IV.

HUVILAELÄMÄÄ.

— Mitä nyt, isä? Saanko tarjota savukkeen? kysyi Vikke huolettomasti astuessaan konsulin huoneeseen.

Tämä seisoi selkä uunia vasten ja koetti lävistää tulijan katseillaan.

— Täältä on kaunis näköala. Minä hakkaisin vielä tuon kuusen pois tieltä. — Mutta ehkä minä häiritsen? Isä näyttää — —

— Miltä minä näytän?

— Hiukan merikipeältä.

— Ei ole ihme, vaikka sairastuisin. Minua karhutaan taas sinun veloistasi. Mitä sinä siihen sanot? kysyi konsuli uhkaavasti.

— Se on epähieno, joskin luonnollinen menettely karhujeni taholta, vastasi Vikke savuke hampaissa.

— Nyt on kysymys sinun menettelystäsi, arvon herra. Minä olen saanut tarpeekseni sinun tyhmyyksistäsi.

— Valitan, isä.

— Tyst. — Jätä tuo sävy.

— Mitä isä siis vaatii?

— Ensinnäkin, että sinä olet avomielinen minua kohtaan.

— Olkoon menneeksi. Minä olen kirjoittanut runon. Minulla on paljon taipumuksia sellaiseen. Se kuuluu näin:

Katso ihmisiä kaameita, ovat vanhan ajan aaveita, palvoo rauhanaikaisia haaveita, niinkuin peikot ovat haaleita.

Toiset kehittyvät miksi aika vaatii nuorten muodit heille tavat laatii. Peikot heitä moittii, vainoaa, mutta heille kuuluu tämä maa.

— Tyst! Lopeta tuollainen leperrys, keskeytti konsuli.

— Minähän vain näytän avomielisesti sisintäni. Siinä tarkoituksessa voisin vielä kertoa tunteistani Duttia kohtaan.

— Minä en tahdo kuulla tytöistä, joilla ei ole sukunimeä.

— Hän on kasinon ruusu ja paljon hurmaavampi kuin esim. Saila. Mutta mitä vielä tahdot, isä?

— Myy moottoripyöräsi ja maksa velkasi.

— Mahdotonta. Se on pantissa toisesta velasta.

— Sinä onneton poika! Kunpa saisin sinut omille jaloillesi, niin pääsisin edesvastuusta. Milloin sinä suoritat tutkintosi?

— Siihen kuluu vielä pitkä aika. Minulla ei ole mitään syytä kiirehtiä.

— Tyst. Siinä tapauksessa otan sinut konttoriini.

— Miksei, olenkin, jos pääsen sille osastolle, jossa sievä neiti Broms on.

— Ei, vaan sille, jossa neiti Lundén on.

— Siinä tapauksessa luen mieluummin lakia jonkin vuoden.

— Sinä vetelehdit vain ravintoloissa ja vietät tyhjäntoimittajan kurjaa elämää. Mutta nyt se loppuu.

— Mitä tällaiset turhat kohtaukset toimittavat? Meillä on jo vakiintunut käsitys toisistamme, eikä se muutu puhumalla. Minä olen talon ainoa poika ja toivo. Eiköhän kannattaisi uhrata aikaa ja rahaa siihen mahdollisuuteen, että minusta tulisi jotakin. Älyä minulla on tarpeeksi asti ja aikaa. — Torro haukkuu vieraita portin luona. Jätetään nyt perheriidat, isä-ukkeli, sanoi Vikke siepaten vaateharjan seinältä. Sillä hän harjasi konsulin takinkaulusta, otti tätä käsivarresta ja veti muassaan ulos.

Useimmiten päättyivätkin konsulin vihanpurkaukset vieraitten tuloon tai muuhun keskeytykseen. Uusi purkaus tuli pian, mutta häipyi äkkiä, kun vain ajatukset johtuivat muuanne.

* * * * *

Myöhäisen päivällisen jälkeen ei tarjottu enää mitään. Sentähden oli Heli vapaa iltasilla, paitsi kun oli kutsut tai muuten vieraita.

Silloin hän samoili ympäristössä joko yksin tai Svenssonin seurassa, kooten kasveja ja puhellen kasvitieteestä.

Kerran he tapasivat Siljon kaukaisella metsätiellä.

Hän makasi hiljaa kanervikossa ison kiven takana ja luki, kun hän kuuli Helin äänen.

— Tämä Ahvenanmaa on oikea orkideojen paradiisi. Katsokaapa nyt esimerkiksi tätä Orehis maseulusta. Eikö se ole herkullinen. Otetaan varovasti juuret, ne ovat yhtä merkillisiä kuin itse kukkakin. Lehdet ovat sinipunervia, sisältä ne ovat täplikkäitä. Sen nimi on miehen kämmekkä.

— Kerran minä näin muunnoksen tästä etäällä ulkosaarella, sillä oli niin outo tuoksukin, sanoi Svensson.

— Sinne minun täytyy päästä. Ettekö nauti, Svensson, elämästä?

— Viime aikoina minä olen oppinut nauttimaan uusista arvoista.

— Ja ajatelkaas, että monet väittävät luonnontieteilijäin tutkivan vain yksityisseikkoja, heteitä ja emiä ja soluja ym. eikä nauttivan luonnosta ylipäänsä. Minusta taas tieto vie kauneuteen, sanoi Heli.

— Se on totta. Menemmekö vielä eteenpäin? kysyi Svensson.

— Minä toivoin löytäväni Orehis sambuemuksen. Mutta jääköön nyt tällä kertaa.

— Ehkä minä tiedän, missä se kasvaa, kuului ääni kiven takaa, ja Siljon pörröinen pää pisti esille.

Heli huudahti ja Svensson pudotti kasvit maahan.

— Ahaa, nyt minä yllätin teidät. Minä olen aikoja sitten arvannut, että teillä on jotakin taikaa keskenänne. Istukaa nyt tähän ja selittäkää merkilliset sananne, sanoi Siljo.

— Me kokoamme yrttejä ja juuria erästä tarkoitusta varten, sanoi Heli.

— Niin me haemme kasveja ja kukkia. Se on vain päähänpisto. Ja ne ovat hyviä olemassa, kun sairastuu tai käärme puree, selitti Svensson.

— Tai kun on ikävä tai ukkonen käy, nauroi Siljo. — Ja mihinkä tarkoitukseen on latinalaiset nimet opittava?

— Ei haittaa, jos me kerromme Siljo-neidille, mitä varten Svensson tutkii kasveja. Hän ei varmaankaan kerro sitä muille, sanoi Heli.

— Minä lupaan vaieta, vakuutti Siljo.

Ja sitten Heli kertoi Svenssonin palavasta opinhalusta ja hänen monivuotisesta työstään ominpäin.

— Minä menen tuonne rantaan uimaan sillä aikaa, kun Heli kertoo. Minua kainostuttaa kuulla hänen väritettyä kertomustaan, sanoi Svensson, ja juoksi pois.

— Mitähän varten hän lukee kaikkea tuota? kysyi Siljo.

— Hän tahtoo suorittaa keskikoulun kurssin. Historiassa, maantiedossa, uskonnossa ja osittain luonnonhistoriassa hän voisi suorittaa ylioppilastutkinnonkin, sanoi Heli.

— Onko Heli huomannut, kuinka hän eroaa muista nuorista miehistä? Hän ei puhu roskaa eikä kiroo koskaan. Etenkin minä ihailen hänen itsehillintäänsä seurustellessaan isän kanssa, joka tosiaankin on vaikea.

— Se johtuu siitä, että Svensson pyrkii eteenpäin. Hän tekee työtä kasvattaakseen itseään sekä tietopuolisesti että myöskin tapojensa puolesta. Monet ylioppilaat pitävät itseään patenteerattuina sivistysolentoina eivätkä taistele miesten luontaista raakuutta vastaan. Svensson ei pidä itseään valmiina ja se seikka saa hänet huomaamaan vikansa.

— Mutta mitenkä hän on voinut yksin oppia esim. matematiikkaa? kysyi Siljo.

— Siinä hänellä olikin sekavat tiedot. Mutta koska hän on erikoisen älykäs, niin hän menee tavattoman nopeasti eteenpäin esimerkiksi algebrassa, sanoi Heli varomattomasti.

— Ja kuinka Heli osaa näin hyvin arvostella hänen tietojansa? kysyi Siljo äkkiä.

Heli ei voinut estää itseään punastumasta vahvasti.

— Minulla on niin paljon luonnollista älyä, koetti hän viisastella.

— Ei vetele, Heli. Minä alan huomata, että täällä piilee teatterijuoni. Jos tahdotte, että minä vaikenen, niin kertokaa koko juttu.

Näin ahdistettuna oli Helin pakko kertoa historiansa ja hän lopetti sanomalla:

— Minulla on ollut suuri hyöty täälläolostani ja toivon, ettei minun työni ole kärsinyt siitä, että olen ylioppilas.

— Me olemme kaikki olleet hyvin ihastuneita Heliin. Mutta onhan se sentään noloa, että kandidaattia lukeva sivistynyt tyttö passailee nuoria poikakloppeja ja auttaa riisumaan vaatteita eteisessä, sanoi Siljo.

— Minua se on vain huvittanut.

— Ja pahinta kaikesta on, että meidän perheessämme tapahtuu alati sellaista, joka ei sovellu vierasten korville, jatkoi Siljo.

— Minusta ei ole ollenkaan parempi, jos sivistymättömät palvelijat saavat kuulla sellaista.

Samassa tuli Svensson järveltä. Hän oli pukeutuneena ristikkäiseen trikoliinipaitaan ja pussihousuihin. Hauskat kasvot ja komea ryhti tekivät hänet hyvin miellyttäväksi mieheksi.

— Nyt te olette molemmat täydellisesti paljastetut, sanoi Siljo.

— Helistä minä en tiedä muuta kuin, että hän on yhtä viisas kuin avuliaskin, sanoi Svensson.

— Nyt minäkin tahdon olla avulias. Tiedän paikan, jossa kasvaa harvinaisia orkidealajeja. Tulkaa mukaan, ennenkuin aurinko laskee, sanoi Siljo.

Tämän päivän jälkeen he usein samoilivat metsiä kolmisin. Kävivätpä kerran ulkosaarillakin moottorilla. Siljoakin huvittivat nämä huvi- ja keräysretket niin, että hän usein jäi kotiin, kun perhe lähti Maarianhaminaan, tai vieraisille. Etenkin kun Vikke usein hoiti moottoria ja Svensson oli vapaa.

Sadepäivinä Heli ja Svensson laskivat ja lukivat kotona. Eniten vaivaa antoi ainekirjoitus. Nyt vasta Heli huomasi, kuinka pitkän valmennuksen takana hyvä kirjallinen kielenkäyttö on.

Svensson oli lukenut paljon sekä hyvää että huonoa kirjallisuutta. Hänen arvostelunsa oli kehittynyttä ja omintakeista. Mutta kynä kädessä hän muuttui lapselliseksi ja epäjohdonmukaiseksi. Hän luetteli tapahtumat lyhyissä lauseissa tai sekaantui pitkiin loppumattomiin sanasokkeloihin. Historialliset tai muut asialliset aineet olivat parempia, sillä ne hän kirjoitti lähdekirjoista. Kerran hän antoi Helille tällaisen aineen:

_Rehellisyys_.

On olemassa rehellisiä ja vilpillisiä ihmisiä. Kolmas laji on sillä välillä. Rehellinen mies, jopa nainenkin, ei ota toisen tavaraa. Hän antaa takaisin kun löytää, vaikka kukaan ei ole nähnyt, eikä vaatinut, mutta kun omatunto ei ole paatunut, ja ei voi nauttia joskaan ei ole pelkoa ilmitulemisesta maan päällä. Oikein erikoisen rehellinen ei vaikene rikoksesta vaikka olisi vaimo tai esimies vaaran alla, niin puhuu suunsa puhtaaksi. — Epärehellinen suoraan sanoen varastaa. Hän jättää autoilijan maksamatta. Hän panee bentsiiniin paloöljyä tai pahempaakin kun myy. Hän ei sano että kumi on huono kun myy. — Se kun on siltä väliltä ottaa ison koron ja voittaa sotasaalista ja sanoo rakastavansa rikasta tyttöä. Mutta rehellinenkin voi rakastaa kun ei ole vanha ja ruma kasvoilta, eikä myös ylpeä. Toiset sanovat epärehelliseksi kun narraa hyvän tytön aviolupauksen kanssa, mutta se on minusta siltä väliltä.

Monta muutakin tapausta voisi kertoa näistä kolmesta rehellisyysasteesta.

Heli luki tämän aineen Svenssonille ja kysyi:

— No miltä kuuluu?

— Se on täydellistä roskaa. Sitä voi tuskin ymmärtää, kun lauseet ovat sekavat ja huonosti pilkutetut. Luulisi, että kirjoittaja on kymmenvuotias, sanoi Svensson onnettoman näköisenä.

— Mutta eihän Svensson puhu noin lapsellisesti.

— Se johtuu siitä, että Heli vaatii minua kirjoittamaan sellaisista asioista, joista ei puhuta, vaan ajatellaan. Vielä vähemmin niistä voi kirjoittaa.

— No Svensson koettaa kirjoittaa autoilijan tunteista kesäretkellä. Sehän on sopiva aine.

— Minä kirjoitun mieluummin auton ohjauksen hankaluuksista, tai vertaan eri automerkkejä toisiinsa tai jotakin jarruista. Hyvä aine tulisi autorenkaitten kestävyydestä, sanoi Svensson.

— Minä tahtoisin, että Svensson kehittäisi kirjallista aistiaan ja ajatuksen lentoa.

— Sellaista minä en kirjoita toisen kronittavaksi.

— Minähän korjaan Svenssonin laskuvirheetkin. Miksi on nöyryyttävämpää korjata ajatuksen epäjohdonmukaisuutta tai huonoa kielenkäyttöä?

— Minä en ole kirjailija enkä aio tehdä itseäni naurettavaksi. Mitenkä Heli kirjoittaisi tällaisen aineen?

Heli istuutui avonaisen ikkunan laudalle ja sanoi:

— Esimerkiksi näin:

"Minä olen nuori ja onnellinen. Minulla on kallis sydänkulta ja hänellä on kallis auto.

"Me istumme hyllyvillä patjoilla ja viilettelemme pitkin Suomen ihania maanteitä. Muut ovat köyhiä syrjästäkatsojia, kun me lennämme rakkaani varman käden ohjaamina läpi kukkivan, kesäisen maiseman.

"Puoli tuntia on riemukulku kestänyt, kun minä alan tuntea levottomuutta. Kurkku kuivaa ja silmissä kirvelee maantien tomu. Sisälmykset painuvat alaspäin ja sydän tutisee tyhjässä ontelossa. Minä olen vuoroin vihreä, vuoroin tulipunainen. Pelkään jokaista kierrettä tai hyppyä, jonka auto tekee. Tunnen ankaraa merikipua, mutta samalla kaipuuta heittäytyä viileisiin aaltoihin.

"Onneksi ylpeä autoilijani ei tarkkaa käpristynyttä olentoani eikä vääristyneitä kasvojani.

"Lopulta en kestä enempää. Saavuttuamme pienen rautatieaseman luo, minä pyydän saada jatkaa malkaa junalla.

"Se oli ensimmäinen pilvi onnemme taivaalla. Mutta minä olin itsepäinen, sillä onnemme olisi vaarassa, jos hän näkisi minut vielä tunnin kestäneen automatkan jälkeen.

"Kun sitten näin hänen voitollisena sivuuttavan huonompia autoja, kuvittelin itsekseni tulevaisuutta.

"Rakkaani ohjaa autoa. Hänen vierellään istuu nuori valkyyria ja takaistuimella vaihtuu loistavia naisia pitkässä jonossa. Minä itse kävelen syrjässä ja jään jäljelle ajasta ja autosta ja rakkauden hurmasta.

"Silloin päätän voittaa autokivun, vaikka se maksaisi kuinka paljon kärsimyksiä. Muuten ei kannata elää nykyajassa."

Heli oli puhunut innokkaasti, viittoillut käsillään ja heilutellut jalkojaan ikkunanlaudalla. Nyt hän huomasi Svenssonin katsovan tiukasti ulos. Siellä seisoivat Saila ja Siljo tohtori Reinin kanssa.

— Heli taitaa lukea kertomusta auton ohjaajasta ja hänen rakastetustaan. Mikä idylli! sanoi Siljo ja jatkoi matkaansa puistoon päin.

Silloin teki Svensson äkkinäisen teon. Hän hyppäsi ikkunasta maahan ja juoksi Siljon jälkeen.

Tohtori Reini astui ikkunaan päin ja joka askel tuntui Helin hermon päissä. Sydäntä kouristi, mutta katse ei voinut siirtyä tohtorin syvistä silmistä.

— Kenestä te puhuitte äsken, Heli-neiti? kysyi tämä.

— Se oli satu puutarhatuvan asukkaille. Vahinko, ettei ikkuna ollut suljettu, sanoi Heli ja veti sen kiinni.

Sailan kimakka ääni tunki lasin läpi:

— Tulkaa pois, tohtori. Saa aina katua, jos puuttuu palvelijoiden elämään heidän toimensa ulkopuolella. Nyt me olemme särkeneet tunnelman tuolla sisällä ja Heli nolasi teidät maailman naisen elein. Ja tuolla kävelee Svensson sopimattoman tuttavallisena Siljon kanssa.

Saila puheli ja veikeili pitkin matkaa tohtorin kanssa. Hän pisti kukan tämän napin läpeen ja pyysi häntä ottamaan okaan pois sormesta.

— Suuret naisenkädet ovat vastenmielisiä. Mitenhän noin pieni ihminen kuin Saila on saanut miesmäiset kädet? Yhdellä ainoalla tässä talossa on hienot kädet, ajatteli tohtori.

Häntä halutti koetella, olivatko sisäkön toimet kovettaneet ne kädet.

* * * * *

Heli oli pessyt valkoisia sukkiaan rannalla. Sitten hän oli uinut pitkälle selälle. Suolainen vesi kannatti ihanasti.

Oli paras heinäkuun helle ja meri lepäsi suurenmoisena ja vaarattomana Helin jalkojen juuressa hänen nyt istuessaan venesillan portailla.

Koko huvila ja luonto tuntuivat oudoilta, sillä levoton perhe oli poissa. Muut olivat kutsuilla etäisellä huvilalla. Svensson oli saattanut heidät sinne ja sitten vienyt Siljon Maarianhaminaan tansseihin.

Törmänen seisoi keittiön ikkunan ulkopuolella ja ojensi tomaatteja Aliinalle. Nyt Aliina tulee ulos. Hänellä on keltainen puku ja hiukset ja punaiset sukat ja posket. He kaartavat etäältä puutarharakennuksen ohi, luultavasti välttääkseen Venlan seuraa.

Alma Kervo on lähtenyt kahville tuttavan luo ja Törmäsen lapset ovat mustikassa.

Yksi ainoa on huvilassa ja Heli tuntee alitajunnassaan sen yhden läsnäolon, vaikka hän ajatteleekin muuta.

Hän vetää sukat ja kengät jalkaansa ja kuuntelee samalla askeleita huvilan tieltä päin.

Purjevene liukuu ohi, mutta askelet lähenevät.

Saa nähdä puhutteleeko hän nyt, kun muut ovat poissa. Sisäkkö olisi sopiva ajanviete. Mutta siinä tapauksessa minä hyppään tuohon soutuveneeseen ja lähden saareen. Jos hän tietäisi, että minä en ole sisäkkö, niin olisi hauska puhua hänen kanssaan. Mutta näissä oloissa seurustelu on kiellettyä, ajatteli Heli.

Mutta kuitenkin hän oli epäjohdonmukainen tuntiessaan pettymystä, kun askelet pysähtyivät viereisen suuremman laiturin luona. Siinä oli pieni vene peräpotkureineen. Heli kuuli, kuinka se irroitettiin ja työnnettiin vesille. Tohtori lähti taas rantoja tutkimaan.

Veneen liukuessa Helin laiturin luo tarttui tohtori siihen ja sanoi:

— Onko teillä seuraa tänään iltapäivällä, Heli-neiti?

— Ei ole, mutta se ei haittaa.

— Mutta minua seuranpuute haittaa. Emmekö lähde pienelle retkelle pitkin rantoja?

— Ei sovi. Tiedättehän minun asemani.

— Sitä en voi vakuuttaa tekeväni. Kaikissa tapauksissa te olette pieni, ylpeä tyttö, jota täytyy kunnioittaa itsehillintänne tähden. Antakaa kätenne, niin autan teitä veneeseen.

Heli katsoi tohtoriin, mutta tämän katse oli vain avonaisen ystävällinen.

— En minä nyt voi lähteä, sanoi hän työntäen venettä edemmäksi.

Tohtori sai kiinni hänen kädestään ja veti veneen kiinni laituriin.

Tämän vahvan käden pakottamana hän astui veneen tuhdolle ja istuutui sille.

— Nyt me lähdemme pois ihmisasunnoilta ja ihmisten säännöstelyistä, sanoi tohtori ja kiersi moottorin käymään.

Heli oli tottunut toveripiirissä kursailemattomaan seurusteluun poikien kanssa. Osakunnassa hakkailtiin ja naljailtiin vahvasti. Mutta nyt hänestä tuntui kuin hän ensikertaa olisi oikean miehen kanssa tekemisissä.

Vaikka tohtori oli valkoisissa housuissa ja valkoisessa urheilupaidassa, ei hän vaikuttanut keikarilta. Hatuton pää oli kaunismuotoinen ja ruskeat silmät lempeät, paitsi silloin kun niistä loisti vahva tunne. Hän oli iso mies, harteikas ja notkea.

Eipä ollut ihme, että Saila-neiti oli korviaan myöten ihastunut, minkä jokainen huomasi.

Konsulin ja Viken ystävät olivat enimmäkseen rikkaita ja pöyhkeileviä. Heidän seurassaan ei nuori sisäkkö voisi lähteä souturetkelle.

— Ettekö nauti tällaisesta hetkestä, jolloin silmä tapaa pelkkää ihanuutta sekä veneen sisällä että ulkopuolella, Heli-neiti? sanoi tohtori.

— Te ette ole varsin vaatimaton, herra tohtori, nauroi Heli.

— Minä tarkoitan sitä, mitä minä näen, Heli-neiti.

— Talonväki kutsuu minua vain Heliksi.

— Kiitoksia — minun nimeni on Jori, sanoi tohtori ja kumarsi.

— Älkää tahallanne käsittäkö asioita väärin, _herra tohtori_.

— Minä luulen käsittäväni asiat aivan oikein, Heli-neiti.

Mitähän tohtori oli arvannut. Hän kohteli Heliä täysin vertaisenaan, jopa kohteliaammin kuin Karivuoren neitejä. Luulkoon mitä halusi, hänen kanssaan oli vaarallista antautua väittelyyn, ajatteli Heli.

— Ai, tuolla rannalla on kukkia, joita minä tahtoisin poimia, sanoi hän.

Tohtori käänsi veneen ja ajoi suoraan hiekkarantaan.

Heli hyppäsi ensin maihin alkaen kaivaa kukkia juurineen maasta. Kasviveitsi hänellä oli aina mukanaan.

— Ovatko nuo campanuloja? kysyi tohtori.

— Miksei silakoita? Nämähän ovat Veronica longifolioita ja tuolla kukkii vielä Veronica beccabunga. Mutta eikö tohtorilla ole arvosanaa kasvitieteessä?

— On kylläkin — mutta minä tahdoin tutkia sisäkön tietoja, etenkin, kun tämä kaivaa kasvit juurineen maasta, ilkkui tohtori. — Nyt olette umpikujassa, neiti.

Heliä harmittivat hänen ajattelemattomat sanansa. Mutta ei häntä niin vähällä nolattaisi.

— Mitä tarkoitatte? Minä olen oppinut kasvien nimiä eräältä tuttavalta. Hän aikoo suorittaa keskikoulun kurssin ja keräilee kasveja.

— Saako kysyä, kuka tämä tuttava on? sanoi tohtori ja heittäytyi pitkäkseen hiekalle.

— Kyllä, se on Svensson, autoilija.

— Minusta hän seurustelee liian tuttavallisesti teidän kanssanne.

— Päinvastoin. Aliina on varoittanut minua heittämästä lampaan silmiä Svenssoniin. Hän kuuluu tähtäävän korkealle.

— Idiootteja koko joukko! Ettekö kertoisi, mitenkä jouduitte sisäköksi?

— Eikö minulla ole suuret taipumukset siihen? Harvoin minä olen ollut niin tyytyväinen kuin nyt sisäkkönä.

— Ahaa! Te olette siis ollut muutakin?

— Kyllä — lammaspaimenena, puutarhankitkijänä ja sukanparsijana kamreerin perheessä, sanoi Heli muistaen kotiaskareitaan.

— Ja nyt viihdytte hyvin Karivuorella?

— Yhtä hyvin kuin tohtorikin.

— Ainakin minä viihdyn tällä hetkellä. Luonto on hiljaa ja tyyneys on jumalallista, sanoo itämaalainen viisaus. Katsokaa taivaan ja meren epäselvää yhtymistä, niin saatte tunteen rajattomasta avaruudesta. Se tunne keventää tomun kahlehtiman henkeämme.

— Ja vapauttaa ajatukset pienestä minästämme. Topelius sanoo jo nuorena päiväkirjassaan: "Miten vilvoittavaa on päästä omasta itsestään." Etenkin, kun oma itse on köyhä palvelija.

— Ei se ole köyhä, jolla on liian vähän, vaan se, joka tahtoo lisää, sanoo Seneca, koska kerran olemme alkaneet keskustella lainatulla viisaudella.

— Silloin minä en ole köyhä tällä hetkellä. Kuka ei tyytyisi tällaiseen nautintoon? Yhdellä taholla kukkiva luonnonniitty, toisella hiekkaranta, takana metsä ja edessä meren tyynet kasvot.

— Ja jalkojen juuressa ihailija, pisti tohtori väliin.

Heli keikautti hiukan päätään ja jatkoi:

— Minä olen täydellisesti onnellinen näin luonnon ihanuuden ympäröimänä ja osa siitä käsissäni, sanoi Heli ja katsoi kukkiaan. — Nuo päivänkakkarat tuolla niityn reunalla kirkastavat surullisimmankin mielen. Mutta ajatelkaa samoja kukkia Itämailla. Ne ovat ihania krysanteemeja ja tämä Orehis maculatus on siellä salaperäinen, loistava orchidea. Eikö ole ihme, että itämaalainen kirjallisuus on suuren kaipuun läpitunkema? Kuinka se on mahdollista uhkeassa luonnossa, joka on sata kertaa ihanampi kuin meidän keskikesämme kaunein loisto? Siellä minä en kaipaisi mitään.

— Ettekö ihailijaa jalkojenne juureen? kysyi tohtori ja katsoi vakavana Heliä silmiin.

— Minkähän tähden hän aina puhuu noin totisena sellaisista asioista, joita toiset käsittelevät leikillisesti. Silloin on se vaara, että tulee panneeksi liian suuren merkityksen hänen sanoilleen, ajatteli Heli ja sanoi ääneen:

— Joku kierosilmäinen kiinalainen jalkojen juuressa estäisi vain minua vaipumasta Nirvanaan, joka on Itämailla suurin nautinto. — Mutta nyt minä lähden tutkimaan tuota notkoa, se näyttää jännittävältä.

— Mitäs minä teen? kysyi tohtori.

— Tulkaa mukaan, saatte auttaa minua kaivamaan ja kantamaan kasveja, sanoi Heli ja nousi kiveltä.

— Taisi unohtua sisäkön tavat, ajatteli tohtori, mutta ei sanonut mitään. Muuten tyttö taas vetäytyisi kuoreensa.

He samoilivat pitkiä matkoja ja innostuivat rikkaasta kasvillisuudesta. Kerran he löysivät sinisiä vaapukoita, jotka ovat Ahvenanmaan erikoisuus.

— Tämä matka on ihmeellinen. Vaapukat ovat sinisiä ja kaikki on luonnotonta luontoa, sanoi tohtori jatkaen ajatuksissaan: — Ja sisäkkö on lukenut itämaalaista kirjallisuutta.

Sitten he kiersivät taas rantaa kohti. Tultuaan niemekkeelle he näkivät jonkin matkan päässä saaren. Tohtori katsoi kiikarillaan ja sanoi:

— Tuolla näette runollisen kohtauksen. Nuori kalastaja istuu kivellä tyttö sylissään. He rakentelevat varmasti tuulentupia oinasta kodista, omasta veneestä ja omista verkoista.

Heli otti kiikarin ja vahvemmalla näöllään hän huomasi heti, että tohtori oli erehtynyt. Saarella istui tosiaankin mies tyttö polvellaan. Mutta kalastajatyttö ei olisi ollut puettu lohenväriseen silkkihameeseen ja hänen sulhasensa ei esiintyisi pussihousuissa ja trikoliinipaidassa. Viimeisen seikan Heli tiesi, vaikkei nähnyt, sillä pari oli Siljo ja Svensson. — He eivät siis olleetkaan Maarianhaminassa. Heli oli jo kauan sitten huomannut, että Svensson rakasti Siljoa ja arvannut, ettei tämä tunne ollut yksipuolinen. Mutta hän ei ollut uskonut, että Svensson olisi uskaltanut alkaa todellista hakkailua. Henkisesti he olivat kylläkin samalla tasolla, joskaan ei yhteiskunnallisesti.

— Tulkaa nyt, niin minä autan teidät alas. Rantaa pitkin on lyhyt matka veneen luo. Antaa muitten rakastavaisten hoitaa asiansa, huusi tohtori alempaa kalliolta.

— Mitähän hän tarkoitti sanalla "muitten"? ajatteli Heli ja kiipesi alas kalliolta välittämättä ojennetusta kädestä.

Kotimatkalla he istuivat hiljaa. Vesi lotisi laitoja vastaan, ja Heli huuhteli kasviensa juuria.

Tohtori katseli häntä ja vene poikkesi usein oikealta väylältä. Hän ajatteli helsinkiläisiä taltuttamattomia, tupakoivia tyttöjä ja heidän peittelemätöntä miesten pyydystämistään. Tuo tyttö hänen edessään oli toista lajia. — Kun mies näkee tytön iloisena ahertavan työssä ja palvelevan päivät pitkät muita ihmisiä, ja tämä tyttö on viehättävä ja hieno — niin hän on voitettu ilman muuta. Ja tohtori tiesi, että Heli oli hieno tyttö ja hän näki myöskin, että Heli oli sievä ja naisellinen. Eipä ollut ihme, että lääkärit ja potilaat rakastuvat niin usein sairaanhoitajattariin.

Vielä elää miehissä luonnollinen tunne yksinkertaista, puhdasta tyttöä kohtaan.

Tohtori olisi tahtonut seurustella enemmän Helin kanssa, sillä hän ei tyytynyt vain ulkokuoreen. Mutta tällaisissa oloissa ei ollut montakaan tilaisuutta siihen.

Tohtorin mielessä pyöri nuori pari saarella. Istuisipa hänkin kivellä luo sininen tyttö polvellaan.

— Vene suuntaa suoraan ulapalle, varoitteli Heli. — Me olemme myöhästyneet, aurinko laskee pian.

Kotirannassa tohtori sanoi:

— Tämä on elämäni tähän asti ihanin päivä, Heli-neiti, pieni Heli-neiti — se kuuluu kauniilta.

— Kiitos retkestä, sanoi Heli ja juoksi nopeasti huvilaa kohti.

Kotona häntä odotti rajuilma. Konsulinna tuli vastaan ovelle ja sanoi terävästi:

— Missä Heli on viipynyt näin myöhään? Ja missä Svensson on?

— Minä olin järvellä, sainhan minä vapaata koko illaksi, vastasi Heli.

— Entä Svensson?

Heliä harmitti kysymys, mutta hän vastasi rauhallisesti:

— Svensson lähti herrasväen mukana.

— Hänen oli määrä tulla meitä hakemaan kotiin ja sitten noutaa Siljo-neiti Kasinolta. Me odotimme turhaan häntä ja saimme tulla toisten moottorilla kotiin.

Samalla tulivat tohtori Reini ja konsuli huoneeseen. Viimemainittu sanoi kiivaasti.

— Siljo ei ole kasinolla, eikä ole ollutkaan. Minua petetään järjestelmällisesti ja lapset tekevät minut harmaapäiseksi. Mitä sinä sanot, Helma?

— Äiti ei tiedä apua siihen, mutta Alma tuntee hyvän hiusten värjääjän, sanoi Vikke, joka samassa tuli sisään.

— Tyst, sinä koko suvun häpeäpilkku! Lähde heti hakemaan sisariasi.

— Hän on hyvässä turvassa. Svensson on viime aikoina valvonut hänen askeleitaan liikuttavan uskollisesti, ilkkui Vikke.

— Mitä sinä tarkoitat? kysyi konsulinna ja rypisti kulmiaan.

— Tyst. Antakaa Svenssonin olla rauhassa, kunnes hän itse tulee selittämään asian oikean laidan. Hän on siksi viisas, ettei rupea kuvittelemaan turhia, vaikka tuleekin ammattinsa takia olleeksi paljon herrasväen seurassa. Hän on todella kunnon mies, ja sillä hyvä, sanoi konsuli mahtipontisesti.

— Sitä minäkin. Hän on paljon kunnollisempi kuin minä, nauroi Vikke.

Samalla puhelin soi ja konsuli meni vastaamaan.

Hän palasi järkytettynä.

— Hanssonit, jotka olivat myöskin meidän kanssamme kutsuilla, olivat nähneet meidän moottoriveneemme ajelehtivan merellä. He korjasivat sen rautaansa. Mitähän on tapahtunut Siljolle? konsuli oli aivan kalpea.

Kaikki seisoivat hiljaa, kunnes Aliina, joka myöskin oli tullut keittiöstä, alkoi voivotella:

— Se onneton Vensson on hukuttanut itsensä ja Siljo-neitin. Taikka sitten he ovat karanneet Nyorkkiin, ja siellä saa Vensson olla sepelitöissä ja neiti piikana. Johan minä meinasin, että joka kuuseen kurottaa, se kaivaa omaa hautaansa. Voi, voi sentään.

Nyt alkoi konsulinnakin itkeä ja Saila tuki hänen päätään.

— Minä pyydän, että tyttäreni mainetta ei tahrattaisi. Hän makaa ehkä viattomana meren pohjalla ja tuntee pahojen kielien pilkkaavan häntä, nyyhkytti konsulinna.

Heli oli koettanut antaa tohtorille merkkiä, mutta tämä ei huomannut niitä, vaan sanoi:

— Minä lähden peräpotkurilla hakemaan heitä. Missä päin moottorivene ajelehti?

— Se oli ollut yhdeksän luodon luona. Minä lähden mukaan, sanoi konsuli. — Lähtekää edeltäpäin rantaan, minä haen kiikarini ja otan Törmäsen sivumennen mukaan. Vikke saa jäädä kotiin, hänestä ei ole vakaviin toimiin. Tyst.

Vikke ei vastannut, lähti vain tohtori Reinin kanssa rantaan.

Silloin Heli juoksi toista tietä heidän jälkeensä. Rannassa hän tapasi heidät.

— Lähtekää ennen kuin konsuli tulee. He ovat siinä saaressa, jossa me näimme kaksi ihmistä, sanoi hän hätäisesti.

Tohtori vihelsi.

— Kalastaja morsiamineen? Jopa on!

— Niin juuri. Ohikulkevan laivan laineet ovat luultavasti irroittaneet veneen rannasta ja nyt he ovat vankina saaressa. Joutukaa nyt ennen konsulia, hän suuttuu varmasti tavatessaan heidät yksin siellä, kiiruhti Heli.

— Mitä Heli puhuu! Oletteko te nähneet Svenssonin ja Siljon? kysyi Vikke.

— Minä rauhoitan perhettä sillä aikaa, sanoi Heli välittämättä Viken sanoista.

— No hyvä. Sanokaa, että minä varmasti tuon heidät elävinä kotiin. Hyppää veneeseen, Vikke, sanoi tohtori, joka jo hääri koneen lumpussa.

Vikke hyppäsi veneeseen ja molemmat olivat pian kaukana merellä. Heli ehti sentään kuulla Viken kysyvän:

— Mitä ihmettä te Helin kanssa teitte ulkosaarilla? Minä luulin sinua liian vakavaksi sellaiseen peliin.

Tohtorin vastausta ei Heli kuullut. Samassa tulivat konsuli ja Törmänen.

— Tohtori ja Vikke-herra lähtivät itsekseen. He luulivat, että Svensson ja Siljo-neiti olisivat eräällä saarella, jonne tohtori löytää. Hän oli nähnyt Siljo-neitiä muistuttavan tytön siellä päin.

— Mikseivät he odottaneet meitä?

— Kotimatkalla olisi ollut liian paljon ihmisiä pienessä veneessä.

— Merkillistä, että he ovat joutuneet yksin saarelle. Minä en siedä mitään merkillistä, mutisi konsuli ja meni hakemaan vaimoaan, jota hän aina tarvitsi hermostumisen hetkillä, tehdäkseen hänetkin hermostuneeksi.

Aliina tuli rannalle ja liittyi Törmäseen ja Heliin. Hän istuutui kivelle ja alkoi puhua:

— Ei ole hyvä Martti Venssonin nyt tulla konsulin kynsiin. Taitaa jäätä paikasta ja muusta makeasta yhellä kertaa. Oppii nyt Helikin, ettei luulottele ittellens liikaa. Rajansa on kullakin ja osaa ne herrat kesällä puhua kuin lähteen vesi lorisee. Mutta talvella tulee viimat ja tunteet jäätyvät ja kukka lakastuu...

— Jäähtyyköhän tämä Aliinakin talven tullen? Ja niin Lempeästi on kukoistanut kaiken kesää, sanoi Törmänen, johon Aliinan tunteellisuus tarttui.

— Mitäs Törmänen siinä hemputtelee? Tässä on tosi käsissä, kun tohtori ja Vikke-herra tuovat elämän tai kuoleman muassaan ja Vensson saa vastata teoistansa konsulin kasvojen etessä, sanoi Aliina ja löi Törmästä esiliinan nauhoilla käsille.

— Tosi minullakin on mielessä niitten tunteitten suhteen, vastasi Törmänen.

Heli jätti veikeilevän parin yksikseen ja meni levottomana laiturille, jonne konsuli, konsulinna ja Saila-neiti olivat kokoontuneet.

— Äiti on aivan rauhallinen, ei heille ole tapahtunut mitään tyynenä kesäyönä. Mutta ei haittaisi, jos Siljoa pidettäisiin hiukan silmällä. Tässä talossa eivät palvelijat tiedä oikeaa asemaansa, sanoi Saila ja kääntyi Helin puoleen.

— Minä toivon, ettei neiti tarkoita minun esiintyneen sopimattomasti herrasväkeä kohtaan, sanoi tämä.

— Mitä huvimatkoja Heli järjestelee tohtori Reinin kanssa? Minä näin teidän maihinnousunne tänä iltana.

— Eihän meiltä näe rantaan, sanoi konsulinna.

— Tornista näkee kiikarilla, sanoi Saila.

— Vai sillä tavalla! pääsi Heliltä.

— Minä tähyilin Siljon venettä enkä piikojen retkiä, kiivastui Saila. — Me emme pidä siitä, että palvelijat seurustelevat vapaasti talon vieraitten kanssa.

— Nyt kaikki ovat hermostuttavia. Toiset tekevät vihjauksia Svenssonista ja Siljosta, toiset Helistä. Kunpa Vikke edes seurustelisi sivistyneitten ihmisten kanssa! — Mutta nyt kuuluu moottorin ääni, sanoi konsulinna.

Samassa sanoi konsuli, joka oli kiikaroinut merelle: — Tuossa he tulevat niemen takaa. Eikös vain ole neljä henkeä veneessä. Eivät ole kanaljat hukkuneet, vaan seikkailevat perheen huviksi. Mutta nyt on tilinteon hetki tullut.

— Siellä on Siljo-neiti elävänä silkkihameessa ja Vensson kuin uitettu kissa, kuului Aliinan ääni.

— Mitenkäs Aliina sen näkee noin pitkän matkan takaa? kysyi Törmänen.

— Mitä ei näe, voi arvata.

— Eiköhän isän silmäterä kerrankin saa kuulla kunniaansa, sanoi Saila tavallisella terävällä sävyllään.

— Siljo on aina ollut toista lajia kuin te muut. Hän kunnioittaa isäänsä, eikä ajattele aina toisin kuin vanhemmat, sanoi konsuli.

— Hänellä on aina ollut huono arvostelukyky. Sen huomaa hänen kavaljeerinvalinnastaankin, sanoi Saila.

— Älä ärsytä isää, Saila, sanoi konsulinna.

Mieliala laiturilla oli hermostunut. Heli oli syvästi loukkaantunut. Ei kukaan ollut ennen moittinut häntä sopimattomasta esiintymisestä herroja kohtaan. Hän oli mieluummin vanhanaikaisen sovinnainen. Mutta ne, jotka tuomitsivat häntä sisäkkönä, eivät nähneet, kuinka torjuvainen hän itse asiassa oli. Kaikki asiat tulkittiin kierosti ja hänen syykseen. Kaikissa tapauksissa eivät selitykset auttaneet mitään eikä sopinut myöskään näyttää nurjamieliseltä. Kunpa edes voisi syyttää tohtoria!

Kun vene saapui, olivat sekä tulijat että odottajat ääneti. Muut astuivat maihin paitsi Svensson, joka jäi veneeseen ja sanoi:

— Kiitoksia, herrat, avustanne. Minä lähden vielä hakemaan isoa moottorivenettä. Siljo-neiti kertoo meidän vastoinkäymisistämme.

— Tyst, Svensson, siihen minä en suostu. Alentukaa nyt itse selittämään asian oikea laatu — minä vaadin täyden totuuden. Menkäämme sisään, tämä asia on selvitettävä perheen kesken. — Tule, Helma. Ehkäpä tämä huvittaa sinuakin, sanoi konsuli alkaen kulkea rannasta.

Svensson hyppäsi veneestä, antoi ketjut Törmäselle ja lähti kulkemaan perheen mukana.

Aliina juoksi hänen jälkeensä ja kuiskasi:

— Vensson kattoo, ettei konsuli pääse selän taa. Voi vaikka ampua kiukuissaan.

Svensson rypisti vain otsaansa ja kiiruhti pois.

Kun kaikki olivat kokoontuneet konsulin huoneeseen, sanoi tämä:

— Mistä johtuu, ettei Svensson tullut hakemaan meitä kutsuista?

— Älä vain kiivastu, Jallu, varoitti konsulinna.

— Minä en suutu asiatta. Minkätähden Siljo ei käynytkään tanssiaisissa?

— Älä kiivastu, rakas Jallu, rukoili konsulinna.

— Minä saan kiivastua omassa talossani. Minkätähden Svensson antoi moottoriveneen irtaantua?

— Älä kiivastu, kulta-Jallu, kuului taas itkunsekainen ääni.

— Tyst. Mitä te teitte kahdenkesken autiolla saarella?

— Älä kii — —

— Pankaa suukapula tuon naisen suuhun. Selitä nyt omalle äidillesi ja isällesi menettelysi Siljo.

— Ilma oli ihana ja Siljo-neiti vietti mieluummin iltansa luonnon helmassa kuin tanssisalissa. Me emme huomanneet, että vene joutui tuuliajolle. Siten me emme päässeet kotiin, ennenkuin tohtori tuli hakemaan meitä, selitti Svensson.

— Vai luonnon helmassa? Kenen helmassa Svensson vietti iltansa? pisti Vikke väliin.

— Ja mistä syystä Siljo päätti viettää iltansa autoilijamme seurassa? kysyi konsuli pahaa ennustavan juhlallisesti.

— Koska minä mieluummin olen hänen kanssaan kuin kenenkään muun koko maailmassa, vastasi Siljo uljaasti ja katsoi silmiään räpäyttämättä isäänsä silmiin.

— Siljo on luvannut tulla vaimokseni. Me pyydämme konsulin suostumusta, sanoi Svensson sulkien Siljon käden omaansa.

Kaikki seisoivat jäykistyneinä tuskallisen äänettömyyden vallitessa.

Konsuli hengitti raskaasti etsien sanoja. Vihdoin huusi konsulinna kiihoittuneena:

— Onneton lapsi! Etkö sinä löydä sivistynyttä miestä meidän isosta seurustelupiiristämme?

— En, sanoi Siljo ja nosti päätään.

— Mitä sinä sillä tarkoitat? kysyi Saila.

— Martti on hienompi ja henkisesti valveutuneempi kuin kaikki meidän pöyhkeilevät miestuttavamme yhteensä. Hänen seurassaan minä opin jotakin ja saan uusia herätteitä. Hän sivistää minua.

— Martti? Kuka se on? sai konsuli vihdoin suustaan.

— Isän tuleva vävypoika, sanoi Siljo ja työnsi tätä konsulia kohti.

— Aja hänet pois talosta, Jallu! Minä en kestä enempää, huusi konsulinna ja vaipui koristeellisesti lepotuoliin.

— Tyst, vai täytyykö minun nyt taas käskystä kiivastua. Älä kiivastu, kiivastu, älä kiivastu! Mutta nyt minä järjestän itse asiat. Millä Svensson aikoo elättää vaimonsa?

— Martti aikoo suorittaa keskikoulun kurssin ja sitten hän hakee konttoripäällikön tai johtajan paikkaa isän liikkeessä — mieluimmin jollakin teknillisellä osastolla. Hän on älykäs ja luotettava. Sitäpaitsi hänellä on syytä hoitaa tointaan kuin omaansa — tultuaan isän läheiseksi sukulaiseksi.

— Kas vain, tytössä on rohkeutta! sanoi Vikke huoneen perältä.

— Martti on kunnon mies ja minun mielestäni yhtä sivistynyt kuin elokuvien omistaja Turussa, joka on käynyt kansakoulun, sanoi Siljo.

— Mutta turkulaisella on hieno koti ja huvila ja auto. Enkä minä tahdo Siljolle miestä, joka on vain kunnon mies, nyyhkytti konsulinna.

— Älkää nyt sekaantuko tähän jokainen. Mitä Svensson itse sanoo. Te toivotte siis minulta tytärtä ja elatusta? kysyi konsuli.

— Tytärtä kyllä, mutta en muuta. Syksyllä minä suoritan keskikoulun kurssin Helsingissä, ja sitten on herra Meriaho luvannut minulle paikan polkupyöräliikkeessään. Sillä me elämme vaatimattomasti Siljon kanssa.

— Ja Siljo tyytyisi sellaiseen elämään?

— Minä olisin onnellinen ilman palvelijaa ja ilman kaikkea ylellisyyttä. Syksyllä pyydän Aliinaa opettamaan minua keittämään ja Alma Kervo on jo kauan neuvonut minua paikkaus- ja parsimistyössä. Minä osaan neuloa vaatteeni itse, imeä tomua pölynimijällä, silittää nenäliinoja ja sytyttää tulta märkiin halkoihin, intoili Siljo.

— Tällaista puhetta minä en ole vielä kuullut tässä talossa. Joku lapsistani luopuu ylellisyydestä, tahtoo tehdä työtä ja sanoo olevansa onnellinen. Se on oikeaa puhetta se! sanoi konsuli.

— Mutta Siljosta ei tule herrasväkeä. Minä kuolen, jos hänen täytyy istua paratiisissa teatterissa, valitteli konsulinna.

— Tyst. Minä sanon nyt, mitä te teette. Svensson suorittaa tutkintonsa ja saa sitten paikan minun liikkeessäni. Minulla on sopiva osasto hänelle, johon minä aikoja sitten olen hakenut hänen tapaistaan henkilöä.

— Mainiota isä, sinä olet enkeli! huusi Siljo hypäten konsulin kaulaan.

Mutta tämä työnsi hänet luotaan sanoen:

— Tyst, tyst. Ellei Svensson suorita tutkintoaan ja ellei hän suoriudu hyvin toimessaan, niin — —

— Silloin me erkanemme ikipäiviksi, minä menen naimisiin Viken inhoittavimman toverin kanssa ja Martti lähtee merille, nauroi Siljo ja syleili vuoroin konsulia ja konsulinnaa, joka sanoi:

— Jallu, Jallu! Mitenkäs käy, jos Svensson täyttää sinun ehtosi?

— Silloin minä siunaan heidät ja sinä saat ommella reikäompelusta tomuliinoihin.

— Sitä sinä et saa tehdä, et missään tapauksessa.

— Minä siunaan kuin siunaankin. Se on viimeinen sanani.

Svensson oli seisonut kuin puusta pudonneena. Vihdoin hän sai sanotuksi:

— Koko elämäni minä olen kiitollinen tästä mahdollisuudesta. Tällaiset ehdot ovat loistavat, enkä ikinä voinut toivoa sellaista. Siljo on monta vuotta ollut minulle saavuttamaton unelma ja nyt minä en oikein voi uskoa onneani.

— Älä siunaa heitä, Jallu, varoitti konsulinna vielä.

— Antaa isän siunata, kun hän kerran on sellaisella päällä. Etkö samaa kyytiä siunaisi minuakin ja kasinon Duttia? pilkkasi Vikke.

— Tyst, hävytön poika, sanoi konsuli.

— No ei sitten, ei väkisin. Ja totta puhuen on Svensson kyllä Siljon arvoinen. Saanko esittää lähempää tuttavuutta? Nimeni on Viktor.

— Kiitoksia, minä olen Martti.

— Tämä on jo liikaa, sanoi Saila. — Minun nimeni on _neiti Karivuori_. Tule, äiti, ennenkuin autoilijamme kutsuu sinua tädiksi.

— Mitä ihmiset sanovat? Mitähän he sanovat? haihatteli konsulinna mennessään Sailan kanssa ulos.

— Siinä on äidin sielun kuva: "Mitä ihmiset sanovat", nauroi Vikke.

— Svensson ei saa vielä kutsuu minua sedäksi, se tulee, perästäpäin. — Nyt on parasta, että Svensson tulee Helsinkiin. Hän saa asua huoneessa, joka on konttorihuoneistoni vieressä. Siellä on rauhallista lukea. Täällä on tilanne hiukan jännitetty, järjesti konsuli.

— Minä koetan ansaita konsulin luottamuksen. En tiedä, kuinka kiittäisin, sopersi Svensson.

— Tyst. Hyvää yötä, ja konsuli puristi Svenssonin kättä.

— Hyvää yötä Martti, sanoi Vikke ja teki samoin.

Svensson pyörähti ympäri ja meni ulos huoneesta.

Hän tunsi ylivoimaista liikutusta. Elämä oli elämisen arvoista, kun taistelu onnen puolesta alkaisi todenteolla.

* * * * *

Seuraavana päivänä pysyttelivät konsulinna ja Saila huoneissaan. Tohtori Reini oli lähtenyt varhain aamulla kokopäivän retkelle saaristoon.

Svensson pani kokoon tavaroitaan, sillä hänen oli määrä lähteä jo iltapäivällä konsulin kanssa Helsinkiin.

Konsuli järjesteli papereitaan, kun Siljo tuli sisään ja sanoi rukoilevasti:

— Minusta on kovaa, että me emme saa olla kirjeenvaihdossa Martin kanssa, rakas isä.

— Tyst, sanoi konsuli.

— Emmekö me saa sanoa hyvästi toisillemme?

— Te ette ole kihloissa, ettekä saa antaa aihetta puheisiin.

— Viisi minuuttia kahden kesken, isä!

— Tyst.

Siljo meni huoneeseensa ikkunan ääreen. Sieltä hän näki puutarhurin rakennukseen ja joskus jonkun, joka liikkui pihalla.

Vähän ajan kuluttua kulki konsuli autovajaan päin. Siljo kuuli avonaisen ikkunan läpi, kuinka hän huusi Svenssonia mukaansa. Täytyi keksiä jokin keino tavata tätä. Ehkä Heli auttaisi? Hän oli tietysti jo aikoja arvannut asian heidän yhteisillä kasvinkeräysmatkoillaan.

Siljo meni hiljalleen kohti vajaa. Kun hän tuli ovelle, kääntyi Svensson äkkiä, tarttui häntä molempiin käsiin ja katseli häntä niin loistavin silmin, että henki salpautui.

Konsuli katseli heitä hetken ja sanoi:

— Minä menen Törmäsen luo kymmeneksi minuutiksi.

Ja nämä kymmenen minuuttia hämärässä vajassa eivät koskaan unohtuneet Siljon ja hänen rakastettunsa elämässä.

Iltapäivällä Svensson lähti. Hän kävi tapaamassa konsulinnaa. Tämä sanoi vain:

— Hyvästi Svensson. Minä toivon, ettei hän suoriudu tutkinnossaan. Hän on hyvä mies, mutta hän ei ole pysynyt lestissään.

— Kun minä saavutan oikean paikkani, niin kyllä minä siinä pysyn. Hyvästi konsulinna, sanoi Svensson ja meni.

Konsuli sanoi vaimolleen hyvästit vain oven raosta.

— Hyvästi, Helma. Rauhoitu sillä aikaa, kun minä olen poissa. Elokuun minä vietän Sankarivuorella. Vikke on luvannut hoitaa auton ja moottorin ja siitä hyvästä minä maksan hänen velkansa. Svenssonista minä vielä teen suuren herran. Se on yhtä mielenkiintoista kuin hoitamattoman maatilan ensiluokkaistaminen. Suutelun sinua, kun palaan — jos sinä olet vähemmän hapan.

— Minä varoitan sinua viimeisen kerran, Jallu. Älä anna siunaustasi sellaiselle, joka käyttää sitä väärin ja tekee sinun tyttäresi onnettomaksi parin tuhannen markan palkalla kuussa.

— Tyst. sanoi konsuli ja sulki oven.

* * * * *

Vaikeinta oli Svenssonin selviytyä Aliinasta. Tämä auttoi häntä kaikin puolin, mutta neuvoi samalla koko ajan.

— Vensson jää nyt hyvästä paikasta, kun on asettanut oman persuunansa niin korkealle, että lankeemus seurasi, niinkuin tuomio seuraa ihmisten tekoja. Eikö hänelle olisi kelvannut osuuskaupan neiti, jolla on rannekello ja näyttelee nuorisoseurassa? Minä jo aloin uskoa, että hän alentuisi riiaamaan Heliä.

— Aliina on nyt väärällä tolalla. Aikaa myöten selviävät asiat. Mitä Heliin tulee, niin hän on paljon saavuttamattomampi kuin Siljo.

— Mitä?

— Kuin Siljo-neiti, tarkoitin. — Helistä ei ole meikäläiselle. Aliina katsoo tuonne ulos. Siellä seisoo Vikke-herra ja aukaisee hänelle portin ja antaa hänen kulkea edellään sen läpi. Ja kuitenkin hän luulee Heliä sisäköksi.

— Kun on kaunis, niin herrat huomaavat.

— Aliina, joka on vanha viisas, tietää, ettei se ole sitä. Nyt minä olenkin valmis. Kiitos Aliina.

Konsulin ja Svenssonin lähdettyä elettiin huvilassa hyvin hiljaisesti. Mutta elämä oli kuitenkin jännitettyä.

Siljo vetäytyi omaisistaan ja liittyi yhä enemmän Heliin. Tälle hän kertoi ilonsa ja huolensa.

Saila oli pureva ja onneton. Hän kävi epätoivoista taistelua tohtorin suosion voittamisesta ja vaani tämän tekoja.

Jännittävintä olivat Helin ja tohtorin välit. Edellinen vältti jälkimmäistä, mutta harmitteli kuitenkin itsekseen, etteivät he voineet seurustella luonnollisesti.

Kerran Heli oli astumassa portaita alas yläkerroksesta, kun tohtori tuli ylöspäin ja sulki hänellä tien sanoen:

— Ettekö tulisi tänä iltana kävelemään näköalavuorelle rantatietä pitkin? Meri on suurenmoinen kuutamossa.

— Voimme ihailla sitä kumpikin tahollamme, sanoi Heli.

— Minä tahtoisin nähdä teidän silmänne ja hiuksenne kuun valossa.

— En voi tulla. Astukaa syrjään, tohtori.

— Ette tahdo, Heli-neiti, sanoi tohtori ja väistyi.

— En näissä oloissa, sanoi Heli ja juoksi alas.