (minun iloni).

7. Stool — (edellytetty: me); loi nuottaa, imi piippuaan (hiljaista tointa) — meluumme; tuommoisen (vähäpätöinen henkilö) — aika mies (tärkeä henkilö).

10. Taas — ennenkin.

11. Ukko — (edellytetty: niinkuin minä); silloin — (edellytetty: myöhemmin).

12. Hän — ma; vänrikki — kuningas.

13. Lyhyttä (aistimin tajuttuna) — pitkäksyin (pitkä henkisessä merkityksessä, ikävän johdosta).

14. Kansiton (arvoton kirja) — muiden (arvokkaiden kirjojen).

17. Kallis (rakkautta) — pettua soit (tylyä kohtelua = ei rakkautta).

20. Yökskään — (edellytetty: kun päivällä ei saa).

21. Teiltä — (edellytetty: kun kirjasta en saanut).

22. Minäkin — (edellytetty: niinkuin ne, joista luit).

24. Voiton — tappion; häll'— maailma (toiset ilmiset); muistissaan — ei muistakaan (muistanut — unohtanut).

26. Nyt — (edellytetty: ennen); hän — (edel.: minä); yl'oppilas — suurempi kuningasta.

F. PERUSÄÄNTÄ ALEMPANA.

1. Pronomini.

Pronominit ovat tavallisesti perusääntä alempana syystä, että ne eivät semmoisenaan sisällä mitään ymmärrettä, vaan niitä käytetään varsinaisten ymmärresanain sijaisina, taikka niille antaa merkityksen ainoastaan suhde niihin ymmärresanoihin, joiden sijaisina ovat.

a) Personaalipronominit. Näitä ei Suomen kieli juuri käytä muita kuin 3:nnen persoonan pronominia, ellei lauseessa ole vastakohtaisuutta eli vertailua. Semmoisissa lauseissa kuin: _hän_ se on, — talo on _hänen_, on joku edellytetty vastakohtaisuus lausunnon perusteena.

b) Refleksiivipron. (itsekohtainen) _itse_ saa usein ja resiprokipron. _toinen_ aina vastakohtaisuutta ilmaisevan painon ja määräyspainon.

Esim. Hän[-] hoitaa[1] itseänsä[-]. Minne[2] nyt[2] aijot[1] sijoittaa[2]

itsesi[-].

Tahdotteko olla _itseksenne_. He tekivät sen _itsestänsä_. Minä _itse_.

c) Possessiivipron. painoton. Pääsanansa jälessä saapi se kvalitatiivisen painon, niinkuin esim. Isä meidän.

d) Demonstratiivi- ja determinatiivi pronominit _tämä, tuo, nämä, nuo, se, ne_.

Nämä pron., jotka ovat olemassa juuri viitatakseen johonkin toiseen, erotukseksi toisesta, saavat usein vastakohtaisuutta ilmaisevan painon, vaikkapa toinen puoli olisi edellytetty. Varsinkin tapahtuu tämä silloin kuin pääsanalla on relatiivinen (vertaileva) sivulause määrääjänä.

Esim. Se kuningas, jota _me_ pidämme suurimpana.

Kun pron. _se, nämä_ ovat yksinäisinä ja relatiivinen sivulause on määrääjänä, saapi se määräys- painon.

Esim. Se[+] ei[-] aina[2] ole[-] hullu[1], jota[-] hulluksi[2] huudetaan[1].

Poikkeus. Kun pronomineja tuo, nuo voidaan pitää adverbiaaleina edellytetyissä lauseissa, saavat ne painon. Painon saavat ne myös, kun ovat yksinäisinä tai merkitsevät samaa kuin tuo esine.

Esim. Pidän _tuosta_.

e) Interrogatiivipron. _kuka, ken, mikä, kumpi_ saavat vastakohtaisuutta ilmaisevan painon.

Esim. _Mikä_ mies hän on.

Suoranaisessa kysymyslauseessa saapi kysymyssana usein vastakohtaisuutta ilmaisevan painon.

Esim. _Kuka_ on tämän tehnyt? _Kummasta_ pojasta puhe on? _Kumpi_ siellä? (Pekka vai Paavo?)

Tavallisesti saapi kysymyssana, kun se on yksinäisenä, voimakkaan, mielenliikutusta ilmaisevan, siis kvalitatiivisen painon. Se osoittaa silloin joko rauhattomuutta, vihaa, uteliaisuutta tai iloa.

f) Relatiivipron. _joka, mikä, kuka, kumpi_ ovat painottomat.

Esim. Sijan[-] tiedät, kussa[-] synnyit, paikan tiedät, kussa[-] kasvoit. Te, joka[-] olette oppinut mies.

g) Indefiniittipron. _eräs, joku, jokainen_ saavat vieläkin vaihtelevamman ja usein vastakohtaisuutta ilmaisevan painon. Niistä sanoista, jotka merkitykseltään lähenevät adjektiivia, vaikka ne puhetavan mukaan käytettyinä eivät aina saa oikeaa merkitystänsä, on sääntönä että ne pronomiinisessa merkityksessä käytettyinä eivät saa painoa, mutta ne saavat taas painon silloin kuin niitä käytetään adjektiiveina.

Esim. Kaikki[-] ihmiset[+] pitivät[1] hänestä. Moni[-], joka tuskin osaa käydä, luulee osaavansa lentää.

Sitävastoin: Kaikki[1] ihmiset[+] ovat[-] kuolevaisia[1]. Monta[1] ihmistä[+] istuu[1] vielä[2] salissa[2].

h) Yksikään käytetään adjektiivisesti nominin kanssa ja saa silloin adjektiivin painon.

Esim. Ei _yhdelläkään_ ihmisellä ole puhdas omatunto. Tehtiinkö päätös _yhdestäkään_ kysymyksestä.

i) Mikään, kun se on pääsanan jälessä, saa painon. Esim. Ei Suomen järvissä ole _missään_ suolaista vettä.

j) Itse pääsanansa _edellä_ tavallisesti ei saa painoa, jotavastoin pääsanalle annetaan vastakohtaisuutta ilmaiseva paino.

Esim. Ei itse[-] _kuninkaallakaan_ ole rahaa. Itse[-] _asia_ jätettiin siksensä.

Mutta jos itse on pääsanan jälessä, niin silloin se saa vastakohtaisuutta ilmaisevan painon. Esim. Ei kuninkaalla _itselläänkään_ ole rahaa. Asia _itse_ oli tärkeä.

k) Pronomineja _muu ja toinen_ käytetään vertailua ja vastakohtaisuutta ilmaistessa ja ovat ne siis painollisia.

Esim. Amerikassa saamme toisen isänmaan. Ateena ja muu Kreikka. Toisella tapaa. Muulla tavalla. Miehistä oli toinen nuori, toinen vanha. Me emme sitä tiedä, mutta kyllä joku muu tietää.

2. Prepositioonit ja konjunktioonit.

Nämä sanat asetetaan perusääntä alemma syystä etteivät ne sisällä varsinaista ymmärrettä, vaan osoittavat ainoastaan erinäisiä ymmärteiden ja lauseiden välisiä suhteita. Semmoisia ovat. esim. _kanssa, jos, takana, alas, perästä, jälestä, ympäri, läpitse_ j.n.e.

III. KVALITATIIVINEN PAINO.

Äänen laatu mielialan ilmaisijana.

Kvalitatiivinen paino käsittää symboolisen ja eetillisen painon.

1. Symboolinen paino.

Symbooliseksi sanotaan sitä painoa, joka äänen soinnulla eli äänen värityksellä tekee sanan sisällyksen, käsitteen havainnolliseksi. Tästä johtuu, että mitä loogillisempi ja abstraktisempi luetun sisällys on, sitä vähemmin lukiessa kysytään symboolista painoa, jota vastoin havainnollista ja kuvarikasta esitystä lukiessa täytyy ottaa tarkasti huomioon symboolinen paino.

Kaikissa kielissä on sanoja, joilla koetetaan mukailla jotain ääntä. Tällaisia sanoja sisältävät kielet etenkin alkuperäisimmässä, välittömimmässä muodossaan, ja niitä emme saa lukiessa värittää liiaksi, mutta kuitenkin niin paljon, että lausuessamme olemme tietoiset niiden kuvaavasta merkityksestä.

Äänet sinänsä ovat jo kylläksi kuvaavia. Sellaisia sanoja ovat esim. _visertää, narisee, kohisee, sihisee, vinkuu, kirisee, roihuaa, räiskyy_ y.m. Nämä ovat 1:sen asteen symboolisia sanoja. 2:sen asteen symboolisen painon saavat sellaiset sanat, jotka ilmaisevat jotain aistimin tajuttua. Tämänlaatuiset sanat meidän tulee lausua niin selvään, että kuulija äänen avulla saapi sisällystä täysin vastaavan havainnollisen käsityksen.

Esim. _Musta, valkoinen, terävä, raskas, jäykkä, puhdas, heleä, kirkas, välkkyvä_ j.n.e.

Näitä sanoja käytetään henkisessäkin merkityksessä. Symboolinen paino niinmuodoin on taito eli kyky antaa tämänlaatuisille sanoille sellainen äänenväritys, että kuulija tajuaa ne alkuperäisessä voimassaan ja että hänen sielussaan välttämättömästi syntyy havainnollinen, elävä kuva niiden vaikutuksesta. Lisäksi tulee meidän äänen avulla elävästi kuvata kaikki luonnon-elämän ilmaukset.

Esim. _vihreys, kukoistus, kuihtuminen, tuoksu, puron lirinä, kosken kohina_ j.n.e., silloinkin kuin näitä käsitteitä käytetään henkisessä, siveellisessä merkityksessä. Siinä kysytään vielä suurempaa taitoa, kuin aistimin tajuttavan luonnon-elämän kuvailemisessa. Toisen asteen symboolisen painon tarkoituksena on siis tehdä aistimin tajuttaviksi sellaisia käsitteitä, joihin jo itse kielen äänet luovat jonkun verran väritystä, mutta 3:nnen asteen symboolisen painon tarkoituksena on esittää kuulijalle sellaisia käsitteitä, joita ei voida aistimin tajuta. Onhan olemassa sanoja, joita kuullessa ei tule enää ajatelleeksikaan niiden alkuperäistä, aistillista merkitystä, vaan ne esiintyvät aivan abstraktisina. Esim. _käsittää, ymmärtää, järki_.

Meidän tulee äänen avulla kuvata esim. _pelkoa, toivoa, hämmästystä, siunausta, kirousta, ylenkatsetta, kaihoa_ j.n.e.

Joka kykenee käyttämään ja hallitsemaan symboolista painoa, hän esim. puhuessaan _siveydestä, puhtaudesta, hyveestä, pelkurimaisuudesta, rohkeudesta ja reippaudesta_ herättää kuulijassa sen siveellisen vaikutuksen, jota sanat tarkoittavat. _Sanomattoman_ kaipauksen epämääräisyys, _äärettömän_ rakkauden koko syvyys tajutaan äänen avulla.

Tätä taitoa koko laajuudessaan ei kukaan voi ainoastaan oppimalla oppia. Ne, joiden hengessä on luomiskykyä, kuitenkin tulevat tässä annettujen neuvojen johdolla luomaan huomionsa symbooliseen painoon ja vähitellen harjoituksen kautta tottuvat äänen värityksellä ilmaisemaan kuvaannollisten käsitteiden moninaisuutta ja kaikki, yksinpä vähälahjaisimmatkin, opetuksen avulla vähitellen tottuvat tekemään havaintoja, jotka johtavat heitä lähemmäksi ajatusten ja tunteiden tulkitsemisen suurta taitoa, jota eivät milloinkaan olisi voineet saavuttaa, elleivät olisi oppineet tuntemaan symboolisen painon tärkeyttä.

2. Eetillinen paino.

Tämä paino ilmaisee luonteen yksilöllistä mielentilaa, mielialaa, sieluelämän syvyyttä ja voimaa. Suurimpia vaatimuksia tässä suhteessa asettaa esittäjälle draamallinen runous, koska siinä paljastetaan ihmisluonteen kaikki ilmaukset.

Perusääni, kun on puhe äänen värityksestä (siis kvalitatiivisesta painosta), ilmaisee kappaleen yleisen luonteen; se niin muodoin tekee tajuttavaksi luonteen perusominaisuuden, josta puhuessaan kreikkalaiset käyttivät ethos-sanaa, vastakohtana pathos-sanalle. (Pathos = saatettu pois tasapainosta.)

_Eetillinen ja pateetinen_ paino määräävät tempon ja käyttävät, tehdäkseen tunteen ilmaisemisen täydellisemmäksi ja selvemmäksi, välikappaleinaan rytmiä, temppoa, loogillista ja symboolista painoa.

Näitä lausumisen sääntöjä kehittäessäni olen jo huomauttanut, että mitä enemmän taide esittää sisällistä elämää, sitä vähemmin voi sitä oppimalla oppia. Tämä, koskee etenkin eetillistä painoa, sillä se riippuu kunkin kyvystä elää runoelmassa esiintyvän henkilön elämää, tuntea hänen tunteitaan, ajatella hänen ajatuksiaan. Mutta ahkeran harjoituksen avulla voipi tätä taitoa verrattomasti kehittää, jos samalla saapi taitavaa ohjausta.

Samalla kuin loogillisesta painosta puhuessamme myönnämme tosiksi Legouvén sanat: »opi ajattelemaan, niin opit _oikein_ lukemaankin», täytyy meidän kvalitatiivista painoa ajatellessamme huudahtaa erään saksalaisen kirjailijan sanat: »Wenn ihr's nicht fühlt, ihr werdet's nie recht sagen». (Mitä ette _tunne_, sitä ette milloinkaan voi oikein lausua.)

IV. KIELEN RYTMIIKKI (oppi poljennosta).

Kielen rytmiikillä tarkoitamme tavallisesti sitä tapaa eli järjestystä, jolla kielen osat (tavut, sanat, lauseet) seuraavat toisiaan.

Kun vaihtelevaisuus lyhyemmän ja pitemmän aikaa ääntyvien (voimakkaammalla ja heikommalla painolla lausuttavien) kielen osien välillä on säännöllinen, syntyy _tahti_, joka on välttämättömänä ehtona kielen foneetillis-esteetilliselle vaikutukselle. Yksityiset isompiin tahi pienempiin ryhmiin kuuluvat tahtiosat erotetaan toisistaan _paussilla_. Rytmiikki jakaantuu siis kahteen osaan: tahti-oppiin ja paussi-oppiin.

Tahti-oppi.

Painollisten ja painottomien kielen osien vaihtelu muodostaa _puhe-tahdin_. Jos tämä vaihtelu on määrätyn runomitan mukaan tarkasti säännöllinen, syntyy _runo-tahti_. Nopeus, jolla puhe-tahti yleisesti ja runo-tahti erittäin antaa erityisten tahti-osien niiden individualisuuden eli henkisen sisällyksen mukaan seurata toisiaan, saa aikaan _puhe-tempon_.

Puhe-tahti.

Loogillisen painon avulla saamme käsityksen ajatuksen yhteydestä, joka käy selväksi lauserakennuksesta ja sanojen loogillisesta suhteesta toisiinsa. Symboolinen paino taas äänen värityksellä tekee havainnolliseksi sen vaikutuksen, minkä sanojen käsitteet meissä' herättävät. Mutta näiden keinojen avulla ei vielä synny esitykseen mitään taiteellista kokonaisuutta, koska edellinen tyydyttää ainoastaan abstraktisen ajatuksemme vaatimusta, jälkimäinen taas tekee erinäisten sanojen käsitteet havainnollisiksi.

Rytmin avulla vasta saadaan esitykseen eheyttä. Puhuessa sekä suorasanaisen lukemisessa esiintyy lausejakso rytmin avulla eheänä kokonaisuutena. Siitä syystä on lauseopin ymmärtäminen hyvän lukemisen ehto. Jotta suorasanaisen esitys voisi muodostua rytmilliseksi, täytyy lukijan tuntea lausejaksojen keskinäinen suhde. Rytmin avulla saadaan esitykseen sointuisuutta, joten se vastaa musikaalisiakin vaatimuksia.

Runo-tahti.

Runo-tahdin oikea käyttäminen edellyttää eri runomittojen tuntemista.

Rytmin tulee aina vähän sointua nousennon ja laskennon avulla, mutta lausunnossa ei saa ilmestyä yksitoikkoista tahtia. Tuollaista tahdinmukaista lukemista sanotaan runon skandeeraukseksi. Siinä esiintyy ainoastaan rytmillinen paino, mutta loogillinen paino jää pois.

Sitä, joka tahtoo oppia hyvin runoja lausumaan, kehotamme runokorvansa ja aistinsa kehittämiseksi lukemaan hexametriä, sillä tässä kysytään havainnollisuutta, kykyä, käyttää pausseja, levollisuutta, mutta samalla vaihtelevaisuutta. Hexametrissä ei esiinny samaa mieltä vakaavaa kiihkoa kuin trokaiossa eikä samaa toimintaan kiihottavaa eloisuutta kuin jambissa, mutta kuitenkin on siinä runomitassa sekä trokaion että jambin ominaisuuksia; siitä syystä siinä esiintyy mitä runsainta vaihtelevaisuutta.

Aleksandriinissa ja trimetrissä täytyy runomitan esiintyä huomattavammin kuin 5-polvisessa jambimitassa. Trimetriin tuottaa jambien ja spondeioin vaihtelu sekä cesuurin käyttäminen kauneutta ja vilkkautta. Sitä vastoin tuo kahteen samallaiseen osaan jakauva aleksandriini tuntuu yksitoikkoiselta. Suurta taitoa vaaditaan siltä, joka tahtoo esittää aleksandriinin niin, ettei tämä yksitoikkoisuus esiinny ja ettei rytmi kuitenkaan kadota viehätystään. Yksitoikkoisuus syntyy siten, että lukija antaa diaeresiin liian huomattavasti esiintyä. Ellei sisällys hallitse runon esitystä, kohoaa ääni lukijan huomaamatta joka säkeen lopussa ja siitä syntyy yksitoikkoinen äänen helinä, joka vaikuttaa tuskastuttavasti kuulijaan. Suurta varovaisuutta kysytään myöskin loppusointujen esittämisessä, ellei runoilija tahdo loppusoinnun avulla saada jotain kohtaa runossa erittäin huomattavaksi.

Jako eli cesuuri ja säkeen loppu ovat ilmaistavat lyhyitten paussien avulla, vaikka näissä kohdissa ei olisikaan loogillista paussia; kuitenkin tulee cesuuria ja säkeen loppua ilmaisevien paussien olla ainoastaan keveästi osoittavia.

Paussimerkit: loogillinen osoittava paussi |, pitkä paussi |, säkeen loppulepo ja tahtilepoˇ.

Esim.

Vallan autuas se, jok' ei nuorena | sortunut maaltaan, Hyljätty onnensa kanss' |ˇ urhoin haudoilta pois. Ei sopis miehenä | näin ˇ mun nuhdella taivahan töitä; Mutta mun syömmeni taas | ˇ tahtovi huoata ees. Kun minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin, Nousevat silmiini | nyt ˇ vieläkin | viljavat veet. Ei mun mielestän', ei mee ˇ Pohjolan tunturit, joillaˇ Lasna ma kuuntelin | kuin ˇ sampo ja kantele soi. Siell' eli toimessa mies | ja Väinöstä | lausuivat urhoot, Poiat ja karhut | puun ˇ juurella painia löit. Raittihit talviset säät, revon-tult' | oli taivahat täynnä, Kaunihit katsoa | kuin ˇ aamun alkava koi. Oi, te kesäiset Pohjolan yöt, joina aurinko loistaaˇ Myötään, päilyen veen ˇ vienossa taivahan kans! Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki, Saaret ja salmet | ja myös ˇ taivaalla | tähdet ja kuun. Siellä mun mieleni on | ja siellä | mun muinoiset muistoin, Sinne mun kultani jäi, sinne | mun ystävän' myös. — Huoleti kiitelkööt muut |ˇ Alppein seutuja kauniiks. Kauniimpi, kalliimpi on ˇ mulle | mun syntymämaa!

Jos säkeen lopussa on riimi eli loppusointu, niin annetaan sille, vaikka olisikin painoton sanaosa, kuitenkin keveä paino, jotta säkeen loppupaussi tulee huomattavammaksi kuin mitä se olisi, jos säkeen loppu olisi riimitön.

Esim.

Mun huonehessani seinäll' | onˇ Yks' kuva, halpa ja koruton.

Mennyttä aikaa | muistelen Niin mielelläni vielä; Niin moni armas tähtönen | Minulle viittaa siellä.

Jo päättää Vellamon neitonen | Nyt toivonsa turhan kostaa, Ja kosken pohjasta | paatosenˇ Hän äkkiä pintaan nostaa, —

Istuiko impiˇ Lähtehen luona, Josta hän kerranˇ Kanssani joi? Missä hän mulleˇ Ruusuista rannanˇ Seppeleen solmi, Oi, sano, oi!

Tavu-riimejä lausuttaessa tulee niitä äänenkorkoja vahventaa, jotka edustavat alliteratioonia, ja sen ohessa tulee sen konsonantin tahi vokaalin, joka alkaa riimisanan, tuntuvasti esiintyä, luonnollisesti liiallisuutta karttaen.

Esim.

_N_ornan _n_urja _n_uoli _S_urmas _s_ankarini, _R_auhain _r_yösti multa, _K_aatoi _k_allihini.

Iloisesti _p_äivä _p_aistoi, Suloisesti _k_uu _k_umotti _O_sallisien _o_ville, _K_ansan _k_öyhän _k_ynnykselle.

Paussi-oppi.

Pausseilla on suuri merkitys hyvään ja kauniiseen esitykseen nähden.

Paussi-opissa erotamme: 1. Hengityspaussit (yhdistyvät muihin pausseihin). 2. Lauseen välimerkkien vaatimat paussit (interpunktiooni-paussit). 3. Loogilliset paussit ja 4. Emphatilliset paussit (kvalitatiiviset paussit).

Hengitys.

Hengityksessä on säännölliset väliajat eli pidätykset (minuutissa noin 20 hengenvetoa). Kuten jo olen maininnut, muodostuu hengitys aspiratioonista ja respiratioonista. Sisään hengittäessä täytyy äänen, joka riippuu ilman ulosvirtauksesta, katketa. Me tulisimme siis tavallisimmasti katkaisemaan puhettamme eli lausuntoamme noin 20 kertaa minuutissa, joka tietysti ei saa tapahtua, vaan täytyy meidän tottua hallitsemaan hengitystämme. Ettei siis aspiratiooni häiritsisi lausuntoamme, täytyy meillä täydellisesti olla vallassamme niinkutsutut ehdolliset hengitysjäntereet. Ja voidaksemme niitä hallita ja käyttää, täytyy meidän luoda tarkka huomio niihin ja hengitykseemme. Sillä ainoastaan ahkeran harjoituksen ja hyvän tottumuksen avulla muuttuu hengitys semmoiseksi kuin sitä on tahdottu ja käy sitten itsestään.

Ensimmäiseksi tulee meidän siis oppia hengittämään. Tämä asia tuntuu niin luonnolliselta, ettei luulisi taiteen tarvitsevan siihen puuttua. Kuitenkin on asia niin, ettemme voi lukea hyvin, ellemme hengitä hyvin, ja hyvin emme hengitä, ellemme opi hengittämisen taitoa. Kun ylimalkaan hengitämme (sisään ja ulos), puristuu ilmavirta keuhkoihin ja niistä jälleen ulos tasaisesti ja huomaamatta, mutta tämä ilmavirta ei riitä panemaan äänijänteitä väräjämään, vaan täytyy niitä voimakkaammin koskettaa. Mitä siis tapahtuu äänen syntyessä? Äänen syntyessä me puristamme keuhkoissa olevan ilman ulos niin voimakkaasti kurkkua vastaan, että äänijänteissä syntyy se ääni, jota tahdomme muodostaa. Mutta tätä tehdessämme käytämme paljon enemmän ilmaa kuin tavallisesti hengittäessämme. Kuitenkaan emme voi antaa enempää kuin mitä meillä on. Ja se vähä ilmamäärä, mikä meillä tavallisesti hengittäessä on keuhkoissamme, ei likimainkaan riitä äänen synnyttämiseen, vaan tulee meidän koota ilmaa keuhkoihimme niin riittävä määrä kuin suinkin, ja tämä on juuri aspiratioonin kautta tapahtuva. Oikea aspiratioonin taito riippuu siitä, että hengitämme syvään ja pääasiallisesti nenän kautta, että diafragma (pallea, rinnan ja vatsan välijäntere) tulee liikkeeseen. Jos hengitämme ainoastaan keuhkojen yläosalla, niin emme saa riittävästi ilmavarastoa, ja seurauksena on että ääni heikkonee ja sortuu. Jos silloin on pitempi kappale lausuttavana, niin täytyy yhä toistaa, yhä alkaa uudestaan, yhä kertoa, ja väsyttävämpää lausuntotapaa tuskin on olemassa; siihen väsyy kuulija kuten lausujakin.

Lausujan ensimmäinen velvollisuus on siis kohta alusta tottua hengittämään nenän kautta ja niin syvään ja täydellisesti, että keuhkot saavat kyllin ilmaa.

Tulee sitten luoda tarkka huomio myöskin respiratiooniin, joka on paljon vaikeampi. Huono lausuja tavallisesti aspireeraa vähän, mutta respireeraa sitä vastoin liian paljon, toisin sanoen, hän ottaa sisään liian vähän ja tavallisesti hengittää silloin keuhkojen yläosalla — naiset etenkin niin tekevät — ja antaa ulos liian paljon. Tästä luonnollisesti seuraa että lausujan yhäti täytyy uudestaan hengittää ja syntyy ikävä ja kovin rumentava nikotus.

Yllä lausutuista syistä huomaamme kuinka tärkeän aseman hengitystaito saa lausuntotaidon onnistumisen suhteen. Hengityssäännöt ovat ainoat, joita emme koskaan saa laiminlyödä. Lausuja saattaa unohtaa välimerkit, jättää pilkut ja pisteet huomioon ottamatta, mutta hengityksen sääntöjä ei hän koskaan saa unohtaa; hengitys tulee hänen aina voida täysin hallita. Lausujalla ei ole oikeutta koskaan hengästyä, paitsi silloin kuin hän sen kautta esiintuopi tai- teellisesti luodun ja taiteen vaatiman effektin.

Saavuttaaksemme tässä sanottua täydellisyyttä, tulee meidän harjoittaa niinkutsuttua _hengitysvoimistelua_. Meidän tulee oppia:

a) 1. Hengittämään hitaasti sekä sisään että ulos.

2. Pidättämään hengitystä.

3. Katkaisemaan uloshengitystä. Tämä viimeksi-mainittu on tärkein.

Esim. hitaasti sisään ja ulos aina syvemmin.

Pidättämään hengitystä: 5 — 5 — 10 — 10 sekuntinen paussi eli pidätys

Vähitellen lisäämään paussien pituutta: 10 — 10 — 15 — 15 — 15 — 15 — 20 — 20

Katkaisemaan uloshengitystä: 5 — 5 — 5 — 5 sekuntinen pidätys

Ääniraon tulee pidätyksen aikana olla _avonaisena_.

b) Hengitysharjoituksia numerojen avulla.

Lausu hitaasti aspireeraamatta numerot 1—12; 1—15; 1—20.

c) Lausu hitaasti sanaa, jonka päätavussa on pitkä vokaali, 10, 15, 20 kertaa hengittämättä.

d) Lausu kokonainen lause hitaasti hengittämättä. Tässä on ensin ulotettava lyhyimmillä ja sitten jatkettava pitemmillä ja useammilla lauseen osilla.

e) Lausu useampia yhdistettyjä lauseita tällä tavoin ja tee ainoastaan kunkin lauseen välissä yksi ainoa pieni pidätys eli paussi.

Aspiratiooni, paussien kestäessä, täytyy olla syvä ja täydellinen, mutta samalla niin hiljainen, ettei minkäänlaista hengitysliikettä tai kohinaa pääse kuuluviin.

Pisteen paussi riittää kokonaiselle hengitykselle, puolipisteen ja kaksoispisteen paussit puolelle sekä pilkkupaussit neljäsosalle hengitystä. Vaan lopullisesti täytyy oppia taitavasti käyttämään muitakin pausseja lyhyempien hengityksien varalle.

1. Hengityspaussit

yhdistyvät muihin pausseihin.

2. Interpunktooni-paussit.

Nämä paussit sulavat yhteen välimerkkien kanssa. Lausunnossa täytyy nimittäin huomauttaa välimerkeistä yhtä selvästi kuin niitä kynälläkin merkitään. Kuten jo on sanottu, ilmaisee määrätyn ajan kestävä pidätys pistettä, pienempi pidätys ilmaisee pilkkua j.n.e., ja interpunktiooni-paussien selvyydestä riippuu vallan usein lausunnon selvyys, vieläpä hauskuuskin.

Kun ne ovat paussimerkkejä, täytyy niitä lausua niiden paussiarvon mukaan.

Pilkku on samanarvoinen kuin 1/4 osa paussia musiikissa.

Puolipiste ja kertomerkki = 1/2 paussia.

Piste, huudahdus- ja kysymysmerkki ovat kokonaisen paussin arvoisia.

Ajatusviiva, sulkumerkin asemasta merkittynä, = 1/2 paussin, vaan loogillisena lepopaikkana ollen = kokonaisen paussin arvoinen.

Paussien aika-arvo sekuntien mukaan laskettuna vastaa musiikin temppoa yleensä, s.o. paussien pituus riippuu ylimalkaan siitä millainen lauseen, välilauseen taikka koko kappaleen temppo on oleva: hidas tai nopea. Siis se oikeastaan riippuu sisällyksestä, kappaleen individuaalisuudesta.

Mutta interpunktiooni-merkit ovat samassa myöskin äänimerkkejä ja kuuluvat niin muodoin myöskin kvalitatiivisen koron eli painon piiriin, niinkuin kysymysmerkki, huudahdusmerkki ja ajatusviiva.

Niinkutsutut »pienet pisteet» ovat uuden ajan keksintöä. Seitsemännellätoista ja kahdeksannellatoista vuosisadalla ei niitä vielä tunnettu nimeksikään. Niitä käytetään etupäässä draamallisissa teoksissa. Scribe lienee niiden etevin edustaja ja keksijä. Ne syntyvät hänen näytelmäkappaltensa toiminnan nopeudesta, vilkkaudesta ja kuumeentapaisesta hätäisyydestä.

Äänen asema välimerkkien kohdalla.

Ääni alenee useimmiten lauseen lopussa, ellei lauseen viimeinen sana vaadi voimakasta painoa, jolloin ääntä on ylennettävä. Esim. Hänen isänsä on hyvä ja kunnollinen. Mutta sitä vastoin ylennettävä: Hänen isänsä on hyvä ja kunnollinen, mutta olisitpa nähnyt hänen äitinsä. Huomaa siis:

a) Ääntä on kannatettava ylhäällä kappaleen sisällyksen vaatimassa asemassa siksi kuin lause loppuu.

b) Ääntä tavallisesti ylennetään kysymysmerkin kohdalla eli kysymystä sisältävän lauseen loppuosassa.

e) Ajatusviivan, kertomerkkien ja sulkumerkkien kohdalla katkaistaan ääni, sitä kuitenkaan alentamatta.

d) Huudahduslauseissa vaihtelee ääniasema usein, riippuen sisällyksestä, vaan useimmiten on ääni lau- seen alussa korkeimmillaan ja alenee loppua kohden, varsinkin jos lauseen alussa on interjektioonisanoja.

3. Loogilliset paussit.

Nämä jakavat lauseen pienempiin sanaryhmiin, jotka sisällyksensä puolesta kuuluvat toisiinsa ja yhdistetyissä lauseissa ilmoittavat päälauseen ja sivulauseiden suhdetta toisiinsa. Tähän viimemainittuun ominaisuuteen nähden loogilliset paussit noudattavat interpunktiooni-pausseja ja yhdistyvät niihin.

Nämä loogilliset paussit, joita kuitenkaan ei saa pitkittää eli venyttää tarpeettomasti, eikä myöskään supistaa olemattomiin, ovat välttämättömän tarpeelliset, jos mielii lausua niin että toinen selvästi ymmärtää lausutun sisällyksen. Sentähden tulee lukijalla itsellään myöskin olla luettavansa sisällys aivan selvillä.

Näitten paussien käyttämiseen vaaditaan harjoitusta ja tarkkaa huomiota, niiden synty kun riippuu sisällyksestä ja sanojen keskinäisestä asemasta. Tavallisimmasti asetetaan loogilliset paussit; subjektin ja predikaatin väliin, missä paussit ovat lyhyimmät ja huomataan ainoastaan silloin kuin temppo on hidas; subjektin ja objektin väliin; kun määräykset seuraavat pääsanaa; sidesanain eteen; verbien eteen; vastakohtaisuuden ilmaisemista varten; kahden samanlaatuisen sanan väliin (esim. kahden adverbiaalin) j.n.e.

4. Emphatilllset paussit.

Näitten paussien tarkoituksena on ilmaisia tunnetta ja mielentilaa, afekteja. Niinpä esimerkiksi _kauhu_ käy selvemmin huomattavaksi, jos se ilmaistaan äkkiarvaamatta esiintyvällä paussilla, samaten negatiiviset tunteet häpeä, ujous, hämillään oleminen j.n.e. Mielenkiihko ja viha ilmaistaan äänen muutoksella sekä sen ohessa useat kerrat uudistetuilla pidätyksillä. Fyysillistä heikkoutta ilmaistaan äänen heikentämisellä, mutta myöskin pausseilla, jotka voimain heikontuessa yhä pitenevät. Tässä kuitenkin on, kuten aina muutenkin, pääsääntönä että tulee noudattaa totuutta; kaikkea liioittelemista on välttäminen — sillä nerollisesta esityksestä hullunkuriseen ei ole kuin yksi ainoa askel. Tulee siis tarkasti säilyttää hienotunteisuutensa tässä kohden, sillä paha tottumus tylsyttää aistin.

Esimerkki: Loogilliset paussit; vastakohdat.

Kenenkä linna se, jonk' äskettäin ˇ tien varrell' | illan hämärässä näin? Niin komeaa | ei tienoill' ollut toista. Mut' kolkoksi | kuin haudan | muistan sen, ja synkäks', autioksi; akkunoistaˇ vaan valo loisti _yhden_ huonehen (edellyt. vastak.).

Ma seisahduin | ja katsoin: kartanon ˇ _salista_ | (edellyt.) valo virtas | varjoton. Niin tarkkahan, kuin suinkin näkö jaksoi, sielt' _ihmisiä_ | etsin silmilläin; mut vaivaa tuskin tarkastus se maksoi, ma haamua vaan _kaksi_ siellä näin.

Ja monta ajastaikaa peräkkäin, tään saman palvelijan kanssa, näin ˇ hän ennen yötä | astuu kaikin illoin. Sen hetken päästä | hänt' et nähdä saa; kun hetki _toinen_ kulkee, hän jo silloin | on ottamassa unta | rauhaisaa.

Ne kuvat, joita siinä katsoivat, ne kaksi Ramsay veljest' olivat, he kasvoivat tään linnan katon alla. _Lemulla_ | _toinen_ sortui kuolemaan, ja _toinen_ | heti jälkeen _Lapualla_, ja kumpainenkin eestä synnyinmaan.

V. TEKNILLINEN PUOLI.

Tekninen puoli koskee ääntä.

Ihmisääni on kolmenlaatuinen: syvä, väliääni (medium) ja korkea. Ne ovat kaikki välttämättömät lausuntotaidon saavuttamiseksi, vaan kunkin käytäntö on, ja sen tuleekin olla, varsin erilainen. Kestävin, taipuvin ja luonnollisin on medium. Jokaisen ihmisen ääni on luonnostaan joko korkea tai syvä. Tenorilla, bassolla, sopraanolla ja altolla, jokaisella niillä on luonnollisesti keskivälinen korkeutensa, luonnonomainen asemansa jokapäiväisessä puheessa. — Jos ääni siitä ylenee kovin paljon, niin se käy kimakaksi ja vastenmieliseksi; jos taas kovin alenee, niin se käy kolkon koleaksi. Kumpaakin liiallisuutta on tarkasti kartettava.

Lukemisen sointu.