Part 1

language: Finnish

MEREN JA LEMMEN AALLOT

Kirj.

Franz Grillparzer

Suomentanut

V. A. Koskenniemi

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1909.

HENKILÖT:

HERO. YLIPAPPI, hänen setänsä. LEANDER. NAUKLEROS. IANTHE. TEMPPELINVARTIJA. HERON VANHEMMAT. PALVELIJOITA. KALASTAJIA. KANSAA.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Afroditen temppelin esikartano Sestoksessa. Keskustan muodostavat pitkien välimatkojen päässä peristyylin tapaan seisovat pylväät. Taustalla temppeli, johon vievät moniasteiset portaat. Etualalla oikealla puolen Amorin kuvapatsas, vasemmalla Hymenaeuksen. Varhainen aamu.

Hero astuu, kantaen kukkaisvasua kädessään, alas temppelin portaita.

HERO. Näin pitkällä siis ollaan. Temppeli jo myrttineen ja ruusuin valmihina vain juhlan alkamista odottelee.

Ja itse olen juhlan esine! On suotu minun kaiket päiväni, jotk' ennen ilman määrää kulutin, nyt palvelukseen taivahisen käyttää, ja hetket, jotka kuihtunehet ois kuin nurmen kukat, saan ma seppeleksi nyt jumalattarelle nitoa ja hälle pyhittää mun elämäni.

Kuink' olen onnellinen, että päivä näin valjennut on ihanana. Missään ei pilvenhattarata taivahalla ja Phoebus nousten meren aaltoin ylle nyt katsoo templiämme siunaten. Mun vertaiseksesko sa tunnustat? Sen tiedätkö sa, että sama Hero, sa jonka lasna riemuin leikkivän näit templin portahilla, vallannut on esi-isäin vanhan oikeuden; sen etuudesta vaarin ottaen on papittareksi hän ruvennut. Se tänään, tänään tapahtuva on. On kansa hänet näkevä, kun silloin hän uhrilahjaa kantaa taivaisille ja kaikki huulet riemuhuutoon yhtyy ja loisto jumalattaren se myös on papittaren — Mutta laiminlyönnein ma täällä toimeniko alkaisin? On vielä kukkia ja seppeleitä, ja kuvat tuoll' on kaunistamatta.

Kas tässä Hymenaeus, joka yhteen viet ihmiset, sa ota seppel multa, jok' itse vapaan osan valitsen. Sa vaihdat sieluja? Ah, jumalat! Mun omani ma itse tahdon pitää; siit' toinen varmaan hyötyis vähemmän!

Ja sulle, Amor, toinen seppeleeni! Jos jumalan oot poika, olemme me sukulaiset; kunnon sisarukset ain elää sovinnossa keskenänsä. Niin eläkäämme mekin, Kunnioittaa sua voin kuin sitä, jot' ei tunne vielä.

Nyt vielä permannolle kukat. — Mutta kuink' onkaan kaikki täällä huiskin haiskin. Tuoss' eikö vesiruukku — niinit — nuorat? Kuin vitkastelee palvelijattaret tään talon! Täyttävätkö tällä tapaa he tehtävänsä. Epäjärjestys tuo kiusaa silmiäni; paikallensa ma tahdon itse kaikki panna. (Järjestelee epäjärjestyksessä olevia esineitä.) Tuossa he joukoss' saapuvatkin meluten. Nyt ilman heitä kaikk' on kuntoon saatu.

(Ianthe ja joukko palvelijattaria tulee.)

IANTHE. Ah, kaunis Hero, näin jo varhain työssä!

HERO. Muit' ennen vain; on nyt jo aika myöhä.

(Palvelijattaret laittavat kaikki kuntoon.)

IANTHE. Hän meitä nuhtelee, kun vähän oomme me tänne eilisestä jättänehet.

HERO. Lie paljon taikka vähän, mitään et oo vielä tehnyt.

IANTHE. Aamuvarhaisesta me oomme lakaisseet ja puhdistaneet, mut sitten kentälle me karkasimme.

HERO. Mut taivaan nimessä, kun juoksentelit sa esipihassa, sun silmääs eikö oo tullut keskenjäänyt työsi? Mutta ma vaikenen, me toisiamme emme voi ymmärtää.

IANTHE. Sa aina jurottelet ja iloisilta ilon kieltää tahdot.

HERO. Oon yhtä iloinen kuin muutkin. Usein mua ennen iltasella leikin aikaan te ootte väsynehet; mutta työkin on mulle hupi leikin veroinen, ma siks en sitä tahdo laiminlyödä.

IANTHE. Suo anteheksi meille alhaisille sa ylvään pappissuvun perijätär — —

HERO. Se totta.

IANTHE. Korkeampaan kutsuttu —

HERO. Niin, vastaan ylpeästi.

IANTHE. Toiset ilot on sulla, arvokkaammat.

HERO. Tiedät kyllä ma etten ivata voi. Ivaa sinä!

IANTHE. Mut kuitenkin oot katsomassa käynyt sa noita kahta nuorukaista —

HERO. Vaiti!

IANTHE. Ah itse hullaantunein silmin heitä sa tähystelit.

HERO. Vaiti, sanon minä. Oon hulluuttasi kyllin kärsinyt. Sun puheellesi suljen korvani. Ma kerron sedälleni, papille, ja töistäs saat sa ansiosi mukaan. En kernaasti suo valtaa vihalleni, mut kun sua kuulen, en voi tehdä toisin. Ei sanaakaan nyt enää, sanon minä!

(Pappi on temppelivartijan seuraamana astunut esiin oikealta puolen.)

HERO (astuen häntä vastaan). Sa saavuit oikeahan aikaan, setä! Jo olin antaa vihalleni vallan tään juhlapäivän aamuna, mi iäks mun saattaa — ah, sa anteheksi anna.

PAPPI. Mik' oli suureen kiivauteesi syynä?

HERO. Tuon kevytmielen pahansuovat sanat ja raaka pilkka, joka kunnioita ei mitään. Ah, jos viisauskin saisi niin kärkkääst' oppilaita kuni pilkka!

PAPPI. Ja kuka on hän, joka rohjennut on talontavan rikkoa?

HERO (hetken vaitiolon jälkeen). En tahdo, kun tässä harkitsen, ma nimeänsä nyt mainita, vaikk' oiskin ansainnut hän nuhteen. Kaikkia sa nuhtele, saa ottaa siitä osans' syyllinen. (Temppelipalvelijalle.) Sa katso, ristitornin luona, että ei muukalaiset —

PAPPI. Oisko ehkä?

HERO. Pyydän.

PAPPI. Siis lähde. Ja te, kavahtakaa vihaa, jok' keinot tuntee, oikeutensa myös.

(Temppelipalvelija vasemmalle, tytöt oikealle puolelle.)

HERO. Nyt on mun hyvä. Sääliä voin heitä, he hulluudellaan tuhoo itsensä. Mut heidän ystävyyttään en ma pyydä.

PAPPI. Mua ilahduttaa, että joukosta et valitse sa ystävättäriäs ja kummastuttaa, ettei vienyt koskaan oo vertaisesi luokse sydämes. On yksinäinen olo papittaren ja kahden helpompi ois kaikki kantaa.

HERO. En seuraa kaipaa ma, on tehtävä se yksin, min sai tehtäväkseen täällä. Mut yksin eihän ole papitar. Tääll' onko yksinäistä ollut koskaan? Jo varhain aamuselta idästä ja lännestä käy tänne kansa vihki- ja uhrilahjat kantain; konsanansa ei tämä talo ole tyhjäks jäänyt, se vierahia ain' on ollut täynnä. Ja työtäkin on riittämähän asti, on vesimaljakoista pidettävä ja pylväistä ja jalustoista huolta ja kaikk' on juhlaan koristeltava. Ei riitä tyhjään pakinahan aikaa, ei myöskään ystävättärien seuraan.

PAPPI. Et ymmärtänyt oo mua.

HERO. Ehkä en. Mit' ymmärrä ei itse, kaipaa ei. Ma olen olohoni tyytyväinen.

PAPPI. Mut aika taipumukset muuttaa voi.

HERO. Ken tyytyy osaansa, hän viisas on. Ma vallan hyvin tiedän itse, minkä me oomme osan valinnehet — siten jos kutsua voi sitä, vaikk'ei vaalin oo valtaa ollut. Pikemminkin on mun onnellinen arpa tänne tuonut, miss' on mun niinkuin väsynehen miehen, jok' käypi veden lempeähän kylpyyn, miss' aallot häntä hiljaa hyväilevät, ja veden helmaan vaipuu verkalleen ja sulautuen unhoittuu sen syliin. vasta täällä elämälleni ma saanut määrän. Ikävöikö kukaan, ken mereltä on vaivoin maalle päässyt, taas meren myrskyhyn ja ahdinkoon? Niin, nämä pylväät, nämä pilarit ei ulkonaist' oo mulle, kuollutta: mun olentoni nojaa niihin, ilman niit' oisin kuollut kappale kuin ne.

PAPPI. Sa varo, ettei joku harrastustas sois itsekkyydeks nimitellä. Pitää saa kukin itsestänsä loitolla sen, mikä häiritsee; mut kuitenkin, jos kaiken luotaan työntäin, omistaa vain itsellensä elämänsä, niin se on ahdasta ja pientä, heikkoa. Sa tiedät, tuntemattomista asti on heimollamme armo jumalain jo ollut, oraakelein, tunnuslausein he ovat puhunehet kauttamme: sua eikö viehättäisi vallata tuo vanha kunniakas armo meille ja koko kansan hyväks samalla? Sua kehoittanut olen useasti öin temppelissä valvomahan: etkö sa kuulis hiljaisata ääntä, jolla on tapa taivaallisten puhua.

HERO. Ei jumalien armo jokaisella, ma näkijättäreksi luotu en. Yöt lepäjän ja päivin toimeen käyn, vain auringosta iloita ma osaan.

PAPPI. Mut tänään ois sun —

HERO. Olenkin jo ollut ma temppelissä ennen päivän koita ja miettinyt, mut mitään en oo kuullut. Ma silloin noihin kukkasihin tartuin ja seppelen tein jumalattarelle ja sitten noille taivaisille tuossa ja olin tyytyväinen.

PAPPI. Ajattelit?

HERO. Mun työtäin?

PAPPI. Muuta et?

HERO. En, mitä muuta?

PAPPI. Sun vanhempias, lapsi.

HERO. Miksi heitä — kun eivät minusta he välitä.

PAPPI. He sua muistavat ja kaipaavat.

HERO. Sit' ei he tee, sa vaikk'et sitä usko. Ma olin aina heille taakaksi ja rauhattomuus kotona ol' aina. Mun isäin vaati, mit' ei kukaan toinen, ja ilman syytä julmistui ja suuttui ja äiti oli vaiti vain ja kärsi ja veljeni — ah, kaikist' ihmisistä vain yhtä vihaan, veljeäni vain. Hän piti mua, naista, nuorempaa vain oikkujensa leluna. Mut minä ain olin ääneti ja yksin surin.

PAPPI. Siis vanhemmilles suuttunut oot?

HERO. En. Jos jätin heidät, tein sen, jotta heitä ma voisin rakastaa. Nyt elämäni on täällä rauhaisa ja turvallinen.

PAPPI. Jos nyt he tulis?

HERO. Ah, sitä ei he tee.

PAPPI. Sua noutamahan.

HERO. Täältä? Turha vaiva

PAPPI. Jos tulis äitis saattain sulhasta —

HERO (lähtemään kääntyneenä). Sa lasket leikkiä, mut minä en.

PAPPI. Se totta on, on vanhempasi tulleet.

HERO. He? täällä?

PAPPI. Eilisillast' asti.

HERO. Mitä — sa mult' oot salannut sen.

PAPPI. Itse he niin tahtoivat, he jottei häirinneet ois hartautta yösi, joka sulle on monen päivän aamunsarastus. Mut sinä olet vahva, tulkoot nyt! Kas tuossa saapuu isäs, pysähtyy ja henkeänsä pidättää — hän tulee.

HERO. Mun isäni?

PAPPI. Niin, hän.

HERO. Hän onko kuinka jo vanha?

PAPPI. Vierellään käy nainen.

Hero. Äiti!

PAPPI. Sa kalpenet, sa etkö ilomielin käy heitä vastaan?

HERO. Salli ensin heitä mun pitkäst' ajasta nyt katsella.

Heron vanhemmat tulevat.

ISÄ. Sa lapsukaisein, Hero!

HERO (rientää äitiään vastaan). Äitini!

ISÄ. Me oomme kaukaa tulleet — hengästyn niin äkkiä — sun luokses, lapseni sun taivahisen onnes todistajiks ja läsnä olemaan, kun sukus vanhan sa nouset kunniahan, jota meiltä muut kadehtivat kautta koko maan ja — ja — ah kipeätä rintaa! — niin tään kaiken tähden tänne tullehet me olemme. — Kas, terve, veljeni!

HERO. Ah äitini!

ISÄ. Niin, hänkin sairahana ja heikkona on tänne lähtenyt myös osaa ottamahan onnehesi. Kaks henkeähän mahtuu vaunuhun, siks tuli hänkin. Kuka iloitsis ei lapsen onnelle, kun vihitään hän iäks korkehimpaan tehtävähän? Ken silloin kuulis epäilyksen ääntä? Ja — mutta kyllin. Iloitsemme siis.

HERO. Hän mitalin virka ei.

ISÄ. Ei! Kysyt: miks? Hän muutoin kotonansa pitkät päivät voi puhua. Sa kysyt: miksi? Tiedä: sen parempi on puhumatta olla, ken sanoisi ei mitään tärkeätä! Se eikö totta, veli?

HERO. Vaikenemaan, oi eno hyvä, käske veljesi, hän että äidin soisi puhua.

PAPPI. Sa salli hänen, veli.

ISÄ. Sallin. Mutta —

HERO. Ei niin. Hän puhukoon, mit' tahtoo.

ÄITI (puoliääneen). Rakas!

HERO. Hän puhui! Rakas, rakas ääni, jota niin pitkään aikaan kuullut en. Ah äiti!

PAPPI (astuen taka-alalle, palvelijalle). Käy tänne.

ISÄ. Nyt hän itkee. Ah, kun piti tään tapahtua. — Veljeni, mit' teet? (Kulkee taustaa kohti ja laskee kätensä siellä seisovan temppelivartijan olalle.) Sa kelpo mies, mit' askaroitset siellä?

PAPPI. On pensastohon kyyhky lentänyt kai pesähänsä. Tapahtua niin ei sallita. Hei orja, etsi kyyhky!

ISÄ. Miks niin? Min tähden?

PAPPI. Tapa templin tuo.

ISÄ. Mut nuo —

PAPPI. Suo heidän keskenänsä olla.

HERO (äitineen etualan oikealla puolen). Nyt äiti, kyyneleesi pidätä ja selvään lausu, mitä ajattelet ja tunnet. Minä kuuntelen ja sanaas ma tahdon mielelläni seurata. En ole enää sama tyttönen, jonk' opit kodissasi tuntemaan. On jumalatar minut muuttanut! voin levollisesti nyt ajatella. Myös —

ÄITI. Lapsi.

HERO. Äiti?

ÄITI. Meihin katsovat nuo tuolla.

HERO. Äiti, täällä temppelissä on oikeutensa myöskin naisella ja sorretull' on täällä sananvalta. Mut jos sa tahdot, mielelläni astun ma sun ja heidän väliin, kenkään ei sua nyt voi nähdä, sano, arvannut ma oonko oikein: yhtä mieltä et sa ollut puolisosi kanssa, sulla, jos oisi valtaa ollut, ottanut sa oisit tyttäresi mukahas täst' temppelistä rauhaisasta pois sun omaan murheen painamahan majaas. Se totta onko? Puhu, puhu, äiti!

ÄITI. Ma olen vanha jo ja yksin.

HERO. Yksin? Sull' onhan puolisos ja rikas koti ja uskolliset palvelijat — ah ma olin tärkehimmän unhottaa! sull' onhan veljeni, jok' kotiaan tuo kohta morsiamen; sulle hän pian lapsenlapsen lahjoittaa —

ÄITI. Sun veljes —

ISÄ (taka-alalla, orjalle). Sa tarmolla käy työtäs jatkamaan!

ÄITI. Sun veljes, laps, ei ole luonamme

HERO. Kuin?

ÄITI. Jälkeen monen kovan kärsimyksen, ja vanhemmille kaksinverroin kovan, hän meidät jätti sekä morsiamensa, jok' kyynelöiden häntä muistelee, ja lähti kera miesten urhoollisten päin tuntemattomia vaiheita. Jos purjein, ratsain — kenkään tiedä ei.

HERO. Siis ei hän enää kotonaan oo, silloin ma kaksinverroin kernahammin palaan. Mut vaikk' on poissa hän, on siellä monta jotk' ovat samanlaisia kuin hän, joill' otsanauhanaan on raaka mieli, jotk' arvelevat vähän, paljon toimii. He ovat tottunehet kylmin käsin kuin leikitellen hajoittamaan maahan kaikk' arat, äänettömät ajatukset, jotk' ovat hiljaisuudess' itäneet. Ja sellaisehen seuraan haluatko sa lapses.

ÄITI. Suojata sua tahdon, mutta, vain avioss' on nainen onnellinen.

HERO. Sen punastumatta sa lausutko? Sa joka pelkäät miehes katsettakin, jok' et saa hänen kuulten vapahasti ees ajatustas lausua, sun jonka on määrä vaitiollen totella! Noin mulle haastellako uskallat?

ISÄ (taka-alalla ) Kas äiti lämpenee!

ÄITI. Oi tuskaa syvää! He ovat vieroittaneet lapseni ja turhuudella sydämensä vieneet, niin että kuuroin korvin kuuntelee hän omaa äitiänsä, lähimpäänsä.

HERO (astuen hänestä loitommalle). Ma ilomielin tahdon tänne jäädä luo jumalattareni alttarin ja tehdä, mik' on oikein — siksi en mua että siihen käsketään, vaan siksi sen että itse oikeaksi tiedän. Eik' oikeuttani kukaan ryöstää voi — (painokkaasti) Ei totisest'!

ORJA (joka taustalla jakkaralla seisten etsiskelee pensaikossa, horjahtaen). Ah!

HERO (kääntyen katsomaan). Mitä?

ÄITI. Viatonta he häiritsevät lintua, sen nostain pois pesästään. Niin raastavat he myös pois lapsen äidistään kuin leikillä! Voi minua!

HERO. Kuin vapiset sa, äiti!

ÄITI. Ma oman kohtaloni näänhän.

PAPPI (palvelijalle, joka on asettanut pesän vasuun, minkä laidan yli näkyy munia hautova kyyhkynen). Mene! Ja vie tuo täältä!

HERO. Seis, se laske pois! Se tänne anna! (On ottanut palvelijalta vasun.) Eläinparka, mitä sa vapiset. Kas, äiti, terve on se. (Silittää kyyhkystä.) Sa ootko peloissas?

(Asettuu istumaan kuvapatsaan jalustalle etualan vasemmalle puolen, vasu käsissään, milloin koettaen saada linnun, kohottamalla sitä lentämään, milloin sitä katsellen ja tarkastellen.)

PAPPI (palvelijalle). Kuin! Enkö käskenyt —

(Palvelija osottaa anteeksi pyytäen Heroa.)

PAPPI (astuen hänen luokseen). Niin vähänkö sa aikaa toimessas oot ollut, ettet tiedä, mikä tapa on täällä?

ÄITI (seisoen etualan oikealla puolen). Sydämeni pakahtua on tähän paikkaan. Tätä näkyä!

PAPPI (hänelle). Ja sitten sinä, heikko nainen, miksi sa tulit toimiamme häiritsemään? Ja sitä hämmästyt, jonk' oisi sun jo ammoin tullut tietää kuuluvan tään talon pyhiin tapoihin. Ei täällä saa lintu pesiä, ei kuherrella saa kyyhky templin lehdossa, ei köynnös saa jalavata syleillä, on kaikki, mi kaipaa paritukseen, kielletty. Tuo tuolla tänään samaan kohtaloon myös sitoutuu.

HERO (kyyhkystä silitellen) Sa eläinparka, kuinka he meistä kiistelevät.

PAPPI. Näyttääkö se vaikealta, sitä murehditko? Sa tahdot kotiin lapses — tule, ota! Sua vaill' ei jumalatar eikä lastas! Kas täällä maallist' Afroditea ei kumarreta, joka ihmiset kuin eläimet vie toisiensa luokse. Kas taivainen, ken meren vaahdosta, on noussut, kaiken pyhän sovun äiti, hän ompi suvuton, sill' ylähällä on alkuperänsä — hän miksi sua ja lastas tarvitseisi? — Lähde täältä ja lapses kerallasi vieös, kunnes hän väsyy alhaisuuteen, missä itse sa menehdyt; hän olkoon palkkapiika sen miehen, joka häntä kerran kosii, — kun täällä vois hän valkeuden tietä päin omaa maaliansa käydä, olla niin vapaa, määrästänsä tietoinen. Mut sa et tahdo, siispä hänet ota! Sa oothan äitinsä. — Siis, Hero, lähde! Sua kutsuu mainen mieli: seuraa häntä sa ihmisenä, naisena.

HERO (nousten seisaalleen, kyyhkyselle). Nyt täytyy mun puhua, sa pieni lintuseni! (Antaen vasun palvelijalle.) Sa ota tämä, anna lintuselle taas vapautensa täyden takaisin. (Palvelija menee.) Sa setä, ällös äitiäni moiti, on hyvät tarkoituksensa, hän lempii mua yli kaiken. Vaietkaamme muut! Oi äiti rakas, kanssas lähtisinkö? Sa jää mun luokseni. Kun tuskat kalvaa niin tule tänne luokseni. Ei täällä oo sotaa, tääll' ei kenkään haavaa lyö, ei moiti jumalatar, ja tää temppel on aina yhtäläinen kuni nyt. Sa tyynten päiväin onnen tunsitko? Et sitä tuntenut oo; huoli pois! Sa ilomielin mua juhlaan seuraa. On tänään onnen hetki; huominen jo tapaa hiljaisessa työssä mun vesimaljaa kantamassa, alttarilla; ja siten eelleen päiväst' toisehen. Jos tahdot, seurahani liity! Katso ma muuten kannan sun, ma vahva oon. — Kas, äiti leppyy — hymyilee jo, katso, oi setä. (Puoliääneen.) Merkki nyt sa anna vain. Sa äiti, mua seuraa, aika rientää. (Kulkiessaan, verkalleen itsekseen.) Sa kun saat nähdä kalliit koristeet ja vaatteet upeat ja kaiken loiston, mi mulle valmistetaan, lepyt kyllä. (Kulkee pari askelta edellä, kääntyy sitten takaisin.) Sa hiukan kiirehdi.

(Molemmat poistuvat oikealle.)

ISÄ. Nyt veli nopeasti —

PAPPI. Nopeasti? Miks? — Kauan harkittu vain kauan kestää. Jos heikko on hän, vielä lähteköhön —

ISÄ. Mut ajattele —

PAPPI. Varma pakko vain on ainut loppu moisen harrastuksen. Sa valitseisit kuolinhetkees asti, jos mahdollisuuksille todellisuus ei rajaa säätäis. Vaalin vapaus on heikkojen ja hulluin leikkikalu ja viisas tekee, välttämättömäksi min näkee; ylin velvollisuus hälle on totuus — (Palvelijaan kääntyen.) Juhla alkaa.

NAUKLEROKSEN ÄÄNI (näyttämön takaa). Tänne! Leander tänne!

PAPPI. Mitä siellä?

TEMPPELIVARTIJA.

Herra, kaks muukalaista odotukseen väsyin on itsellensä läpi pensaston tien tänne raivannut. Ma palautanko pois heidät? — Aamulla jo torilla — Myös siellä kasvaa kansan nurja mieli, mi vaivoin vitkastelun sallii —

PAPPI. Heidät pois täältä osoita. (Temppelivartija poistuu vasemmalle puolen.) Ja avatkaatte (Muille palvelijoille, jotka toinen toisensa perästä ovat taustalta tulleet esiin.) te äärimmäiset portit kaupungin. (Veljelleen.) Sa sana kiitoksen suo jumalille, jotk' ovat herättäneet lapsessa sun nimes loiston — (Vanhus seisoo sauvaansa nojaten kumartuneena temppeliä kohti.) Kansa laskekaa jo sisään, huolta pitäkäätte, että käy kaikki järjestyksessä, ei raakuus saa juhlan ylevyyttä häiritä. Myös itsestänne huolta pitäkäätte, on iloll' aamunsa kuin auringolla, myös oma ehtoonsakin: katumus.

TEMPPELIVARTIJA (näyttämön takaa). Ei, sanon minä!

NAUKLEROS (myöskin näyttämön takaa). Kuule, rakas herra!

PAPPI. Tee tehtäväsi. — Veli — lähtekäämme!

(Molemmat poistuvat oikealle.)

TEMPPELIVARTIJA (astuen esiin). Ma tässä seison! Uskallapas, poika, mun ohitseni tästä astua!

NAUKLEROS (joka myöskin on tullut näkyviin). En ohitsenne, mutta rinnallenne. Ma olen tässä jo, Leander, tänne!

LEANDER astuu esiin.

TEMPPELIVARTIJA. Oi nuorten hulluutta! Te tiesitte kai —

NAUKLEROS. Me emme mitään tienneet, muukalaiset me oomme täällä, herra, tullehet Abydon rantamilta Sestoksehen tät' tilaisuutta näkemähän.

TEMPPELIVARTIJA. Eikö myös teillä hyvää tapaa opeteta?

NAUKLEROS. Kyll' opetetaan viisain lauselmin, kuin: ken on ujo, nälkään kuolla voi.

TEMPPELIVARTIJA. Mut minä —

NAUKLEROS. Meidän tähtemme te vaivaa niin paljon näette, mut tuolla ryntää jo kansa sisään parvittain.

TEMPPELIVARTIJA. Pois sieltä, te kuuletteko!

(Hän kääntyy taka-alalle ja järjestelee kansan, joka vasemmalta puolen tunkeutuu temppelin portaiden läheisyyteen.)

NAUKLEROS (Leanderille). Miksi vitkastelet! Me oomme matkan päässä nyt. Hän aina, ken uskaltaa, myös voittaa. Lujasti ma isken pylvään juureen jalkani. Ois hauska nähdä ken mun täältä ajaa! Kas tätä ihanuutta! Temppeli ja portti, pylväät tuota kaikkea et vielä kotonasi nähdä saanut. Tuoll' asetetaan alttari, kai sillä viel' uhrataan. Mut minne tähyilet? — Hän maahan katsoo. Kautta jumalain, sun täälläkinkö valtaa vanha surus? Ma sanon sinulle — (Kansa on tällä välin hiljalleen järjestynyt vasenta sivustaa pitkin aina sinne missä ystävykset seisovat. Naukleros katsoen ympärilleen.) Ah ystäväni, sa tunkeilethan vallan riivatusti! (Leanderille ) Jos tänä iltana et vielä mulle sa tästä juhlast' intomiellä kerro ja aimo viinimaljaa tyhjennä sen kunniaksi — en sua lain ma tunne. Tuo synkkä muotos — mutta katso tuonne. Nuo kaksi naista! samat on he, jotka me näimme ristitorilla jo varhain. He tänne tähyilevät. Miellyttääkö he sua? Lausu!

IANTHE ja TOINEN PALVELIJATAR ovat tuoneet esille kannettavan alttarin ja asettavat sen oikealle puolen etualalle Amorin kuvan eteen.

IANTHE (alttaria kuntoon järjestäessään, toverilleen kuiskaten). Tuolla ovat he. Tuoll' oikealla vaalea, tuo kookas, ja vasemmalla tumma. Murhe näyttää hänt' ahdistavan — miksi?

NAUKLEROS. Tahallaan he viivyttelevät. Ah, kuin he katsoo!

TEMPPELIVARTIJA (tullen etualalle, tytöille). Nyt tekin pois. On kaikki valmis nyt. (Tytöt menevät. Nuorukaisille.) Te ette huoli kielloista te, ette.

NAUKLEROS. Sen kuinka ottaa. Hän ken epäilee, hän myöskin menettää.

(Toinen alttari on kannettu esiin ja asetettu Hymenaeuksen patsaan vasemmalle puolen. Kolmas on alunpitäen ollut portailla näyttämön keskellä.)

TEMPPELINVARTIJA. Te tila tehkää, tuo alttari on tuonne aiottu.

NAUKLEROS. Jos itselleni tilan saan, niin myöskin sen mielelläni jakaan.

TEMPPELINVARTIJA. Melua te kaikin tavoin karttakaatte. (Soittajan toitotus alkaa.) Tuossa jo tulee kulkue. Nyt vapaaks keskus!

(Järjestelee kansaa, joka asettuu riveihin vasemmalle puolen.)

NAUKLEROS. He tulevat. Nyt katso, ihmettele! Sa papitarta lähesty ja hiljaan sa viittahansa kosketa — sen kautta, niin sanotaan, voi synkistyneen mielen taas saada valoiseks. Sa kuuletko?

Musiikin ja toitotusten saattamana tulee kulkue oikealta puolen näyttämölle. Uhripoikia maljakkoja kantaen. Sestokskn ylimykset, temppelipalvelijattaria, niiden joukossa Ianthe. Pappeja. Hero, mantteliin puettuna, päässä otsanauha, setänsä vieressä. Hänen vanhempansa seuraavat.

Laulu Kuolevain äiti taivahatar sa, puoleemme luo'os lempeä silmäsi

(Saaton seuraajat asettuvat oikealle puolen, kansanrivejä vastapäätä. Näyttämön keskusta jää tyhjäksi.)

PAPIT (asettuessaan paikoilleen). On jumalten vain kunnia!

KANSA (vastaten). He meille myös onnen suokoon!

NAUKLEROS. Kas tuolla tulee papitar. Niin kaunis! Me polvillemme laskeukaamme. Mutta sit' ennen katso tuonne ylitseni he kuinka vihkimyksen toimittavat.

HERO (taka-alalla seisoen siellä olevan kannettavan alttarin luona. Hänen edessään on polvillaan kaksi uhripoikaa, kantaen suitsutusta suurissa maljakoissa.) Uus vesa vanhan talos! Armos hälle suo, enemmän kuin ansaitseisi hän.

(Hän valaa suitsutusainetta tuleen ja menee sitten etualalle. Papit ovat hänen vasemmalla puolellaan, hänen takanaan vanhempansa Temppelivartijat pienen välimatkan päässä.)

PAPIT. Jumalten kunnia!

KANSA. Ja onni meille!

NAUKLEROS. He lähestyvät. Polvilles, Leander!

(He polvistuvat. Leander aivan Hymenaeuksen kuvapatsaan viereen, Naukleros vähän taammas. Myöskin muu kansa polvistuu.)

HERO (on tullut Amorin kuvapatsaan eteen ja valaa suitsutusta sen vieressä olevan alttarin tuleen. Pappi on hänen vierellään.) Sa joka rakkautta jakaat, ota mun. Sua tervehtäissäin jäähyväiset jätän.

(Etääntyy alttarin luota.)

PAPIT. Jumalten kunnia!

KANSA. Ja onni meille!

HERO (seisoen Hymenaeuksen kuvapatsaan vieressä). Sun veljes lähettää mun —

NAUKLEROS (hiljaa Leanderille). Näetkös?

(Leander, joka on katsonut maahan eteensä, nostaa päänsä.)

PAPPI. Kuin on sun? Pysähdyt! Mi vaivaa sua?

HERO. Ma, herra, uhripihdit unohdin.

PAPPI. Sull' on ne kädessäs.

HERO. Sa, joka lemmen —

PAPPI. Niin alkaa ensi lause. Kyllin. Uhriin! (Heru valaa suitsutusta tuleen. Kirkas liekki leimahtaa ilmoille.) Ah liiaks. Hyvä. Temppelihin nyt.

Kaikki poistuvat. Näyttämön keskelle tulleena katsoo Hero, ikäänkuin tarkastellen jotain vikaa kengässään, oikean olkapäänsä yli taakseen. Hänen katseensa sattuu silloin molempiin nuorukaisiin. Vanhempansa tulevat häntä vastaan. Musiikki alkaa uudelleen soida.

TOINEN NÄYTÖS.

Temppelilehto Sestoksessa.

Vasemmalla puolen taustalla lepopenkki, pensaiden ympäröimä.

Naukleros astuu esiin vasemmalta puolen.

NAUKLEROS. Leander, tänne. Tullos jälessäin!

Leander tulee näkyviin vasemmalta suunnalta. ¦

LEANDER. Ma täällä olen, katso!

NAUKLEROS. Ah jo täällä. Sa, sano, kuinka kauan rankaisuksi — ah, tuntemattomien rikosten — mun pojan tavoin, joka seurata saa sokeata isäntäänsä — täytyy sun kanssas meluisasta paikasta ain yhä toiseen, markkinoilta templiin ja juhlast' toisehen vain etsein sijaa. miss' alkais ilo sydämessäs itää? Kuin kauan, väsyneenä puhumaan, sun vastassas ma istun tarkastain jo eikö pilkahda sun silmistäsi tai kokonaan jo herää ilo, riemu? Sun äitis kuoli — ken voi sitä auttaa? Niin kauvan kuin hän eli, pojan tavoin jok' äitiänsä lempi, asustit sa kotonasi, kaupungista poissa ja ihmisistä, rantamalla meren; nyt kun hän kuollut on, mik' estää voi sua liittymästä vertaistesi joukkoon ja heidän iloihinsa, suruihinsa kuin veikko osaa ottamahan. Itke sa äitiäs ja ruskotukkaas revi, — mut sitten palaa ystäväisi luo, joilt' ei sua äitis enää kadehdi. Ma enkö totta haasta? Mik' on mieles? Sa lausu!

LEANDER. Olen väsynyt.

NAUKLEROS. Ah niin sun suuri vaivas! — Koko päiväkauden me oomme outoin kesken kulkeneet ja nähneet monet vieraat kasvot, itse näin itseämme edellehen raastain. Ah hyvät jumalat! Ken tätä kestäis?

LEANDER (joka on istuutunut). Ma olen sairas.

NAUKLEROS. Huoli pois! Sa kohta taas paranet, kun pääset kotihis sa majahasi meren saartamaan ja hiekan — sinne, missä sadekuurot ain' uhkain kulkee; sinne saavuttuas, kun kalastajamekkos saat sa ylles ja päivät päästään istut onkien ja joskus — kalain kateus — sa veteen käyt uimahan; kun lepäät iltasin — niin oon sun kerran nähnyt venehessä sa pitkälläsi purren lipuessa ja tähystelet tähtösihin taivon ja äitiäsi muistelet, jok' kuollen sun oikeahan aikaan vapaaks jätti, ja henkiä, jotk' ylähällä asuu tai omaa aatostas tai tyhjää vain! Kun olet siellä, ystävä, sa tunnet, kuink' oli turha retkes. Terveheks sa tunnet itses taas. Nyt lähde sa, on kaukamailla vielä tuttu ranta ja vierahat ja kotihinsa kääntyy.

LEANDER. Tääll' on niin varjoisaa, me levätkäämme. Jos löydän venheen, lähden soutamaan.

NAUKLEROS. Ah, soutamaan. Kuin palaa silmänsä! Niin, airoiss' istuin ojennetuin käsin noin ees ja taakse ponnistaen, yli veen kiiltäväisen kalvon. Itsesi sa tunnet mieheks, jumalaksi silloin. Mut asioista Vakavammista on kysymys nyt, kelpo ystäväni; me kielletyllä maalla temppelin tääll' oomme, aina vaarass' ilmi tulla. Käy pensastossa vaanein vartijat. He vangitsevat jokaisen, ken täällä vain löydetään ja templin papin eteen hän viedään ankarasti rangaistavaks. Sa jotain sanoitko?

LEANDER. En.