Part 4

HERO. Mua kiusaat sillä, setä. Mut jotta näet — Onko nyt jo ilta?

PAPPI. On kohta.

HERO. Kirjehen ma noudan, (nöyrällä ilmeellä) jotta sa näet, kuinka palvella ma tahdon.

(Poistuu torniin.)

PAPPI. Mun sydämeni pakahtuu, kun häntä ma katson: viisasta ja hiljaista, niin malttavaista kaikessa ja kuiten ma selvään tunnen: sanoa mun täytyy: Sa varo! Onnettomuus väijyy sua. Kuink' onkaan tyyni hän ja varma, luja. Jos hälle aikaa suon ma, hetkeksi jos hänet tuskastansa vapautan ma, hän miettii keinoja vain, millä tapaa vois hänet, rikollisen, pelastaa ja varmemmin hän itse tuhoutuis.

Mut syyllinen siis täytyy hänen olla? Mies peloton, ken uskaltanut on tuon rikollisen uhkateon, Heron on hälle merkit antaa täytynyt ja keinot tuohon tekoon, olipa hän että nuorekkaasti laskematon on ollut vain. (Tornin ikkunaan ilmestyy lamppu.) Mit' on tuo? Lamppu. Noinpa sa omaa rikostasi valaiset ja syyllisyyttäs.

(Temppelivartija tulee.)

TEMPPELIVARTIJA. Valon näetkö?

PAPPI. Ma näen. Kalastajan kanssa puhuit?

TEMPPELIVARTIJA. Niin, herra. Tänä yönä pysyvät he käskys mukaan poissa mereltä, jok' käypi muutenkin jo hyökypäissä.

PAPPI. Sen parempi! Mua seuraa. Hero tulee.

(Poistuu vasemmalle puolen.) Hero palaa kantaen kädessään paperikääröä.

HERO. Täss' on sun kirjees. Ota se. — Ah minne hän mennyt on? — Hän palannee kai kohta. (Pistää kirjeen vyöhönsä.) Kuin kauniisti sa loistat, lamppuni, sa ystäväni. Viel' ei ole yö. Mut kuiten kaikki valo maailman käy sinusta, sa yöni aurinko. Kuin äidinrintaa kaikki olennot sun ympärilläs valoasi juovat.

Ma tänne istun tultas vartioimaan, sit' ettei tuuli sammuttaa saa; täällä on viileätä, tornissa on kuuma, on nukuttava, raskas ilma painaa voi siellä silmät umpeen. Tapahtua ei ei nyt se saa, mun täytyy valvoa. (Istuutuu.) He ovat koko päivän kiusanneet mua tulollaan ja menollaan. Mintähden? Sit' eivät suotta tehneet? Mutta miksi? (Hero on laskenut päänsä käsiinsä.) Mut kuitenkin. Miks polttaa otsaani? Mut itse tiedänhän ma miksi, miksi — (Kavahtaa pystyyn.) Ken tulee? — Kukaan ei. Ma yksin oon. Käy tuuli rivakammin mereltä. Niin puhaltakoon, nopeammin tuo se rantaan armaani. Kuin loistaa lamppu! hui, hai, ken uneksuisi? Valvehille sa lemmen vartija. (Laskee uudelleen päänsä käsiinsä.) Jos tarkemmin ma mietin, toivon ma, hän ettei tulisi. Nuo tuolla jotain jo epäilevät, vaanivat. — Jos hänet he tapaisivat — armaat jumalat! Siks paremp' ois, jos hän ei tulisi. Mut hänhän pyysi, rukoili. Hän tahtoi. Siis tule, hyvä nuorukainen, tule! Kuin metsäkana poikaansa, ma tahdon sua suojella, ei lähestyä saa sua kenkään, paitsi minua' Ja minä en sulle pahaa tahdo, en, ah en. Mut väsynyt ma olen, jalkaani jo kivistää. Pois kenkäni ken ottaa? (Nostaa toisen jalkansa penkille.) Se tuolta kohden painaa. Kivi lie mua loukannut. (Vetää penkille toisenkin jalkansa. Ottaa puolittain makaavan asennon.) Kuin suloista näin olla. Nyt saavu tuuli yön ja silmäni ja poskeni sa vilvoita. Sa tulet tuolt' yli meren, hänen luotaan. Humu ja lehtein lepatus kuin sanat soi mun korviini: me oomme hänen luotaan. Niin hänen, hänen — siivet levittäös ja verhoo kuuma otsani ja pääni ja kaulani ja raukeet käteni ylt'ympäri! avaan rintani! Ja kun hän tulee, sano — ah Leander!

(Väliaika.)

Temppelivartija tulee hiljaa varpailla kulkien. Hänen jälessään pappi, joka jää tornin oven eteen seisomaan.

TEMPPELIVARTIJA. Hero! — Hän nukkuu.

PAPPI. Tornissa on tulta. Tuon liekin jumal'auta sammutamme!

(Lähtee torniin.)

TEMPPELIVARTIJA. Hän mitä aikoo? Mun niin raskas on. Jos puhunut en ois? — Mut minun täytyi. Tuoll' astuu miehet kalaverkkoinensa. (Lähestyen oikeaa sivustaa.) Te mitä teette siellä? Teitä eikö tän' yönä kalastamaan lähtemästä oo kielletty? (Takaisin palatessaan.) He arvelevat, että on myrsky tulossa. Oi jumalat! On lamppu siirretty. — Hän itse! — Tyttö sa etkö herää onneton? Sua eikö ees uni varoita?

(Hero tekee uloshengittäessään liikkeen ja vaipuu sitten vielä syvempään uneen. Pää liukuu käden varasta käsivarrelle, ja ruumiin alaosa jää veltosti riipuksiin. On tullut pimeä.)

(Pappi palaa takaisin.)

PAPPI. Ken puhuu? Sinä? Tullos! Yö jo lankee. Se ennen kuulumatonta saa nähdä. (Astuen Heron luo.) Nyt taivaiset te tehkää tehtävänne! Ma tehnyt oon, mit' tehdä tuli mun. On ladottuna puut ja piilu valmis. Ma käännyn pois. Te itse uhrihinne nyt isku satuttakaa, jumalat!

(Hänen kääntyessään lähtemään laskee esirippu.)

VIIDES NÄYTÖS.

Heron tornin lähiseutu, sama kuin edellisen näytöksen lopussa.

Aamupäivä.

Esiripun noustessa seisoo Hero näyttämön keskellä nojaten alaspainunutta päätään käteensä ja tuijottaen eteensä.

Ianthe tulee.

IANTHE. Noin vielä liikkumatta yhteen paikkaan sa tähyilet! Sa lähde metsän varjoon! On ilma sekä aallot tyyntyneet. — Mut kuulitko sa melun viime yönä?

HERO. Ma kuulinko?

IANTHE. Niin kauan ulkosalla sa viivyit; vihdoin askelia kuulin ma ylläni, mut valoa en nähnyt sun huoneessas.

HERO. Niin, valoa et lainkaan!

IANTHE. Sua kiusaa jokin salaisuus; jos mulle sen uskot, helpommin sen itse kannat.

HERO. Liet arvannut, mut kysyt kuitenkin! Mun tuli valvoa, mut tänne nukuin. Yön aikaan myrsky minut herätti; ol' lamppu tornissani sammutettu. Ma syöksyin torniin hiukset hajallaan. Ei apua, ei mitään valoa. Ja ääneen valittaen, polvillani ma päivää vuotin. Mutta kuitenkin, 'niin kuitenkin.

IANTHE. Ah, ystävättäreni!

HERO. Mut sentään, jumalat on armolliset! Ma tuskin uneen pääsin, kun jo tulen he sammuttivat. Päivän koittaessa ma kuumin silmin lampun kohta tutkin. Ma näin: ei sadas osa öljyst' ollut ees kulunut, eik' ehtinyt viel' ollut ees sydän mustua. Ma varmaan tiesin: ma tuskin nukahdin, kun lampun jo he sammuttivat. Jumalat on hyvät! Jos myöhemmin se tapahtunut oisi, (kääntyen Ianthesta ja puhuen itsekseen) niin oisi syöksynyt hän aaltoihin ja ruhjoutunut, nyt hän kuollut ois. Mut kotonaan hän pysyy, merkki mikään ei häntä houkutellut. Nyt hän elää, on pelastettu.

IANTHE. Varma ootko siitä?

HERO. Ma olen mitä olen. Jumalat on hyvät! Mitä rikkonehet oomme he hellin sormin poies pyyhkivät ja ystäväänsä surmasta he suojaa. Ma tahdon nyt ja aina lapsen tavoin heit' tästä kiittää ja mit' tehnyt oon ma huonoa sen parantaa ma tahdon. Niin lupaan varmasti ja jumalat on lujalle ja päättävälle hyvät. Nyt astu tuonne, silmilläsi etsi sa ihanata vastarantaa, tähyy Abydosta sa kohti! Tornistani oon itse koettanut, mutta sumu on ollut esteenä. Lie kirkasta jo. Sa tahdotko sen tehdä?

IANTHE (kulkien taka-alalle). Katso, myrsky on kaatanut tuon pensaan tornin luota sen oksat estää kulkuani.

HERO. Nosta ne tieltäsi. Niin kankeako ootko?

IANTHE. Vie!' on se kasteessa. (pyyhkien jalallaan maata.) Kas myrskysää on tänne simpukoita heittänyt ja meriruohoa. Kas tuossa liina! Niin raskas. Jokin paino pitää sen kiinni maassa. Kaiketikin harso! Se sen on kaltainen, jot' itse käytät. Päät molemmat on solmuun sidotut. Sa katso itse, ehkä tunnet! Jollei niin kostea se ois, niin pallona sen sulle heittäisin!

HERO. Sa pakinas jo jätä, oksat nosta.

IANTHE. Raskaita ne ovat. Sääli hyvää pukuani! Nyt pidän niitä koholla. Käy itse sa tänne luokseni. Ja katso, katso!

(Hän on koonnut maassa makaavat oksat ja kohottaa niitä. Leander makaa maassa kuolleena.)

HERO. Ma tulen. — Mies! — Leander! — Ah! (Etualalle kiitäen.) Mun silmänikö pettää! Todella tuo totta olla voisko?

IANTHE (joka katsoo vaivalla oksien yli taakseen). Jumalat!

Pappi tulee oikealta puolen.

PAPPI. Mi hätähuuto hiljaisuuden halki?

HERO (Ianthelle). Sa laske oksat alas, laske!

(Ianthe antaa oksien vaipua maahan, ruumis peittyy. Hero astuu pappia vastaan ja koettaa sulkea häneltä näköpiirin taaksepäin.)

Setä! Niin varhain ulkosalla? Mutta päivä on kaunis. Molemmat — me — iloiten —

(Vaipuu Ianthen tukemana maahan.)

PAPPI. Mit' tapahtunut on?

IANTHE (Heroa hoidellen ja pensasta kohti osottaen). Ah herra, herra!

PAPPI. Sa oksat kohottaos! Pian! (Kun se on tapahtunut.) Jumalat! Hän kaatui teidän käsienne kautta!

IANTHE (yhä edelleen oksia pidellen). Täss' sääliä ja apua ois tarvis.

PAPPI. Sa tule! (käyden häneen kiinni.) Kuuletko? Ei sanaa siitä mit' täällä nähnyt olet. (Poistuen hänen luotaan, ääneen) Muukalainen on mies, jonk' kuohut meren tänne heitti! Ja miehen ääreen vaipui papitar, kun kalvennehen ruumihin hän näki.

Temppelivartija ja useita palvelijoita on saapunut paikalle oikealta puolelta.

Tuoll' lepää ruumis. Menkää, nostakaa se maalle ystävien nähtäväksi. (Palvelijat menevät pensaan luo.) Ei tänne. Oikealle, tornin taakse.

(Palvelijat poistuvat vasemmalle puolen. Lehtien liikkeestä näkee heidän toimensa. Lopulta saadaan pensas kohotetuksi ja paikka tyhjenee.)

TEMPPELIVARTIJA (hiljaa). Siis hän —?

PAPPI. Sa vaikene!

TEMPPELIVARTIJA. Vain, herra, sulle ma tahdoin ilmoittaa, tään toveri, sa jonka hyvin tunnet, tavattu on rannallamme lohdutonna itkein. Hän etsii ystäväänsä. Palvelijat on hältä sulkenehet tien.

PAPPI. Siis tänne sa hänet laske. Olkoon hälle suotu myös kotiansa viedä ystävä.

(Temppelivartija poistuu oikealle puolen.) (Herolle, joka Ianthen avulla on noussut ja astunut muutamia askelia eteenpäin.)

Hero!

HERO. Ken huutaa?

PAPPI. Minä. Kuule!

HERO (pelokkaasti taakseen silmäillen, Ianthelle). Missä hän on, Ianthe, missä?

IANTHE. Voi, mua, voi!

PAPPI. Kun nyt se tapahtunut —

HERO. Tapahtunut? Ah ei!

PAPPI. On. Jumalat niin verisen on todistuksen antanehet siitä kuin ovat suuttuneet he ja kuin suuri on syyllisyytes, siksi nöyrästi tää rangaistus me vastaan ottakaamme; ei pyhä paikka tahraa saanut ole. Mit' tapahtui, sen peittää vaitiolo.

HERO. Ma hiljaa vaikeneisin onnestani ja kadotuksestani, murhaajain ma joukkoon käyden? Ääneen tahdon huutaa ma koko maailmalle tuskani ja mitä omistin ja mitä multa on viety julmasti. Ma toivon että sen tuulet kuulisi ja kantais pois luo jumalien valtaistuimen. Sa hänet verkkohosi kiedoit, minä vein verkon kiinni ja hän joutui surmaan! Te minne veitte hänet? — luokseen tahdon!

Temppelivartija ja joukko palvelijoita saattavat Naukleroksen ohi. Vahtimies poistun heti senjälkeen vasemmalle puolen.

Haa, nuorukainen! Ystävätäs etsit? Hän tuoss' on kuolleena. He häntä vievät.

NAUKLEROS. Oi tuskaa!

HERO. Käsiäsi vääntelet nyt kun se myöhä on jo. Hämmästyt, sa huolimaton ystävä. Hän mereen on myrskyisehen heittäytynyt ilman niin jumalaa kuin muuta auttajata. Ma hänet tuolta löysin. Kysytkö, ken tehnyt tämän on? Hän tuossa sekä ma, neitsyt, papitar Menanderin. Me yhdessä sen teimme. Kavalin hän juonin kielsi multa levon, esti myös kaiken virkistyksen — ja ma nukuin. Niin tuli myrsky, lamppu sammutettiin — ja meri riehui lainein lakkapäisin kun aaltoihin hän antautui — ja mitään ei valontuikahdusta oppaanansa: vain sysimustat pilvet taivahalla ja meri vahingosta iloisena kuin eläin mylvi, tähdet sammuivat, ylt'ympär oli yö. Hän uimar lemmen vain ui, mut lempeä ei missäkään hän tavannut, ei säälin pilkahdusta. Hän jumalien puoleen katseen heitti, mut turhaan. Kuullehet ei häntä hekään vai nukkuivatko? Silloin vaipua hän alkoi, vaipua. Viel' aaltoin ylle hän kohosi, niin voimakkaana hällä ol' lenunenkaipuu, mutta liian luja myös liitto armahan ja vihamiesten; hän meren kitaan vajosi, hän kuoli. Oi itkeä ma tahdon, suoneni ma tahdon avata ja kyynelten ja veren mereen tahdon hukkua niin pohjattomaan, syvähän kuin hänkin!

NAUKLEROS. Leander! ah mun ystäväni armas!

HERO. Hän oli kaikki kaikessa, se mikä jäi hänen jälkeensä on varjoa, on tyhjä vain. Kuin ilman henkäys niin oli hengityksensä, kuin päivä niin oli silmänsä, kuin luonnonvoima niin oli ruumiinsa, ja elämänsä ol' ainut elämä, niin sun kuin mun ja koko kaikkeuden elämä. Kun kuolla soimme sen, niin itse me sen kanssa kuolimme, kah ystävä sa huolimaton, tule lähtekäämme me oman ruuniihimme kera Sulla on kahdet vaattehet, mut hällä tuossa ei ole mitään, hälle toiset anna. (Naukleros ottaa yltään päällysvaatteensa, Ianthe ottaa sen vastaan.) Viel' yhden kerran tahdon koskettaa ma tuota ihanata ruumista niin elontäyttä; hänen huuliltaan ma tahdon viime neuvon, lohdun juoda, ja sitten — mitä sitten? — Hänen luokseen! (Temppelivartijalle, joka on tullut takaisin.) Sa kiellätkö? Luo ystäväni tahdon! Ken estää? Sinä? (Tekee äkillisen liikkeen, sitten vaipuvat hänen päänsä ja kätensä alas. Ianthe tahtoo häntä tukea.) Päästä! Voimakas On murha — ja ma murhannut oon hänet.

(Poistuu vasemmalle puolen.)

PAPPI (Ianthelle). Sa häntä seuraa. (Ianthe lähtee. Nauklerokselle.) Viivy. Hukattu on elämäs, mut sulle lahjoitan sen jos kuolleen kotiin viet ja vaikenet täst' ainiaaksi. Tehdä voitko sen?

NAUKLEROS. Mua tänne ystäviä seurannut on.

PAPPI. Te olkaa valmiit. — Minne hänet veitte?

TEMPPELIVARTIJA. Me veimme templiin, herra.

PAPPI. Miksi sinne?

TEMPPELIVARTIJA. Niin vaatii tapa.

PAPPI. Niin jos vaatii se, me siinä pysykäämme. Ja te kaikki, kun melu hälvenee, niin arvettuu myös haavanne. Tää tunne idussaan jo tukahdettu pidättäköön paulaan muit' antautumasta. Ja tästälähin taas pyhä olkohon — mua seuratkaatte!

(Kaikki poistuvat.)

* * * * *

Temppelin sisusta.

Keskiala suljettu pylväiden välistä riippuvan esiripun kautta. Etualan oikealla puolen Amorin kuvapatsas, jonka käsivarrella on kukkaseppel.

Saapuu tyttöjä, jotka panevat kuntoon uhriastioita ja ottavat alas kukkakiehkuroita. Kaksi heistä lähestyy esirippua.

IANTHE (tulee). Tuo jättäkää te! Lyhyt levon hetki ees hälle suokaa! Kuinka sureekaan hän armaintansa. Paikan, minne ruumis ol' lepäämähän jätetty, hän löysi kuin vaiston avulla, ja polvilleen hän ääneen valittaen syöksyi; armaan hän tahtoi kyynelin ja hengityksin niin polttavin taas henkiin herättää. Mut apua kun siit' ei ollut, alas hän yli kuolleen ruumiin laskeutui ja rinnan rintaa vasten painoi, suuta hän kuollehelle antoi, käteen tarttui. On siitä kyynelensä kuivuneet, mut arvaan, että uuteen valitukseen hän kokoo voimia. — En enää koskaan ma tahdo armasta; ehk' ihanata on hänet omistaa, mut menettää —

Pappi tulee oikealta puolen temppelivartian ja Naukleroksen keralla, jota useat ystävät saattelevat.

PAPPI. Miss' on hän?

IANTHE. Tuolla.

PAPPI. Poista esirippu.

IANTHE. Mut, herra!

PAPPI. Ylös, sanon ma! ja kansa te pidättäkää.

Esirippu vedetään ylös. Tulee näkyviin Calla, jonne johtaa useita portaita.

Leander makaa poikkipäin alavilla paareilla. Hero vähän matkan päässä portailla puoleksi makaavassa asennossa nojaten oikeaan käsivarteensa tähystelee kuin uteliaana kuollutta.

PAPPI. Hero!

HERO. Kuka kutsuu?

PAPPI. Ma. Tänne tule!

HERO. Miksi?

(Hän nousee ja astuu paarien ääreen, yhäti kuollutta tarkastellen.)

PAPPI. On kyllin vierasta jo itketty! sa mitä teet?

HERO. Ma mietin, herra!

PAPPI. Mietit?

HERO. Mit' onkaan elämä! Hän oli nuorekas ja kaunis niin, niin elontäysi, nyt hän lepää tuossa jo kylmänä ja kuolleena. Ma itse sen koettanut oon, ma kätensä oon rinnalleni laskenut ja tunsin kuin kylmyys virtasi mun ruumiiseeni ain ytimihin asti. Silmissään ei ollut enää terää. Kauhistuin. Ah kohtaloa!

PAPPI. Uljas tyttöseni taas oot sa lapseni. (Nauklerokselle.) Sa astu luo! Sa ystäväsi tunnet?

NAUKLEROS. Tunnen kyllä.

PAPPI. Siis tule!

HERO. Miksi?

PAPPI. Hänet viedään pois.

HERO. Nyt jo?

PAPPI. Niin.

HERO. Minne?

Pappi. Kotihinsa.

HERO. Anna sa viitta mulle.

PAPPI. Miksi?

Hero. Seurata ma tahdon häntä. Joskin kuollut on hän jo, hän ystäväni oli. Siellä miss' ompi hänkin, tahdon olla myös.

PAPPI. Se mahdotont' on. Täällä oltava sun on.

Hero. Miks täällä?

PAPPI. Täällä, papitar!

HERO. Siis haudata suo hänet rannallemme, hän missä henkensä myös heitti, juureen mun tornini. Ja ruusut kasteiset ja liljat valkeat ne haudallansa on nousevat.

PAPPI. Ei käy se päinsä.

HERO. Miksi?

PAPPI. Ei sovi se.

HERO. Ei sovi?

PAPPI. Ei.

HERO. Ma olen niin kauan mahtavampaan alistumaan jo tottunut. Sit' tahtonehet ei oo jumalat, siks' kostivat sen mulle. Te hänet ottakaa. Jää hyvästi, sa kaunis nuorukainen! Vielä kerran ma kätees käydä mielisin, mut liian se kylmä on, en uskalla. Mut ota tää merkiksi ja pantiks erotessa näin viime kertaa, vierellesi hautaan sen tahdon laskea. Sa armas, kaikki mit' olin, oli mulla, ota se sa merkiksi ja hyvästi sa jääös! (Muutamat lähestyvät ruumista.) Mut kuitenkin! Seis! Miks niin kiire? Mut sentään, sentään. (Paarien luo astuen.) Enää konsanaan en elämässä saa ma sua nähdä. Sa tänne tulit kerran peitoss' yön ja valon säteilit sa sieluhuni, sa kaiken kukoistamaan sait, mi mulla on hyvää, hellää, sinä kaukaa tullut, eik' enää silmät kaipaavat sua nää. Yö, päivä vaihtuvat ja kevät, syksy ja pitkän suven ilot saapuvat, mut konsanaan Leander sinä et! Ah konsanaan et!

(Heittäytyy paareille ja kätkee päänsä tyynyihin.)

NAUKLEROS. Sääli häntä, herra.

PAPPI. Ma säälinkin ja siksi pelastaa ma hänet tahdon. (Heron luo astuen.) Kyllin.

HERO (kohoaa toisten auttamana). Kyllin? Mit' tehtävä on minun; tääll' ei olla hän saa, ma mukaan en saa lähteä? Ma neuvotella jumalattaren nyt kanssa tahdon. Vie Ianthe minut nyt hänen istuimelleen; sillä aikaa te älkää häneen koskeko. (Nauklerokselle.) Se lupaa! Lyö kättäni. — Haa, väriset myös sinä. Tuon mulle teki ystäväs. Niin lämmin sa olet. Ah, niin armasta, niin hyvää on elää. Laske minut. Kuka enää mun käsiäni lämmittää? Ianthe, sa tule. — Ensin ota silmiltäni sa harso pois.

IANTHE. Ei harsoa oo sulla.

HERO. Ah niin! — Siis tule! — Ja te älkää häneen sill' aikaa koskeko!

IANTHE (joka on tarttunut Heroon, papille). On kuolon kylmyys jo hänessä.

PAPPI. Lie elämä tai kuolo, sen tietää lääkär' yksin.

IANTHE (Heroa ohjaten). Tästä astu. Nyt jalkas kohota. — Sa horjut. — Tästä!

(Hero astuu Ianthen ohjaamana portaita. Osa neitsyitä seuraa häntä, asettuen alaspäin kulkevaan riviin oikealle puolen, toiset asettuvat alas vasemmalle puolen siten, että he kätkevät Herolta paarit näkyvistä.)

PAPPI (puoliääneen). Te hänet sillä aikaa viekää.

NAUKLEROS. Mieti ensin!

PAPPI. Sen täytyy tapahtua. Kun hän palaa, on teidän poissa oltava. Se muista sa henkes uhalla!

NAUKLEROS. Niin, hyvä, teen sen!

(Hänen seuralaisensa kulkevat takaapäin ympäri ja tarttuvat paareihin.)

HERO (joka Ianthen ohjaamana on saapunut ylimmälle portaalle, huutaa samassa hetkessä kasvot cellaa kohti kääntyneinä). Leander! (Kääntyen äkkiä ja heittäen päänsä ja kätensä ilmaan.) Leander!

IANTHE (tarttuen Heroon, kantajille). Seis!

PAPPI. Ei, eteenpäin!

IANTHE. Hän kaatuu, sortuu. Seis! Lyö sydämensä kaksinkertaisesti.

PAPPI. Se elämätä kaksinkertaisesti myös merkitsee. Te ruumis poies viekää. Ei pelkää lääkär' sairasuhkausta.

(Ruumis on kannettu vasemmalle puolen taustalla olevalle portille. Pappi seuraa kulkuetta.)

IANTHE (polvistuen portailla Heron vieressä). Tääll' eikö apua? Hän menehtyy! (Katsoen kantajien jälkeen.) He holvin avaavat. Ja saattojoukko käy tuollapuolen. Tungoksessa välkkää jo soihdut. Viime portit avautuvat. Voi meitä, kiinni paukahtaa ne. Holvi on taasen pimeä. Nyt on hän heillä eik' enää konsanaan hän tänne tule. (Hero, joka tähän saakka on puoleksi istuen nojannut Ianthen polveen, liukuu alas ja joutuu portaille makaamaan.) Hero! Voi mua! Ken onnetonta auttaa?

PAPPI (palaten takaisin). He hänet vievät, poies soutavat ja meren kuohut kohta välillä on kahden luvattomast' yhtyneen.

IANTHE (oltuaan hetken ääneti, nousee pystyyn ja tulee alas portailta). Ei merta tarvita, on sama mahti myös kuolemalla erottaa ja liittää. Sa käy ja katso! Minkänäköiset on kuolleet näillä mailla.

PAPPI. Hulluudessas noin puhutko?

IANTHE. En! Varovainen houkko, nyt viisautesi työtä tarkasta!

PAPPI. Jos henkenne se maksanut ois, myöskin ma omani sen eteen antaisin.

(Kiiruhtaa portaita ylös ja polvistuu Heron eteen.)

IANTHE. Sa käske miesten, jotka nuorukaisia pois kantaa, odottaa; kas palvelustaan on vielä tarvis. Yhteen hautahan kaks ruumista. Se heille suo, oi suo! (Papille hänen tullessa alas portaita.) Sa menet mies? Siis hänet annatko? Ah viivy! Palvelijas vapautusta nyt pyytää toimestaan, luo vanhempain ma palaan, rauhallisen lieden luo. (Pappi poistuu viittaansa kääriytyneenä.) Sa menet, vaikenet. Sun vaitiolos se olkoon rangaistuksekses! — Te jotka pois hänet kannatte, myös vaalikaa te häntä kuten ennen itse vaalin! En viivy täällä enää kauemmin. (Ottaa seppelen Amorin patsaalta.) Tää seppel ruumiin kera ottakaatte! (Heittää seppelen Heron ympärille kerääntyneeseen joukkoon ja puhuu kääntyneenä kuvapatsasta kohden.) Sa paljon lupaat; näinkö sanas pidät?