Part 5

Ei ollut, isä, koska vasten nuhdettas ˇ Mun täytyy itsen' puolustaa, ei ollutkaan ˇ Niin ahdas katseeni | koin luulevan sa näyt. Ma pientä näin, näin suurta myös, vaikk' en ˇ Ain' ihmisjoukossa, joss' usein käskyjä ˇ Jumalten | peittää mutkat mielten sokeain. Mä näin, mit' itse näkisit, jos silmäsi | Sä loisit avaruuteen, maihin, merihin | Ja päivän sulouteen, tyyneyteen yön | Ja tähtiin ijänikuisiin, tai kukkaisiin, ˇ Jotk' aamuin syntyvät | ja illoin kuihtuvat. Mä järjestyksen pyhän | ynnä lujan lain | Näin kaikessa, niin pienessä | kuin suuressa. Ratansa tunsi tähti, taivaan vahvuus | ei ˇ Se murtain maahan laskennat, ei janoissaan ˇ Maa | niellyt merta | eikä meri näljissään ˇ | Oo syönyt maata; kukkanen sen rannalla | Rauhallisesti kasvoi aaltoin kuohussa. Niin Zeuskin järjestää, niin oikeudella ˇ | Hän heikkoin kohtalotkin aina perustaa | Ja tyttärensä ain' on hänen rinnallaan, Tuo Diike-jumalatar, kova, totinen; Ja häneen | Zeus | luo ensin tarkan silmänsä. Jos kasvons' ovat kirkkaat, Zeuskin hymyilee | Ja loistaa laupeasti | niinkuin aurinko. Jos silmät Diiken synkiks käy, niin vihoissaan ˇ Zeus murtaa kansat, kaupungit, joiss' ompi vaan ˇ Rikottu Diiken laki, vääryys vallitsee. | Mit' ihmislapsi kerskaa tarkoituksestaan, Jos halveksii tiellensä tulleit' esteitä? Hän taitaneeko jumaloiden vaa'alla ˇ Jokaista asiata | oikein punnita? Ja tietääkö hän edes sokeudessaan ˇ Kun kouran santaa koskemahan sattuu hän, Ett' estänyt ehk' on se vierimistä maan? Jos kohta on hän jalointakin aikonut | Ja vilpitönnä päässyt päähän toivonsa, Ain' oliko se onneksensa? Eikö hän ˇ Monasti pettynyt | kuin unen näössä; Samoin kuin lapsi, joka juoksee vuorelle ˇ Syleilemähän ruskoa, mi usm' on vaan? Ja tuohon tuntemattomahan määrähän, Jok' ompi aivan toista saavutettuna, Myös vääryydenkin tietä | rientää ihminen | Ja päähän päästä | koittaa vaikka syyllisnä!

(J. L. Runeberg.)

Kuinka draamassa esiintyvä kertomus on lausuttava näyttämöltä.

Tästä ei voida antaa yleisiä, abstraktisia sääntöjä. Huomautamme ainoastaan että samalla kuin näyttelijän tulee esittää kerrottavansa ohimenneenä tapahtumana, tulee hänen loihtia tapaus elävänä ja todenmukaisena kuulijan silmäin eteen; hän ei saa kuvailla ainoastaan erityiskohtia, vaan yksityispiirteiden tulee esiintyä elävänä kokonaiskuvana.

Tämän yleissäännön selitykseksi saakoot tässä sijansa muutamat ohjeet eräitten eniten tunnettujen draamallisten kertomusten ymmärtämiseksi.

Raoul »Orleans'in Neitsyeessä» kertoo ensimmäisestä voitosta, jonka tappioihin tottuneet ranskalaiset saivat sankarillisen neitsyeen johtamina.

Ensinnäkin tulee kertojan muistaa, että hän puhuu _kuninkaalle_. Toiseksi: hän ei saa esiintyä ainoastaan lähettilään tavoin, joka tuopi tietoja sotapäällikölle, vaan kuulijan tulee tuntea, että hän itse syvästi käsittää tuomansa ilosanoman merkityksen. Kuumaverisenä ranskalaisena hän ei saa salata sitä riemun tunteiden tulta, jonka voitto on hänessä saanut syttymään, mutta hänen tulee kuitenkin huolellisesti karttaa kiihkoisia tunteen purkauksia. Hetken juhlallisuus luopi leimansa hänen kertomukseensa. Hänen tulee suurissa piirteissä kuvata pelastavaa neitsyttä, karttaen deklamoimista. Kertomus vaikuttaa syvästi jos esittäjä pystyy aikaansaamaan psykoloogista kiihtymistä. Hän alkaa arastellen, mutta kertomuksen kuluessa hän unohtaa loistavan ympäristön ja innostuu, yhä kuitenkin koettaen hillitä tunteitaan, kunnes lopussa pääsee valtaan ylpeä voittoriemu.

Toisenlaatuinen on Lady Milfordhn kertomus Schillerin »Kavaluus ja rakkaus» -nimisessä näytelmässä. Hän ilmaisee entisen elämänsä vaiheet, jotka hän vuosikausia on pitänyt salaisuutenaan. Hänen on vaikea sanoa sanottavaansa, hän taistelee ylpeyttänsä vastaan paljastaessaan elämänsä varjopuolet miehelle, jota hän rakastaa, mutta samalla hän hyvin ymmärrettävällä itsetunnolla tuopi esille olentonsa syvyydessä piilevän puhtaan inhimillisyyden, jota hän ei hetkeksikään ole kadottanut. Hänen kertomustaan ei saata esittää kyllin yksinkertaisesti. Siinä ei saa esiintyä pienintäkään piirrettä, joka vivahtaisi miellyttämisen haluun, ja kertomus on kerrottava äänellä, joka tunkeutuu sydämmeen ja puhuu totuuden korutonta kieltä, mutta samalla siinä on esiintyvä mieltä vihlova liikutus ja osanotto kärsineen kovaan kohtaloon. Esityksen tulee vaikuttaa niin että sekä Ferdinandissa että kuulijassa syntyy varma vakaumus siitä, että Lady Milford, vaikka hänen suhteensa ruhtinaaseen onkin ollut epäiltävä, kuitenkin on säilyttänyt sisimmän olemuksensa tahratonna. Äänen sävy on oleva niin vilpitön, että kuulija saattaa täysin käsittää, miksi Ferdinand horjuu ja miksi kertomus syvästi järkähyttää hänen mieltään.

Vielä tulee meidän sanoa muutama sana n.s. symboolisesta kertomuksesta, joka sadun tahi allegorian varjoon kätkee syvän totuuden.

Esim. »Nathan Viisaan» kertomus kolmesta sormuksesta on esitettävä yksinkertaisen ylevästi. Vaikka tämä kertomus tuntuu hetken innostuksen tuottamalta runolliselta sadulta, tulee lausunnossa esiintyä Nathanin selvä tajunta siitä, että satuun kätkeytyy syvä aate. Kertomuksen tulee päättyä ylevään profeetalliseen innostukseen.

Antiikkisen draaman alalta mainittakoon Tekmessan kertomus Runebergin »Salamiinin kuninkaista». Ylevä, suuri alistuvaisuus, ihmisen taipuminen jumalien tahdolle määrää äänen ja tempon laadun. Kuulijan tulee kaiken aikaa tuntea, että kertoja on _sankaripuoliso ja sankariäiti_. Silloinkin kuin tuska riehuu tuimimpana, hän säilyttää jalon arvokkaisuutensa. Vaikka kuulemme että hän on »elon katkeruuden pohjaan vajonnut», ei kertomuksessa saa esiintyä hentomielistä vaikeroimista, sillä Tekmessa ei ole mikään nykyajan arkipäiväinen olento. Omia kärsimyksiään hän ei tahdo kertoa, säälin herättäminen omaa itseänsä kohtaan ei ole hänen tarkoituksensa; hän lausuu: »murheeni jätän kertomatta, kenkään ei mun yksin jääneen kyyneleitä nähnynnä, ei valitusta huuliltani lähtenyt». Syvintäkin epätoivoa ilmaisevissa kohdissa tulee antiikkisen levollisuuden vallita ja rytmin kohota sekä laskeutua suurina, laajoina sävelaaltoina. Samalla kuin kerrotaan tapaukset havainnollisen elävästi, tulee kuulijan tuntea että Tekmessa on kestänyt taistelunsa ja kohonnut tuskiensa hallitsijaksi. Hän kaipaa ainoastaan varmaa tietoa Eurysakeen kuolemasta, saadakseen täydellisen rauhan. Kuninkaan ja sankarin puolisona häntä masentaa se ajatus, että Eurysakes olisi »orjana ja vihollisten pilkan alaisena». Kuullessaan poikansa kuolleeksi hän sanoo: »ei mua murheet paina, kuollut on Eurysakes». Voittoisalla ihanteellisuudella hän kantaa kärsimyksensä, jonka vuoksi Leontes huudahtaa:

Kuink' alttiisti, Jalosti astut, itse huolen alainen, Lievittämähän muitten huolia! Mist' on Se suuri taito sulia, muitten haavoja Omilla kärsimisilläsi parantaa, Sen kukan lailla, joka taitettunakin Suloisen tuoksun vielä meille lahjoittaa?