II.

Hämeen sydämessä 1916.

Edellisessä kirjoituksessani olen kuvannut matkaa höyrylaiva »Luopioisessa» Hämeenlinnasta Mataralahteen saakka Luopioisiin. Siellä loppui vesimatka ja laivan oli pysähdyttävä. Otimme hevoskyydin ja painuimme vielä kauemmaksi maan sydämeen. Matkan päämääränä oli Sappeen kylä, Hauhon pitäjän koilliskulmalla.

Neljä kilom. ennen Sappeeta tulimme suureen kylään nimeltä

Puutikkala,

jonka pitkää kyläkujaa matelimme hiljakseen hitailla hämäläisillä hevosillamme. Se oli suurimpia ja tiheimmin asuttuja kyliä, mitä milloinkaan olen nähnyt. En voi sanoa, että juuri olisin ihastunut sellaiseen kylään, jossa 24 taloa on tungettu yhteen, niin lähekkäin kuin mahdollista. Siellä oli navetta navetassa kiinni, sikolätti sikolätissä, luhti luhdissa ja tunkio tunkiossa. Kukahan voisi lukea kaikki ne rakennukset, kun joka talolla on joukko ulkohuoneita, ja kun paljon tilatonta väkeä sitäpaitsi asuu talojen ympärillä. Se muistutti aikalailla unkarilaisia kyliä, jotka ovat suorastaan kauheita. Mutta Puutikkala erosi suuresti edukseen unkarilaisista kylistä. Puutikkalasta puuttui nimittäin nuo inhoittavat sikolaumat, jotka tekevät unkarilaiset kyläkadut sietämättömiksi. Mutta Unkari on jo Aasiaa, kun taas Puutikkala on muuttumaisillaan eurooppalaiseksi.

— Kuulkaapas, tappelevatko Puutikkalan pojat ahkerasti keskenään tässä kylässä, kun luhdit ovat noin vierekkäin? kysäisin iäkkäältä kyytimieheltäni.

— Ei, ei, ei! Ei enään. Niistä on tullut niin sivistyneitä, ettäh.

— Tappelivatkos ennen?

— Kyllä vaan. Syksyisin joka ilta. Joka ilta tukkijunnujen kanssa, jotka tahtoivat anastaa heidän tyttönsä.

— No mutta! Eihän suinkaan tyttöjä voitu vasten mieltään viedä?

— Niin, mutta Puutikkalan tytötpä olivatkin juuri sellaisia, että pitivät vieraita miehiä omia poikia parempina. Mutta nyt ne ovat niin sivistyneitä, ettäh. Kymmeneen vuoteen eivät pojat enään ole tapelleet.

Jos voi uskoa Anatole Francea ja uudenaikaisia historioitsijoita, syntyivät kaikki eripuraisuudet kansojen lapsuudessa juuri ihanien naisten takia. Iänikuinen eläimellisyys ihmisissä, koirasten kamppailu naaraksista! Voimakkain koiras saa naarakset, ja naarakset mieltyvät voimakkaimpaan, jotta lapset tulisivat niin vahvoja kuin mahdollista. Onko se järkkymätön luomisen laki, jota ei voi eikä saa vastustaa? Kysyn vain. Ajomieheni tiesi, että sivistys voi hillitä tätä eläimellisyyttä. Rohkenemmeko kannattaa tätä hänen mielipidettään?

Eurooppalaiset yhteiskunnat eivät vielä ole eurooppalaisesta sivistyneitä. Eurooppalaiset ovat aasialaisia mielipiteiltään ja ajatuksiltaan. Sentähden tappelevat ne yhtä mielellään ja tarmokkaasti kuin aasialaiset ovat tehneet kaikkina aikoina. Poistakaamme »aasia» sydämistämme, sulkekaamme siat lätteihin, niin voisimme mahdollisesti, niinkuin Puutikkalan pojat, heretä tappelemasta. Tulisimme niin sivistyneiksi, ettäh.

Minkä selvän kuvan suuresta maailmantapahtumasta tarjosikaan pienoiskoossa tämä kertomus Puutikkalan pojista! Kauniin Kukkiajärven laineilla purjehtii lautallaan ventovieras tukkijunkkari Paris. Hän ei ole mikään kaunis prinssi, mutta rohkea, reipas ja vahva hän on, vahvempi kuin Paris prinssi. Hän nousee maihin ja valloittaa Helenansa. Puutikkalan pomot, rusthollarit Agamemnon ja Menelaus, kokoovat kylän pojat Akilleksen ja Ajaksen, ja niin on tappelu valmis. Syyt samat ja sama myöskin ratkaisutapa. Ja Helena on aina valmis seuraamaan tukkijunkkaria. — Mutta sitten tulee sivistys, tuo hieno hellenismi. Ja miekat pistetään huotriinsa ja puukot tuppeen, ja niin ei enää tapella. Maassa on rauha ja Puutikkalan pojilla on hyvä tahto. Mitenkä Jumalan kunnian laita on korkeudessa, niin, siihen olen kielletty puuttumasta.

Puutikkalan rannalla lojui kaksi mahtavaa kirkkovenettä, toinen 13 m, toinen 12 m pitkä. Ne olivat pitkissä vajoissa, aivan niinkuin kirkkoveneet Seurasaarella. Ajomieheni väitti, että suurempaan mahtuisi 150 henkeä. Tingin heti hänen liioitteluistaan puolet ja lupasin uskoa veneen kantavan 75 henkeä. Kuljimme kylän läpi juhannusaattona, ja seuraavana aamuna lähtivät kyläläiset juhannuskirkkoon niin mieslukuisasti, että monta oli laskettava maihin matkan, varrella, sillä nousi ankara tuuli ja kävi korkeat laineet.

Entisaikaan, silloin kun Puutikkalassa vielä tapeltiin, olivat kirkkoveneet joka pyhä menossa. Nykyään vain silloin tällöin. En siis saanut nähdä tätä mieltäkiinnittävää näytelmää, sillä kirkkoveneet lepäilivät pitkän aikaa juhannusmatkan jälkeen. Tappelupukareilla oli tietysti suurempi tarvis lohdutusta ja armoa kuin siivoilla miehillä, ja tukki junkkarin kihlaaman neitsyen tie vie ennemmin tai myöhemmin kirkolle. Nyt ovat nämä syyt poissa.

40 vuotta sitten paloi koko Puutikkalan kylä perustuksiaan myöten. Ettei sellaiset kylät pala kerran viiteen tai kymmeneen vuoteen, on ihmeellinen kaitselmuksen armo. Oikeastaan se on ansaitsematonta armoa, sillä miksi pitää ihmisten nykyäänkin pakkautua yhdeksi rykelmäksi, kun heillä on lääniä tarpeeksi? Minkätähden eivät puutikkalaiset rakentaneet talojaan erilleen? Hämäläinen on ikimuistoisista ajoista asunut tiheään rakennetuissa kylissä ja vanhoillisena ei hän muuta tapojaan. Hän asui sillä tavoin voidakseen puolustautua ryöväreitä, roistoja ja petoja vastaan. Miksi hän nytkin vielä rakentaa samalla tavalla, on selittämätöntä, ehkä vain vanhaa totuttua tapaa. Minuun tekee sellainen kylä ahdistavan vaikutuksen. Mitenkä paljon ylhäisempää onkaan itäsuomalaisten tapa asua jokainen kummullaan, tilukset aivan talojen ympärillä, niin että kylät muistuttavat seitsemän kukkulan kuuluisaa kaupunkia.

Ainoa talo Puutikkalassa, joka on erillään, on palokunnan talo. Totisesti välttämätön laitos. Sen eristetyn aseman kautta ovat kyläläiset tahtoneet ehkäistä sitä häpeää, että palokunnan talo palaisi poroksi yleisessä tulipalossa. Mutta he ovat unohtaneet rakentaa useampia palokunnantaloja, sillä eihän yhteen voi mahtua niin monta ruiskua, että niillä voisi sammuttaa tulipalon tässä vaarallisessa kylässä. Alkuasukkaat valittivat, ettei Korkean Kruunun käskynhaltija salli pidettävän juhlallisuuksia palokunnantalossa. Hän tuntee lampaansa. Ehkä ei kymmenen vuoden hiljaisuuden ja sivistyksen aika vielä ole takeena siitä, ettei lankeemusta syntiin ja tappeluihin voisi tapahtua.

Sappee.

Sappeen kylä Hauholla on Puutikkalan täydellinen vastakohta, vaikka vain 3 km erottaa ne toisistaan. Sappeessa on vain kaksi taloa, mutta molemmat aivan toisissaan kiinni. Jos Puutikkala on aito talonpoikaiskylä, niin on Sappee sen sijaan herraskylä. Monta pitkää vuotta on toista taloa hallinnut aatelissuku Schildt, toista majatalon isäntä. Schildtit ovat muuttaneet pois, mutta majatalon vanhempi poika omistaa nyt tuon vanhan herraskartanon, ja nuorempi majatalon. Koko kylä kuuluu nyt vanhalle talonpoikaissuvulle, samalla kuin Schildtit ovat häipyneet pois. — Hyvin kuvaava ilmiö Hämeen uudemmassa historiassa. — Missä aatelismies ajan pitkään ei voi tulla toimeen, tai ei viihdy, siellä on talonpoika astunut hänen sijalleen. Hän viihtyy erinomaisesti ja on rikastunut. — Sappeen talolliset, molemmat 80 vuoden korvilla, ovat hyvin varakkaita isäntiä.

Seuratkaamme hiukan lähemmälti aatelissuvun oloa ja elämää sekä talonpoikaissuvun nykyisiä elämän ehtoja. Luulen, että ne kuvaavat yleisen kehityksen normaalia kulkua Hämeessä.

Schildtit omistivat monta suurta tilaa Hämeessä 17- ja 18-sataluvulla. Ho olivat Ruotsin palveluksessa olevia upseereja, kapteeneja j.n.e. Eräällä oli Vähä-Evo Lammilla, eräällä taloja Lammin ja Laukaan pitäjässä ja eräällä Sappeen kartano. Sappeen kapteeni omisti sitäpaitsi kuusi taloa ympäristössä. Hän oli naimaton —sukutaru kertoo hänen olleen onnettomasti rakastuneen nuoruudessaan ja sentähden jääneen parittomaksi — mutta siinä määrin sukurakas, että kaikki Schildtit ja muut äitinsä puolelta sukulaiset tihein joukoin pyhiinvaelsivat kaukaiseen Sappeesen. Sappeen setä otti vastaan kaikki sukulaiset avosylin ja lämpimin muiskuin, kuten ajan tapa vaati. Kaikkia suudeltiin, niin mies- kuin naispuolisiakin heimolaisia. Nuoremmat neitoset hieman kainostelivat ukon hyväntahtoisia hyväilyjä, sillä hän tähtäsi epävarmasti vanhoilla päivillään, tuhrusteli edestakaisin, kunnes osui pilkkaan, huulille. Parransänkikin oli arkioloissa pitkä. — Nuo vaeltavat sukulaiset olivat ainoat sen aikuiset matkailijat maaseudulla.

Ukko viihtyi hyvin maalla, sillä hänellä oli suuri maalaisintohimo. Hän rakasti hevosia. Mutta hän olikin erään baijerilaisen ritarisuvun jälkeläinen, joka 16:nnella vuosisadalla muutti Liivinmaan kautta Ruotsiin. Puheenpartena käytettiinkin seudun maalaisaatelista nimeä »hämäläinen hevosaateli». Sappeen ukolla oli talonpoikain kertoman mukaan talossaan 29 hevosta. Monet niistä olivat äksyjä, kiukkuisia kuvatuksia, toiset päälle 11 tuumaa korkeita. Kukaan ei tiedä mitä hän mahtoi tehdä hevosillaan muuta kuin syöttää niitä, ja saatella sukua takaisin kotia päin.

Hän uskoi Jumalaan ja kiroili kuin turkkilainen, kuten ruotsalaisilla kapteeneilla on ollut tapana kaikkina aikoina. Talonpojat kertovat, että ukon ympäristö tuoksui tulikivelle, kun hän oikein oli sillä päällä. Mutta kirosanan »hiisi» ukko miedonsi aitohauhomaisesti »hiilen», »hiilestä», »hiilessä».

Tämä alituinen seurustelu talonpoikien kanssa ja samanlainen elintapa maalla ei voinut olla vaikuttamatta eräisiin näiden aatelissukujen jäseniin, Sappeen sedän veljenpoika, Volmar Styrbjörn Schildt, sittemmin lääkäri Jyväskylässä, sai nuorena ylioppilaana 1820-luvulla haaveellisia, kansanvaltaisia »houreita» päähänsä. Hän saarnasi kauhusta puolihupsuille tädeille Toll, Wadenstjerna ja Schildt, että suomenkielestä aikojen kuluttua vielä tulee hovikieli.

— Oletko järjiltäsi, poika, sanoivat tädit, suomenkielihän on renkien ja piikojen kieli. Älä saata hienoa sukuasi häpeään.

Mutta Volmar Styrbjörn käytti kirjailijanimeä »Kilpinen» kirjoitti kummallisia suomalaisia kirjaimia, keksi suomalaisia kulttuurisanoja ja antoi Sappeen sedän hautakiveen Hauhon kirkkomaalla hakata etunimen »Yrjö», vaikka sedällä, kaikkien pyhimysten nimessä, aina oli ollut nimenä rehellinen »Georg». Jos Sappeen setä eläessään olisi kuullut nimen »Yrjö», olisi hän varmasti käyttänyt sitä miellyttävänä vaihteluna kirosanojen sarjassa. — Miten Volmar Styrbjörn nyt selviytyy tuolla ylhäällä tätien ja Sappeen sedän seurassa, sitä en uskalla kuvitellakaan.

Mutta maanviljelijän veri on Schildtien suonissa pulpahdellut voimakkaammin kuin monessa muussa aatelissuvussa. Heidän joukossaan on lääkäreitä, on opettajia, mutta nämä virkamiehet ovat sittenkin sivuelinkeinonaan harjoittaneet pääelinkeinoamme, maanviljelystä. Vielä tänäkin päivänä omistavat Schildtit suuria tiloja maassamme. Eräs heistä, Onni Schildt, oli virkatalojen tarkastaja, säästöpankkimies, mutta sitäpaitsi suurtilallinen, maanviljelysneuvos ja lopuksi senaattori, tietysti maanviljelystoimituskunnan päällikkö. Eräs toinen, kauppaneuvos Hjalmar Schildt, on antautunut kauppa-alalle, mutta huomatkaa, hän kaupittelee ruista, vehnää ja kauraa. — Ainahan se vähän tuoksahtaa Sappeen riihelle. —

Ainoastaan nuorimmat sukupolvet ovat kääntäneet selkänsä tunkioille, lehmille ja hevosille. Eräs Schildt kirjoittaa nykyään romaaneja, toinen painattaa romaaneja, ja minusta, äidin puolelta samaa sukua, on kokonaan hävinnyt pahanhajuisten kotieläimien, lehmien ja vaahtoisten hevosten ihailu, mutta innostukseni maanteihin ja uusimpiin kotieläimiimme, automobiileihin ja polkupyörään, voitaneen hyvällä tahdolla johtaa jostakin aikaisemmasta olemusmuodosta Sappeessa.

Sappeen talolliset elävät pulskasti, kuten hauholaiset yleensä. Ennen oli Sappeen sedän rakennus kylän komein, mutta ei suinkaan enää nykyään. Majatalon isännän rakennuksessa on tupa, joka on 9x10 m pinta-alaltaan. Tuvan voittaa melkein sali vaarin rakennuksessa, jossa sitäpaitsi on suuri luku muita huoneita. Kaikki hyvin kalustettuja. Mutta Sappeen sedän asuntoa on pidetty mitä suurimmassa kunniassa. Tosin siihen on rakennettu kaksi valtavaa päärakennusta lisää, jotka ympäröivät pihamaata kolmelta taholta. Vanhan talon sisustus on kenties sata vuotta vanha. Sedän henki asuu, niin sanoakseni, koskemattomassa pesässä. Kaikki neljä vierashuonetta ovat kalustetut iänikuisilla kaapeilla, sohvilla ja tuoleilla niiltä ajoilta, jolloin Schildtit vierailivat talossa. Keittiö on kahta porrasta alempana muita huoneita, ja sen ovessa on pyöreä tirkistysreikä, josta emäntä voi seurata palvelijain talousaskareita.

Mutta kaiken tämän tilavan asuntokomeuden saattaa varjoon kaksi mahtavaa navettaa. Majatalon isäntä on rakentanut omansa kauneimmasta harmaasta graniitista, toinen taas on kyhätty kotona leivotuista tiilistä. Nämä monumenttaaliset rakennukset tulevat kestämään vuosisatoja. Kun kaikki nuo suuret salit ovat maatuneet tai hävitetyt, pysyvät molemmat suuret navetat vielä todistuksena entisaikojen ahkerasta työstä ja yritteliäisyydestä. Maassamme, jossa asuinrakennukset rakennetaan puusta, kertovat ainoastaan navetat historiaa jälkeentuleville sukupolville. Ne ovat ainoat rauniot, mitä maassamme on tulevaisuudessa tavattavissa. Katsojissa ne eivät kyllä tule herättämään haaveellisia tunteita, kuten neitsytkammiot vanhoissa ritarilinnoissa, mutta kenties, kuten vanhat juustot, kiihoittavat ruokahalua.

Tuntui aivan kuin olisin ollut kaukainen sukulainen noille hiljaisille, kohteliaille ja höyleille sappeelaisille. Tämä tunne houkutteli minut syleilemään 81-vuotiasta Sappeen isäntää. Tein sen siksi, että hänellä oli juuri yhtä korkea kyömynenä kuin enollani. Eihän ole ihme, että ympäristön emännille rupesi syntymään koukkunokkaisia lapsia, kun he joka päivä, kahden vuosisadan aikana, näkivät Schildtejä, kaarevine, kyttyräselkäisine nenineen, kuljeskelemassa teillä ja tanhuilla. On olemassa salainen psykologinen laki, joka taitaa vaikuttaa niin voimakkaasti, etteivät minkäänlaiset muut ilkeät epäluulot tarvitse tulla kysymykseenkään.

Vihavuoren kosket.

Ne sijaitsevat 3 km Sappeesta vesistön varrella, joka alkaa Vesijaosta ja Evon tienoilta idästä, kulkee läpi pitkän Kuohijärven ja kauniin Kukkiajärven sekä syöksyy Vihavuorella 1,6 m:n putouksesta alas. Reittiä sanotaan Hauhon reitiksi ja se yhtyy Pieteleenjärven kautta Mallasveteen. Vesistöä voi kulkea laivalla Vihavuoren ylä- sekä alapuolelta. Mutta Vihavuori on sellainen sulku, jonka ainoastaan kanava voisi murtaa.

Mikään ei estäisi säännöllistä laivakulkua Vihavuorelta Valkeakoskelle, tai vaikkapa Hämeenlinnaan. Hinaajahöyryjä kulkee joka päivä Valkeakosken ja Vihavuoren väliä, vetäen perässään raskaita lotjia. Samoin tupruaa hinaajahöyry Vihavuoren yläpuolella olevilla vesillä. Mutta ei ainoatakaan matkustajalaivaa. Miksi? Siksi, että reitti sijaitsee Hämeessä. Hämäläinen on tyytyväinen jaloittelemaan navetan ja tuvan väliä, hän matkailee ainoastaan pelloilleen ja niityilleen. On käsittämätöntä, ettei Hauhon tapaisessa pitäjässä, jossa on pohjattoman rikkaita talollisia ja mainioita kulkuväyliä, ole vesikulkuneuvoja. Lähin rautatieasema on Hämeenlinna. Mutta isät soutivat ja ajoivat hevosella, miksi eivät pojat tekisi samoin.

Vihavuoren kosket ovat viime kevääseen saakka olleet olemassa ulkopuolella minun tajuntaani. Vaivautumiseni sinne asti johtui siitä, että Matkailijayhdistys tätä vuotta varten on vuokrannut kalastusoikeuden koskissa, ottaakseen selville, kannattaako forellien onkiminen niissä vai ei. Kalastusoikeus on yli kymmenen vuotta kuulunut metsänhoitaja Knut Tammelander vainajalle. Hän rakennutti kosken partaalle pienen huvilan, jossa oli kaksi huonetta ja keittiö, ja sen on Yhdistys myöskin vuokrannut. Metsänhoitaja Tammelander on viettänyt vapaa-aikansa huvilassaan kosken partaalla, nauttinut kauniista luonnosta ja kalastellut ahkerasti tunnettujen tamperelaisten ja ympäristön urheilijoiden kanssa. Huvilan seinäpaperit kertovat kalastusurotöistä, joita ovat suorittaneet itse omistaja, Skiura ynnä muut yhtä omituiset kuin uutterat onkijat. — Rehtori Stolpen ja Hjalmar Schulmanin nimimerkkejä etsivät silmäni turhaan. He olisivat varmaan tuoneet mukanaan monta omintakeista lisää kalastus- ja metsästysjuttuihin.

Forellin kalastuksesta koskissa en tahdo puhua. Jätän sen osan arvokkaammalle kynälle. Ainoa saaliini oli ahven, joka erehdyksestä tarttui uistimeen. Mutta kahta matkatoveriani, jotka sillä alalla ovat todellisia haijia, onnisti kyllä paremmin.

Vihavuoren yhteiskunta on aika lystikäs. Koskien partaille on tungettu joukoittain pieniä asumuksia, joista monet ovat ainoastaan hökkeleitä. Eräänä kauniina päivänä aloin laskea niitä, mutta oli niin kuuma, etten saanut sitä suoritetuksi. On siellä viisi myllyäkin, muutamat tosin aivan virattomia ja kaatumaisillaan, mutta pari, kolme hyrrää täysin siemauksin. Kaikki vilja läheltä ja kaukaa hienonnetaan siellä jauhoiksi. Sitäpaitsi höylätään päreitä, teroitetaan veitsiä, y.m, y.m. Kaikki tapahtuu kosken suosiollisella avulla. Yhteiskunta on ikivanha, ja vesivoiman omistusoikeus niin monimutkainen, ettei minun järjelläni sitä vyyhtä selvitetä. Muuten luulen, ettei kukaan Suomessa ole täysin selvillä vesioikeuslaistamme. Vesioikeuden professorin virka olisi mitä pikimmin perustettava yliopistoon, muuten emme koskaan selviydy siitä vesikaaresta. Tahi voisiko ajatella vesioikeuden yhdistetyksi sovelletun fysiikan professuuriin. Silloin olisi ainakin lohen- ja forellinkalastajilla syytä riemuita. Turhaa on käydä oikeutta veden omistamisesta; riitajutut kestävät iankaikkisuuden ja loppu on yhtä hämärää kuin alkukin. Jätän päättämättä, onko syy haettava meidän lakimiehiämme vaivaavasta vesikauhusta vai siitäkö, että meillä on liiaksi vettä maassamme. Se mies, joka meille vuokrasi kalastusoikeuden koskiin, omistaa 53 — muistaakseni — erilaista oikeutta koskiin, mutta ei hän eikä kukaan muukaan tiedä, onko niitä vieläkin enemmän.

Niinkuin nyt koskilla eletään, luulee jokainen olevansa oikeutettu kalastamaan niissä. Kaksi ammattikalastajaa ovat vahvasti vakuutetut oikeudestaan ja jokainen, joka on löytänyt onkilieron, pitää oikeutenaan uittaa sitä koskessa koukun nenässä. Tilanne on siis epätoivoinen, Ainoa, joka maksaa oikeudestaan, on Matkailijayhdistys.

Vihavuori on nykyään hienolla Hauhon murteella nimeltä Vihavuosi. Siitä saamme kiittää kansakoululaitosta. Onnettomat opettajat ja opettajattaret harmaantuvat ennen aikojaan, kun heidän täytyy taivuttaa hämäläistä nuorisoa sanomaan vuosi vuoden, eikä vuosi vuoren, tai vuolen. On nyt meillä olemassa »Vihavuoren kosket». Kansakoulun käynyt nuorukainen ei uskalla sanoa vuoren, sillä hän näkee heti työlästyneen opettajattarensa väsyneen katseen ja kuulee hänen huokaavan:

— Sano vuoden, älä vuoren!

Siis nimentömuoto Vihavuosi. Nyt on kosken nimi Vihavuosi. Uskallan kuitenkin vielä kokeeksi käyttää oikeata nimitystä Vihavuori, vaikkei mulla ole toivoakaan saada seuraajia. — Ei suinkaan paikan nimi voisi olla »Vihavuoksi»? Vai olisiko tässä joku germaanilainen »koira» haudattuna?

Kukkiajärvi.

Kukkivajärvi? Nimi on kaunis ja kaunis on järvikin. Siinä on sata nimellistä saarta ja sata nimetöntä. Pituudeltaan on se ainoastaan pari peninkulmaa ja leveydeltään 12 km. Pohjoisrannalla on Luopioisten kirkonkylä ja eteläpäässä yllämainittu Puutikkalan kylä, Vihavuori ja Sappee, jossa viimeksimainitussa on sen lisäksi, heti talojen alla, ihastuttava, pieni alppijärvi. Saaret ovat enimmäkseen pieniä. Eräässä niistä, Evinsalossa, on laajapeltonen talo. Talossa on aikoinaan kesäisin vieraillut ylioppilaita, jotka siellä ovat lueskelleet tenttejään, oppineet suomea ja nauttineet ulkoilmaelämästä tuuhean saaren liepeillä. Luopioisissa kasvaa sekametsää, jossa lehtipuu on vallalla. Sentähden näkee siellä paikoittain seutuja, jotka muistuttavat puistoistutuksia. Kaikki on hymyilevää ja kaunista täällä kaukaisessa Hämeen sopukassa.

Kukkiajärven itärannalla kohoaa jo korkeampia vaaroja, havumetsän peittäminä. Siellä kulkee Päijänteen ja hämäläisten vesien välinen vedenjakaja. Kukkiajärvestä itään sijaitsee merkillinen Vesijaon järvi, jolla on kaksi laskua, toinen Päijänteeseen, toinen Kuohijärveen ja Kukkiajärveen. Esimerkiksi kanootilla voi siis kulkea Päijänteestä Lummeneen ja Vesijaon kautta Kukkiajärvelle ja Vihavuoren koskille, sekä Hämeenlinnaan saakka.

Tein soutumatkan pitkin kaunista Kukkiajärveä. Oli lämmin ja tyyni, heti juhannuksen jälkeen. Aivan kelteisilläni istuin siron, keveän sisäjärviveneen perässä ja nautin täysin siemauksin ihanasta näytelmästä. Miten paljon onkaan vielä kauniita, vähän tunnettuja seutuja maassamme. Ja kuinka lämmintä ja ihanaa voikin olla — muutama päivä vuodessa! Toukokuu ja kesäkuu olivat olleet suorastaan jumalattomat. Pakkasta, sadetta, römssysäätä lakkaamatta. Miten usein meillä on syytä tässä maassa manata kohtaloa, joka on nakannut meidät tähän räntäiseen maahan. Mutta sitten tulevat harvat kesän ihanat säät, jolloin unohtaa pahat ilmat ja oma maa tuntuu rakastamisen arvoiselta. Rakastaahan sitä täytyy epäystävällistäkin äitiä, kunhan, hänen kasvonsa edes joskuskin loistavat sopusointua, onnea ja iloa. Ja miten kauniisti hän katselikaan meitä, jotka veneessämme liu'uimme pitkin Kukkiajärven tyyntä, kirkasta kalvoa, ja kuinka lämmin oli hänen katseensa!

Tuhma ahven keskeytti mietelmäni. Se oli tietysti haukannut uistimesta. Ei kukaan soutele Kukkiajärvellä vetämättä uistinta perässään. Minä seurasin yleistä sääntöä ja tulos oli, että ahven antoi pimittää itsensä. — Ahven on merkittynä Vihavuoren kalastushuvilan seinäpaperiin. — Niin kauan kuin se oli hengissä, räiskytteli se vettä säärilleni. Se tahtoi kostaa lähestyvän kuolemansa. Kun olisin ilennyt, olisin heittänyt raadon järveen, mutta mitä olisi soutaja sanonut?

Kun ahven oli kunnollisesti kuollut, voin taas vaipua ajatuksiini. Ajattelin, että vaikka Suomessa olisi 50 miljoonaa asukasta, löytäisi kuitenkin jokainen perhe kauniin paikan huvilalleen. Se ei kyllä merkitseisi rikkautta maallemme — huvila saattaa lopuksi taloudelliseen perikatoon kenen tahansa — mutta se merkitseisi köyhyyttä kauneudessa. Ja sellaista piti Runeberg arvossa.

On ihanaa soudattaa itseään peilikirkkaalla sisäjärvellä pelkissä alusvaatteissaan; Kukkiajärvellä oli niin hurmaavaa, että olisin tahtonut soudattaa itseni Hämeenlinnaan saakka, koska kerran näille maille ei höyrylaivat ihmisiä kuljeta. Mutta se tulee kalliiksi. Maksaa monta markkaa peninkulmalta. Mukavampaa ja halvempaa on propsien ja puupalikoiden kulku. Ne matkustavat Kukkiajärvelläkin höyrylaivalla. Valkeakosken tehdas pitää hinaajahöyryn Kukkiajärvellä ja sitäpaitsi suuria proomuja. Virtapaikoissa, Vihavuoren koskien niskassa, puretaan lasti veteen ja se puikkelehtii sitten alas Vihavuoresta, josta se sitten taas höyrykyydillä viedään Valkeakoskelle. Ei kellään, ihmisellä ole ollut niin rohkeaa ajatusta, että kulkuväylä voitaisiin kanavoida ja puhdistaa. Hämeessä ajatellaan vain peltoja, eikä kulkuväyliä. — Toista on Itä-Suomessa. Siellä ei ole sellaista vesiränniä, jossa ei höyrylaivat tohiseisi.

Mutta joka mielellään ajaa kyytirattailla tai pitää soutamisesta, voi kyllä harhailla tänne Hämeen syvään, miellyttävään rauhaan, jossa äärettömät salit ja suuret kammiot odottavat asujiaan, jossa kaikki on rasvaista ja halpaa, kulttuuri vanhaa ja täysipitoista, mutta jossa uudenaikaista matkailua ei ole olemassa.

Jäykkä ja umpimielinen rusthollarien seurustelutapa, niin erinomaisen miellyttävä ja hieno kuin se onkin, tarvitseisi kuitenkin lisäksi vähän eloa ja liikuntoa. Ehkä matkailu voisi vaikuttaa jotakin siihen suuntaan.