III.

Päijänteellä.

Oli ennen minulla ylioppilasvuosina hyvä ystävä, jonka kanssa en koskaan riidellyt mistään muusta asiasta kuin Päijänteen laivoista. Kun vain hellävaroenkaan koskettelin laivakulkua näillä vesillä, nousi hän paikaltaan ja poistui. Minun oli nimittäin tapana tekaista enemmän tahi vähemmän onnistuneita sukkeluuksia niiden laivojen sekä ulkomuodosta että varustuksista. Minä vertasin niitä Saimaan laivoihin, jotka muka olivat muhkeita ja mukavia, ja tätä vertailua hän ei jaksanut kuunnella.

Nyt kun tulin Vesijärven laituriin ja aioin matkustaa Korpilahteen, valitsin »Suomi» laivan, jota en ennen ollut nähnyt. Ällistyksen! oli suuri, sillä sehän oli vallan toista »sorttia» kuin Päijänteen vanhat laivat. Sehän oli kerrassaan mukava laiva, ei juuri niin mukava kuin »Leppävirrat», »Heinävedet», »Orivedet» Saimaalla, mutta vallan tyydyttävä kaikin puolin. »Suomessa» voi nimittäin vapaasti liikkua; sillä on laaja kansi ja, mikä vielä parempi, sillä on laajat käytävät kannen reunoilla. Siinä tuntee itsensä vapaaksi, ei ketään häiritse, vaikka huvikseen kävelisikin edestakaisin. Se tässä suhteessa muistuttaa suuria merialuksiamme. — Kunpa nyt saisin tavata entisen ystäväni, niin hän saisi korvaukseksi kuulla kehuvia sanoja laivakulusta Päijänteellä.

Sain hyttipaikan kannella, jonka vuoteella saattoi kääntää kuvettaan, nousematta lattialle, joka tähän asti on ollut tavallista Hämeen maakunnan kaikissa laivoissa. Sähkövalo helotti kirkkaana katossa, ja puhtaus oli moitteeton. Koko komento oli sanalla sanoen eurooppalaista. En edes nähnyt yhtään nautaa etukannella, jota seikkaa erityisesti kävin tutkimassa; ne ovat kyllä hyvin hauskat katsella päivällä, mutta yöllä ne puhaltavat torviinsa niin vimmatusti koti-ikävissään tahi aavistaen murheellista kohtaloaan maissa, että koko yön matkamies uneksii tulen olevan valloillaan Sörnäisissä.

»Suomen» kulkuvuorot ovat helpot ja hyvät muistaa. Laiva lähtee joka arkipäivä Lahdesta klo 11 illalla ja palaa seuraavana päivänä Jyväskylästä. Kaiken nykyaikaisen turistiliikkeen välttämättömimpiä ehtoja on jokapäiväinen kulkuvuoro päätepaikkojen välillä. Sen on »Suomi» saanut aikaan, joka mielihyvällä pantakoon merkille.

»Suomi» on tänä kesänä soutanut sisään rahoja. Tiedän että kaikki muutkin Suomen laivat ovat tehneet samoin. Matkustajia on ollut enemmän kuin koskaan ennen. Niitä oli »Suomessakin» tällä kertaa paljon, mutta ei tungokseen asti. Kun Pieksämäen—Jyväskylän rata valmistuu, tarvitaan toinen »Suomi» tälle linjalle. Saimaan kulkijat voivat tätä tietä palata omaan maahansa takaisin. Koko tämä iloinen, yllätys »Suomi» laivassa piti minut hereillä Pulkkilan salmeen saakka, ja jo ennen Korpilahteen tuloa olin taas kannella ihmettelemässä aamuauringon kimmeltelevää välkettä Päijänteen pikkuaallokoissa.

Ihmisiä loikoi penkeillä täydessä unessa auringon säteitten pyrkiessä sisään silmäluomien lomitse. Eräs punahameinen nuori neitonen makasi pelastusvöitten kirstulla niin suppuun käpristyneenä, että hän aivan ihmeellisesti muistutti keitettyä naaraskrapua vadilla. Laiva huusi hurjasti Korpilahden laituriin. Suuri osa nukkujista jatkoi äänekästä untaan. — Vedenhenki väsyttää.

Korpilahden majatalossa, jossa sain kerrassaan loistosalin käytettäväkseni, sellaisen, jota ei tarvitse pyytääkään meidän kaupunkiemme hotelleissa, vietin kaksi päivää ahkerassa työssä. Matkani tarkoituksena oli nimittäin tuomiokunnan pöytäkirjoista saada tarkkoja tietoja eräästä suuresta murhenäytelmästä, joka noin 50 vuotta sitten pani koko Suomen kauhusta vapisemaan. Tarkoitan »Hallin Jannen» kuuluisata postinryöstöä lokakuun 1 p:nä 1867.

»Hallin Jannen laulun» jo lapsena kuulin, ja siitä pitäen olen ollut kiintynyt tähän juttuun. Tämä lauluhan on vieläkin tuttu yli koko Suomen, tutumpi kuin »Lallin ja piispa Henrikin laulu», tutumpi kuin »Elinan surmalaulu» ynnä muut suuret murhelaulut. Olen kerran ennen, 12 vuotta sitten, polkupyörällä käynyt Hallinpenkin majatalossa, ja silloin naapuritalon emäntävainaja useampia tunteja kertoi minulle koko tämän liikuttavan tarun kaikki yksityiskohdat. Tapaus ei ole jättänyt minua rauhaan; nyt päätin päästä tästä painajaisesta ja tutkia asian sekä lähdekirjoista että kulkupuheista.

En ole saanut mahtumaan ajatuksiini, että Hallin Janne olisi ollut hienotunteisen hämäläisen tilallisen poika. Hänen suonissaan on muuta verta pulpunnut, mustan kansan vertako vai mitä? Suuret on salot Hallinpenkin majatalon joka puolella, oikeita rauhattomien ihmisten lymypaikkoja. Näittenkö jälkeläisiä Hallin Janne?

Luin pöytäkirjoja kaksi päivää ja melkein koko yön. En muista kuin poikasena ahmineeni »Välskärin kertomuksia» samalla tulisella innolla. Koko salaperäinen erämaa avautui eteeni, huolineen, murheineen, repäisevine iloineen ja hurjine temmellyksilleen. Arvoisan tuomarin, Gustaf Svinhufvudin, hienolla käsialalla on joka sana kirjoitettu, mikä Jannesta pöytäkirjoihin kirjoitettu on. Tyynenä ja rauhallisena vyöryy juridinen kirjoitustyyli, mutta sitä järkyttävämmältä se tuntuu, sillä se paljastaa niin paljon todellakin elettyä, todellakin tunnettua surua, murhetta ja tuskaa. —

Koetan tässä antaa kuvauksen pohjois-Hämeen asutuksesta ja asukkaista, siellä liikkuvista loiskansoista, mustalaisista ja laukkuryssistä, erämaan oloista ja Jannen surullisesta kohtalosta. Kirjoitus kulkee osaksi mustalaisten merkeissä, mutta mustalaistenhan luvattu maa juuri pohjois-Hämeen saloseutu onkin.

Hallin Jannea ja hänen ruhtinaallisen komeaa sukuansa kohtaan minun tunteeni ovat juuri samat kuin erämaan ja ympäristön asukkaiden, nimittäin ei kauhun ja inhon, vaan suurimman säälin ja — miksi en tunnustaisi sitä — osaaottavimman rakkauden.

Pohjois-Häme.

Pohjois-Häme on nykyään enää vain nimeksi hämäläistä. Kansa, mikä siellä asuu, on sekakansaa. Mutta muinoin koko tämä suuri erämaa Päijänteen pohjois-, luoteis- ja koillispuolella oli Hämeen rintamaitten, Hollolan, Hauhon ja Sääksmäen yhteinen takametsä, missä metsästys ja kalastus oli suunnattomasti tuottavaa. Mutta hämäläiset liikkuivat näillä seuduin etupäässä vain kesällä. Nämä seudut olivat heidän kesänviettopaikkojani, ja matkat heidän kesäisiä turistimatkojaan Rautalammin lohikoskille, jopa Karttulan kuuluisille lahna-apajapaikoille. Paikannimet näissä erämaissa viittaavat etelä-Hämeeseen. Karttulassa esim. on Kuttajärvi, Kutaan kanava, Hollolassa Kutaan joki, joka alkuaan lienee muinaisgermaanilaista perua = »Gudar».

Mutta savolaiset ryntäsivät maahan Mikkelistä ja Kuopiosta käsin. Missäpä olikaan sopivampia kaskimaita kuin pohjois-Hämeen aurinkoisilla rinteillä, missä rikkaampia muikunpyyntipaikkoja kuin Viitasaaren muikkujärvien muikkujärvessä, Keiteleessä. Savolaiset eivät vain käväisseet täällä, he rakensivat saunansa jonkun niemen kainaloon, hakkasivat kasken ja jäivät asumaan sekä talveksi että kesäksi näille herkullisille pyyntipaikoille. Kun sitten hämäläiset kesällä soutaa jynkyttivät entisille esi-isiensä tutuille huvilapaikoille, iskivät savolaiset heiltä suonta. Tappelu ja rytinä kävi, mutta savolaiset olivat lukuisammat ja voitto kallistui vähitellen heille.

Taru kertoo, että eräs joukkue savolaisia saapui Saarijärven ihanille järville. He kolusivat kaikki nuo muinaisgermaanilaisilta kajahtavat paikat, Kalmarit, Muittarit, Ähtävät, Rampsit ja tapasivat Rampsin alla ryhmän hiljaisia hauholaisia. Savolaiset röyhkeästi kysyä tokaisivat:

— Hei, hiljaset hämäläiset, missä teillä on parraat kaskimoat?

‒ Ei tänne mahlu enää teittiä! vastasivat hauholaiset.

‒ Vai ei »mahlu», vai ei »mahlu», jämäsivät savolaiset. »Mahluuhan» kun »teitit» tapetaan.

Ja he antoivat järvelle nimen Mahlanjärvi, joka sillä vieläkin on.

Tämä tapahtui keski- ja uudenajan taitteessa. Mutta vielä paljon myöhemmin hämäläiset tekivät rakkaaksi tulleita kalastusretkiään. näille entisille erämailleen.

Piennä poikana ollessani kuulin seuraavan jutun eräältä ikäloppu karttulaiselta.

— Kun minä olin kymmenvuotias, kuljin isäni kanssa talvella Kärkölän pitäjässä, Uudenmaan rajalla. Tultiin taloon, jossa vanha isäntä käppyrään köyristyneenä makasi kätkyessä; liekkö ollut tuossa sadan vuoden korvilla. Kun meiltä kysyttiin, mistä kaukaa vieraat on, ja me vastattiin että Karttulasta, niin se vanha ukko rupesi pirisemään kätkyessään.

— Mitäs ukkovaari tahtoo? kysyttiin.

— Vieläkö sieltä Karttulan Rasvangista saa niitä keltamahasia lahnoja? sähisi ukko.

Ukko oli nuorena käynyt isänsä kanssa kalalla aina Karttulassa asti, viiden peninkuorman päässä Kuopion kaupungista, vaikka asui Kärkölässä, melkein Helsingin naapuruudessa.

Milloinka ukko kävi Karttulassa kalalla? Ehkä 1700-luvun keskivaiheilla. Kyllä silloinkin vielä oli lääniä Hämeen erämaissa kalastella kenen tahansa, kun tiedetään, että silloisessa, laajassa Viitasaaren pitäjässä ei ollut kuin 3,000 asukasta. Nykyään ehkä samalla alueella 30,000 asukasta.

Pohjois-Hämeessä puhutaan Savon murretta. Tavallisesti mainitaan murteitten rajan kulkevan Kalkkisista pitkin Päijännettä Korpilahdelle ja sieltä suorana viivana Kokkolaan. Länsipuolella sanotaan »meilän» ja »meirän», itäpuolella »meiän». Mutta etelämpänäkin tätä rajaa sanotaan vielä savolaisiksi meiän, esim. Jämsän ja osaksi Kuoreveden pitäjissä. Vakinainen Hämeen murre kaikuu puhtaana vasta Padasjoen ja Längelmäen seuduilla.

Ainoa, mikä vielä on hämäläistä, on sukunimien puute näillä seuduin. Ihmiset kulkevat täällä joko paikan tahi isän nimillä ja mikä inhoittavinta on — äidin nimellä. Eikö todellakin ole liikuttavaa äidin muka häpeän vaikuttamista, kun eräs Hallin Jannen jutussa esiintyvä todistaja, rehellinen, kristillisessä avioliitossa oleva vanha muija, miehensä sukunimestä huolimatta, aina vain sanotaan »Helena Mariantytär Kvast». Vanha Maria oli jo aikoja sitten haudassa, mutta hänen nuoruutensa muka hairahdus kummitteli vielä maailmassa, niin kauan kuin hänen tyttärensä Helena jaksoi elää. Kansan suussa hän oli yhtä hyvä »Liena» kuin kuka tahansa muu, mutta papinkirjoissa ja pöytäkirjoissa aina vain Mariantytär. Ja vanha Maija, joka suuren rakkautensa ja suurten kärsimystensä takia varmaankin eli taivaassa, sai kuulla kuinka häntä häväistiin maailmassa, vaikka hän istui itse Abrahamin helmassa. — »Mailma laahaa», sanoo hämäläinen. — Suuret olivat Konkolan, Könkkölän ja Kaipolan suvut, kaunis Hallin Mattilan suku, mutta kaikki nämä kirjoissa kulkevat vain isän nimillä. Nyt saavat hämäläisetkin pitää sukunimiä eli, niinkuin niitä siellä sanotaan, »liikanimiä». Melkein kaikki savolaiset sukunimet ovat 500 vuotta vanhat, monet pakanuuden aikuisia, kuten Pelkonen, Ronkainen ja Ikäheimo, mutta mikä arvo näillä uusilla hämäläisillä »liikanimillä» on? Niitä vaihdetaan kuin rukkasia. Vanhin veli on Järvi, toinen Niemi ja kolmas Jokinen, mutta nuorin, joka on käynyt seminaaria, on Iltarusko. Vanhin sisar on taas Pohjanleimu, toinen Hurmerinta ja kolmas, joka on herännyt, neiti Siviäheimo. Mikä kirjava suku! Jos nämä lapset, hajaantuneina maailmalle, kohtaavat toisensa vuosien perästä, niin ei mikään voi varjella heitä menemästä toistensa kanssa naimisiin. — Ne savolaiset, jotka parin viimeisen vuosisadan kuluessa ovat muuttaneet tänne, ovat itsepäisesti pitäneet nimensä, kuten Hänniset, Nuutiset ja Tiihoset y.m.

Niinkuin joka paikassa maatamme, niin täälläkin vesistöjen rantamaat ensin asuttiin ja viljeltiin. Vesistöjen väliset seudut jäivät pitkiksi ajoiksi rantalaisten erämaiksi. Aivan ihmeelliseltä tuntuu, että meidän kulttuurimme kehdossa, Auran rannoilla, vielä tänäkin hetkenä synkät metsämaat, koskemattomat, asumattomat, erottavat tiheästi asuttuja ja hyvin viljeltyjä jokilaaksoja. Osaksi tämä johtuu länsisuomalaisten ja hämäläisten omituisista asumustavoista. He asuvat nimittäin mieluimmin yhteensullottuina suurissa kylissä. Itäsuomalaiset taas asuvat hajallaan yltympäri suurissa metsämaissakin. Suomen »Atlaksessa» on tätä asutusseikkaa valaistu, rinnastamalla kaksi karttaa, toinen Turun, toinen Mikkelin ympäristöistä, joissa asutustäplät ovat niin perin eri tavalla sirotetut. Turun kartassa kaikki jokien rannoilla, Mikkelin tasan koko alueella.

Tällainen tiheään asuttu ja hyvin viljelty jokialue tavataan myöskin Päijänteen länsirannalla.

Jämsässä.

Ikivanhaa lienee asutus tässä erittäin hedelmällisessä tienoossa, joka kulkee nimellä »Jämsän jokivarsi».

Ja nimi Jämsä, eli niinkuin kaikki jämsäläiset vielä tänäkin hetkenä sanovat, moni vielä säännöllisesti kirjoittaakin, Jämpsä, lienee hämärän muinaisuuden nimiä, minun luullakseni muinaisgermaanilaista perua. Jämpsä lienee ollut vain pysäkki näiden pitkillä kalastusmatkoilla Kymin joelta Saarijärven salomaille jo ylempänä mainituille paikoille. Toisia olivat sellaiset paikat kuin Perolahti = karhulahti, Mankalan kosket — kapeat, käyrät kosket, Anianpelto y.m. Vanhoissa kirkonkirjoissa kirjoitetaan Jämsän nimi Jembsiö, Jämbsiö. Siis p ääni on nimeen alkuperäisittäin kuulunut. Tämä p tavataan myöskin »jämpti» sanassa, joka merkitsee tasaista, aivan niinkuin Saarijärven Ramsi sanasta vielä kansan kesken kuulee muodon Rampsi = muinaisruotsalainen Rafn = korppi.

Varmaa vain on, että viljelys tässä hedelmällisessä laaksossa on ikivanhaa. Nykyään asutus on uhkeinta, mitä missään paikassa Suomea tavataan. Suuria ja tilavia ovat talot Hämeen rintamaissa, Hauholla, Sääksmäellä, Hattulassa j.n.e., korean punaisia, kaksikerroksisia Ilmajoen laaksossa, vanhojen herraskartanoitten mallisia Kokemäenjoen rantamilla, mutta Jämsän jokivarren talot ovat uudenaikaisia, palatsimaisia huvilarakennuksia.

Omituisen vaikutuksen tekee, kun Päijänteeltä, jossa jylhät, komeat, korkeat rannat ovat kerrassaan asumattomat, pistäytyy »Jämsä» laivassa tälle joelle. Tuossa tuokiossa maisemat muuttuvat. Suuria, komeita huvilarakennuksia ja loppumattomia vainioita. Joen suussa komeilee Kaipolan valkea rakennus näkötorneineen, joen mutkassa leventeleiksen Niemen pitkä, viime vuosisadan keskipalkoilla vallinneeseen tyyliin rakennettu talo, seuraa sitten palatsimainen Karhala, jossa on yli 20 huonetta ja mahtava näkötorni. »Saaren» uudessa päärakennuksessa kuuluu olevan vesijohto ja kylpyhuoneet, Kähön suuri talo näkyy vähän loitompana. Kirkonkylä on laaja ja hyvin rakennettu, onpa vielä kylällä muhkea tori keskellä asutuksia.

Seppolan sillan takana päilyvät vielä Vitikkalan ja Kottilan valkeaksi maalatut katot.

Siinä sarja muhkeita taloja, jotka valaistaan kirkkaiksi pimeinä aikoina hehkuvilla sähkölampuilla. Suuret ovat vainiot ja metsät näillä taloilla, suurimmilla maata 5,000 tynnyrinalaa, pienemmillä 2,000.

Talot ovat rakennetut erilleen toisistaan, niinkuin Itä-Suomessa. Mitään ahdasta, ikävää kylää ei tavata niinkuin Länsi-Suomessa.

Tätä viljelyksen ja asutuksen ihanuutta luulisi kestävän loppumattomiin, sillä hyvästi silmänkantomatka sitä kyllä on. Mutta kun lähdet ajamaan hevosella länteen päin sisämaata kohti, loppuu tämä vehmas seutu kuin miekan iskulla. Seuraa yhtä synkkä, loppumaton salo, kuin jokilaakso oli ollut valoisaa ja aukeaa. Kollin murheellinen kangas vaanii siellä kaikkea tätä ihanuutta ja tuijottaa mustilla silmillään kuten satujen louhikäärme jokilaakson suruttomaan iloon ja sähkövalojen väikkeeseen. Salo käärii vaippaansa jokivarren viljelykset kuin suruharso kauniin lesken kasvot.

Salo alkaa Kollinmäeltä, 5 km kirkolta. Sitten sitä jatkuu Hallinpenkille saakka, joka on 19 km:n päässä kirkolta, ja vielä yhä edemmäksi aina Längelmäen ja Kuoreveden rintamaille saakka. Tässä sijaitsee vedenjakaja Päijänteen ja Längelmäveden sekä Päijänteen ja Keuruun vesistöjen välillä. Se on sitä muinoin Hämeenseläksi nimitettyä harjannetta.

Jo 6 km:n päässä kirkolta neuvottiin minulle ensimmäinen murhapaikka, jossa Lenkku-Opa (Obadja), kahlittu vanki, upotti puukon vanginkuljettajan kupeeseen. Kaksi km ennen Hallinpenkkiä oli toinen, Mustalaismäki (lyhennetty »Hallin Jannen» laulussa Mustamäeksi), jossa Janne postiljoonin murhasi. Nämä molemmat ovat miesmuistin aikana tapahtuneita murhia. Kuinka monta samanlaista on tapahtunut ennen muinoin, kun ensimmäiset asukkaat samoilivat näitä korpia, siitä ei enää taru kerro. Liekkö ihmisrikosta, jota tällä taipaleella ei olisi harjoitettu! Kollinkangas kätkee rikokset; se ei kieli näkemiään.

Tällaiset asumattomat rajamaat viljeltyjen seutujen välillä ovat ikimuistoisista ajoista tarjonneet oivallisen piilopaikan kaikille sellaisille henkilöille, jotka ovat olleet pakotetut pakenemaan joko yleistä järjestystä tahi pahoja töitään. Rikolliset ja rauhattomat ne meidän maamme erämaat ovat ensin kansoittaneet.

Mutta ei ainoastaan rikolliset, vaan myöskin kaikenlaiset kulkurit tällaisia seutuja hakivat ja rakastivat. Laukkuryssät, joita nimismiehet muinoin hätyyttivät, pitivät tätä erämaata erinomaisena lymypaikkana. Jannen jutussa niitä esiintyy sekä todistajina että vierastenmiesten lausunnoissa. Ne harjoittivat uhkapeliä, joivat ja petkuttivat salon hölmöläisiä; joskus ne itse hävisivät teille tietymättömille kontteineen päivineen. Kollinkankaalla hongan juurella on heille salainen hauta luotu. Janne kaupitteli eräälle jämsäläiselle naisten kenkiä, piippuja, kelloja. Mistä hän ne oli saanut? Todistamaton huhu kertoi laukkuryssän häviämisestä tämän kaupittelun yhteydessä. Näiltä miehiltä

»Hallin Janne se pienestä pojasta korttia pelaamaan oppi, Mustalaismäen rintehessä se postilta hengen otti.»

Ei ole vain sattuma, että se mäki, missä Hallin Janne pahan työnsä teki, oli nimeltä Mustalaismäki. Ei, vielä enemmän kuin laukkuryssät rakastivat mustalaiset näitä Hämeen laajoja erämaita. Liekkö koko Suomessa ollut seutuja, joissa mustalaisia olisi niin tihein parvin liikuskellut kuin juuri täällä. Sellaisissa pitäjissä kuin Keuruulla, Multialla, Kuraisilla tavataan vielä tänäkin päivänä selviä mustalaisten jälkiä kansan ulkomuodossa, ehkäpä luonteessakin. Sillä vuosisatojen kulussa ovat mustalaiset pirskoittaneet vertansa varsinkin juuri hämäläisten ja eteläpohjalaisten sekaan. Suurin kiitos heille siitä! Kiitos sen takia, että kansan ulkomuoto täten niin suunnattomasti on kaunistunut. Ihmeellistä nimittäin on, että mustalais-suomalainen sekoitus melkein säännöllisesti onnistuu, ainakin ulkomuodon puolesta. Tällaisille jälkeläisille tulee nimittäin musta, usein kähärä tukka, naisilla tavattoman pitkä, ja — mikä täysrotumustalaiselta puuttuu -— helakan punakat posket. Jos suomalainen puoli tässä yhtymässä vielä on jaksanut niin paljon puoliaan pitää, että silmät ovat tulleet siniset, on häikäisevän ihana ilmiö edessä.

Olen tähän kirjoitukseen kerännyt tummaveristen hämäläisten muotokuvia, etupäässä juuri näiltä seuduilta, voimatta ja tahtomatta todistaa heidän mustalaisalkujuurtaan. Sitä onkin usein mahdotonta todistaa. Sekoitus on useimmiten tapahtunut erehdyksessä, ja tällaisista ei huhuta koko maailmalle, kaikkein vähimmin papille kirjoihin vietäviksi. — Mustalainenhan on muka hirvittävän ruma ylkä maalaiskansan mielestä, jonka esteettinen maku ihmiskasvoilta vaatii voipytyn pyöreyttä, liinakkotukan ja pystynenän.

En vetoa ainoastaan kuviini, kun kehun tämän sekarodun ihanuutta. Katselkaa ympärillenne, niitä on joka taholla tavattavissa. Jos luettelen muutamia mustalaissukuja, niin kaikki voivat sen todeta. Suuri on Franzénin mustalaissuku, niitä on sekä Savossa ja Pohjanmaalla että myöskin Ruotsissa, Kalmarin seuduilla. Suuren runoilijamme Frans Mikael Franzénin jälkeläiset ovat kuulut tummasta, itämaalaisesta, ylen kauniista ulkomuodostaan. Vielä kolmannessa ja neljännessä polvessa, kaikista valkoisista sekoituksista huolimatta, voi tässä suvussa äkkiä ilmestyä lumoavan kaunis mustalainen, sinisilmäinen, punakkaposkinen. Muita mustalaissukuja ovat Lindemannit, Palmrothit, Stenrothit, savolaiset Hagertit y.m. Katselkaa heitä, tahi heidän jälkeläisiään naislinjalla, — nämä suvut eivät enää kuljeskele saloilla kattiloita paikkaamassa, heillä on monellakin edesvastuunalaiset toimet hallussaan — ja te huomaatte, mistä kauneus on kotoisin, »Sillä voiko musta kansa muuttaa nahkansa eli pantteri pilkkunsa», sanoo Paavali.

Oliko piispa Franzén mustalainen? kysynee moni. En voi sitä todistaa, mutta nimi on mustalaisen, ja jälkeläisen olen nähnyt, joka on — mustalainen, kauneimpia mitä olen nähnyt. Mikä onni jos niin olisi! Mustalaiset olisivat lahjoittaneet meille suuren runoilijan, niinkuin juutalaisetkin ovat tehneet Sakari Topeliuksessa. — Loiskansojen asuntovuokra on täten meille maksettu, joka kiitollisuudella kuitataan. —

Keskellä tätä suunnatonta kulkurien saloa sijaitsee ikivanha majatalon paikka.

Hallinpenkki.

Hallinpenkki on Hämeenselän korkeimmalla harjulla. Nousua on kulku Jämsästä Hallinpenkkiin saakka, loivempaa ja jyrkempää. Majatalon nurkasta maa alenee kohti Kolhin ja Längelmäveden altaita, kohti Kuoreveden pitkulaista järveä. Ihana on näköala Hallinpenkin pihalta Kolhia ja Länkipohjaa kohti. Siinä kaunis Kolhin järvi päilyy alangossa; sen läntistä rantaa reunustavat lukemattomat, siintävät vuorennyppylät, pienoiskoossa kuin Bernin alpit Rigiltä katsottuina. Ei kimaltelevat jäät hohda huipuilla, mutta sen sijaan kaikki vihreän ja sinisen värivivahdukset. Muuten näet saloa ja vain saloa. Ihmisasuntoja lienee siellä täällä sen verran, että maantienritari työnsä tehtyään löytää katoksen, minkä alla levätä ja kätkeä työnsä hedelmät.

Ennen rautateitä ja laivakulkua kävi vilkas liike Hallinpenkin kautta, liike Hämeenlinnasta ja Tampereelta Jyväskylään ja pohjois-Hämeeseen. Nyt ei päiväkirja Hallissa ole nimillä raskautettu.

Synkkää on notko Hallin alla Kuorevedelle käsin, kangasta niinkuin Halliin tullessa. Ihmisasuntoja et tapaa ennen kuin Kuoreveden rannoilla.

Kaksi on taloa Hallinpenkillä, Mattila ja Heikkilä. Maantie kulki talonrakennusten väliltä kuin katu kaupungissa. — Näin salolla tällaisella asutuksella voi olla puolensa. Mutta tänä kesänä on Heikkilän rakennukset muutettu sata metriä Jämsään käsin. Vanhan Heikkilän rauniot törröttävät vielä paikoillaan. Mattilassa oli muinoin kuulu majatalo, nyt Heikkilässä. Vanha Mattilan majatalo on vielä paikoillaan, kummallisilla, vanhanaikuisilla puuleikkauksilla koristettu. Paikoillaan on vielä Hallin Jannen ja Santeri Marianpojan yhteinen pikku tupanenkin.

Heikkilästä sain kyytipojan, niin rotupuhtaan salolaisen, etten malta olla häntä esittelemättä lukijalle.

Korpelainen.

Lähdin Hallinpenkin majatalosta kyydillä ajamaan Kuorevedelle. Ajettiin varovasti alas Hallin jyrkkää alamäkeä, minä ajatuksissani vaipuneena Hallin poikien synkkään tarinaan. En kiinnittänyt huomiotani kyytimieheen, joka istui vieressäni, enkä aikonut jutella hänen kanssaan. Olin Jämsän majatalossa, Könkkölässä, naureskellut ja pitänyt lystiä hauskojen könkköläisten kanssa muka viimeistä kertaa, hyvin tietäen, että nyt kun Hämettä kohti kuljen, nauru hyytyy asukasten huulilta ja puhe sujuu väkinäisesti. Hämeessä en koskaan puhu muuta kuin asiata jo senkin takia, että asukkaat puhuvat niin hiljaa. Hämäläiset, Suomen ahkerimmat yöjalkaiset, ovat näillä matkoillaan tottuneet niin supattelevaan puhetapaan, että he keskipäivälläkin ääntelevät kuin luhtien nurkissa. Monisatavuotinen kosimistapa on vähitellen himmentänyt heidän äänensä kaiun.

Mutta yhtäkkiä kyytipoika itse avasi suunsa ja rupesi kummallisella äänennuotilla naukumaan:

— Eipäs isäntä pannut poikasia kyytiin; minunpas piti lähteä. Kun oikeen iso ja suuri herra on kyyvittävä, niin eihän ne silloin poikaset kelepaa. Jos niinkun tämäkin Vappu sattuisi kompastelemaan mäkilöissä, niin mihinkäpä niistä poikasista oisi.

— Niin, jos minäkin sattuisin vierähtämään ojaan, niin eihän ne poikaset saisi minua ojasta ylöskään.

— Eihän ne mitä! Aikamiehen voimat siihen tarvitaan.

— Minkä ikäinen te olette?

— Kuuentoista vuojen vanha!

— Oletteko savolainen?

— En ole. Pakinan kylältä, Keuruun kulmalta.

Murre ja sanatulva olivat savolaista ja äänen voima ja nuotti niinikään. Siis pojassa oli yli viisikymmentä prosenttia savolaista verta. Ja tuo kehuskeleminen! Aito itäsuomalaista. — Asianlaita on muuten aina niin, että erämaalainen kehuskelee. Kuta vähemmin ihminen seurustelee lähimmäistensä kanssa, sitä itserakkaammaksi hän käy. Ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla! Vanhapiika ja vanhapoika, jotka eivät saa rakastaa toista ihmistä, rakastavat vain itseään. Tämä minun kyytipoikani kehui silmittömästi kaikkea omaansa, yksin kylän tietä Palsinaan, josta kumminkin lyhyen tutkimukseni perästä kävi selville, ettei sitä ollenkaan voi juosten ajaa, ainoastaan kävellen kuormahevosella. Siis mahdoton erämaan polku.

Heti ensimmäisestä puheesta huomasin, että tästäpä pojasta yhytin puhetoverin.

— Oletteko käynyt rippikoulun?

Jo kävin keväällä. ‒ ‒ ‒ Se on taas meiän rovasti niin tiukka mies, että et sitä rippikoulusta niinkään läpäise, jollet osaa katkismuksesi ja historiasi kannesta kanteen. Mutta täytyyhän sen päästää, kun sujuvasti taitaa.

Olin tuomiokunnan pöytäkirjoista ihmeekseni nähnyt, miten suunnattomasti, sekä asianomaisten että todistajien joukossa, vilisi Marianpoikien, Sandranpoikien, Magdalenantyttärien ja Ullantyttärien nimiä näiltä seuduilta. Tiedän entuudelta, että Hämeessä ennenmuinoin rippikoulusta pääsy merkitsi luvallisen kuhertelemisen oikeutta. Rippikouluhan niin läheisesti on kytketty sukupuolielämän yhteyteen. Sentähden kysäisin:

— Joko te olette käynyt yöjalassa?

— Mikä sitä! Kun sitä toisen työssä koko viikon hiessä ruataa, niin lepopäivä menee huoatessa. Ja sekin päiväsydän, sen niin mielellään torkkuu sängyssään.

— Mutta eihän sitä päiväsydännä yöjalassa käydäkään.

— Yöjalassako?

— Niin.

— Minä kuulin teiän kysyneen, että oletko käynyt kirkossa.

Poika oli vainunnut minussa pappia; sentähden hän heti rupesi vielä enemmän laulavalla nuotilla jatkamaan kuin taviokuurna kuusen oksalla:

— Enhän minä mitä yöjalassa ole käynyt. En tiiä, tuskin käynen milloinkaan. Eikä siellä niin lysti ole käyäkkään. Siellä kuuluu tapaavan pahoja miehiä, lyövät kintut poikki, toiset kuuluvat ampuvankin.

Aine oli arkaluontoista laatua, ja aito savolaisen notkeudella hän livahti rauhallisemmille aloille.

— Tämäkin Vappu, se on niin minuun suostunut, minä kun olen sitä leivänkannikoilla syötellyt, että kun minä veräjällä huutelen: Vappu, Vappu, Vappu, se heti karkaa kohti, että kello kalajaa. Mutta isäntä kun menee huutamaan, niin ei Vappu ole tietävinäänkään.

— Vai niin!

Hetken kuluttua:

— Paljonko se on herran kello?

— Puolj yheksän.

Poika veti heti hopeanauriinsa taskustaan ja lauloi:

— Minun on kymmentä minuuttia eillä. — Vaan, saapi se ollakin eillä. Isäntäkin se ensiksi minut herättää aamulla, minun kun näet pitää johtaa niitä muita miehiä muan töissä.

— Eikö ne muut miehet ole teitä vanhempia?

— Akallisia miehiä. — Mutta kyllä se minun kellonikin ajan tajuaa, vaikka se ei olekaan hinnalla pilattu.

Seurasi pitkä juttelu hyvistä ja huonoista kelloista.

Viimein hän herkesi kehumasta, silmäili minua kotvan kiireestä kantapäähän, ylös-alas, alas-ylös, avasi suunsa ja sanoi:

— Taijatta työ ensi sunnuntaina meiän kirkossa »komennon» pittää?

Minä hellyin. Helsingissä ja monessa muussa paikassa minua pidetään ratki pakanana ja pilkkaajana, minua nolataan syyttä suotta, pahat ihmiset kirjoittelevat nimettömiä herjauskirjeitä. — Jämsästäkin kaksi nuorta, nimetöntä naista kerran kirjeessä haukkuivat minua, niinkuin ainoastaan kristillismieliset nuoret voivat sen tehdä — mutta kun minä ilmestyn oikein maaseudulle, niin kaikki hyvät ihmiset heti äkkäävät pyhän sädekimpun, »glorian», prameilevan ohimoillani. — Niinkuin näkyy, kerskuminen tarttuu salolla.

Painoin 50 penniä tämän selvänäköisen ja ihmisistä parasta ajattelevan nuorukaisen käteen.

Hänen suonissaan pulppusi savolaisen verta, hänen kielensä vieterit olivat Savossa taotut, hänen nerokkuutensa jätän lukijan arvosteltavaksi.

Hallin suku.

Tarkoitan Hallin Mattilan vanhaa kestikievarin sukua.

Muinoin eleli Kolhin kulmalla vanha sotilaslääkäri eli välskäri, jolla oli kuvaava sotilasnimikin, Rumor (lue Rumoor), ranskalais-ruotsalainen sana, joka merkitsee »melskettä», »jyryä». Hänellä oli tyttönen, pitkä, musta, josta kansa kertoo, että hän oli hyvin vapaasanainen, suoranuottinen ihminen. Huhu kertoo, että isä Rumor olisi ollut ulkomaalaista sukua, ehkä saksalaista. Nuori neiti Rumor meni naimisiin sotilasrumpalin kanssa, mutta avioliitto oli lapseton. Äitiydenkaipuu rumpalin vaimossa ei tahtonut tyyntyä, hän kääntyi erään mustan miehen puoleen, jonka kanssa sai lapsen, Hallin Jannen isän, Hallin Mattilan omistajan. Rumpalin vaimo, rouva Suorastin, oli tästä seikasta avomielisestä jutellut lapsenlapsilleen.

Hallin isäntä oli pitkä tumma mies, joka hoiti ammattiaan täsmällisesti, oli ankara isä, mutta oikeutta rakastava mies. Hän nai talontyttären Elisabet Joonaantyttären, joka oli ylen lempeä, helläsydäminen nainen, uskonnollisuuteen taipuva, liittyen heränneitten lahkoon. Heille synty! kolme poikaa ja neljä tytärtä, tummaverisiä, kauniita lapsia.

Ihmeelliseltä tuntuu, millä suurella kunnioituksella ja rakkaudella koko lavea seutukunta, Jämsän, Kuoreveden ja Längelmäen asukkaat, vielä tänäkin päivänä puhuvat tästä suvusta. He ylistävät pilviin saakka sen kauneutta, sen ylevää ryhtiä, sen iloista, rattoisaa mieltä sekä sen hengenlahjoja, varsinkin laulunlahjaa. Luulisi tätä liioitteluksi, jolleivät asiakirjat samaa todistaisi. He ylistävät sukua siitä huolimatta, että kaikki kolme Hallin poikaa, Janne, Aaro ja Otto, olivat sairaalloisia rikoksentekijöitä. Ei mikään voinut tämän suvun mainetta pilata, sääli ja rakkaus kultasi poikienkin tihutyöt.

Heikkilän vanha emäntävainaja kertoi minulle, että Hallin Janne oli kuin »herra», kauniimpi, notkeampi ja ylhäisempi kuin kukaan koko oikeussalissa. Eräs toinen vanha jämsäläisnainen sanoi nähneensä Aaron vanginkuljettajan luona »Saaren» talossa Jämsässä. Kun hän nousi sängystä, 12 leiviskää (?) rautoja päällänsä ja helskytteli niitä lattialla, oli hän kuin »keisari». Oton surullinen kuolema sai vieläkin erään vanhan emännän leuan tutisemaan, kun hän sanoi, että se isäntä, jonka tallissa Otto paleltui, olisi ollut pantava syytteeseen ja istutettava linnassa.

Hallin tyttäret olivat kauniita, solakoita ja ryhdikkäitä impiä, joiden ei kauan tarvinnut odottaa miestä. Kolmen vuoden kuluttua Jannen murhatyön perästä naitiin vanhin Kuoreveden arvokkaimpaan taloon. Kuoreveden kirkkoherra sanoi aina tätä mustaa, solakkaa kaunotarta »ruhtinattareksi». Hän oli ainoastaan 18 v. vanha murhenäytelmän tapahtuessa. Muut olivat kaikki nuorempia, nuorin yhden vuoden vanha. Tyttäret olivat kaikki normaali-ihmisiä, arvossa pidettäviä ja arvossa pidettyjä, niinkuin koko sukukin.

Tyttären poika on pappi, nuori pastori, siis äidinäidin henkinen perijä. Hätien ylistystään lauloi niinikään koko naapurikunta. Ei niin siivoa, lempeää ja suloista miestä missään! Sen kyllä itsekin olin tilaisuudessa toteamaan. Pastori on vaalea kuin germaani, innokas laulaja kuin enonsakin.

Kummallista kansan psykologiaa! Olipa Hallin suvun jäsen pappi tahi vanki, yhtä suurella rakkaudella molempia mainitaan. Suku on kuin Davidin suku raamatussa; sille huudetaan hosiannah, vaikka kantaisä oli rikollinen jos joku.

Hallin suku oli ryhdiltään, ulkomuodoltaan ja laulunlahjoiltaan ympäristöään etevämpi. Kansa katsoi ylös tähän sukuun, kaikista sen muutamien jäsenien hurjista teoista huolimatta.

On perää Hallin Jannen itsetietoisessa huudahduksessa:

»Hallin Janne se lauloi, että linnan muurit roikaa. Tuskin vaan jos Kuorevedellä on toista tällaista poikaa.»

Jannen äidin kuoltua suureen suruunsa nai Hallin isäntä nuoren jämsäläisen talontyttären. Heille syntyi lapsia, ryhdikkäitä tyttäriä ja poikia. Kaikki ovat hoitaneet itseään kelpo ihmisten tavoin. Ei mikään muu muistuta Jannea ja hänen veljiään kuin tumma tukka, tummat silmät ja, mahdollisesti muutamilla, taiteelliset lahjat.

Hallin Janne.

Vanhimpana sisarusparvessa kasvoi Janne Hallinpenkin Mattilassa. Hänestä yleni komea, pulska nuorukainen, ketterin, ryhdikkäin, mitä seutukunnalla oli. Poliisitutkinnon ja tuomarin pöytäkirjoissa sanotaan, että tämä onneton nuorukainen 20:n ikäisenä oli kolmen kyynärän pituinen, mustatukkainen; solakka, kaunis vartaloinen ja erittäin miellyttävän näköinen (av ett behagligt utseende). Siis sitä kauneinta tyyppiä, minkä mustalaissekoitus suomalaisessa rodussa voi aikaansaada. Hänen yhtä onnettomat veljensä Aaro, joka Jannen rikoksen tapahtuessa vasta oli 14 v. vanha, ja Otto, 8 v., olivat yhtä komeita miehen alkuja. Aaro oli täyskasvaneena yli kolmen kyynärän pituinen, punakkaposkinen, väkevä ja reipas, ja Otto taas Jannen kokoinen ja yhtä notkea kuin hän.

Älyltään ja hengenlahjoiltaan olivat veljekset myöskin ympäristöään etevämpiä. Heillä oli mustalaisten taipumus musiikkiin. Janne laulaja ja Otto erittäin lahjakas musiikkimies, joka muun muassa kävi lukkarikoulua. Levoton mustalaisveri ajoi hänet kohta ulos koulun hiljaisuudesta maailman vapaaseen humuun.

Jannesta tuli jo 18—19 vuoden vanhana täydellisin Don Juan, mitä milloinkaan niillä seuduilla on elänyt. Kuin kotkan poikanen hän korkealta Hallinpenkiltä tähysteli, missä milloinkin kyyhkynen oli nypittävissä. Hänen toiminta-alueensa käsitti kolme pitäjää, Kuoreveden, Längelmäen ja Jämsän. Kyytiä tehdessään hänellä joka päivä oli tilaisuus pistäytyä peninkulmien päähän ja iskeä, missä otuksen tapasi. Hän oli vastustamaton naisten lumooja. Hän oli niin paljon uljaampi, iloisempi, ketterämpi ja laulavampi kuin seutukunnan kaikki muut nuoret miehet. Missä Jannen etusormi naputti luhdin ovea, siellä se avattiin selkiselälleen tuossa tuokiossa.

Jannen hypnotisoitua rikostoveri, perin onneton renkipoika Santeri Marianpoika, todistaa oikeudessa, että hän kohta vuoden ajan on Jannen kanssa jakanut huoneen ja vuoteen, mutta ei Janne vielä yhtään kokonaista yötä ole maannut tilallaan. Tämä meno ei enää ole hämäläistä, se on jo jotakin enempää, se on kotoisin kuumemmilta auringonaloilta, se on aasialaisen sulttaanin töitä. Niin, itämaalainen Janne oli ulkomuodoltaan, ja itämaalaisen kuumana sykkivät hänen valtimonsa. Jos hänellä olisi ollut viisaan Salomonin mahdollisuudet ja tilaisuus valitsemiseen, niin varmaan hänkin olisi ollut tuhannen immen ylkä. Nyt hän oli vain salolainen, mutta salon tyttäristä ei yksikään jäänyt osattomaksi, yhtä vähän kuin Lemminkäiseltä Saaren nuoret immet.

Itämaalainen Salomon oli niin vaatetettu, ettei totisesti muut kuin Saronin liljat ja ketojen hyasintit häntä pukujen koreudessa voittaneet. Jannen itämaalaisuus ilmenee myöskin hänen hurjassa keikarimaisuudessaan. Hän rakasti loistoa kaikessa esiintymisessään. Hän astui ja liikkui kuin arabialainen kalifi; hänen raudikko-oriinsa oli seudun kaikkein komein pekuna; ohjakset täytyi pujottaa rahkeitten alta, sillä muutoin oriin pää oli pystyssä kuin lipputanko. Jannen vaatteet eivät olleet salon räätälin ompelemat. Hän osti ne lukemattomilla markkinamatkoillaan kaupungeista. Palttoo oli ostettu Hämeenlinnasta ja housut Jyväskylästä. Housut maksoivat 20 markkaa — huimaava hinta siihen aikaan —ja vanha emäntä Hallinpenkin toisesta talosta, Heikkilästä, kertoi minulle, että niissä housuissa toinen raita oli silkkiä, toinen verkaa, ja ettei tuomarillakaan ollut niin kauniita housuja. Nämä housut oli postiljooni Matti Mäkeläinen lunastanut Jannelle, ja hän karhusi Jannelta rahoja silläkin kertaa, kun hän ennen hengenlähtöään muutti hevosta Hallinpenkillä.

Talvisaikaan Janne karautti raudikko-oriillaan tytön luota tytön luokse. Kulkuset kumisivat ja tiuut kilkattivat, kun Janne sunnuntaisin Kuoreveden jäätä ajaa huhki kirkolle tapaamaan lemmittyjensä lemmittyä, Aleksandra Erlingiä (Mattilan Sandraa). Aleksandra Erling ei pöytäkirjoissa kulje isän tahi äidin nimellä, niinkuin lukemattomat muut todistajat, vaan hänellä on Hämeessä harvoin tavattava sukunimi, ja päälle päätteeksi vielä ruotsalainen. Aleksandra Erling oli Jannen haaremin kirkkain tähtönen, numero 1 morsiamien joukossa. Hän oli emännöitsijänä Mattilan tilalla Kuoreveden ja Längelmäen rajalla.

Olen Jannen lemmenelämästä laajemmin puhunut, sillä sekä sen kiihkoinen luonne todistaa ei-suomalaista verenkiertoa että juuri tämä lemmenjano vei hänet turmioon. Ranskalainen kysyy aina rikoksen tapahtuessa: »missä nainen?» Jannen, tämän mustalaisrotuisen, solakan nuorukaisen, kohdalla se kuuluu: »missä naiset?»

Eivät salonkaan naiset tyytyneet pelkkään rakkauteen. He vaativat, ei rahaa, mutta helyjä, pukuja, makeisia. Tuo ikuisesti naisellinen piirre saada lemmityltään rakkauden näkyviä osoituksia tavataan heissäkin yhtä elävänä kuin konsanaan kulttuurinaisissa. Janne oli tosin varakkaan tilallisen poika, mutta eivät sittenkään varat riittäneet tähän laveaan lempielämään. Hänellä ei ollut Salomonin aarteita mistä ammentaa.

Janne koetti kyllä muka rehellisillä keinoilla hankkia varoja. Ei ollut niitä markkinoita, missä hän ei olisi ollut mukana. Hän kävi Jyväskylän, Tampereen, Hämeenlinnan ja Anianpellon markkinoilla, vaihtoi hevosia, pelasi uhkapeliä, puijasi ja petkutti, mutta eivät sittenkään voitot riittäneet korvaamaan hänen elämänsä suuria vaatimuksia.

Tapahtui sitten huhtikuun 9 päivänä 1867 seuraava Jannen-elämälle turmiollinen tapaus. Mäntän tehtaan postinkuljettaja, vaimo Kvast, toi laukun tupaan, missä Janne ja Santeri Marianpoika loikoilivat sängyssään iltayöstä. Kvast laski laukun jakkaralle ja meni emäntää herättämään saadakseen postiljoonille maitoa, jota tämä oli pyytänyt. Mennessään mutisi vaimo: »Taitaapa olla rahoja, koska laukku on niin visusti suljettu.» Vaimon mentyä tuvasta hypähti Janne vuoteeltaan, viilsi laukun auki pohjasta, pisti kätensä pienestä reiästä sisälle ja veti kirjeet ulos. Hän sai hyvän saaliin, 1,000 markkaa. Muijaparka ei nähnyt tätä kämmenen suuruista reikää, vei laukun määräpaikkaan, jossa se vasta huomattiin. Vaimo Kvast joutui tietysti epäluulon alaiseksi, mutta itki ja vannoi olevansa syytön. — Rikollisia ei saatu ilmi.

Nyt alkoivat Jannelle loiston päivät, ja Santeri Marianpoikakin sai osansa kauhasta. Satamarkkaset rikottiin — laukkuryssillä, joita aina vieraili Hallinpenkillä. Laukkuryssien suut tukittiin viismarkkasilla. Mattilan Sandra oli salaa kihlattu maaliskuussa, ja nyt hän sai kihlajaiset upeat kuin Saban kuningattaren lahjat. — Kihlajaisten hankkiminen lie houkutellut Jannen tähän ensimmäiseen rikokseen. — Aleksandra Erling sai kultasormuksen ja kultaiset korvarenkaat pääsiäispyhiksi, ja myöhemmin vähin erin 12 markkaa rahaa, hopeakellon, karttuunia hameeksi ja kaksi silkkihuivia kirkkomatkoja varten, hienoa mustaa verkaa röijyksi. Kysymyksiinsä, niistä Janne rahat oli saanut, tämä vastasi: »Uhkapelillä, kyyditsemisellä ja hevoshuijauksilla.»

Ei Santeri Marianpoikakaan jäänyt osattomaksi. Tuo onneton mies, kahta vuotta vanhempi Jannea, kulki nuoremman, mutta henkisesti voimakkaamman ja käytökseltään kiehtovan toverinsa talutusnuorassa, kuten kahlekoira. Normaalisen hämäläisen tavoin hänkin harjoitteli yöjalkaurheilua, mutta vain kotitarpeeksi. Ei noin itämaalaisissa mitoissa kuin Janne. Hänelläkin oli pieni Edlansa, jonka kihlasi samoihin aikoihin kuin Janne Sandran. Ja pikku Edla sai suuren kantasormuksen ja kultaiset korvarenkaat.

Iloinen oli kevät ja riemukas kesä oli kumppaneilla, ja yhdessä he juhannuksena, nälkävuoden ensimmäisenä kesäpäivänä, kävivät Herran pyhällä ehtoollisella, kuitaten tällä keväisen rikoksensa ja monet syntinsä.

Tuli syksy. Janne saapui syyskuun 30 p:nä Hämeenlinnan markkinoilta kotiaan Hallinpenkkiin. Hurja rikostuuma oli nyt kypsynyt hänessä. Tuttava postiljooni Matti Mäkeläinen oli saapuva seuraavana iltana Halliin, mukanaan suuri rahalähetys. Janne oli päättänyt murhata postiljoonin, ryöstää laukut ja hankkia uusia rahoja, sillä vanhat oli kulutettu loppuun. Santeri Marianpoika pakotettiin pyynnöillä ja uhkauksilla rupeamaan auttajaksi.

Tuuma oli seuraava: Santeri menee kyytiin ja ajaa käyden kahden kilometrin päässä sijaitsevassa Mustalaismäessä. Janne lymyy suuren kiven takana ja lyö takaa postiljoonia kivimoukarilla ohimoon. Sitten ryöstetään laukut ja Santeri juoksee takaisin Halliin huutamaan, että posti on murhattu ja häntä itseään lyöty.

Lokakuun 1 päivän iltana Janne tapansa mukaan lähti yöjalkaan, tällä kertaa vain maantien yli Heikkilän talon kauniin palvelijattaren viereen. Kaikessa rauhassa he syödä napertelivat rusinoita, joita Janne aina suurissa tötteröissä kuljetti markkinoilta morsiamiensa mielen lumeeksi. Silloin kolahti aisakello jyrkän ahteen alla. Janne kimposi vuoteeltaan ja sanoi lähtevänsä auttamaan postiljoonia matkalle. Mutta hän karkasikin Mustalaismäelle, jonne jo samana päivänä oli kätkenyt kivimoukarin.

Santeri Marianpoika lähti postia kyytiin. Mutta tuo säälittävä poika parka ei ollut kypsynyt tällaiseen hurjaan tekoon. Hän oli vain kiltti, hiljainen maalaispoika ilman mitään rikollisen taipumuksia. Noustuaan kuoleman kärryyn ja lähtiessään kalman taipaleelle häntä alkoi huimata. Tuskaisena hänessä heräsi sanomaton sääli kuolemaan tuomittua vierustoveriaan kohtaan, joka pahaa aavistamatta istui ajatuksissaan hänen kupeellaan. Viimein hän ei malttanut enää hillitä itseään, vaan kysyi hätäisenä:

— Oletteko te naimisissa?

— En, vastasi postiljooni lyhyesti.

Tuo poika, joka ei koskaan elämässään ollut saanut kokea perhe-elämän suloa, joka ei koskaan ollut kuullut ketään isäkseen mainittavan eikä tiennyt elikö hän ja niissä oleili, joka 12:n ikäisenä ajettiin äidin luota maailmalle ja siitä lähtien kulki renkipoikana talosta taloon, kunnes keyrin aikaan 1868 tuli rengiksi Hallin Mattilaan, häntä rupesi hirvittämään se ajatus, että postiljoonilta jäisi leski ja lapset orvoiksi maailmaan — samaan surkeaan tilaan, missä hän oli elänyt.

Saavuttiin Mustalaismäelle. Hevonen hiljensi kulkuaan. Janne hiipi suuren kiven takaa esille, moukari kädessä. Kivimoukari suhahti ilmassa ja kärki murskasi postiljooni Matti Mäkeläisen ohimon. Siihen loppui postiljoonin tajunta. Postiljooni nostettiin rattailta maahan, niinikään laukut, jotka heti avattiin. Rahakirjeet käärittiin Santerin paitaan ja kätkettiin metsään. Moukari heitettiin kauas metsään. Rahakirjeissä oli 10,000 markkaa.

Työnsä tehtyään lähtivät kumppanit takaisin Halliin. Janne pujahti uudelleen tyttönsä aittaan. Tyttö oli jo ehtinyt nukkua. Janne riisui takkinsa päältään, istuutui sängyn laidalle, herätti armaansa ja rupesi napertelemaan kuivia rusinoitaan. Tyttö kysyi:

— Missä olet viipynyt ja mitenkä olet noin hikinen.

— Päiväkirjahuoneessa oli niin kuuma!

Santeri taas nosti suuren melun Hallin pihalla ja huusi:

— Hei apuun! Postiljooni on murhattu Mustalaismäellä, laukut ovat ryöstetyt ja minua lyöty hartioihin ja pohkeisiin!

Syntyi hirveä hämminki Hallin Mattilassa ja Heikkilässä. Kaikki ihmiset jalkeille. Janne hätyytettiin ulos luhdista. Isä ja Janne lähtivät murhapaikalle ja toivat sieltä postiljoonin, joka tupaan kannettua heitti henkensä. Janne lähetettiin noutamaan herastuomaria ja lautamiestä Kuorevedeltä. Yöllä klo 3 pidettiin poliisitutkinto Mustalaismäellä ja aamulla vietiin laukut ja kirjeet Jämsän postikonttoriin.

Koko yön oli Janne ollut touhussa, hermot äärimmilleen pingotettuina. Ainoastaan kerran hän tunsi lamautumista, silloin kun murhapaikalla haettiin kirjeitä. Hän pyrki silloin kotia, mutta herastuomarin terävä kysymys, mikä häntä vaivaa, saattoi Jannen taas terhakaksi.

Mutta Santeri parka! Hän oli täysin murtuneena. Hän oli hölmistynyt melkein tajuttomaksi. Muutamat kekseliäät miehet riisuivat Santerin alasti ja ryhtyivät tutkimaan hänen vammojaan. Selkä huomattiin vallan eheäksi ja pohkeet terveiksi. Miehet painelivat peukaloillaan hänen lihaksiaan ja kyselivät:

— Koskeeko, koskeeko, koskeeko?

— Ei, ei, ei, vastasi tajuton Santeri.

— Valehtelet, ei sinua ole lyöty.

Koko erämaa joutui kuohuksiin, koko maakunta niinikään, ja muutamien päivien kuluttua koko Suomi. Niin järkyttävän vaikutuksen teki tämä öinen rikosnäytelmä Mustalaismäellä!

Epäluulot lankesivat jo murhayönä Santeriin ja Janneen, ensin korvasupatuksina, sitten yhä äänekkäämpinä. Jo lokakuun 3 p:nä vangittiin Janne ja Santeri, 4:ntenä piti Kuoreveden nimismies J.F. Fagerlund poliisitutkinnon, 5:ntenä saapui Hämeenlinnan kuvernöörinvirastosta varalääninsihteeri H.N. Schlüter ja Lopen vallesmanni K.A. Frey paikalle, ja 6:ntena Santeri parka tunnusti kaikki. Jannen hypnoosi oli lauennut. Hänen houkutuksensa ja uhkauksensa olivat kadottaneet ehkäisevän vaikutuksensa, niin pian kuin itse hypnotisoija oli raudoissa. Santeri ei osannut näytellä murhaajan osaa.

Toisin oli Jannen laita. Poliisitutkinnossa sanotaan hänen vain ivahymy huulilla vastailleen tutkijoille. Tuo 20-vuotias nuorukainen, solakka, komea, väitti kiven kovaan, ettei hänellä ole tietoa koko murhajutusta, vaikka hänelle sanottiin, että Santeri oli tunnustanut kaikki. — Oliko tämä paatumusta? Ei niin nuoressa miehessä vielä paatumusta voi olettaa. Se oli veren ääntä. Sattuma teki, että hänestä tuli suuri rikoksentekijä. Sattuma, että hän oli kasvanut erämaan komerossa suuren valtatien varrella, missä kaikenlaiset kulkurit ja rauhattomat ihmiset pitivät tyyssijaa ja opettelivat temppujaan vilkasluontoiselle nuorukaiselle. — Ei tiedä, kuinka kauan Janne olisi jatkanut kieltelemisiään, jollei sattumalta olisi tapahtunut jotakin, joka masensi hänen mielensä.

Janne sai Hämeenlinnan vankilassa ankaran lavantaudin. Kuume kohosi, ja Janne pelkäsi kuolevansa. Silloin hän äkkiä pyysi vieraitamiehiä kuuntelemaan tunnustustaan. Vanginvartija ilmoitti asian linnan vahtimestarille, vahtimestari lääninhallitukseen. Sieltä heti lähetettiin varalääninsihteeri ottamaan vastaan Jannen viimeiset sanat. Janne tunnusti täydellisen syyllisyytensä rikokseen. Tässä tunnustuksessaan hän pysyi kaikissa niissä lukemattomissa käräjissä ja välikäräjissä, joita tuomiokunnan arvokas tuomari Gustaf Svinhufvud syksyllä 1867 ja keväällä 1868 piti tästä asiasta. Ainoa, minkä Janne myöhemmin lisäsi, oli, että murhaan myöskin kolmas henkilö otti osaa. Tämä elää vielä vanhana miehenä Jämsässä, mutta on vapautettu kaikesta syytteestä.

Niistä kymmenestä tuhannesta markasta, mitkä Janne ryösti, löydettiin 7,000 markkaa kohta, 3,000 jäi löytämättä ikipäiviksi. Mutta nämä kolmetuhatta kätkettyä markkaa eivät antaneet salon asukkaille yön lepoa, päivän rauhaa. Keuruulla saakka niistä puhuttiin ja uneksittiin. Kaksi miestä Keuruun kirkolla näki eräänä yönä unta, näkivät selvästi, missä ne 3,000 markkaa kätkettyinä lepäsivät. Ei muuta kuin ruuna valjaisiin ja lähdettiin painamaan Hallinpenkkiin. Nämä kaksi hurskasta unikekoa kertoivat näkynsä ja rupesivat työhön. Ja ihme tapahtui. Uneksijat löysivätkin kirjemytyn risuläjästä, mutta kun tarkastettiin kirjeet, olivatkin ne vain rakkauskirjeitä pohjois-Hämeen silloisille nuorille impysille. Rahakirjeistä ei ollut jälkeäkään. Janne sanoi oikeussalissa, ettei hän koskaan keuruulaisista ole niin huonoja ajatuksia pitänyt, että ne antaisivat kruununviranomaisille rahakirjeitä, jos ne kerran sellaisia löytävät. Joka myöskin voi olla totta.

Jannen ja Santerin tuomio 22.6.1868 oli sen ajan lain mukaan ankara. Se kuului: »Edelläkäyvän kuolemaan valmistuksen jälkeen ovat molemmat murhaseudun yleisessä mestauspaikassa menettävät oikean kätensä, mestattavat ja teilattavat.» Toisin sanoen, molemmat tuomittiin Siperian pakkotöihin. Meidän perin muodollinen lakimme ei tehnyt mitään erotusta Jannen ja Santerin osallisuuden välillä murhaan.

Olen kertonut tämän kautta maan vielä nytkin, 50 vuoden perästä, yleisesti tunnetun rikosjutun tuomiokunnan pöytäkirjojen tiedonantojen mukaan. Hallin Jannen aivan tavattoman runsas paikallinen tarusto tietää niin paljon lisää, että siitä kasvaisi kokonainen romaani.

Mutta Hallin Janne oli myöskin runoilija. Hämeenlinnan vankilassa hän lauloi kautta maan tunnetun »Hallin Jannen laulun». Painatan tähän jonkun värsyn. Olen niille ennen nauranut, nyt en naura, kun sain tietää, että ne ovat onnettoman 20-vuotiaan, kuolemaan tuomitun, kauniin miehen hyvästijättösanat vapaalle, iloiselle elämälle noitten erämaan impien iloissa, kassapäiden karkeloissa. Mikä miehekäs mutta katkera näkemys vankilankopissa, kun Janne laulaa:

»Hallin Jannen raudikko ravaa Kuoreveden jäätä, Mattilan Sandran hiukset on kammattu toiselle puolen päätä.»

Jannella oli ennen seudun korskuvin orhi, ja reessä istui komein morsian, Aleksandra Erling, tukka laitteella, joka ei ollut tavallinen maalaistyttöjen, jakaus keskellä kalloa, vaan keimailevasti toisella korvallisella.

Jannen äiti, hurskas pietisti, varakkaan naapuritalon tyttäriä, lausuu tuomarille sanoja niin liikuttavia, että silmät kostuvat. Kullervon äiti laulaa: »et arvaa emon sydäntä», ja samaa virttä itkee Jannen äitikin. Hän sanoi tietäneensä Jannen kevytmielisen, irstaan elämän, mutta äidin sydän on hellä, se on hellä varsinkin esikoispoikaansa kohtaan; hän salaa antoi isän hylkäämälle ja häätämälle pojalle kahvia ja ruokaa sekä vähän rahojakin. Kun Janne laulaa:

»Hallin Jannen äiti se suri ja hienolla äänellä itki, Kun hänen ainoall' Janne pojall' oli raudasta hinkselitki»,

niin tämä vertaus ei enää saa hymyä huulilleni, sillä Jannen äiti ei ainoastaan surrut ja itkenyt, hän pakahtui suruunsa ja kuoli ennen Jannen Siperianmatkaa. Parhaimman ystävättärensä, Kolhin emännän kanssa, hänen oli tapana Mustalaismäen kivellä itkeä pakahtuakseen, kunnes kuolema korjasi, jota hän sydämestään halusi ja toivoi.

Mikä ilmetty Lemminkäinen se Janne olikaan! Kaikki muu oli pientä murhetta, mutta Mattilan Sandra, hänen kihlattu ja kullattu morsiamensa, se hänen sydäntään jäyti:

»En minä sure Siperiaan mennessä Suomen ihanuutta, vaan minä suren Mattilan Sandran suurta surkeutta.»

»Hallin Jannen raudikko ravaa Kuoreveden yli Voi jos saisin kerran vielä istua Santrani syliin.»

Orhi ja Sandra, siinä kaksi olentoa, jotka herättivät katkerata kaipuuta ikuisen vangin mielessä. Hevonen ja morsian, mustalaisen palvomisen esineet!

Mutta kotkan pojalta oli siivet leikattu!

Janne ja Santeri Marian poika vietiin Siperiaan. Santeri oli ottanut päällensä raskaamman taakan kuin hän kantaa mahtoi. Hän sortui sen alle. Tuskin jaksoi loppuun saakka taivaltaa karkoituspaikkaansa. Hän kuoli matkallaan.

Jannen elämän loppuvaiheista on monta tarua.

Oikea lienee tämä. Jannen sukulaiset saivat kerran kirjeen Amerikasta, Jannen kirjoittaman, jossa hän kertoo karkumatkansa vaiheista Siperiasta kotimaahan. — Omituista, että niin monelle Siperiaan tuomitulle onnistuu päästä kotimaahansa. Kotia tuli »Lenkku-Opa», kotia Matti Haapaoja. — Kotia tuli Janne, ei Kuorevedelle, mutta Leppävirroille, jossa piili mustalaisten parissa. Täältä hän samosi Vesisaareen, Jäämeren rannoille, nai ruijattaren ja muutti Amerikkaan. Elääkö vai on kuollut, siitä ei ole varmaa tietoa. Jos elää, on hän nyt 70 vuoden ikäinen, syntynyt 31.12.1846.

Joitakin vuosia sitten ilmestyi muka Janne Kuorevedelle. Hän kävi Hallit, Kolhit, Jämsät ja Kuorevedet katselemassa, puhutteli ihmisiä, puhui Jannesta ja hänen töistään. Ihmiset kihisivät ympärillä ja kysyivät: oletko Janne? Mies vastasi salaperäisesti: »Tulkaa Leppävirroille, siellä näette Jannen!» Vanhat ihmiset tunnustelivat häntä arvista ja muista merkeistä Janneksi. Kaikki luulevat nyt varmasti Jannen käyneen nuoruutensa kotiseudulla.

Tämä salaperäinen mies oli mustalainen Hagert Leppävirroilta. Hän lienee tutustunut Janneen, eikä saanut rauhaa, ennenkuin omin silmin näki ja tutki tämän murhajutun sivuhenkilöt ja tapahtumapaikat. Hänelle oli käynyt juuri kuin minulle. Suuren maantiesissin tarina oli kiehauttanut minunkin mahdolliset mustalaisveriainekseni, niinkuin Hagertinkin. Minua ei kukaan luullut Janneksi, minun ohimoillani liekehti rovastin-gloria. Mutta Hagert meni täydestä: olihan hän täysmustalainen.

Mutta murhenäytelmä ei lopu Jannen poistuttua näyttämöltä. Veljekset jatkavat sitä.

Olen kummeksunut sitä, että nuoremmat veljet lähtevät astumaan vanhemman veljen jälkiä, vaikka heidän olisi pitänyt tajuta, minne se ura johtaa — Siperian synkkiin kaivoksiin. Luulisi, että vanhemman veljen kova kohtalo ja äidin surukuolema aina olisi varoittavana pelättimenä ohjannut heidän askeleensa toisille taipaleille.

Mutta ei niin. Joko veri huusi ja vaati tyydytystä tahi Jannen suuri maine ei jättänyt veljiä rauhaan. Lapsesta pitäen he kuulivat »Hallin Jannen» laulua laulettavan joka nurkassa, kuulivat kansan ihmetellen kertovan, kuinka hän oli komea ja ketterä, kuinka hän tasakäpälässä hyppäsi täysissä raudoissa alas rattailta, kuinka hän iloisesti helisteli rautojaan käräjäpaikan tuvassa. Käsitteet menivät vähitellen sekaisin, Jannen työ ei ollutkaan rikosta, se oli mainetyö. Hekö olisivat huonommat kuin Janne? Olivathan hekin yhtä pitkät ja komeat, eivätkö hekin voisi tehdä töitä, joita lauluissa ikuistettaisiin. Eivät he tahtoneet kansan suussa kulkea nahjuksista. Muuta keinoa kilpailla Jannen kanssa ei ollut kuin rikostyö. Siis siihen käsiksi! »Inhimillistä, ylen inhimillistä.» Samanlaiset tunteet kannustivat Themistoklesta hänen muistellessaan Miltiadesta, samat Herostratosta, samat viikinkien ja kaikkien aikojen sotasankarien jälkeläisiä. Maineen laatu ei aina ole samaa, mutta maineen halu on sama.

Hallin Aaro.

Pisin ja väkevin kaikista veljeksistä, punakkaposkinen, leveämpimuotoinen kuin veljekset, oikea maalaiskaunokainen. Varasteli hevosia oikein mustalaisen malliin, mutta ei tehnyt väkivallantöitä eikä ollut kuulu lemmenseikkailuistaan. Hänessä ei ollut sitä verta, että hän yöllä kivimoukari kädessä olisi hiipinyt uhrinsa niskaan ja murskannut häneltä pään. Hän oli vain kalpea Jannen matkija.

Mutta raudoissa hänkin vietti aikansa.

Kerran häntä kuljetettiin kahleissa Heinolan puoleen vastaamaan varkauksistaan. Oli pimeä talvinen ilta, ajettiin mäkeä alas. Aaro sai potkaistuksi ajomiehen istuimeltaan hankeen, tarttui ohjaksiin ja lähti täyttä karkua ajamaan pakoon. Tuli jäälle ja ajoi vimmatusti, mutta pimeässä joutui liian lähelle Kalkkisten koskea; jää petti ja sinne katosivat hevonen, reki ja mies.

Seuraavana kesänä löydettiin Aaron mädännyt ruumis raskaissa kahleissaan kosken pohjalta.

Hallin Otto.

Jannen nuorin veli, siro ja solakka kuin Janne, laulaja ja saarnamies. Hän oli sävyisä ja hiljainen mies, ystävällinen ja lempeä. Hänen tapanaan oli sanoa: »Mikä minussa hiljaista ja hyvää on, se on äidistä, mikä levotonta ja rajua, se on isästä.» Hänessä viinan voima nosti pinnalle mustan luonnon, niinkuin se aina tekee hämäläisrotuisessa miehessä; viinapäissä mustalainen voitti suomalaisen. Hänen kerrotaan juhlatiloissa nousseen saarnamieheksi, joka pitkissä puheissa selitteli maailman mutkaista menoa. Sanan voimalla hän koetti taltuttaa sielunsa rajuja kohtauksia. Yöt pitkät käveli lattialla ja ääneen manasi pahoja ajatuksiaan ja aivoituksiaan.

Mutta vanhan mummonsa, Rumorin, veri ja nimi vaati melskettä ja jyryä. Hän ryhtyi niihin ja istui linnojen komeroissa aina Helsinkiä myöten.

Kerran tuotiin Hallinpenkkiin vanki — niin kerrotaan — joka ei noussut reestä, vaan istui siinä pakkasessa. Hallin isäntä meni vankia pyytämään sisälle. Vanki peitti silmänsä, isäntä tutki häntä tarkemmin. Siinä istui hänen nuorin poikansa Otto.

Oli juomingit eräässä Kuoreveden talossa. Siinä humaltuivat isäntä ja vieraat. Ottoa kiusattiin tanssimaan. Häntä ei huvittanut tanssi, ja hän suuttui lakkaamattomista, kiusallisista pyynnöistä. Paetakseen suuttumistaan hän poistui ja meni levolle vieraan miehen rekeen. Vieras lähtiessään nosti nukkuneen Oton tallin heinille. Oli kevät, päivällä räystäät tippuivat, yöllä oli kova pakkanen. Sinne Otto jäi yöksi ja paleltui. Aamulla kannettiin tupaan. Apu tuli liian myöhään. Otto tunnusti syntinsä, rukoili Jumalaa ja kuoli.

* * * * *

Murhenäytelmä on lopussa.

Jannen äiti kuoli suruunsa, Santeri Marianpoika sortui omantunnon vaivoihin, Jannen kaksi veljestä kuolivat tapaturmaisesti, maineeltaan mustattuina. Siinä on murhenäytelmä Shakespearen malliin. Kaatuneitten luku suuri. Janneko, päähenkilö, yksin saisi luonnollisen kuoleman? Ei. Kansa kertoo, että Janne Amerikassa on tehnyt itsemurhan! Näin on murhenäytelmä eheä ja aukoton.

Seuraajissa kertomuksessa tämä huhu todetaan.

Janne lauloi linnassa:

»Miksis menit Hallin Janne postia kangilla lyömään, Etkös tiennyt pääseväsi ruumin leipää syömään.»

Kaikkia rikoksensa surullisia seurauksia Janne ei kumminkaan voinut silmäillä.

* * * * *

Surullinen salon tarina, ei suinkaan ainoa laatuaan, mutta kuuluisin ja mainittavin Suomessa. Kun Hallin Jannen nimi mainitaan, ovat kaikki hänen kotiseutunsa ihmiset kuulevinaan tuttuja jouluääniä korkeudesta:

»Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi!»

Vieläkin Hallin Jannesta.

Edellä on mieltäkiinnittävä kertomus Halli-suvusta, joka seitsenkymmenluvun loppupuolella tuli kuuluisaksi kautta koko maan siksi, että silloisen suvun päämiehen vanhin poika Janne murhasi kammottavalla tavalla postinkuljettajan ja ryösti postin. Tekijä lopettaa kertomuksensa sanoilla: »Näin on murhenäytelmä eheä ja aukoton.» Kuitenkin on allekirjoittanut ottanut vapauden jatkaa kertomusta muutamilla lisäyksillä, jotka olen saanut luotettavilta henkilöiltä, Kuoreveden silloiselta kirkkoherralta ja Pohjois-Amerikassa Minnesotan valtiossa olevilta Hallin Jannen tuttavilta.

Hallin Janne tuomittiin, niinkuin tiedetään, karkotettavaksi Siperiaan, mutta hänen ei koskaan tarvinnut nähdä Siperian autioita seutuja, sillä Orenburgissa, tai jossakin muussa kaupungissa Aasian rajalla, Janne »sairastui» ja vietiin hospitaaliin. Siellä kävi silloin tällöin eräs ylhäinen ja rikas nainen, joka päätti pelastaa tuon komean nuoren miehen. Tämä laupeudentyö tapahtui siten, että Janne »kuoli» ja eräs luterilainen saksalainen pappi hautasi hänet. Arkussa oli hiekkaa ja sen sellaista, mutta Siperian matkustaja oli vapaa ja terve. Tiedonantajani, K:n kirkkoherra, oli sittemmin saanut kirjeen saksalaiselta virkaveljeltään, jossa tämä ilmoitti Hallin Jannen kuolemasta.

Hallin Janne oleili sitten useampia vuosia hyväntekijättärensä turvissa; mutta kaipaus kotimaahan ja nuoruuden lemmityn, Mattilan Sandran luo sai hänet lähtemään salanimellä, hyvällä matkakassalla ja hienoilla asiakirjoilla varustettuna kotipaikalleen, jossa hän sai tietää, että Sandra morsian oli mennyt naimisiin toisen kanssa. Se oli kova isku Jannelle ja hän päätti jättää paikkakunnan, etenkin kun alkoi kierrellä huhuja, että tämä matkustava herrasmies oli juuri siperialainen vanki.

Janne matkusti sitten poikki maan Vesisaareen, missä hän rakastui kauniiseen ruijattareen, joka myöntyi hänen tuumiinsa. Kuitenkin matkusti Janne ensin yksin Yhdysvaltoihin ja lupasi morsiamelleen palata hakemaan häntä Pohjois-Amerikkaan. Sen Janne tekikin, sillä hän oli huomannut maan hyväksi, ja vei nyt muassaan kihlattunsa Uuteen Maailmaan, ja siellä asettuivat nämä nuoret asumaan Duluth Minn. etukaupunkiin. Jannella oli vielä vähän rahoja jäljellä, hän osti hevosen ja vaunut ja rupesi kuorma-ajuriksi. Ajurin ammatissa onnistui J. niin hyvin, että voi ostaa itselleen oman talon. Siinä elelivät nuoret onnellisina ja perhe lisääntyi pojalla.

* * * * *

Syksyllä 1889 tein ensimmäisen pitkän matkani Pohjois-Amerikassa, ja pääasiallisesti kävin seuduilla, niissä maanmiehiäni eli ja työskenteli. Lähellä Duluthia on pieni kaivoskaupunki nimeltä E'ly Minn., jossa myöskin kävin. Talonisäntäni E’lyssä, kaivostyömies J. Mattila, tuli oppaakseni ja vei minut alas hiilikaivoksiin, jotka olivat minusta erittäin mielenkiintoisia. Eräänä päivänä kuljeskelimme, Mattila ja minä, kaupungissa, ja kun minun piti saada pyykkini pestyksi, vei Mattila minut Jensenin pesulaitokseen. Mattila oli Jensenin perheen tuttavia ja meidät pyydettiin kahville. Mrs Jensen oli komea nainen, jotavastoin mr Jensen oli pieni ruma raukka. Poika John, 14—15 vuoden vanha, oli perheen ainoa lapsi. Nuori John oli erinomaisen kaunis. Hänellä oli suuret ruskeat silmät. Kun olimme lähteneet Jenseniltä, ihmettelin kadulla kävellessämme, mitenkä niin mitättömällä isällä kuin Mr Jensenillä voi olla niin tavattoman kaunis poika. Mattila kysyi, olinko kuullut puhuttavan Hallin Jannesta, ja myöntävään vastaukseeni lisäsi oppaani, että nuori John oli Jannen poika ja mrs Jensen hänen entinen vaimonsa, joka Jannen kuoltua oli mennyt naimisiin Jensenin kanssa.

Halusin saada kuulla lisää Hailin Jannen vaiheista, ja Mattila, joka oli tuntenut Jannen, kertoi seuraavaa: Jannelle oli kaikki onnistunut hyvin ja hän ansaitsi paljon rahaa Duluthin kaupungissa. Mutta Janne tahtoi tulla rikkaaksi ja teki pöyristyttävän suunnitelman saavuttaakseen tämän epävakaisen onnen. Naapurissa asui rikas leski, jonka Janne valitsi uhrikseen. Eräänä yönä murtautui Janne lesken luo, surmasi hänet nuijalla ja poltti talon, anastettuaan ensin rahat ja kalleudet. Pian kävi kuitenkin ilmi, että Janne oli syyllinen, ja hänet tuomittiin hirtettäväksi. Yöllä vasten teloituspäivää oli Janne itse hirttäytymällä lopettanut kohtalokkaan elämänsä.

Ph. H.

Matka kirkkoveneessä.

Kuka ei ole lukenut Juhani Ahon liikuttavaa lastua »Vanha venevalkama». Kirjailija on tässä lastussaan luonut herkän kuvan vanhasta venerannasta, jossa muinoin kirkkoveneet paistattivat päivää hienolla hiekalla aret pitkät ja jossa sunnuntaina oli hyörinää ja pyörinää, kun salon kansa keräytyi lähteäkseen iloiselle kirkkomatkalleen. Mutta nykyään rumentaa paikkaa laivalaituri ja veden pinnalla uiskentelee öljypisaroita, höyrykoneen mustaa, likaista hikeä.

Ihmeellistä on, että ihminen ainoastaan henkisellä alalla on vanhoillinen, mutta teknillisillä ja koneellisilla aloilla taas huiman radikaali. Meidän maailmankatsomuksemme on laskettu tuhansia vuosia vanhoille perustuksille ja pysymme itsepäisesti niissä kiinni, vaikka tunnemme ne mahdottomiksi, niin, me uskomme niihin juuri sen tähden, että ne ovat mielettömiä. Credo qvia absurdum, sanoi jo eräs vanha kirkkoisä. Mutta teknillisellä alalla otamme jokaisen uutuuden, jokaisen parannuksen ja keksinnön iloisella riemulla vastaan.

Mitä suunnattomia mullistuksia onkaan höyryn kesytetty voima aikaansaanut meidän aikanamme. Höyry ja räjähtävät öljykaasut. Voipi todellakin nykyään laulaa runollista kesälaulua: »airot pois, ei tarvis soutaa» enemmän kuvaamaan soudun vähittäistä mutta varmaa häviämistä kuin ylistämään soutajan muka runollista ammattia. Höyrylaivat ja moottoriveneet viheltelevät, toitottavat ja sytkyttävät jokaisella järven selällä pilkaten: »airot pois, ei tarvis soutaa». Ja hyvä, kiltti soutaja tottelee niin perin kernaasti, jos hänellä vain on tilaisuutta päästä ikävästä ammatistaan.

Soutu ammattina on orjan työtä, kaleerivankien hirvittävä kohtalo muinoin, mutta urheiluna se on korkeassa arvossa pidettävä. Muutamat asettavat soudun kesäurheiluista ensimmäiseksi.

Mutta soutu voi myöskin olla huvittavaa, jos sitä saa harjoittaa iloisten ihmisten seurassa ja jos vaiva saadaan supistumaan vähimpään määräänsä. Nämä ominaisuudet yhdistyivät niissä soutumatkoissa, joita vielä pari kymmentä vuotta sitten jokseenkin yleisesti tehtiin suurten järviemme perukoilta kirkonkylään. Kuvamme näyttävät selvästi, mitenkä tällaisilla matkoilla liikuttiin.

Minulla taas olisi aikomuksena kuvata ainoata kirkkovenematkaani, missä olen ollut mukana.

Minulla on aina ollut onni asua lähellä kirkkoa, missä ikinä olen majaillut. Sentähden olen mukavasti suoriutunut kirkkomatkoistani käyttämällä n.s. »apostolin hevosia», joka lieneekin otollisin kulkuneuvo kristittyyn kirkkoon. Mutta kerran asuin kaukana salomailla, jonne ei yhtään kärrytietä johtanut ja jossa kokonaisessa suuressa kylässä ei yhtään ajokärryä vielä oltu nähty. Mutta ihana vesitie kulki salmien ja pienempien järvien kautta kirkolle, jonne oli 2 peninkulman matka.

Olin vuokrannut huoneen talonpoikaistalosta kosken partaalta. Joka sunnuntai heräsin 5:n aikaan aamulla siihen, että huoneeni tuli täyteen kirkkoväkeä, lihavia, punakoita, terveitä emäntiä ja heidän laihoja, hoikkia aviomiehiään. Pelkkää ylhäisöä salojen sopista. Venyin sängyssäni, ja väki ryyppäsi suuhunsa aamukahvinsa teevadilta viiden näppinsä varassa. Ensimmäisenä ja toisena sunnuntaina olin vielä liian ujo kiivetäkseni sängystä, mutta kolmanneksi sunnuntaiksi päätin karaista luontoni ja hypätä pesästäni kerääntyneen salokermaston läsnäollessa. Kun sitten kolmas sunnuntai valkeni ja huoneeni täyttyi pyylevistä emännistä, heilautin äkisti peittoni syrjään, kimposin ketterästi vuoteeltani ja seisoin samassa tuokiossa valkoisessa palttinassani, kuten aamunjuro arkkienkeli, keskellä juhlapukuisia emäntiä. Luulin hämmästyttäväni läsnäolijat, mutta vielä vähät! Lähinnä istuva emäntä nousi pystyyn, niiasi hieman, pisti esille pienen, pehmeän kätensä ja sanoi: terveeks. Terveeks, terveeks sitte pitkin linjaa. Emännät toruivat minun laimeata kirkossakäyntiäni, jonka tähden minun piti lupautua lähtemään heidän matkaansa suureen kirkkoveneeseen.

Yhdyttiin rannalla, jossa jo useita venekuntia oli kirkkomatkatouhussa. Kylän ikämies (oltermanni), vanha harmaahapsi ukko, liikkeiltään arvokas kuin eläkettä nauttiva esittelijäsihteeri, mutta maailmankatsomukseltaan rajatonta persoonallista vapautta vaativa, istuutui veneen perään korkealle tuhdolle. Minä sain mukavan paikan ukon jalkojen juurella vapaamatkustajana. Emännät sijoittuivat eteeni, myöskin, vapaapiletillä suuren lihavuutensa takia. Airoihin kävi kylän nuoriso molempaa sukupuolta käsiksi, tytöt helakoissa röijyissään ja valkoisissa huiveissaan, pojat paitahihasillaan. Kokkatuhdolla souti kaksi nuorta äitiä, toinen aviollinen, toinen avioton, jotka veivät pienet lapsensa kastettaviksi, itsensä kirkotettaviksi. Molemmat olivat yhtä nolon näköisiä, sillä ennen kirkottamista olivat he meidän virallisen kristityn maailmankatsomuksen mukaan riettaan hengen saastuttamia. — Paluumatkalla ilakoivat he ääneen, sillä sakaristossa tapahtuneen toimituksen perästä pitivät he itseään yhtä suhteellisen synnittöminä kuin me muutkin kirkkomiehet.

Juttu pääsi heti hyvään vauhtiin. Nuorilla oli omat asiansa, me, arvon ihmiset perässä, puhuimme puolet matkasta vain yhdestä ainoasta asiasta, nimittäin siitä, miten voitaisiin saada eräs kivikko-koski peratuksi niin hyvin, että pienehkö höyrylaiva pääsisi siitä ylös. Silloin päästäisiin tästä iankaikkisesta soutamisesta edestakaisin kirkon ja kodin välillä. Minä koetin lämpimästi puhua kirkkoveneiden puolesta, mutta sanat lankesivat kuuroihin korviin. Kaikki kääntyivät minun puoleeni, soutajat erityisen kiihkeästi, pyytäen, että minä laatisin kirjelmän hallitukselle, jossa seutukunnan haikea halu saada mukavampia kulkuneuvoja selvästi kävisi ilmi. Yksinpä pyylevät emännätkin kävivät minun kimppuuni seuraavalla perin painavalla perustelulla: »Sittenhän sitä oltais kuin muutkin immeiset, eikä voan korpikylän moukkia.» Emännistä koko asia lopultakin oli vain kunnian ja kerskumisen aihe. Mutta voihan sen ymmärtää, miltä tuntui kirkkomäellä, kun muut emännät höyrylaivoistaan nousivat kiittelemään ja sanoivat: »Näytäppä kämmeniäs, niin luen montako rakkoa niissä on.» Kylän ikämies, muutoin kysymykseen erittäin kiintynyt, ei ollut mielissään siitä, että nuoret sekaantuivat vanhempien puheisiin, jonka tähden hän juhlallisesti mutta moittivasti pisteli kaunista Alinaa seuraavilla sanoilla: »Laivassa sinäkin Alina saisit vapaammin leikkiä laskea poikain kanssa.» Samalla nuoret pistivät suunsa tuppeen. Oltermanni oli rajaton sekä ajatusten että sanojen ja töiden ohjaaja veneessä.

Samassa alkoivat pienet rullasyltyt, kokassa uinuvat pienet lapset, saada tuta järvimatkan ruokahalua-kiihottavaa vaikutusta. Ne rupesivat kilisemään niin kohti kurkkuaan, että äitien täytyi heretä soutamasta ja ottaa lapset luoksensa. Lapset olivat majoitetut eväitten väliin, rinnan melkein yhtä pitkien ja pullakoiden kalakukkojen joukkoon, jotka ovat, välttämättömiä kaikilla kirkkomatkoilla. — Rafael Santi olisi varmaankin maalannut yhden madonnan lapsineen lisää, jos olisi nähnyt aviottoman äidin aamiaistarjoilua. — Perusteellisen murkinan, perästä pistettiin kääryt taas kalakukkojen kupeeseen, jossa kestitys ja järvi-ilma kohta uuvuttivat pienokaiset sikeään uneen.

Kerrotaan, että muutamissa Suomen osissa, niinkuin Ruotsinpyhtäällä, kirkkomatka aloitettiin virren veisuulla. Meidän matkamme oli kauttaaltaan maallinen, puhelu oli maallista, nuorten puvut olivat kirkkaan koreita, ja kuherrusta harjoitettiin koko ajan soutajien kesken kaikessa hiljaisuudessa.

Mutta kun kirkkorantaan oli päästy, muuttui mieliala muuksi. Kaiken aluksi jokainen ryhtyi pesuhommiin järvenrannalla. He seisoivat rantakivillä, köyristivät murakat selkärankansa siinä määrin, että kasvot melkein koskettivat vedenpintaa, ja sitten alkoi hankaaminen. Molemmin kämmenin holvattiin vettä kasvoille, ja kämmenet höyläsivät kasvoja ja otsaa raivoisalla nopeudella. Pelkäsin jo, että joku nenä olisi irtautunut liitoksistaan, mutta ei mitään onnettomuutta sentään tottuneille sattunut. Savottaret ovat, samoinkuin ruotsikot, hyvin pesupulskia kasvojen rakenteelta. Alina ja Villina ja Johanna kiipesivät kylvystään punakoina poskiltaan kuin Krimin omenat ja otsaltaan ja kaulaltaan maidonvalkoisina.

Sen jälkeen piilotettiin kaikki helakat puvut pois näkyvistä ja kaikkien päälle ripustettiin mustia pukuja, sillä kristitty kirkko on surunviljelyslaitos ja vaatii surun väriä. Ne, jotka eivät aikoneet ehtoolliselle (H.p. ehtoollinen), söivät hartaasti kalakukkojen sisuksia, rippivieraat taas seisoivat selin ja nieleskelivät ilmaa. Sitten marssittiin kirkkoon kahdessa ryhmässä, vaimot omassaan ja me miehet omassamme, oltermannin ja minun ohjauksessa. Kirkon ovella tuoksahti vastaan lemu, ei narduksen eikä balsamin, vaan vanhojen sarkavaatteiden, jotka kymmeniä kertoja olivat kastuneet sekä hiestä että sateesta. Se oli nukuttavaa lemua, kuten unikukan haju, juhannusauringon kuumentamassa kirkossa. Me miespuolet täytimme kokonaisen penkin kirkossa, naisista emme tienneet mitään koko jumalanpalveluksen aikana. Laki oli nimittäin sellainen, että miesten tuli yksinomattani vaipua mietiskelemisiin, häiriintymättä synnintuojan, naisen, läsnäolosta.

Ensin kumarruttiin penkkiimme, sitten istuimme selkä kenossa odottaen menoa. Alttaripalveluksen aikana hoidimme, oltermanni, minä ja soutajat, säntillisestä kaikki musikaaliset vastaukset papin laulaviin tervehdyksiin. Mutta sitten tuli pitkä saarna, jossa käsiteltiin kaikkia niitä syntejä, mitkä meitä poloisia, Jumalan kuvia, vaivaavat. Naiset kuuntelivat tarkkaavaisesti — ne rakastavat aina enemmän kuulla puhuttavan synnistä kuin itse ehkä panna toimeen sellaista — mutta ikämies, joka itse aikoinaan oli ollut suuri hulivili, ei jaksanut ylläpitää tarkkaavaisuutta syntirekisteriä luettaessa. Hän oli ollut varhain jalkeilla, kulkenut koko aamun järvellä polttavassa auringonpaahteessa, nyt häntä nukutti lamauttavasti. Hän kumartui penkin kaidetta vastaan, uskotellakseen meille, että hän rukoili, mutta aivan kohta hän täydellisesti paljasti itsensä. Hänen sieraimensa alkoivat hieman aluksi vihellellä kimakoita ääniä. Sitten ääni laskeutui alemmalle asteikolle, mutta sillä tavalla ukko vain pääsi täyteläisemmille puhalluksille. Ikämiehen nuorin poika yritti minun selkäni takana herätellä vanhusta, mutta minä pusersin hänen käsivartensa vasten penkin selkää ja käskin hänen antaa ukon tehdä niinkuin parhaaksi näki. Ukko kyllä tunsi kaikki synnit ennestään ulkoa, sekä tietopuolisesti että käytännöllisesti. Hänen harmaat hapsensa riippuivat molemmin puolin sieraimia, ja ne löyhyivät edestakaisin ukon voimakkaista henkäyksistä. Ukko loihti esille mitä erilaisimpia tunnelmia soittimellaan, milloin hivelevän helliä, milloin surullisesti vaikeroivia, milloin taas vihaisesti jyriseviä, kuten pitkäisen jylinä. Ukon suurimmillaan soitellessa kumartuivat kaikki nuoret kyläläiset penkkien kaidetta vasten, ei rukoillakseen. Ainoat, jotka penkissä suorina pysyivät, olivat nuorin poika, helottavan punaisena, ja minä, joka en ihmetellyt tällaista luonnonvoimain temmellystä. Mitään ikävämpää huomiota ukko ei herättänyt, sillä hän sai kannatusta joka taholta. Samanlaisia ääniä kuului läheltä ja kaukaa juuri niiltä penkeiltä, joilla kirkkoveneitten miehistö istui. Ehtoollisen aikana oli ukko taas perin pirteä ja reipas ja otti osaa täysillä palkeilla virren veisuuseen: »Oo Jumalan karitsa, joka pois otat maailman synnit.»

Jumalanpalveluksen jälkeen me taas kaikki keräännyimme kirkkomaitaan. Naiset pukeutuivat jälleen helakoihin pukuihinsa, kirkotetut ruokkivat pienokaisensa, jotka olivat käheät paljosta jumalanmenon häiritsemisestä kirkossa, ja antoivat kättä kaikille merkiksi, että synnin saasta oli jäänyt sakaristoon. Astuttiin veneeseen entisille paikoillemme.

Nyt alkoi kilpasoutu kotia. Eri kylien soutajat kilpailivat keskenään. Meidän tyttömme ja poikamme vetivät täysillä hartiavoimillaan, nuoret äidit myöskin puhdistuksensa ilossa, mutta jäljelle vaan jäimme. Syy oli emäntä-pallukoitten ja minun, sillä vene oli auttamattomasti perälastissaan. Minä tosin hetken ajan sousin Alinan kupeella, mutta ei vauhti ottanut sanottavasti parantuakseen. Me tyynnyimme ja rupesimme juttelemaan totisista asioista.

Hakematta sukelsi kysymys esille, miksi nainen on niin nöyryytetty kirkossa, vaikkapa hän juuri tätä nykyä melkein yksinomattani kannattaa meidän vanhaa, kallista uskoamme. Eräs tyttö kysyä tokaisi heti minulta, miksi nainen ei saa pitää perää kirkkoveneessä. Kaikki pärähtivät röhkänauruun.

— Ettäkö nainen pitäisi kirkkoveneessä perää, oletko sinä hullu! huudahtivat emännät yhteen ääneen.

— Siinä sen näette, sanoin minä, naiset itse panevat vastaan.

Mutta tyttö jatkoi:

‒ Kun minä viime kesänä palvelin M:niemen rouvan luona, lähdettiin veneellä kirkolle ja rouva kävi peränpitoon. Me soutajat häpesimme uskomattomasti. Mutta kun päästiin ulommaksi, niin mikä tapahtui? Kaikki veneet soudettiin lähemmäksi, kaikki nauroivat ja nakkelivat niin rumia sanoja meille, että rouvan täytyi luopua peränpidosta ja käskeä renkiänsä sitä hoitamaan. Sitten saimme kulkea rauhassa.

— Nainen, joka suostuu kiihotettavaksi, ei voi vaatia minkäänlaisia oikeuksia, sanoi eräs nuori mies, joka samalla kertoi, että kylässä asui mies, joka osasi toisenlaisen kirkotus-kaavan vanhalla runomitalla, jonkun vanhan miehen sepittämän noin sata vuotta sitten. Tämä kotimainen kaava oli luettu kerran Kuopion piispalle, joka vain oli sanonut: »Pitäkää päälle vaan, en teitä estä.» Näin myöhemmin tämän hullunkurisen kirkottamisen ja ihmettelin suuresti Kuopion silloisen piispan ennakkoluulottomuutta.

Vihdoin tultiin kotirantaan ja kukin painui kotiansa.

— Tämä oli ensimmäinen ja viimeinen matkani kirkkoveneessä.

Nyt lienevät kyläläiset saaneet koskensa peratuksi ja samalla nopean höyrylaivan linjalle. Kirkkoveneet lahovat rannoilla. Kaikki on muuttunut uudenaikaiseksi ja mukavaksi, ainoastaan kirkko on sama kaks'satavuotinen ja usko kakstuhatvuotinen. Kastetaan, ripitetään, vihitään, kirkotellaan ja haudataan vanhojen mallien mukaan, mutta kirkkoveneillä ei enää soudeta.

Kirkkoveneitten aika rupeaa auttamattomasti loppumaan. Lahovien suurempien kirkkoveneitten mitat ovat säilytetyt museojulkaisuissa, joka on sama kuin jos ihminen olisi joutunut kuolleitten kirjoihin. Pohjois-Hämeessä ja Satakunnassa on pisimmät veneet rakennettu. Kaikkein pisin on hankittu Seurasaaren ulkomuseolle. Sen pituus on 21 m, leveys 2,28 m ja se on 14-hankainen. Suurin vene, minkä minä olen nähnyt, oli Säämingissä. Se oli lyhyempi Seurasaaren venettä, mutta paljon leveämpi ja korkeampi. Sanottiin sen kantavan 70 henkeä.

Toiset kirkkoveneet lahovat kauniilla hiekkarannoillaan aivan niinkuin niiden muinainen miehistökin kirkon hiekassa. Kirkkoveneethän olivatkin sunnuntain lapsia ja nauttivat siis etuja, mitä muilla tarvekapineilla ei ole; ne muuttuvat maaksi häiritsemättömässä juhlallisuudessa talaansa alla kuten ihminen kirstussaan.

Toisin paikoin taas on kirkkoveneet otettu arkielämän palvelukseen. Mitä sanotte, otettu saven kuljetukseen jopa — lannan! Eikö se ole pöyristävää Jumalan pilkkaa!

Kuka muuten voi taata, ettei vielä joskus tulevaisuudessa uusita kirkkovenekulkua — urheiluna. Niin on käynyt hiihdolle, niin poronajolle j.n.e.

Savo.

1.

Hämäläiset ja savolaiset.

Edellä olen kirjoittanut Hämeestä, sen ihanista järvistä, sen hiljaisista, hienotunteisista asukkaista, hämäläisten hyvin kalustetuista, suurista ja autioista asunnoista, rasvaisuudesta ja helppohintaisuudesta maaseudulla sekä mustalaisista ynnä puolimustalaisista. Nyt aion muutamissa kirjoituksissa koettaa kuvata aivan toisenlaista kansaa sekä sen luonnetta ja tapoja, kansaa, jota sanotaan savolaisiksi.

Tavallisesti puhutaan hämäläisistä ja karjalaisista, kun tahdotaan mainita ne pääheimot, jotka ovat viljelleet maata ja asuneet Suomen suomalaisissa seuduissa. Yhtä hyvällä syyllä voi puhua hämäläisistä ja savolaisista, sillä alkuperäiset karjalaiset ovat huvenneet vähäiseksi joukoksi, kun taaskin savolaiset ruskean rotan ja russakan hillitsemättömällä matkustamishalulla ovat levinneet yli puolen maatamme.

He lähtivät Laatokan rannoilta ja Karjalan kannakselta kautta kolkkojen korpien, yli vuolaitten virtojen, pitkin suuria ja pieniä vesiä ja ottivat Saimaan rannat haltuunsa. He olivat metsästäjiä ja kalastajia, pahannäköisiä kuvatuksia. Mies pitkä ja laiha kuin nälkäkurki, nainen taas paljoa pullakampi. He virittivät ansoja metsien eläville ja pyydystivät järvien kaloja merroilla ja rysillä.

Tukka oli pörröinen ja kampaamaton, niinkuin kaikkien ihmisien esi-isillä, oivallinen paratiisi kaikenlaisille villeille syöpäläisille. Savolaisella on tästä seuraava kuvaava arvoitus: aitta alla, mylly päällä, tihkuviita myllyn päällä, joka oksalla orava: aitta = vatsa, mylly = suu, tihkuviita = hiukset, oravat = täit. Ei huoli häpeillä! Keskiajan mainehikkaitten ritarien tukkalaite oli aivan samanlainen. On olemassa sivistyskansoja, joiden ei ainoastaan esi-isät, vaan isätkin suosivat runsaita eläintarhoja päässään.

Mutta muassaan he kuljettivat sellaista, mitä ei millään muulla kansalla avarassa maailmassa ollut. Ikimuistoisista ajoista saakka he komeilivat.

Sukunimillä.

En voi olla pysähtymättä tähän aivan erikoiseen, savolaisille ja karjalaisille ominaiseen tapaan.

Heittäkäämme lyhyt yleissilmäys muiden kansojen tapoihin tässä suhteessa.

Ensin Raamattu! Kaikkien meidän isämme Aadam ja hänen puolisonsa Eeva ja poikansa Kain ja Abel tyytyivät etunimiin. Abraham, Job, David, Paavali ja Pietari samoin. Ei merkkiäkään sukunimistä! Ei edes isän nimeä omansa jäljessä. Juutalaiset ovat vasta viime aikoina omaksuneet kullalta, hopealta ja metallilta kaikuvat sukunimensä: Moses Goldschmidt, Aron Silberstein j.n.e. — Kreikkalaisiltakin puuttuivat sukunimet kokonaan. Sokrates, Platon, Alkibiades, Odysseus, Akhilleus vaelsivat läpi elämänsä pelkkien etunimien varassa. — Sentähden he sinuttelivatkin toisiaan ilman edelläkäypää juhlallista veljenmaljaa, jota kristillinen tapa nykyaikaan vaatii. —

Germaaneilta puuttuivat myöskin sukunimet, aina kauas keskiaikaan saakka. Isä Wulfilas, kuninkaat Klodovik, Athaulf j.n.e. Myöhemmin ottivat he nimiä linnojensa ja tilojensa mukaan. Tällaisia nimiä ovat von Habsburg, von Hohenstauffen, von und zu Thurn und Taxis, siis edestakaisin Thurniin ja Taxisiin. Mutta oikeastaanhan ne eivät ole mitään sukunimiä. Eräällä omalla esiäidilläni, württembergiläisellä aatelisnaisella, oli seuraava erittäin pyylevä nimi: Ost von Weidenost. — Tämän kerron kerskailukseni korkealla syntyperälläni ja samalla omilla täyteläisillä muodoillani. —

Meidän ruotsalaiset ja suomalaiset ritarimme liikkuivat aina omalla ja isän nimellä. Eräs nimitti itseään Bo Joninpoika (Grip), toinen Axel Eerikinpoika (Tott) ja kolmas Kustaa Eerikinpoika. Viimeksimainittu oli nimeltään myöskin, mutta ainoastaan juhlallisissa tilaisuuksissa, Vaasa. Vasta niin myöhään kuin 1620-luvulla annettiin määräys, joka pakotti kaikki aatelismiehet hankkimaan itselleen sukunimet. Samaan aikaan alkoivat myöskin pappismiehet omaksua sukunimiä. Siihen asti olivat he nimittäneet itseään esim. Martinus Martini (Martti Martinpoika). Mutta Ruotsin talonpojilta puuttuivat sukunimet aina 1800-luvulle. Talonpoikaisnimet Ruotsissa ovat siis enintään sata vuotta vanhoja.

Samaten oli laita myös kaikkialla Suomessa, — paitsi Savossa. Länsiosassa Suomenmaata elelivät talonpojat sukunimittä 1800-luvun alkuun saakka. Kirkonkirjoissa vilisi Juhonpoikia, Pietarinpoikia, Antinpoikia ja Kallenpoikia ja lopuksi hämmennys meni niin pitkälle, että p—u itse vain voi pitää lukua lukemattomista Junnuistaan.

Sitten alkoi ruotsalainen nimenotto. Kaikki metsän eri puulajit rapisteltiin putipuhtaiksi ja niin syntyivät nuo lukemattomat Lindgrenit, Ahlbomit, Aspelundit, Björkqvistit ja Tallrothit, joista ei yksikään ole sukua toiselleen.

Mutta nyt tulemme siihen suureen ihmeeseen. _Savolaisilla oli todellisia sukunimiä, aina keski-, jopa pakanuuden ajoista saakka_.

Kun avaa ensimmäiset maakirjat Kustaa Vaasan ajoilta, vuodelta 1541, ja ottaa esille Savonlinnan läänin, huomaa hämmästyksekseen, että joka ikisellä savolaisella talonpojalla on sukunimensä. Näin on laita, vaikka yleisenä tapana koko valtakunnassa oli se, että talonpoikia nimitettiin omalla ja isänsä ristimänimellä. Näissä pitkissä luetteloissa ovat melkein kaikki nykyiset savolaiset talonpoikaissukunimet edustettuina. Aivan vähän on tullut lisää, aivan vähän on sukupuuttoon hävinnyt. Sukupuuttoon kuolleitten joukossa mainittakoon eräs suuri suku, jolla on kauniilta helähtävä nimi, Ihalempinen. Ja vielä lisäksi. Ei yhdelläkään savolaisella talonpojalla ole isän nimeä mainittuna. He eivät ole Abel Matinpoika Korhosia, vaan yksinkertaisesti Abel Korhonen, aivan niinkuin kansa kaikkina aikoina on itseään nimittänyt.

Kun nyt koko savolainen heimo, ilman yhtään poikkeusta, jo vuonna 1541, silloin kun vielä itse Ruotsin kuningaskin oli nimeltään Eerikinpoika, esiintyy omilla sukunimillään, täytyy otaksua, että näitä nimiä oli käytetty jo ammoin keskiajalla. Niin levinnyt ja piintynyt tapa on varmasti satoja vuosia vanhempi ensimmäisiä sukuluetteloja vuodelta 1511. Milloin nämä nimet ovat otetut, ei voi historiallisesti määrätä. Mutta Aleksanteri Nevskin armeijassa taisteli eräs päällikkö nimeltä Pelkonen. Hän eli siis 1200-luvun alussa. Monet savolaisista nimistä ovat niin vanhoja, että niiden merkitystä on mahdoton selvittää, esim. Tiiho(nen), Innno(nen), Korho(nen), Ronka(inen). Mikael Agricola mainitsee, että suomalaiset palvelivat jumalaa, jonka nimi oli »Ronkateus». Siis on sukujumala antanut nimensä perheelle. Samaten on ollut ehkä myöskin Ikäheimon ja Ihalempisen laita.

Kysymys on: mitenkä on tämä ihme selvitettävissä? Aion koettaa selittää sitä seuraavasti:

Vanhoina aikoina uskottiin, että muutamiin pyhiin nimiin liittyi taikavoima. Jumalan kymmenissä käskyissä kielletään turhaan lausumasta Jumalan pyhää nimeä. Hänen pyhää nimeänsä eivät tunteneetkaan muut kuin Hänen valitut profeettansa, mutta sillä nimellä voivat he tehdä, ihmeitä. Hänen jokapäiväisempää nimeänsä El eli Elohim sekä Jahve käytettiin yleisesti hebrealaisissa ristimänimlssä, esim. Samu_el_, _El_iel, Jo_el_ ja _Ja_kob. Ruotsalaiset antoivat myöskin mielellään lapsilleen jumaliensa nimiä, Tor, Torfin, Torborg. Äkillisissä vaaroissa kääntyvät vielä tänäkin päivänä kristityt vapahtajansa puoleen huudahtamalla Herra Jee j.n.e. He turvautuvat siihen ihmeelliseen voimaan, joka on nimeen kätkettynä.

Savolaiset olivat enemmän kuin monet muut kansanheimot vakuutettuja sanan, nimen, taikavoimasta. Sanalla voivat heidän tietäjänsä saada aikaan mitä ihmeitä tahansa. Niin kiihkeätä sanan mahdin palvelusta tuskin muilla kansoilla tavataan. On vieläkin henkilöitä, jotka metsässä eivät rohkene turhaan lausua karhun oikeata nimeä, vaan mielittelevät sitä kaikenlaisilla hyväilynimillä. Voihan ajatella, että sellainen kansanheimo piti esi-isänsä kaikenlaisten tarujen ja kertomusten kirkastamaa nimeä oivallisena taikakaluna, johon oli hyvä turvautua. Sentähdenhän oli selvää, että jälkeläiset ottivat ajan pyhittämän sukunimen suojakseen kaiken maailman vastuksia ja vaaroja vastaan. Savolaisten sukunimien käyttöön sisältyi siis jonkunlainen edesmenneitten esi-isien henkien palvelus.

Tältä näkökannalta katsoen voi hyvin ymmärtää, että Ruotsin valtakunnan kirjurien täytyi Savossa luopua valtakunnan yleisestä tavasta ja mitä suurimmalla huolella merkitä sukunimi jokaiselle savolaiselle talonpojalle. Ja tämä juuri on ihmeellinen ilmiö, jota ei tapaa muualla Euroopan kansojen keskuudessa samaan aikaan, uuden ajan alussa. Samaten ei mikään muu kansa Euroopassa voi kerskailla niin monilla ja vanhoilla sukunimillä kuin juuri nämä savolaiset; vanhimmat aatelissukumme ovat eilispäivän lapsia verrattuina moniin satoihin savolaisiin sukuihin.

Jo tämä omituisuus asettaa jyrkän rajan savolaisten ja Suomen muiden asujainten, ruotsalaisten, hämäläisten ja pohjalaisten välille. Mutta on vielä paljon muutakin, joka erottaa savolaisen hämäläisestä ja Suomen muista asukkaista.

Asumistapa.

Savolainen asuu maittensa keskelle rakentamassaan talossa. Suomen muut asukkaat asustavat kylissä, tilusten ollessa siroteltuina sinne tänne. Savolainen asuu vaarojen laella, niin korkealla kuin vain voi, niin lähellä taivasta kuin mahdollista. Hän ei ole mikään auringon palvelija, hän asuu korkealla siitä syystä, että hän on hakenut hallattomia paikkoja, joissa hän on kaskennut ja polttanut, niin kaukana vesiperäisistä maista kuin suinkin. Yhteenahdettuja, ahtaita kyliä hän kammoaa kuin ruttoa. Siten on Savossa, vaikka se onkin harvaan asuttua, pienemmät alat asumattomia saloja kuin esim. rantaseuduilla Turun läänissä.

Ravinto.

Savolainen on herkkusuu Suomen asukasten joukossa. Pääasiallinen ravinto on tuore leipä. Kerran viikossa leipoo hän otsansa hiessä leipänsä, suuremmissa taloissa leivotaan jokapäivä. Reikäleivät ovat hänelle aivan tuntemattomat. Kovaa ja kuivaa leipää hän ei nauti milloinkaan. Kemuissa notkuu pöytä omituisten ruokalajien paljoudesta. Ylinnä kohoaa suuri kalakukko, jäännös keskiajan jättiläispasteijista, jotka usein sisälsivät kuninkaan kyttyräselkäisen hovinarrin, joka vieraiden iloiseksi hämmästykseksi ryntäsi epämukavasta pesästään, juuri kun aiottiin siihen käydä käsiksi. Kalakukko sisältää kaiken, mitä ihminen ruumiin ravinnokseen tarvitsee. Kuori on leipää, sisus tarjoaa kalaa, lihaa ja rasva-aineita. Siis maailman parhain ja mukavin eväskakku. Jätän sanomatta polveutuuko se Bysantista vaiko Roomasta. Olisikohan se saksalaista juurta: »Fischkuchen» = kalakakku? Pöydällä näkee edelleen omituisia »piiraita», jättiläismäisiä ryynirieskoja, lehikäisiä, kaalinlehdellä paistettuja j.n.e. Minä epäilen, että nämä ruokalajit ovat saapuneet Aasiasta, Venäjän kautta. Ajatukseni liitävät usein näistä ruokalajeista raamatun vanhaan Saaraan, joka valmisti aterian Abrahamille ja hänen ylen pyhille vierailleen Mamren tammistossa. Aivan varmaan söivät he samanlaista ruokaa. Savolaisen suurimmassa juhlassa, »köyrinä» (pyhäin miesten päivänä), kuuluu uhrilammas välttämättömien ruokalajien joukkoon, aivan niinkuin Vähän Aasian paimentolaiskansoilla. Uhrilammasta sanotaan yksinkertaisesti »köyrpässiksi».

Nämä ruuat ovat herkkuja sille, joka päivän pitkän on ponnistellut ulkotöissä. Nämä ruuat ahtavat meidän kalpeat kaupunkilaisemme ummelle kuin pakkaspyry savolaiset kujatiet. Mutta kun polkee pyörällä 50 km ennen ja 50 km jälkeen aterian, voi kaikesta huolimatta nauttia rauhallista yölepoa.

Hämäläisten reikäleivät voivat olla kauheita. Ikenet repeytyvät rikki kakun särmikkäissä kristalleissa. Suu täyttyy verellä, mutta kupu pysyy tyhjänä. Sellaisella kakulla voisi heittää vaikka Goljatin kuoliaaksi maahan.

Hämäläisiä on näihin saakka pidetty Suomen etevimpinä maanviljelijöinä, savolaisten lemmikkejä ovat taas kotieläimet. Parhaimmat hevosemme ovat kotoisin sieltä, lehmämme samoin. Härkiä, joita 1500-luvulla vielä oli runsaasti, ei enää pitkään aikaan ole käytetty, jotavastoin muualla Suomessa niitä tavattiin yleisesti vielä 50 vuotta sitten, vieläpä tänäkin päivänä.

* * * * *

Savolainen on ollut maamme varsinainen uudisasuttaja. Hänessä on todellakin ollut ruskean rotan lannistumaton halu levitä joka taholle.

Savolaisten partioretket.

Kun historian ensimmäinen, kalpea valonvälähdys lankeaa hetkeksi näille tienoin, tavataan savolaiset asuvina Mikkelin seuduissa. Kihlakuntaa sanottiin »Suur-Savoksi», ja se joutui Pähkinälinnan rauhassa 1323 Ruotsille yhdessä Jääsken ja Äyräpään kihlakuntien kanssa. Mutta Savo oli rauhanteon kautta saanut luonnottoman ahtaan rajoituksen itää kohti. Savonlinnan seuduilta vedettiin raja pitkin läntistä vesistöä, Leppävirran ohi, pohjoista kohti, ei tiedetä varmaan minne se haipui. Mahdollista on, että se noudattamalla Pyhäjoen vartta loppui Pohjanlahteen. Mutta näin kulki raja ainoastaan paperilla. Savolaiset itse pitivät siitä huolen, että he saivat väljemmän toimialan. Suurimmassa salaisuudessa hävitettiin rajapyykit ja kivet nakattiin kaikille ilmansuunnille. Uudet rajamerkit rakennettiin sijalle, mutta paljoa enemmän itään käsin. Täten joutui Savon alueen puitteisiin muun muassa kaksi kuuluisaa näköalapaikkaa, Punkaharju keski-Savossa ja Pisan vuori pohjois-Savossa. Tämä hiljainen ja salaperäinen pimitysyritys onnistui hyvin, varsinkin kun sen perustalle laadittiin »väärennetty Pähkinälinnan rauhankirje», jossa savolaisten käymä omavaltainen raja väitettiin olevan juuri Pähkinälinnassa vuonna 1323 juhlallisesti vahvistettu rajalinja. Täyssinän rauhanteossa v. 1595 vahvistettiin tämä väärennetty rajalinja lopullisesti.

Näillä erämaan pikku petkutuksilla tuli Savo käsittämään Suomen enin huomiota herättäneet matkailupaikat:

Imatran etelässä, Punkaharjun ja Savonlinnan keski-Savossa sekä Puijon ja Pisan pohjoisessa. Kolin vaara on Karjalaa, mutta myöskin sinne ulottivat savolaiset partioretkensä, niin että väki Kolin ympäristöillä puhuu silkkaa savoa. Sukunimet ja sukutarinat toteavat sitäpaitsi, että tämä siirtyminen Savosta päin on tapahtunut yleisesti vieläpä viime vuosisadan kuluessa.

Vähitellen levisi asutus Mikkelin tienoilta pohjoista ja luodetta kohti, ja pohjois-Häme joutui savolaisten haltuun sekä rauhallisilla että sotaisilla keinoilla. Sääminkiläiset ja rantasalmelaiset taas soutaa nytkyttivät vesistöjä pitkin aina Iisalmeen saakka, marssivat Pohjanmaan rajan poikki ja samosivat Kuusamoon saakka. Jo niin varhain kuin 1400-luvulla valittavat lappalaiset haikeasti, että savolaiset kaskeavat ja polttavat heidän kankaitaan, niin että poronruoka häviää. Että he puhuivat totta, siitä muun muassa kuusamolaisten murre todistaa, joka on mehevää savolaista.

1600-luvulla kuului Käkisalmen lääni Ruotsin kruunulle. Vuosisadan keskivaiheilla teki läänin kreikkalaiskatolinen väestö kapinan, mutta se kukistettiin jo heti alussa vereen. Asukkaat pakenivat välttääkseen rangaistusta ja vainoa. Silloin tietysti savolaiset pitivät varansa ja muuttivat poispaenneiden tilalle. Moni suku tunkeutui aina silloiseen ruotsalaiseen Inkerinmaahan, jonne asettuivat asumaan muun muassa Nevan suomaille, missä aina näihin päiviin saakka ovat säilyttäneet kielensä ja tapansa, siitä huolimatta, että heidän tilansa ovat sotkeutuneet jättiläiskaupungin jalkoihin.

Näin haastaa koko Itä-Suomi hamasta Kokkolasta ja Päijänteeltä aina Venäjän rajoille saakka kieltä, joka on luettava savolaisen murteen alueeksi. Saarijärveläinen, esimerkiksi, ymmärtää helposti, mitä Ruskealan mies pakisee, mutta mitä naapuri Lapualla puhelee, tahi oikeammin nenäonkalossaan äännähtää, on hänen vaikeampi tajuta. Ainoastaan Salmin, Suistamon ja Suojärven asukkaat, muinaisten karjalaisten jälkeläiset, puhuvat kieltä, jota savolaisenkin on työläs käsittää.

Lyhyin piirtein olen koettanut selvitellä mihin osiin maatamme savolaiset ovat levinneet. Seuraavissa kirjoituksissa koetan tuoda esille heidän lystikästä tapaansa käsitellä elämän vakavimpiakin kysymyksiä, sekä kertoa matkahavainnoitani eri osista Savoa.