V.

Erämaamatka.

Olen kerran ollut mukana antamassa nimeä uudisasutukselle kylmässä, ehyessä korvessa, jossa pettuleipä vielä sangen usein on pamahtanut pöydälle uudisasutusten ensimmäisinä viljelysvuosina. Paikka sijaitsi Iisalmen ja Nilsiän pitäjän rajamailla.

Pitkäkosken mylläri, Sahan-Juakko, oli ostanut korpipalstan niissä mittaamattomissa metsämaissa, jotka leviävät näitten kahden laajan pitäjän sydänmailla. Hän oli ikivanhaan tapaan kyhännyt saunan kokoon keskelle metsää, oli kaatanut kasken, ja nyt meidän piti mennä sinne keskikesällä katselemaan, tokko sauna vielä oli paikoillaan, tokko ruis kasvoi, ja antaaksemme nimen »koko hökötykselle», niinkuin Juakko suvaitsi nimittää ensimmäistä omaa asuinpaikkaansa tässä maailmassa.

Sahan-Juakon oikea nimi lienee ollut Berg. Hänen isoisänsä oli ollut sotilas, mahdollisesti Sven Duvan ruotuveli, siitä tällainen ruotsalainen nimi savolaissyntyisellä miehellä. Mutta ei kukaan sanonut häntä Perkiksi, se oli liian läheistä sukua väkevimmälle suomalaiselle kiroussanalle, vaan kaikki sanoivat noin vain tuttavallisesti Sahan-Juakko. Juakko sahaili joskus päreitä ja lautoja, kun mylly seisoi.

Sahan-Juakko jutteli ensimmäisestä ja ainoasta koulustaan seuraavaa:

Hän seisoi tukkilautalla eräänä kauniina sunnuntaiaamuna kevätkesästä ja huhuili huvikseen tukkilaisten renkutuksia:

»Majan ponttua keikuttaa tuo ankara pohjatuuli. Ja pojat kun varppia heiluttaa, niin aallot ne käy kuin muuri.»

Paraillaan laulellessaan näkee hän venettä soudettavan ohi, jossa on koko joukko hänen ikäisiään nuorukaisia. Kohta soutaa toinen vene, jo kolmas. Kun neljäs lähestyi, huusi Sahan-Juakko lautaltaan:

— Minnekkä hiiteen niitä ikämiehiä viedään?

— Rippikouluun!

Samassa iski Juakko sestallaan kiinni veneen kokasta, kiskaisi venettä luokseen, hypähti kokkaan, heitti sestansa lautalle ja huudahti:

— Hei, hulipit! Lähtöökö mukuloilta kymmenet käskyt?

Juakko oli myös 17 vuoden vanha ja mielestään erinomaisesti valmistunut tätä juhlallista koulua varten. Sentähden lyöttäytyi hän tulevien rippilasten seuraan.

Mutta Juakko ei osannutkaan muuta kuin hät'hätään tavailla. Lukeminen ei sujunut ollenkaan. Rovasti Lagus pudisteli päätään ja sanoi:

— Pidä varasi, poikaseni, ettet joudu jätkien kouluun. Osta tämä kirja, lue se läpi ja tule viikon perästä uudelleen eteeni.

Juakko osti kirjan, tankkasi ja tavaili, ja viikon kuluttua hän oli penkonut kirjansa kannesta kanteen. Mutta Juakolla oli hevosen muisti. Minkä kerran oli saanut kokoontavailluksi, sen hän muisti kuolinpäiväänsä.

Vintturoi sitte rovastin eteen. Kirja avattiin.

— Alahan tästä, sanoi rovasti.

Juakko kakerteli ja ryki. Ei tahtonut päästä ensimmäisten sanojen perille. Vihdoin selvisi hänelle tankkaamalla ensimmäinen lause. Rovasti oli jo käynyt maltittomaksi. Mutta nyt tapahtui ihme. Juakko korotti yht'äkkiä ääntänsä. Riemuiten ryhtyi hän kiljumaan lauseita toistensa perästä. Hän oli mulkoilevinaan kirjaan, mutta luki ulkoa. Jonkun minuutin kuluttua yritti rovasti taltuttaa Juakkoa, mutta turhaan. Juakko jatkoi voitonvarmana meluavaa lukemistaan. Rovastin täytyi käydä häntä käsipuolesta kiinni ja huudahtaa:

— Herkiä, herkiä Herran tähden. Sinähän luet liukkaasti.

Järkiseikoissa ei Juakkoa koskaan solmittu. Hän taisi prikulleen erottaa kolmet persoonat jumaluudessa. Hän antoi Isälle kuin Hänen tuli, Pojalle ja Pyhälle Hengelle samoin. Ja niinpä läpäisi hän koulunsa normaali-ajassa.

Mutta sujuvasti lukemaan hän ei koskaan oppinut. Hän vain tavaili, edemmäksi ei päässyt. Jokainen pyhäilta Juakko tutki raamattuaan, niin suurta ja messingillä pislattua, että sillä olisi iskenyt vaikkapa härän kuoliaaksi. Juakko oli rakentanut telineen, oikean telakan, jonka päällä raamattunsa lepäsi. Kirjaimet olivat suuret kuin lukkarin numerot. Hänen ihmeen ruma lappalaisnaamansa säteili tyytyväisyyttä, kun hän lueskeli tuttuja raamatun kertomuksia. Hän osasi nimittäin raamatun likipitäen ulkoa. Hän kynti viidettä kertaa raamattuaan läpi, kun minä hänen kanssaan seurustelin Pitkäkoskella. Hänellä ei muita kirjoja ollutkaan, tyytyi yhteen ainoaan, kirjojen kirjaan.

En ole koskaan nähnyt iloisempaa kasvojenilmettä raamatunlukijalla kuin Juakon oli. Kuuluuhan kunniallisiin menoihin olla happaman ja synkän näköinen, kun raamattua käsitellään. Tästä ei Juakolla ollut aavistustakaan. Hän, savolainen sielultaan ja mieleltään, keksi paljon lystikkäitä kohtia syyrialaisesta kirjakokoelmasta, jossa muut ihmiset äkkäävät vain hieta-aavikon totisuutta. Ilmeestä päättäen olisi luullut, että Juakko luki pilalehteä. Hän, niin sanoakseni, akklimatisoi raamatun. Hän jutteli »rohveetta Juonaasta ja niinveteläisistä». Savossahan on järvenselkiä, joiden niinenä, on Niinvesi. Juakko oli tavaillut Niiniven Niinvedeksi. Hän vihasi filistealaisia kilvan raamatun kanssa ja nimitti heitä suomenkielen äännelakien mukaan »pilistealaisiksi». Egyptiläiset olivat »epkytiläisiä». Hän rakasti takaheittoja. Senpä tähden mekin nimitimme häntä säännöllisesti Jaapokiksi emmekä Jaakopiksi.

Jaapokin kanssa sotisin pyöreän Hernejärven yli Marjoniemen kartanon rantaan, josta todellisen erämaamatkan piti alkaman. Siihen aikaan ei yhtään kärrytietä oltu vielä rakennettu hyvinviljellyn Hernejärven rannoille. Ei kellään isännällä ollut ajorattaita. Iisalmen kirkolle ja kaupunkiin mentiin aina soutamalla.

Marjoniemen herra oli nimeltään Snellman; hän oli kotoisin Pohjanmaalta, merenrannalta, mutta oli siirtynyt Iisalmelle ja asunut Marjoniemellä jo useampia kymmeniä vuosia. Hän oli ankara pietisti ja oli puettu täyteen pietistin virkapukuun. Erämaanolostaan ja herännäisyydestään huolimatta hän oli kumminkin säilyttänyt kotinsa ja synnyinseutunsa ulkonaiset esiintymistavat. Hän otti minut suurella ystävällisyydellä vastaan ja monin kumarruksin, jotka vaikuttivat omituisilta täällä salolla ja heränneessä, jonka oikeastaan tuli pyrkiä yksinkertaiseen ja talonpoikaiseen esiintymiseen. Minä olin vainuavinani hänen esiintymisessään ja hänen kumarruksissaan koko sitä kulttuurirataa, joka lähti Upsalasta, levisi sieltä Uumajaan, sieltä Pohjanlahden poikki Kokkolaan ja niin edelleen Marjoniemen salomaille. Noin kai Runebergin ja J.V. Snellmanin isät, merikapteenit, kumartelivat. Hän oli pönäkkä patruuna, Marjoniemen herra, jolla oli distanssinisti niin herkkä, että todellakaan en moista ole koskaan tavannut. Jaapok hävisi kuin salaman leimaus tuparakennuksen onkaloihin. Minut vietiin päärakennukseen. Siellä istui etuhuoneessa seudun lautamies. Minut kutsuttiin astumaan suureen saliin. Mutta lautamies ei uskaltanut tehdä seuraa, eikä häntä pyydettykään astumaan saliin. Hän istui tuolilla etuhuoneessa aivan oven ääressä ja jutteli innokkaasti meidän kanssamme, jotka istuimme kaukana salin perällä 10 m:n välimatkan päässä. Marjoniemen sali oli pyhättö, jonne ei vielä lautamiehen arvo antanut sisäänpääsyoikeutta.

— Minnekkä se Sahan-Juakko livisti? kysyin minä.

— Älkää hänestä murehtiko, kyllä hän löytyy, kun tarvitaan, vastasi isäntä.

Istuuduin harmoonin ääreen ja soitin Hosiannan kahteen kertaan.

— Kaunis hymni, mutta maallinen poljento, sanoi Marjoniemen herra.— Minusta se muistuttaa polkantahtia.

Niinpä niin. Tähänkin saliin mahtuisi monta paria tanssimaan.

— Niin kanan kuin minä elän, ei tällä lattialla tanssiaskelta oteta.

Puhuimme ruotsia, ja silloin lautamies oli ääneti. Joskus Marjoniemen herra muutti puheen suomeksi. Se oli merkki, että lautamies sai puuttua puheisiin.

Marjoniemen herra pistäytyi kyökin puolelle puhumaan tarjoilusta. Käytin tilaisuutta hyväkseni nuuskiakseni kirjahyllyt. Raamatutta, virsikirjoja ja postilloja, suuria ja paksuja. Pienemmän kirjan tapasin myöskin. Avasin sen ja luin: »Satans raseri», painettu Örebrossa 1840-luvulla, muistaakseni. »Neekerivereni» joutui kuohuksiin. Voipiko enää ajatella räiskävämpää kirjan nimeä! Jollei sillä kirjalla ole lukijoita, niin silloin ei millään. Selailin lehtiä. Siinä käytiin suukopua kahden mahtavan pomon välillä, Lihallisen ja Saatanan. Perin ihmeellistä! Lihallisellahan on huono merkitys kielessä. Mitäs Lihallisella ja Saatanalla on riidanaihetta keskenään? Olen aina tuuminut, että nämät kaksi ovat saman hengen miehiä. Mutta eipäs! Lihallinen Örebrossa edustaa kaikkea hyvää maailmassa, oikea valoisa Ormuzd, kun taas Saatana on se musta mörkö, jonka me kaikki tunnemme sekä kirjasta että käytännöstä. Ja nämät kaksi aasialaista henkiolentoa riitelevät kirjan kannesta kanteen kaikenmoisista asioista.

‒ Ihana kirja, tuo »Satans raseri». Oletteko lukenut sen? kysyi herra Snellman.

— En, ikävä kyllä. Mutta minua viehättää kirjan repäisevä nimi. Mutta kuinka oikeastaan on tuon herra Lihallisen laita? Sillähän on verrattain säädylliset ajatukset.

— Verrattain säädylliset! Ei ainoastaan niin, vaan hän on juuri herännyt, siivo pietisti, jonka uskossa autuaaksi tuleman pitää.

Tietysti, tietysti. Minähän olin ensi kertaa talossa ja verrattain säädyllinen myöskin, niin etten enää ryhtynyt mihinkään uskonnolliseen tarkasteluun.

Kohteliaat hyvästit sanottiin molemmin puolin, lautamiehelle annettiin sivumennen kättä, ja Juakko houkuteltiin ulos tuvasta. Nyt jouduttiin oikeille kinttupoluille. Juakko tallusteli edellä, minä jälessä ihanoita salonpolkuja. Noustiin, laskeuduttiin. Jaapokin jalat, aito lappalaiskoivet, luokiksi taivutetut, sallivat minun nähdä ihanoita maisemia ikäänkuin soikeitten puitteitten välistä. Näin järviä, kankaita ja jokia hänen molempien polviensa lomista. Nyt oli Juakko puhetuulella. Hän jutteli Tobiaan elämästä. Häntä suunnattomasti huvittivat kertomukset pääskysestä, kalasta ja myrkyllisestä morsiamesta. Varsinkin viimeksimainittua hän kommenteerasi lukemattomilla huomautuksilla. Juakko osasi nimittäin Vanhan Testamentin kaikki apokryfitkin kuin viisi sormeaan. Mutta sitte hän yht'äkkiä intoutui ruveta heittelemään kiehtovia kysymyksiä minulle. Hän tutkiskeli, vieläkö se tai se kaupunki Palestiinassa oli olemassa. Minun täytyy tunnustaa, etten koskaan ollut kuullutkaan kaikista niistä kylistä ja kaupungeista, joita Juakko nyt rupesi latelemaan. Umpimähkään vain vastailin seuraavaan tapaan:

— Täydellisesti raunioina! Leijonat ja tiikerit loikkivat sen muurin kivilohkareilla. Skorpionit mulkoilevat kivien raoista ja basiliskit livistelevät sen hylättyjen kaivojen partailla.

‒ Niin, kuka piru heitä pyysi palvelemaan Pelsepuupia, Molokkia ja kultaisia vasikoita. Onko Katsa vielä pystyssä?

— On. Katsa on vielä suuri kaupunki.

— Se Simson, se vasta oli potra poika. Hän meni Katsassa kortteeriin hyvin rumaan paikkaan, hekkumoi siellä koko yön, mutta oli siksi paljon vielä miestä, että ajoi pakosalle joukon pilistealaisia hulikaaneja, jotka piirittivät kammion ovea. Ja näyttääkseen, etteivät vielä voimat olleet vähissä, koppasi hän Katsan portit selkäänsä ja vei matkassaan kauas mehtään. Mitenkä hän sai sillä tavalla mellastella, vaikka hän oli Jumalan mies, nasiiri ja rohveetta?

— Ei tarvis ihmetellä, Juakko kulta. Helsingin ylioppilaat elämöivät säntilleen samalla tavalla vielä meidän aikoinamme. Eihän ne tosin jaksa retuutella kaupungin porttiloita — eikä niitä muuten Helsingillä kaupunginportteja olekaan — mutta sen sijaan ne kantavat pois leipurinrinkilöitä ja suutarinkylttejä j.n.e. Mutta kaikista näistä vehkeistään huolimatta voi heistä aikaa myöten tulla rovasteja, professoreja, niin, vaikkapa Yliopiston rehtoreja. Simson olisi suorastaan kaunistus Pohjalaisessa osakunnassa, jossa tappelupukareista vähitellen kehittyy raittiussaarnaajia ja profeettoja.

— Onkohan se meiänkin rovasti Ruuhveltti (Brofeldt) kanneskellut porttiloita nuoruuvessaan? sanoi Jaapok, ja suupielet venyivät korvien tasalle.

— Aivan varmasti ei. Pääsee sitä profeetaksi käymättä Simsonin koulua.

— Onko Natsaret vielä paikoillaan?

— Ei Natsaretia ole koskaan ollut olemassakaan. Se löytyy vain taruissa.

— Mitenkä niin? Luetaanhan raamatussa selvästi, että Natsaret oli kaupunki.

— No niin.

On ihmeellistä, että jos tapaat virkun ikämiehen Savossa, joka ei ole kouluja käynyt muita kuin rippikoulun, niin aina hänen ajatuksensa kierivät raamatun kertomuksissa. Mutta tämähän onkin ainoa kirja, jonka hän tuntee, ainoa, minkä osaa. Sentähden kaikki kertomukset maaseuturahvaan ajatuksista joutuvat täyteen raamatunotteita. Aleksis Kiven sankarit joka askeleella sanelevat raamatunlauseita. Savolainen kiinnittää huomionsa myöskin raamatussa tavattaviin leikin ituihin, hämäläinen ja pohjalainen käsittelevät kaikkia mitä jylhimmällä totisuudella.

Päästäkseni Palestiinan apokryfisista kaupungeista ja kylistä yritin johtaa keskustelun enemmän maallisiin asioihin. Nostin kysymyksen säästä. Se kesä oli kylmä ja kostea, ja seuraavaksi vuodeksi tuli ankara nälkä niihin seutuihin.

— Kuinkas teidän käy ensi talvena, jollei aurinko rupea imelämmästi lämmittämään?

Juakko rupesi oikailemaan joka taivaan kolkkaan keksiäkseen sinistä laikkua, mutta kun sellaista ei näkynyt, kääntyi hän minuun suu suuressa irvessä. Hänen vinot silmänsä tuikkivat iloa, hänen kurkkunsa korahteli ja vihdoinkin hän puhkesi seuraaviin loistaviin sanoihin, jotka sievistetyssä muodossa tässä mainitsen:

Jos vuan tässä ei ilimat kohta parane, ei tässä monj mies ens' talavena iäneen röyhtäytä. Sissäänpäin se vuan suhahtaa.

Voiko perusteellisemmin kuvata nälänhätää! Vatsa niin tyhjä, että ilma tunkee venttiileistä sisäänpäin. Sen sijaan että hyvinä vuosina ulos. Mistä Juakko tunsi fysiikan lain, »horror vacui'n»? Mistähän tiesi, että tyhjä tila huutaa ilmaa.

Polvet koukussa hän seisoi edessäni nauraen sukkeluudelleen. Hän oli niin sydämestään hyvillään, ikäänkuin nälkä olisi olemassa vain pilkantekoa varten. Ehkäpä hän luuli, että nälänhätä parhaiten loihditaan tehottomaksi sukkeluudella.

Pyhä kevytmielisyys! Kaiken inhimillisen filosofian huippu ja loppu. Ihminen suoriutuu kaikista vastoinkäymisistä tässä maailmassa kepeimmin hilpeällä mielellä. Nälälle naureskeleminen, se lienee sentään maailmankatsomuksien kruunu. Voihan sitä hymyillä monelle totiselle asialle, mutta ken nälälle naureskelee, hän on ihmisistä ylevin.

Saarijärven Paavo, myöskin savolainen, katseli nälkää toisesta näkökulmasta. Hän oli mahtipontinen ja juhlallinen. Mutta pohjaltaan hänkin turvasi »pyhään kevytmielisyyteen». »Mutta Herralta hän kasvun toivoi.» Mieli on hilpeissä vireissä, kun sellaisella ajatuksella tallustelee hallan panemaa peltoaan. Ja mihinkä tähtäävät kaikki uskonnot lopultakin? Siihen, että elämä tuntuu varmalta ja kepeältä, että ihmiset lujalla vakaumuksella voivat huudahtaa: kuolema, kussa on sinun otasi, hallat, missä teidän voittonne! Ihmisten ylevimmät kuolevat aina hymy huulilla.

On kahta lajia pyhää kevytmielisyyttä, toinen juhlallinen ja uskonnollinen, joka toivoo loppumatonta nautintoa kuoleman tuolla puolen, toinen iloinen, maallinen, ilman palkan ja nautinnon toivoa. Sahan-Juakko saarnasi jälkimmäistä, Saarijärven Paavo edellistä. Sahan-Juakon filosofia vaatii korkeampaa kulttuuria, Paavon opin omistavat myöskin yksinkertaiset barbaarit.

Jatkamme kävelyämme. Omituisen hoikka mies, ilman minkäänlaista parran alkua, tulla hipsuttelee vastaamme metsäpolulla.

— Terve, Iikka! Mitäs Pöytäahoon kuuluu? sanoi Jaapok.

— Eipä erityistä.

Iikka puheli hienolla, piipittävällä äänellä, niinkuin nainen. Ei yhdenkään savolaisen nimi ole Iikka; ne ovat Aapelia. Mutta 25 % kaikista pohjalaisista on Iikkoja.

— Oletteko pohjalainen?

— En, iisalmelainen.

— Eihän savolainen milloinkaan ole Iisakki.

— Minä olen Iikka, vikisi mies.

— Hyvästi, Iikka, sanoi Jaapok, ja niin jätimme hänet.

Hän ei kaikesta päättäen ollut tarinan mies.

— Kuinka hänen nimensä on Iikka? Sehän on yhtä mahdoton nimi täällä Iisalmessa kuin Kain tahi Juutas.

— Ei hän ole savolainen syntyjään, hän lienee pohjalainen, sanoi Jaapok. — Minä kerron hänen ihmeellisen elämäntarinansa.

Oli suuri katovuosi 1867. Pohjalaisia samosi Iisalmeen kuten tunturisopulia laumoittain. Iikan äiti veti poikaansa kelkassa. Syntyi tuisku ja pureva pakkanen. Iikan äiti kepertyi hankeen. Mutta viimeiseen hengenvetoonsa hän peitteli poikaansa ryysyillään. Ihmiset löysivät äidin ja lapsen. Lapsi oli vähissä hengissä, mutta äiti kuollut. Lapsi vietiin lähimpään tupaan ja äiti taas jäätyneenä kurikkana hautaan.

Iikka virkosi. Kysyttiin häneltä, mistä oli kotoisin. Ei aavistustakaan.

»Mikä oli äitisi nimi?»

»Äiti.»

»Mikä sinun nimesi?»

»Iikka.»

Muuta mitään hän ei tiennyt.

Iikka sai hoidon, kasvoi täysikäiseksi, mutta hänestä ei koskaan tullut täyttä miestä. Hän puhuu kuin nainen, eikä hänellä ole partaa eikä sukunimeä. Hän on vain Iikka. Hän asuu täällä korvessa, Pöytäahon mökissä. Naimaton. Ei tytöt tahdo miehekseen sellaista, jolla ei ole partaa ja joka puhuu kuin nainen. Halla poltti idut, lopetti Juakko ja naurahti.

Tässähän on »Pilven Veikon» satu, mutta lorun loppu erilainen. Idut eivät palaneet »Pilven Veikossa», mutta Iikka parka oli nuorempi nälän ja pakkasen kynsissä, ja sitä paitsi hän ei ollut mikään mielikuvituksen luoma, vaan todellinen ihminen luuta ja verta.

— Iikka parka ja hänen hellä äitirukkansa, sanoin liikutettuna.

— Ei Iikkaa sovi sääliä. Hänen on hyvä olla. Ei ollenkaan intohimoja, ei muuta kuin tupakanhimo. Hän kasvattaa itse nurkantakaisia ja imee piippuaan, vaikka pesässä palaakin luisia tupakan rouheita, niin että ne pamahtelevat ja räjähtelevät lattialle jokaiselta rintahaiulta, nauroi Jaakko. — Äiti, niin äiti! Ei taitane olla lystiä palaa poroksikaan. Me suomalaiset siedämme paremmin pakkasta kuin hellettä.

— Mutta hänen tunteensa lasta kohtaan ennen kuolemataan!

— Kiitos Jumalan, ettemme ole äitejä! Minun haluni olisi päästä maailmasta ilman pitempiä kitumisia. Salaman iskusta esimerkiksi. Nainen on luotu kärsimään. Sentähden hän aina on niin ikävä, ilman lystiä juttuja.

— Eikö mitä! Onhan niitä lystiä savottaria.

— On silloin, kun ne ovat rakastelevia. Muulloin ne ovat happamia. Tupakarhuja!

Tulimme Varpaisjärvelle, sousimme järven poikki ja saavuimme vihdoin Juakon huuhdalle. Sauna oli paikoillaan. Kaskesta pilkisti päitä harvakseen, siellä täällä tupsuja, mihin tuhkaa oli kosommalti keräytynyt.

Hoi laarilaari laa, huuteli Juakko.

Tämä oli sittenkin hänen ensimmäinen aivan oma saunansa, hänen ensimmäinen aivan oma peltonsa. Pitkäkoskella hänellä oli paljon ruokaisempi ja parempi olo, mutta rakennukset eivät olleet hänen omiaan. Jauhot tuprusivat joka päivä hänen ympärillään ja pölyyttivät hänet valkoiseksi, mutta jauho ei ollut hänen omaansa. Täällä oli hän oma herransa, täällä hän aikoi elellä loput ikäänsä, täältä hän oli lähtevä viimeiselle retkelleen hauskojen poikien, Simsonin, Juonaan ja Tobiaan luokse, joitten seikkailut tässä maailmassa hän niin hyvin tunsi ja jotka häntä niin suunnattomasti olivat huvittaneet.

Juakko kapusi kivelle ja antoi ilolleen, vallan. Hän huhuili, mutta ei kukaan vastannut. Naapurit asuivat liian kaukana.

Ja niin hänelle pälkähti päähän sopiva nimi tilalleen. Se oli oleva »Huhula», sillä siellä voi huhuilla kilvan hukkien kanssa häiritsemättä muita ihmisiä. Minä olin todistajana kastetilaisuudessa.

Seuraavana aamuna saavuttiin Heinämäen suureen taloon. Ihana näköala talon mailta kohti koskematonta korpea. Kuivaneita keloja näkyi paljaine latvoilleen niin kauas kuin silmä kantoi.

Astuimme tupaan. Miehiä suuret joukot istumassa penkeillä pitkin seiniä lakit päässä.

Terveeks — terveeks, vaihdettiin.

Jaapok ja minä mentiin istumaan peräpenkeille, kunniapaikoille. Otimme eväät esille ja aukaisimme kieltemme kahleet. Olen harvoin saanut niin paljon »attikalaista suolaa» yksinkertaisille ruokalajeille kuin tässä Heinämäen tuvassa. Jaapok oli puheenjohtaja, me muut varamiehiä. Toinen sukkeluus hipoi toistaan. Keskustelua kesti tuntimitoilla. Miehillä ei näyttänyt kiirettä olevan. Ei yksikään lähtenyt tuvasta, vaikka arki oli ja paras työntekoilma. Eräs mies oli kyllin arkipäiväinen ehdottaakseen, että olisi aika lähteä töihin, mutta toinen tokaisi heti:

— Ei minnekään! Annetaan huilata vaan, kun näin raiteella ollaan.

Metsäpoluilla päästään ainoastaan askel askeleelta eteenpäin, mutta teillä, joissa on oikeat rattaan jäljet, siellä saa antaa lystikseen huhkia. Hänen mielestään jutut nyt luistivat kuin kärrin pyörä raiteella. Ja me jatkoimme ilonpitoa yhä sukkelampaan tahtiin.

Taas sitä pyhää, savolaista kevytmielisyyttä! Mitäs siitä, jos limppu seuraavana talvena tulee hoikempi, kun vain saa ahmia sattuvia sukkeluuksia ja teräviä sutkauksia. Eiköpä ne ateenalaiset muinoin juhlatiloissa juuri tällä tavalla viettäneet iltojaan. Jospa minun hyvä ystäväni, Lukianos, vielä olisi elänyt ja olisi voinut pistäytyä Heinämäen tupaan, olisi hän tavannut saman hengen lapsia täällä kuin vanhassa Ateenassakin. Kukapa tietänee, ehkäpä juuri helleeniläiset kokkapuheet vähitellen ovat valuneet yli suuren Venäjänmaan tänne Savoon ja saaneet uudet pukimet savolaisissa sananlaskuissa ja sukkelissa puheenparsissa. Sitä tietähän niin monet muutkin tarinat ja käsitystavat ovat tänne saapuneet. Kaikki muuhan on lainattua tavaraa täällä meillä ja muualla, paitsi raakuus.

Taivas oli hetkeksi ikäänkuin selkiämässä. Nähtiin jo monta suurenlaista sinistä laikkua taivaan laella.

— Jokohan tästä pouta paneiksen? sanoi joku.

Mutta Juakko avasi suunsa ja paukautti seuraavan alkusointuja uhkuvan viisauden suustaan. Hän lausui sanottavansa kantavalla äänellä ja juhlallisin elein, vaikka veitikka virnisteli silmistä:

— Ei tiiä taata taivasta, Enemmän kuin pienen pallukan p ‒ ‒ ‒, Tulloo, tulloo, tulloo kun tullakseen.

Onkohan vertaus kotoisin vanhasta Ateenasta? Alkusointu on ainakin parasta savolaista kotitekoa.

Mutta vertaus on kaunis, kaikesta huolimatta. Joka on nähnyt Murillon tauluja, tietää, että lukemattomien enkelien ruusunpunaiset selänpäät sulavat itse taivaan sekä holviin että väreihin. Vertaus siis kuuluisan maailmanmestarin patenteeraama! Ajatelkaapa vielä nuorta äitiä, madonnaa, joka on pessyt esikoisensa puhtaaksi. Lapsen selkä helottaa hohtavan punertavana ja kiiltävänä kuin taivaankansi pilvettömänä kesäiltana. Inhimillisesti katsoen pitäisi märkyyden pysyä poissa pitkät ajat. Mutta siitä huolimatta sitä tulloo kun tullakseen.

Kaiken tämän on savolainen nähnyt, taivaan, lapsen selänpään ja madonnan, ja pukenut näkemyksensä moitteettomimpaan kielelliseen ulkoasuun. On suloista seurustella ihmisten kanssa, jotka kultaavat jokapäiväisimmätkin tapahtumat tällaisilla runollisilla kaunistuksilla. Sehän on juuri parasta taidetta.

Iltapäivällä hyvästelimme hauskoja puhetovereitamme, jotka kaikesta päättäen eivät enää sinä iltana ryhtyneet mihinkään töihin, He jäivät tupaan sulattelemaan Juakon sukkeluuksia.

Paluumatkalla poikkesimme torppaan, jossa nälänhätä oli ankarasti vieraillut edellisenä talvena. Joko se oli johtunut mökin väen laiskuudesta, huolettomuudesta ja toimettomuudesta tai satunnaisesta hallasta. Korpimökin asukkaat olivat survoneet petäjäistä leipäänsä koko talven.

Mies istui pöydän ääressä, ja hänen kasvonsa muistuttivat vanhaa sitruunaa jossakin näyteikkunassa Abrahaminkadun varrella Helsingissä. Tyttö tuossa kymmenen iässä seisoi lattialla ja katseli ihmetellen minua suurilla pyöreillä kelmeänsinisillä silmillään. Hänen vatsansa oli nälkäruuan vatsa, suuri, pullistunut. Äiti seisoi selin, kiinni talousaskareissa. Vaatteet roikkuivat löysinä hartioilla ja vyötäisillä.

Tunsin kylmiä väreitä selkäpiissäni.

— Terveeks, Aapel Itkonen. Kuinka teillä huristaa? kysyi Juakko.

— Hiljalleen männöö! Yksin päivin.

‒ Tyttö parka! Mitenkä sinä nuin oot mahhois kasvattanna? kysyi taas Juakko.

— Siitä se sullaa, kunhan mansikat ja mustikat kypsyvät. Lehmäkin on poikinut, vastasi isä.

— Onko teillä hevosta? kysyin minä.

— Ei oo!

— Mutta teidän pellothan ovat kynnetyt.

‒ Akallainhan minä tähän asti oon peltoin kyntännä, sanoi mies ja hymyili.

Vaimo käänsi myöskin kasvonsa minuun ja naurahti sitruunankeltaista hymyä.

Minua värisytti. Voiko ihminen todellakin hymyillä nälälle? Pyhä kevytmielisyys oli tällä kertaa minusta liian väkevää.

— Te naureskelette? sanoin minä.

— Mikäs auttaa! Ei suurus paina mieltä, sanoi mies yhä hymyillen.

Mutta onneton tyttö ei hymyillyt.

— Tyttö ei naura.

‒ Ei tyttö vielä tajua. Ei tässä hättee oo. Kyll' kesä korjaa.

Mutta emme minä eikä Juakko tällä kertaa nauraneet. Annoimme asianomaisten hymyillä.

Onko todellakin niin, ettei nälkä paina mieltä? Mutta voimat riutuvat Sen myönsi mieskin. Jos syö liikoja, silloin käy raskasmieliseksi ja synkäksi, väitti mies.

‒ Edellistä en ole kokenut, jälkimmäistä kyllä, sanoin minä.

— Koettakee edellistä, niin suatte nähä. Nälkä ei oo lystiä, mutta paljon katkerampaa on suur suru, haikee tuska.

— Sen luulen.

‒ Oisippa tyttö kuollut, olisin surrut paljon enemmän kuin että maha pullistui. Kaikki tässä moalimassa selkiää, jollei ennen niin kirkon hiekassa. Kesällä ei kannata hautoo ajatella.

Kesältä, auringolta ja lämpimältä hän kasvun toivoi, mansikoista ja mustikoista lääkettä mahdollisille vatsahaavoille. Hän oli tehnyt itselleen Jumalan yhtä hyvän kuin mikä muukin tahansa. Kun kasvullisuudesta on kysymys, on aurinko ja lämmin paras jumala, jonka puoleen turvautua.

Vihdoin alkoi tämä kevyt filosofia tarttua meihinkin, Juakkoon ja minuun. Kun kerran uhrit itse ottivat asiat kevyeltä kannalta, miksipä me olisimme murjottaneet. Me siirryimme myöskin leikkiin ja toivotimme vihdoin perheelle parempaa onnea täksi kesäksi.

Mutta sinä kesänä piili aurinko yhtä mittaa pilviverhojen takana. Kuinka perheen kävi, sitä en tiedä. Ehkä se pinnistihe läpi senkin talven yhtä keltaisilla kasvoilla, mutta yhtä tyynellä hymyllä kuin läpi edellisenkin. Taistelihan Saarijärven Paavokin kaksi talvea nälkää vastaan Herraansa luottaen. Mutta jakoiko Aapel Itkonen kolmantena hyvänä vuonna hätääntyneelle naapurille viljojaan, sitä en myöskään tiedä! Ehkä, ehkä ei! Pyhä kevytmielisyys voi mahdollisesti suorittaa sellaisenkin urotyön. Mutta jollei hän sitä tehnyt, en sittenkään heitä kiveä hänen päällensä. Siveellisiä jättiläisiä harvoin tapaa elämässä, saduissa ja tarinoissa kyllä, meille hyviksi esikuviksi.

Jatkoimme matkaamme kotia päin, Juakko ja minä vaipuneina ajatuksiimme. Juakko ajatteli ehkä, kuinka hänen on käypä korvessa, eikö ehkä ollut kevytmielistä jättää jauhoista pölyttynyt mylly ja muuttaa huuhkaimeksi Huhulan salolle petäjälimppu kourassa. Minä taas ajattelin sitä ikuista ihmettä, että onni ja tyytyväisyys eivät edes johdu täydestä vatsasta, vaan jostakin muusta, ehkä pyhästä kevytmielisyydestä, joka pyyhkii pois kyyneleet ja parantaa sydämen ja vatsan haavat. Minun paras ystäväni, helleeniläinen Lukianos, on neuvonut minulle sen viisauden, ja nyt sain uuden läksyn Heinämäen korven petunsyöjiltä.

Yht'äkkiä Juakko taas kysäisi:

— Onko Kapernaum vielä olemassa?

Hän oli saavuttanut tasapainonsa. Niin myöskin minä.

— On kyllä, mutta hyvin viheliäisessä tilassa. Nälkäiset, raihnaiset koirat juoksentelevat kieli pitkällä tunkiolta toiselle. Syöpäläiset raivoavat joka kortteerissa, niin että Aapel Itkosen mökki on paratiisi verrattuna Kapernaumin pormestarin asuntoon.

— Uskovatko he raamattuun?

— Ei sitte rahtuakaan, paitsi Salomonin »Korkeaan veisuun», jota he yhäti lauleskelevat hääjuhlissaan.

Mutta tuollahan jo näkyykin Salakkakoski ja Marjoniemi.

Juakko pantiin kokkatuhdolle istumaan ja sousi Hernejärven yli Pitkäkoskelle vastatuuleen, niin ettei hän enää kyennyt tenttimään minua.

Vesi valui virtanaan, ennenkuin saavuttiin rantaan.

— Ei tiiä taata taivasta, sanoi Sahan-Juakko ja naureskeli.

— Ei tiiä, ei elämässä eikä tulevaisuudessa. Hyvää yötä.

Kiertomatka Itämeren ympäri 1913.

Vellamossa.

Minua on aina suuresti viehättänyt Vellamo ja sen sisar Oihonna. Miksi? Luulenpa melkein sen johtuvan siitä, että ne ovat niin vahvasti rakennetut ja että niillä on niin voimakkaat piirteet. Vellamon etukannella olen nauttien tarkastellut, miten leikkivän kevyesti se jääkenttiä Itämeren ulapoilla halkoo. Minusta on tuntunut lämpimältä sen salongeissa myrskyn ja talviviiman vallitessa ulkona merellä. Ja olen nukkunut hyvin sen hyttien leveillä lavitsoilla. Sanotaan sen keinuvan enemmän kuin olisi säädyllistä. Ehkäpä! Mutta sanokaa minulle, missä olette nähneet aluksen, joka ei keinuisi, kun merenjumala niin tahtoo. Väitetäänpä valtamerien jättiläislaivainkin vallan huimaavasti keinuvan Atlantin myrskyaalloissa. Eihän tuo paljoa merkitse, jos vaipuukin metriä syvemmälle aallon pohjaan ja taas kohoo saman verran korkeammalle aallon harjalle — merisairaaksi sitä kumminkin tulee laivan keinuessa.

Vellamon kapteeni Lindfors on kapteeni, jota kannattaa miehen katsella ja jonka tähden naisen sopii haaveilla. Hän pitää matkustajistaan kuin lapsistaan, väittää hän. Siinä ei ole liikoja kehuttu. Hän rakastaa musiikkia ja toimeenpanee kannella konsertteja kauniin ilman vallitessa. Monen ulkomaalaisen olen kuullut kehuvan häntä Suomen laivaston kaunistukseksi, ja moni ulkomaalaisnainen on valokuvannut hänen kasvonsa, jotka muistuttavat merikotkaa, joka tähystelee yksinäistä naarashaahkaa.

Kassassa tapaa vanhan tuttavan, naisen, joka yli kymmenen vuotta on pitänyt paikkansa uskollisesti ja rehellisesti ja joka Tukholman rannassa vaihtaa matkustajalle Ruotsin kruunuja, Stettinissä Saksan markkoja, Räävelissä Venäjän ruplia. Ruokapöydässä palvelee matkustajaa samoin uskollisella ja kohteliaalla tavalla nainen, joka melkein yhtä monta vuotta on meidän, matkustavien suomalaisten, tarpeista pitänyt huolta. Ne ovat meren jumalatar Vellamon kunnioitetuimpia ja kunniakkaimpia hovineitosia. Väitetään heidän ulkonäöltä tuntevan kaikki suomalaiset, jotka Itämeritse ovat liikkuneet maan rajojen ulkopuolella.

Tuntuu niin kodikkaalta tässä laivassa, ja vanhat uskotut palvelijat vain lisäävät tätä tunnelmaa.

Vellamon reitti tarjoaa miellyttävimmän merimatkan, minkä toivoa saattaa. Yksistään se jo voi houkutella matkalle. Mutta sitäpaitsi on päätesatamasta parin tunnin matkan päässä Euroopan uudenaikaisin suurkaupunki, Berliini. Sinne voi pistäytyä pariksi vuorokaudeksi ja palata samassa Vellamossa isänmaahansa takaisin saatuaan hengittää nelisen vuorokautta Itämeren suolaista ilmaa, joka vaikuttaa hermoihin yhtä terveellisesti kuin Karlsbadersuola vatsaan. Joka taas pitää saksalaisesta juomasta, esimerkiksi pschorrista, voi viipyä yhden kulkuvuoron ajan Berliinissä ja palata yhdeksän vuorokauden kuluttua, tai myöskin matkustaa Lybeckin kautta Primulassa kotimaahan, kuten minä tein. Silloin saa viipyä Berliinissä matkailutarkoitusta varten kohtalaisen kauan ja silloin on tehnyt Itämerellä kiertomatkan, joka, minun mielestäni, on mieluisin matka, minkä voi tehdä. Moni Euroopan-matkustaja on pyhästi minulle vakuuttanut viimeisen matkataipaleen Stettinistä Helsinkiin sittenkin olleen kaikkein viehättävimmän koko heidän matkallaan.

Mutta jos myrskyää? Niin, silloin tuntuu lievimmin sanoen ikävältä. Moni luulee miehuuden ominaisuuksiin kuuluvan sen, ettei tule merisairaaksi. He kehuvat, etteivät koskaan ole olleet merisairaita, kunnes heidät tavataan itse teosta. Silloin on syy tietysti ruuansulatuksessa. Minä puolestani tunnustan mielelläni, että kun viimeinen naishenkilö kalpeana ja murtuneena on kadonnut kannelta, silloin lopetan sikarinpolton ja alan alistuvana odottaa vuoroani. Mutta nyt olen kolmentoista vuoden aikana monet kerrat matkustellut merillä sattumaltakaan tulematta merisairaaksi. Se ei ole ollut seurauksena mistään onnen potkauksesta, vaan yksinomaan siitä syystä, ettei Itämeri kesällä myrskyä. Nähkääs, Itämerelläkin on kesälomansa, jolloin sen ei tarvitse raataa, vaan saa levätä ja loikoilla, kuten kaikki virkamiehetkin sen rannoilla. Sen kesäloma alkaa jo toukokuun puolivälissä ja päättyy elokuun puolivälissä. Jos varustautuu sen vieraaksi sen kesäloman aikana, on se miellyttävä ja suloinen, mutta meneppä häntä tervehtimään, kun hän on toiminnan sohinassa, silloin et saa ihmetellä, että hän on epäkohtelias ja vieroittava.

Läksin matkalle kesäkumi puolivälissä täysin vakuutettuna, että silloin vallitseva navakka lounaistuuli vähitellen nukahtaisi päästyämme meren ulapoille. Tulimme Rääveliin kenenkään tuntematta muuta pahoinvointia, kuin minkä Räävelin satama vastenmielisyydellään henkisesti sai aikaan. Mutta se vastenmielisyys on aina olemassa. On vastenmielistä nähdä, miten vanhat, harmaapäiset uskotut palvelijat saattaen isäntiänsä laivalle, hattu känsäisessä kourassa, suutelevat nuoria kalparitareita kädelle jäähyväisiksi, on pöyristyttävää nähdä ajureita kuskipukilla, ilettää katsellessa tullikäsittelyä, joka aina suoritetaan kannella. Vastenmielisyys ei lakkaa täydellisesti, vaikkapa näkeekin tullipalvelijan juoksevan suuvesipullot kädessä päällysmiehensä luokse kyselemään, ovatko nekin tullattavat, tai kun laivan miehistö sivumennen töyttää selänpäähän liian innokasta virkailijaa. Sen sataman jätettyään hengittää helpommin. Niinpä mekin matkallamme.

Vasta Räävelistä alkaa oikea Itämeren matka. Tarkastellen ympäristöään, kooten seuraa koettaa kukin hankkia itselleen huvia tuota pitkää taivalta varten Stettiniin. Räävelissä on viimeinen, useimmiten suurin, matkustajajoukkue astunut laivaan. Nyt tietää, kenen kanssa saa kamppailla merellä kahden seuraavan päivän ajan.

Matkustajien joukossa huomattiin m.m. eräs hovioikeudenasessori maan sisäosasta; hänen suojatteinaan oli joukko nuoria naisia, jotka matkustivat mantereelle virkistäytymään koulun ja yhteiskunnan palveluksessa suorittamansa uutteran työn jälkeen. Se oli sekä oppinut että sivistynyt seurue, ja asessori varmaankin Suomen kohteliain hovioikeudenjäsen. Hän jakeli meille muille opetuksen toisensa jälkeen naisten kohtelemistavoissa. Kun lähdimme Räävelistä ja suuntasimme matkamme Itämerelle, tuntui tuulevan kohtalaisen navakasti. Sattui puhaltamaan noin vain naisellinen vastahanka, ja täti Vellamo keinui verkalleen aalloissa. Eräs naisista, taiteelliselta taipumukseltaan korkea, lyyrillinen, haaveellinen sopraano, tunsi pahoja oireita huolimatta siitä, että hän nautti veronaalia ja valeriaanaa, joita aineita asessori pelkästä huolenpidosta oli tunkenut talvipalttoonsa taskut täyteen ja jakeli nyt matkaholhoteilleen. Mitta oli kukkuroillaan; sopraanon täytyi jättää keskilaivassa iloaan pitävä rattoisa seurue ja päistikkaa rynnätä perälaiteelle. Asessori sieppasi hänen pantterinvärisen vaippansa, heitti sen olkapäilleen ja seisoi tarpeellisen välimatkan päässä vavahtelevasta potilaasta, koreana kuin pääsiäispappi kirkotettavan edessä. Pahimman kohtauksen mentyä ohi kääri hän hartiavaatteen sopraanoa lämmittäväksi kääreeksi ja johti hänet takaisin seurueeseen. Kohtauksen uudistuttua sama juhlallinen luovailu seitsemän- ja seitsemäntoistakertaisesti. Asessorin holhokeista olivat kaikki asianomaisesti »meren liikuttamia» — kuten tosi naisen aina tuleekin olla — paitsi yhtä, matemaatikkoa, jolla oli kristallikirkkaat silmät ja ruusuposket, — Todelliseen matemaatikkoon taas ei vaikuta eikä saa vaikuttaa mitkään kiihotukset, eivätpä edes vastenmieliset vaikutukset merellä.

Tuntematta naisia seurasin matkan päästä asessorin kohteliaita toimia. Jos asessori olisi syntyään ollut muhamettilainen, ajattelin, olisi hän varmaan kuulunut niihin harvoihin kuolevaisiin, jotka voivat jakautua useammalle taholle, niin ettei yksi olisi voinut, valittaa laiminlyöntiä hänen puoleltaan enempää kuin toisetkaan. Asessorimme tunteet olivat yksinomaan platonista laatua, mutta tasan jaetut neljään yhtäsuureen osaan.

Seuraavana päivänä oli tuuli laannut ja pienet viheliäiset laineet juoksentelivat hippaa pitkin Itämeren avaraa ulappaa ja katkeilivat lipisten Vellamon uhkeita ryntäitä vasten. Kaikki matkustajat hääräsivät kannella, uusia tuttavuuksia solmittiin, jokainen näytti olevan mitä paraimmalla tuulella. Minä sain sen suuren kunnian, että tulin esitellyksi asessorin kaikille neljälle matkatoverille. Olimme kaukana kotimaasta, Gotlannin rannoilla, kaukana tuhansista järvistämme, ja koti-ikävä alkoi meitä painostaa. — Tarttukoon kieleni suunlakeeni, jos unhoitan sinut, Suomi! — Niin, ja sitten sanoi joku: laulaisimmeko jotain? Luonnollisesti.

Asianlaita oli se, että asessori oli »Suomen laulun» mukana risteillyt Itämeren moneen kertaan noilla Eurooppaan tehdyillä, kunniakkailla konserttimatkoilla, ja minä olin tehnyt juuri samoin »M.M:n» mukana. Että me kumpikin olimme bassoja, merkitsi vähän, kun oli kysymyksessä virittää ylistyslauluja ikävöidylle isänmaalle.

— Mikä laulu?

‒ Niin, mikä laulu?

Jäin odottavalle kannalle. Lauluja ehdotettiin koko joukko ja hylättiin samoin. Aina puuttui jotain. Vihdoin rohkaisin itseni, avasin suuni ja puhuin:

— Korkea-arvoiset! Näen, että te kaikki ajattelette kahta samaa laulua kuin minäkin, vaikk'ei kenelläkään näytä olevan rohkeutta niitä ehdottaa. Olen satoja kertoja joutunut samaan asemaan pitkän, iloisen elämäni aikana. Suomen naiset ja herrat kohtaavat toisensa »vieraalla maaperällä», he laulavat luonnollisesti sekakuoroja, kaikki osaavat paljon lauluja, mutta mikään laulu ei sovellu kaikille. Herpaisevaan haeskeluun kuluu minuutteja ja neuvottomuus yltyy epätoivoksi. Silloin on aina olemassa joku rohkea mies tai nainen, joka uskaltaa lausua ratkaisevat sanat:

»Ajatelkaahan, jos koettaisimme kahta uutta laulua: 'Mä oksalla ylimmällä' ja 'Tuoksuvat kukkaislaaksot'.»

Helpotuksen huokaus pääsee kaikkien rinnasta, rohkeaan heitetään kiitollisia katseita, ja niinpä viritetään nämä kauniit laulut. Kumpikin niistä lauletaan toistamiseen, kaikki värsyt, ja sitten on laulu lopussa. Se on aito suomalainen tapa! Emmekö seuraa rituaalia?

Kaikkien mielestä puhuin sillä kertaa viisaasti, ja niin aloimme »ylintä oksaa» heilutella. Sopraano loi kauniit, haaveelliset silmänsä suojakattoon, kuten minäkin tein, sillä minun oli puhallettava korkeata tenoria. Ja niin pantiin oksa huojumaan. Koetin pysyä huimaavan korkean sopraanon tahdissa ja asessori etsi johdatusta altosta. Mutta huojuminen kävi hyvin epävakavasti. Silloin näin alton pikkusormien, jotka olivat puristautuneet notkean vyötäisen ympäri, irtautuvan paikoiltaan ja alkavan hämmennellä hillittyä 6/8 tahtia. Ne kylläkin tekivät työtään, mutta turhaan; »huojahteleminen» muuttui heilumiseksi. Asessori rupesi myllertelemään hartiavoimillaan saadakseen »huojumisen» tasaiseksi. Vihdoin minäkin aloin tahtia vispilöidä. Siis neljä laulajaa ja kolme johtajaa. Tosin se kuulostaa oudolta, mutta sekin kuuluu suomalaisiin laulutapoihin. Mutta kuin ihmeen kautta tapasimme toisemme eräässä säkeessä, ja se oli: »Oi Herra, intoa anna — — rakastamaan». Oli vallan liikuttavaa kuulla, millä sydämellisyydellä me viritimme nämä sanat ja miten hyvässä tahdissa me niistä suoriuduimme. Menestys lienee johtunut siitä, että me kaikki laulajat ynnä matemaatikko ja neiti maisteri olimme naimattomia.

Melkein yhtä onnettomasti kävi »Tuoksuvani kukkaislaaksojenkin», mutta minä lohdutin itseäni laulun kaunoilla sanoilla: »låt vita rönnen snöga sin doft på det som var».

Niin lauloimme Vellamon kannella kauniin ilman ja kimaltelevan auringonpaisteen vallitessa, samoin olen ennen Vellamon kannella laulanut, ja niin lauletaan alinomaa Vellamon kannella kauniin ilman vallitessa, sillä missä neljä suomalaista laulajaa, kaksi naista ja kaksi herraa, ulkomaanmatkalla toisensa kohdannevatkin, siellä nämä molemmat laulut viritetään enemmän tai vähemmän samantapaisessa tahdissa kuin nytkin. Vellamo-täti on tottunut sellaiseen; hän ei sekaannu tahdistaan. Hän jytkyttää tasaista 2/4 tahtiaan Helsingin rannasta Stettinin vapaasatamaan saakka.

Oli kesäistä, oli lämmintä ja kirkasta, oli häikäisevän valoisaa Itämeren pienien sinisten laineiden täyttämällä ulapalla. Matkustajat kiipesivät katoille ja komentosillalle ja vakuuttivat toisilleen matkan olevan sanomattoman suloisen. Asessori ja minä istuimme myöskin ja keskustelimme luonnon ja meren majesteettisuudesta ihan tosissamme, kuten ainoastaan nuorukaiset ja neitoset ensimmäisenä tuntina toisiinsa tutustuttuaan. Saadakseen alkukesän vaikutelman vieläkin vahvemmaksi veti asessori taskustaan käsinkirjoitetun hymnin kevään kunniaksi, jonka oli kirjoittanut itse suuri Fröding vainaja. Se alkoi kuten tuhannet muut kevätlaulut: — »Nu är det vär». — »Decamerone» ja Salomonin »Korkea veisu» ovat kainoja hartauskirjoituksia tähän mehevään kevätpurkaukseen, verrattuina. — Miten suurta osaa onkaan punssi näytellyt ruotsalaisten runoilijain tuotannossa. Ennen sanottiin sen vaikutusta »ruusunpunaiseksi suruksi», mutta nyt, kun valmistustapa punssi tuotannon alalla on kehittynyt, on suru melkein kokonaan haihtunut ja sen sijaan on tullut tulipunainen ilo. Luin vielä kerran läpi tämän ihanan keväänylistyksen, katseeni ja ajatukseni harhailivat valoisassa, tyynessä etäisyydessä, ja tahdottomasti tuli mieleeni meidän omien runoilijaimme kevätlaulut: »Selman keväisiä mietteitä» ja »Sylvian kevätlaulu». Niin eri lailla voi kevät vaikuttaa tunteellisiin mieliin! Alkuperäinen tai väärennetty Fröding-käsikirjoitus on pöyristyttävää totuutta, mutta sisällykseltään melkoista rumempi kuin Frans Mikaelin ja Sakarin tuoksuvat keväthymnit.

Niin lähenimme vähitellen Svinemünden salmea. Oli ihan rasvatyyntä, ja Svinemünde hymyilee vastaamme kuin kaikkein rakastettavin, ruusunpunainen porsaankärsä. Lippuja liehui kaikkialla mastoissa ja katoilla. Mahtava matkakeisari, Wilhelm II, vietti 25:nnettä vuosipäiväänsä kuninkaana ja keisarina ja matkailijana. Hänen laivastonsa oli ihan salmensuussa ja vaatetta liehui kaiken väristä. Miten ihmeellisen hieno laivasto! Kaikki laivat olivat puhtaiksi pestyt, kiiltäviksi kuuratut, kimmeltävän kirkkaat ja köynnöksillä koristetut, niin että sillä amiraalilla täytyy olla otsaa, joka hennoo laukaista kanuunoita ja liata kaiken tämän loiston. Laivasto oli liian hieno herättääkseen kunnioitusta; me olemme tottuneet sotalaivoihin, jotka näyttävät siltä, kuin olisivat alinomaisessa ruudinsavussa.

Niin nousimme maihin Stettinissä ja kohtasimme toisemme vielä kerran asemalla, jossa jakamattomin ihastuksin kuuntelimme pitkän lihavan airuen luettelevan ne asemat, joilla jokainen lähtevä juna pysähtyisi. Hän puhui germaanien kieltä, ja se kuulosti aina samanlaiselta: kritsch, kratsch, filibombombom. Hän oli kansansa ja maansa mitä onnistunein afishi, oikein ilmielävä Siegessäule.

Saksassa.

Tällaisessa kuvauksessa pitäisi oikeuden mukaisesti myöskin Berliinillä olla oma, eikä kovin vähäpätöinen paikkansa. Arastelen ryhtyä tähän kuvaukseen, sillä pelkään sen tulevan liian laveaksi.

Asia on nimittäin se, että Berliini on minun henkinen — ja tahtoisinpa sanoa ruumiillinenkin — pääkaupunkiin. En häpeä tunnustaa sitä; vaikkakin tiedän, että kulttuuri-ihmisenä maineeni siitä kärsii. Oikeastaanhan pitäisi nyrpistää nenäänsä Berliinille ja hurrata Pariisille, Lontoolle ja Roomalle.

Selitän muutamalla sanalla rakkauttani Berliiniin. Berliinihän on sen maan pääkaupunki, joka on kasvattanut Kantin, Goethen, Lutherin ja Heinen, mainitakseni kaksi syvän totista ja kaksi leikkisätä henkisen Saksanmaan edustajaa. Luen Lutherin leikkisien joukkoon, sillä missä tapaakaan mehevämpää humoristia, kuin tuo suuri kirkkoisä oli. Hänen uskonsa on nyt jo hiukan ummehtunutta, mutta hänen persoonallisuutensa on aina oleva iloisen miehekkyyden ja järkähtämättömien periaatteiden perikuva. Sitäpaitsi oli hän nuoruusvuosinaan intohimoinen turisti ja laulaja sekä kirjoitti teesejä, jotka repäisevässä rajuudessaan eivät anna toivomiselle mitään sijaa. Heine taaskin on kirjoittanut matkakertomuksia, jotka Paavalin matkakirjeiden ohella ovat enimmin luetuita germaanisessa maailmassa. Goethe yritteli myöskin tätä kirjallisuuden haaraa ja saavutti sillä melko menestystä. Kant oli aikansa etevin teoreettinen turisti, vaikka hän ei koskaan käynytkään Königsbergin muurien ulkopuolella. Siis neljä ihmiskunnan henkistä suurmiestä ja samalla turistia, siinneet ja syntyneet Saksassa, jonka ihana pääkaupunki Berliini on!

Nykyajan ihmisen pitäisi viihtyä Berliinissä, tarvitsematta manata sankarien henkiä elähyttäjikseen. Näin viitenä iltanani Berliinissä, Krollin kesäteatterissa, Wagner-esityksiä, jotka olivat kerrassaan loistavia. Kuulin Aloys Pennarinin laulavan Lohengrinia, niinkuin en tenorin koskaan ennen. Ihastukseni oli niin valtava, että minun täytyi naapuriltani kysyä hänen nimeänsä, vaikkakin hän vannotti: »nie sollst du mich befragen, woher ich kam der Fart, noch wie mein Nam' und Art». Naapurini sanoi hänen nimensä olevan sen, mikä yllä on sanottu, ja hän on nykyään paras tenorini. Suuri matkailijakeisari Wilhelm II piti huolta, ettei juhlallisuuksia puuttunut, hän vietti 25-vuotista riemujuhlaansa monien ylhäisten arvonimien kantajana.

Entäs ruumiillinen hyvä Berliinissä. Kempinskissä nauttii maailman parhaan aamiaisen uskomattoman halvalla ja jälkiruoka »Eisfrüchte in Champagne», hinta 85 pf., on samoin paras jälkiruoka sivistyneessä maailmassa. Kun oopperan jälkeen laahaa väsyneen ruumiinsa Pschorriin, »Ecke Friedrichs- und Beerenstrasse», ja upottaa itseensä mitan baijerilaista, haihtuvat kaikki elämän pienet soraäänet. Väkisinkin kasvot saavat ilmeen à la Zarathustra, sielu kohoaa ilmaviin korkeuksiin ja veri laulaa: »überallen Gipfeln ist Ruh, ist Ruh, ist Ruh...» Ranskalainen samppanja tekee ihmisen turhanpäiten pirteäksi ja sukkelaksi, pschorri taas filosofiseksi, ainoa mikä ajan pitkään miestä kaunistaa.

Berliiniläisillä, niillä, jotka jotakin toimittavat, on yksi ainoa harras halu, nimittäin saada aikaan jotakin, joka on »tadellos». Ei mitään erinomaista ja hienoa, mutta moitteetonta. Ja hyvä niinkin. Vaatimaton ihminen voi hyvin, kun häntä joka puolella ympäröi käsite »tadellos». Siksi pidän Berliinistä.

Viiden päivän perästä lähdin tuosta moitteettomasta kaupungista, myöskin moitteettomassa junassa. Matkatoverini, alkuasukas, kertoi, että hän edellisenä päivänä oli ollut Cafe Nationalessa ja huvitellut »tadellos» esittelemättömien naisten seurassa. Olin liian hienotunteinen udellakseni, miten sellainen »moitteettomuus» tapahtuu. Istuin vaunun akkunan ääressä ja katselin maisemia. Metsä oli moitteetonta, pelto ja niitty samoin, mutta heinä niitettiin viikatteella, eikä niittokoneella. Voihan sekin olla moitteetonta, mutta minun mielestäni epäkäytännöllistä. Sellaista ei tapahdu meillä, ei edes Kuopion takana.

Tulimme Lybeckiin tuntia ennen Primulan lähtöä. Asemalla tapasin tietysti tuttuja suomalaisia, jotka olivat saapuneet samassa junassa. Mutta tapasinpa asemalla vielä erään suomalaisen ilmiön, joka sillä retkellä kuuluu aivan sääntöihin. Se oli sellainen, jolla ei ole taskussaan pennin pyörää astuessaan laivan kannelle. Ilmiöstä ja minusta tuli heti hyvät ystävät ja sitäpaitsi hyttitoverit matkalla.

Olen nimittäin minäkin, ainakin kerran aikoinani, näytellyt ilmiön osaa. Voisi luulla, että osa on traagillisimpia mitä näytellä voi, mutta niin ei ole todellisuudessa laita. Sitä näytellään »con brio», sillä suomalaiset laivat ovat aivan kuin isä ihanassa vertauksessa tuhlaajapojasta. Ne sulkevat syliinsä ja tarjoavat hänelle rasvaisimmat lihapalat — velaksi. Pennitön oli tällä kertaa suomalainen ylioppilas, alppikiipeilijä, Roomassa-kävijä — ei kuitenkaan pyhiinvaeltaja — turnari ja kaikenlaisten urheilu-ennätysten tuntija. Vaikkakin kukkaro oli tyhjä, ei hänen käytöksessään ilmennyt mikään painostava ja synkkä mieliala. Päinvastoin. Kun me Gotlannin tasolla panimme toimeen suuren musikaalisen illanvieton, tanssiaisilleen kannella, vetäydyimme me rahakkaat lailliseen maatapano-aikaan kello 1 yöllä — mehän olimme suomalaisella maaperällä — bokseihimme, mutta pennitön kieppui huimissa valsseissa naispuolisten kalparitari-jälkeläisten kanssa aina pikkutunneille asti ja makasi kello 12:een seuraavana päivänä aito miljonäärin tapaan. Hän nukkui makeasti, kuten tuhlaajapoika ensimmäistä yötään pappansa pehmeillä patjoilla, vahvan illallisen jälkeen. Aivan samoin tein minäkin aikoinani autuaasti nukkuneessa »Storfurstenissa» Kola Ahngerin päällikkönä ollessa. Tällaisista ilmiöistä voi sanoa kuten Runeberg Saarijärven, kerjäläisistä: »aate on ikuinen, ilmiöt vain muuttuvat».

Enpä tiedä missä vanha vieraanvaraisuus ilmenisi täydellisemmin ja selvemmin kuin meidän saksalaisista satamista palaavissa laivoissamme. Ystävyys ulottuu niinkin pitkälle, että laivan kapteeni usein vippaa satasen palaavalle maanmiehelleen, vaikka hän todella olisikin iäksi kadotettu tuhlaajapoika.

Primulassa.

Suomalaiset olivat Primulassa vähemmistönä, itämerenmaakuntalaiset taas enemmistönä. Useimmiten onkin niin, ja se vain näyttää, että viimeksimainitut viihtyvät meidän siisteissä, hyvin hoidetuissa laivoissamme paremmin kuin rautatievaunuissa, jotka pyörivät heidän maahansa ekspressijunan mukana Berliinistä. Nämä itämerenmaakuntalaiset ovat kaikki aatelisia, kaikilla heillä on von nimen edessä, joskin heidän esi-isänsä olivat näppäriä virolaisia, jotka olivat muuttaneet nimensä saksalaisiksi, eivätkä suinkaan niiden kalparitarien jälkeläisiä, jotka vastahakoisiin virolaisiin olivat istuttaneet kristinoppia. Mutta en koskaan ole matkustanut Itämeren poikki ilman että joku oikeakin kalparitarien jälkeläinen, joku Uexkull, Stackelberg, Ungern-Sternberg, Buxhöwden j.n.e. olisi ollut kanssamatkustajana. He matkustavat uutterasti, nuo entiset ritarit, sillä he ovat aikoja sitten täyttäneet käskyn, pistäneet miekkansa tuppeen, nöyrtyneet ja tulleet tavallisiksi porvareiksi. Niin, heistä on nyt tullut yksinkertaisesti — mylläreitä. He eivät seuraa ylpeän ritari Don Quixoten esimerkkiä, joka soti tuulimyllyjä vastaan, ei, he jauhavat siivosti viljaansa, kuten suurritari Simson filistealaisten maassa, ja keräävät kultaa myllyistään. Meillä oli monta mylläri-paronia laivassa ja muutamia »schöne Müllerinnen», joiden kanssa pennitön pyöri kadrilleja Primulan kannella auringon nousuun saakka. Kunniallista ja hyvää väkeä kaikin tavoin, mutta näyttää siltä, kuin olisi suuri kuilu heidän ja meidän suomalaisten välillä. On aivan kuin lainehtisi Suomenlahti meidän välillämme myöskin laivan kannella. Miksi? Siitä en pääse perille. Ehkä me suomalaiset heidän mielestään olemme liian vapaita, ehkä myöskin puuttuu meiltä kruunu käyntikortistamme ja paremmat myllyt kotimaastamme.

Samassa kuin laiva pistihen ulos Travemündestä, lepäsi Itämeri peilikirkkaana edessämme. Samaa itsepintaista tyyntä kesti koko matkan Räävelin satamaan saakka. Ei värettäkään koko aikana. Sellaista kuuluu usein sattuvan. Lahdet ja salmet lainehtivat, mutta aava meri makailee selällään ja paistattelee päivää. Vesi näytti öljyiseltä ja teräksenkarvaiselta, ainoastaan keulassa ja perässä oli valkoista vaahtoa. Näköpiirin ulkopuolella kulkevien laivojen mustat savupatsaat leijailivat vedenpinnan yläpuolella. Ei voinut olla hyräilemättä »On tyyni nyt», ja »Havet är skjönt, naar det roligen hvaelver staalblanke skjöld over vikingers grav». 50 tuntia oli niin tyyntä, että mielellään olisi nähnyt laineita, pieniä ja sieviä, karehtivan pinnalla. Ihminen haluaa vaihtelua. »Ei maistu hernesoppa joka ilta», sanoo saksalainen. Kuvittelin, että sellaiselta mahtaa avioliitto tuntua, jossa vaimo ei koskaan riitele, mikä kuitenkin lienee harvinaisempaa kuin täydellinen tyyneys merellä. Oli todellakin virkistävää nähdä maata Kalmarin salmessa ja Gotlannissa. Lapsellisella ihastuksella huudahdin, keksiessä Visbyn häämöttävän loitolla.

— Hei, tuolla meillä on Gotlanti ja Visby.

Eräs hampurilainen kuuli sanani, virkosi ja huokasi:

— Ja wohl, schottisch Whisky schmeckt vorzüglig.

Oli se aika päivästä, jolloin hänen verensä vaati tyydytystä niin voimakkaasti, että Gotland ja Skotland, Visby ja Whisky sulivat hänen korvaontelossaan ihanaksi sekoitukseksi, soodaksi ja whiskyksi, jonka hän muutamassa minuutissa saikin ja moitteettomalla hartaudella nautitsi.

Selvää oli, että ihana ilma houkutteli laulamaan ja tanssimaan. Primulan ruokasalissa oli piano, joka viserteli pitkin päivää, ruoka-aikojen lomassa. Toisena iltana pantiin toimeen suuri »kävelykonsertti», joksi Turussa helppotajuisia konsertteja nimitetään. Siellä esitettiin vuoroin suomalaista, venäläistä, ruotsalaista, saksalaista, norjalaista musiikkia. Musiikki oli vakavaa laatua, lukuunottamatta whiskyherkän hampurilaisen. Hänen laulunsa ja soittonsa oli kotoisin suoraan St. Paulista, ja siellä eivät viihdy, kuten jokainen tietää, mitkään ikävyydet. Yleisö tuli ja meni, kuten esiintyjätkin, milloin kannelle, milloin salonkiin. Mutta kannella tanssivat epämusikaaliset, niin että matot potkittiin nurkkiin. Ja kapteeni myhäili myhäilemistään, sillä hän pitää musiikista, esittää musiikkia ja katsoo yhtä isällisen hyväntahtoisesti niihin, jotka ovat maksaneet pilettinsä, kuin myöskin niihin, jotka vasta aikovat jäljestäpäin sen tehdä. Sinä iltana oli Itämerellä musiikkia, sillä vastaamme tuli laivoja, jotka veivät Helsingin ruotsalaisia yhdistyksiä Visbyn juhliin. Kerrotaan, että hekin olivat pitäneet useita serenaadeja meren kuninkaalle tuona ihmeen ihanana iltana ja yönä.

Kun verrataan matkaa Itämeren poikki rautatiematkaan pitkin Ruotsin rantoja, niin ei voi olla epäilystäkään, kumpi näistä on miellyttävämpi. Matka maitse käy kylläkin jonkun verran nopeammin, mutta ajatelkaa sitä eroa, mikä on istua ahtaassa rautatievaunussa tai saada tanssia valssia kannella, kävellä vapaasti ja nukkua hyvin. Säästä rautatiematkat syksyksi ja talveksi, mutta älä matkusta koskaan keväisin ja kesäisin muuta tietä kuin meren poikki. Huono, onni ilman suhteen on siihen aikaan harvinaista.

Kieltämätöntä kuitenkin on, että meidän Itämeren laivamme tarjoavat kaikkia niitä mukavuuksia, joihin olemme tottuneet. Ruoka niissä on hääruokaa meidän oloissamme. Matka Itämeren poikki on siis poikkeuksetta oleva huvimatka. Siihen tulee vielä lisäksi se aivan erinomainen vaikutus, mikä 50—56 tuntia hengitetyllä Itämeren ilmalla on meidän hyvin vointiimme.

Saatan elävästi kuvitella, miten innostuneesti »talatta» huudot kaikuivat kreikkalaisten sotilasten kurkuista, kun he olivat päässeet polttavan kuumasta aasialaisesta erämaasta ja korkeilta vuorilta Mustan meren rannoilta näkivät meren siintävän kaukana. Olen elänyt saman tunnelman, kun kerran Unkarin kuumassa erämaassa nesteettömäksi kuihtuneena kuin puserrettu sitruuna, tuskallisen yön jälkeen junassa, heräsin Breslaussa. Siellä puhalsi pohjoistuuli ja Itämeren suola pisteli nenääni. Täytin keuhkoni kerta toisensa perästä ja lausuin itsekseni innoissani »talatta, talatta». Me suomalaiset olemme syntyneet meren hengessä, kasvaneet meren hengessä, me tarvitsemme meri-ilmaa ollaksemme onnellisia.

Sellainen kiertomatka Itämeren ympäri, jonka minä tein, vie vähän yli viikon ajan. Näistä viikon päivistä vietetään toinen puoli merellä, toinen moitteettomassa Berliinissä. Matkustajalaivassa on niin sanoakseni suomalaisella pohjalla, tavallaan matkustaa Suomessa, menot tulevat kotimaan hyväksi, niin, yksinkertaisesti, on viettänyt — »suomalaisen viikon».

Matka Valamoon 1914.

Somer soitti, kangas kumisi, kun Jeffery-automobiili mennä huhki Salpausselännettä myöten Mankalan ja Lappeen väliä, kolme kookasta miestä ja kaunis rouva lastinaan. Tämä on todellakin ihanteellista ajotietä. Maantie sileä kuin viertotie, se on suora, se on autio tie, jossa heponen harvoin sattuu vastaan.

Oli toissa kesänä heinäkuussa, kuivin ja kuumin kesä miesmuistiin.

Olisipa edes ollut nuha parannettavissa, olisipa yskä ulosryvittävissä, olisipa hiipivä keuhkotauti ollut hillittävissä, täällä se olisi onnistunut, kuivalla, pihkaisella harjulla. Onhan ainoaa laatuaan, että täällä Suomessa saatetaan kulkea loppumattomassa männikössä, jolta melkein tykkänään puuttuu aukkoja, niin pitkä taipale, etten voi sitä numeroilla määrätä. Mutta se alkaa Lammin rajoilta, kulkee Hollolan ja Lahden kautta, läpi Kausalan ja Kouvolan Lappeenrantaan. Sieltä jatkuu sama harjutie itään Imatralle ja Parikkalaan ja sitten yhä koilliseen, ties Jumala mihin saakka. Metsää ja kangasta, nummea ja männikköä loppumattomassa, yhä jatkuvassa sarjassa. Ne pienet aukot, mitkä tavataan kaupunkien ja kylien kohdalla, läväistään niin nopeasti autolla, että niitä tuskin huomaakaan. Mutta sen sijaan punaisenruskeat petäjät ja niistä lähtevä pihkan lemu tunti toisensa perästä ympäröi matkamiestä. Täällä voi temmaista auki neljännen koplingin, voi antaa auton panna parastaan, tuoksu tunkee sieraimista, korvista ja suusta sisään; se ei enää ole vain pihkan tuoksua, se on tervashajun ekstraktia. Ja tuo kuiva harju, se kumajaa ja myhäjää liekkumasta, kuten porsaitten emo, kun sitä kyhnyttelee selkäharjasta. — Suokaa anteeksi tämä vertaus, mutta punka merkitsee sian selkää; siis Punkaharju ‒ sian selkä. Ja Punkaharju on juuri haaraantuma tästä samaisesta pääharjusta.

Imatra leikkaa harjun ja petäjikön, mutta kohta toiselta puolen löydät taas nummen ja männyt. Kauempana Parikkalassa sukeltaa jo siellä täällä joku valkoinen koivu havupuitten sekaan. Nämä seisovat usein vierekkäin, koivu valkoisena ja koreana kuin nuori morsian, petäjä muuttumattomassa ruskeanvihreässä virkatakissaan kuin autuas ylkä. He seisovat kuin papin edessä ja kuiskivat haltioituneina toisilleen ikuisen uskollisuuden hölmöjä sanoja, lounaistuulen heilutellessa morsion palmikoita. Jaakkimassa morsiamet jo pyrkivät enemmistöön; näkee vanhoja koivunkonkeloita hyljättyinä huokailemassa: »Missä ne männyt onkaan!» Karjala on koivujen ja lehtipuitten maata, se on iloisempaa kuin Häme, juuri niinkuin asukkaatkin.

Minun toimiini kesäisillä matkoilla kuuluvat myöskin majatalojen tutkimiset. Olen ilokseni voinut mielessäni todeta, että meidän kansamme asutus- ja elantotavat huimaavasti kehittyvät nykyaikana. Ne, jotka vain täällä rannikoilla pistäytyvät majataloihin, eivät minua usko, mutta sisämaassa kulkijat todistavat kanssani samaa. Siellä tapaa majataloja siistimpiä kuin pikkukaupunkien hotellit.

Tiesin ja tunsin entuudestaan Rajanotkon kestikievarin Parikkalassa viheliäisimmäksi pesäksi, missä milloinkaan olin käväissyt. Päätimme pistäytyä sinne tarkastamaan, oliko tämä yleinen sivistyksen kohennus kulkenut tämän hökkelin ohi jälkeä jättämättä. Ei ollut enää tätä majataloa, mutta läheisyydessä oli uusi, Kivijärvi nimeltään. Se sijaitsi noin kilometrin verran syrjässä valtamaantiestä. Syrjätie oli viheliäistä. Rakennukset vanhat ja raihnaiset kuten niin usein Karjalassa. Närkästyneinä kysäisimme happamesti, eikö olisi lähempänä maantietä löytynyt tämänveroista taloa.

— Tottapa ei, oli kuivahko vastaus.

Eteisen portaiden edessä oli leveä sementtinen laatta kirjokoristuksineen. Tämä jo ennusti jotakin parempaa. Käytiin sisälle. Huoneet olivat pienet ja matalat, mutta nuhteettoman siistit. Suomalaista kaunokirjallisuutta tulvivat pöydät. Uudet, leveät ja suuret rautasängyt täyttivät pienet huoneet. Nuori 20-vuotias emäntä, Herran runsaasti siunaama, seisoi kohteliaasti loitompana odottaen tilauksiamme. Vuoroin ylistimme salin siistiä ulkonäköä ja sen ihanoita kukkasia. Tästä oli seuraus, että emäntä sukelsi ruukkujensa keskelle ja käänteli liljojensa ihanat kukat meitä kohtaan. Pitkät, punaisenruskeat juovat liljakukkien pölyä kirjasivat samalla emännän posket, nenän ja otsan. Ihastuneena kaikkeen tähän sivistyksen loistoon en malttanut olla nenäliinalla pyyhkimättä siemenpölyä hänen siunatuilta kasvoiltaan, joka kiitollisuudella kuitattiin. En voinut enää hillitä itseäni kuultuani että salissa tavattiin hedebo-ompeluksia. Hedebo-ompeluksia parikkalaisessa talonpoikaistuvassa! Olen aina ollut sitä mieltä: että tämä käsityö todistaa korkeinta asuntokulttuuria ja naisellista turhamaisuutta.

En voi sivuuttaa päivällisen ruokalajeja. Kaikki edistys tällä alalla riemastuttaa tietysti isänmaan ystävää. Meillä oli neljä ruokalajia. Rajanotkon kestikievarissa en vuonna 1888 eräällä jalkamatkalla saanut mitään kelvollista suuhun pantavaa. Sekin, mikä tarjottiin, oli pöyristyttävän likaista. Kunniakas vallankumous on siitä päivin tunkeutunut parikkalaisten keittiöihin. Saimme parasta voita (tip top), leipää, kaljaa, maitoa, munia, liharuokaa, kalaa ja muurainsoppaa — jota en ennen eläissäni ole nauttinut, mutta joka maistuu mainiolta — sekä ohukaisia sokerihillon kanssa. Kaikki tämä katettu ja valmistettu tulisessa kiireessä ilman ennakkotilausta. Iloni ei niin paljon hehkumasta, kuin siitä sivistyksestä, jota tämä puhtaus ja taito osoitti, oli suunnaton. Meidän kansammehan on tähän asti välittänyt ainoastaan tulevaisesta elämästään taivaassa; että se nyt myöskin on ryhtynyt siivoamaan pestään täällä murheenlaaksossa, että se on alkanut koristella kotiaan sekä yrittänyt monistamaan ruokalajejaan, siitä saamme kiittää yhä laajemmalti tulvivaa maallista kirjallisuutta.

Matkamme pää oli Jaakkimassa, jota muutoin vallassäätyiset muinoin sanoivat Jaakkimvaaraksi. Siellä meidän piti nousta ikivanhaan Saimaan laivaan, Konkordiaan, joka kulkee Laatokan rantoja Sortavalan ja Taipaleen väliä, pistäytymällä myöskin Konevitsassa ja Valamossa. Me kulkea suhautimme koivikon läpi Jaakkiman pohjoispuolella ja laskimme alas satamaan, Lahdenpohjaan, jota tavallisesti sanotaan Lopotiksi, venäläinen sana, joka merkitsee kauppapaikkaa. Suomalainen sana Lopotti kaikuu kyllä herjaussanalta, mutta se ei estä paikkaa olemasta erinomaisen ihana luontonsa puolesta. Siistejä, komeita rakennuksia rannalla, ja itse lahden rantamat ovat korkeita, paikoin kallioisia ja metsäisiä. Lahti on suunnilleen peninkulman pituinen ja aukeaa Laatokalle. Lopotin rannalla on majaloita ja kahviloita, ja me kotiuduimme aluksi erääseen sellaiseen, joka näytti sangen viehättävältä. Mutta eräs nokkela alkuasukas supatteli minun korvaani, että sänkylöissä elämöi sekä mustii että punasii, niin nälkäsii, että hirvittää. Kuuluvat olevan kotoisin Siperiasta, ja tällä rodulla ja sen ja meidän sekarodulla kuuluu olevan terävimmät hampaat. Panimme taas pillimme pussiin ja annoimme auton puhkia ylös mäkeä, noin 4 km takaisin asemalle, jonka läheisyydessä vallan mainio majatalo sijaitsee. Se on sekä ulkoa että sisältä ensiluokkainen. Siellä asuu kuin Abrahamin helmassa.

Seuraavana aamuna astuttiin vanhaan Konkordia laivaan. Laivaa kuljetti kapteeni O. Tampio, synnyltään Nurmeksen sydänmailta, mutta, jo nuorena miehenä, meripoikana, risteillyt kaikki valtameret, ollut sotavankina Japanissa kokonaisen vuoden ajan. Hän haastoi kaikkia kieliä, puhdasta nurmekselaista ja Nurmeksen ruotsia ja, luulenpa, vähän japaniakin. Hänessä oli karjalaisen synnynnäistä iloisuutta, johon oli tarttunut englantilaista reippautta, venäläistä puheliaisuutta, ja ehkä hiukan japanilaista kohteliasta hymyä, sen verran minkä hänen hyvin kehittyneet poskensa sen sallivat. Jaakkiman lahti venyi päivän pitkän peilikirkkaana, niinkuin kaikki Suomen vedet siihen aikaan. Niinikään Laatokan ulappa. Mutta Laatokalla oli ilma raitista polttavasta auringosta huolimatta. Veden lämpö oli ainoastaan + 14° C. Niin pian kuin pistäydyimme Valamon saaristoon, tapasi meidät taas helle.

Ystävämme Konkordian kapteeni puhui puolestamme munkkien sihteerille, joka oli sillalla vastaanottamassa laivaa. Kapteeni antoi meille huimaavan korkeita arvonimiä ja suositteli meitä Suomen sivistyneistön kukkana. Sihteeri suvaitsi suosiollisesti hymyillä ja jätti meidät erään ihmeen kauniin, mustan munkin huomaan, miehen, joka oli kuin luotu viattomien impien rippi-isäksi. Hänen jäljissään me marssimme hotelliin.

Ja katso, ovet lyötiin selki selälleen erääseen huoneeseen toisessa kerroksessa, jommoista en ollut aavistanutkaan Valamon hotellissa tavattavan. Kalustoon kuului komea sohva, muhkeita nojatuoleja, kaikki tummaa mahonkia, neljä suurta ja leveää sänkyä, joitten peittona oli viltit, mutta peittolakana puuttui. Seinillä riippui hengellisten ja maallisten ruhtinaitten kuvia. Huone tuntui samanlaiselta kuin vieraskamari jossakin Vanhan-Suomen herraskartanossa, jossa mahonkikalusto on aina tavattavissa.

Kaunis rouvamme sai erityisen huoneen; hänen miehensä täytyi maata meidän luonamme, sillä munkeilla ei pyhä sana: »Minkä Jumala on yhdistänyt, ei sitä ihmisten pidä erottaman» paina kerrassaan mitään. Mies ja vaimo ovat munkkien Valamossa aina kaksi vierasta henkilöä. Heidän täytyy ei ainoastaan maata erillään, vaan myöskin syödä erikseen. Ainoastaan teetä saimme juoda yhdessä suuressa huoneessamme — muutoin maailman parasta teetä. Laatokan vesi ja teelehdet muodostavat aivan ihanteellisen yhdistyksen. Enpä luule, että mitkään vedet itse Kiinan taivaallisessa valtakunnassa ovat niin teetä suosivia kokoonpanoltaan kuin tämä Laatokka. Mistä munkkien sokeri oli kotoisin, en tiedä, mutta ensiluokkaista sekin oli. Istuimme kauan samovaarin ääressä.

Suuri juhla oli tulossa Valamoon. Luulenpa, että se oli luostarin suurin juhla, Pietari-Paavalin juhla. Laivat toivat täytensä pyhiinvaeltajia saareen. Suuriruhtinasta, sittemmin Venäjän sotajoukon ylipäällikköä H.K.K. Nikolai Nikolajevitshia odotettiin luostarin vieraaksi. Laatokan rannikon väki purjehti lukuisasti tänne avoimissa, suurissa saimoissaan, laskivat rantaan ja tekivät telttojaan veneisiinsä.

Saipa nähdä ihmeellisiä pukuja ja merkillisiä kasvoja. Miten vierailta kaikki nämä ihmiset sentään näyttivät! Minusta tuntui kaikki tämä unennäöltä, tuntui ikäänkuin olisin seisonut kasvokkain kolme-, neljäsataa vuotta sitten eläneen rahvaan kanssa. Tämän näköisiäkö meidän suomalaistemme esi-isät olivat Kustaa Vaasan ja Juhana herttuan aikoina? Mahdollisesti. Näin aunukselaisia, joilla oli tukkapää niin pörröinen, että sellaisia vain »Jöröjukalla» ennen läsnä ollessani kuvakirjoissa olen nähnyt. Päälaen korkeimmasta kohdasta levisivät haivenet yli koko kallon ja muodostivat otsan, ohimojen ja niskan kohdalle korkeita, takkuisia pahkoja. Nämä pahkat olivat kuin kivestä veistetyt. Ei yhtään hiusta pistänyt esille, kaikki olivat toisiinsa kiinni takertuneet kovettuneeksi massaksi, jonka läpi luuharava ei konsanaan ollut kulkenut eikä konsanaan kulje. Kasvot olivat pyöreät, ahavoituneet, punaiset ja kiiltävät, mutta silmät kimalsivat lapsekkaan iloisina ja suu hymyili sydämellisesti. He puhuivat suomalaista murretta, mutta en tajunnut siitä yhtään sanaa.

Heidän joukossaan liikkui miehiä mustissa eurooppalaisissa puvuissa, kauluksissa ja kaulahuiveissa. Kysäisin, niistä he olivat kotoisin.

— Suojärveltä.

Siis Suomen puolelta. He olivat n.s. »sukkapelliä», kreikkalaiskatolisia, he olivat siistejä, mutta epäintressantteja. Mutta nuo aunukselaiset punaisine paitoineen, rasvanahkasaappaineen, takkuisine hiuksineen ja punaisine, ahavoituneine huulineen, ne kiinnittivät silmäni. Näitten esi-isiä Lönnrot ja Europaeus ovat laulattaneet ja saaneet niiltä kauniitakin runoja. Onko se mahdollista? Voiko tuollainen tappurakuontalo kätkeä sisuksissaan runouden ituja, noiltako huulilta runoja on vuotanut? Katsele heidän silmiinsä, niin alat ymmärtää.

Ja heidän aviosiippansa! Heillä oli hameita lukemattomia päällänsä, heillä oli saappaat niin luonnottoman raskaat, suuret, leveät ja lemuavat, että aivan ällistyin. Muutamat olivat repaleisia, heihin voi katsella kolmen, neljän hameen läpi, mutta perällä lienee vielä ollut samanverta hameita. Viimeinen hame, mikä näkyi, oli säkkikangasta. Mutta repaleisimmat olivat iloisimmat. Yksi seurasi meitä ja sipatteli ehtimiseen omaa kummallista kieltään. Hänen äänensä oli niin sametinpehmeä ja helakka kuin pienen tyttösen, puheen sävy oli niin hilpeä, kuin muija ei milloinkaan olisi murheita kokenut; hän hymyili ja nauroi, niinkuin pukuhuolet olisivat häneltä iäksi jääneet tuntematta. Leo Tolstoin aasialaisen tarun mukaan tehty kertomus miehestä, jolla ei ollut paitaa, mutta joka silti vakuutti olevansa täysin onnellinen, juolahti taas mieleeni. Ja kaikki nuo jalot helleenit, Diogenes, Menippos, Kyniskos y.m., nehän saarnasivat samaa oppia, että onnellisinta on olla mitään omistamatta. Heitä sanottiin »kyynikoiksi» (koiriksi), mutta heidän oppinsa on vallannut maailmat, tosin toisella nimellä. Juuri tuollaisille on pelastus luvattu, ja he olivatkin kokoontuneet pyhään, rakastettuun Valamoonsa, missä komea, suuri kirkko nosti taivaansinisen kattonsa yhtä siniselle taivaalle, kullatun kupunsa hehkuvaa aurinkoa kohti. Täällä he tiesivät saavansa vakuutuksen iloiselle opilleen, täällä he saivat nähdä rakkaat pyhimyksensä, pyhän Meri-Miikulan (venäjäksi Nikolai Marskoi), joka heille suopi purjetuulen, runsaan kalansaaliin, hyvän vuodentulon. Miksipä he eivät ilakoisi?

Aamulla klo 4 soitettiin kokoon hotellin pitkissä, kaikuvissa käytävissä. Koko toiviojoukko pukeutui ja peseytyi, ja kohta kuului kovien saappaitten kapsetta kivilattialla. Avoimista ikkunoistamme kuului ulkoa alituinen kips, kaps, kips, kaps koko pitkän aamun. Ihmisparvet kiiruhtivat kirkkoon ja sieltä takaisin. Iloisina menivät kirkkoon ja vielä iloisempina palasivat. Kirkossa pitkät, partaiset venäläiset talonpojat laskeutuivat lattialle polvilleen, painoivat otsansa lattiakiviä vasten, nousivat pystyyn, ristivät rintansa, syleilivät suojeluspyhimyksensä patsaita. Mikä ihana, itsetiedoton juhlan ele jokaisen miehen liikkeissä! Se oli kerrassaan mukaansa tempaavaa. Silmät säikkyivät haltioituneina, ruumis taipui niin ihmeen nöyrästi maahan, tukkakiehkurat nousivat ja laskivat ruumiin liikkeitten tahdissa. Juuri sellaisena kuvittelen Jaakopin seitsemän kertaa kumartaneen petettyä veljeään Esauta. Juuri täällä Valamon pääkirkossa on minulla aina ollut sellainen tunnelma kuin seisoisin keskellä Salomonin temppeliä, tahi jossain vanhassa aasialaisessa pyhätössä tahi alkuaikain kristittyjen rukoushuoneessa. Aivan varmaan on kreikkalaiskatolinen kirkko turmeltumattomimpana säilyttänyt ensimmäisten kristittyjen kirkonmenot.

Mikä ihana näky, kun väki palasi kirkosta! He olivat jättäneet kirkkoon syntitaakkansa, he olivat pesseet sielunsa puhtaiksi, he tunsivat itsensä vapaiksi ja sovitetuiksi. Sentähden kasvot loistivat heidän ulostullessaan ja kohdatessaan aamuauringon helakan leimun. Kun kerta opetetaan, että ihminen joka hetki tekee syntiä ajatuksissa, puheissa ja töissä, niin se kirkko on katsottava ihmisystävällisimmäksi, joka helpoimmin poispyyhkäisee synnit. — —

* * * * *

Vanha möröttäjä ja hapanlohko Schopenhauer väittää, että kaikki matkakertomukset ovat ikäviä, koska niissä vain puhutaan mitä silmä näkee ilman aprikoimisia ja ajatuksenilmauksia.

En ole tahtonut tehdä tälle kalkkiutuneelle pessimistille mieliksi, mutta en ole sitä voinut välttää. En pääse ajatuksistani enkä aprikoimisistani matkoillani. —

Niitten suomalaisten joukossa, jotka meidän aikana majailivat Valamossa, kiinnittyi huomioni varsinkin muutamiin Impilahden ja Jaakkiman poikiin. He hakivat heinätyötä munkeilta. He olivat kaikki herraskaisesti puetut, valkoiset kaulukset kaulassa, mansetit käsissä, ja »kellonvitjat ne loist', ja kellonvitjat ne loist'» j.n.e. Nämä tekivät aunukselaisten keskellä perin sivistyneen vaikutuksen, vaikka vain olivatkin heinämiehiä. He olivat tavanneet kaksi nuorta, solakkaa palvelijatarta, kotoisin Jaakkimasta, mutta Helsingissä palveluksessa, ja kiemailivat mitä kohteliaimmin näiden kanssa.

Mikä suunnaton juopa avautuikaan näitten ja aunukselaisten välille! ‒ ‒

* * * * *

Seuraavana aamuna menimme taas Konkordia laivassa takaisin Jaakkimaan.

Konkordiassa on yläkansi, jommoista saa hakea. Sillä on sekä pituutta että leveyttä. Siellä saa mitä perusteellisimpia aurinkokylpyjä. Mutta koko pitkän kannen yläpuolella, kokasta perään saakka, kulkee eri korkeudella pyöreä teräskisko, joka kierii ympäri, niin pian kuin perämies kääntää ruotelia. En ole missään nähnyt niin pitkää perämelaa enkä missään niin selvästi näytteille pantua. — Kunnia vanhan Konkordian rakentajalle! — Poikavuosinani oli tapana salaa istuutua kiskolle. Kun perämies pyöritteli ruotelia, romahdettiin mäiskis kannelle. Tämä tuotti meille paljon suurempaa huvia kuin kaikki Saimaan ihanat näköalat. Samainen teräskisko sijaitsee yhä edelleen Konkordian kannella.

Tämä 10 vuoden vanha kisko aiheutti vielä nytkin aivan erinomaisen nautinnon nuorisolle. Istuimme varhaisena aamuhetkenä Konkordian kannella. Laatokka lepäsi peilikirkkaana ja aurinko kiipesi taivaan vahvuudelle ja loimotteli lämpimästi. Suomalaisia ylioppilaslaulajia naisineen oli keräytynyt kannelle. He virittivät laulun toisensa perästä ja houkuttelivat siten nuoria venakoita, Valamon toivioretkeläisiä, kannelle. Nämä asettuivat kiskon vasemmalle puolelle. Samassa kannettiin kannelle käheä gramofoni, joka heti rupesi kitkuttamaan vanhoja valsseja. Ylioppilaat kiepsahtivat ylös paikoiltaan ja pyysivät heti pyhiinvaeltajat tanssiin. Tanssittiin kiskon oikealla puolella — mutta kisko muodosti aidan. Eräs ylioppilaista rohkaisihe ja heilautti naisensa korkealle ilmaan yli siunatun kiskon. Seurasi yleinen heilautus. Pyhiinvaeltajattaret lensivät kuin pääskyt ilmassa, tanssivat, hymyilivät ja pitivät iloa. He olivat niin sydämestään suruttomia, he olivat puhtaiksi ja iloisiksi pestyt Valamon upeassa pääkirkossa. ‒ ‒

Palatessamme Jaakkimasta suuntasimme kulkumme Karjalan rintamaitten halki Kurkijoen ja Hiitolan kautta Vuoksen laaksoon. Kurkijoella oli majatalo, joka enemmän muistutti hotellia kuin maalaistaloa. Mutta syrjäisessä Kaukolassa nähtiin taas majatalo tuota karjalaista mallia. Sitä tarkastamaan. Laskeuduimme alas vaunuistamme ja tilasimme ruokaa. Perin ylhäisen näköinen emäntä riensi heti kyökkiinsä. Hetken kuluttua oli meillä taas pöytä koreana. Ruokalajien joukossa pihvejä. Mielestäni tämä meni liian pitkälle. Rupesin kuulustelemaan.

— Kuinka te voitte täällä maan sopukassa keskellä palavinta kesää tarjota liha-annoksia? Automobiiliko se loihtii esille tällaisia ihmeitä? Ainoastaan autoväellekö te katatte pöydän tällaisilla herkuilla? Vastatkaapa, olkaa hyvä, käsi sydämellä!

— Kaikki, ei ainoastaan autolla kulkijat, saavat liharuokia, kun vain malttavat odottaa. Minulla on nimittäin ihmeen syvä kaivo. Sinne lasken alas lihapalat säilöön, en tietysti veteen, vaan lähelle pintaa. Ne säilyvät ihmeellisesti. Kun sitten hienoa väkeä tulee (yleinen kumarrus meidän puoleltamme), hinataan lihat yläilmoihin, hakataan ja paistetaan. Siinä salaisuus.

— Kai sitä vähän tipahtaa lihanmehua kaivoon. Voitteko päälle päätteeksi keittää lihalientä kaivovedestä?

Karjalassa uskaltaa laskea räikeää pilaa. Emäntä ei närkästynyt tästä leikinlaskusta.

Olen ylevässä kielessä lukenut viisauden lähteestä, paheitten lähteestä, josta Jumala varjelkoon, tarulähteistä, joissa kuninkaanpojat uiskentelevat sammakon haahmossa, mutta miksi Kaukolan kaivoa on sanottava, en tiedä. Ehkä kaivohuoneeksi! Pihvit ainakin olivat, yhtä mehevät ja suuret kuin serkkunsa Helsingin Kaivohuoneessa.

Toimittaaksemme perusteellisen tarkastuksen rupesimme hakemaan syöpäläisiä. Hoi, hoi! Kirppu! Kaikki hyökkäsivät paikalle. Aivan oikein. Siinä se istui ja kiristeli hampaitaan, valmiina salamannopeaan hyökkäykseen. Kellä oli vilkkaat sormet! Minulla. Kuletin varovasti peukaloni ja etusormeni petoa kohti. Se ei liikahuttanut jäsentäkään. Kas niin, nyt se oli kiinni!

— Kovakuoriainen! Peukaloinen kovakuoriaisten joukossa! Eläköön synnyinmaa! Eläköön _kirputon_ Suomi!

— Niin, eläköön Suomi, eläköön!!