II.

KIRJEITÄ.

Sankarivuorella 6.6.

Salve, Meri!

Maanpakolainen tervehtii sinua meren takaa!

Tämä on ihana pakopaikka, se minun on heti tunnustettava. Koetan nyt kertoa sinulle ensi askeleistani tällä vaarallisella kesäseikkailullani.

Kotoa minä suoriuduin helposti, sillä meidän perheemme jäsenet ovat niin kiinni omissa hommissaan, etteivät he ehdi kiinnittää erikoista huomiota toisiinsa. He luulevat, että minä olen seuraneitinä tai kotiopettajattarena Karivuorilla, joka siis on herrasväkeni sukunimi.

Äiti olisi ompeluttanut minulle tanssihameen, mutta minäpä en tahtonut. Muuten minun sisuni ei ole myöntänyt suurtakaan muutosta ulko-olennossani. Olen ottanut mukaani vain yksinkertaisimmat pukuni. Mutta nykyajan sisäköthän ovat kylläkin hienoja, ja minun pukuni ovat aina olleet halpoja.

Tähän asti olen vain ollut tekemisissä palveluskunnan kanssa. Meidät lähetettiin tänne järjestämään huvilaa kuntoon, ostamaan ruokatavaroita, leipomaan ja pesettämään uutimia y.m.

Keittäjätär, Aliina, on verevä, noin 35-vuotinen megafoni. Hän hankkii apulaiset ja järjestää keittiöasiat. Sitten täällä on neiti Alma Korvo, joka on osittain perheneulojatar, osittain talousneiti. Hänen kanssaan minä järjestelen huoneita, kaappeja ja komeroita.

Huvila on komea, kaksikerroksinen rakennus merenpoukamassa. Etäämpänä näkyy Maarianhamina ja toisella suunnalla aava meri.

Sisustus on aistikas, sen on valinnut eräs taitava arkkitehti. Jossakin kylläkin tapaa jonkin mauttoman taulun tai liinan, jotka luultavasti ovat perheen oman maun mukaisia. Tämän päätän siitä, koska naisten pukuvarasto on räikeä.

Minulla on ullakolla siisti huone, Aliina nukkuu alhaalla ja Alma-neiti sivurakennuksessa. Siellä asuu myöskin puutarhuri, iloinen leski Törmänen, sisarensa Venlan ja neljän lapsensa kanssa. Viimeinen jäsen täällä on tyylikäs autonohjaaja Svensson. En tiedä, onko hänellä etunimeä lainkaan, koska sitä ei käytetä.

Hurmaava puutarha ja sen takana metsä tekevät tämän paikan kerrassaan ihanteelliseksi. Saa nähdä, saanko kalliistikin maksaa tämän ihanuuden! Alku on joka tapauksessa lupaava. Olen jo hääräillyt täällä viikon verran, enkä ole läheskään niin väsynyt kuin muuttomme jälkeen omaan huvilaamme Päijänteellä.

Olen kuvaillut kaikki näin perinpohjin, jotta sinulla olisi näyttämölleasetus selvänä. Tulevaisuus osoittaa, tulenko kokemaan täällä mitään erikoisempaa.

Eilen illalla tuli Aliina puhelemaan huoneeseeni. Kerronpa sinulle keskustelumme, jotta huomaat miten ovelasti osaan esiintyä. — Kuinka kauan sinä olet palvellut, koska sinä jo taidat esiintyä noin hienosti? aloitti Aliina.

— Minä olen palvellut kesillä eräässä Päijänteen varrella olevassa huvilassa ja sitten kaksi vuotta eri laitoksissa Helsingissä.

— Minä olen ollut siivoojana lihantemplauslaitoksella, mutta siellä ei näe oikeata sivistystä. — Oliko se jokin hallituslokaali?

— Enemmän se muistutti lihanleimaamista tai kaasutehdasta, sanoin minä, ajatellen zootomia ja kemian laboratoriota.

— Saas nähdä, mitenkä sinä tulet toimeen, kun herrasväki saapuu? Rouva panee arvoa hienouteen ja herra on äkkipikainen. Täällä tapahtuu aina kommelluksia ja mylleröimisiä. Pysy sinä, Heli, niistä erilläsi!

— Mitä täällä on? kysyin levottomana.

— Jupakoita ja väärinkäsityksiä ja vastarintaa, vastasi Aliina selventävästi.

— Esimerkiksi mitä? tiedustelin edelleen.

— Kuka sen tietää edeltäpäin? Sitten minä vielä varoitan sinua heittämästä lampaan silmiä Venssonniin päin. Se poika tähtää korkealle. Sittenpä nähtään, onnistuuko hän. Tytöt eivät ainakaan pane vastaan, mutta isistä on ohjaaja vain ohjaaja, palakoon sillä silmät päässä kuinka vain lystäävät. Mutta sisäkköön ei se herra alennu.

— Minä en totisesti ole aikonut heittää lampaan silmiä kenenkään puoleen, huomautin vähän harmissani.

— Vensson on sivistynyt mies, vaikka häneltä jäikin koulu kesken. Kaksi luokkaa se taisi käytä oppikouluakin. Hän tietää maailmansodan syyt ja tulliasiat ja senkin, mistä puolueesta resitentti ensi kerralla valitaan.

— Hänpä sitten onkin todella tietorikas mies!

— Ja sitäpaitsi se on ollut monta vuotta autonohjaajana eräässä saksalaisessa paikassa ja oppinut puhumaan saksaa, niin että kieli suhisee kuin herroilla. Ja yöllä sillä on pyjaassipuku yllä ja se puhistaa kynsiään yhtämittaa ja antaa naisten mennä ovesta edellä, paitsi alempiarvoisten.

— Hänellähän tuntuu siis olevan täydellisesti herrasmiehen tavat, sanoin minä.

— Minä vain varotan, ettei meikäläisten passaa edes vilkuillakaan sinnepäin.

— Kiitos vain, Aliina, varoituksesta. Minä koetan hillitä itseäni.

Eikö tämä ole naurettavaa, Meri? Sitten Aliina alkoi tarkastella huonettani ja keksi ensimmäiseksi sinun ja Iitan ja Tuovin ja Eilan valokuvat. Oman perheeni kuva oli pöytälaatikossa.

— Onkos nämä sinun entisiä palvelustovereitasi?

— Tavallaan. Me olemme olleet samassa orjuudessa, ratkaisseet samoja tehtäviä ja iloinneet yhdessä työmme hedelmistä, vastasin minä kaksimielisesti.

— Jaa-a, kyllä ne Helsingin sisäköt tosiaankin ovat hienoa väkeä. Keittäjättäriksi ei noista kuitenkaan olisi yhdestäkään. Mutta entäs mitä nämä heinät tässä ovat? kysyi Aliina, jonka uteliaisuus heräsi huomatessaan minun sarani ja kaislani, joita juuri olin aikonut panna kasvipaperille.

— Niillä on ihan erikoinen tarkoituksensa, vastasin minä hämilläni.

— Ai, kyllä minä tunnen nuorien tyttöjen metkut! Kuka sinulle on opettanut taikoja?

— Mummo minua neuvoi jo pienenä, vastasin päästäkseni pulasta.

— Älä! Sano minullekin, miten näitä yrttejä on käytettävä? Minä autan sinua sitten, kun sinä sekaannut herrasväen mellastuksiin, pyysi Aliina innokkaasti.

— Kuinkas minä sellaisiin sekaantuisin?

— Kyllä minä tämän talon tavat tunnen. Jos pijät yhtä yhen kanssa, niin jouvut selkkauksiin toisen kanssa. Saat nähtä vaan!

Minä aloin hermostua Aliinan viittauksista, mutta en sentään tahtonut udella enempää.

— No, tässä on rakkausyrtti, joka vaikuttaa kahvissa. Tämä saattaa näpistelyt julki, kun sitä vain siroittaa kynnykselle. Ja tämä ahvenheinä taas parantaa hammaskivun, kun sitä tukitaan koloon.

Minä huvitin Aliinaa pitkän aikaa, samalla järjestellen kasvejani.

— Mitenkäs se rakkaus kohistuu oikeaan paikkaan? uteli Aliina.

— Ken vain pitää tätä yrttiä yhden yön päänsä alla, hän saa syttymään rakkauden suuren liekin.

— Missä sinun kesähattusi on? kysyi Aliina äkkiä.

— Tuossahan se on hyllyllä. — Mutta mitä ihmettä sille on tehty? Kuka on käyttänyt tätä muotikaupassa?

Minun yksinkertaiseen, aistikkaaseen hattuuni oli kiinnitetty iso töyhtö punaisia ja keltaisia kukanhirviöitä. Arvaat, minkälainen väriepäsointu siitä syntyi! Muistathan uuden, sinisen hattuni?

Aliina hymyili leveästi ja vastasi teeskennellen vaatimattomuutta:

— Minähän sitä vähän koristelin. Ethän sinä, Heli parka, voi esiintyä tuollaisessa hatussa herrasväki Karivuoren sisäkkönä. Minä sain nuo kukat Saila-neitiltä enkä minä tarvitse niitä. Minulla on jo kolmenlaisia kukkia hatussani.

En raatsinut tärvellä Aliinan iloa. Päätin vain, että kukille oli tapahtuva haaveri jollakin luonnollisella tavalla.

Saman päivän iltana istuin pienellä kuistilla katsellen kimaltelevaa merta. Olin taas luonnollinen Heli Sarkamaa. Merkillistä, kuinka kaikkien puheet tuntuivat lapsellisilta, vaikka he olivat minua paljon vanhempia. Alma-neidinkin haaveelliset huomautukset erinäisistä ilmiöistä olivat höpsähtäviä ja Törmäsen sukkeluudet eivät kohonneet edes pikku veljieni vitsien tasolle. Ja kuitenkin he kaikki ovat kokeneita ihmisiä. Me emme sentään luultavasti ole yhtään heitä viisaampia — olemme vain toisenlaisia.

Olen kirjoittanut näin seikkaperäisesti tänne tulostani. Osannetkin nyt kuvitella näyttämöllepanon, jos tästä niin, syntyisi romaani. Herrasväki puuttuu vielä, mutta heidän lähempi elämänsä mahtaa jäädä sisäkölle varsin vieraaksi.

Sinä olet ainoa, jolle voin kirjoittaa näin avoimesti. Tietysti minä kotiin palattuani kerron kaikki seikkailuni omaisilleni. Nyt minä säästän heidät levottomuudella. Odotan kirjettä sinulla.

Heli.

Sankarivuoren vanki.

Kosolassa kesäkuun 7. p:nä

Kallis seikkailijatar!

Sinun kirjeesi oli aivan kuin rakkausromaanin alkuluku. Tarkoitan, että sinulle tapahtuu vielä jotakin jännittävää. Oletko varma siitä, ettei Svensson ole Valentine, jota luullaan kuolleeksi, mutta joka väsyneenä naisten ihailuun oleskelee nyt siellä valepuvussa. Tai ehkä hän on kirjailija Sillanpää, joka tutkii palvelijoitten sielunelämää? Pelkäänpä, että sinä pian paljastut. Sinun kätesi ovat tavattoman jalopiirteiset ja nilkkasi vallan toista tyyliä kuin mitä asemallesi sopii.

Minä olen taas Kosolassamme ja nautin nykyisestä vuodenajasta. Kuten tiedät, lähden heinäkuussa äidin kanssa kylpemään. Hän tahtoo laihtua ja minä pääsen mukaan kaupanpäälliseksi. Ikävä vain, ellei äiti halua Maarianhaminaan. Voisimme silloin tavata salassa. Mutta äiti tahtoo sisämaahan, koska siellä on lempeämpi ilmasto, kuten hän sanoo. Minä luulen, että siihen on aivan toinen syy. Muistatko tohtori Bentiä, joka on ollut usein meillä. Hän on nyt kylpylän lääkäri K:lassa, jonne me nyt lähdemme. Olen sanonut äidille, että Bentin ääni ei ole miehen ääni. Hän määkyy kuin pässi ja on muutenkin pässin näköinen. Ainakin mitä tulee hänen kasvojensa ilmeisiin. Mutta äiti puolestaan väittää, että Bent on harvinaisen nerokas mies ja että hän näkyy kiintyneen minuun. Ehkäpä se juuri on todistus nerokkuudesta. Rikas hän on ja peräisin hienosta perheestä. Mutta hänellä on tylsä, opettavainen sävy puheessaan ja sellainen ei hurmaa.

Ennenkuin muutimme maalle, teimme koko joukko entisiä tovereita huvimatkan Seurasaareen. Ilkka Pasolla oli lomaa sotaväestä ja hän soitti Osmolle, Kaille ja Taunolle. Ilta, Terttu, Eila, Sylva ja minä täydensimme seuran. Tauno selitti, että sinä olet opettajattarena Ahvenanmaalla. Me istuimme rantakivillä ja olimme lapsellisia ja nerokkaita.

Kun sitten seuraava laiva saapui kaupungista, koimme yllätyksen. Hieno, pitkä herrasmies hyppäsi yläpuolella olevalta kivilohkareelta melkein Osmon niskaan. Ajattele, se oli Onni Joki, joka juuri äskettäin on palannut Englannista. Hän oli saanut kuulla äidiltäsi, että me olimme täällä.

— Minä soitin heti Taunolle, sillä olenhan ollut jo pari vuolta vailla suomalaisten ystävieni virkistävää seuraa. Ja sitten minä lähdin heti teidän jäljillenne, kertoi Onni syleillen poikia ja Eilaa. Meitä muita hän vain kätteli ja hymyili suomalais-englantilaista hymyä.

— Vie sika Saksaan — aloitti Eila. — Toisinsanoen: sinä olit jo ennenkin ulkomaalainen sekä sielultasi että ruumiiltasi ja nyt sinä olet saanut lisää eräitä entistä tyylikkäämpiä liikkeitä. Tarkoitan kävelykeppisi heilahtelua ja suupielesi laskeutumisia kaakkoon päin.

— Olen ihastunut kuullessani taas Eilan ikitenhoavaa puhetta. Tekin olette kaikki saaneet pienen, uuden vivahduksen olentoonne, selitti Onni.

Meillä oli todellakin hauskaa. Onni kertoi oleskelustaan jonkinlaisessa kauppakoulun tapaisessa opistossa ja kyseli Helsingin tapahtumia. Juttelumme oli juuri hauskimmillaan, kun samassa kaksi herraa lähestyi meitä tietä pitkin.

He pysähtyivät lähellemme ja Eila viittasi heidät luoksemme lausuen tervehdittyään ensin heitä:

— Herr Schuster ist, herr Neumann ist. Sanokaa tytöt päivää! Meine Kameraden. Tervehtikää pojat! Bitte hier Steine sitzen. He ovat hauskoja poikia, vaikka isä ei anna minun seurustella heidän kanssaan sen jälkeen kuin he rakastuivat minuun. Alle sprechen deutsch. Puhu nyt, Onni, sinussahan on ulkomaalaista gentlemannia. Schuster on käynyt Lontoossa ja on viisaampi, mutta Neumann on kauniimpi.

Me puhuimme sitten saksaa, miten kukin parhaiten taisi ja harmittelimme äskeisen tunnelman pilaantumista.

Saksalaiset hoitivat pääasiallisesti seurustelua syöden suurimman osan eväsleivoksistamme ja naljaillen Eilan kanssa. He olivat molemmat pieniä ja laihoja, luultavasti juutalaissekoitusta.

— Schuster saa valokuvata meidät. Ilta, varo paistamasta särkiä Neumannin kanssa! Sinä olet jo vienyt monta poikaa minulta, virkkoi Eila.

— Älä ole hupsu, Eila! He voivat ymmärtää jotakin puheestamme — ainakin omat nimensä, huomautti Ilta, ryhtyen haastelemaan Schusterin kanssa.

— Älä luule, Ilta, että kumpikaan heistä on vapaa. Minä en ole vielä valinnut ja sillä aikaa on parasta antaa heidän olla rauhassa, jatkoi Eila.

— Nyt me lähdemme kotiin! Tämä matka on joka tapauksessa piloilla, sanoi Sylva.

Toiset olivat samaa miellä, ja niin me lähdimme rantaan päin.

Laivalla tytöt alkoivat puhella innokkaasti saksalaisten kanssa. He tahtoivat tehdä kiusaa Eilalle, joka oli tärvellyt huvimatkamme.

Onni istuutui minun viereeni, alkaen kysellä muista tovereista.

— Olen kuullut, että Heli on Ahvenanmaalla. Minä tapaisin häntä mielelläni — etkö sinä lähtisi pienelle merimatkalle sinnepäin? kysyi hän.

— En minä nyt voi lähteä. Minä muutan pian Kosolaan ja sitten lähden äidin kanssa kylpemään, vastasin hieman pelästyen.

— Siinä tapauksessa lähden sinne yksinäni, virkkoi Onni päättäväisesti.

— Älä ihmeessä! Heli ei ole yhdessä paikassa kymmentä minuuttia ja sitäpaitsi sinä et tuntisi häntä eikä olisi sopivaakaan ja kaiken lisäksi hän voi olla sairas. Hänellä ei ole aikaakaan, estelin minä sekavasti.

— Tuohan kuulostaa merkilliseltä! Sinä tahdot estää minua tapaamasta Heliä. Kuule — onko hän —?

— Ei, ei hän ole kihloissa, mutta hän on nyt aivan toisella tavalla saavuttamattomissa.

— En minä tarkoittanut mitään sellaista, huomautti Onni punastuen.

Hän oli tarkoittanut juuri sitä.

— Onko Heli sitten vanki tai leprataudissa tai karkumatkalla?

— Eikö mitä! Syksyllä ehdit tavata hänet. Nyt on laiva rannassa.

Me hyvästelimme nopeasti.

— Kiitos, Eila, tästä retkestä! Oli hyvin hauskaa tavata entisiä luokkatovereita, virkkoi Tauno!

— Schuster ja Neumann ovat paljon hauskempia kuin te, jotka olette murjottaneet sanattomina, paitsi Osmo, joka on ollut irooninen ja lisäksi luultavasti loukannut ulkomaalaisten vieraillemme tunteita. Ja te pojat olette puhuneet vain keskenänne, arvosteli Eila.

— Kuka heidät on kutsunut vieraaksemme? kysyi Tauno.

— Ensinnäkin he ovat Suomen vieraita ja me olemme kiitollisuuden velassa Bressaborg-liikkeelle, joka varustaa meidät erinomaisilla polkupyörillä. Sitäpaitsi minä pyysin heidät seuraamme, ja koska minä kuuluin teihin, niin he siis olivat teidänkin vieraitanne.

Tauno olisi vastannut jotakin, mikä ehkä olisi loukannut Eilan tunteita, mutta onneksi saksalaiset keskeyttivät keskustelun, tarjoutuen saattamaan Eilaa kotiin.

Erosimme sitten eri suunnille. Onni saattoi minut kotiin. Hän on tullut entistään viisaammaksi, mutta siitä huolimatta myöskin hauskaksi. Erottuamme minä olin aika levoton, sillä vaikka hän ei puhunut sanaakaan sinusta, arvasin, että hän aikoo kysyä Taunolta osoitettasi.

Pari päivää myöhemmin samassa Kosolassa.

Kirjeeni keskeytyi, sillä saimme vieraita. Hämmästyin aika lailla nähdessäni Eilan äidin tulevan tietä pilkin laivasillalla. Äiti on tavannut hänet jossakin Martta-naisliitoneläinsuojelusseurassa, mutta vanhemmat eivät silti seurustele keskenään.

Me joimme kahvia lehtimajassa ja rouva Meriaho puhui melkein kuin Eila. Muutenkin he ovat samantapaisia. Lihavia, pyöreäsilmäisiä, kuoppaposkisia tylleröitä. Minä olen usein ajatellut, minkähän tähden Eila ei kehity täysikasvuiseksi aivojensa puolesta. Mutta nyt minä huomasin, että hänen äitinsä on melkein yhtä lapsellinen. Ja tarkemmin harkittuna ei syvällinen henki sopisikaan heidän kissanpoikamaiseen tyyliinsä.

Kerronpa sinulle nyt keskustelumme, sillä se liikuttaa meitä sangen paljon.

Puheltuaan noin puolisen tuntia kahvin ääressä virkkoi rouva Meriaho:

— Rouva Haavisto varmaankin on kuolla uteliaisuudesta tämän minun odottamattoman vierailuni johdosta. Sillä vaikka tytöt ovatkin ystävyksiä keskenään, ei siinä olisi kylliksi riittävää syytä minulle rynnätä tänne teidän kauniiseen kotiinne. Myöskin meillä on nyt hieno koti, jonka Meri onkin nähnyt. Kaikki vanhat romut on myyty pois, sillä Alpertilla on nykyisin oikein suuret tulot. Ette voi arvata, kuinka äkkiä ne ovat kasvaneet. Ne nousevat jo satoihin tuhansiin, mutta summaa en sentään ilmaise. Se ei olisi hienotunteista. Ja Eila on meidän ainoa lapsemme lukuunottamatta kahta poikaa, ja Alpert tahtoo hänen avullaan päästä tekemisiin korkeampien piirien, etenkin liikemaailman huippujen kanssa. Nyt he kaikeksi onnettomuudeksi ovat arvanneet, että Alpert on varakas, vaikka me koetammekin aina peitellä sitä, ja sitäpaitsi Eila on kaunis ja nerokas. Hänen ihonsakin on kuin valkoista lanellia.

— Kutka ovat arvanneet? kysyi äiti, joka suu auki kuunteli tuota sanaryöppyä.

Minä puolestani arvasin, mitä oli tulossa.

— Saksalaiset ovat arvanneet. Ja he ovat aina valmiit lyömään allensa muitten maitten parhaimmat tuotteet, sanoo Alpert. Olisipa kyseessä edes Bressaborgin oma poika, niin me ehkä ajattelisimme asiaa. Mutta tavallinen, liukas kauppamatkustaja! Ja rouva Meriaho huitaisi kädellään torjuvasti.

Minua nauratti vallan kamalasti, mutta äiti oli aivan ymmällä.

— Onko joku kauppamatkustaja ihastunut Eilaan? tiedusteli hän.

— Onpa kyllä, ja vielä oikein parikaupalla. He ovat eräs Schuster ja eräs Neumann. Alpert kutsui heidät meille illallisille polkupyörärenkaitten tähden. Mutta nämätkös, ketut, alkoivat flörtata Eilaa saksalaiseen malliin. Ja mitäs tämä hupsu muuta kuin ihastui suin päin.

— Schusteriinko vai Neumanniin? kysyi äiti jälleen.

— Mene, tiedä! Keskiviikkona Neumann ja perjantaiaamuna Schuster! He ovat toinen toistaan ovelampia.

Nyt täytyi jo äidinkin nauraa.

— Herra Meriaho ei siis hyväksy näitä kosijoita?

— Alpert on päässyt heidän metkujensa perille ja siksi on nyt tuli irti. Hän määräsi, että Eila on lähetettävä Suomen rajojen ulkopuolelle. Mutta ei missään tapauksessa Saksaan. Minä puolestani olen ajatellut Ahvenanmaata. Siellä Eila voisi kylpeä ja laihtua. Ei siltä, että laihat naiset olisivat kauniita, mutta sehän on nyt kerta kaikkiaan muodissa.

— Eihän Ahvenanmaa ole Suomen ulkopuolella, huomautin minä.

— Onhan tässä edes meri välillä. Minä kuulin, että rouva Haavisto ja Meri lähtevät kylpemään. Ettekö te hyväntahtoisesti ottaisi Eilaa sivistyneitten siipienne suojaan? Tämä on minun asiani — ja rouva Meriaho laski molemmat kymmensormuksiset kätensä äidin käsivarrelle.

— Me olemme aikoneet mennä sisämaahan.

— Minä voisin hankkia teille hyvän asunnonkin Maarianhaminassa, nim. sisareni yläkerroksessa. Sen vuokralle antaminen on heillä tulolähteenä, kuten huoneiden vuokraus yleensä kaikilla maarianhaminalaisilla.

— Mutta me tahdomme sijoittua tuttavamme, tohtori Bentin hoitoon, sanoi äiti, välittämättä minun vastarinnastani.

— Tohtori Bent on lähtenyt ulkomaille. Hän sai stipendin. Kuulin sen viime ompeluseurassa, väitti rouva Meriaho.

Minä huudahdin ilosta ja aloin rukoilla äitiä lähtemään Maarianhaminaan.

Lopputulos oli se, että äiti lupasi muuttaa suunnitelmansa siinä tapauksessa, jos Bent tosiaankin on lähtenyt ulkomaille. Kunpa hän nyt vain olisi!

Rouva Meriaho lupasi hankkia Eilalle sellaiset puvut, jotta me oikein ällistyisimme. Ja se onkin luultavaa. Sitten hän pyysi meitä suosimaan itsenäisiä liikemiehiä ja hallituksen jäseniä ja varomaan onnenonkijoita.

Äiti tuli hänen lähdettyään hiukan katumatuulelle. Minä sain hänet kuitenkin kiintymään tehtäväänsä ruveta kasvattamaan Eilasta hienoa naista.

Älä ole levoton, Heli, siitä että minä ilmiantaisin sinut! Tulemme sinne heinä- ja elokuuksi emmekä me tunne sinun isäntäväkeäsi lainkaan. Tapaamme toisemme joskus aivan salassa jossakin salakuljettajien rotkossa. Jos Onni ilmestyy näyttämölle, niin minä sanon hänelle, että sinä esiinnyt valepuvussa ottaaksesi selkoa erään perheen salatusta rikoksesta.

Kirjoita pian herrasväkesi ulkonaisesta ja sisäisestä tilasta!

Meri.

Sankarivuorella 12.6.

Hei, Meri!

Vaikka pelästyinkin teidän tuloanne tänne, en kuitenkaan voinut olla iloitsematta mahdollisesta tapaamisestamme. Minun on pakko välttää Maarianhaminaa. Siellä näkyy olevan paljon vaaroja. Saatpa kuulla!

Sunnuntaina lepäsimme. Aliina oli kattanut aamiaisen pienelle keittiön kuistille. Seura oli iloinen, paitsi Alma-neiti, joka aina on haikea. Me katselimme merellä liikkuvia valkopurjeita ja söimme hienosti kuin herrasväki. Aliina teki useampia kompastuksia, mutta Svensson oli suurenmoinen. Hän tarjosi ensin Alma-neidille, otti sitten itse ja sitten vasta antoi meille.

Me sinuttelemme toisiamme, paitsi Alma-neitiä, jota meidän ei sovi sinutella.

Aamupäivällä kävelin läheiselle vuorelle, josta on vielä laajempi näköala merelle kuin täältä. Alma-neiti oli mukanani, uskoen minulle puolittaisia tunnustuksia.

— Tässä perheessä on hienotunteisen ihmisen vaikea elää. Mutta minä olen kahlehdittu Karivuoren perheeseen siteillä, joita elämä ei voi katkaista. Minun onneni on tahrattu ja minun täyttymäisillään oleva kohtaloni murskautui toisten elämän jalkoihin, kertoi hän minulle.

Minä kysyin, oliko hänellä ehkä jokin parantumaton tauti.

— Juuri sitä se on, mutta ei se tauti ole ruumiillista laatua, vastasi hän.

Minä en kysynyt enempää. Luultavasti hän on aika-ajoittain mielipuoli.

Mutta kotimatkalla hän virkkoi:

— Mikään muu ei merkitse rahtuakaan — paitsi rakkaus.

Silloin huomasin, että hänellä raukallakin oli se salainen tauti, joka vaivaa kaikkia ikäneitoja. Kyllä kait se vielä puhkeaa esiin!

Iltapäivällä Svensson tarjoutui viemään meitä Maarianhaminaa katselemaan. Hänellä kuuluu olevan lupa vapaasti käyttää autoa ja moottorivenettä silloin, kun ei herrasväki ole kotona. Me ihastuimme suuresti, etenkin kun oli ensimmäinen lämmin päivä tänne tulomme jälkeen. Merellä oli kuitenkin kylmä, joten me varustimme mukaan takkeja ja huopia.

Puutarhuri Törmänen liittyi seuraamme. Kulkiessani rantaan kuulin puutarhurin rakennuksesta kiivasta sananvaihtoa.

— Kuka vähämielinen on pannut minun kahviini heiniä? kysyi Törmänen yskien ja sylkien.

— Täällä ei ole ollut kukaan muu kuin Aliina ja minä. Se on varmaan vain kahvinporoa, kuului Venla vastaavan.

— Vai kahvinporoa! Heli tulee katsomaan! huusi Törmänen nähdessään minut.

Tyhjän kupin pohjalla oli korsi, jossa oli heinäntöyhtö. Se oli nähtävästi osa junkuksen varresta.

— Aliina pisti jotakin kuppiin, sanoi samassa pikku Elli, jota ei kukaan ollut huomannut.

— Turhaa puhetta, virkkoi Venla. — Joutukaa nyt rantaan. Svensson huutaa.

Vasta kun moottori halkaisi laineita, selveni asia minulle.

Näin kuinka Aliina kutkutteli Törmäsen niskaa liinansa ripsuilla ja vetäytyi tuhdolla häntä yhä lähemmäs. Silloin tulin ajatelleeksi, että hän luultavasti oli pistänyt tuon junkuksenkin Törmäsen kahviin. Hän oli ottanut sen kokoelmastani, muistaen minun hullutteluani rakkausyrtistä.

Minä nautin ihanasta matkasta. Toiset haastelivat sivuuttamistamme huviloista.

— Tuossa asuvat Röönperit. Heillä eivät palvelijat pysy koskaan kuukautta kauemmin, sillä rouva on kovin saita ja herra äkäinen. — Tuolla näkyy Vorsteenin laivasilta. Siellä saa sisäkkö 400 markkaa kuussa sen vuoksi, kun vanha rouva on niin konstikas. Ja tuossa vieressä on kahen perheen huvila. Siellä riitelevät rouvat ja palvelijat pyykkipäivistä ja uimavuoroista.

Aliina jatkoi selityksiään yhteen menoon. Sillä aikaa minä keksin Törmäsen käryävän piipun tuhdolla. Minä panin varovasti hattuni siten, että kukat tulivat aivan hehkun päälle ja pälyilin sitten, ettei hattu vain palaisi väärästä paikasta.

— Mikä täällä palaa? huudahti Törmänen äkkiä ja nähtyään minun hattuni käryävän hän kastoi kukat mereen niin taitavasti, ettei hattu kastunut lainkaan.

Minun oli sitten pakko ratkoa pois tärveltynyt kukkakauhistus hatustani. Mutta siitäkös Aliina suuttui aivan tosissaan. Hän nimitti minua kiittämättömäksi höperöksi. Törmänenkin sai osansa eikä Aliina lauhtunut, ennenkuin tämä nipisti häntä leuasta sanoen:

— Mitäs tämä kyökkiruusu nyt niin näyttää okaitaan? Eihän tässä kukaan ole tahallaan tehnyt vahinkoa. Tui, tui pikku poropata!

Minua nauratti, mutta hillitsin itseni ja katsoin muualle. Toisistakaan ei kukaan nauranut. Svensson vain alkoi laulaa tunteellista saaristolaislaulua.

Rannalla kuitenkin syntyi heti erimielisyyksiä. Alma-neiti tahtoi mennä käymään tuttaviensa luona. Aliina ja Törmänen taas halusivat elokuviin ja Svensson erosi seurasta lakkiaan nostaen ja sanoen:

— Tapaamme kello 10 moottoriveneen luona. Hauskaa iltaa, ystävät!

Hajaannuimme siis kukin tahollemme ja minä olinkin iloinen saadessani yksinäni samoilla pienen kaupungin kaduilla.

Ajattelin juuri, kuinka suloista on kuljeskella tuntemattomana vieraassa ympäristössä, kun äkkiä kuulin äänen:

— Heli Sarkamaa, seis!

Ensi ajatukseni oli juosta pakoon, mutta huomasin sen kohta mahdottomaksi. Toiselta puolella katua tuli minua vastaan kaksi hienoa naista.

Edessäni olivat Tuovi Havas ja rouva Kuusijuuri.

— Terve, Heli! Sinä olet kerrassaan siunattu ihminen, kun nyt osut tielleni. Kahteen vuoteen en ole tavannut ketään tovereitani ja siksi jo olenkin lakastumaisillani kuin kukkanen, joka kasvaa höystämättömässä maassa, virkkoi Tuovi.

— Minusta sinä kukoistat kuin päivälilja, vaikka oletkin ollut ilman toverien höystävää seuraa, vastasin minä.

— Mutta minun hengeltäni puuttuvat jotkin tärkeät ravintoainekset, kuten munanvalkuaisaine tai hiilihydraatti — —

— Tai suolat, jatkoin minä.

— Tulkaa nyt kasinolle, minä tarjoan teille teetä! Siellä voitte sitten rauhassa puhella, kehoitti rouva Kuusijuuri.

Minä epäröin, sillä vaara saattoi piillä joka oven takana.

— Minä olen täällä vain keräämässä kukkia eikä pukuni ole sellainen, että minun sopisi esiintyä kylpyvieraiden parissa.

— Sinä olet aina aistikkaan näköinen, sanoi Tuovi, joka itse loisti tyylikkäässä, ulkomaalaisessa asussa.

— Omasta mielestäni olen tavallisen sisäkön näköinen, vastasin minä koetellakseni heitä.

— Vaikka jonkun miljonäärin sisäkkö pukeutuisi vieläkin hienommin kuin sinä, niin ainoastaan aasi voisi pitää sinua sisäkkönä. Sinun sielusi loistaa kasvoistasi ja se tuoksuu kasvitieteelle, kemialle ja yliopistokulttuurille, selitti Tuovi ja veti minut mukanaan.

Karivuorella ei ainakaan kukaan ollut tuntenut noita tuoksuja.

Me istuuduimme meriverannalle ja minä nautin sanomattomasti. Soittokunta soitti ja kylpyvieraat, joita vielä oli hyvin vähän, istuivat hiljaa puhellen vuokkojen koristamien pöytien ääressä.

Rouva Kuusijuuri oli erittäin suopea. Hän suojelee innokkaasti Tuovia, joka vähitellen alkaa menestyä laulajattarena.

Koko Kuusijuuren perhe oli täällä. He olivat vuokranneet erään kaupungin laidassa olevan hauskannäköisen huvilan ja Tuovi aikoi viettää osan kesästä heidän luonaan. Pankinjohtaja vietti kuitenkin suurimman osan ajastaan Helsingissä.

Tuovi aikoo antaa laulajaiset sekä täällä että muutamissa muissakin maaseutukaupungeissa. Sitten hän taas lähtee ulkomaille, antaakseen kevätpuolella konsertin Helsingissä.

— Sinä mahdat laulaa ihanasti nyt, kun olet oppinut niin paljon lisää! Minusta sinä olit valmis jo ennen ulkomaille lähtöäsi, sanoin minä.

— Omasta mielestäni olinkin silloin valmiimpi kuin nyt. Onneksi sain hurmaavan opettajan. Hän on ivallinen Mefisto, joka on rääkännyt ja sättinyt minua korkeasta tuntimaksusta. Joskus hän kohottaa minut ylimpään taivaaseen myöntäessään, että minulla alkaa olla hiukan aavistusta tekniikasta.

— Mutta mitä hän sanoo äänestäsi?

— Hän ei ole koskaan sanonut siitä mitään, paitsi viime helmikuun neljäntenä päivänä kuuden ja seitsemän välillä illalla. Hän oli koko illan ollut erikoisen koleerinen. Kaikki oli hullusti ja minua hän kohteli huonommin kuin häijy äitipuoli lasta isän poissaollessa. Silloin minä sanoin: "Hyvästi, hyvä herra! Huomenna lähetän maksunne ja sitten minä lähden Suomeen kansakoulunopettajattareksi." Olisitpa nähnyt hänen ilmeensä! Hän syleili minua ja kutsui itseään vanhaksi mölyapinaksi. Minulla oli suloisin ja suurin ääni Saksassa, Italiassa ja kaikissa ententemaissa. Lähdin kotiin hyvin onnellisena, ja vaikkei hän koskaan enää kehuisikaan ääntäni, niin ainakin sen hetken minä muistan kuolemaani asti, kertoi Tuovi loistavin katsein.

— Mutta mehän aina kehuimme sinun ihanaa lauluasi!

— Tuo opettajani on ainoa, joka kykenee lausumaan totuuden. Kuukausimääriä hän opettaa minua vain hengittämään ja välistä hän ei päästä minua askeltakaan eteenpäin. Mutta hän on avannut minulle uuden elämiin. Hän on totisesti luomakunnan kruunu.

— Ethän vain ole rakastunut häneen? kysyi rouva Kuusijuuri pelästyneenä.

— Hän ei ole mikään sopiva maallisen rakkauden esine. Hän on siinä viidenkymmenen ja sadanvuoden välillä. Pieni, pyöreä ja punaviiksinen lyllerö, joka sisältää jalon ja loistavan hengen.

— Punaviiksinen? Tarkoitat kai punasilmäripsinen? minä huomautin.

— Juuri, punaviiksinen! Mutta sen unohtaa kuullessaan hänen lietsovan innostusta taiteeseen. Silloin masennus haihtuu ja minä uskon voivani kohota yhä lähemmäksi päämäärääni. Valmiiksi ei kukaan tule koskaan.

— Onneksi maisterinarvo ei ole yhtä saavuttamaton. Jos minä aina vain tulisin yhä maisterimaisemmaksi, mutta en koskaan maisteriksi, niin jättäisin lukuni heti paikalla.

— Minä tahdon tavoitella ikuista kauneutta haluamatta koskaan pysähtyä. Katso, kuinka kaunis tuo merikin on juuri siksi, ettei sillä näy rajaa. Sen arvo vähentyy siitä, että sillä todellisuudessa on rajansa jossakin kaukana.

— Rajatonta merta en ainakaan minä tahtoisi purjehtia. Runsaimmatkin eväät loppuisivat kerran sellaisella matkalla, huomautti rouva Kuusijuuri.

— Minunkin evääni loppuvat kerran, mutta silloin minä jo lopun itsekin, sanoi Tuovi.

— Kas, tuollahan astelee meidän entinen autonkuljettajamme Svensson. Minulla on vähän asiaa hänelle. Svensson, Svensson! huusi rouva Kuusijuuri heiluttaen lautasliinaa.

Kauhukseni näin Svenssonin meidän ja meren välillä. Hän kääntyi heti meihin päin. Minä pohdin hätäisesti pelastusmahdollisuutta. Menisinkö tuon kauempana olevan pöydän luo ja kääntäisin selkäni tännepäin tai ripustaisinko lautasliinan kasvoilleni? Tunsin melkein voittamatonta halua ryömiä pöydän alle.

En kuitenkaan tehnyt mitään. Varmaan tuntui Lotin vaimosta hänen jäykistyessään suolapatsaaksi samanlaiselta kuin minusta nyt.

Ja tuho lähestyi minua Svenssonin hahmossa.

— Päivää, Svensson! Minä olen kuullut, että hänellä on ohjaajan virka täällä päin. Eikö hän tahtoisi tulla takaisin meille? kysyi rouva Kuusijuuri.

— Minä olen tyytyväinen nykyiseen paikkaani, vastasi Svensson.

Samalla hän hätkähti ja tuijotti minuun. Minä käännyin hitaasti Tuoviin päin ja tarjosin hänelle leivoksia.

— Minulla on nyt aivan kelvoton autonohjaaja. Hän ajaa koirien, lehmien, hevosten ja käytävien päälle. Minä annan Svenssonille hienon puvun ja paremman palkan kuin mitä teillä on nykyisin, jatkoi rouva Kuusijuuri.

— Palkka on minulle yhdentekevä, rouva pankinjohtajatar, virkahti Svensson ylpeästi.

— Millä Svenssonin nykyinen herrasväki korvaa rahapalkan — jos saa kysyä, tiedusti rouva Kuusijuuri pistävästi.

Svensson vaikeni ja työnsi kiharansa hattunsa alle, niin että hänen otsansa loisti valkeana muuten ruskeita kasvoja vasten.

— No, hyvästi sitten Svensson, sanoi rouva Kuusijuuri.

— Eikö He — —, aloitti Svensson, katsoen minuun, mutta oikaisi sanansa, kun minä katsoin häntä tiukkaan silmiin.

— Ehkä neiti Sarkamaa suvaitsee jo tulla rantaan. Meidän on pakko lähteä pian, sillä alkaa jo tulla myöhä.

— Vai Svensson onkin tuonut sinut tänne, Heli! Kenen luona sinä asut? Sinun täytyy tulla pian meille Tuovia tapaamaan. Tässä on osoitteemme! Ja rouva Kuusijuuri ojensi minulle kortin.

— Kiitoksia kutsusta! Hyvästi Tuovi. Vahinko, etten voi kutsua sinua vierailulle pieneen ullakkohuoneeseeni. Sinne on monta estettä. Tapaamme kuitenkin pian.

Minä kiiruhdin nopeasti ulos Tuovin huutaessa jälkeeni:

— Muista tulla jo huomenna!

Me astelimme sitten Svenssonin kanssa puhumatta keskenämme sanaakaan. Otaksuin, että hän oli harmissaan.

Veneen luo tultuamme olivat muut jo siellä.

— Venssonnilla ja Helillä taisi olla träffi? lausui Aliina hyväntahtoisella äänellä.

— Minulla oli vain kunnia noutaa neiti Sarkamaa hänen ylhäisten tuttaviensa parista, sanoi Svensson, pannen moottorin käyntiin.

— Onko sinulla jo tuttavia täällä? Täällä huviloissa palvelee paljon helsinkiläisiä, virkkoi Alma-neiti.

— Kasinolla myöskin, lisäsi Svensson totisena.

— Ravintolatyttöjen seura ei sovi Helille, lausui Alma-neiti.

— Voivat nekin olla jalojakin ihmisiä! Tämä Törmäs-veitikka vei minut oikein hienoihin eläviin. Siellä näyteltiin, kuinka tanssiravintolan tarjoilijaneiti käyttäytyy hienommin ja sielukkaammin kuin enklantilainen laaty, joka antaa tunteille halpamaisen vallan ja saattaa sillä väärinkäsitystä loortin ja koko metsästysseuran ja satojen ajokoirien kesken. Ja hevosten, jotka laukkasivat aitojen ja talonpoikien yli. Mutta se hotellineiti, jolla oli niin ruma nimi kuin Pylliisi, mutta kaunis espireetti hatussa, näytti aatelistonhenken sivistystä uhratessaan loortin. Hän polvistui kosteassa mullassa silkkisukkasillaan ja antoi anteeksi sille laatylle, kertoi Aliina.

Kuulijakunta näytti hartaalta ja tyytyi sekavaan esittelyyn. Törmänen vain lisäsi:

— Kauniita puutarhoja niillä on siellä Enklannissa. Liikaa nopeaan vaan on vilmattu, kun ei saanut kuin vilauksen niistä loksistakaan.

Astuessamme maihin auttoi Svensson minua veneestä pyytäen samalla anteeksi tahraista kättään.

Erotessamme minä sanoin hänelle:

— Toivon, ettei Svensson kerro toisille minun olleen kasinolla. Se oli vain satunnainen hairahdus.

— Kuten käskette, neiti, vastasi Svensson.

— Sanokaa Heli! Se sopii minun toimeeni täällä.

— Hyvää yötä, Heli!

Seuraavana aamuna pestessäni ison lasiverannan ikkunoita tuli Svensson puhelemaan kanssani.

— Saanko kysyä, mikä Heli on arvoltaan ja suvultaan? hän aloitti.

— Nyt olen sisäkkö Karivuorella, mutta olen nähnyt toisenlaisiakin aikoja.

— Nuoren ihmisen tulee aina kulkea ylöspäin eikä päinvastoin.

— Ylöspäin minäkin pyrin ja tämä olotila on välttämätön päästäkseni eteenpäin.

— Mitä ylenemisiä täällä olo on? Korkeintaan avioliitto Törmäsen kanssa!

— Pyydän, ettei Svensson poikkea tavallisesta hienotunteisuudestaan. — Minä olen tullut tänne pääasiallisesti sen vuoksi, mitä voin tehdä talon töiden loputtua.

— Siis juoksentelemaan yksinänne pitkin metsiä ja soita?

— Niin, vastasin minä lyhyesti, otin pesutamineeni ja lähdin poispäin.

— Anteeksi! Minä en olisi näin utelias ilman syytä. Mutta minä tarvitsisin vähän apua ja luulen, että Heli ehkä osaa jotakin.

— Svensson puhuu vain suoraan eikä kiertele!

— Osaako Heli keskikoulun matematiikan?

— Osaako Svensson vaieta?

— Osaan.

— Siinä tapauksessa minä osaan keskikoulun matematiikan.

— Entä muut aineet? Minä osaan historian, maantieteen, uskonnon, luonnontieteet niin pitkälti kuin yksin voi oppia.

— Minä puolestani luulen muistavani keskikoulukurssin kaikissa aineissa, historian vuosilukuja huomioonottamatta.

— Olin aika hullu, kun luulin Heliä sisäköksi, sanoi Svensson vakavana.

— Ja minä olin yhtä hullu pitäessäni Svenssonia autonohjaajana, nauroin minä.

— Siinä Heli ei erehtynyt. Minä olen käynyt pari luokkaa oppikoulua. Isä oli ohjaaja, ja minä olen ollut sitä jo 11 vuolla. Mutta minä tahdon suorittaa keskikoulun tutkinnon ja sitä varten olen lukenut jo monta vuotta itsekseni. Onneksi minä osaan ruotsia ja saksaa käytännöllisesti. Mutta kaikesta ei voi suoriutua yksinään. Matematiikkaa ja ainekirjoitusta en mitenkään tahdo oppia.

— Ihmeellistä, että miehellä voi olla niin runsaasti tarmoa ja tiedonhalua! Mitä Svensson sitten tekee keskikoulun todistuksella?

— Minä menen naimisiin, vastasi hän, katsoen minua niin juhlallisena, etten uskaltanut edes nauraa.

— Eikö nyt enää rippikoulu riitä naimaluvan saamiseen? kysäisin vain.

— Se, jota varten aherran, on käynyt keskikoulun, ja minä tahdon saada saman sivistyksen. — Nyt on jo lupa lopettaa työt. Mennäänpä puutarhurin taloon, niin voitte tutkia minun tietojani.

Minä olin itsekin niin utelias, että lähdin heti hänen kanssaan.

Svenssonin iso huone oli yllättävän hauska. Vanhat, siistit huonekalut, kukkia pöydillä ja iso kirjahylly tekivät sen aistikkaaksi.

Vielä suuremmaksi yllätykseksi muodostuivat minulle Svenssonin tiedot. Selailin historian oppikirjaa ja tein umpimähkään kysymyksiä, joihin hän heti vastasi oikein. Yhtä hyvin hän osasi muitakin äsken luettelemiaan aineita. Saksassa ja ruotsissa hän joskus erehtyi käyttämään puhekieltä kirjakielen sijasta. Laskuopin hän oli osittain oppinut koulussa, osittain itse. Mutta algebra ja geometria olivat hänen aivoissaan aivan sekavina.

Minä innostuin heti antamaan alkeisopetusta algebrassa. Syvennyimme työhön niin, että unohduimme papereillemme ääreen myöhäiseen iltaan asti. Eikä se ollutkaan mikään ihme, sillä Svensson käsitti kaiken hyvin nopeasti ja oli yhtä huvitettu a:sta ja b:stä ja x:stä ja y:stä kuin jostakin jännittävästä pelistä.

Vihdoin saapui Aliina jouduttamaan minua, sillä ovet oli jo suljettava.

— Mikäs täällä näitä nuoria nyt niin huvittaa, etteivät edes malta erota ajallaan? kysyi hän paheksuvalla äänellä.

— Lussista ja miinuksesta minä vaan olen kuullut oven takaa. Lopulta ne jo tarttuivat minunkin kieleni päähän, sanoi Törmänen, joka samalla sattui ovelle.

— Uusia tomunimijöitä ja saippuajauhoja varmaankin. Ehtii niistä talouskapistuksista puhua päivilläkin, torui Aliina, mutta meni sentään itsekin vielä katsomaan Törmäsen aikaisia kurkkuja.

— Eikö Heli olisi ystävällinen ja ryhtyisi opettamaan minua iltaisin? Meillä on täällä paljon vapaata aikaa. Tietysti minä maksan tunneista, sanoi Svensson.

— Mielelläni minä teitä opetan. Maksuksi Svensson saa auttaa minua kasvien heräämisessä, vastasin minä.

— Minäkin olen kerännyt kasveja jo koko viime vuoden, sanoi Svensson ja veti esiin ison pakan paperia kirjahyllynsä laatikosta.

Minä selailin pakkaa ja ihmettelin. Siinä oli kerrassaan erinomainen kokoelma kasveja, kaikki liimattuina suoraan paperille ilman minkäänlaisia liistakkeita. Mutta jokaisesta puuttui nimi ja juuret.

— Minä olen järjestänyt ne värien mukaan. Tässä pinkassa ovat valkoiset kukat, tässä keltaiset jne., selitti Svensson.

— Mutta missä juuret ovat?

— Ne ovat täällä pienissä paperipusseissa. Minä pesin ne ja kuivasin ilmassa. Näissä on numerot ja samoin myöskin kukissa. Silloin tietää, mitkä kuuluvat yhteen.

— Minulla on hiukan eri tapa järjestää kasveja. Kaikissa tapauksissa me voimme auttaa toisiamme, sanoin minä.

— Minulla on lähes kymmenen kertaa niin suuri palkka kuin Helillä ja sen tähden minä maksan tunnit. Muussa tapauksessa en välitä niistä ensinkään.

— No, olkoon sitten 5 markkaa kerralta, sanoin.

— Se on oikein. Minä en tingi.

Aliina tuli jo takaisin ja me erosimme herroista.

— Se, joka ei ota varteen vanhemman ihmisen kokemusta, ei menesty sisäkkönä eikä ihmisenä, vaan saa kärsiä tappion ja rakkaus palaa pohjaan niinkuin paisti, jota oppimaton hoitaa. Vensson on tottunut ajamaan loistoautoja ja rakastamaan loistotyttöjä, joita sisäköt saavat palvella, pörisi Aliina.

— Me vain vähän luemme ja kirjoittelemme yhdessä, hyvä Aliina, rauhoitin minä.

— No, on sillä Venssonnilla sentään hyvä sydän, kun on ruvennut opettamaan sinua. Mitä se sitten tietänee, kun alkaa tehdä mokomaakin sivistystyötä nuoren tytön hyväksi, joka on liikaa laihakin, sanoi Aliina ja meni huoneeseensa.

Maatessani illalla siistissä pukkisängyssäni näin etäisen laivan suuntaavan kulkunsa mannermaata kohti. Olin tosiaankin joutunut aivan uuteen maailmaan.

Elän täällä vieraan ihmisrodun keskellä. Olen ennemminkin nähnyt heidän kaltaisiaan ja luullut tuntevani heidät hyvin. Mutta nyt minusta tuntuu, kuin olisin saanut silmälasit likinäköisten silmieni avuksi. — Saa nähdä, miltä näyttää herrasväkeni!

On suuri onni, että sinä, Meri, olot uskottuni. Muuten minä tuntisin itseni kovin yksinäiseksi nykyisessä omituisessa asemassani.

Olen myöskin koetellut mahdollista taitoani romaanin alalla. Olen kirjoittanut erinäisiä keskusteluja ja pieniä vivahduksia.

Terveiset Eilalle! Älä vain kerro hänelle, että minä olen täällä.

Hyvää yötä! Meri uuvuttaa

Helisi.