IV.

Haminalahti.

Haminalahti sijaitsee sen niemimaan tyvessä, jonka pohjoisimpaan kärkeen Kuopion kaupunki on rakennettu Puijon eteläiselle rinteelle. Tällä niemimaalla kohoaa vuori toisensa perään avaruuteen niin korkealle kuin ylimalkaan Suomen vuoret jaksavat nousta. Pohjoisimpana on Puijo; sitä seuraa Neulamäki ja lähellä Haminalahtea törröttää Vannunvuori. Kaikkien rinteet ovat jylhien metsien peitossa, joissa outo helposti eksyy, joissa voi tavata sekä rotkoja, soita ja syviä laaksoja että mustia järviä kankaanpadoissa. Haminalahden ympäristöt ovat myöskin kovin mäkiset. Yksi Suomen jyrkimpiä maantienmäkiä nousee Haminalahden harjulle, toinen samanlainen laskee alas Haminalahden vanhan herraskartanon kujan suihin. Koko matka Kuopiosta etelään, noin 25 km:n pituudelta, on kovin kyttyräistä maantietä, mäki mäen vieressä, rasittava taipale hevoselle ja pyöräilijälle, mutta hykäyttävän kaunis luonnonihailijalle.

Täällä Haminalahden kartanossa eleli ja hallitsi viime vuosisadalla v. Wrightin suku. Kartano sijaitsi Kallaveden rannalla, pitkän, pitkän lahden pohjukassa, nimeltä Haminalahti. Näköala pohjoiseen päin on avoin, järvenselkien ja saarien yli, muille suunnille näkee ainoastaan vuoria ja syviä laaksoja. Eipä liene Suomessa monta kartanoa, jolla olisi yhtä kaunis näköala kuin vanhalla Haminalahden hovilla on.

Monta oli poikaa v. Wrightin suvussa, mutta kaikissa piili sama luonteenominaisuus. Kaikkiin oli syöpynyt kiihkeä rakkaus ympärillä olevaan suurenmoiseen luontoon. Ja erityisesti olivat he kiintyneet erämaan rikkaaseen lintumaailmaan. He olivat saaneet sen »kärpäsen» kumminlahjaksi Vannunvuoren, Neulamäen ja Puijon metsänneitosilta, ja se »kärpänen» pörisi ja surisi kaikista metsän ihmeistä ja ihanuuksista ja saattoi pojat auttamattomasti metsän lumoihin — koko eliniäkseen. Nuorin veljeksistä, Ferdinand v. Wright, Suomen etevin lintumaalari — en uskalla sanoa pohjolan etevin, vaikka tekisi mieleni — venyi halvattuna vuoteen omana, mutta metsänneitoset eivät suoneet hänelle rauhaa. Hänen täytyi maalata kuolinhetkeensä saakka. Sinipiika kuiski:

— Pidä kiinni pensselistä! Älä hellitä! Se »tipo» ei ole vielä maalattu. Kiinnitä se kankaalle ja näytä ihmisille, miten ihana se on.

Ja Wright maalaili maalailemistaan terveellä kädellään. Hän ei voinut muuta. Hän tunsi lintunsa niin hyvin. Hänen koko elämänsä, hänen parhaimmat hetkensä olivat kuluneet siivekkäiden parvien siron, sinkoilevan elämöimisen hartaassa tutkimisessa. Hän oli ihannellut heidän koreita väriyhtymiään, hän oli kuunnellut heidän riemuisia helähdyksiään kevään aurinkoisina aamuina ja iltoina. Hän tahtoi, hänen täytyi esitellä iloiset, kauniit ystävänsä oman maansa kansalle.

Hänen vanhemmat veljensä Magnus ja Wilhelm v. Wright olivat myöskin kynä ja pensseli kädessä samoilleet Haminalahden metsiä. Edellä olemme nähneet kuvan, joka on jäljennös Magnus v. Wrightin maalaamasta taulusta. Siinä nähtiin Iisalmen pappila ja kirkko, mutta näimme myöskin etualalla muutamia sieviä sorsia. Wrightin nimeä kantava ei voi ajatella maisemataulua ilman lintuja.

Magnus ja Wilhelm v. Wright joutuivat Ruotsiin. Mutta lintulempeänsä he eivät jättäneet Haminalahteen. Se seurasi heidän mukanaan. Se vain yhä varttui uudessa kotimaassa. He piirustivat, maalasivat ja painattivat — lintuja. He julkaisivat kauniin kokoelman kuvia, nimeltä »Svenska Fåglar». Siitä on jo pitkät ajat. Mutta näinä päivinä olemme nähneet, että tämä kokoelma linnunkuvia, jo ammoin loppuunmyytynä, on uudelleen ilmestymässä Ruotsissa. Ensimmäinen osa on jo julkaistu. Tämä on sitä ihmeellisempää, kun Ruotsilla on oivallisia lintukuvia myöhemmällä ajalta, muiden muassa Kolthoffin ihanat lintutaulukot. Mutta Wrightien kuvat olivat suurimman rakkauden ja taiteellisen kyvyn koristamat. Sentähden pysyvät ne iäti nuorina, niinkuin kaikki sisäisen pakon kyvykäs työ.

Tein Magnus ja Wilhelm v. Wrightin tuttavuutta jo poikavuosinani. En persoonallisesti, vaan erään kirjan välityksellä, joka minulle nuoruusvuosinani oli kaikkia romaaneja rakkaampi, nimittäin Nilssonin »Sveriges Fauna». Se kirja pani minunkin vereni liikkumaan, minäkin sain »lintukärpäsen» kallooni, kuten Wrighteille oli käynyt, minä opin lintujen laulut, tunsin ne lennosta, niinä maleksin pyssy kädessä Puijon ja Neulamäen rinteitä, ammuin »dunstihauleilla» ne linnut, joita en matkan päästä voinut tuntea ja tutkia. Ja ajattelin Wrightin veljeksiä, joitten nimet näin niin monessa ihanan Faunan luvussa. He olivat samoilleet samoja polkuja, he olivat tutkineet minun lintujeni esi-isiä ja esiäitejä.

Näillä matkoilla kuulin kertomuksia Haminalahden jylhän ympäristön rikkaasta eläinmaailmasta. Kerrankin oli susi ahdistanut Haminalahden vahtikoiraa. Koira pakeni ja hyppäsi tuvan oven alapuolikkaan yli tuvan porstuaan. Mutta hurjistunut hukka teki samoin. Se loikkasi myöskin ovipuolikkaan yli ja mätkähti porstuan lattialle. Porstuassa syntyi hirvittävä rähäkkä. Koira ulvoi ja susi murisi. Saavit, korvot ja punkat kierivät ja kolisivat lattialla. Mutta rengit heräsivät ja hyökkäsivät porstuaan katsomaan, paholainenko siellä Hallia tanssitti. Päreitten roiskuvassa loimussa he äkkäsivät suden Hallin niskassa. Oven yläosa suljettiin ja susi kellistettiin lattialle, kirveitten ja kankien musertamana.

Neljäs veli, Julius v. Wright, oli aikansa kuuluisin tarkka-ampuja. Kerrottiin, että hän kerran oli kuulalla ampunut piipunnysän ohikulkevan miehen suusta. Minä tietysti uskoin tähän taruun yhtä lujasti kuin taruihin ylimalkaan ja Wilhelm Teliin taruun erityisesti. Taru sentähden toteaa, että Julius v. Wright sen ajan tarkka-ampujista oli rekordin ottaja.

Haminalahden aivan erinomaisen ihana ‒ luontoko, sen jylhät metsätkö, sen korkeat vuoretko lumosivat Wright-veljekset, vai oliko tämä into perintönä kulkenut myös englantilaissyntyisiltä esi-isiltä?

Kun siemen lankeaa otolliseen maaperään, niin taimi kasvaa täyteen komeuteensa. Kun ihminen, jossa luonnonpalvonnan idut ovat syvälle juurtuneet, syntyy paikkakunnalla, joka tarjoaa kaikki ehdot hänen taipumustensa kehittymiseksi korkeimpaan huippuunsa, silloin voi edeltäkäsin ennustaa, että jotakin täydellistä syntyy. »Kyllä luonto tikanpojan puuhun neuvoo», sanoo savolainen sananlasku.

Wrighteillä oli pointterin verta suonissaan, sen sain kerran omin silmin todeta. Se tapahtui Vaahersalon tilalla Rantasalmen pitäjässä Haukiveden rannoilla. Olimme perhevaunuissamme saapuneet Vaahersaloon kyläilemään kartanossa asuvan perheen luokse. Perheen sukulainen, nuorukainen Ferd. v. Wright, vietti kesänsä Vaahersalossa. Hän kävi Helsingin lyseota sen ylimmillä luokilla, oli hintelä ja hoikka, pitkillä koivilla varustettu. Helsinkiläisen yliluokkalaisen alentuvalla ylevämmyydellä hän kohteli meitä, muka pikku poikia.

— Kuulkaapa, pienet pojat, näittekö tipoja, kun tulitte tulvineen maantienosan yli?

Haukivesi suvaitsi tulvia yli äyräittensä, niin että maantiet paikka paikoin olivat tulvaveden alla.

— Näin haapanan laskeutuvan juuri aidan taakse, kun pulikoitiin vaunuillemme vedessä.

— Vai niin! Luuletko erottavasi haapanan muista sorsista?

— Kiitos kysymästänne! Aivan varmasti.

— Nyt lähdetään liikkeelle tutkistelemaan sinun tietojasi lintumaailman alalla.

Läksimme alas maantielle, otimme veneen ja sousimme ulos pitkin maantietä. Lyhyen soudun perästä Wright nousi veneestä pyssy kädessä ja sanoi:

— Pitäkää nyt kunnollisesti suunne kiinni, pojat, sen aikaa kuu minä tässä hiivin sinun haapanasi niskaan. Minne sinä sen näit tipahtavan alas?

— Tuonne heti aidan taakse.

Nyt alkoi näytös, jommoista en ennen enkä myöhemmin ole nähnyt. Olen lukenut nuoruudenystäväni Fennimore Cooperin romaaneista, miten Natty Bumpo, Haukansilmä, Nahkasukka eli viimeinen mohikaani käyttäytyivät vaaniessaan saalistaan. Nyt näin omin silmin, miten Natty — kuka takaa, etteivät Wrightit ja Haukansilmä periytyneet samasta englantilaisesta suvusta — lienee liikuskellut, kun hän nuuski pensaikkoja Delawaren metsämaissa.

Ferd. Wright kyykistyi alas, niin että nokka melkein piirsi veden kalvoa. Laiha lyseolaisen takalisto pisti luisevana ja lihattomana korkealle kohti laskevaa aurinkoa. Pyssyään hän suonenvedontapaisesti puristeli kainalossaan. Ja sitten jalat! Hitaasti, kärsivällisyyttämme koettelevan hitaasti hän niitä nosteli toista toisensa perästä pinnalle, ettei vaan loisketta syntyisi. Samalla ihmeteltävällä varovaisuudella hän upotti jalkateränsä, ukkovarvas edellä, pinnan alle. Askeleet olivat pitkät kuin kurjella, mutta siitä huolimatta matka sujui kuolettavan hitaasti.

— Pointteri, pointteri, pointteri, ukkovarpaan kynttä myöten, ajattelin itsekseni, ikävöidessäni veneessä.

Vihdoin seisahtui Wright. Pyssy liikahti kainalossa. Vähitellen nousee pyssynperä olan tasalle, mutta ruumiin asennossa ei tapahdu muutosta. Takalisto yhtä terävänä taivasta kohti. — Piu, pau. — Hän ampui aidanraosta.

Jännitys oli lauennut. Wright syöksyi aidan ja syvän vesiojan yli. Nyt räiskyi vesi korkealle ilmaan. Hän nappasi saaliinsa, hyppäsi uudelleen aidan yli ja kahlasi meidän luoksemme.

— Näytpä, olleen oikeassa. Se on todellakin haapanasorsa.

Oi, jospa setä Ferdinand v. Wright olisi ollut saapuvilla! Hän olisi varmaankin maalannut hauskimman taulunsa.

* * * * *

Setä Ferdinand v. Wrightin maatessa tautivuoteella oli hänellä poikanen, köyhä poikanen kartanon alueelta, niin sanottu »kipunapoika», joka lämmitteli kartanon uuneja ja pesi maalarin pensseleitä. Kipunapoika M. Karppanen tirkisteli ja todisteli ihmetellen ukon lintumaalauksia. Kuta vanhemmaksi tuli, sitä suuremmalla mielenkiinnolla hän tarkasteli ukon täytettyjä ja maalattuja lintuja. Hän oppi kohta täyttämään lintuja ja vähitellen hän oppi niitä maalailemaan.

Hänestä tuli lintumaalaaja ja linnuntäyttäjä ja hän toimii tänäkin hetkenä yksinomaan sillä alalla. Hän on rakennuttanut itselleen atelieerin Haminalahden kartanon lähiseudulle.

Ihmeellistä kyllä» on hän omaksunut kaikki Wrightien intohimot. Hän seurustelee kesyjen huuhkaimien, sarvipöllöjen ja varpushavukoitten kanssa, hänen atelieerinsa on täyteen ahdettu täytettyjä lintuja ja seinillä riippuu suuria tauluja, joihin aiheet ovat otetut lintumaailmasta. Hän tuntee kaikkien lintujen latinalaiset nimet ja tietää niiden elämäntavat aivan säntilleen.

Useimmat savolaispojat omaavat jonkunlaisia taiteellisia lahjoja. Jollei hän ole laulumies, voi hän vuolla kauniita kapineita puusta, laittaa pyttyjä ja tehdä siroja veneitä. Mutta jollei hän kykene kumpaankaan näihin konsteihin, voi hän kumminkin valehdella taiteellisesti, s.o. hänellä on kirjallisia tai kertomalahjoja.

Ottaessani ensimmäisiä horjuvia askeleitani sotilaallisella uralla Tuusulan kuulussa komppaniassa kuulin joka aamu nimenhuudossa ruotsinvoittoisen aliupseerin huutavan: N:o 70 Hallonen (suomeksi Vaapukka). Suutani vetisti kesäkuumassa aina kuullessani ihanan marjan nimen mainitsemista — ikävä kyllä vain harmiksi — sillä vattuja emme saaneet nähdä, vielä vähemmin maistella metsäisellä nummella. Päätin eräänä päivänä hakea käsiini herkullisen Vaapukan oikeitten marjojen puutteessa. Vaapukka seisoi kentällä ja piirusteli kuvia kirjaansa voimistelutelineen ympäriltä.

— Hyvää iltaa, herkullinen Vaapukka! Saanko ehkä sanoa Halonen?

— Tietysti! Nuo peevelin pekat eivät ossoo sannoo koiralleen minun nimmein. Minä oon Halonen, Pekka Halonen.

— Sitäpä minä luulinkin. Työ ootte kotoisin Savosta.

— Lapinlahelta oon!

— Mikä teiät tänne on kiiättännä? Eiköstä kaikki kasarmit Savossa ole paremmat kuin tämä Tuusula?

— Näppiä rupes syyhymään.

— Katso oikia savolainen, jossa ei petosta ole. Ootteko työ piirustaja?

— Käyn Helsingin piirustuskoulua.

Edessäni oli sittemmin kuuluisa maisemamaalari, Pekka Halonen. Hän kertoi saaneensa kotonaan kovan halun tuhria väriä valkoisiin esineisiin, ja niinpä oli päättänyt jättää maaseudun ja maalaiselämän ja syöksyä suureen tuntemattomaan taiteilijaelämään Helsinkiin saakka.

Hän on onnistunut. Hänen taulunsa myydään korkeista hinnoista ja hänellä on nyt oma huvilansa likaisen Tuusulanjärven rannalla.

Koko hänen suvullaan on taiteilijan verta suonissaan. Yksi veli soittaa viulua ja serkku on kuvanveistäjä. Viimeksimainittu eri myöskään tyytynyt pyttyjä paukuttamaan kokoon ja rakentamaan sieviä veneitä. Hän tahtoi vuolla ukkoja, ja niin tuli hänestä kuvanveistäjä.

Mutta Halosen veljekset eivät suinkaan ole ainoat Savon pojat, jotka ovat syöksyneet epävakaiseen taiteilijaelämään. Tahdon tässä mainita vain kaksi nimeä vielä lisäksi, vaikka nimistä ei suinkaan ole puutetta. Rissanen ja Sallinen. Ensinmainittu oli alun pitäen tuomittu lankkumaalariksi, mutta hän maalasi lankut täyteen kaikenlaisia ihmisiä ja elukoita, niin että mestari ajoi hänet pellolle, niinkuin Savossa sanotaan, ja näin hän joutui kuin joutuikin maalaamaan yksinomaan ukkoja ja eukkoja. Sallinen taas istui jalat ristissä ja hosui silmineulalla, mutta sitten lensi »kärpänen» hänenkin päähänsä, ja hän huomasi ihastuksekseen, että oli suloisempaa maalata ihmisille housuja kuin kuroa niitä kokoon ja prässätä niitä, sekä että tällaisesta työstä lähti yhtä paljon rahaa.

Näen jo hengessäni koko Savon täynnä pitkätukkaisia maalarinalkuja, jotka maalata tuhertavat, jotka korkealle kohottavat taiteellisuuden lippunsa, jotka itsestään suuria ajattelevat, jotka uneksivat viehkeitä unelmia maineesta ja rikkauksista, samalla kuin kotimökissään nuolevat näppiään. Heidän esi-isänsä näkivät nälkää, mutta lauloivat runoja, miksipä he eivät kestäisi samanlaista ruokajärjestystä, kunhan vain saavat elellä unelmien maailmoissa. Heidän polkunsa kulkee viholaisten ja ohdakkeitten yli, he kärsivät, mutta ympäristön ihmiset saavat iloita ihanoista väriyhtymistä pingotetulla palttinalla, ja kulttuuri, ihmiselämän ainoa päämäärä, kohottaa päätänsä yhä korkeammalle kohti kuulakoita, puhtaita avaruuksia, joita lapset sanovat taivaiksi.

Ennustaminen on ylimalkaan häilyväistä hommaa, ja kaikki sattuvimmat ennustukset ovat lausutut vasta sitten, kun ennustus jo on täytetty. Mutta minä tiedänkin, että jo nyt maalaillaan reippaasti Savon sydänmailla. Sentähden olenkin uskaltanut ruveta ennustelemaan.

Kansa, joka on laulanut niin kauniisti, joka on lausunut elämänviisauksia niin hykäyttävän sirosti ja sattuvasti, ei voi suvustaan huonota. Sen jälkeläiset vain hakevat uusia esittämistapoja saadakseen esille sen, mikä sisimmässä sielussa asuu — kauneudenkaipuun.

* * * * *

Olen jo aikaisemmin puhunut savolaisten oivallisesta lehmärodusta, »kyytöstä». Tämä pikkuinen, takkuinen lehmä syö mitä tahansa, mutta lypsää rasvaisinta nestettä, mitä haluta saattaa. Mutta heidän hevosensa ovat yhtä kuuluisat. Niitä miehet vaalivat yhtä hellästi kuin naiset kyyttöjään.

Se on hevosrotu, pyylevä ja sileäkarvainen, melkein kaikkia muita värivivahduksia paitsi viheriäistä. On mustia jos valkeitakin, on keltaisia, punaisia, ruskeita ja hiirakoita. Niiden jäsenet eivät ole erittäin sirot, mutta pyöreät ja täyteläiset ne ovat, niinkuin nuorilla savolaisilla emännillä, jotka kuorivat rasvaisimmat viilipytyt omiin suihinsa. Hevosen pääasiallisin ravinto on ape eli silppu, joka tekee karvan niin läikkyväksi ja jäsenet niin pyöreiksi ja pehmoisiksi.

Jokainen talo, joka hiemankin arvostaan huolehtii, pitää tällaista syöttilästä tallissaan vuoden umpeen. Ja kun isäntä lähtee viemisille, ottaa hän korskuvan oriinsa tallista; se vehkeilee, nousee pystyyn ja jyllää, mutta sitä sen juuri tehdä täytyykin. Rikas talollinen ei voi liikkuakaan muulla tavalla. Nöyrä, kesy kopukka merkitsee köyhyyttä tai kykenemättömyyttä käsittämään, mitä säädyllinen elämä vaatii.

Niissä maanäärissä, missä savolainen asustaa, s.o. Pohjois-Hämeessä, Pohjois-Karjalassa ja Savossa, kasvatetaan Suomen parhaimmat hevoset. Sieltä on kotoisin meidän juoksijarotumme. Oli muinoin Pohjois-Karjalassa eräällä Pääkkösellä tamma, joka synnytti meidän ensimmäiset, hyvät kilpajuoksijamme. Ne ovat siittäneet jälkeläisiä siinä määrin, että meillä nyt on suuri joukko juoksijoita, jotka piisaavat mille tahansa samankokoisille hevosille maailmassa. Matkailija voi juuri näillä seuduin siis ajaa hevosella, joka tuntee juoksemistaidon. Kuta enemmän länteen joudutaan, sitä hitaammin päästään eteenpäin. Mutta asian laita on se, että vasta viime vuosisadalla hevonen tuli yleiseksi ajo- ja vetojuhdaksi täällä lännessä, missä talolliset ja mökkiläiset tyytyivät häränkyytiin. Härän torjuja ei ymmärtänyt nopeuden tärkeyttä. Savossa, jossa härät olivat vallan yleiset Kustaa Vaasan aikoina, ei enää kuule edes puhuttavankaan häristä. Vetohärkiä nähdään ainoastaan raamatun kuvissa, ja niistä puhutaan vain vanhoissa, kaskuissa ja saduissa. Ei Savossa enää tunneta härän ja sonnin erotusta. Sonninimitys on tykkänään hävinnyt paitsi ruotsinkielisistä sukunimistä Johansonni ja Kustassonni. Härkä on kaiken lehmirodun koiraksen ainoa nimitys. — Hevonen on jo satoja vuosia kyntänyt, vetänyt kuormia ja juossut Savossa. Sentähden on rotu kehittynyt.

Mutta miksi savolainen niin yleisesti pitää syöttiläitä tallissa? Voihan otaksua, että siitä mahdollisesti koituisi jonkun verran rahallista ansiota. Savolainen on jo ainakin 50 vuoden kuluessa vuosittain myynyt tuhansittain komeita oriita Venäjälle. Parhaimmista he voivat saada aina 1,000 markkaan saakka. Mutta parempia kauppoja voi tehdä kuin kasvattaa varsaa 3 à 4 vuotta ja myydä sen sitten 1,000 markasta. Minä luulisin, että savolainen pitää oriita tallissa vain tyydyttääkseen kauneudenkaipuutaan. Voipiko nähdä kauniimpaa näytelmää, kuin minkä tallista talutettu ori panee toimeen, joka kuotoileksen, heitteleksen ja ottaa tanssiaskeleita? Voipiko nähdä tulisempaa katsetta, kuin minkä tämä Jumalan luoma luontokappale luopi ympärilleen? Andalusialainen tanssijatar vaikuttaa uniselta tähän verrattuna. Ja kumminkin olen ollut huomaavinani, että tällaisen tanssijattaren silmät voivat polttaa reiän mustaan samettiin. Mutta häneltä puuttuu voimaa katseessaan; ja sitä on oriilla. Oriin silmäyksestä kuvastuu jumalallisen luomisvoiman koko tarmo. Olen nähnyt satoja oriita talvimarkkinoilla vietävän ikkunani ohi Kuopiossa. Olen näitä nähdessäni uneksinut ihanoita hevoshaaveita, joita ainoastaan pienellä poikasella voi olla.

Mutta samat kauniit haaveet pakottavat savolaista pitämään kauniita, tulisia syöttiläitä. Niiden toimeenpanemat ihanat näytelmät pakottavat hänet siihen.

Aholansaaressa Nilsiän pitäjässä asui meidän maamme ehkä kuuluisin uskonnollinen merkkimies, talollinen Paavo Ruotsalainen. Hänen lahjansa eivät olleet maalarin eivätkä laulajan, hänen lahjansa asui kielen kärjessä, hän oli saarnamies, hän oli lietsova puhuja, ja siinä lomassa hän oli hurja leikinlaskija, sukkelin suustaan sukkelien savolaisten seassa. Pyhä raamattu on kemiallisesti puhdas kaikesta leikillisyydestä, mutta kirjanoppinut savolainen ei konsanaan pääse vapaaksi synnynnäisestä leikillisyydestään. Yhtä vähän kuin synnynnäisestä kauneudenkaipuustaan.

Pietistipäällikkö Paavo Ruotsalainen näki kerran Kuopion markkinoilla ylen kauniin mustan oriin. Pahahenki lensi häneen ja hänen seuralaisiinsa. Heidän piti saada hevonen ilveellä millä tahansa. Kilvan he korottivat sen hintaa. Mutta Paavo ei hellittänyt. Hän sai hevosen.

Kauniina huhtikuun pyhäaamuna, Syvärin jääulapan kimmeltäessä kevätauringon huikaisevassa valossa, pietisti Paavo Ruotsalainen ajoi Nilsiän kirkolle. Mustan oriin läikkyvät lautaset välkkyivät auringon säteissä. Ilma oli viileä, ja pulmuset pyrähtelivät lentoon viittatieltä. Pisa korotti kaljuaan vasemmalta kädeltä, Tahkovuori oikealta, ja edessä kohosi Kinahmin mahtava vuorenselänne. Mutta hänen silmänsä seurasivat oriin siroja, kepeitä askeleita kimmeltävällä tiellä. Hänen sydämensä riemuitsi nähdessään keikailevan hevosen nostelevan jalkojaan kuin tanssin huumeessa.

— Mikä ihana luontokappale, mikä ihana aamu, ajatteli hän itsekseen.

Olipa jo saapumassa kirkkorantaan, kun yht'äkkiä hapan uskonsa sai vallan hänessä. Silmänräpäyksessä hävisi hänestä savolaisluonne, kauneutta rakastava tunteensa. Hänen neurasteeninen luonteensa, joka joskus painoi hänet mielenvikaisuuden rajoille, sai hänet täydellisesti valtoihinsa.

— Eikös ole syntiä ihailin kaunista hevostaan? Paholainen on sirottanut hiekkaa silmiisi. Käänny pois, syntinen! Et ole arvollinen astumaan Herran huoneen kynnyksen yli.

Sellainen ääni hänessä kajahti. Hän pyörsi hevosensa ja täyttä laukkaa ajaa huhki takaisin kotiaan. Hän taivutti päätään taakse, tuijotti taivaaseen, pyysi armoa ja anteeksiantamusta ja — nautti, nautti synnintunnon kuumaa liekkumaa.

Kadehdittava mies, tuo Paavo Ruotsalainen, Ensin nauttii kaikesta Jumalan luomasta ihanuudesta ympärillään, ja sitten väsyttyään kykenee nauttimaan mahdollisesti vieläkin syvemmästä tunteesta, katumuksen polttavasta liekkumasta.

Yksi seikka on varma. Ori on pyhä eläin Savossa, niinkuin aapishärkä muinoin Egyptissä.

* * * * *

Näin kilpa-ajohevosista puhuessa on helppo väistyä juoksija-nuorukaisiimme. Kaikille on tunnettua, että meidän savolaispoikamme ovat säärillään saaneet koko maailman hämmästymään. Aivan äskettäin otti kaksi savolaista, Hannes Kolehmainen ja Kyrönen, edellinen Maaningalta, jälkimmäinen Haminalahdelta, osaa erittäin suurenmoisiin kilpailuihin New-Yorkissa. Kilpailtiin The Evening Mailsin komeasta kiertopokaalista. Osanottajia kilpailuun oli tuhatviisisataa (1,500) miestä, katsojia 2 1/2 miljoonaa, presidentti Wilson oli starter, ja rata oli noin 20 km pitkä. Kaksi ja puoli miljoonaa katsojia! Sehän on melkein yhtä paljon kuin kokonainen komea kansa vaimot, lapset yhteenluettuina täällä Euroopan pohjoiskolkassa. Eikö todellakin ole ihmeellistä, että tässä suuressa harjaantuneitten juoksijain sakissa maaninkalainen on ensimmäinen ja haminalahtelainen hyvä kakkonen. Kaukana heidän takanaan, näkömatkan ulkopuolella, juosta läähättää nopein amerikkalainen. Ja sanomalehdet väittävät, että Kolehmaisen ja Kyrösen jalkaparit ovat nopeimmat kulkuneuvot, joita ylimalkaan voi ajatella kiinnitetyiksi inhimillisen tomumajan alle.

Mutta ihme ennen muita ihmeitä on, että Kolehmaisen ja Kyrösen esi-isillä ei suinkaan aina ole ollut viljalti ravintoa täällä maailmassa. Kolehmaisen suku oli jo keskiajalla laajalti levinnyt yli koko Savonmaan. Myöhemmin tavataan tämän laajan suvun jälkeläisiä siirtyneinä Pohjanmaallekin. Että he näinä pitkinä vuosisatoina olivat elättäneet itsensä niukoilla leipäpalasilla, että he olivat syöneet pettua kilvan muitten savolaisten kanssa, siitä ei voi olla epäilystäkään. Mutta siitä huolimatta Kolehmaisten mamma synnyttää joukon poikia, joilla kaikilla on niin lujatekoiset kintut, ettei mokomia koko maailmassa. Mitä lääkärit tällaisesta sanovat? Ehkä petäjäinen sittenkin on terveellistä syödä tulevien kilpajuoksijain. Ehkä kaikki mehu laskeutuu jalkoihin niinkuin väitetään samppanja-mehun tekevän. Eikö kaikki oppi ravinnon vaikutuksesta ihmisruumiiseen joudu päälaelleen, kun ranskalainen Bouin, jonka esi-isät hamasta Cajus Julius Caesarin ajoista asti ovat nauttineet voimakkaita viinejä, ja jonka esi-äidit aina Frans ensimmäisen ajoilta joka sunnuntai ovat käristäneet padoissaan syötetyn kalkkunan, hanhen tai kanan paistia, joutuu alakynteen kilpaillessaan pienen Hannes »Kollyn» kanssa, joksi häntä amerikkalaiset sanovat. Bouin oli kiiltävän korea kuin savolainen syöttiläs-ori, mutta hoikka, pienoinen Hannes oli takkuinen ja itsepäinen kuin »kyyttösonni». Kaikissa tapauksissa hän livahti kilpailijastaan edelle. Kukapa tietänee, vaikkapa Saarijärven Paavon jälkeläiset jossakin maailman ääressä syöksyvät maaliin hyvinä kakkosina ja kolmosina. Olihan Paavon vaimolla kiukkuinen ja levoton luonne.

Mutta jonkinlainen selitys tällä ihmeellisellä ilmiöllä olla pitää. Yritän tässä antaa sellaisen.

Aina 1600-luvun loppupuolille saakka asusti yksinäisiä lappalaisperheitä Pohjois-Savossa. Eiväthän savolaiset voineet sukupuuttoon hävittää kaikkia tämän kepeän kansan jäseniä. Kai he uros-olioitten luonnonlain mukaan säästivät ainakin naiset. Lappalaisrouvat synnyttivät pieniä, nättiä poikia, joilla oli hintelät, mutta sitkeät jalat. Olen Ruotsin ja Norjan Lapissa nähnyt lappalaismuijia, jotka olivat kuin ota ja anna iisalmelaisten ja maaninkalaisten emäntien näköisiä. Ja lappalaisukkojen raajat ja takalistot olivat yhtä niukkojen mittojen mukaan kyhätyt kuin savolaisilla käsityöläisillä ja mökkiläisillä. Ehkäpä saamme kiittää lappalaisverta siitä, että nämä Savon pojat huhkivat ohi rotevien indoeurooppalaisten, aivan niinkuin Topelius kertoo, että matalat suomalaiset hevoset loistavasti voittivat vallonilaisten elefantintapaiset syöttiläät.

Me suomalaiset olemme ylen armoitetut urheiluun ja voimailuun nähden. Savolainen on kevyt juoksijarotu, länsisuomalainen taas voittamaton raskaassa voimailussa. Länsisuomalainen on germaanilaisilta esi-isiltään perinyt kookkaan ruumiin, tshudilaisilta esi-isiltään taas tanakan vartalon, leveän ja pitkän selän, laajat hartiat ja lyhyen niskan. Mitä merkitsee täysnelson länsisuomalaisen niskassa, joka ei oikeastaan mikään niska olekaan, vaan ainoastaan hartioitten suippeneva huippu. Ei ihmekään, että he kellistivät selälleen kaikki vastustajansa Tukholman olympialaisissa kisoissa. Kuulantyönnissä on meillä Länsi-Suomen rahvaan kesken oikeita »nahkakanuunoita». Kiekonheitossa niinikään. Monella maailmanmestarillamme onkin selkälauta niin lavea kuin vanhanaikaisella seinäpeilillä. Aseta savolainen käsityöläis-, etten sanoisi räätälinkoipineen, juoksuradalle ja hämäläinen tai länsisuomalainen sinne, missä kääritään täysnelsonia, niin on varma, että maailman kaikki »vallonit» köykäisiksi löydetään. Ja tämä tapahtuu kaikista niistä pettukannikoista huolimatta, jotka heidän esi-isänsä ovat murskanneet väkevien leukapieliensä välissä. Tämä on, vielä kerran lausuttuna, selittämätön ihme. Vai olisiko niin, että ihmisellä todellakin on itsepäinen, väsymätön, näkymätön sielu, joka puhaltaa voimaa yksinpä petäjäisen soluihin!