I.

Hämeen sisäjärvillä.

Matkailun kannalta on erittäin vaikeaa selvittää, miksi koko läntinen osa Suomenmaata, se missä hämäläiset, varsinaissuomalaiset ja ruotsalaiset asuvat, kulkuneuvojen puolesta on takapajulla Itä-Suomeen verrattuna. Voisihan arvella että Saimaan suuret ja kauniit vesistöt, Imatra, Savonlinna ja Punkaharju siinä määrin voittavat muut nähtävyydet maassamme, ettei mikään kilpailu voi tulla kysymykseenkään. Voihan osaksi ollakin niin, mutta tahtooko kukaan väittää, ettei Turun saaristossa ole tarjona erinomaisia reittejä, ettei Hämeen järvillä kulkeminen olisi mainiota nautintoa? En luule kenenkään, mutta kulkuneuvot ja mukavuudet ovat siellä usein hyvin vaillinaiset. Ajattelepas vanhoja rannikkolaivojamme Helsingin ja Turun välillä! Ainoastaan hyväntahtoiset venäläiset tyytyvät niiden 50-vuotiseen komeuteen.

Kaikki olemme koulussa lukeneet Längelmävedestä, Roineesta, Pälkäneestä, Mallasvedestä, Hauhon reitistä, Lummeneesta ja Vesijaosta. Kuka on nähnyt ne, kuka on kulkenut niillä? Niin, nuorukainen tai neitonen, joka sattumalta on ollut täysihoidossa näillä seuduin — oppiakseen suomea — tai myöskin ympäristön asukkaat. Tavallinen matkailija ei poikkea — uskallanko sanoa — koskaan näille tienoin. Olen kuorinut Hämeen maanteitä polkupyörällä, usein kiitänyt samoja teitä automobiililla, mutta järvillä en ole koskaan ennen kulkenut, vaikkakin olen ollut kyllin kevytmielinen pistääkseni nenäni kaikkialle maassamme. Ainoastaan silloin olen ollut järvien kanssa tekemisissä, kun olen palavia jäseniäni niissä vilvoitellut.

Miksi? Siksi että näiden järvien pintaa ovat ainoastaan tervattujen veneiden kölit risteilleet. Matkustajalaivoja on ollut hyvin vähän ja hyvin alkuperäisiä. Liikettä ovat hoidelleet samat alukset — soutuveneet, halki vuosisatojen. Kehitys on kulkenut näiden kauniiden kulkuväylien ohitse melkein jälkeä jättämättä.

Meidän maassamme ei matkailu vielä millään reitillä ole voinut ylläpitää liikennettä. Paikallisliikennettä on tarvittu lisäksi. Mutta hämäläinen ei lähde kotoaan kuin hätätilassa. Hän on kotikissojen kotikissa. Savolaisella taas on levoton veri kuin ruskealla rotalla. Hän tahtoo aina olla menossa. Sen minkä hämäläinen panee kirstunpohjalle, s.o. pankkiin, sen savolainen huventaa laivoillaan. Laivat tekevät erinomaisia kauppoja, savolainen taas samassa suhteessa huonoja.

Mutta Saimaalla on matkustajien mukavuudesta pidetty verrattain hyvää huolta, kun taas Länsi-Suomen laivoissa on siinä suhteessa paljon toivomisen varaa.

Tänä kesänä päätin kulkea noita teoreettisesti niin tuttuja Hämeen järviä, nähdäkseni omin silmin, miltä näiden ylistettyjen, mutta matkailijoiden hylkimien vesien saaret ja rannat näyttävät.

* * * * *

Lähdin juhannusaaton aamuna Helsingistä, siis koko vuoden huonoimpana matkapäivänä. Asemalla näytti huolestuttavalta. Väkeä aivan liian paljon, vaunuja liian vähän. Olin melkein pyörtämäisilläni takaisin, kun samassa näin erästä laulavaa paronia rullatuolissa työnnettävän asemasillalla, ja hän huusi jokaiselle asemamiehelle pirteästi ja päättävästi:

— Minun täytyy päästä mukaan, minun täytyy.

Siispä täytyi minunkin päästä mukaan, terveen, rotevan miehen.

Pääsinkin mukaan, mutta koiravaunuun, jossa tosin ei ollut koiria, mutta kalisevia ketjuja seinissä kiinni. Sinne oli kokoontunut aika joukko siivoa väkeä, kokonainen kopla ihmisiä kaikista luokista. Muutamat iloiset naiset puhuivat hyvin innokkaasti ajutantista. Niinhän se on kuin pitääkin, ajattelin. Sydämen kyllyydestä suu puhuu. Mutta sitten huomasin puheesta, että ajutantti olikin nainen. Ahaa, pelastusarmeijalaisia! Ne ovat iloisimpia matkatovereita, niinkuin kaikki oikein uskovaiset ihmiset. Omasta puolestani olen aina tuntenut vetovoimaa heihin, niinkuin hengenheimolaisiin. Kun kokouksissa olen kuullut näiden nuorten naisten vakuuttavan:

— Olen Tampereelta, mutta olen kuitenkin niin iloinen, niin iloinen, niin iloinen Jeesuksessa — niin täytyy minun sanoa, etten oikein ymmärrä heidän ilonsa laatua. Vasta matkoilla olen huomannut, että heidän ilonsa on todellista, — Tahdon tässä mainita, että nämä sivistyneet pelastussotilaat eivät kuuluneet kotimaisiin plutooniin. — Eivät he myöskään olleet pelastuslupauksineen tunkeilevaisia meitä muita koirankuonolaisia kohtaan. No niin, — meitä oli iloinen ja hyvin valittu sakki ihmisiä koiravaunussa Riihimäelle saakka.

Riihimäen asemalla oli tungoksen vuoksi mahdotonta saada palaakaan suuhunsa. En tiedä, miten ne ihmiset ovat luotuja, jotka aina, ahtaimmassa tungoksessakin, syövät paljon ja kauan. Minä en koskaan saa palaakaan. Tarvitsen lääniä sekä itään että länteen syödessäni. Eläimistä syövät lampaat vieri vierellä. Arkana vetäydyn aina syrjään kaikista syövistä laumoista, aivan kuin autuas Gyldén aikoinaan —. Myöhästyneinä saavuimme Hämeenlinnaan. Ihmistungosta välttäessäni tulin liian myöhään saadakseni ajurin. Ne olivat kaikki tilatut. Kun vihdoinkin sain palaavan ajurin ja nelistettiin rantaan, oli valtameri höyry »Luopioinen» jo iloisesti lähtenyt. Kysymyksessä oli tietysti kilpailu »Pälkäneen» kanssa, joka kulkee melkein samaa reittiä ja saman kanavan läpi Valkeakoskella. Satunnaisista matkailijoista ei ollut niin tarkkaa väliä.

Aito kansallista. Sisäjärvilaivat kilpailevat aina kunnes törmäävät toistensa kylkeen. Höyrypainetta vain niin että venttiilit puhkuvat ja hih hei, anna mennä! Juuri sellaiset tavat oli »Luopioisellakin» ja minä iloitsin, sillä olin luullut että Hämeen laivat olisivat yhtä hienotunteisia kuin sen asukkaatkin selvällä päällä ollessaan ja viheltäisivät toisilleen: »Valkeakosken kanava, olkaa hyvä kääntäkää keula sisään.» Ei, ne tekivät juuri niinkuin Saimaan laivatkin, kilpailivat henkensä edestä.

»Luopioinen» oli jättänyt meidät. Mutta automobiili sattui ajamaan rannalle. Kun teoreettisesti olimme selvillä Suomen maantieteestä, päätimme, kaksi toveriani ja minä, vuokrata auton ja ottaa Luopioinen koppina vastaan Hattulan uudella kirkolla, jossa maantien silta johtaa vesistön yli. Auto oli juhannusillan kunniaksi jättänyt pois äänenehkäisijän, se sylki, säliisi, räjähteli ja hajusi, mutta perille tulimme ennen »Luopioista», joka hupaisesti puikkelehti edellä, täydessä lastissa oleva »Pälkäne» kantapäillään.

Vihdoinkin olimme siis hämäläisillä vesillä, Vanajaveden reitillä.

Kun vielä mainitsen »Kangasala» laivan, olen luetellut hämäläisten sisäjärvien etevimmät matkustajalaivat. »Kangasalan» näin Hämeenlinnan rannassa, mutta se ei näyttänyt erittäin houkuttelevalta. Se mahtaa olla yhtä vanha kuin setä Topeliuksen runo »Mä oksalla ylimmällä oon Harjulan selänteen», ja epäilen myöskin että se keinuu yhtä tuntuvasti 6/8 tahdissa. Mutta Luopioinen on suurin ja komein laiva näillä vesillä. Se ei voi edes laskea Hämeenlinnan laituriin, vaan pysähtyy ulapalle, jonnekin Karlbergin luo, aivan kuin valtamerihöyryt. Sen rungossa alhaalla on salonki, ja siellä istuivat matkustajat troopillisessa kuumuudessa koko pitkän iltapäivän. Kannella on sitäpaitsi kaksi salonkia. Käytävät molemmin puolin kansisalonkia ovat niin kapeat, että joutuu hämilleen työntyessään naisten sivu, jotka säännöllisesti oleskelevat juuri näissä solissa. Länsi-Suomen laivoissa ovat käytävät aina liian kapeat.

Kun olimme kulkeneet Lepaan ohi, jossa mainioita kotimaisia viinilajeja ja samppanjaa valmistetaan, saavuimme ensimmäiselle oikealle ulapalle, Vanajavedelle. Se on aika aukea, ja kuuluu siellä kovan tuulen puhaltaessa käyvän ankara aallokkokin. Nyt oli ilma pehmeä, laineet pehmeät ja rannatkin näyttivät niin pehmeiltä tuuheassa lehtipeitteessään. Luoteisranta näytti korkeammalta ja synkemmältä. Siellä näkyi korkea Vermasvuori, jonka rinnettä nousee yksi Suomen jyrkimpiä ja pisimpiä maantiemäkiä. Yleisenä arvosteluna näistä järvistä ja rannoista mainittakoon, että ne ovat hymyilevämmät kuin Päijänne ja Saimaa. Se johtuu siitä, että viljelys on täällä vanhempaa, pellot ulottuvat usein rantaan saakka, kuten etenkin Hauhon reitillä, joka laskee Mallasveteen.

Helsinkiläinen ei voi kuvitellakaan miten ylellisesti hämäläiset maanomistajat asuvat. Ylellisyys ei näy ainoastaan huoneiden lukumäärästä, vaan myöskin sisustuksesta. Olen retkilläni joutunut tänä kesänä moneen talonpoikaistaloon, jossa suuri asunto on asukkaiden puutteessa autiona ja tyhjänä. Vanha isä ja äiti eivät viihdy yksinään näissä hyvin kalustetuissa saleissa, vaan ovat muuttaneet lastensa luo toiseen asuntoon, jossa on 7—8 huonetta. Siellä on heillä ainakin seuraa. Onpa heillä vielä säilössä entisten herraskartanojen vanhoja huonekalujakin. Vanhat herraskartanot ovat joutuneetkin nykyään jo talonpojille, rikkaille puolimiljonääreille, sekä lukemattomille sadantuhannen pojille. Eräs alkuasukas kertoi, että Hauhon talollisilla on yksinomaan Hämeenlinnan pankissa sijoitettuna 7 miljoonaa markkaa.

Ei mikään muu kuin huoneiden hieno sisustus, musta pianiino sekä erinomaisen kotonaleivotun leivän kanssa tarjottu kahvi todista rikkautta. Talonväki itse on hienotuntoisinta ja yksinkertaisinta, mitä tavata voi. He ovat puetut maanviljelijän tavoin, joka joskus itsekin käy työhön käsiksi, he puhuvat niin hiljaa, että tuskin kuulee mitä he sanovat, sekä käyttäytyvät hiljaisesti ja arvokkaasti kuin pylväspyhimykset. Kun he käyvät toistensa luona, näyttää siltä kuin he tulisivat ottamaan osaa naapurin suureen suruun. Tunsin itseni hyvin hämmentyneeksi heidän ylhäisen jäykässä seurassaan, paljoa enemmän kuin aikoinaan niissä kahdessa Euroopan ruhtinaallisessa hovissa, joissa minulla on ollut korkea kunnia käydä. Niin kauan en vielä koskaan ole seurustellut heidän parissaan, että olisin nähnyt hymyilyn heidän huulillaan. Väitetään, että he joskus hymyilevät, mutta että he nauraisivat -— sitä ei koskaan tapahdu, muuta kuin hienossa hiprakassa. Nyt on Häme kuivilla, nyt ei kukaan siinä maassa naura.

Kun minä »Luopioisen» peräkannelta silmäilin hämäläisten vesien rantoja, olin näkevinäni kaiken tämän, nuo kolme päärakennusta, joista yksi autio, mutta kalustettu, sali 9x9 m, tuuhea puutarha talon ympärillä ja sisässä sulkeutuneet, harvapuheiset ihmiset.

Vanajaveden luoteiskulmalla, missä väylät kapenivat, oli joukko kauniita huviloita, lähellä Sääksmäen kirkkoa. Sieltä on Matkailijayhdistyksen innokas puheenjohtajakin äsken hankkinut itselleen huvilan, jota emme kumminkaan huomanneet, sillä katseemme olivat tarkasti vallatut toisaalle. Me olimme nimittäin mainiosti sijoitettuina peräkannella, erilaisilla kehitysasteilla olevien nuorten neitosten joukossa. Siellä istui nuori »siivetär» Helsingistä, jonka ruskeissa silmissä ja punaisissa poskissa oli paljon »puolalaista verta», kaksi romaania lukevaa nuorta, sievää neitiä, joista toinen luki matkaromaania: »Miehet hänen elämässään». Mutta sanotaanhan että naisella on oleva ainoastaan yksi mies elämässään. Ajatelkaa, olikohan kirja epäsiveellinen! Nukkuvatko painoylihallituksen päällikkö ja tuomiokapitulit? Kansilehdellä näkyi nuoren naisen kuva, jolla oli silmät kuin teerellä soitimella. — Ja sen elämään sisältyy monta kanaa. — Lisäksi vielä oli siellä eräs ruskeasilmäinen kaunotar, joka luki kirjaa nimeltä »Aspasia», siviäheimo Aspasian ja Perikleen kuvat kansilehdellä. Siitä kirjasta en tahdo sanoa mitään pahaa, sillä Aspasia meni vanhoilla päivillään naimisiin erään ateenalaisen teurastajan kanssa. Mitä »Puolalaista verta» luki, en päässyt näkemään. Ehkä »Qvo vadis domine!» Se on hyvin luvallinen kirja.

Mutta oli siellä myös naisia, jotka eivät lukeneet. He olivat lähitehtaan nuoria tyttösiä. Minä, joka aina lapsellisesti ihastun nähdessäni laajenevan kulttuurin merkkejä maanmiehissäni, lämpenin nähdessäni, miten muodikkaasti ja sirosti nuo yksinkertaisissa oloissa kasvaneet tytöt juhannusaaton kunniaksi olivat puetut. Eräällä oli lyhyt muodikas hame yllään ja kuvikkaat läpinäkyvät sukat. Lääkintähallituksen pitäisi kieltää ohkaisien sukkien käytön talvisin, mutta näin kesäkuumalla ne ovat sivistyksen merkkejä, sillä ne sallivat kiiltävän messingin hiilua harson lävitse, ja kun sitäpaitsi musta syntymämerkki pilkistelee pinnasta, tekee se näyn vielä koreammaksi. Tällaisia näkyjä kohtaan olivat tunteeni tietysti ainoastaan esteettistä laatua, sillä tulin ajatelleeksi noita paksuja harmaita villasukkia, joita sekä nuoret että vanhat ennen käyttivät ja jotka eivät olleet mikään silmäin ruoka eivätkä sitä varten aiotutkaan. Katsokaa liljoja kedolla, kuinka ne kasvavat, eivätkö ne ole ihania sukkateriä myöten. Meidän naistemme pitää kulttuurin nimessä olla enemmän liljojen kuin takiaisten kaltaisia.

Rautun selällä kääntyy reitti pohjoiseen. Rannat lähestyvät yhä enemmän toisiaan, kunnes melkein yhtyvät Valkeakoskella. Niin, miksipä sen nimi ei olisi »valkea», kun vesi, joka koskessa vaahtoaa, tulee noista Topeliuksen ihannoimista järvistä. Mutta nimi Valkeakoski on vanhempi kuin Topelius. Todistus vain siitä, että paljon ennen Topeliustakin on Suomessa ollut runollisia ihmisiä. Valkeakosken rannalla on suuri paperitehdas, joka luultavasti on hyvin vanha, sillä kanavaa varjostavat lehtipuut olivat suuret ja tuuheat. Tehtaan yhteiskunta lienee sangen suuri, sillä sillä oli oma lääkäri, jonka voimakasta kättä olin tilaisuudessa puristamaan kanavan laiteilla. Nimenä on Valkeakoski suorastaan reklaami paperitehtaalle. Tervakosken luulisi olevan aivan vastakohdan. Joka tapauksessa taitaa paperi, jolle kirjoitan, olla lähtöisin Tervakoskelta. Mutta runoilijoiden pitäisi aina kirjoittaa Valkeakosken paperille, saadakseen henkäyksen Topeliuksen sielua runoihinsa.

»Luopioinen» pääsi ensiksi kanavaan. Juhannusjuhlijoita tulvillaan oleva »Pälkäne» puhkui jo salmessa takanamme. Sivuutetuksi tulemisen häpeä oli vältetty. Eläköön »Luopioisen» höyrykattila ja sen vapisevat venttiilit!

Se oli oikeaa sisävesien laivakulkua.

Sitten ohjasimme Mallasvettä kohti. Se välkkyi edessämme niin pyöreänä ja kiiltävänä kuin äskenpaistettu juhannuskakkara. Järven vastaisella rannalla kohosi Pälkäneen uusi kirkko yli maiseman ja hyvin rakennetun kirkonkylän. Mikä suunnaton ero näitten pehmeitten rantojen ja Haukiveden ja Saimaan korkeitten kalliosaarien sekä Päijänteen kivikkorantojen välillä! Mallasvesi oli mielestäni ikäänkuin lammikko tuuheassa puistossa, jossa ei voinut nähdä merkkiäkään alkuaikojen vesittävistä tai myrskyn temmellyksistä. Juhannusaurinko valaisi vaipuvia aaltoja, illan tullen tyyntyi vedenpinta peilikirkkaaksi. Roineen »armahat aallot» jäivät vasemmalle. Ihmeellistä, miten koko olennossani värähtelivät Topeliuksen itämaisen hehkuvat ylistysrunot näiden vesien kunniaksi. Tuntui kuin olisi vereni alkanut tykkiä 6/8 tahdissa. Miten olikaan tämä tunteellinen runoilijasielu hekkumoinut nautinnoissa, nähdessään kaiken tämän tyynen kauneuden. On ihmisiä, jotka mielellään morkkailevat hänen runouttaan ylitsevuotavien sanojen ja uskallettujen vertausten tähden. Minä en koskaan voi yhtyä heihin. Se tunnelma, mikä ilmenee ylistyslaulussa: »Mä oksalla ylimmällä», on syvästi elettyä ja sellaisena pyhää. Mitäs siitä, vaikka sinä ja minä emme tunnekaan samalla tavalla. Ainoastaan teeskenneltyä tunnetta voi pilkata, todellinen pitää paikkansa kaikesta ivasta huolimatta.

Kun istuin peräkannella toverieni ja ventovierasten nuorten naisten parissa, olin illan tyvenessä kokevinani setä Topeliuksen tunteet. Hän vertasi vesiä »enkelien ja armaitten sinisiin silmiin», hän lauloi aalloista, jotka loitolla suutelivat rantoja. Omaksuin verissäni nuo vertaukset, huolimatta siitä, että naapurillani Aspasialla ja »Puolalaisella verellä» oli ruskeat silmät, enkä uskaltanut tai edes voinutkaan tuntea mitään esimakua suudelmista. Hentomielisen runoilijan laita oli aivan toinen. Hänen ympärillään oli aina nuoria naisia, milloin »Seitsentähdikkö», milloin muut yksinäisemmät tähtisikermät. Ja jokaisella yksityisellä tähdellä oli avoin valtakirja suudella Setää, niin usein ja niin paljon kuin halutti. Olen omin silmin nähnyt valtakirjoja käytettävän säälimättömästi. Jouluyötsyissä Uudessakaarlepyyssä suutelivat tytöt nuorukaista Zachris Topeliusta, pysyäkseen valveilla. Kaikki Topeliuksen mielikuvituksessa purkautuu suuteloiksi. Maa ja taivas suutelivat, laineet ja ranta suutelivat ja Sulamith suuteli Salamia. Ne eivät olleet mitään tulisia suudelmia, ne olivat suutelolta »viileitten aaltojen sylistä».

Kaikki miehet eivät suutele sillä tavoin. Mutta Topeliuksen esiäiti, juutalainen Maria Zebulon, mahtoi kuulua Joosepin sukuun, hänen, joka antoi esimiestensä vaimojen suudella itseään kohottamatta pikkusormeansakaan. — Sellainen oli runoilija ja sentähden ovatkin hänen runonsa niin eteerisen hienoja, hänen sanansa makeita kuin hunaja ja ajatuksensa kuin »ruusut, jotka mirhamia tihkuvat».

Topeliuksen laulut hämäläisten järvien kunniaksi ovat itämaisen värikkäitä, pehmeitä kuin järvet itse, pehmeitä kuin rantojen ääriviivat ja sentähden ne ovat tosia ja yläpuolella kaiken viisastelevan arvostelun.

No niin! Tulimme Kostianvirralle, Pälkäneen kirkonkylän laituriin. Kapea, syvällä oleva virta oli lehtipuiden varjostama. Vesi näytti viheriäiseltä rannasta rantaan, sillä varjo ulottui yli kokovirran. Se oli todellakin »naturens gröna tankar i blåa vågornas famn». — Kostianvirrasta kulkee ensimmäistä kesää »Luopioisen» suuruinen laiva. Virtaa syvennetään parhaillaan. Tämän laivareitin syventämisen kautta on kaksi järveä, Pälkänevesi ja Jouteselkä, liitetty laivoilla kuljettavien järvien lukuun. Nykyään pääsee Hämeenlinnasta reitin kaukaisimman järven Jouteselän uloimpiin lahtiin saakka laivalla. Pieni kaukainen yhteiskunta Luopioinen, kauniin Kukkiajärven ympärillä, on nykyään vain noin peninkulman päässä Jouteselän rannalla olevasta Mataralahden laiturista.

Matka Helsingistä näille kaukaisille järville kestää ainoastaan 12 tuntia. Ja silloin sitä on totisesti maan sydämessä. Joka ei aio pitempää aikaa viipyä paikkakunnalla, voi asua majatalossa. Ei sovi halveksia muutaman päivän oleskelua tuuheassa Luopioisissa.

Toistaiseksi vielä puuttuu telefonit viimeisistä laitureista Aitoosta ja Mataralahdesta ja majatalo on 3 km:n päässä. Täytyy rauhoittua rannalla ja poimia kukkasia noilta tuuheilta kedoilta, kunnes sananviejä tuo hevosen laiturille. Jos ei satu olemaan kiirettä, niin hyvä näinkin. Me kolme kalastajaa, jotka olimme matkalla Vihavuoren koskille forelleja onkimaan, leiriydyimme matkalaukkujemme ympärille ja annoimme juhannusaaton laskeutua yli peilityynen järven. Iloiset matkatoverimme, joille me jäähyväisiksi voimiemme takaa vilkutimme, menivät eteenpäin Mataralahteen, jossa hevoskyyti heitä odotti.

Kokkojen syttyessä aloimme matkamme Sappeeseen, niiden sammuessa olimme perillä. Sappeen majatalossa astuimme tupaan, joka oli 10x10 m. Löysimme eräästä tämän valtameren nurkasta pikku piikaisen, joka antoi palttua juhannus valvonnalle ja makasi unen helmoissa toisen vielä pienemmän tytön kanssa. Tyttöset valmistivat meille tuppisuina illallisen sekä vuoteet, ja pian makasimme täydessä unessa Sappeen hurmaavassa majatalossa.

Ihmeeksi oli ollut lämmin ja aurinkoinen juhannus. Samanlainen tullee kenties 15 tai 20 vuoden perästä.