Part 2

NAUKLEROS. Lähde pois. Kas puolipäivän aikaan loppuvat tään juhlan vapaudet, ja aurinko jo melkein pystysuorat säteet heittää. Sun vitkastelus tähden aio en ma vankilassa virua. Se kuule! Et nytkään! Hyvät jumalat, jo luotaan te kääntykää kuin kääntyy hänkin teistä! Hän tuolla seisoo raukein jäsenin — niin kaunis — vaikkei suuri oo hän — ruskea ja tummakutri; hänen silmänsä, kun sit' ei luomi varjoo, hehkuen kuin hiili palaa, laajat hartiat, ja vankat käsivarret — Amorin ei kuva enää, mutta Hymenin. Hänt' tytöt tähyilevät, hänpä vaan — ah hyvät jumalat — on sielultaan niin kaino, pelkuri. — Mies rivakka oon minäkin, en tumma kuten tuo vaan kultatukka, ihonvärini ei ole Indiasta, valkeampi se on, myös kooltani oon suurempi; mut kahden kun me käymme tyttöjen luo taikka juhlaan, kisaan, karkeloon ei satu ykskään katse minuhun, vain häneen, ahmien, ain' ympärillään ma kuulen supatusta, kuisketta ja ihailua. Kaikki hurmaa hän tuo veltto uneksija — mokoma. Hän vaan — ei mitään huomaa. Ja jos hän vain jotain näkee, punastuu kuin tyttö. Ah, ystäväni, tiedätkö sa, että oot tuhatkertaa kaunihimpi, sulla kun poskillas tuo mansikkainen puna. Ja tänään temppelissä, jumalat! Mun oli kuin ois kaikki kauneus, mit' on maan päällä, ollut kerättynä niiss' ihanissa tyttösissä, jotka ma siellä näin. Ain Traakiasta asti ja Hellespontosta he oli tulleet! Kuin kukat kirjavat he olivat! Siin' oli ruusut, liljat, neilikat ja tuhatkaunot — näky ihana. Kuin meri aaltoilivat päät ja olat ja pohkeet pyöreät. Mut kysynpä, hän mitä näki! Joutsenia ehkä? Ei tiedä hän, ei katsonut hän heitä. Ja häntä kuiten kaikki tähyilivät, myös itse ylvään kaunis papitar, ken tekis viisaimmin, jos tänään jo hän rakkaudelle vannois liittoa, sen sijaan että sitä pakenee. Mi sulo, loisto, mikä ylpeys, niin vakaa otsa, hymyilevä suu, kuin lapsi ruhtinaan hän oli nähdä, jok' kalliin kruununsa jo kehtoon saa. Mi kaunista on, kysyt. Tiedätkö sa mitään niskan sulost' ylpeästä ja tukan tuuheoista palmikoista ja olkapäistä taakse vedetyistä ja rinnoist' upeoista mitä tiedät sa nilkan sekä jalan siroudesta ja muista aartehista kaunokaisen. Ma väitän, ettet lainkaan niitä nähnyt. Mut sun hän näki. Hyvin tiedän sen. Kun siinä polvistuimme yhdessä me Hymen-patsaan luona — ja hän saapui, luo alttarin hän pysähtyi ja käsi jäi riipuksiin — hän puolees katsahti ja seisoi epäröiden hetken, kaksi kuin iäisyys niin pitkää, kunnes hän taas täytti pyhän tehtävänsä — mutta viel' erotessa puhui syvä katse — mi vastakohta hetkelle, kun iäks hän lemmenonnen jätti —: "Vahinko." "Tuon tahtoisin ma." — Armas, hymyilet? se sua mairittelee. Kasvosi miks kätket! Sormet pois ja mulle vastaa! (On vetänyt Leanderin käden hänen silmiltään.) Ah, jumalat te. Kyyneliä. Kuinka! Leander, itket?

LEANDER (joka nojaavasta asennostaan on noussut pystyyn). Ällös kiusaa mua! Sa kunnioituksetta kaulastaan ja kasvustansa puhut. Kolminkerroin, ah, onneton ma olen.

NAUKLEROS. Onneton. Et! Onnellinen! — Olet rakastunut.

LEANDER. Sa mitä sanot? Sairas olen, koskee niin rintaani. Ei sisäpuolla, täällä tuon kohdalla. — Ma kuolemata kannan.

NAUKLEROS. Sa olet hullu, onnellinen hullu! Ah kiitos jumalat, te häntä älkää nyt ennen hellittäkö, ennen kuin hän mulle huutaa: "Kyllin, tahdonpa sen kestää mitä muutkin kuolevaiset." Nyt kätes tänne, ystäväni, vasta näin myöhään palannut. Sa uudelleen oot syntynyt, sa onnellinen. Mutta yks suru sentään ilossamme on. Sa kaupunkihin lähde, siellä kaikki on koolla tytöt juhlast' tullehet. Sa siellä ympärilles katso, rakastu niin hyvin kuin sa voit — nääs ystäväin, se neito, joka nyt sun mieles täyttää, on papitar, ja luvannut hän tänään on iäks pidättyä miehestä ja ankara on rangaistus, jos hän sen unohtaa. Myös miehelle.

LEANDER. Sen tiedän Nyt tule yö, niin loppuu kaikki.

NAUKLEROS. Kaikki jo ennen kuin se viel' on alkanut! Sa rauhanrakastaja, miekkonen, niin vähän uskallatko onnes tähden? Sa valittelet tuossa kalpein poskin ja vapisevin säärin, luullen, että sua uskon. Tänne jäät sa, sinun täytyy nyt kanssaan puhua. Ehk' ei oo sentään, ken tietää, lupauksensa niin ahdas. Siit' ehkä vapautua voi hän. Ehkä ei myöskään lempes oo niin palava kuin nyt se näyttää. Mutta epäillä et saa, nyt toimia sun täytyy, kohtalos kuin mies sa tunne ja se kanna myös. Ja poika-aikas sun jo jätettävä. Me oomme täällä vieraat. Lähtekäämme, ei meitä kenkään moittia voi tietä jos eksyin tiedustamme. Ensiksi me temppeliä kohti kuljemme luo hänen, papittaren, kuullaksemme hän mitä sanoo. — Tuolla tulee tyttö vesastiata kantain. Hältä voimme me tiedustella — (menee.) Ah, Leander, onnen sa poika oot. Mua miksi pidätät? Hän itse on tuo tyttö, papitar; hän pyhää vettä lähtehestä täältä kai etsii. Silmänräpäys sa käytä ja hälle tyynin mielin haastele. Ma sillä aikaa tarkastelen, oisko tääll' ympärillä ehkä kuuntelijaa. Käy tänne! ja kun sanon sulle: nyt! niin astu esille ja puhu, mutta sa ole tyyni. Tänne käy sa nyt.

(Ystävykset vetäytyvät syrjään.)

Hero ilman päällysvaippaa, puettuna suunnilleen samalla tavalla kuin alussa ensi näytöstä, tulee kahta tyhjää vesiruukkua kantaen etualan vasemmalta puolen. Kulkee näyttämön poikki.

HERO (laulaa).

Ja jumala puhui: luokseni sa tullos pilvessä, vierellein.

(Leander on Naukleroksen keveästi työntämänä astunut muutaman askelen eteenpäin. Sitten jää hän seisomaan alaspainunein päin. Hero poistuu etualan oikealle puolelle.)

NAUKLEROS (tullen esiin). Siis syytä itseäs. Jos onnea et itsellesi voi sa pidättää, niin opi ilman elämähän. Paljon niin onkin paremmin. Hän eikö jo oo jumalille vihitty, ja sitä, ken häntä lähéstyypi, uhkaa hukka. Ma puoleks leikilläni neuvoin, että niin paljon rohkenisit —; sydäntäni vain kirvelee, kun näen ihmisen, jok' kaipaa vain ja kaihoo, mutta jolta vain uskallusta puuttuu ottaakseen sen voiton kruunun kätehensä, jota on halunnut. Mut parempipa näin. Sua onnittelen, ystäväni, nyt sun arka sydämes sua varmemmin kuin viisaus Nestorin on johtanut tai uljuus Akilleksen. Lähtekäämme siis kohti kotia. Mut toiste ällös sa hurmaannu.

LEANDER. Hän kääntyy takaisin.

NAUKLEROS. Siis seuraa häntä!

LEANDER. Minä. Häntäkö ma lähestyisin. Puhuisin. Ah en!

Hero tulee takaisin kantaen vesimaljakkoa päälaellaan ja toista alasriippuvassa oikeassa kädessään.

HERO (laulaa).

Ja untuvia hän silittää —

(Jää seisomaan, puhellen.)

Mun setäni ei tahdo, että laulan ma Ledasta ja joutsenesta. (Kulkee eteenpäin.) Vaikka se ketä vahingoittais?

(Kun hän on tullut näyttämön keskelle, hyökkää Leander äkkiä esiin ja syöksyy alaspainunein päin Heron jalkoihin.)

HERO. Jumalat. Ma kuinka säikähdin, mun polveni mua tuskin kantavat. (Asettaa ruukut maahan.) Mies! Tuolla toinen! Te muukalaiset mitä tahdotte te multa, papittarelt', täällä. Tietäkää, en kulje vartijoitta; ääneni jos korotan, niin vievät vahdit teidät ja rohkeudestanne te maksaa saatte. Niin lähtekää ja olkoon rankaisunne vain huono omatunto sekä tieto, te että onnistunut ette —

NAUKLEROS. Neiti, me emme häpäisemään tulleet, pikemmin me oomme parannusta etsimässä nääs, ystäväni tuolla sairas on.

HERO. Miks siitä mulle kerrot, Apollon te papeilt'etsikäätte parannusta, se heidän asiansa on.

NAUKLEROS. Ei tässä. Se tauti iski häneen täällä ja myös täällä yksistään se lähtee.

HERO. Tänään hän saiko sen?

NAUKLEROS. Niin, tänään. Silmistäsi.

HERO. Te mitä uskallatte! Ah, ma tunnen, on halpa joukon mieli, julkea ja kunniaton. Nyt ma täältä lähden ja vartijani tänne lähetän ma vesiruukkujani noutamaan. Jos vielä silloin täällä olette, he teille osottavat, mitenkä te rikkonehet ootte.

NAUKLEROS. Noin, ah ällös sa lähde, ensin nuorukaista katso, sa jota sanoillasi loukkaat.

LEANDER (katsoen ylös häneen). Viivy!

HERO. Sa olet sama, Hymen-kuvan luona ken tänään polvistui, ma tunnen sun, Mut silloin varsin siivolta sa näytit. Mua pahoittaa, ett' olin väärässä.

LEANDER (on noussut pystyyn ja tekee pidättävän liikkeen). Et ollut väärässä! Oi viivy!

HERO (Nauklerokselle). Mitä hän tahtoo?

NAUKLEROS. Sinulle sen sanoin jo. Hän riippuu katseista ja elämän ja kuolon sanoman hän lukee niistä.

HERO. Sa olet huonon vaalin tehnyt ja sun sydämes on harhaan vienyt sun. Jos oikein ymmärrän, niin taipumusta sa tunnet puoleeni; mut olenhan ma papitar ja velvoitettu oon ma aviotta elämähän. Myös on vaarallista mua lähestyä. Voi hengellään sen leikin maksaa mies. Myös minuun ankarasti kohtais kosto.

(Kumartuu tarttuakseen vesiruukkuihinsa.)

LEANDER. Siis meren aaltoihin sa syökse minut!

HERO. Mies parka, sydämestäin säälin sua.

NAUKLEROS. Vain ällös sääli, papitar, sa jää ja auta nuorukaista, ken sua lempii.

HERO. Ma mitä tehdä voin? Sa kaikki tunnet.

NAUKLEROS. Siis sana lausu, joka parantaa vois hänet. Tänne tullos! Pensahat tääll' antaa suojan katsehilta, tänne ma istun vesiruukkuin siimekseen. Ees sananenkin meille suo'os. Etkö sa tahdo tänne istua?

HERO. Ei sovi se mulle.

LEANDER. Nuorukaisen kärsimysten sa tähden tee se.

HERO (Leanderille). Istu sinäkin.

NAUKLEROS. Niin tänne näin, ja sinä vierellensä.

(Leander istuutuu keskelle, nojaten ruumiinsa puun runkoa vasten, kädet sylissä, katsoen suoraan eteensä, Hero ja Naukleros asettuvat kumpikin puolelleen, hiukan etukumaraan, niin että voivat nähdä toisiaan silmiin.)

HERO (Nauklerokselle). Sen sanoin jo, ja vielä toistan sen: ah älköön kenkään miesi pyytäkö mua vaimokseen; on määrä olla mun ain avioton. Vielä eilettäin, kun tulitte, ma olin vapaa. Tänään oon sitoumuksen tehnyt, ja sen pidän. (Leanderille) Sa ällös päätä käsiis kätke! Lähde sa reippain mielin tästä lehdosta ja silmäs toisehen luo naisehen ja iloitse, mist' täällä et sa voinut oo iloita.

LEANDER (karaten pystyyn). Niin nielköön minut maa ja vieköön kaiken kaunihin ja hyvän, jos koskaan toisen naisen rakkaus —

HERO (joka myöskin on noussut, Nauklerokselle). Sa häntä rauhoita. Ei auttaa voi tuo häntä eikä minua. Hän on niin uljas, nuorekas ja hyvä, hälle ma sydämestäin kaiken onnen suon; hän palatkohon kotiinsa —

LEANDER. Ma kotiin? Ma tänne aion juurtua, tuon puun ma tavoin tahdon seistä päivät, yöt ja aina tähyillä tuon templin harjaa.

HERO. Tään lehdon vartijat vie vangiks hänet, se hälle selitä. (Leanderille.) Nyt, nuorukainen sa palaa kotihis. Ja elämän sa kirjavahan menoon antaudu, mut muistoasi ällös kadota. En minäkään. Sa vuosi vuodelta, kun uudistuu tää juhla, tänne palaa taas templihin, ma jotta voin sun nähdä. Jos levollinen olet, iloitsen.

LEANDER (heittäytyen hänen jalkoihinsa). Ah taivahinen nainen!

HERO. Ällös noin sa tee! Se meit' ei lainkaan auta. — Tuolla jo tulee setäni. Hän moittii mua ja oikeudella. Miks ma istuuduinkin?

NAUKLEROS. Sa ruukkus ottaos ja juoda suo mun siitä, siten parhain selität sa täällä olosi.

LEANDER (työntäen hänet syrjään). Pois sä! Ma juon.

HERO (pitäen hänen edessään maljakkoa. Leander juo polviltaan.) Niin juo! Ja joka pisar lohdutuksen ja kaikki vesi onnen pantti olkoon.

PAPPI tulee.

PAPPI. Sa mitä täällä teet?

HERO. Mies sairas, nääs.

PAPPI. Sun tehtäväs ei sairaan parannus, he templist' Apollon sit' etsiköhön, Apollon papeilta.

HERO. Sen sanoin heille.

PAPPI. Mut sairaana tai terveenä, te tietkäii, ei tänne templin lehtoon muukalainen käy rangaistuksetta. Jos tällä kertaa ma teidät lasken, lempeyttäni te saatte kiittää; kerran toisen jos sen teette, rankaisen.

NAUKLEROS. Mut juhlassa näin paljon koolla kansaa kaikenlaista.

PAPPI. Se oli juhlan aikaan sallittu, mut puolipäivän aikaan vapaus se loppuva on.

NAUKLEROS. Kiireellemme paista ei vielä kotvan aikaan päivä.

PAPPI. Sulle se onneks olkohon. Tää hetki käytä! Kun päivä saavuttanut korkeimpansa on radallaan, niin temppelistä tuolta soi käyrätorven ääni, ilmoittaen ett' ompi juhla päättynyt, ja sulle myös vaaraa ennustain. — Ja lisäksi on mulle kerrottu, ett' olette Abydoksesta, jonka kansa meille ei ole ystävällinen. Jos milloin vain kalaretkillä tai muuten sattuu he yhteen Seston asukasten kanssa, he riidan nostaa. Siispä muista myös: ken usein loukattu on, kostaa voipi myös moninverroin.

NAUKLEROS. Minä puolestani noin mietin, herra: miesi vasten miestä. En tunne kaunaa Seston kansaa kohtaan. Jos kohtelee he meitä suopeasti, sen heille kotonamme palkitsemme.

PAPPI. Ei asiani pakista sun kanssas. Ma sanoin mitä sanoa mun tuli (Eerolle.) Nyt ota ruukkusi ja tule! (Kun nuorukaiset yrittävät häntä auttaa.) Poistukaa! Tuoll' ovat palvelijattaret. (Viittaa näyttämön vasemmalle puolen.) Tule! On temppelissä paljon tehtävätä.

(Poistuu lieroa kädestä taluttaen vasemmalle puolen.) Ianthe on sillä välin tullut esiin.

IANTHE. Mit' ootte, kauniit muukalaiset, täällä te saaneet aikaan? Teidät kaukaa näin. Nyt kiiruhtakaa! Kuka neuvonut on teitä papitarta lähestymään? Hän toimeensa jo vihitty on. Mies jos olisin, ma vertaa etsisin.

(Lähtee vesiruukkuineen.)

NAUKLEROS (puhuen papin jälkeen). Mies kova, omavaltainen sa olet! Sa kaunottaren kahlehdit ja päivän sa säteet maailmalta riistät peittäin tään tekos teeskenneltyyn pyhyyteen. Mist' ovat julmistuneet jumalat? Myös mekin jumalia palvelemme, mut kirkkain mielin papit Zeuksen käy kansan keskeen siunaus huulillansa. Te ootte aamunmailta perineet tuon oudon tapanne, te ikävään ja yöhön peitytte. Mut rauhass' olkaa! Sa tule, onneton!

LEANDER. Ma? Onneton?

NAUKLEROS. Niin sinä. Tyytyväinen oletko? Nyt tule!

Leander. Täällä olen ma.

NAUKLEROS. Siis katso sa viime kerta seutuun tähän, jonka nyt iäks jätät —

LEANDER. Iäks?

NAUKLEROS. Niin. Vai mikä on aikomukses? — Lausu!

LEANDER. Kuule! Eikö jo merkki annettu? Nyt lähtekäämme!

NAUKLEROS. Sa varomaton, miksi aikees salaat? Sa tähän seutuun palatako aiot, miss' surma, kuolema —?

LEANDER. En mistäkään ma huoli. Toitotus. Nyt vierahat käy kotihin. Me lähtekäämme myös! Mun elämääni taannoin surkuttelit. Sit' en nyt mistään vaihtaisi ma pois. Mit' tapahtuu, ei kenkään, kenkään tiedä!

(Poistuu kiivaasti.)

NAUKLEROS. Leander! Kuule! — Ah, ken huolekseen saa nuorukaisen mokoman. — Niin vain, voi esimerkki opettaa. — Ma sua nyt sentään suojelen. Mut luokseni jos palaat ennenkuin sen suon, niin silloin — Mut odota! Sa kuuletko Leander!

KOLMAS NÄYTÖS.

Huone Heron tornissa.

Taka-alan oikealla puolen leveässä rintavarustuksessa korkealla kaari-ikkuna, jolle johtavat leveät portaat. Vieressä lampunjalustin. Taustan vasemmalla puolen pääkäytävän kapea ovi. Toinen verhojen peittämä ovi keskustasta oikealle. Samalla puolen, edessä, pöytä, ja sen vieressä matalalla selkänojalla varustettu tuoli.

Esiripun noustua tulee näyttämölle palvelija kantaen korkealla lamppua, jonka hän asettaa jalustalle, minkä tehtyään hän poistuu. Välittömästi hänen jälessään tulevat Ylipappi ja Hero. Jälkimäisellä on päällysviitta hartioillaan samalla tapaa kuin ensimäisen näytöksen lopussa.

PAPPI. On pyhä velvollisuus täytetty ja ilta laskee maille. Uutehen käy sisään asuntoosi, papitar.

HERO (katsoen ympärilleen). Siis tänne.

PAPPI. Niin. Ja kuni tämä torni miss' on sun asumukses, yksinään täss' seisoo rantamalla, käytäväin vain kautta yhdistetty taloomme — niin olet seisova sa tästälähin niin yksinäsi, eristettynä: tää torni juurtuu meren kallioon ja seiniä sen hyökyaallot huuhtoo, mut otsansa se nostaa pilviin päin ja katsoo kauas yli meren, maan. Niin, liitoss' ihmisten ja jumalain, sa olet oma herras sekä muitten, sa valittu. Sa onnelliseks olet tääll' itses tunteva. Siis täällä, täällä! Ma nään, he ovat tänne tuonehet jo tavarasi. Tääll' on kääröt, jotka on viisain sanoin täyteen kirjoitetut. Ja täss' on taulu kynineen — jos tahdot sa mietteitäsi muistiin merkitä. Kas tuossa soitin isäs sisaren ja minun: papitar kuin sinäkin. Ei kukkiakaan puutu. Tuossa on se seppel, jota tänään kannoit. Kaiken sa täältä löydät, joka korottaa voi mielen, kaiken, joka haluja ei herätä, mut sentään tyydyttää. Näin jumalien kaltaiseksi kohoot. (Osoittaen sivuovea.) On tuossa huonehessa vuotehes, se sama, jossa monta vuotta sitten oot ensi kerran maannut. Nähnyt on se sun kasvavan ja varttuvan ja viisaaks, ja huiskaaks tulevan. Se sama vuode on nähnyt autuaassa unessa sun haaveilevan onnesta, mi tänään on sulle tapahtunut. — Nytkin sa taas unelmoit?

HERO. Ma kuulen, rakas setä.

PAPPI. Jos suoraan tunnustan, niin kuvittelin sun iloisemmaks tänä iltana, kun toiveemme on toteen käynyt. Mitä me oomme halanneet ja pyrkineet sa olet nyt. Mut äännettömältä ja kylmält' tunnut.

HERO. Setä, mielialat ne tulee, menevät ja haihtuvat — ne ilman alkujuurta voivat olla. Voi korkeinkin ja kaunein peloittaa ja yllättää kuin kaikki, mik' on suurta. Mut lepo yhden yön sa mulle suo mun miettiä ja virkistyä — kohta mun entiselläni oot löytävä. On seutu hiljainen, ei tuulenhenki tääll' edes tunnu, täällä tasaantuvat kaikk' ajatusten aallokot ja täällä ma koota voin taas ehjäks itseni.

PAPPI. Sa sanoit koota, lapsi. Sattumako tuon sanan toi sun huulillesi, taikka sa sisällyksen tunnetko tuon sanan, mun korvieni ilon? Maininnut sa olet maailmoiden vivun, joka voi sen tuhatkerroin nostaa, mi on suurta, ja maasta pienimmänkin kohottaa. Niin sankarteko, runoilijan laulu kuin jumalainen näky tietäjän vain kokoomista kysynyt on. Vain mik' itse hajallaan on, voi sen kieltää. Jos noin sun sisässäsi puhuu, onnittelen sua, lapsi. Silloin pyhänä käyt täällä ja tomun pyyteet karttaa sydäntäs. Ja kuni mies, ken hämärissä tähyy päin taivonkantta, näkee harmauden ja muut' ei mitään, tyhjän harmauden, mut tarkemmin jo katsoessaan löytää hän tähden, toisen, kolmannen ja niin pian tähtein loputtoman lauman: mieleen sen miehen hiipii rikas aavistus yön jumalaisen, kirkkaan — hurmaantunein hän silmin ylös katsoo; sumut väistyy ja olemassaolon salaisuus saa taustan ja jumal'äänet kuulee hän osaks ilmastansa, ylhäält' osaks —

HERO. Sa tiedät, setäni, niin suureen lentoon ei nouse henkeni; sa liiaks toivot. Mut mitä velvollisuus multa vaatii sen aion kunnolla ma täyttää.

PAPPI. Tee se. Vaikk' ei oo hyvä eikä oikein, että noin uran alussa jo alahalle oot maalis pannut, toistaiseksi olkoon jo siinä. Mutta muista mitä päivät ne tuonevatkin, ensi vaikutusta sa aina pelkää. Hän ken työssä syöksyy päin elämätä, missä taiston kuohut käy ylimmillään, paljastetuin miekoin hän vaaraa etsiköön; jos kovempi on taisto, suurempi on voitto myös; mut sisäänpäin ken pyrkii, sieluhun, mi kysyy kokonaisuutta, hän olkoon ain taiston pauhinasta poissa, sillä voi kauan vanhat arvet kirveliä. — Kas virta, jonka määrä matkallaan on venemiestä kantaa, pellot kastaa, se kallioin ja vuorten halki tiensä saa raivata, ja sekaantua mutaan, mi rannoilt' irtau; saman asian se rauhaisna ja kuohupäisnä ajaa. Mut lähteensilmä, jota janoten mies lähestyy, se olkoon aina kirkas ja kuun ja tähtein kuvaa kantava. Myös papittaren mieli myrskylöiltä ain säilyköön — jos kuohua se alkaa se myöskin pimittyy. Ja nuku nyt. Jos neuvon tarpeess' olet, puoleheni sa käänny, toisen isäs; ystävän jos neuvoista et huoli, tiedä myös sa että edessäsi miehen näet, jok' kernaast suonistansa veren antais, (ojentaa kätensä) jos siinä pisarankin keksisi hän mi luvatonta, väärää suosisi.

(Poistuu keskiovesta.)

HERO (hetken vaitiolon jälkeen). Ma huomaan, kohtaus muukalaisten kanssa on hänet närkästyttänyt. Ja totta hän ompi oikeassa. Jollen ois ma Hero, papitar, tuo pienempi, tuo ruskotukka nuorukainen ehkä mua miellyttäis. Kenties. Mut pois se nyt! Nyi tiedän, mitä taipumus on, jota he ovat karttamahan neuvoneet ja sitä tahdon välttää. Jumalat! kuin paljon yhden päivän kääntehessä voi oppia — kuin ennen vuosikausiin. Mut hän on kaukana, en elämässä hänt' ehkä enää näe. Lopussa on kaikki. (Ottaa päällysviitan päältään.) Tuossa lepää. Aamulla kuin toisin mielin puin sun ylleni. Ma nyt sun lasken pois. On elämä sun laskoksihis kätketty. Sa salaa mit' tiedät, itse mukanasi lasken ne mielestäni. — Mutta mitä tehdä? En nukkua voi. (Nostaa lampun ja pitää sitä kädessään ylhäällä.) Tarkastaapa tahdon ma tätä seutua. Niin avara, niin laaja, tyhjä. Monet pitkät vuodet sua kyllikseni saan ma tarkastella. Ma mielelläni tulevaiseen aikaan sun katsomises säästän. — Kuule! — Mitään ei ollutkaan se. — Yksin! Yksin! Yksin! (On asettanut lampun syrjittäin ikkunalle ja seisoo sen luona.) Niin rauhallinen yö. Nyt Hellespontto suo laineiden kuin lasten leikkiä. Vain hiljallensa meri hengittää. Niin pimeätä, lampunvalo heittää vain valoviirun pimeyteen. Sa tuossa luo valoasi kulkijalle meren ja kerro yhdenkin ees valvovan yön keskellä, sa johtotähti yön.

Mut nukkumaan jo lullos, ystäviini sa kalpein valoines. (On ottanut lampun käteensä.) Ja niinkuin sun ma vielä sammutan, niin sammukoon myös palo povessani, älköhönkä se uuteen iltaan enää syttykö... (On asettanut lampun pöydälle.) Näin varhain hereillä? — Ah äiti, pyydän Nyt nukkumahan lapsi, nopeasti!

(Ottaa hiuksistaan soljen ja laulaa sitä tehdessään puoliääneen.)

Ja Leda silitti untuvia.

Tuo laulu, pahus, taas mun huulillani! Ei enää jumalat käy päällä maan, ei joutsenet tuo enää lohdutusta, on yksinäisyys lievennystä vailla. (On istuutunut.) He tänne lyyryn ovat jättäneet, sill' oppinut en koskaan soittamahan, ma toivoisin ett' osaisin ma. Mulla soi mielessäni sadat ajatukset. Ois parhain säveliksi pukea ne.

Sa kaunis nuorukainen, hiljainen, sua tällä hetkellä ma muistelen niin tyynin mielin, ettei rikosta oo tunteessani. Hyvää kaikkea ma sulle toivon, siitä iloitsen, ett' olet etäällä, mut kuitenkin ma sulle täältä huudan: hyvää yötä.

Leander ilmestyy ulkoa ikkunaan.

LEANDER. Hyv' yötä!

HERO. Ah, se mitä oli? Kaiku näin yksinäisyyttäni etsiikö? Sa ole tervehditty, nymphi!

LEANDER. Nymphi, sa ole tervehditty!

HERO. Kaikua ei ole tuo. Haa, pää! — Kaks kättä! Mies ikkunassa! Kohoo, koht' on täällä! takaisin! Sa olet surman oma, jos huudan.

LEANDER. Silmänräpäys vain suo. Jo murenevat kivet jalkain alla. Jos salli et mun tulla, syöksyn alas. Mut hetki vain, niin lähden mielelläni.

(Kapuaa huoneeseen.)

HERO. Sa paikoillasi seiso onneton! Ken tänne vei sun ties?

LEANDER (jääden taustalle seisomaan, oven läheisyyteen). Sun lamppusi näin loistavan ma halki yön, ylt'ympär kaikk' oli öistä, sankkaa, pimeätä, vain täältä tuikki valo.

HERO. Auttajas ken ollut on, ken sulle tikapuita on pitänyt?

LEANDER. Ei kenkään. Kiven rakoon ma jalan pistin, muratista kiinni sain käsilläni. Siten tänne tulin.

HERO. Mut liukunut jos oisit, alas syössyt —

LEANDER. Ei mitään merkinnyt se oisi.

HERO. Mutta jos sa oisit keksityksi tullut?

LEANDER. Kukaan ei mua nähdä voinut.

HERO. Vartija tään tornin käy tähän aikaan toimehensa. Sua on kielletty jo palaamasta tänne. Ma enkö itse pyytänyt sua kotiis taas lähtemään?

LEANDER. Ma olin kotona, mut mitään lepoa en saanut, Silloin ma mereen heittäydyin ja tänne uin.

HERO. Abydon rannoilt' asti; josta tullen kaks soutumiestä matkalla jo väsyy.

LEANDER. Sa näät, oon jaksanut ja kuollutkin jos öisin ensi aaltoon, vaaksan verran sua lähempänä ollut oisin silloin.

HERO. On märät tukkasi ja vaattehes, sa vapiset.

LEANDER. En vilust', tulesta.

(Aikoo edelleen taustalla seisten heittäytyä polvilleen.)

HERO. Noin ällös! Hetki lepäjä ja sitten sun täytyy poistua. Jos valoni sun tänne johdatti, niin toiseks kertaa sen tarkkaan osaan sulta salata.

LEANDER. Sit' älä tee sa — enää en ma tule, jos et sa tahdo, mutta lampun tuon sa valoa mult' ällös, ällös kiellä! kun unetonna nousin vuoteeltani ma viime yönä, majastani astuin yön pimeyteen, näin edessäni meren ma tummana kuin pikimusta vaippa, yön suruun, ikävään verhottuna. Yön synkkään mielialaan vaivuin, silloin näin pienen tähden näköpiirissä kuin viime toivon. Kultasätein loisti se pimeähän maailmaan. Sun lamppus. Löi valtavasti silloin sydämeni, ei enää pysyä se tahtonut mun rinnassani, ja ma syöksyin rantaan ja mereen, oppaanani tähti tuo. Niin tulin tänne, tälle rantamalle. Jos sua se loukkaa, tule en ma enää, mut toivon tähteäni älä peitä, tuon valon lohdutusta.

HERO. Nuorukainen mua älä kovana sa pidä, jos en toivomustas täyttää voi, ma oon jo sulle sanonut: oon sitoutunut ma ankarahan elämähän, täällä ei suoda lemmentuntehelle sijaa. Kun näin sun ensi kerran, olin vapaa. On myöhä jo. Sa mene — palaamatta.

LEANDER. Sun kansas lempeäksi mainitaan, se rangaistuksinko sua uhkailee?

HERO. Modealaiset, baktrit tappavat sen päivän papittaren, nuorukaiseen ken luopi silmänsä; mun kansani niin verenjanoinen ei ole, hengen se säästää rikkoneelta, mutta hänet se joukostansa halveksien työntää ja koko sukunsa. Niin Heron ei saa käydä. Siksi mene, murhees kestä!

LEANDER. Mun mennä täytyy siis

HERO. Niin lähde, mutta et samaa tietä palata voi, liian se vaarallinen on, tuon portin kautta sa mene — käytävät — (Keskeyttää puheensa ja kuuntelee jännitetyn tarkkaavasti.) Mutta kuule! Ken siellä? Jumalat te! Käytävästä ma askelia kuulen. Tänne tulee nyt joku. Hetki onneton! Mit' tehdä?

LEANDER. Tääll' eikö paikkaa, jonne piiloutua? Haa, tuonne! (Menee sivuovea kohti.) Makuuhuoneesehen? Tänne sa jää. Jos löytävät sun, kuole. Itse ma sinne käyn. He lähestyvät.

HERO (osoittaen sivuovea). Tänne sa sentään mene. Lamppu mukahas sa ota. Täällä olkoon pimeätä. Nyt kuuletko? Sa mene! Mutta ällös sa tunge eteenpäin, jää oven luo! Nyt nopeaan!

LEANDER. Mut sinä?

HERO. Hiljaa, poistu! (Leander on ottanut lampun ja poistuu sivuovesta. Huone jää pimeäksi.) Ah, jumalat, nyt armonne te suokaa!

(Vajoaa tuoliin, puoleksi istuen, niin että vasen riipuksissa oleva polvi melkein koskettaa lattiaa, kasvot käsien peitossa, ja otsa pöytää vasten painettuna.)

Temppelivartijan ääni kuuluu ulkoa.

VARTIJA. Tääll' onko joku valveillaan?

Ianthen ääni myöskin ulkopuolelta.

IANTHE. Sa nääthän, on kaikki pimeää.

(Ovi avautuu puoleksi.)

VARTIJA. Mut kuitenkin ma valoa näin.

IANTHE. Erehdyit. Sa tiedät, tääll' asuu papitar.

VARTIJA. Mut selvään näin enk' usko, että erehdyin. (Ovi sulkeutuu.) Kun päivä taas koittaa, saadaan nähdä —

(Sanojen kaiku kuolee, askeleet etääntyvät.)

HERO. Häpeää ah tätä!

Leander astuu esiin sivuovesta.

LEANDER. Poissa ovat siis he. Missä sa piileksit? Tääll' oletko sa vielä?

(Koskettaa ympäri haparoidessaan Heroa olkaan.)

HERO (karaten pystyyn). Miss' ompi' valo? Lamppu? Tänne tuo se! (Leander menee hakemaan lamppua.) Ma mitä, onneton, saan kokea!

LEANDER (tulee takaisin lamppua kantaen). Täss' on sun valos. (Asettaa lampun pöydälle.) Jumalia kiitä!

HERO. Sa sanot: kiitä? Mistä? Että elät? Sa onneton, sa kurja, miksi tulit sa tänne itseäs vaan ajatellen ja rikoit rauhallisten päiväin levon? Ah, meri jos sun niellyt oiskin, kun ens aaltohon sa alas laskeuduit, tai kivi murennut, kun tornihin sa ylös kapusit ja sinä — ah — Leander! murskaantunut — kauheata!

LEANDER. Sa mua moitit?

HERO. Ah, Leander, kuule, sa älä samaa tietä enää palaa, jot' olet tullut. Vaarallinen on se tie. Mut ihmeellistä! Mikä voi niin vieraaks itsellensä ihmisen ja sokeaksi tehdä — jos he nyt mun löytäisivät, näkisivät — niin ma vapisisin itseni en tähden — mut hulluutta! Vain hänen tähtensä!

LEANDER. Sit' uskoako voin?

HERO. Vain minuun ällös sa koske! — Hyvää olla ei se voi, mi tuolla tavoin luontehemme kääntää ja tukahduttaa jumalaisen valon, jok' oisi oppaaksemme luotu kuin on tähti laivurille.