III.

HERRASVÄKI SAAPUU.

Konsulin ääni kaikui jo etäällä selältä, kun moottorivene toi herrasväkeä tänne huvilaan.

Heli ja Alma-neiti seisoivat laiturilla odottamassa. Edellisellä oli pieni, valkea esiliina siniraitaisen hameen päällä ja päässä pitsinen myssy. Vaaleansiniset sukat ja tenniskengät somistivat jalkoja. Kaikki tämä sopi hyvin sinisiin silmiin ja vaaleaan, tuuheaan tukkaan.

"Teatterikamarineiti", oli Svensson sanonut.

Konsulinna oli itse tilannut puvun ja Aliina oli myöskin samanlaisessa asussa. Mutta hänestä näki heti, että hän oli väärentämätön palvelija.

Konsuli nousi ensin maihin. Vene keikahti ja konsulinna kirkaisi:

— Ai, jai, Jallu, varo, ettet hukuta meitä kuoliaiksi!

— Tyst — älä nyt huuda, Helma! Se häiritsee tuloamme ihanaan Sankarivuoreen. Naiset ajattelevat aina sivuseikkoja suurina hetkinä. Päivää, Alma-neiti! Iloinen naamari kasvoille, kun talonväki saapuu!

— Tervetuloa kotiin, herra konsuli! Jokaisella on sellaiset kasvot, miksi elämä ne on muovaillut, vastasi Alma-neiti haikeasti.

— Vieläkö mitä? Katsokaa konsulinnaa! Ihonhoitaja ja parturi ovat muovailleet hänen kasvonsa paljon paremmin kuin elämä.

— Tee huomautuksia muista, Jallu, äläkä minusta! sanoi konsulinna ja kiipesi laiturille Svenssonin avulla.

— Siinä tapauksessa minä teen hauskoja havaintoja uudesta sisäköstäsi. Onnittelen makuasi, Helma! Aistikkaassa kodissa tulee olla myös sellainen palveluskunta, joka sopii sisustukseen. Viimevuotinen Hilja ei sopinut yhdenkään huoneen tyyliin, korkeintaan pesutupaan, puheli konsuli, alkaen astella huvilaan päin.

Törmänen ja Svensson kantoivat tavaroita ja vihdoin kaikki kokoontuivat isoon ruokahuoneeseen, johon päivällinen oli katettu. Alma-neiti söi samassa pöydässä, Heli tarjoili.

Viimeksimainitusta tuntui kuin hänen yksilöllisyytensä olisi äkkiä hävinnyt. Hän oli muuttunut kolmanneksi persoonaksi.

"Heli, leikkaa lisää leipää!" "Onko Heli nähnyt, missä minun puutarhahattuni on?" "Mikä hänen nimensä on?" "Heli? Sehän on teatterinimi! Elin tai Hilma sopisi paremmin."

Kohtelu oli ystävällistä, mutta siinä oli sellainen sävy, johon Heli ei ollut tottunut. Olikohan hän itsekin puhutellut palvelijoita sillä tavalla?

Neitoset Saila ja Siljo olivat hyvin lyhythameisia, poikapäisiä muotitekeleitä. Siljo oli sievä ja pieni, Saila oli vanhin lapsista. Poissaoleva veli oli iältään tyttöjen välillä.

— Missä Vikke viipyy? Tietäähän hän, että päivällinen odottaa täällä, sanoi konsuli.

— Ehkä moottoripyörä on joutunut epäkuntoon, arveli konsulinna.

— Hän on tietysti poikennut kasinolle sivumennen. Hän kyllä malttaa lykätä tuloaan tänne korpeen, virkkoi Saila nenäänsä nyrpistäen.

— Minä olen aina sanonut, että te olette maailman vaativaisin joukko. Enkö minä ole antanut teille kaiken maailman ihanuuden ja te vaaditte aina vain enemmän. Katsokaa tuota uuniakin! Kultarannassa ei ole sen vertaista. Ja sinun kylpyhuoneesi, Helma! Luulisi, että sinunlaisesi Afrodite viihtyisi siellä. Ha, hah, haa! hohotti konsuli.

— Pyydän, ettet anna minulle hävyttömiä liikanimiä. Jallu, huudahti konsulinna terävästi.

— Mitä toimittaa näytellä teatteria näin perheen kesken! Alma on ainoa vieras ja hän tuntee meidän herttaiset kotitapamme, sanoi Saila.

— Minä en halua kuulla sinun rikkiviisasta puhettasi, Saila. Tyst!

— Hauskinta olisikin, jos jokainen söisi omassa huoneessaan, huomautti Saila.

— Sinä et kunnioita vähääkään vanhempiasi, Saila. Odotas, kun minä jätän sinut ilman kuukausirahoja ja ajan ihailijasi suinpäin portaita alas ja lopuksi nitistän sinun ylpeän nenäsi! Eiköhän sitten ala kunnioittaa isääsi! huusi konsuli niin kovaa kuin saattoi suurelta tomaatilla, joka täytti hänen suunsa.

— Kyllähän tuollaiset teot kohottavat kunnioitusta, sanoi Saila pisteliäästi.

— Kuule tytärtäsi, Helma! Siinä näet seurauksen siitä, että aina olet eri mieltä minun kanssani, virkkoi konsuli.

— Ovatko sinun mielipiteesi ainoat kunnioitettavat, Jallu? kysyi konsulinna.

— Äiti ei vaadikaan, että meidän on alinomaa tutistava hänen edessään, sanoi Saila.

— Mutta nyt minä sanon, että sinun on pelättävä ja kunnioitettava häntä. Ja sinun on toteltava hänen tyhmimpiä käskyjään. Seuraa hänen opetuksiaan silloin, kun ne ovat yhtäpitäviä minun neuvojeni kanssa! Silloin tulet pitkäikäiseksi maan päällä.

— Minä en tahdo tulla pitkäikäiseksi, en ainakaan siinä tapauksessa, jos se ikä on elettävä tässä kodissa, sanoi Saila.

Siljo istui välinpitämättömän näköisenä eikä ottanut osaa keskusteluun.

Heli vetäytyi syrjään aina, milloin vain tarjoilu salli sen. Kukaan ei välittänyt vähääkään hänen läsnäolostaan, mutta itsellään hänellä oli tukala olo. Nyt hän läheni ovea, sillä konsuli oli noussut tulipunaisena tuoliltaan.

— Tästä on tehtävä loppu, alkoi konsuli, mutta jäikin samassa kuuntelemaan moottorin surinaa.

— Vikke tulee ja joku herra on hänen mukanaan, sanoi Siljo, joka oli juossut ikkunaan.

— Sehän on hauskaa! Perhe on aina siedettävämpi, kun on vieras talossa, lausui konsulinna ja jatkoi syöntiään.

— Se näkyy olevan tohtori Reini. Hänen isänsä, joka on minun liiketuttavani, kertoi, että hänen poikansa tutkii Ahvenanmaan rannikkoja. Hän on maantieteilijä. Minä pyysin hänet meille asumaan, sanoi konsuli.

— Siinä asiassa olisit voinut kysyä minunkin mielipidettäni, Jallu, huomautti konsulinna.

— Tiesinhän minä, että nuoret herrat aina menevät sinun makuusi. Eikä Sailakaan halveksine niitä mahdollisuuksia, joita kesäinen luonto, kuutamoillat ja jokapäiväinen seurustelu vieraan kanssa hänelle suovat.

— Se vähä, mitä olen nähnyt avioliittoelämää kotioloissa on vaikuttanut sen, ettei minua lainkaan huvita päästä nauttimaan siitä onnesta, sanoi Saila.

— Ja kuitenkin sinun oma äitisi on tavattoman onnellisissa naimisissa, huomautti konsuli.

— Yhtä onnellisissa kuin isäsikin, pisti siihen konsulinna.

— Jos ei aivan yhtä, niin ainakin siedettä — — —. Ahaa, tässähän tohtori jo tuleekin! Tervetuloa Sankarivuorelle. Tässä on perheeni — vaimoni — Siljo tyttönen — ja Saila. — Tohtori Reini.

— Olkaa hyvä, tohtori Reini, ja jatkakaa ateriaa ansaamme! Vikke voi istua Siljon vieressä, järjesteli konsulinna.

— Tämähän on kerrassaan juhlallinen huvila! Minä olen hyvin kiitollinen päästessäni asumaan tänne, sanoi tohtori.

Heli tuli sisään tarjotin kädessä. Tohtori nousi, astui askelen häntä kohti, kumarsi ja sanoi nimensä. Heli punastui ja Vikke hymähti, mutta konsulinna ehti väliin selittämään:

— Oh, hän on sisäkkömme. Heli tarjoo tohtorille munakasta! — Missä kauppaneuvos Reini viettää kesäänsä?

— Isä lähti hoitamaan sydäntään Nauheimiin ja otti äidin ja sisareni mukaansa. Näin ollen minä nyt olen aivan koditon, vastasi tohtori.

Hän ei ollut ollenkaan hämillään äskeisestä kompastuksestaan. Päinvastoin hän vain lisäsi sitä nousemalla avaamaan ovea, kun Heli lähti ulos kädet täynnä kantamuksia.

— Tohtori oli nopea keksimään sisäkkömme sievyyden, pisteli Saila Helin mentyä.

— Minä en ole kohtelias ainoastaan sieviä naisia kohtaan, vastasi tämä lyhyesti.

Heli tunsi ihmeekseen pientä harmistumista. Hän oli päättänyt ottaa rauhallisesti kaiken, mitä uusi asema toisi muassaan, ja nyt hän tunsi hermostuvansa jokaisesta pienestäkin seikasta, mikä muistutti häntä uudesta toimestaan.

Elämä palvelijoitten kesken oli hänen mielestään sujunut erittäin hyvin. Eikö hän nyt hallitsisi tilannetta myöskin herrasväen joukossa? Hän oli pelännyt päinvastaista.

Aterian jälkeen katselivat konsuli ja Vikke uudistuksia huvilan ympäristössä.

— Isä on teettänyt tänne uusia mauttomuuksia. Mitähän tarkoittaa tuo lasinen hopeapallo ihanien pioonien keskellä? Tosin se hyvin valaisevasti kuvaa perheen kissankulta-sivistystasoa, mutta huomenna minä ajan sen vahingossa kumoon autolla, haasteli Vikke.

— Sitä sinä et tee, jos tahdot olla tämän talon asukas, kiivastui konsuli.

— Entäs uusi portti? Eikö arkkitehti voinut tehdä piirustuksia siihenkin samalla kuin muuhunkin? Törmänen on luultavasti muovaillut sivupylväät. Mitä ne esittävät?

— Nehän ovat hevosenpäitä. Minun konttoristini on veistänyt ne. Hänellä on taiteellisia taipumuksia.

— Minä luulin, että ne olivat plesiosauruksia. Ne muistuttavat hieman meidän entistä postineitiäkin. — Mutta aidan väri on toivoakseni pohjaväri. Nyt se ainakin muistuttaa täydellisesti entisen venäläisen kasarmin aitaa Töölön tiellä.

— Venäläisillä on koristeellista makua. He käyttävät vihreätä, kultaa, aniliinipunaista ja muita räikeitä värejä. Sellaiset värit kohottavat elämänhalua eivätkä masenna mieltä, niinkuin ruosteenruskea ja savenharmaa, joita suomalaiset arkkitehdit rakastavat. Katsopa nyt tuota aitaa, kuinka se sopii taivaan sineen! viittoili konsuli.

— Yhtä hyvin kuin tulppaanit sopivat tuon eukon punaiseen nenään, sanoi Vikke osoittaen Venlaa, joka kitki puutarhassa.

— Minä varoitan sinua, Vikke, ymmärtämästä asioita paremmin kuin isäsi. Mokoma ylimielisyys on juuri nykyajan nuorison suurin hairahdus.

— Nykyajan vanhempia ei ainakaan ole tarvis varoittaa ymmärtämästä asioita paremmin kuin heidän lapsensa, sitä vaaraa ei ainakaan ole, sanoi Vikke ja sytytti savukkeensa.

Konsuli nykäisi sen hänen suustaan huudahtaen:

— Tyst. Joko sinä alistut minun harjaantuneeseen makuuni tai minä jätän moottoripyörän maksamatta. Valitse itse!

Vikke kohautti harteitaan ja sanoi pilkallisesti:

— Siinä tapauksessa on tämä aita hurmaava.

Sanakiistaa olisi ehkä kestänyt kauemminkin, ellei Törmänen olisi tullut pyytämään konsulia kasvihuoneeseen.

* * * * *

Seuraavat päivät olivat levottomia. Vieraita tuli ja meni. Kaikki juoksuttivat Heliä.

Hän näki pieniä vilahduksia jokaisen luonteesta. Hän kuuli arkaluontoisia keskusteluja ja näki kohtauksia, jotka olivat tarkoitetut pysymään salassa. Aluksi hän koetti olla kuuro ja sokea, mutta vähitellen hän huomasi, että häntä pidettiin yhtä vaarattomana kuin sohvaa tai talon koiraa, Torroa.

Konsuli täytti koko huvilan äänekkäällä puhumisellaan. Hän tulistui monta kertaa päivässä, mutta unohti vihansa heti toisen asian kiinnostaessa häntä.

Saila oli perinyt isänsä levottoman luonteen. Hän oli jo lähes kolmenkymmenenvuotias, mutta vaikutti nuoremmalta päänsä poikamaisen muodon vuoksi.

Kerran kun Heli oli leikkaamassa salaattia, hän kuuli Sailan ja tohtori Reinin puhelevan sireenipensaikon takana.

— Antakaa minulle hyvä neuvo, herra tohtori! Onko oikein, että tyttö menee naimisiin isänsä käskystä? kysyi Saila sulavalla äänellä.

— Olen luullut, ettei sellaista enää tapahdukaan nykyjään, vastasi tohtori välinpitämättömästi.

— Mutta isäpä tahtoo, että sellaista tapahtuisi meillä. Hän on käskenyt minun rakastumaan erääseen turkulaiseen paitatehtailijaan, jolla on myöskin elokuvienteatteri. Mutta minä tahdon sivistyneen ja oppineen miehen.

— Oppinut ei ole aina sivistynyt, Saila-neiti, huomautti tohtori hienosti.

— Tuon turkulaisen sivistys ei nouse filmitekniikkaa korkeammalle. Enkä minä voi kunnioittaa häntä, vaikka hän tietääkin, mikä paita sopii huviretkille merelle ja mikä vuoristomatkoille. Ja kuitenkin on isä antanut minulle vain kolme kuukautta aikaa rakastuakseni häneen. Ellei se onnistu, niin minut jätetään tänne huvilalle koko talveksi haikean Alman seuralaiseksi.

— Kuinka voitte rakastua paitatehtailijaanne näkemättä häntä?

— Vielä vähemmin voin rakastua häneen, jos hän aina on silmieni edessä. Huh sentään!

— Tällaisissa asioissa olen aivan tottumaton antamaan neuvoja kenellekään. Kysykää mieluummin mielipidettäni veden noususta ja laskusta länsirannikolla?

— Minä tahtoisin vain tietää teidän mielipiteenne tyttären velvollisuuksista isäänsä kohtaan.

— Onhan sellaisista moraalia koskevista asioista kirjoitettu paljonkin. Voin kyllä hankkia teille luettelon teoksista, joten saatte vastauksen asiantuntijoilta.

Samassa tohtori näki Helin kävelevän keittiötä kohti, molemmissa käsissä iso vasu.

Hän riensi heti Helin jälkeen ja nostaen kohteliaasti hattuaan virkkoi:

— Hyvää huomenta Heli-neiti. Saanko auttaa teitä kantamaan näitä vasuhirviöitä?

— Minun tulee auttaa muita eikä suinkaan päinvastoin, vastasi Heli, kiiruhtaen askeleitaan.

— Joka tapauksessa minä nyt kannan näitä tässä mäessä, virkkoi tohtori ja otti korit Helin kädestä, alkaen kulkea huvilaa kohti.

— Tohtori saattaa minut ikävään asemaan. Neiti Kervo on jo huomauttanut minulle liian suuresta tuttavallisuudestani tohtoria kohtaan, sanoi Heli, joka seurasi jäljessä.

— Ahaa! Minkä johdosta hän sen teki?

— Siitäkin syystä, että tohtori aina nousee kumartamaan minulle, kun tulen aamuisin huoneeseen. Toiset herrat vain nyökäyttävät päätään, jos yleensä ensinkään huomaavat minua.

— Siinä tapauksessahan olen minä syyllinen.

— Sitä ei tohtori suinkaan ole. Minulle on sanottu, että miehen käytös riippuu naisen menettelystä.

— Teitä on siis kielletty herättämästä liikaa kunnioitusta?

— En halua herättää minkäänlaista huomiota. — Tuolla tulee nyt konsuli. Ellette heti anna minulle vasuja, niin saatte kuulla häneltä jonkin pistosanan.

Konsuli tuli Svenssonin seurassa autovajalta päin.

— Kas vain, tohtori Reini — te taidattekin olla sosialisti, koska palvelijoitten rasitukset käyvät sydämellenne. Tuolla neiti Kervo kastelee kukkasia, hänkin ehkä kaipaa apua. Pudistelette päätänne, tohtori! Teidän ihmisystävälliset aatteenne ulottuvat siis vain nuoriin tyttöihin, sanoi konsuli muka leikillisesti.

— Ei ole aina niinkään päivän selvää, kutka meistä ovat yhdenvertaisia, virkkoi tohtori.

— Anteeksi, saanko minä korit, pyysi Svensson, ottaen taakat tohtorilta.

— Pyydän teitä käyttämään minua, kun tarvitsette apua, Heli.

— Näyttää olevan tavallinen ilmiö, että autoilijat ovat tavoiltaan hienompia kuin heidän herransa, ajatteli tohtori astellessaan poispäin.

* * * * *

Kautta koko talon kaiutti konsuli mielipidettään pojastaan.

— Minkätähden epämiellyttävät asiat on huudettava äänekkäästi? kysyi konsulinna, nostaen katseensa Kotiliedestä.

— Minä aion lausua Vikelle ankaria isällisiä sanoja enkä mitään lemmenkuiskailuja. Sinäkin, Helma, olet hemmoitellut häntä kuin sylikoiraa! Minkälaisia hedelmiä sinun kasvatuksesi nyt kantaa?

— Vikke on reipas poika, eikä mikään sylikoira, Jallu.

— Olisikin edes sylikoira, niin silloin ei kukaan ainakaan myöntäisi hänelle velkaa. Sinä et valvo hänen seurusteluaan, etkä pidä häntä kurissa. Minulla ei ole aikaa kasvattaa häntä muuta kuin suurin piirtein. Sinun tulee hallita yksityisseikat lasten elämässä, pauhasi konsuli, kävellen edestakaisin huoneessa.

— Minä olen neuvonut häntä tekemään työtä ainakin pari tuntia päivässä. Silloin ei kukaan voi väittää, että me olemme yhteiskunnan loisia. Ja mitä velkoihin tulee, niin monella hyvin kunnioitettavalla ihmisellä on niitä. Niinkuin esim. moraalisilla, köyhillä ylioppilailla ja kansakoulunopettajilla, joilla on isot perheet. Minä olen varma siitä, että Vikke ei ole tehnyt velkoja ilman syytä.

— Hänellä on tavattoman suuret kuukausirahat. Mihinkä ne hupenevat?

— Luulen hänen lahjoittaneen kansanvalistuksen hyväksi ja Karjala-seuralle ja olympialaisiin, joihin osakunta velvoittaa.

— Älä luule, että Vikke tekee velkoja sellaisia tarkoituksia varten. Sitäpaitsi hän ei ole oikeutettukaan rehentelemään lahjoittajana minun tietämättäni.

— Säästäväisyyttähän minäkin olen aina suositellut. Täytyy muistaa, että pienetkin setelit ovat rahoja — ainakin 20-markkaset. Kerran minä kuulin, kuinka Vikke kehoitti tyttöjä matkustamaan kolmannessa luokassa. Hän sanoi nähneensä ikkunasta, että sielläkin voi olla oikein hyvä, virkkoi konsulinna vakavana.

— Mutta herra poikani tekee mieluummin velkoja kuin matkustaa itse kolmannessa luokassa! jyrisi konsuli.

— Vikke on erikoisen hajunarka ja kolmannessa luokassa haisee sipulille ja saapasrasvalle.

— Kaikissa tapauksissa hän on tuhlaavainen ja kevytmielinen nuorukainen. Hän nähtävästi seurustelee huonojen ja laiskojen toverien kanssa.

— Mitä huonoihin tovereihin tulee, niin ne ovat niin paljon hauskempia kuin hyvät, joten en lainkaan ihmettele, vaikka nuoret liittyvätkin sellaisten seuraan. Minä puolestani kylläkin valitsen ystävikseni mieluummin kunnollisia naisia, vaikka he ovatkin huonommin puettuja kuin toiset, sanoi konsulinna huoahtaen.

— Sinun puheessasi on jotakin kieroa, Helma? Siinä on jotakin aivan päin hongikkoa, vaikka sitä ei keksi heti, kiukutteli konsuli.

— Entä tahtoisitko sinä, että minä syöttäisin Vikelle pettuleipää ja sillinpäitä samassa pöydässä, jossa hänen lihava isänsä syö kananpaistia? jatkoi konsulinna välittämättä miehensä äskeisistä sanoista.

— Sinä et vaadi lapsilta kerrassaan mitään.

— Minä puolustan suurtakin ankaruutta kasvatuksessa. Esimerkiksi sitä, että lasten tulee liikkua hiljaa, kun minulla on päänsärkyä. Enkä minä salli heidän jäädä yöksi kaupungille soittamatta kotiin.

— Kun minä olin Viken ikäinen, niin minä tein työtä 15 tuntia päivässä asianajokonttorissa ja hakkailin sinua sunnuntaisin.

— Joka myöskin oli hyvä afääri, sanoi konsulinna.

— Miksei, jos ajattelen vain rahapuolta, tyst, sanoi konsuli ja meni ulos, ennenkuin konsulinna toipui vastaamaan.

— Heli menee sanomaan sille nulikalle, että hän tulisi heti selvittämään asiansa isänsä ja omantuntonsa kanssa. Ja ottakoon nöyrän mielen mukaansa, huusi hän sivumennen keittiöön.

— Eikö isä voisi käyttää toisenlaista kieltä palvelijoitten kuullen? sanoi Siljo Helin mentyä.

— Jos tässä alkaa ajatella, mitä palvelijat saavat kuulla tai nähdä, niin täytyisi olla kuin vieraisilla omassa kodissaan. Hoitakoot he tehtävänsä ja varokoot tekemästä huomioita isäntäväestään. Tuo Heli onkin hiljainen tyttö, joka ei huomaa mitään.

Siljo meni lasikuistille. Hän katseli rauhallista kesämaisemaa ja ajatteli rauhatonta kotielämää. Aina oli ikävyyksiä ja myrskyjä. Isä salli perheensä kitsailematta elää ylellisyydessä. Hän rakasti heitä tavallaan ja huolehti kodista. Mutta jokainen oli haarniskassa häntä vastaan, sillä hänellä oli hillitsemätön luonne. Saila ja Vikke olivat samanlaisia ja aina nenäkkäitä. Äiti ajatteli vain ulkonaista hienoutta ja oli tyytymätön kaikkeen.

Kun näki, mitenkä Heli ja Svensson esiintyivät tahdikkaasti, ja vertasi heitä perheen jäseniin, niin täytyi hävetä sivistystä, joka ei sen enempää jalostanut ihmisiä.

Eilenkin, kun Heli kähersi Sailan hiuksia ja järjesti ne niin maukkaiksi kuin oli mahdollista, kiukutteli Saila ja kampautti kymmeniä kertoja uudelleen. Ja Heli alistui kaikkeen ja näytti aivan välinpitämättömältä. Siljo arveli, että hän luultavasti halveksi konstailevaa Sailaa sydämensä pohjasta.

Sillä välin meni Heli pyöräänsä puhdistavan Viken luo.

— Konsuli pyytää Vikke-herraa luokseen.

— Sitä hän saa odottaa. Minä tiedän kyllä milloin isiä pitää välttää yhtä visusti kuin lavantautia, sanoi Vikke virnistellen.

— Mitä minä sanon konsulille?

— Että minä lähden Maarianhaminaan, kunnes hän on sulattanut karvaan annoksen, jonka posti toi.

Heli meni ja sanoi konsulille:

— Vikke-herralla on asiaa kaupunkiin.

— Vai niin! Ja sellaista Heli uskaltaa tulla kertomaan? Jos ei pojan lurjus ole viiden minuutin perästä täällä, niin saa Heli vastata siitä. Jouduttakaa askeleitanne, sanoi konsuli raivostuen.

Heliä harmitti, mutta hän hillitsi itsensä ja meni Viken luo.

— Ellei Vikke-herra mene konsulin luo, niin minä saan vastata siitä, sanoi Heli.

— No, silloinhan minä pelastan nahkani, sanoi Vikke ja nousi pyörälle.

— Nyt sinä menet isäsi luo ja heti paikalla, sanoi jyrkkä ääni vieressä.

Se oli tohtori Reini, joka oli tullut Helin jäljessä.

Vikke katsoi puhujan rypistyneitä kulmakarvoja ja lähti nopeasti huvilaan päin.

— Minä kuulin konsulin hävyttömät sanat teille ja riensin jälkeenne. Nyt minä menen sanomaan konsulille mielipiteeni, sanoi tohtori.

— Sitä ette saa tehdä, herra tohtori. Me saisimme vain molemmat ikävyyksiä, eivätkä konsulin sanat loukanneet minua. Hän oli suunniltaan, ja minä säälin hänen kieroa asemaansa omassa kodissaan.

— Ja minä säälin teidän asemaanne vieraassa kodissa, sanoi tohtori ja pani kätensä Helin kädelle, joka oli moottoripyörän ohjaustangolla.

Heli tahtoi vetää kätensä pois, mutta outo lamaus oli vallannut hänet. Vahva käsi puristi hellästi hänen ruskeata nyrkkiään ja sen läpi virtasi sähkö läpi ruumiin. Koko maailmanmeno oli pysähtynyt taivaan kehrän hohtavien säteitten alla. Mutta hän tunsi vain ruskean silmäparin polton.

Silloin kuului Torron kumea haukunta ja Heli toipui vetämään kätensä vapaaksi.

— Herrasmies ei saa olla tuttavallinen sisäkköä kohtaan, sai hän sanotuksi epävarmalla äänellä ja juoksi pois.

— Se on minunkin mielipiteeni, huusi tohtori hänen jälkeensä.

— Mitähän sekin tarkoitti? ajatteli Heli. — Tohtori sanoi usein sellaista, jonka merkitystä täytyi miettiä. Heli pelkäsi katsoa häneen, se teki hänet epävarmaksi ja saattoi hämilleen.