I.

TYTTÖJÄ.

Kamreeri Sarkamaa tuli Helin huoneeseen.

— Sinulla on paha tapa heittäytyä keskellä päivää pitkällesi. Vanhat kylläkin tarvitsevat ruokalepoa, mutta nuoret veltostuvat sellaisesta, sanoi hän.

— Olen ollut kemian töissä lähes kuusi tuntia ja jalkojani särkee, vastasi Heli kohottautuen istumaan. — Sitäpaitsi tulee minulle oppilas iltapäivällä.

— Jos lukeminen rasittaa sinua liikaa, niin minä voin hankkia sinulle paikan pankissa, virkkoi siihen isä. Se oli hänen usein toistuva lauseensa. — Koetapas nyt ehtiä ennen oppilaasi tuloa laskea minulle nämä laskut. Taunolla on suojeluskuntansa, joten minä en tahdo vaivata häntä lisätyöllä.

Isä laski paperiarkin Helin pöydälle ja poistui.

Heti kun laskut oli suoritettu, saapui oppilas. Seurasi raskas tunti. Saksan kielioppi oli molemmista tällä kertaa tavallista sitkeämpää.

Vihdoin sekin kiusa loppui ja Heli istui hetken pää nojautuneena käsiinsä.

Nyt pitäisi lukea kontrollitenttiä eläinopin aprobaatturitöistä. Aina oli jokin tentti kintereillä. Olihan opiskeleminen hauskaa, mutta siihen vaadittaisiin työrauhaa.

Heli ei jaksanut enää istua paikallaan. Hän heitti takin ylleen ja asetti hatun päähänsä sekä lähti ulos, varoen, ettei kukaan kotiväestä ehtisi pysäyttää häntä.

Hän käveli hitaasti katuja pitkin, pysähtyi kaupan ikkunaan katselemaan keltaisilla pitseillä koristettuja alusvaatteita, luki toisessa paikassa kiintoisia kirjaotsikkoja, mutta eläinopin varjo seurasi häntä joka askelella.

— Mitä minä nyt tekisin, koska kerran en tee sitä mitä pitäisi? Ja Heli päätti käväistä Meri Haaviston luona. Siellä oli aivan erilainen rauha ja henki kuin kotona.

Merin pieni, aistikas huone oli monen toverin turvapaikka heidän alakuloisuuden hetkinään.

— Terve, Heli. Minä istun tässä kolmatta tuntia aineeni ääressä ja olen kypsä nauttimaan elävistä naisista, sanoi Meri.

— Mistä sinä nyt kirjoitat? Kuolleitten naisten sielunelämästäkö? kysyi Heli.

— Melkeinpä. Minä näet kirjoitan Kiven naisista.

— Mutta Kivihän oli naimaton.

— Niin olikin. Hän vain tuotti naisia.

— Tuotti?

— Minun aineeni nimi on: "Naiset Kiven tuotannossa".

— Mieluummin minä sittenkin kirjoitan ruostesienistä, vaikka se ensin tuntuikin hankalalta. Mutta minä en saisi kokoon mitään tuollaisista tunneaineista, joita te harrastatte, virkkoi Heli istuutuen Merin vaaleansiniseen sohvaan.

— Nakerra taateleja ja ihaile minun vanhaa kukkivaa amaryllistäni! Siinä on minun kasviopinharrastukseni.

— Kasvioppi on jaloin tiede kaikista, vaikka minä olenkin sillä rasittanut itseäni aivan liikaa.

— Sinähän olet kerrassaan suurenmoinen! Kuinka sinä jaksatkin antaa yksityisopetusta, ommella omat vaatteesi ja lukea yhtä ahkerasti kuin me muut?

— Minä jaksaisin sitä kaikkea varsin hyvin, mutta tiedäthän, että olen ainoa tyttö kolmen pojan joukossa. Äiti viettää suuren osan päivästä konttorissa ja siksi minun täytyy esiintyä monta tuntia päivässä naisellisena ja auttavaisena sisarena. Ja se on kaikkein raskainta, etenkin sen jälkeen kuin on palannut kotiin laboratorioista. Neulatkin aivan ruostuvat tällaisissa haponsyömissä sormissa!

— Ilmankos sinä et koskaan ehdikään osakuntaan! Siellä on nyt Ilta Pohja emäntänä ja hän valittaa, että entiset koulutoverit käyvät harvoin kokouksissa varsinkin tytöt.

— Minulla ei ole aikaa eikä voimia valvoa myöhään. Sitäpaitsi osakuntaelämä oli minulle pettymys. Onhan siellä joskus hauskaakin, mutta usein saa nähdä sellaista, mikä vain harmittaa. Enkä minä taas toiselta puolen tahdo tuomita muita ja olla olevinani heitä parempi. Mutta aikaiseen sieltä on poistuttava, jos haluaa säilyttää hyvän ajatuksensa monestakin osakunta toverista.

— Onhan se niinkin! Ajattele, että minä kerran viattomuudessani menin Ilkka Pason kanssa osakunnan naamiaisiin! Me olimme silloin vielä fukseja eikä kukaan ollut varoittanut meitä. No, minä lähdin sentään sieltä pois jo tunnin kuluttua. Ilkka pyysikin sitten jälkeen päin minulta anteeksi, että oli houkutellut minut sinne, kertoi Meri.

— Ja kuitenkin meillä on hyviä ja kunnollisia tovereita. Meidän entisistä luokkalaisistamme ei ainoakaan tyttö polta tupakkaa eikä muutoinkaan herätä pahennusta, huomautti Heli.

— Opinnot ovat kovia ja elämä on löysää. Kun Tauno ja minä tulimme ylioppilaiksi, niin minä kuvittelin, että nyt se vapaa ja ihana elämä alkaisi. Mutta silloin minä sain katkeran kokemuksen. Isä sanoi, ettei hän kykene kustantamaan kahden lapsen opintoja. Tauno saa valmistautua maisteriksi ja minä saan oppia kirjanpitoa ja konekirjoitusta. Sen jälkeen hän hankkii minulle pankkiviran.

— Kuinka sinun isäsi voi olla niin erilainen teitä kohtaan? kysyi Meri kiivaasti.

— Hän sanoo, että miesten koulutus on tärkeämpi. Koetin puolestani kylläkin väittää, että minä suoritin tutkintoni nuorempana ja paremmilla arvosanoilla kuin Tauno. Mutta isä vastasi vain, että hän menettelee omantuntonsa mukaan. Isiin ei koskaan voi vaikuttaa millään syillä eikä perusteluilla.

— Eikö edes Taunokaan pannut vastaan?

— Hän sanoi vain, että: "Kiitä onneasi, kun sinun ei ole pakko lukea. Eihän sinun koskaan tarvitse elättää perhettä."

— Kuinka sinä sitten kuitenkin pääsit yliopistoon?

— Minä surin kesäkuun 12. päivään saakka. Sen jälkeen ompelin itselleni paitoja, joissa oli perhosia ja kukkakiehkuroita. Sitä kesti 22. päivään. Silloin minä sain oppilaita, jotka lukivat ehtoja. Kun minulla sitten syksyllä oli koossa 650 markkaa omia rahoja, niin pyysin isällä lupaa saada lukea luonnontieteitä niin kauan kuin itse maksaisin opintoni. Isä suostui siihen ehdolla, että saisin vain ylöspidon kotona.

— Ja Tauno pääsi kesäyliopistoon Jyväskylään! huudahti Meri.

— Niin pääsi, ja siitä syystä minä olen hänestä jäljessä kemiassa. Mutta kyllä minä sittenkin suoriudun luvuistani yhtä nopeaan kuin hänkin. Onneksi olen taas saanut oppilaita talvellakin.

— Sinusta tulee vielä jotakin erinomaista, kun nyt jo saat noin taistella olemassaolosi puolesta!

— Kyllähän minä olisin olemassa pankissakin! Mutta se olisi minulle kuollutta elämää.

— Sitäpaitsi sinusta kehittyy jalo luonne. Aivankuin Emma Åströmistä!

— Jospa kehittyisikin! Mutta minä olen usein katkera. En ole altis uhrautumaan ihmiskunnalle — tarkoitan veljiä kotona — enkä iloitsemaan siitä, mitä muut saavat. Tietysti minä sen heille suon, mutta minä olen kuitenkin aina taipuvainen pyörittelemään päässäni omia kurjia raha-asioitani.

— Minusta sinä olet koko perheen orja ja päälle päätteeksi iloinen orja, sanoi Meri ja järjesteli Helin kiharoita ohimoille.

— Viime aikoina olen harrastanut itsekasvatusta ja järkeilymoraalia.

— Minkälaista se on?

— Minä selitän itselleni kaiken välttämättömyyden. Esimerkiksi sen, että isällä on pienet tulot ja hänen kuvittelunsa on, että tulevat aviomiehet elättävät vaimonsa. Hän ei huomaa, kuinka kehitys käy siihen suuntaan, että kukin elättää itsensä.

— Silloin saavat miehet myöskin osansa kotitehtävistä!

— Tietysti. Nykyajan miehet ovat vielä penseitä siinä suhteessa, mutta tulevan polven täytyy alistua siihenkin. Muutenhan naiset nääntyvät kaksinkertaisen työn alla.

— Sinä olet suunnattomasti muuttunut kouluajan jälkeen. Tuollaistako sinä mietit?

— Sehän on nykyajan polttavin ongelma. Sinuun nämä asiat eivät koske yhtä kipeästi. Sinä saat lukea rauhassa, ilman liikarasitusta ja rahahuolia. Sitäpaitsi sinulla on työrauha kotonasi.

— Niin on. Mutta kerrohan vielä järkeilymoraalistasi! Ehkäpä minäkin vielä joskus tarvitsen sitä!

— Minä järkeilen, että tällainen kamppailu on tarpeellinen juuri Heli Sarkamaan kehitykselle. Minun näet täytyy karaistua ja kypsyä nykyajan kovaa elämää varten. Tauno ottaisi minun sijassani ison velan, jonka hän maksaisi sitten viran saatuaan. Mutta minulla ei ole rohkeutta sellaiseen. Mieluummin teen työtä ja elän niukasti.

— Kuulehan, minun isäni antaisi sinulle varmasti lainan. Kysynkö häneltä?

— Älä missään nimessä! Velat ovat yleensä naisen luontoa vastaan. Korkeintaan me uskallamme mennä naimisiin velkaantuneen miehen kanssa.

— Vanhat ihmiset väittävät usein nykyajan nuorisoa kevytmieliseksi ja huvittelunhaluiseksi. He eivät huomaa, kuinka me tunnemme paljon suurempaa vastuunalaisuutta tulevaisuudestamme kuin he konsanaan. Sinäkin, Heli, järjestät elämäsi viisaasti kuin satavuotinen mies. Me emme odota, että joku huolehtisi meistä kuolinpäivään asti, selvitteli nyt Meri.

— Minäkin tunnen monesti eläväni aivan yksin. Isä luulee minun pian väsyvän ja vajoavan pankin helmaan — niin, hän melkein toivoo sitä. Aili taas auttaa minua milloin jaksaa, mutta hänkin on työn murtama. Hän kuuluu siihen sukupolveen, jolle virka kodin ulkopuolella on luonnoton. Hän ei kykene hallitsemaan yhtä aikaa kotia ja tointaan. Ja vaikka Tauno lukeekin samoja aineita kuin minäkin, niin meidän tahtimme on kuitenkin vallan erilainen. Hänellä on työrauha ja sitäpaitsi pojille ominainen häikäilemätön luonne. Hän hassaa tenteissä, nauraa repuille ja lainailee rahoja keneltä sattuu.

— Mutta sinulla on parempi pää ja lisäksi sitkeyttä Heli!

— Sen tähden minä taas voitan ja hän jää tappiolle. Mutta yhteisluvusta ei tule mitään.

— Sinullahan on sentään tyytyväinen luonteesi ja iloinen mielesi!

— Ei suinkaan aina. Minä pelkään tenttejä ja panen liikaa arvoa rahoille, joita kuitenkin vihaan ja halveksin. — No, nyt me olemme jo pohtineet kylliksi minun asioitani. Puhukaamme siis nyt sinusta. Meri! Sinäkin olet omalla tavallasi suurenmoinen. Rikas tyttö, joka ahtaa päähänsä kielioppia ja kansantaloutta! Mikset lähde ulkomaille? Sinnehän nykyisin kaikkien mielet palavat.

— Kyllä minä vielä lähdenkin. Isäkin tahtoo, että minä opettelen kieliä. Se on hyvin tärkeätä. Etenkin nyt sen jälkeen kuin hän tuli ministeriksi. Sitäpaitsi minun kieliopiskeluni täällä vaativat sen.

— Mutta ihmisistä kehittyy aivan erilaisia riippuen siitä, mitä tarkoitusta silmälläpitäen he lähtevät ulkomaille. Ajatelkaamme esimerkiksi meidän entisiä opettajiamme! Hekin ovat matkustelleet ulkomailla ja siksi muuttuneet entistä peruukkimaisemmiksi. Sen sijaan Aissi Lind palasi ulkomailla häikäisevänä maailman naisena!

— Ja Tuovi Havas syventyy taiteeseensa, tutustuu vain suuriin henkiin eikä näe suurkaupungin varjopuolista mitään.

— Minkälaisissa olosuhteissa sinä matkustaisit mieluimmin, Meri?

— Lähtisin isän kanssa diplomaattisille asioille. Silloin meitä kutsuttaisiin valtiomiesten perheisiin ja juhliin. Välillä joku lähetystön nuori virkamies näyttelisi minulle Eiffel-tornia ja Napoleonin hautaa. Ja minä kertoisin hänelle, että sen jalusta on tehty suomalaisesta graniitista. Sitten hän veisi minut Chryslerillään päivällisille lähetystöön, jonne on kutsuttu suomalaisia ja ulkomaalaisia merkkihenkilöitä. Isä olisi juuri silloin jonkun ministerin luona, muuten hän lähettäisi minut aikaisin kotiin. Hän näet ei käsitä minun ihmisarvoani. Siellä päivällisillä Bernhard Shaw lausuisi minulle jonkin iroonisen totuuden, johon minä tietysti vastaisin suomalaisella älykkyydelläni.

— Ja sinä nolaisit Shawn! nauroi Heli.

— Minä olen kerännyt suurten miesten iskusanoja sekä Oscar Wilden ja muitten kirjailijoilten neronleimauksia muistikirjaani. Isä tahtoo, että minä jo alkaisin ottaa osaa vastaanottoihin kotona ja muualla. Silloin minun siis täytyy olla henkevä ja suulas.

— Etkö keksi itse vastauksia ihmisille? kysyi Heli.

— Tovereille kylläkin, mutta vanhemmille herroille vastaileminen on vaikeata. Aterioiden aikana he ovat eniten huvitettuja ruuasta. Sitäpaitsi he eivät yleensäkään tajua sellaisia hienoja sukkeluuksia, joita ylioppilaselämässä ilmenee. Ehkä nuo herrat ovat terävämpiä ulkomailla!

— Minä puolestani tahtoisin asua kauan yhdessä paikassa. Minä olen väsynyt tähän yhteen ja samaan rotuun sekä näihin tuttuihin oloihin. Suomalaiset eroavat niin perin vähän toisistaan. Kaikilla on samat mielipiteet, halut ja elämäntavat. Minä tahtoisin olla sellaisten ihmisten seurassa, joilla on kokonaan toinen luonne ja kokoonpano. Nähdäpä vallan toisenlaisia luonteita ja toisenlaista taidetta!

— Sen verran minäkin olen ollut ulkomailla, että tiedän sielläkin olevan vain eri vivahduksia. Ihmisillä on nenä silmien välissä ja puvut kankaasta tai turkiksista. Taiteilijat maalaavat tauluja, kirjoittavat romaaneja ja soittavat samanlaisilla soittokoneilla kuin mekin. Luonnossa on nurmi viheriöistä ja kaupungeissa kadut asfaltista.

— Entä sielunelämä?

— Eiköhän sen laita liene samoin? Ihmiset nauravat sukkeluuksille, surevat äidin kuollessa, himoitsevat rahaa ja rakastuvat toiseen sukupuoleen.

— Siinä tapauksessa minäkin voin hillitä matkustushaluani. Varsinkin nyt, kun olen keksinyt erään sopivan toimen kesäksi, sanoi Heli hiukan salaperäisenä.

— Älä! Miksi et kertonut sitä heti?

— Olen valmistellut sitä jo kauan aikaa. Mutta et saa kertoa siitä kenellekään, muuten se menee myttyyn.

— Tietysti minä vaikenen. En olekaan pitkiin aikoihin kuullut ainoatakaan kunnollista salaisuutta, vakuutti Meri.

— Minä näet olen koko elämäni asunut joko Helsingissä tai huvilassamme siellä Päijänteen saaressa. Siellä on kauhean yksinäistä. Pienenä tyttönä aika kuluu leikkien, marjassa ja uimisessa, mutta vanhempana ei maailman ihaninkaan seutu enää voi tyydyttää henkeä. Olen välistä ollut siellä niin kaihomielinen ja turhan tunteellinen, että oikein harmittaa perästäpäin.

— Sinä puhut totta. Kesät ovat usein kovin vaikeita aikoja seuraa ja sisaria vailla olevalle tytölle. Ihanat merikylvytkään eivät tuota nautintoa silloin, kun täytyy uida yksin, yhtyi Meri Heliin.

— Mutta nyt olenkin päättänyt vapautua Päijänteestä, suvusta ja retiisien kitkemisestä! Minä menen sellaiseen paikkaan, jossa kukaan ei tunne minun entistä hahmoani ja olentoani.

— No, voi sun...! Aiotko muuttaa hahmosi ja henkesi?

— Niin paljon kuin suinkin. Minä lähden tutkimaan tuntemattomia syvyyksiä ja tunkeutumaan vieraitten ihmisten sielunelämään. Mutta itse pysyn syrjästäkatsojana ja saavuttamattomana.

— Sano selvällä suomen kielellä, mitä sinä oikeastaan aiot tehdä! tiedusti Meri perin uteliaana.

— Minähän olen aina kärsinyt varojen puutteesta. Se on rajoittanut henkeni ja ruumiini lentoa. Mutta nytpä en enää aiokaan alistua rahojen orjaksi. Minä lähden lentoon vaikka luudan päällä, niinkuin noidat.

— Suoritettuasi tutkintosi sinä saat viran ja paljon elämän mahdollisuuksia.

— Mutta silloin en enää olekaan rohkea ja joustava. Koko tarmo on kulunut tenteissä, silmät ovat kierot mikroskopeerauksesta ja polvet tutisevat nelivuotisesta tottumuksesta.

— Kuinka niin?

— Minä pelkään aina. Pelkään luonnottomia professoreja, joissa ihmisen kuva on sumentunut sangen omituiseksi, sekä asistenttejä, joiden käsiin me olemme ylönannetut, ilman valittamisen mahdollisuutta.

— Kyllä minäkin pelkään jokaista aasia, jolla on oikeus reputtaa meitä. Mutta kerro nyt vihdoinkin kesäsuunnitelmistasi ja minne aiot ratsastaa luudallasi! vaati Meri.

— Minä otan kesäksi toimen. Ansaitsen näet itse seikkailukustannukseni.

— No nyt minä hoksaan! Sinä varmaankin menet siivoojattareksi Ariadneen tai ehkä tarjoilijattareksi jonkin kylpylän kasinoon!

— En. Minä tahdon nauttia — vaikka kuinka syrjäisenä — rikkaitten ihmisten asunnoista ja siitä kauneudesta ja sivistyksestä ja taiteesta, josta he ovat osallisia. Mutta minä en kuitenkaan kadehdi heitä. Ruusua on ihana katsella, kukkikoon se omassa tai vieraassa puutarhassa.

— Ahaa, sinä rupeat lukemaan ehtoja rahaparoonin idioottilasten kanssa!

— Silloin en todellakaan olisi sisällä enkä syrjässä. — Ei, minä pestaudun sisäköksi johonkin tuntemattomaan perheeseen!

— Mutta Heli! Se vasta olisi jännittävää! Sellaista ei tapahdu todellisessa elämässä.

— Kirjoistahan minäkin olen keksinyt tämän tempun. Mitä me teemme kirjallisuudella, ellemme opi siitä jotakin varsinaisia elämää varten? Olen lukenut eräästä saksalaisesta prinsessasta, joka päätti vapautua orjallisesta hovielämästä ja karkasi jonnekin, saadakseen asua tavallisena ihmisenä toisten joukossa. Kaikki olisikin käynyt hyvin, ellei hän olisi ollut niin perehtymätön porvarillisiin elintapoihin. Mutta minä olen jo kotona tehnyt sisäkön töitä ja oppinut hillitsemään itseäni.

— Minäkin olen lukenut eräästä tytöstä, joka lähti Amerikkaan ja rupesi siellä palvelijattareksi. Mutta yhteiskoulun käynyt ja tuttu ylioppilas ja lisäksi vielä minun luokaltani! Tämähän on aivan satumaista!

— Siitä syntyy satu, joka luultavasti muodostuu hyvin arkiseksi, nauroi Heli.

— Vielä mitä! Nuori sinisilmäinen, sivistynyt tyttö ylpeiden aatelisten palveluksessa. Herrasväki kohtelee häntä yliolkaisesti ja palvelusväki pitää häntä ylpeänä, sillä hänessä on jotakin, mikä vaatii kunnioitusta. Perheen ylpeys, nuori parooni, tavoittaa hänet kerran lukemassa Ibseniä. Hän on jo aikaisemmin epäillyt, että tuo nuori tyttö on valeasemassa, sillä hän on kuullut tämän epähuomiossa käyttävän ranskalaisia lauseparsia. Parooni on nyt varma asiastaan ja päättää antaa versoavat tunteensa kehittyä rakkaudeksi.

— Piste, Meri. Minäpä aion olla niin varovainen, ettei kukaan salapoliisikaan keksisi minun ylioppilassieluani. Minulle on luvattu vapaat illat ja silloin haeskelen kasveja, joita sitten panen prässiin sänkyni alle.

— Missä tämä perhe asuu ja minkäniminen se on? kysyi Meri.

— Sitä en vielä ilmaise kenellekään. Heillä on huvila Maarianhaminan lähellä ja se seikka onkin mainio. Sieltä näet saan kerätyksi harvinaisia kasveja.

— Kerro nyt ainakin, minkälaisia he ovat!

— Minä näin vain rouvan, joka oli kaunis ihminen, sekä kaksi tytärtä, jotka hekin olivat aika hauskan näköisiä. Toinen heistä, vanhempi, oli hiukan ylikypsä, kun taas nuorempi oli aivan kissanpojan tapainen. Sain paikan heti, kun olin keksaissut sanoa, että osaan kähertää ja kammata lyhyttukkaisia. Mutta aatelisia he eivät ole, tuskinpa niin erityisen hienojakaan. Herra on afäärimies ja rikkailta he näyttävät. Minä saan palkkaa 300 markkaa kuussa ja kaikki vapaata. Saanpa vielä pari pukuakin, sillä kaikkien palvelijoiden täytyy olla samanlaisissa pukimissa. Näin siis saan vapaan matkan Ahvenanmaalle ja vapaat kasvit: sekä fanerogaameja että kryptogaameja, joita en muuten saisikaan.

— Entä mistä sinä löysit tämän sopivan perheen?

— Olen juossut ilmoitusten mukaan lukemattomissa paikoissa. Helsingin lähelle en uskalla asettua, sillä silloin voisin helposti tavata tuttuja, ja huonoa paikkaa taas ei kannata ottaa. Silloin ei tule omista töistä mitään. Vihdoin viimein löysin tämän perheen, joka näyttää varsin lupaavalta.

— Meri, tule tänne! Saat lisää vieraita, kuului samassa rouva Haaviston ääni eteisestä. — Eila Meriaho on täällä.

— No, nyt minä en saa kuulla enempää, pahoitteli Meri.

— Johan minä olen kertonut kaikki, sanoi Heli ja heitti taatelin siemenet uuniin.

Ennenkuin Meri ehti mennä eteiseen, aukeni ovi ja pieni, pyöreä tyttö astui sisään huoneeseen.

— Terve, tytöt! Minä haistan jo kaukaa, että olette puhuneet kissanraadoista ja tärkkelyksestä ja munanvalkuaisaineesta ja heteistä ja nilviäisistä, sanoi hän ja litistäytyi Helin ja Merin väliin sohvaan.

— Minä en nyt harrasta muunlaista kasvitiedettä kuin taateleja ja noita kieloja tuossa maljakossa, virkkoi Meri.

— Mitä sinä sitten harrastat nykyjään? Äänteitten astevaihtelua ja suomenkielen sokkeloitako?

— Minä tutkin Kiven naisia.

— Oliko hänellä monta rouvaa? Minulla oli muuan täti, joka oli kolme kertaa naimisissa lehtorin ja kauppiaan ja lukkarin kanssa, kertoi Eila.

— Olipa se oiva täti, kun kesti kokonaista yhdeksän avioliittoa! huomautti Heli nauraen.

— Kolmehan minä sanoin. Ja kerran hän oli kihloissa sen pastorin pojan sedän kanssa, joka heitti Döbelnin lääkkeet likaämpäriin. Tai maahan hän ne pyyhkäisi.

— Pastoriko vai poika vai setäkö?

— Isoisä se taisikin olla. — Mutta mitä sinä, Meri, saat kokoon niistä Kiven rouvista? Minä puolestani en muista, elikö hän moniavioisuuden vai yksiavioisuuden aikana.

— Kivellä ei ollut yhtään rouvaa.

— Ai niin, sehän on totta! Hänellä oli vain seitsemän veljeä! Muistanpa minä sentään vielä kouluajalta jotakin!

— Sinulle ei maksa selittää asioita. Kerro ennemmin, minkälaista oli Etelä-suomalaisessa osakunnassa maanantaina, kehoitti Meri.

— Menin sinne vasta ohjelman jälkeen, sillä eräs varatuomari, joka ihastui minuun teatterissa, oli pyytänyt minua Fazeriin tapaamaan häntä. Hän halveksii kaikkia muita naisia paitsi minua, ja sen tähden minulla nyt onkin suuri tehtävä häneen nähden. Minä herätän hänessä uuden uskon meihin naisiin ja teen hänestä vielä oikean naisten puolustajan, lateli Eila sujuvasti kuin kirjasta.

— Rakas Eila, kerro nyt osakunnasta! pyysi Heli kärsimättömänä.

Tytöt tiesivät, että Eilan kertomukset seikkailuistaan olivat aina pelkkää mielikuvitusta. Tavallisesti hän sovelsi ajanvieteromaanien tapahtumia omaan elämäänsä. Hän oli hyvin haaveellinen tyttö, mutta kerrassaan vailla omaa mielikuvitusta.

— Kun se varatuomari sitten oli saattanut minut osakuntaan, oli siellä jo virallinen puoli onneksi ohi. Minähän en voi kärsiä mitään virallista, paitsi nuoria virkamiehiä.

— No, oliko Ilta hurmaava emäntänä?

— Hän oli pannut pienen pitsinenäliinan esiliinakseen ja tarjoili laimeata teetä sitruunan ja haaveellisen katseen kera. Eräs vanha civis sanoi minulle: "Ilta Pohjan säkissä ei ole pohjaa, sinne mahtuu miessydämiä kilokaupalla." Ja arvatkaapa, mitenkä minä nolasin sen herran! Minä sanoin: "Herra luutnantti on varmaankin itse kulkenut sen säkin kautta!" — Olisitteko te keksineet niin nerokasta vastausta? Minä huomasin heti, kuinka tuon tohtorin silmissä välähti. Hän varmaan ajatteli, että se vastaus oli madame Staelin arvoinen.

— Kuka nyt sitten oikeastaan oli hän, joka puhui Iltasta? Oliko hän tohtori vai varatuomari vai tuleeko hänestä ehkä vielä ministeri, kun Eila pääsee puhumaan. Oliko siellä siis luutnanttejakin? kysyi Meri.

— Totta sanoen: hän oli vain Ilkka Paso, joka on täällä asevelvollisena ja joka oli kutsunut minut sinne. Mutta olisi se voinut yhtä hyvin olla luutnanttikin, sillä Ilkka lähtee kohta upseerikouluun Haminaan — tai ainakin vänrikki!

— Tanssitko sinä paljon?

— Tanssin tarpeekseni. Mutta eikö totta, he ovat yhtä lapsellisia kuin koulunpenkillä istuessaan? Lukuunottamatta tupakkaa ja innostusta Karjala-seuraan. Toista oli sen varatuomarin puhe. Hänen kanssaan me keskustelimme kehityksestä ja perinnöllisyydestä ja avioliittolaista.

— Onpa teidän tuttavuutenne jo aika pitkällä, virkahti Meri nauraen.

— Minusta muutamat meistä tytöistäkin puhuvat aivan kuin he vielä istuisivat koulunpenkillä, sanoi Heli, luoden pikaisen syrjäkatseen tovereihinsa.

— Tarkoitatko sinä...? alkoi Eila.

— Tarkoitan. Mutta lähdetään nyt kotiin ja jätetään Meri rauhaan.

— Minulla on vielä paljon kerrottavaa. Sunnuntaina meillä oli päivällisillä kaksi hienoa saksalaista herraa. He ovat isän kauppatuttavia Berliinistä. Minä istuin heidän välissään ja puhelin silloin tällöin jotakin, mitä muistin saksankirjasta, ja he ihmettelivät minun hyvää kielitaitoani.

— Mutta sopiko se keskusteluun? kysyi Heli.

— Minä sanoin aina sellaista, mikä sopii mihin hyvänsä, kuten: "Jugend vergeht, Schönheit besteht" ja "Leute macheu Leute" ja "Wir leben um zu essen, aber wir lesen nicht um zu leben", selvitteli Eila.

— Mokomia epämoraalisia sananparsia olet pannut kokoon itse!

— Ei, ei, minä olon lukenut sentapaisia lauseita Solmu Nyströmista. Mutta kun minä jälkiruokaa syödessämme lausuin: "Allzu viel ist ungesund", niin he eivät hymyilleet yhtä ystävällisesti kuin aikaisemmin.

— Osasitko sinä vastata, kun he kysyivät sinulta jotakin?

— Minä sanoin: "Jawohl" sekä jonkin huomautuksen, kuten esim.: "Im Frühling werden die Bäume grün" tai "Der alte Kaiser Wilhelm war oft mit vielen Fürsten auf der Jagd". Sillä tavalla keskustelu sujui mainiosti.

— Mitä herroja he oikeastaan olivat? Kauppiaitako? tiedusti Meri.

— Melkein. Heillä oli polkupyöränosien näytteitä Bressaborgin tehtaan puolesta. Isä ostaa sieltä pyöriä kauppaansa.

— Siis kauppamatkustajia?

— Ei sinne päinkään, vaan hienoja matkustavia kauppiaita.

— Älä puhu pötyä, Eila! No, kumpi heistä ihastui sinuun?

— Mitäs he nyt olisivat ihastuneet? Mutta jos minä valitsen heistä jommankumman, niin kyllä se Schuster-niminen oli hurmaavampi. Hän riippuikin minussa kuin takiainen. Neumannilla oli hienompi nenä ja hän katsoi minuun niin tulisesti, että oikein harmitti. Kas, kun koko perhe oli läsnä. Lähtiessään hän kysyi, että: "Darf ich noch einmal..." ja sitten seurasi jotakin, joka varmasti oli tunteellista, mutta jonka hän sopersi niin sekavasti, etten sitä ymmärtänyt. Minä kuiskasin hänelle vain, että: "Soll ich zum Weissen gebrochen sein."

— Mutta, Eila. Sehän oli tuiki sopimatonta! huudahti Meri.

— Mistä sitä niin äkkiä aina keksisi sopivaa? Sillä kertaa en muistanut muuta kuin tämän lauseen sekä: "Ich weine darüber, dass du nicht im Huronsee ertrunken bist..." ja se olisi sopinut vieläkin huonommin.

— Nyt minä en enää ehdi kuunnella Eilan hullutuksia. Luetko sinä nykyjään mitään, vai elätkö vain kuin perhonen turhan päiten? kysyi Heli korjailussaan kiharoitaan peilin ääressä.

— Minä luen kamalasti voimistelua. Ettekö huomaa, kuinka jänteväksi ja notkeaksi olen tullut. Minä paukutan päähäni anatomiaa niin, että varmasti olen yhtä henkevä kuin tekin. Minusta tulee opettaja, nuorison ruumiillinen ja henkinen johtaja. Minä laitan "mens sanan in corpore sanaan", jos nimittäin ymmärrätte latinaa. "Terve ruumis terveeseen henkeen", tai ehkä se on: "henki terveeseen ruumiiseen" tai: "ruumis terveeseen henkeen"...

— Tule jo vihdoinkin ruumiinesi ja henkinesi, Eila! Hyvästi, Meri.

Meri saattoi tytöt eteiseen. Eila koetteli sekä Helin että Merin hattua. Sitten hän juoksi sisään katsomaan kelloa, ihaili salissa suurta taulua ja lähti viimein pois Helin vetämänä. Ovesta hän vielä huusi:

— Meri, minä kutsun sinut meille sitten, kun Schuster ja Neumann taas tulevat. Silloin saat lausua mielipiteesi heistä. Itse minun on niin vaikea valita.