Part 3

LEANDER. Huonoksi sa sitä nimität? Muut kaikki kilvan sit' ylistävät taivaasehen asti. He lemmeks kutsuvat sen.

HERO. Nuorukainen, siis sinun luokseskin on sana tuo jo hiipinyt? Sa onnelliseksko nyt tunnet itses? (Koskettaa hänen päätään.) Kuitenkinhan sun on meren halki uida täytynyt miss' uhkas surma joka hetki, täällä taas vainoo vakoojat ja murhamiehet —

(Heittää katseen taaksepäin, lyyhistyy kokoon.)

LEANDER. Sa mitä kuuntelet?

HERO. Soi joku ääni — kuin vartijoiden askel.

LEANDER. Hero! Hero!

HERO. Sa ällös koske minuun! Sinun täytyy nyt lähteä. Ma itse sua saatan; he jos sun tiellä kohtaisivat —

(Pitäen kiinni tuolin selkämyksestä.)

LEANDER (hetken vaitiolon jälkeen). Ma saanko, neito, tulla takaisin?

HERO. Sa?

LEANDER. Niin. Sa kiellät? Konsanaanko en? Tuon sanan merkityksen tunnetko? Sa sanoit pelkääväsi puolestani; mun täytyy meren halki takaisin — sa etkö pelkää, että hukkunut ma olen, jollen palaa?

HERO. Viesti mulle sa lähetä.

LEANDER. Ei muuta viestiä oo mulla kuin ma itse.

HERO. Sittenpä. sa, rakas viesti, palaa kohta, palaa! Mut älä tänne, täällä uhkaa surma. On rannall' lakealla hiekkasärkkä, mi mereen pistää, sinne tule sa ja pensaihin sa piilottau. Kun kuljen ma ohitse, niin kuulen mitä puhut.

LEANDER. Mut lampun suo sa loistaa tielleni, mun onnentielleni. Mut, neito, milloin saan tänne palata? Sa puhu, puhu!

HERO. Ens juhlain aikaan.

LEANDER. Lasket leikkiä. Sa lausu, milloin?

HERO. Koska ensi kerran on uusi kuu.

LEANDER. Ah, kymmenkunta siihen on pitkää päivää. Niinkö kauan kantaa voit epätietoisuutta? Minä en! Ma pelkäisin, ett' täälläoloni ois keksityksi tullut, kuolleeksi mun luulisi! ja syyllä! Sillä jollei mua meri surmaa, tappaa suru mun. Sa sano: ylihuomenna saan tulla tai kolmen päivän päästä taikka ehkä ens viikolla.

HERO. Sa huomenna jo tule.

LEANDER. Ah autuutta ja onnea!

HERO. Kun palaat, Leander, meren halki, säilytä sa muistossas tää pää ja tämä suu ja nämä silmäni. Sa kuuletko? Se mulle lupaa! (Kun Leander tahtoo häneen kajota, syrjään väistyen.) Ei, mua seuraa nyt! Ma tietä näytän.

(Menee pöydän luo noutamaan lampun.)

LEANDER. Nainen ihana!

HERO. Sa miks et tule?

LEANDER. Poistuako täytyy mun täältä ilman ainoata armon ja myötätunnon merkkiä, mi vois mun kaipuutani keventää, kun lähden?

HERO. Sa mitä tarkoitat?

LEANDER. Ees kätesi sa mulle suo'os! — Huuli vasten huulta on tapa kuiskailla, mit' ilmoille ei uskoa voi. Suuni olkoon suuna ja sinun korvana. Siis korvahas suo sydämeni kieltä kuiskailla.

HERO. Ei niin.

LEANDER. Mun yksin kaikki uskaltaa vain täytyy, sinä epäröitset aina. (Lapsellisella uhkamielellä.) Ma uppoan, jos murhemielin palaan.

HERO. Mua älä peloita.

LEANDER. Sa suostut!

HERO. Jos sa sitten menet?

LEANDER. Menen.

HERO. Äläkä sa väitä, että liian keveästi ma poskeasi kosketan, vaan yhä sa kohtalohos alistu.

LEANDER. Sa yhä vain epäröit?

HERO. Sa käsivarret pane nyt selkäs taakse, sinä lemmen vanki, mun vankini.

LEANDER. Se tehty on jo.

HERO (asettaen lampun lattialle). Lamppu ei nähdä saa.

LEANDER. Sa ethän tule!

HERO. Niinkö sa olet kärsimätön! Siispä et — mut jos se ilahduttaa sua, niin siis ota, anna. (Suutelee häntä nopeasti.) Nyt sun lähteä jo täytyy.

LEANDER. Hero! Hero!

HERO. Ällös, ällös!

(Rientää ovelle.)

LEANDER. Mut jos sua rukoilen. Ah kirottu ja kateellinen onni! (Kuuntelee ovea kohti.) Askelia ma kuulen, teikäläisten, ovea ne hiljaa lähestyvät — Jumalat!

NELJÄS NÄYTÖS.

Avoin paikka.

Taustalla meri. Taka-alalla, vasemmalla puolen Heron torni, puoleksi merelle viettävine ikkunoineen ja kapeine sisaänkäytävineen, jolle portaat johtavat. Käytävän vieressä rannalla korkeita pensaita. Etualalla samalla puolen on holveja ja pylväitä, jotka osottavat asuinrakennusten olevan lähellä. Oikealla puolen kasvaa puita. Keskellä näyttämöä lepopenkki.

Esiripun noustua kuuluu näyttämön takaa temppelivartijan ääni.

TEMPPELIVARTIJA. Kas tänne päin, te talon palvelijat!

(Hero astuu esiin etualan oikealta puolen.)

HERO. Hän yli on jo. Kiitos jumalain! Kuin pakotettiinkin hän viipymähän ain valoisahan päivään, tornissani kun tultihin ja mentiin lakkaamatta! Hän seisoi nurkkaan vetäyneenä, kunnes sai onnellisen hetken paeta. Nyt on hän poissa ja ma olla voin taas levollinen.

(Samalta puolen, taaempaa, tulee temppelivartija kantaen nauhassa torvea ja pitäen keihästä vasemmalla olkapäällään. Seuraa jokaista Heron liikettä.)

TEMPPELIVARTIJA. Näitkö sinä hänet?

HERO. Ma? Kenen?

TEMPPELIVARTIJA. Vieraan miehen, joka mereen on täältä juuri hypännyt.

HERO. Nyt juuri? Vast' ikäänkö?

TEMPPELIVARTIJA. Niin, kolme askelta hän sinusta on mereen syössyt.

HERO. Enkä ma häntä nähnyt.

(Kulkee tornia kohti.)

TEMPPELIVARTIJA. Hänet näit sa kyllä. Sun täytyi nähdä.

HERO (kulkee edelleen) Täytyi? Olenko ma täällä vartija kuin sa?

TEMPPELIVARTIJA. Et vartija sa ole, mutta vartijaksi häntä myös mainitaan, ken valvoo kauan, sinä oot lamppus luona valvonut.

HERO. Ah kaiken sa näet!

TEMPPELIVARTIJA. Hyvin näen, hyvin.

(Pappi tulee vasemmalta puolen.)

PAPPI. Riitaa te täällä haastatteko?

HERO (tornin portailta). Miesi tuo ei ole viisas.

TEMPPELIVARTIJA. Ai, jos puhuisin —

HERO. Hän ilmaan puhuu. Minä menen.

PAPPI. Minne?

HERO. Ma lähden torniin.

PAPPI. Miksi sinne?

HERO. Sinne ma menen makaamahan.

(Menee torniin.)

TEMPPELIVARTIJA. Nukkumahan, kun yö on valvottu.

PAPPI. Mit' oli täällä?

TEMPPELIVARTIJA (Heron jälkeen puhuen). Sa sanoit, etten ole viisas, minä jok' olen vain sun sukus palvelija. Sa luulet, että viisaus kuni kulta ja kontu sukuperintönä kulkee. Ah kyllin oon ma viisas, kyllin liukas —

(Työntää keihäänsä maahan.)

PAPPI. Ma siitä todistuksen saanko?

TEMPPELIVARTIJA (yhä edelleen Heron jälkeen puhteen). Kyllä.

PAPPI (kääntyen lähtemään). Sa yksin puhelet, ma näen. Sinun ma huostaan hänet jätän.

TEMPPELIVARTIJA. Herra, täältä mies vasta karannut on merehen.

PAPPI. Se totta onko?

TEMPPELIVARTIJA. Hero kaukana ei siitä paikast' ollut.

PAPPI. Varmaankin jos itse öisin lähellään ma ollut se mies ois mereen juossut.

TEMPPELIVARTIJA. Tuli paloi yön halki tornissa.

PAPPI. Tuo ei lie totta. Mut Hero tiedä ei, me että tulen ja liekin lävitsekin vihollista ja pahantekijätä vainuamme. Ei kyllin turvaa kalliotkaan suo, jotk' kohoavat rannoillamme. Siksi sa häntä varoita.

TEMPPELIVARTIJA. Hän pilkkaa mua. Hän hyvin tiesi tulen palaneen. Hän valvoi, herra.

PAPPI. Valvoi?

TEMPPELIVARTIJA. Koko yön. Tuoll' ylhääll' olikin niin salaista ja 'sipinää ja supinaa. Tää seutu, kaikk' oli lumottu, tuoll' lehvistössä soi kuni sateen valitus ja sentään ei lainkaan satanut. Tuoll' ilmassa ja maassa kuului ihmeellinen pauke. Nous aallot yli äyräidensä täällä ja tähdet vilkuttivat kuni silmät, kuin ihmeellinen arvoitus ol' yö. Tuo torni oli kaiken tämän keskus. Ma kymmenet jo kerrat mietin, että tuon arvoituksen paljastaisin, mutta en nähnyt muuta ma kuin lampun valon, mi Heron ikkunasta välkkyi. Kerran näin miehenhahmon rannalt' tulevan ja torniin rientävän. Kun seurasin, vain sateen äänen kuulin kuni ennen.

PAPPI. Mut minust' tuntuu kuin tää koko lume ois tapahtunut sinuss' itsessäsi.

TEMPPELIVARTIJA. Ai, herra, miksi paloi tornissa yön kaiken valo kuten kerroin jo? Tää huono pila suuttumaan mun sai ja sisään astuin tuonne, missä tupa on palvelijain; siellä ensimäisnä Ianthen pukeuneena kohtasin ja koristeltuna kuin päivän aikaan.

PAPPI. Tuo arvoitus saa kohta selityksen. Sa tänne tyttö huuda. Hänet tunnet ja tiedät, kuinka usein saanut on hän sekaannusta aikaan.

TEMPPELIVARTIJA. Samoin myös ma ajattelin, toruin häntä siitä, mut mistä valo ikkunassa tuolla? Ja sitten juur kun lehtohon ma tulin, niin — hup! juoksi mereen edessäni mies ja samaan aikaan pensaikosta Heron näin esiin astuvan.

PAPPI. Jos epäillä sa tahdot, etsi toinen tukikohta Tuo epäluuloa on kaltaistesi.

TEMPPELIVARTIJA. Mun kaltaisteni? Ah ma taasen kuulen, ei ymmärrystä, järkeä oo mulla.

PAPPI. Ianthe kutsu tänne!

TEMPPELIVARTIJA. Mutta, herra, tuo valo tuolla?

PAPPI. Sa Ianthe kutsu!

TEMPPELIVARTIJA. Ja nuorukainen tuo, ken mereen syöksyi Abydon rantaa kohti uiden.

PAPPI. Mitä sa sanot? Abydosta kohti.

TEMPPELIVARTIJA. Niin.

PAPPI. Abydosta! Ianthe kutsu!

TEMPPELIVARTIJA. Kyllä.

PAPPI. Ja sano Herolle —! (Vetää käärön povestaan.) Sa hälle anna tää kirjoitus, min hälle vanhempansa on juuri lähettäneet:. Annas olla, vain palvelija luokseni sa kutsu. (Temppelivartija poistuu torniin.) Abydos! Nimi tuo miks mieleeni nyt muistuukaan? Abydost' olivat nuo kaksi muukalaista juhlassa. Ah, hulluutta sit' ajatella edes — Ja kuitenkin: on nuoruus rohkea eik' keskitielle jää se, urheasti se aina kiellettyä tavoittelee. Jos yllättäisin heidät, seikkailuun kun ovat valmistuneet — Hero on niin nuori vielä, tottumaton, välttää ei vaaroja hän taida. Kyllin, kyllin. Mun sisässäni puhun jumala, jok' kehoittaa mua vaarin pitämähän, se ennen kuin on myöhää. (Temppelivarlija on tullut lakaisin.) Asiasi?

TEMPPELIVARTIJA. Ianthen pitää Hero vielä luonaan. Hän patjoill' lepää, tyttö edessään on polvillaan ja tälle kertoo, kuiskaa ja supattaa hän. — Herra, sinulta he pyytävät —

PAPPI. Hän vitkastelee. Kuinka? Ianthen heti tänne käskin tulla.

TEMPPELIVARTIJA (peräytyen).

Mut —

PAPPI. Hulluus kuinka valtahansa saada voi naisen, muuten hiljaisen ja viisaan?

Ianthe tulee.

TEMPPELIVARTIJA. Kas siinäpä sa tulet, koristeltu, käy tänne luoksemme. Miks eilettäin niin myöhään valvonut oot.

PAPPI. Kaikesta mit' tääll' on pahaa tapahtunut, aina sa olet tiennyt; joko osallisna oot siihen ollut taikka vienyt on sun uteliaisuus sen yhteyteen. Nyt ilmoitetaan, että viime yönä on epäiltävää liikett' ollut täällä, tään tornin luona; vartija myös sun on puettuna yöllä tavannut, kun kaikki muut jo nukkui. Siksi suoraan sa tälle tässä tunnusta, mit' tiedät.

(Lähtee.)

IANTHE Ah jumalien nimeen, herra —

PAPPI (kääntyen poistuessaan puhumaan). Jätä sa jumalat ja huoli pidä siitä, ett' edes ihmisiä tyydyttää voit.

IANTHE. En mitään tiedä minä. Liikettä ma kuulin. Joku tuli, poistui taasen. Yö oli viileä. Luon' oven hetken ma kuuntelin jai menin levolle.

TEMPPELIPALVELIJA. Luon' oven? Sinut käytävästä yöllä ma tapasinhan, Heron huoneen luota.

IANTHE. Ma pelkäsin ja Herolta myös tahdoin ma kysyä, hän mitään kuullut oisko ja pelkäsikö hänkin.

PAPPI (uudelleen lähestyen heitä). Sanon sulle, sun täytyy kaikki mulle tunnustaa. Sun epäröintäs todistaa, ett' tiedät sa jotain kertoa.

(Hero tulee.)

HERO. Mit' täällä? Miks me tänne kutsuttiin?

PAPPI. Ianthe, jonka sa tunnet niinkuin minä, tääll' on; häntä on syytetty, ett' ois hän öiseen aikaan —

HERO. Hänt' turhaan varmaan epäillään.

PAPPI. Sa tiedät?

HERO. Ma tiedän, herra, että ihmisten on tapa toisiansa syyttää — ja tuo mies ei liene viisas —

PAPPI. Varmaa on ett' tornissa on ollut vieras.

HERO (hetken vaitiolon jälkeen). Herra, siis varmaan joku ylimaallinen. Oot itse kertonut sa jumalien luo ihmisien tulleen. Ledan luo ja tarkoin vartioidun Danaen niin tuli jumala; miks nytkin ei, luo meidän? meidän päivinämme myös?

(Menee lepopenkin luo.)

PAPPI. Sa lasket leikkiä. Sun tointas pyhää — (Ianthelle.) Nyt, syyllinen tai hullu, tunnusta!

IANTHE. Sa kysy Herolta. Hän torniss' asuu. Jos liikuttu on siellä, hän sen tiennee.

PAPPI (kääntyen Heron puoleen). Sa kuuletko?

HERO (joka on istuutunut ja nojaa päänsä käsiinsä, puoleksi laulaen).

Hän oli kaunis laps kuninkaan —

(Puhuen.)

Sa valon joutsen, valon tähtienkö luo lensit poies.

PAPPI. Hero!

HERO (hypähtäen paikaltaan). Mitä nyt? Ken koskee minuun? Mitä tahdot?

PAPPI. Ootko sen unohtanut jo?

HERO. En sentään. Että te häntä, viatonta, syytätte. Äl' ole pahoillas sa siit', Ianthe! Jos kaikki nuo sun hylkää, rinnassani sua kohtaan elää lämmin myötätunto. (Suutelee häntä useat kerrat.) Kun sua he kiusaa, rakas, luoksein käy, nyt mene; meitä pilkkaavat he.

PAPPI. Viivy! (Ianthe vetäytyy takaisin.) (Herolle.) Et muutoin tytöstä sa pitänyt; nyt mistä osanottos?

HERO (joka on kokonaan noussut). Kysytkö? On häntä solvaistu, se riittää —

PAPPI. Mutta ket' öinen käynti tarkoitti?

HERO. Miks häntä?

PAPPI. Mut ketä muutenkaan?

HERO. Sen tuulet tietää, mut eivät puhu.

PAPPI. Entäs sinä! Nähty yön kaiken valo tornissas on. — Vasta sit' ällös tee.

HERO. Meill' öljyä on kyllin.

PAPPI. Mut kansa näkee sen ja selittääpi sen tavallaan.

HERO. Niin selittäköön.

PAPPI. Neuvon sua varjoakin välttämähän, saati siis itse tosi yritystä.

HERO. Sitä jos vältämme, se välttääkö myös meitä?

PAPPI. Sa kokemuksestako puhut?

HERO. Aika kuink' on jo myöhä. Kuinka paljon vielä on illan tuloon.

PAPPI. Miksi?

HERO. Tunnustan: ma olen väsynyt.

PAPPI. Oot valvonut.

HERO. Se totta. Käy tuuli idästä, ma luulen, meri on tyyni. Hyvää yötä!

PAPPI. Keskipäivän on aika! Hero, Hero, Hero!

HERO. Mitä sa tahdot, setä?

PAPPI. Sääli itseäs

HERO. Ma huomaan, paljon puhutahan, jota en ymmärrä, mun ympärilläin. Siitä on mieleni mun surullinen. Niinpä sit' tahdon miettiä.

PAPPI. Seis! Viel' et päästä voi asuntoosi, sua vartoo täällä niin moni toimi.

HERO. Toimi?

PAPPI (ankarasti). Niin. (leppeämmin) Sun virkas. Ja sitten — unohdinhan vanhemmiltas on kirje, enemmänkin, kerrotaan: on heiltä sanantuoja saapunut ja vartoo itäportin luona, joka on alueemme rajoilla, mut hältä on kalastajat pääsön sulkeneet ain muukalaista epäillen ja ehkä myös yöllisestä häiriöstä tiedon he ovat saaneet. Siksi ilon sulle suon mennä sanantuojaa tapaamaan.

HERO. Mun itsenikö täytyy —?

PAPPI. Halus eikö sua siihen vedä? Vanhempaisi luota on sanantuoja —

HERO. Hyvä, menen.

PAPPI. Miehen sa noiden suojain luota löytänet, mut jos ei siellä ois hän, lähtenyt jos oisi jo hän, täytyy edellehen sun kulkea, siks kunnes —

HERO. Teen sen.

PAPPI. Astu sa sillä aikaa varastoomme, mistä voit kohta palvelijat lähettää hänt' etsimään. Ja siellä ollen voit sa tarkastaa sen varaston, min ovat he templin hyväks koonneet. Viime juhla on kaikki paljaaks vienyt; meiltä puuttuu nyt liinaa, suitsutusta, uhriviljaa. Jos jotain hankkia voit, kiitän sua.

HERO. Mut sitten palaan kotiin.

PAPPI. Ensin suo sa pyhiinvaeltajain majalle yks silmäys; se pylväin solakoin on siellä lähistöllä. Lähettimme ehk' onkin siellä. Sinne sanotaan myös kaukaa kansaa kerääntyneen, joka on templiin matkalla. Käy heidän keskeen ja puhu hyödyllinen sana, ole myös läsnä heidän uhratessaan; sitten kun kaiken tämän toimittanut olet, min pyhä virkas vaatii, paluutielle voit lähteä —

HERO. Ah, kyllin, herra, liiaks jo olin sanoa — (liehakoiden) Jos tunnustan ma suoraan, tänne mieluummin ma jäisin.

PAPPI (levollisesti). Sun täytyy mennä!

HERO. Täytyy? Niinpä lähden.

PAPPI. Sa ota uusi ystäväs Ianthe sun mukahasi tietäs lyhentämään.

HERO. Sa olet oikeassa, niinpä tahdon ma tehdä, seuraa retkelleni mua Ianthe; pakinallas lyhennät sa matkamme, ja jos ma väsyisin, sa mulle käsivartes lainaa. — Sinä, sa maja hiljainen, jää hyvästi! Ei ilta vielä laske, kun jo palaan.

Sa missä oot? — Ah! — Tänään Hero ole ja ajattele, puhu puolestani. Ma tämän kerran itse oon Ianthe. Nyt älä pahoillas sa ole.

(Käärii käsivartensa Ianthen kaulaan, poistuvat.)

PAPPI. Haudonko ma vihaa sydämeni sisimmässä? Ei enää epäilystä, merkit puhuu. Mies täällä ollut on, ja Heron tieten. Nuo nuorukaiset ovat nimeltään Leander ja Naukleros, Abydosta. Ma heidät lehdossa jo kohtasin, he kauankin lie konnankujeitnan jo tehneet vai nyi vasta ensi kerran — Naukleros vai Leander, kumpiko? (Pitäen käsiään ojennettuina edessään.) Ma kohtaloanne nyt punnitsen. On yhtäläiset hiukan nimenne ja yhtä monta tavua on niissä, ja sama onnen toivo kummassakin. Kun toinen elää, hengittää, niin toinen on kuollut, nyt jo kuollut — sillä kohta, kun palajaa hän tänne, rohkea, niin tuhoutuu mun juonieni kautta.

Sa onneton! miks kätes ojensit mun lastain kohti, jumalien omaa? (Kääntyen.) Haa, vanhus! vielä täällä. Lähtekäämme ja tutkikaamme kaikki merkit, jotka tään teon, hämärähän peittyneen, vois ilmi tuoda. Yö kun lankeaa saat nähdä, onko silloin valkeata —

Ken tietää, ehkä erehtyneet oomme? Jos sokea on luottamus, niin voi taas epäluulo liikojakin nähdä. Ma myönnän, että epäillä saat, kunnes ma sanon: usko! Älä pelkää vanhus! Nyt edelläni käy, tuo ovi avaa. (Vanhus menee tornia kohden. Pappi aikeissa häntä seurata.) Nyt rauha maahan. Poies kaikki hulluus. Sit' enää huominen ei tapaa. Ollut on se.

(Palvelijan kanssa torniin.)

* * * * *

Kapea seutu.

Oikealla puolen etualaa Leanderin maja. Sen vieressä puu votivikuvineen.

Naukleros tulee ja jää majan eteen seisomaan polkien jalalla maata.

NAUKLEROS. Leander, kuule! Nouse jo Leander!

Oon tähän saakka huolenpitoineni ma hänet pelastanut. Eilen jätin ma majahansa hänet eikä vielä, niin kertoo naapurit, oo avattu tuot' ovea. Vaikk' aika heräämään jo kutsuis sekä vaarin pitämähän.

Hän mitä vitkastelee? Myöhä on jo. Lie tuska liian raskas —? kuink', en arvaa. Hän ehk' on unhottanut surunsa ja pitkällään nyt uneksuu. Leander! Sa unikeko! Päivänjumalan ma kautta manaan! Taikka murran oves —.

Leander astuu esiin taustan vasemmalta puolen.

LEANDER. Huhup!

(Vetäytyy takaisin.)

NAUKLEROS (kääntyen äkkiä). Ken? Ystävä vai vihollinen?

LEANDER (astuen esiin). Ha! Ha! sa peljästyt?

(Kantaa kädessään sauvaa ja kainalonsa alla liinaa, jonka toiseen päähän hän seuraavan keskustelun aikana sitoo solmun.)

NAUKLEROS. Sa täällä! Niin uhkamielisenä herraasi ja mestarias vastaan —? Mitä saankaan ma nähdä? Mistä tulet? Enkö sun ma eilen majallasi jättänyt? Ja tänään — sain sen naapureilta tietää — viel' oveas ei kukaan avannut. Sa mistä tuletkaan ja miten?

(Koettaa kädellään estää Leanderia hänen toimessaan.)

LEANDER (vetäytyen takaisinpäin). Sauvani ja viirini!

NAUKLEROS. On tukkas märkä, vaattees on kaikki kosteudesta raskaat. Niinpä oot ollut meressä.

Leander. Kuin sitovasti, mies, päätteletkin!

(Kulkee seuraavan keskustelun aikana taaksepäin puiden luo ja asettaa sauvan ja liinan korkealle jumalankuvain keskelle.)

NAUKLEROS (tarkastaen hänen liikkeitään). Meressä? Et suinkaan, Leander, ollut —. Sestoksesta tänne on vakoojia lähetetty, nähty on niitä rannoillamme. Kun niin kauas he ulottavat vihansa — niin arvaat he kuinka tarkasti sua vartioivat, jos sinne lähdet. Hullu ehdon tahdon jo viritettyyn ansaan syösköhön. Mut missä sitten —?

LEANDER (joka taas on palannut, selin puhuen). Suokoon Jumala!

NAUKLEROS. Niin, mistä tuletkaan? Sa tiedät, että ma särin peräsimen venheestäs ja naapurit mun pyynnöstäni lukkoon on omans' sulkeneet. Siis ruuhella et ole yli päässyt, miten sitten? Ehk' uimalla, Leander, uimalla? Sa tunnetko sen matkan, joka on Abydon rantamilta tänne? Kukaan ei kuolevainen siitä elävänä voi yli päästä. Joskin voimat riittäis niin uhkaamass' on vuorten jyrkkä jono, jok' kieltää kaiket rannat — eikä suo se varmaa nousupaikkaa —

LEANDER. Ah, niin jyrkkä!

NAUKLEROS. Niin, jyrkkäin vuorten väliin seutu tuo on haudattu, ja onnen suosikki yön pimeydessä sitä lähestyä vain uskaltais. On siellä torni, muinen se suojaks rakennettu on, nyt siellä saa pappisneito asustaa — se sama, me jonka näimme templin lehdossa. Leander, ethän! Ällös silmääs kätke! Se liian myöhää jo. Se petti sun! Oot siis sa viime yönä siellä ollut, kun tääll' ois levätä sun tullut — löysit siis maallenousupaikan, tornin juureen sa kapusit ja lemmenkaihoisesti sa korkeutta kohti tähyilit; näit ikkunassa hänen varjonsa sa ylenmäärin onnellisna, että tuon suuren hekuman sa nauttia sait henkes uhalla.

LEANDER. Mit' tiedät sa!

NAUKLEROS. On kuvauksein liian heikko siis. Sa hänet näit ja puhuit ehkä kanssaan, myös tien sa löysit tornihin, kenties sait tilaisuudenkin sa —?

LEANDER (heittäytyen hänen syliinsä). Ah Naukleros! tuon suutelon sa tunnetko? Et tiedä, ken mulle antoi sen?

NAUKLEROS. Sun suutelos on kuolemaksi.

LEANDER. Pelkäätkö? Naukleros siis arka on?

NAUKLEROS. Ah niin, ma näen, että on osat vaihtuneet. Ma pelkuri Leander, sinä uskalias; mutta en tahdo valitella. Kuolemahan sa käy kuin mielit, yhtä vain ma pyydän, sa Sestoksesta poissa pysyös, niin ettei, kun sa maassa kylmänä ja kalpeana makaat, sanoa mun tarvis: ystävän sa aseman oot unhottanut, itse osottanut oot hänet kuolon ansahan. (Notkistaa toisen polvensa.) Leander!

LEANDER. Sa sairas oletko, tai mikä on sun?

NAUKLEROS. Sa oikeassa oot, ei sanaakaan! Ken hyrskylöille meren puhuisi tai myrskytuulelle tai pedolle, jok' arollansa saalist' ajaa takaa? Ei sanaakaan siis, mutta muistatko sa vanhaa ystävyyttämme?

LEANDER. Naukleros! Miks vanhaa?

NAUKLEROS. Tekö todistakoon. Vielä jos näät mun palvelukses arvoiseksi, niin avaa ovi tuo.

LEANDER. Miks?

NAUKLEROS. Pyydän sua.

LEANDER. On avain, kuten tiedät, kiven alla.

NAUKLEROS. Sa itse tee se.

LEANDER (joka on avannut oven). Tapahtunut on se.

NAUKLEROS. Ja jotta kiitolliseks osottaun ma: sa sisään käy!

LEANDER. Ma en.

NAUKLEROS. Sun täytyy. Oon ollut vahvemp' aina, vanhempi oon myös, ja nyt ma voimaa kolmin verroin saan surustani. (Tarttuen Leanderiin.) Sinuun jos ma tartun, ma maahan painan myös. Sa kuuletko?

LEANDER (notkistunein polvin). Pois laske!

NAUKLEROS. Poloinen! Sa rakkauden ja aaltoin uuvuttama! Sisään nyt!

LEANDER (väistäen). En minä.

NAUKLEROS (tarttuen häneen ja painaen hänet edellään).

LEANDER. Poies päästä!

NAUKLEROS. Turhaan. (On painanut hänet ovesta sisään ja sulkenut nopeasti oven.) Kiinni! (Kääntää lukkoa.) Nyt lähde uimaretkilles! — Ma sulle tuon itse ravintos, mut ettet karkaa ma vastaan siitä nyt.

LEANDER. Naukleros!

NAUKLEROS. Mitä?

LEANDER. Yks sana vain.

NAUKLEROS. Ei yhtään.

LEANDER. Mutta jos kaikk' elämäni siitä riippuisi? Mua kuule nyt.

NAUKLEROS. Sa mitä tahdot?

LEANDER. Avaa, ees vaaksan verran raota! Voi maksaa se henkeni, jos kieltäydyt.

NAUKLEROS. Niin avaan ma kädenleveydeltä. (Peräytyen.) Haa, mit' tää on?

LEANDER (syöksyy majasta, pää kypärän peitossa, kilpi käsivarrellaan ja paljastettu miekka kädessään.) Käy kohti nyt! Miks pidätä et enää? On mulla isän kypärä ja miekka. Sit' uhkaa kuolo, ken mua vastustaa.

Sa hullu, pidättäväs luuletko mua, jota johdattavat jumalat? Mi mulle määrätty,, sen teen, sen täytän. Ken kuolevainen jumalia uhmais?

Ja te, jotk' yöstä meren pelastaneet mun olette. (Polvistuu.) Poseidon mahtava! sa joka merten vaahtoharjat ohjaat, sa meren kidasta mun varjelit, Zeus, yli muiden suuri, valtijas, ja lemmenjumalatar, joka mulle oot opettanut tahtos salaisen, myös vasta antakaatte apuanne ja vaalikaatte, kuten tähän saakka. (Nousee pystyyn ja heittää kilven ja miekan kädestään, mutta pitää edelleen kypärän päässään.) Siis poies asehet! On turvassanne mun aseheni teräksinen. Teihin ma luottain syöksyn koskeen vaarojen. (Tarttuu sauvaan ja liinaan, kiinnittää harson sauvaan ja pitää loisella kädellään harson päästä.) Ja tämän harson, pyhän saaliin, tähän ma viiriks rohkein käsin pystytän. Se mulle aaltoin halki viittaa tien ja jumalat tuon rannan saavuttaa jos suovat, sinne voittajana vielä sen pystytän. Jos menehdyn, niin teidän se kauttanne vain tapahtuu. Nyt lähden. (Heiluttaen lipun tapaan harsoa.) Amor ja Hymen, käykää edellä! Jos kuolokin ois mukana, ma seuraan.

(Rientää pois.)

NAUKLEROS. On suunniltaan hän! — Kuuletko? Leander! (Ottaa maasta aseet.) En vielä jätä häntä. Ystävät ma kokoan ja vaikka väkivalloin me hänet pidätämme. Tuolla hiipii mies mustaan vaippaan verhouneena; templin tuon vakoilija lie se. Väistän häntä ja ystävänä seuraan ystävääni.

(Hän vetäytyy varovasti vastaiselle suunnalle.)

* * * * *

Paikka Heron tornin edessä, sama kuin näytöksen alussa.

Hero tulee pitäen kättään Ianthen olkapäällä. Heitä seuraa palvelijoita maljakoita kantaen.

HERO. Te viekää enolleni maljakot ja sanokaa: ma viivyn täällä hetken. (Istuutuu.) Tuo vanhempaini lähetti hän oli kuin toive, onni: etsiessä aina se käsistämme häipyy —

IANTHE. Nopeasti sa liian kuljit.

HERO. Kotonahan oon taas.

IANTHE. Sa etkö huoneeseesi tahdo mennä?

HERO. En, en. Jo onko ilta?

IANTHE. Tuskin vielä.

HERO (laskien pään käsiinsä). Niin, niin... ah niin!

(Temppelivartija tulee vasemmalta puolen.)

TEMPPELIVARTIJA. Sa täällä oletko? Sua kauan odottaneet oomme.

HERO. Kauan? Ma luulen, että mua pilkkaatte! Ma enkö väsymättä etsinyt oo tuota lähettiä, joka aina on edelläni paennut. Te ootte mua tahallanne pettäneet. Ah, miksi?

TEMPPELIVARTIJA. On toista tietä tullut sanantuoja. Nyt setäs luona on hän.

HERO. Minulle te ette mitään siitä ilmoittaneet. Ma tahdon toisen kerran viisaamp' olla.

TEMPPELIVARTIJA. Sua setäs temppelissä odottaa.

HERO. Vai niin. Hän odottakoon, tänne jään.

TEMPPELIVARTIJA. Hän käski —

HERO. Käski? Sua jos käskee hän, niin tottele. Mua enää tästälähin ei kukaan käske. Mene. (Ianthelle.) Sinä myös.

IANTHE. Sa muuta määräätkö?

HERO. Ma en. Mut jos sa itse tahdot, saata kuntoon lamppu ja täytä öljyllä, niin että riittää se pitkäks aikaa. Ja kun tulee yö — mut itse teen sen. (Molemmat menevät.) Ja kun tulee yö — se saapuu jo. On tuossa tornini. Tuoll' lepattavat aallot. Eilen täällä hän oli. Eilen? Kaukaiselta tuntuu se aika. Pääni raskas on ja kuvat mun mielessäni monet lipuu. Päivä niin hehkuva, niin surullinen yö, niin aavistuksen, pelon täyttämä, kuin lyijy sydämelläni se lepää. Yks valo pimeydessä kuitenkin: Hän tulee. Varmaan. Tämän kerran vielä. Hän sitten poissa pysyy. Kuinka kauan? Ja myöhään, myöhään — mutta varoillani mun täytyy olla.

(Nojaa päänsä käsiin.) Pappi tulee temppelivartijan seuraamana.

PAPPI. Hän ei tule siis? (Temppelivartija osottaa ääneti lepäävää. Pappi astuu hänen luokseen.) Ah Hero!

HERO (säpsähtäen). Sinäkö, mun ystäväni?

PAPPI. Niin minä, ystäväsi.

HERO. Tervehditty sa ollos.

PAPPI. Mua pahoittaa, sa että oot harhaan kulkenut; on lähetti —

HERO. Ma tiedän —

PAPPI. Kirjeitä hän mukanaan toi tänne; tornihuoneessa ne ovat. Niit' etkö nouda?

HERO. Huomenna ne luen.

PAPPI. Ei, tänään.

HERO. En.

PAPPI. Et tietää halua kuin voivat vanhempasi?

HERO. Tiedänpä, he hyvin voivat.

PAPPI. Varma oletko?

HERO. Oon kyllä, herra! Sielussani puhuu nyt tunne suloinen, mi virtaa kautta mun olentoni: kaikki, joita lemmin nyt voivat hyvin.

PAPPI. Usein pettää tunne.

HERO. Mi petä ei? Jos valita mun täytyy, niin valitsen ma kauniin petoksen.

PAPPI. Miss' on Ianthe?

HERO. Vasta lähti hän.

PAPPI. Sen jälkeen, mit' on juuri tapahtunut, ei täällä viipyä hän voi.

HERO. Ma sulle jo sanoin: vääryyttä teet tytölle.

PAPPI. Sen kuinka sinä tiedät?

HERO. Luulen niin.

PAPPI. Taas tuntees mukaan.

HERO. Niin.

PAPPI. Nyt selvää tahdon. Ianthe lähteköhön.

HERO. Anteeks. Tiedä, se ettei minutta käy päinsä. Tytöt on papittaren palveluksessa, ja oikeuteni tunnen, niinkuin myöskin — Niin oikeuteni tunnen, herra.

PAPPI. Niinkuin myös velvollisuutesi, sanoa sa aioithan.

HERO. Niin, herra, sanonkin. Myös velvollisuuteni tunnen: sen, min levollinen sydän maailman ja itsens' sopusointuun sulattain voi oikeudeksi sanoa.

PAPPI. Siis mitään ei tahto jumalien merkitse.

HERO. Miks viisastella! Veljellesi anna ja itsellesi osanne; on korkein se tahto jumalien.

PAPPI. Riivattu.

HERO. Kas, herra, päivä paistaa edelleen ja kuu, ja kukkaset ja ruoho kasvaa.

PAPPI. Kun niin sa oikeudestas vaarin pidät, mun anteeks täytyy pyytää, että oon ma äitis kirjeen avannut.

HERO. Mik' on mun, on myöskin sun.

PAPPI. Ma toivoin, lukenut sen oisit varoituksen tähden, jonka se sisältääpi.

HERO. Kyllä. Huomenna.

PAPPI. Ei, tänään. Kohta lukemahan sitä sua pyytäisin.