V.

KAUPUNGISSA.

Meri oli monta kertaa kirjoittanut Helille ja pyytänyt tätä luokseen Maarianhaminaan, jossa hän äitinsä ja Eilan kanssa oli ollut kolme viikkoa.

Mutta Helin oli vaikea päästä vapaaksi. Sankarivuorella oli aina jotakin touhua.

Pari kertaa oli Heli nähnyt tuttuja Helsingistä ja aluksi hän pelkäsi joutuvansa ilmi. Ensimmäinen oli kamreeri Sarkamaan vanha ystävä Sjöblom pankista, joka tuli liikeasioissa konsulin luo. Mutta hän ei katsonut Heliä leukaa ylemmäksi, ei edes antaessaan juomarahoja.

Alussa oli Helistä juomarahojen vastaanottaminen nöyryyttävintä koko tilanteessa, mutta vähitellen hän tottui siihen, niinkuin muuhunkin virkaan kuuluvaan. Ihmeekseen hän huomasi saaneensa enemmän juomarahoja kuin palkkaa, sillä Karivuoret seurustelivat enimmäkseen rikkaitten kanssa.

Toinen helsinkiläinen oli vaarallisempi, sillä se oli nainen — neiti, joka oli ollut Helin opettaja alaluokilla. Onneksi hän oli vain kahvilla, mutta ennätti kuitenkin sanoa:

— Teidän sisäkkönne muistuttaa erästä oppilastani. Mutta tämä lueskelee yliopistossa ja on muistaakseni vaaleampi ja lyhempi.

Nyt, kun konsuli oli lähtenyt, sai Heli tilaisuuden päästä Meriä ja Eilaa tervehtimään.

Konsulinna, Saila ja Siljo lähtivät Turkuun. Paitatehtailija oli kutsunut heidät luokseen. Saila kysyi tohtori Reinin mielipidettä, ja kun tämä innokkaasti suositteli matkaa, niin hän päätti lähteä. Vikke oli jo Turussa laulujuhlilla — hän yhtyisi heihin siellä. Aliina lupasi hoitaa tohtoria ja taloutta sillä aikaa, joten Heli sai lomaa lauantaiksi ja sunnuntaiksi.

Heli lähti pienellä laivalla, joka poikkesi Sankarivuoren laituriin.

Törmänen ja Aliina saattoivat häntä ja huiskuttivat rannalla.

— Mikä siinä tytössä lie, joka erottaa hänet muista? sanoi Törmänen.

— Hänellä on hienot kädet ja jalat. Puku on yksinkertaisen maukas ja käynnissä on jotakin erikoista. Vertaisenaan häntä vain ei osaa kohdella. Uskaltaisiko Törmänen ottaa vyötäisistä? kysyi Aliina.

— Mitäs minä, karkea maantonkija. Svenssooni on oppinut hänellä paljon viisautta tänä kesänä.

— Minä luulin, että Venssonni se opetti, sanoi Aliina.

— Sen verran minä kuulin, että Svenssooni se kysyi ja Heli neuvoi.

— Kyllä sillä Helillä on viisautta enemmän kuin monellakaan tässä talossa. Näkisi konsulinnakin, minkälaisia kirjoja se lukee huoneessaan, niin ei ilkeisi ylpeästi kohteita. — Tulkaa nyt Törmänen keittiöön juomaan kahvia, kun kerran on rauha talossa.

Kun Heli tuli kaupungin rantaan, oli Meri häntä vastassa.

— Me olemme odottaneet sinua kuin kissa hiirtä. Kuinka sinä olet sievä ja hieno, Heli! Voiko kukaan aasi luulla sinua sisäköksi? Minä tulin yksin tänne saadakseni kuulla sinun satumaailmastasi. Näytäpäs ensiksi käsiäsi, jotka olivat luokan ylpeys. Kas vain hiukan ruskeat, muuten hyvin hoidetut. Siitä päättäen sinun ei ole tarvinnut tehdä raakaa työtä, puheli Meri tyttöjen kulkiessa käsikoukkua rannasta.

— Työn puolesta ei ole hätää. Siivousta, kukkien järjestelemistä maljakkoihin, vieraitten passailemista ja tarjoilemista pöydässä. Minä olen oppinut uudelleen niiaamaan — päätä ei saa kumartaa nuorille herroillekaan, sanoi Heli.

— Jännittävää! Kerro herrasväestäsi oikein tarkkaan.

Ja Heli kertoi pitkin matkaa. He istuivat puiston penkille ehtiäkseen puhua.

— Talon nuori herra rakastuu sinuun ja luopuu perinnöstään saadakseen sinut. Eikö niin? kysyi Meri.

— Vikke Karivuori ei ikinä luopuisi perinnöstään tytön takia. Alussa hän oli hiukan tunkeileva, mutta minä katselin häntä näin, ja se auttoi, sanoi Heli ja katseli kopeasti olkansa yli Meriä.

— Sinä olet mainio. Kuka opetti sinulle tuon ruhtinaallisen eleen?

— Täytyy oppia paljon elämän viisautta, kun on sellaisessa asemassa, että on pakko suojella itseään. En minä ymmärrä, mikä minua ennen suojeli, mutta harvoinpa minun tarvitsi pelätä herrojen lähentelemisiä. — Karivuorella seurustelee paljon nousukkaita ja Viken tapaisia kevytmielisiä ylioppilaita.

— Mutta eikö sinulla ole ollut pienintäkään hakkailua siellä? Sehän on luonnotonta.

— Kuinka sellainen kävisi päinsä. Minähän seurustelen vain oman herrasväen tai vieraitten palvelijoitten kanssa. Heihin voin ihastua nyt yhtä vähän kuin ennenkin. Heidän inhimilliset ja usein ihailtavat puolensa ovat tosin selvenneet minulle aivan toisella tavalla kuin ennen. Herrasmiesten kanssa minä en voi seurustella ensinkään. Jos vastaisin heille nokkelasti tai pitäisin hauskaa heidän kanssaan, niinkuin me esim. teemme osakunnassa, niin joutuisin pian toimestani, huolimatta herrojen suosiosta, jonka helposti voittaa.

— Entäs se tohtori? Eikö hän ole harrastettava mies?

— Miksei, mutta hän on enimmäkseen karttojensa ääressä tai samoilee pitkin luotoja, sanoi Heli huolettomasti.

— Ahaa tuollainen vanha, oppinut herra. Mitä sinä muuten pidät ihmisistä katsottuina kalaperspektiivissä?

— Millä tavalla?

— Kalaperspektiivi on vastakohta lintuperspektiiville. Se tahtoo sanoa: alhaalta päin.

— Kalat näkevät tosiaankin ihmisten konstit ja koukut. Minä en ihmettele ollenkaan, että sanotaan: "Kukaan ei ole suuri kamaripalvelijansa silmissä." Elleivät ihmiset olisi tottuneet olemaan kokonaan välittämättä palvelijoitten ajatuksista, niin he kauhistuisivat sitä, että vieraat ihmiset näkevät ja kuulevat sellaista, mitä he peittelevät parhaimmilta ystäviltään, sanoi Heli.

— Eikö sinua hävetä olla läsnä perhekohtauksissa?

— Alussa minä häpesin ja menin pois, jos suinkin voin. Pahinta oli kuulla Viken tai Sailan nenäkkyyttä vanhempiaan kohtaan. Mutta pian minä käsitin, että jokainen oli pohjaltaan tyytyväinen asian tilaan, ja minä itse en estänyt ketään sanomasta epähienoja moitteita toisille. Siljo on kuitenkin hyvin erilainen kuin muu perhe. Hän on hillitty ja kärsii alituisista kahnauksista kotona.

— Kerrotaanko nyt äidille ja Eilalle sinun seikkailusi?

— Ei missään nimessä! Minun asemani tulisi vieläkin epävarmemmaksi. Svensson ja Siljo tietävät, etten minä ole oikea sisäkkö. Aliina sanoo usein, että minä olen varmaankin palvellut presidentillä, ja Törmänen sanoo yhtä usein Heli-neiti kuin Heli. Maa huojuu jo allani.

Itsekseen hän lisäsi: "Puhumattakaan tohtorin epäilyksistä."

— Eilaan ei todellakaan voisi paljon luottaa. Hän keksisi luultavasti jonkin juonen päästäkseen Sankarivuorelle ja rupeaisi kujeilemaan, nauroi Meri.

— Onko teillä ollut hauskaa täällä?

— On vinhan hauskaa. Me olemme purjehtineet, kylpeneet, tanssineet ja olleet iltasilla maailmannaisia. Ainakin Tuovi ja minä. Eila on hermostuttava, kun hän koettaa olla hieno ja aikaihminen. Äiti kasvattaa häntä väliin, mutta se on jokseenkin toivotonta. Onneksi Bressaborg-herrat ovat olleet poissa näyttämöltä. Sen sijaan on täällä eräs apteekkari Jokki Jurmo, joka on meidän kintereillämme. Eila sanoo, että hän on taivaallisen sukkela ollakseen vääräsäärinen.

— Mitä sillä on tekemistä sukkeluuden kanssa?

— Eilasta hänen tulisi olla alakuloinen sääriensä takia. — Nyt on aika lähteä kotiin päin. Äiti on tullut kylvystä ja lounas odottaa.

Haavistot olivat vuokranneet hauskan, kalustetun huvilan hiukan kaupungin laidassa. Heillä oli palvelija mukanaan ja he söivät osittain kotona.

Eila tuli hitaasti vastaan. Hänellä oli kädessä kiinalainen päivänvarjo ja keltaisessa tyllipuvussa oli kahdeksan pientä rypytystä. Lyhyet hiukset olivat käherretyt koko kikkuralle.

— Päivää Heli! Ihanaa, että vihdoinkin ilmestyit suureen maailmaan. Kuinka sinä jaksat kasvitieteillä näin ihanalla kesällä? Oletko sinä muuttunut Polentillaksi tai lampsaanaksi? Missä sinä olet piileksinyt?

— Täällä Ahvenanmaalla minä olen samoillut metsiä ja soita. Minusta sinä itse loistat kuin Potentilla, Eila, nauroi Heli.

— Onko se kaunis kukka? Minä muistan monta nimeä, mutta en sitä minkälaiseen kasviin ne kuuluvat. Ja paljon historiallisia nimiä minä muistan, mutta en, mitä he olivat tai tekivät — paitsi Agricolaa, joka keksi suomen kielen. Minulla on hyvä muisti, mutta huono järjestysaisti.

Sisällä tuli Merin äiti vastaan ja sanoi sydämellisesti:

— Tervetuloa, Heli. Me olemme jo kauan odotelleet sinua. Minä toivon, että voit viipyä monta päivää luonamme. Merillä on makuukelpoinen sohva huoneessaan.

— Kiitoksia paljon, mutta sunnuntai-iltana on minun lähdettävä.

— Joko Meri kertoi meidän tämäniltaisista suunnitelmistamme? Minä varoitan sinua ennakolta hakkailemasta apteekkariani. Sinä tunnet hänet vääristä sääristänsä, ellei hän ole pukeutunut munkiksi, sanoi Eila.

— Tulkaa nyt aamiaiselle, siellä voitte pohtia asioitanne, sanoi rouva Haavisto.

Maukas aamiainen oli katettu sireenimajaan pihalle.

Heli nautti istuessaan taas herrasväen lailla katetussa pöydässä. Sankarivuorella palvelijat söivät melkein samaa kuin herrasväkikin, mutta kuitenkin oli suuri ero syödä näin sisällä.

— Kerro nyt, Meri. Minä en ehdi, sillä puhuessa munakas menee liian hitaasti vatsaonteloon, sanoi Eila käyden käsiksi ruokaan.

— Me olemme päättäneet ottaa sinut, Heli, mukaamme naamiaisiin, jotka ovat tänä iltana kasinolla. Meillä on jo liput kaikille. Sinne tulee valittu seura ja meidän on täytynyt taata sinut intendentille päästäksesi mukaan.

— Mitä te keksitte? Eihän minulla ole pukuakaan.

— Eikö ole! sanoi Eila ja juoksi sisään.

Palattuaan oli hänellä sininen, silkkinen puku käsivarrellaan.

— Sinusta tulee kellokukka — Carum carvi.

— Campanula, oikaisi Helvi.

— Älä ole liian asiallinen, se ei ole naisellista. Katso tätä sielukasta kellohametta ja kellohattua! Ne sopivat sinun silmiesi väriin ja minä olen hankkinut ne suurilla kärsimyksillä Helsingistä, josta äiti lähetti ne.

— Mitä kärsimyksiä ne olivat? kysyi Heli.

— Kirjoittanut äidille ja hakenut postista ja itse silittänyt ja muuta sellaista. Minä olen pitänyt sitä kerran tanssiaisissa ja Schuster sanoi, että se on reizend. Nyt hän saa poissaolonsa tähden syyttää itseään, että minä reistaan toista.

— Ketä niin?

— Vitsikästä apteekkaria, jonka nimi on Jokki Jurmo. Eikö se ole soinnukas nimi? Tuletko nyt juhlaan sellaisilla ehdoilla, Heli?

— Millaisilla ehdoilla?

— Ettet viettele apteekkaria oikealta tieltä, se on minun ihailemisestani, jolle hänen viaton parempi minänsä on antautunut.

— Älä hupsuttele, Eila. Sinä olet ollut kerrassaan kiltti, kun olet hankkinut minulle tämän ihastuttavan puvun. Mutta minä luulen, että se on liian väljä, sanoi Heli, jonka mieli alkoi tehdä juhlaan.

— Sitä voi kaventaa. Katsos minkälaisia jännittäviä vihreitä lieskoja hameessa on. Ne ovat lehtiä, sanoi Eila ripustaen hameen sireenipensaan oksaan.

— Tuovikin tulee mukaan, mutta hän laulaa siellä ja esiintyy tavallisessa tanssipuvussa, sanoi Meri.

— Ai, Tuovista minä muistan, että minä tapasin aamupäivällä sen tohtorin, joka oli niin ihastunut hänen lauluunsa edellisissä kasinojuhiissa ja jonka minä esittelin teille molemmille. Nyt minä sanoin hänelle, että me menemme naamiaisiin, ja hän lupasi tulla mukaan. Minä kehoitin häntä pukeutumaan pohjoisnavaksi, koska hän on maantieteilijä.

— Mitenkähän se tapahtuisi? kysyi Meri.

— Harteilla valkoinen vaippa, johon olisi maalattu jääkarhuja ja revontulia ja pää olisi itse napa. Mutta tohtori sanoi ennemmin esittävänsä karhua.

— Kuka tohtori se oli? kysyi Heli, jonka mielenkiinto heräsi.

— Minä en muista hänen nimeään, mutta hän voi hyvinkin hurmata sellaisia, jotka eivät vaadi säkenöivää pirteyttä, niin kuin minä. Tuoville olisi terveellistä rakastua häneen, se syventäisi hänen taiteellista näkemystään tai tempperamenttiaan. Sillä tohtori on kaunisnenäinen nero, vaikkei pirteä.

— Tuovi alkaa olla vaativainen. Kaikki imartelevat häntä. Hän on yhtä paljon muodissa kuin polkkatukka, sanoi Meri.

— Mutta tohtorin tapaista olisi ihastua asialliseen naiseen, eikä monikaan voisi vastustaa sellaista väkevää ja viisasta miestä, sanoi Eila.

— Etkö sinäkään, Meri, muista hänen nimeään? kysyi Heli jännittyneenä.

— Se oli Roine, ei kun Neiri. Tosiaankin, Renne se oli.

— Niin Runni se oli, vahvisti Eila.

— Sen täytyi olla Reini, ajatteli Heli. — Mutta tietysti se ei ollut sitä, mitä toivoi. Kuinka tytöt voivat unohtaa nimen, jos se todellakin oli Jori Reini! Ainoa mies, jota kannatti ajatella.

Heliä alkoi epäröittää lähteä koko juhlaan. Sattuisi joku Karivuorten tutuista tuntemaan. Mutta halu oli suuri ja suurimman osan iltaa oltaisiin naamioituina.

Tytöt viettivät hauskan päivän. He kävivät kylpemässä ja ostoksilla. Kotiin tultuaan he järjestyivät puhujaan.

Eila oli mustalaistyttö. Toiset koettivat sanoa, että puku ei sopinut hänen vaaleisiin hiuksiinsa ja harmaisiin silmiinsä. He ehdottivat Aino-pukua. Mutta Eila sanoi tahtovansa olla tulinen ja koristeellinen. Vihdoin he päättivät, että Eila olisi Preciosa, jonka mustalaiset olivat ryöstäneet hänen aatelisilta vanhemmiltaan.

Meri oli itse sommitellut pukunsa. Hän oli tähtitaivas. Siniselle hameelle oli neulottu Kalevan miekka ja Otava. Rouva Haaviston jalokivinen koriste loisti Pohjantähtenä tummissa hiuksissa.

— Saa nähdä, että kymmenen herraa vertaa Merin silmiä tähtiin. Muista kertoa meille, kuka on keksinyt parhaimman vertauksen, sanoi Eila ja nousi tuolille nähdäkseen lyhyen hameensa heilahtavan.

Rouva Haavisto oli iltapuvussa ilman naamiota, kuten muutkin vanhemmat kylpyvieraat.

Kun he vihdoin kaikki saapuivat, olivat juhlat alkaneet.

Koko tanssisali oli koristettu köynnöksillä ja värillisillä valoilla ja puistoakin valaisivat kirjavat lyhdyt. Luonnollinen kuu teki tunnelman satumaiseksi.

Tytöt erosivat heti rouva Haavistosta ja toisistaan, ettei heitä tunnettaisi.

Loistavia, tyylikkäitä pukuja näkyi kaikkialla, mutta myöskin tavallisia iltapukuja. Useat herrat olivat ilman naamiota.

Niin oli Tuovikin, joka seisoi lähellä ovea. Heli meni puhuttelemaan häntä.

Pari Tuovin tuttavaa herraa lähestyi heitä ja heidät esiteltiin Helille. — Tässä on neiti Campanula rotundifolia, kissankello, sanoi Tuovi.

Toinen herroista oli ylioppilas ja nimeltään Viima. Hän pyysi Heliä tanssiin.

— Varo, ettei Viima puhaltele kissankelloa soimaan, niin että heteet katkeavat, sanoi Tuovi.

— Ei hätää, kyllä minä tämän kellon hoidan, vaikka sillä onkin viisi kieltä — pentandria-luokkalainen, nauroi ylioppilas ja vei Helin tanssiin.

Kun soitto lakkasi, käveli Heli Viiman kanssa puistossa. Sivuuttaessaan pienen pöydän näki hän Tuovin istuvan sen ääressä ja puhelevan jonkun kanssa. Tämä oli kääntynyt poispäin, mutta Heli tunsi hänet kuitenkin heti tohtori Reiniksi. Hän oli ilman naamiota.

Heli istuutui viereiseen pöytään ja hänen kavaljeerinsa meni hakemaan virvokkeita.

Samassa tuli Eila ja kumartui kuiskaamaan Helille:

— Ajatteles, että toinen Bressaborgeista on täällä. Hän on kamalan rakastunut ja minä tunnen, että jotakin kypsyy minussakin.

— Entä apteekkari?

— Hui, hai, mitä minä apteekkarista, varsinkin, kun hän ei ole täällä. Sano pian, mitä on saksaksi: älkää olko niin tulinen? Onko se brennend vai feurig vai hitzig?

— Onko Schuster tulinen?

— Niinkuin silitysrauta, jonka päälle sähkö on unohtunut koko päiväksi.

— Mitä Neumann sanoo?

— Hän voi olla Neumann yhtä hyvin. Ei heitä erota naamion takaa, sillä he suhisevat samalla tavalla ja rikkovat r:iä.

— Kumpaa sinä sitten rakastat?

— Häntä, joka on täällä. Ja sitä minä teen jomman kumman kuolemaan asti. Katso tuolla hän seisoo ritaripuvussa. Voitko kuvitella uljaampaa olentoa? Sääretkin ovat suorat, sanoi Eila ja vertasi niitä apteekkarin paljon puhuttuihin sääriin.

— Eikö meillä ole kaikilla ihanaa? jatkoi hän. — Intendentti hakkailee Meriä, sinulla on hauskaa ja Tuovi puhuu korkeista asioista ja ihanteista tohtorinsa kanssa. He ovat luodut toisilleen, mutta tohtori kuuluu sellaisiin, joita ei saa kosimaan vähällä. Sano vielä, saksaksi: Ovatko saksalaiset uskollisia vaimoilleen?

Helin käännettyä lauseen meni Eila ritarinsa luo. Ylioppilas Viima saapui myöskin jäätelöineen.

He puhelivat jonkin aikaa, mutta Heli oli hajamielinen, sillä Tuovin ja Reinin nauru viereisestä pöydästä hermostutti häntä.

Kun he soiton alkaessa menivät tanssisaliin, pysäytti Tuovi heidät ja kysyi:

— Onko sinulla ollut hauskaa?

— Suurenmoista, Tuovi. Mikset sinä tanssi?

— Minä pelkään vilustuvani konserttiini, jonka annan parin viikon kuluttua Turussa, sanoi Tuovi.

— Saanko kysyä, kuka te olette, ihana kukka, jonka ääni soi tutulta? kysyi tohtori vilkkaasti.

— Kissankello — Campanula rotundifolia. Eikä Veronika, jos sattuisitte erehtymään, sanoi Heli kurillaan ja jatkoi nopeasti matkaansa.

— Kuka hän oli, neiti Havas? kysyi tohtori tältä.

— Voitteko kuvitella, että minä ilmiantaisin ystäväni?

— Ette tarvitsekaan. Tunsin neiti Heli Sarkamaan.

— Hänen äänensä onkin niin erikoisen soinnukas ja helposti tunnettavissa. Tutustuitteko te metsiä samoillessa? Tehän olette molemmat luonnontieteilijöitä.

— Minä tapasin Heli-neidin tuttavieni luona, mutta minä en tiennyt, että hän lukee luonnontieteitä.

— Hän lukee kandidaattia.

— Hiukan merkillisellä tavalla. Eikö teistäkin, neiti Havas?

— Hän on hyvin tarmokas ja etevä. Minusta hän on hoitanut hyvin opintonsa.

— Monipuolinen hän ainakin on. Näin hänet jo Helsingissä, eräs tuttava sanoi minulle hänen nimensä.

He puhelivat pitkän aikaa Helistä. Tuovi kertoi tämän kodista ja heidän yhteisestä koulunkäynnistään.

* * * * *

Sillä aikaa Heli tanssi innokkaasti. Hän oli aina pitänyt tanssista ja tahtoi nyt nauttia.

Kunhan vain jalat eivät olisi tuntuneet lyijyn raskailta. Hän ihmetteli, että Viima kehui hänen kevyttä tanssiaan. Rintaakin ahdisti ja silmäluomet olivat raskaat. Kaikista luonnottomin oli kieli. Sitä täytyi pakottaa liikkumaan, muuten se olisi herpaantunut.

Mutta koska hän oli nainen, tuli hän yhä vilkkaammaksi ja pirteämmäksi, kuta enemmän hän tunsi masennuksen valtaavan mielensä.

Ja koko ajan hän tiesi, mitä tohtori Reini teki. Monta kertaa hän huomasi, että tämä haki häntä. Mutta silloin Heli kääntyi toisten puoleen tai lähti tanssiin. Hän olikin säteilevä, tanssi hurmaavasti ja laski leikkiä, niin että hän pian oli iloisen joukon keskipisteenä.

Hänen sisin minänsä seurasi Reiniä, joka aina uudelleen palasi Tuovin luo. Tämä istui kylpylän lääkärin pöydässä ja siihen kokoontui sellaisia, jotka eivät tanssineet. Mitähän tohtori ajatteli Karivuoren sisäköstä, joka oli tunkeutunut kylpylän hienoston joukkoon?

Sivumennen hän tapasi Merin, joka sanoi:

— Minulla on ollut neljä seikkailua. Ensin vaihdoin kuolettavia laukauksia (silmäniskuja naamion kautta) ylpeän meriupseerin kanssa. Sitten joku mustasukkainen aviomies kielsi minua tanssimasta intendentin kanssa.

— Luuliko hän sinua rouvakseen?

— Luuli varmaankin. Minä kehoitin häntä menemään lapsia hoitamaan kotiin, sillä nyt minä tahdoin kerran huvitella. Hän kiristi hampaitaan ja sanoi, että tämä leikki tulisi minulle kalliiksi. Tahtoisin nähdä hänet rouvineen huomenna aamiaispöydässä. Luultavasti rouva ansaitsee myrskyn, koska hän ei ollut kertonut miehelleen, minkä puvun hän valitsisi.

— Paljonpa sinä olet ehtinyt.

— Ei siinä vielä kaikki. Kolmas herra, joku tuomari, sanoi ihailleensa minua Liitupiirissä Kansallisteatterissa. Luulikohan hän todella minua Ruth Snellmaniksi?

— Se ei olisi ihme. Mitä sinä sanoit?

— Minä sanoin, että se ilahduttaa minua, sillä minusta se osa on erikoisen vaikea tulkita taiteellisesti. Ja sitten me puhutimme pitkään elämästä kulissien takana ja taiteilijoitten vaikeuksista pikkumaisuuksien ja juonien ympäröimänä. Muutamiin kysymyksiin oli hankala vastata, sillä narrata minä en tahdo.

— Esimerkiksi mihin?

— Kun hän kysyi, eikö ollut vaikeaa yhdistää perheenemännän ja näyttelijättären tehtäviä? Minä sanoin vain että: "sanokaas muuta." Hän lupasi tulla tervehtimään minua teatteriin ensi syksynä. Mitähän Ruth Snellman sanoo, kun hän ilmestyy teatteriin ja puhuu Maarianhaminan muistoista.

— Sehän oli jännittävää. Oletko nähnyt Eilaa täällä? kysyi Heli.

— Kerran vain sivumennen. Hän kuiskasi minulle sormi suulla: "Ratkaiseva hetki lähenee. Minun kohtaloni riippuu hiuskarvan varassa."

— Eilan puheista ei koskaan tiedä tolkkua.

— Kunhan vain Bressaborg-herrat eivät olisi liikkeellä?

— Sitä he ovatkin. Hän kertoi ainakin toisen heistä esiintyvän ritarin hahmossa tänä iltana.

— Siitä tulee aika jupakka. Minun täytyy varoittaa äitiä. Hän on luvannut pitää Eilan herratuttavia silmällä siltä varalta, etteivät Bressaborg-herrat saisi tilaisuutta lähestyä häntä.

— Sinun äitisi sanoi minulle olevansa väsynyt ja lähti kotiin. Hän ei tahtonut häiritä sinun huviasi. Minä lupasin hänelle, että me emme viipyisi hyvin myöhään täällä.

— Mitä ihmeellä minä nyt teen? Koetetaan etsiä Eilaa ja erottaa hänet ritaristaan.

Soitto alkoi taas, ja molemmat tytöt vietiin tanssiin.

Tanssin jälkeen tuli Tuovi Helin luo ja sanoi:

— Tule nyt hetkeksi puistoon. Siellä on hurmaava paikka, josta näkee kuun valaiseman meren.

— Siellä on kylmä, istutaan täällä väitteli Heli.

— Tästä saat hartialiinan. Yö on sitäpaitsi lämmin. Minulla on asiaa sinulle, ja Tuovi veti Helin mukaansa.

Köynnösten ympäröimän huvimajan luona pysähtyi Tuovi ja sanoi:

— Mene sisään, minä puhdistan kenkäni, ne ovat tahraantuneet.

Heli työnsi lehvät syrjään ja meni sisään. Hänen eteensä avautui suurenmoinen näköala kuun hopeoimalla merelle.

Mutta hän ei ehtinyt ihailla sitä, sillä joku tarttui hänen käsiinsä ja veti hänet penkille istumaan.

Eivät mitkään muut kädet saaneet puristuksellaan sillä tavalla koko olentoa lämpiämään.

— Heli, te olette kiusannut minua koko illan. Minä en sietänyt enempää ja sentähden minä pyysin Tuovi-neitiä järjestämään niin, että minä saisin tavata teitä, sanoi tohtori Reini ja veti naamion Helin kasvoilta.

Heli ei vastannut mitään, hän ei voinut liikkua eikä avata suutaan, niinkuin käy jokaisen naisen, tunteitten joutuessa liikajännitykseen.

Tohtori piti yhä hänen käsiään omissaan ja puhui hillityllä äänellä:

— Minä puhun nyt asiat minun puolestani selviksi. — Kun minä ensi kerran näin teidät Sankarivuorella, niin tunsin teidät heti. Viime keväänä olin nähnyt teidät Granfeltin konsertissa, jossa minä istuin pari tuolia teistä. Koko illan minä ihailin teidän suloisia, sinisiä silmiänne. Niin viatonta ja samalla syvää katsetta en ole nähnyt kenelläkään toisella. Muistan vielä vaalean kiharan, joka heilui ylioppilaslakin vasemmalla syrjällä. Vierelläni istuva tuttava tervehti teitä ja häneltä sain kuulla nimenne.

— Ja tästä ette sanoneet mitään Sankarivuorella? sanoi Heli hämmentyneenä.

— Miksi minä olisin pilannut teidän pientä näytäntöänne siellä? Sitäpaitsi minä pelkäsin karkoittavani teidät koko paikasta.

— Teidän olisi pitänyt kohdella minua asemani mukaan.

— Minun teki mieli vääntää niskat jokaiselta, joka kohteli teitä asemanne mukaan. — Koko kesän olen elänyt yhden ainoan tunteen vallassa. Joka päivä on ollut aina uusi, joka hetki elämisen arvoinen. Kaikki muu on ollut mitätöntä siihen verrattuna, että minä olen nähnyt teidät, Heli. Ja kumminkin minä olen saanut puhua ja seurustella teidän kanssanne vain melkein varkain. Mutta minä olen rakastunut teihin päivä päivältä yhä kiihkeämmin. Teistä — Sankarivuoren pikku sisäkkö — riippuu minun onneni.

Heli ei voinut puhua. Hän tunsi vahvojen käsivarsien kiertyvän ympärilleen ja sydän löi rajusti. Ruskeitten silmien loisto huumasi hänet ja hänen kohtalonsa oli ratkaistu.

* * * * *

Kun he tulivat huvimajasta, olivat kaikki riisuneet naamionsa.

— Nyt me tanssimme yhden kerran. Se on ainoa tanssini tänä iltana, Heli.

— Nyt en minäkään tahdo tanssia muitten kanssa, Jori.

Lyijy oli sulanut Helin jaloista, mutta rintaa ahdisti vielä. Se oli niin suloista ahdistusta, että hän toivoi sen kestävän koko elämän.

Se tanssi oli Helistä yliluonnollisen ihana. Hän saisi elää ikuisesti tämän vahvan miehen suojelemana. Eikä onnella olisi rajaa eikä loppua.

Pian tuli Meri, joka oli löytänyt Eilan, ehdottamaan kotiinmenoa.

Heli esitteli tohtori Reinin Merille ja sitten he lähtivät kaikki neljä kotiin.

Heillä oli lyhyt matka kävellä ja kuu huolehti valaistuksesta.

Eila oli vaiti koko matkan. Meri sai puhua melkein yksin. Heli muisteli vain äskeisiä juhlallisen huumaavaa elämystä meren loistavien kasvojen edessä.

Kodin luona meni Meri ensin sisään, sitten Eila. Heli tunsi käden pidättävän häntä.

— Heli, Heli, minun sinikelloni.

— Hyvää yötä, Jori.

* * * * *

Tytöt hiipivät hiljaa huoneeseensa. Rouva Haavisto nukkui yläkerrassa.

Heli riisuutui nopeasti ja ryömi peitteen alle. Nyt hän olisi tahtonut olla yksin ullakkohuoneessaan Sankarivuorella.

Meri alkoi myöskin riisuutua ja kysyi:

— Etkö sinä mene huoneeseesi, Eila?

— En vielä. Minulla on paljon sanottavaa teille. Ensiksikin minä sanon suoraan sinulle, Meri, että sinä olit epähieno, kun sinä tunkeuduit Schusterin ja minun väliini. Mitä sinä tarkoitit sellaisella harmillisella sekaantumisella? kysyi Eila ja istuutui pöydän reunalle.

— Sinä tiedät, että äiti on luvannut pitää sinua silmällä. Sinun äitisi pyysi erikoisesti, ettemme antaisi Bressaborg-herrojen lähestyä sinua.

— Kaikissa tapauksissa ei kukaan voi estää minua ottamasta Schusteria aviomiehekseni, rakastaakseni häntä myötä- ja vastoinkäymisessä. Hän lupaa myöskin jotakin samantapaista saksalaisen vihkimäkaavakkeen mukaan.

— Kauheaa, Eila! Joko sinä olet mennyt ansaan? kysyi Meri pelästyneenä.

— Se ei ole ansa, vaan onnen satama. Sekä Schuster että Neumann puhuivat jo keväällä rakkaudesta, mutta minä en oikein uskonut heitä. Saksaksi sanottuna se ei kuulu yhtä juhlalliselta kuin suomeksi. Mutta nyt hän kysyi, tulisinko minä hänen vaimokseen. Se oli vasta jännittävää. Tuovi lauloi juuri salissa ja me istuimme parvekkeella.

— Mitä sinä vastasit? kysyi Heli.

— Minä sanoin että: "ich werde geworden sein deine Frau". Minä olin oppinut sen jo Helsingissä siltä varalta, että he kosisivat vappuna, jota minä otaksuin. Se on toinen futuuri, eikö niin?

— Kummanko rouvaksi sinä oikeastaan olet luvannut tulla? kysyi Meri.

— Hermann Schusterin. Se oli varmasti hän, sillä minä näin hänet naamioiden riisumisen jälkeen. Ja nyt minä olen äärettömän onnellinen. Hemmi lupasi kantaa minua käsillään ja olla minun elämäni majakkana. Hän puhui niin runollisesti ja illemmällä puistossa hän otti kuun todistajaksi rakkaudestaan. Te ette usko, tytöt, kuinka se oli tunteellista ja hiveli sydäntä. Ja minä sanoin, mitä minä osasin saksaksi rakkaudesta: "ich liebe dich" ja "mein Herz funkelt von Freude" ja "ohne dich, sterbe ich".

— Älä, hyvä Eila, kerro kaikkea. Sinähän et säästä itsellesi mitään muistoa, sanoi Heli.

Hän sääli Eilan lapsellisia tunteita. Itse hän oli kokenut niin ihmeellisen onnen, että Eilan puhe tuntui karkealla pilalta.

— Minä olen niin täynnä onnea, että minun täytyy saada teidät ottamaan osaa siihen, muuten minä pakahdun. — Hemmi oli niin kärkäs, että hän kosi uudelleen parin tunnin kuluttua. Hän ei uskonut onneaan yhdellä kertaa, sanoi Eila.

— Mutta etkö sinä yhtään ajattele, mitä sinun isäsi sanoo? kysyi Meri.

— Hän tekee tietysti niinkuin isät aina tekevät tällaisissa tapauksissa. Ensin hän ei tunnusta minua lapsekseen, sitten hän tekee minut perinnöttömäksi eikä anna äidin mainita minun nimeänikään. Mutta sitten Hemmi keksii jonkin hyvän afäärin polkupyöräalalla, tai minä makaan hylättynä kurjalla tautivuoteella. Silloin hän siunaa meitä ja antaa isot myötäjäiset.

— Etkös sinä ole rohkaissut Neumanniakin aika tavalla? kysyi Meri.

— Koska minä en ensin tietänyt, kumpaako heistä rakastin. Nyt minusta jompikumpi teistä voisi lohduttaa Neumannia. Meri sopisi paremmin siihen, sillä hän ei luultavasti pitäisi köyhästä tytöstä. Hemmikin sanoo, että köyhyys tekee ihmiset nariseviksi ja pikkumaisiksi.

— Parasta olisi, että lähettäisit mokomatkin seikkailijat tiehensä, sanoi Meri, jota alkoi harmittaa.

— Sinä puhut kuin sokea väreistä. Oletteko te kumpikaan kokeneet tulista, etelämaista rakkautta?

— Et sinäkään, sanoi Meri.

— Olenpas — tai ainakin keski-eurooppalaista. Hemmi on kotoisin Berliinistä, tai oikeammin sen esikaupungista, ja sikäläisten tunteet ovat aivan toista kuin haaleitten suomalaisten.

Heli tunsi taas syvää sääliä lörpöttelevää Eilaa kohtaan. Hänen omaa sydäntään kouristi, kun hän muisti hetket lumotussa huvimajassa. Kunpa pääsisi rauhassa muistelemaan niitä. Kuinka Eila saattoi jaaritella pyhimmistä elämyksistään. Sellaistahan ei voinut sanoin kuvailla.

— Mitä sinä aiot nyt tehdä? kysyi Meri.

— Hemmi tulee huomenna tänne ja sitten me päätämme, miten menettelemme.

— Äiti ei salli sinun seurustella hänen kanssaan.

— Täti ei olo ainoa este meidän tiellämme. Onneksi ei apteekkari ollut eilen häiritsemässä.

— Hän on minusta paljon reilumpi mies kuin Schuster, sanoi Meri.

— Kyllä hän on vitsikäs. Mutta kasvot ovat kuin täysikuu ja sääret kuin puolikuut. Takaraivollakin on kuutamo.

— Mene nyt nukkumaan, Eila. Minua nukuttaa, sanoi Meri.

— Te olette omituisia ystäviä. Voisitte edes onnitella ja olla osaaottavaisia, vaikka ette ymmärräkään totista rakkautta. Te olette vielä niin lapsellisia, ettette tajua kehittyneen naisen tunteita, valitti Eila.

— Sinäkö mukamas olet kehittynyt nainen? kysyi Meri.

— Minä juuri. Yksi hetki voi kypsyttää lapsesta naisen, sanoi Eila hypäten pöydältä ja meni huoneeseensa.

Heli ajatteli, että luo viimeinen lause oli ainoa järkevä Eilan puheista. Yksi hetki oli totisesti tehnyt Helistäkin naisen.

— Minulla on hiukan huono omatunto Eilan suhteen. Ehkä hän rakastaa saksalaistaan omalla kevyellä tavallaan. Meidän olisi pitänyt olla vähän osaaottavaisia häntä kohtaan, sanoi Meri ja veti peitteen ylleen.

— Ei tuollainen ole rakkautta, sanoi Heli.

— Meillä oli kaikissa tapauksissa hauska ilta. Hyvää yötä, Heli.

— Hyvää yötä, Meri!

Heli ei luullut saavansa unta koko yönä. Hän ajatteli kiitollisuudella Tuovia, joka oli hävinnyt niin hienotunteisesti järjestettyään ensin heille ihanan suojapaikan. Mitähän hän arveli? Ainakaan hän ei ollut mustasukkainen Helille.

Mutta hyvin pian Helin ajatukset kävivät epäselviksi ja hän nukkui suloisiin muistoihinsa.

* * * * *

Kun Heli seuraavana aamuna heräsi, kuuli hän Merin ja Eilan puhelevan viereisessä huoneessa. Hän ei liikahtanut, saadakseen rauhassa ajatella.

Aurinko paistoi huoneeseen ja elämä tuntui vahaavan ihanalta. — Ajatella, että hän parin vuoden ylioppilas, oli voittanut voimakkaan miehen rakkauden. Ja lisäksi oppineen tohtorin, jolla oli ihanista ihanimmat silmät. Ja ääni, joka sai sydämen värähtelemään.

— Nouse, Heli, aamukahville, huusi Meri.

Heli alkoi pukeutua. Hän kuunteli oven kautta tyttöjen puhetta. Rouva Haavisto oli saamassa sairasvoimistelua.

Kahvia juodessa puheli Eila yhtämittaa:

— Ette usko, kuinka Hemmi on hieno mies. Hän suutelee kädelle ja sanoo: "erlauben sie", ja kunnioittaa vinhasti naisia.

— Mutta eihän hän ole sen korkeampi herra kuin kauppamatkustaja, sanoi Meri.

— Niin, mutta Saksa on niin paljon suurempi ja hienompi maa kuin Suomi, että kauppamatkustajat ovat siellä meidän kauppaneuvosten veroisia. Niinkuin heidän kansakoulunopettajansa ovat oppinsa puolesta kuin meidän professorit, selitti Eila varmasti.

— Onko kauppamatkustajilla myöskin kauppaneuvosten tulot? kysyi Heli.

— En minä sitä tiedä. Mutta Hemmi sanoo, että jos isä antaa kunnolliset myötäjäiset, niin hän ostaa minulle auton ja angorakissan.

— Suurenmoista! nauroi Heli.

Samassa eteisen kello soi. Palvelija tuli sanoinaan että: "siellä on herra, joka kysyy jotakin, mutta minä en ymmärrä hänen sekavaa ruotsiansa."

Eila nielaisi nopeasti perunanpalasen, veti kiharan ohimolle ja oikoi tulipunaista hamettaan.

— Se on hän. Jääkää te tänne, minä menen ensin sisään, sanoi hän ja meni saliin jättäen oven auki takanaan.

Tytöt kuulivat jonkun puhuvan saksaa ja sitten Eilan sanovan:

— Ah wie schöne Blumen. Nicht pussen, Mädchen in der Nähe. Halloo, tytöt, tulkaa sisään!

Meri ja Heli tulivat sisään ja Eila esitteli:

— Mein verlobt Hermann Schuster und Freundinnen Heli Sarkamaa und Meri sie kennen ennestään. Me ollaan kihloissa, verheiratet — —.

— Verlobt, liebe Eilehen, korjasi Schuster ja tervehti tyttöjä.

Hän oli sinisessä takissa ja vaaleanharmaissa, leveissä housuissa. Takki oli kaareva vyötäisiltä ja käsivarressa oli dublekello. Jaloissa oli kirkkaat sukat ja vielä kirkkaammat, keltaiset puolikengät.

— Puhutaan vain suomea. Hemmi ymmärtää sitä aika hyvin. Katsokaa, kuinka ihania, punaisia ruusuja hän toi. Ne sopivat mainiosti pukuuni.

Eila oli häikäisevä. Ylt'yleensä punainen puku, posket ja kukat samaa väriä.

Perästäpäin Meri sanoi, että silmiä kirveli, jos kauemmin katsoi tätä räikeää paria.

Tytöt onnittelivat jäykästi ja Schuster alkoi suulaasti selitellä iloaan saadessaan tutustua Eilan ystäviin. Hän puhui saksaa ja Meri pisti väliin jonkin lauseen.

— Mitähän Neumann sanoo tästä, Hemmi? Ja missä hän on? kysyi Eila äkkiä.

Schuster kertoi, että he olivat tulleet yhdessä Maarianhaminaan ja asuivat samassa hotellihuoneessa. Mutta he eivät olleet tavanneet, sillä Neumann oli mennyt ulos Schusterin nukkuessa.

Silloin kilahti taas eteisen kello. Parin minuutin perästä tuli toinen saksalainen sisään. Hän oli yhtä keikarimaisesti puettu kuin toverinsakin ja käsissä oli kimppu samanlaisia ruusuja kuin äskeisetkin.

Hän kiiruhti Eilan luo ja ojensi kukat tälle ja sanoi:

— Ach, liebe Eilaa, meine Eilaa, hier hast du mich.

— Mikä liebe Eilaa minä olen? kysyi tämä ymmällään.

Neumann kumarteli oikealle ja vasemmalle ja sanoi olevansa iloinen tutustuessaan morsiamensa ystäviin.

Schuster sekaantui asiaan. Hän alkoi selitellä toverilleen ja tämä selitteli takaisin. Molemmat puhuivat nopeasti ja kiihtyivät yhä enemmän. He viittoilivat käsillään ja koko kasvot näyttivät eleitä.

— Ovatko he tulleet hulluiksi? Minä en kuule muuta kuin scha, snbe ja schanhasce ja oman nimeni, sanoi Eila pelästyneenä.

Meri oli kuunnellut herrojen puhetta. Hän selitti muille:

— Näyttää sillä, kuin he molemmat olisivat olleet kasinolla eilen. Ja kumpikin sanoo kosineensa Eilaa. Sinä olet nähtävästi kihloissa molempien kanssa. Vai annoitko sinä kenellekään rukkasia eilen?

— En antanut, enkä nähnyt Neumannia koko iltana. Ich liebe Schuster, er war Ritter, sanoi Eila kääntyen väittelevien puoleen.

Silloin Neumann tulistui. Hän sanoi olleensa myöskin puettu ritariksi ja kosineensa Eilaa noin puoli kymmenen tienoissa tanssisalin parvekkeella. Hän toisti omia ja Eilan sanoja todistukseksi.

— Juuri noin se oli, ja kauniisti hän puhuikin. Ja kun minä olin vastannut: "ich liebe dich" niin koko sali alhaalla paukutti käsiään, sillä Tuovi oli juuri lopettanut laulunsa.

Sitten Schuster selitti, että Neumann oli tullut kello puoli yksitoista hotelliin ja he olivat vaihtaneet pukuja. Kello yksitoista oli Schuster taas Eilan luona ja kosi tätä puistossa.

— Miksei Neumann varoittanut Schusteria? kysyi Eila.

Neumann vastasi, että hän ajatteli, että saakoon Schuster rukkaset niin uskoo paremmin.

— Minkätähden teillä oli sama puku? kysyi Meri.

— Es war billiger, sanoi Schuster.

— Ja, natürlich billiger, säesti Neumann.

— Olette te aika aaseja, kun ajattelette huokeutta sellaisella retkellä, tulistui Eila.

— Aasi — was ist das? kysyi Schuster.

— Selvitä nyt, Eila, asiasi näitten herrojen kanssa. Tämä on liian räikeä tilanne. Ota toinen ja lähetä toinen pois. Tai mieluummin lähetä molemmat matkaansa.

— Oikeastaan minä rakastuin siihen, joka kosi parvekkeella. Nyt minä olen ihan sekaisin taas, valitti Eila.

Hän oli purskahtamaisillaan itkuun.

Mutta saksalaiset kiivastuivat. He syyttivät Eilaa kevytmielisyydestä ja väittivät hänen keimailleen molemmille. Schuster vaati Meriä ja Heliä todistamaan, että Eila oli esittänyt hänet sulhasenaan ja Neumann vetosi Eilan lupaukseen.

Asia olisi pitkittynyt vaikka kuinka pitkäksi, ellei rouva Haavisto olisi tullut kesken kaiken kotiin.

— Mitä elämää täällä on? Eila itkee ja kaksi vierasta herraa huutaa niin, että kuuluu kadulle? kysyi hän ankarasti.

Kaikki seisoivat hämillään.

— Herrat Schuster ja Neumann — äitini, esitti Meri.

— Mitä tämä merkitsee, Eila? Sinulla ei ole lupa seurustella näitten herrojen kanssa. Toivon, ettet pidätä heitä täällä.

— Minä olen saanut kylläkseni heistä. Gehen sie weg, draussen. Ich will nicht Schuster, ich will nicht Neumann. Gehe deines Weges, sanoi Eila.

Saksalaiset alkoivat murista ja syytellä, mutta rouva Haavisto sanoi lyhyesti:

— Adieu, meine Herren.

Siinä ei auttanut muu kuin totella. Herrat menivät synkkinä eteiseen uhaten ja valittaen suomalaisten käytöstä.

Kun muut luulivat heidän jo menneen, aukeni ovi ja Schuster ryntäsi sisään. Hän nykäisi oman kukkakimppunsa maljakosta ja Neumannin ruusut Eilan käsistä ja hävisi sanomatta sanaakaan.

Meri ja Heli purskahtivat nauruun, mutta Eila nyyhkytti:

— Mokomatkin saiturit. — Minä lähden metsään rauhoittumaan. Selittäkää te tädille, ettei hän luule minua syylliseksi.

Hän järjesti kiharansa peilin ääressä, puuteroi hiukan nenäänsä, kaappasi hatun eteisestä ja meni ulos. He kuulivat hänen ottavan pyöränsä portaista.

Meri selitti kaiken minkä tiesi ja kaikki olivat tyytyväisiä siihen, että juttu oli loppunut tähän.

— Minä luulen, että Eila kärsii. Hän on niin kauan aikaa ollut saksalaisten lumoissa. Oli surkeaa, että hänen unensa päättyi näin koomillisesti, sanoi Meri.

— Parempi näin kuin että se päättyisi traagillisesti, sanoi rouva Haavisto. — Nyt menemme lounaalle.

Koko aterian ajan he pohtivat Eilan kohtaloa. Muut olivat yksistään iloisia, ainoastaan Meri oli huolissaan Eilasta. Tällainen väkivaltainen ratkaisu jättäisi hänen mieleensä syvän haavan.

Kun he nousivat aterialta, kuulivat he Eilan äänen ikkunan ulkopuolelta.

— Halloo, Meri — huusi hän. — Minun pyöräni vikaantui tuolla mäellä. Minä vien sen nyt korjattavaksi. Onneksi sattui apteekkari Jurmo paikalle. Hän auttaa minua kuljettamaan sitä.

Meri kumartui ikkunasta ulos.

— Päivää, herra apteekkari. Ethän sinä ole lounastanut, Eila?

— En minäkään. Me menemme kasinolle syömään, sanoi Jurmo.

— Mikä sinun pyörällesi tuli, Eila? kysyi Meri.

— Jotakin vääristyi. Sehän on kurja Bressaborg-pyörä. Sen liikkeen kanssa ei tulisi olla missään tekemisissä.

— Milloin tulet kotiin? kysyi Meri.

— Silloin kuin kivi veen päällä pyörii, nauroi Jurmo.

— Mennään nyt.

— Bressaborgit eivät kelpaa mihinkään, huusi Eila mennessään.

— Eila peittää hyvin sydänhaavansa, sanoi Heli.

— Minä erehdyn aina luulemaan häntä syvemmäksi luonteeksi kuin hän on. sanoi Meri.

— Minä kiitän onneani päästessäni tästä edesvastuusta, huokasi rouva Haavisto.

* * * * *

Pian senjälkeen pyydettiin Heliä puhelimeen. Se oli Jori Reini, joka pyysi häntä tulemaan laivasillalle, jossa peräpotkuri odotti. Sillä he voisivat yhdessä palata Sankarivuorelle.

Heli kiitti ja hyvästeli rouva Haavistoa ja Meriä. Tuoville hän lähetti terveisiä. Hän oli hyvillään, etteivät he enää tavanneet, sillä selitykset olivat vaarallisia.

Heli oli ostanut uuden hatun entisen sijalle ja samanvärisiä kukkia rintaan.

Kun Meri hyvästeli Heliä puutarhan portilla, sanoi hän:

— Minä en ole koskaan nähnyt sinua noin sielukkaan näköisenä. Sinä olet laihtunut ja jalostunut kulkiessasi ominpäin maailman rantaa. Sinusta loistaa jotakin erikoista. Oletko sinä onnellinen?

— Meri, minä olen nuori ja onnellinen. Ja kiitollinen elämälle, joka lupaa minulle enemmän kuin kenellekään toiselle, sanoi Heli ja kiiruhti pois.

— Vielä kerran minä urkin Heliltä, mitä hän nyt salaa, ajatteli Meri mennessään sisään.

Kun Heli tuli rantaan oli Jori Reini odottamassa häntä.

— Tässä on ensimmäinen lahjani sinulle, sanoi hän ojentaen kimpun sinikelloja.

— Kiitos, ne ovat herttaisia, sanoi Heli ja astui veneeseen.

Hän oli iloinen siitä, ettei Jori antanut ruusuja, se olisi muistuttanut Eilan seikkailua.

Ensinnäkin Heli tunsi olevansa suorastaan kaino, mutta se tunne hävisi, kun Jori pani moottorin käyntiin ja alkoi puhua.

— Eilen illalla minä tulin tällä veneellä yksin kuutamossa kotiin. Minä olin niin sanomattoman onnellinen, että luulin olevani satumaailmassa. Minä olin savuttanut kaiken sen, mitä eniten olin toivonut. Minä olen aina kaivannut suloista, turmeltumatonta naista, sellaista kuin sinä olet ja jommoista tuskin näkee nykyaikana. Ei silti, että minä olisin vanhanaikainen ja ahdas, mutta minun naisihanteeni ei ole nykyajan tyttö.

— Minäpä olen nykyajan ylioppilas ja kasvatettu yhteiskoulun henkeen, sanoi Heli.

— Sinua se ei ole tärvellyt. Sinä olet säilynyt hienona ja herttaisena minua varten.

— Jori, Jori!

— Nyt minä tahdon olla häiriytymättä sinun kanssasi jonkin hetken. Menemme ensimmäiseen saareen, jossa ei näy ihmisiä.

— Mitä Sankarivuorelle kuuluu?

— Minä sain kirjeen Svenssonilta. Hän on suorittanut keskikoulun tutkinnon muissa aineissa paitsi matematiikassa, jota hän lukee ahkeraan. Konsuli on hyvin ihastunut häneen ja sanoo usein, että Svensson korjaa Siljon kasvatuksessa sen minkä kotikasvatus on pilannut.

— Milloinka sinä lähdet Sankarivuorelta?

— Tänä iltana. Minä nousin tänä aamuna varhain ja kokosin tavarani. Laiva lähtee illalla Maarianhaminasta. Minun olisi pitänyt matkustaa jo aikoja sitten, mutta minun oli mahdoton riistää itseäni irti sinusta.

— Nyt olisikin vaikeaa olla yhdessä Sankarivuorella. Pian minä saisin taas kuulla, että seurustelen liian tuttavallisesti tohtorin kanssa, sanoi Heli.

— Kerropas nyt, kuinka keksit ruveta sisäköksi?

Heli kertoi juurta jaksaen syyt menettelyynsä. Hän puhui perheestään ja halustaan lukea luonnontieteitä.

— Tietysti sinä voit jatkaa lukujasi — työ yhdistää meitä vieläkin enemmän. Mutta sehän ei estä meitä menemästä naimisiin. Minulla on virka Helsingissä, mutta keväällä minä lähden opintomatkalle ulkomaille. Silloin sinä tulet mukaan, rakas.

— Se olisi ihanaa, Jori.

— Heti syyskuun alussa minä tulen Helsinkiin. Silloin on hauska tutustua perheeseesi. Ja yhtä hauskaa on viedä sinut minun omaisteni luo.

— Meikäläiset ottavat sinut varmasti ilomielin vastaan. Veljet ovat jo olleet huolissaan minun naittamisestani. Heistä naiminen on suurin onni, mitä naiselle voi tapahtua.

— Entä sinusta, Heli? kysyi Jori ja ajoi veneen saaren hiekkarannalle.

Heli hyppäsi ensiksi maihin ja sanoi sieltä:

— Minusta myöskin, Jori.

Jori oli samassa rannalla ja Heli hänen sylissään.

Ihania hetkiä, sanatonta onnea.

— Näin yli-inhimillisen suloista kesää ei varmaankaan ole ollut paratiisin ajoilta saakka, sanoi Heli toivuttuaan.

— Eikä maa ole kantanut tällaista tyttöä siitä saakka, sanoi Jori.