Part 1

language: Finnish

KOTILIEDELTÄ

Kirj.

Pekka K. [Pekka Komonen]

Käkisalmessa, M. Lankinen, 1890.

SISÄLTÖ:

Ei liiaksi Ruotu-Mari Päivällisellä Kuvaus Laatokan rantamaalta Elämässä ja kuolemassa

EI LIIAKSI.

Järvelän kylässä on vielä kaikki hiljaista. Tietäähän sen nyt syksy-aamuna kello kuuden aikaan. Vielähän silloin on hämärä ja ahkerimmissakin taloissa olleet muut, kuin emännät jalkeilla, nekin tuon kahvikullan tähden.

Niin, hiljaista on. Ei lintujen laulua, ei karjakellojen kilinää kuulu. Maakin on jo roudassa ja valkea härmä ylt’yleensä peittää maanpinnan. Aikainen syksy näyttää olevan. — Mutta eihän tuo hallakaan enään hirvittänyt kun kaikki viljat ovat korjuussa.

— Niin, no, vielähän perunat ovat kaivamatta, vaan eipähän pakkanen noillekaan voinut enään pilaa tehdä, kun olivat jo täysin varttuneet. Raatajoillakaan ei ollut mihinkään kiirettä, näin syksyaikaan. — Kuka sitä nyt raaskiaa nousta lämpimältä vuoteelta ylös, ennen päivän koittoa... kun se nukuttaa, painustaa ja viruttaa... No annahan vieläkin käyn toiselle kupeelleni... tuntuu niin sanomattoman hyvältä... tuntuupahan − sanelee makaaja — ja sitten hän pistää kädet pään alle, ojentaa jalkansa suoraksi ja viruttaa itseään.

Mutta Autiolan talossa ollaan valveilla, koska talon isäntä Aapo alusvaatteissaan, paljain jaloin astuu pihalle ja katselee ympärilleen, katselee taivaalle, pistää sitten kätensä paidan kauluksen väliin, kipristää niskaansa ja lausuu: "ähäh... kirpun veitikkahan se taitaa purra... sepähän on." Tottatosiaankin etusormen ja peukalon välissä on jotakin, koska Aapo hieroo sormiansa vastakkain, sylkäsee niiden väliin ja pyyhkäisee housuihinsa ja sanelee: "hui, hui, kun on kylmä, ihka... ihka puisteluttaa... eihän tässä kykene minnekään... Nakukin vielä syömättä. — Kas millaisen olki-tukon se Naku on oven alle tuonut... se on huonoiksi ilmoiksi... Mihin tässä nyt on kiirettä... käyn vielä makaamaan... Hys sika — pois tuvan ovelta!... Mitä vingut... vasta illalla annoin kalantotkuja... Kas helkkarissa! paljaat jalkani kylmävät — pistäyn tupaan."

"Käynköhän vielä makaamaan, vain lähden kylälle" — puhelee Aapo itsekseen. "Mutta huono ilma siitä kuitenkin on tulossa... eihän se asiatta mene 'Nakun' olkien kantaminen." — Mutta Mäkelän emäntä ei ainakaan olisi uskonut tänä aamuna Aapon ilmapuntaria, vaan hän olisi Aapolle suoraan, suusta suuhun ja vasten silmiä sanonut: syötähän tuo porsaasi kylläisemmäksi, niin ei se olkia suuhunsa hapuile. — Ja Mäkelän emännän mielipidettä meidän täytyy uskoa, sillä hän ei turhia lörpöttele. —

"En käy enään lepäämään; lähden kosimaan... Eukko" — sanoo Aapo makaavalle setänsä emännälle — "Nouseppa keittämään porovettä, suu tuntuu olevan pahan makuinen!"

"Mikä sinut nyt näin aikaiseen herätti... mikä,... semmoisen unikeon... ei anna tässä ihmisien rauhassa maata...

"Makaa haudassa, siellä on aikaa. — Minulla on tässä vähän niinkuin hommat...

"Ole hänessä hommistasi mököttämästä... Vielähän tuo setä ukkosikin tuossa kuorsaa, jotta pää täräjää" — sanoi eukko, kääntyen ukkoonsa päin ja siirsi peitettä ylemmäksi.

"Hm, hm!" (se merkitsi Aapon olevan vähän noin pöpperäisellä tuulella) — "hm, hm! Kyllä on akkaa tuossakin... Nuku, vaikka viimeiseen tuomioon asti.... Tilahan se, pitää ensin korjata... Hoh... hoh, kun viruttaa... Huono on jo aluspussikin... Kierrän viimeisiä kertoja tilan kokoon. Kyllä se on hiisi vieköön ikäviltä sentään, kun ei ole tilan korjaajatakaan... itseni täytyy kaikesta huoli pitää. Otetaanpa housut käsille... kyllä on nämäkin rääpäleiksi kuluneet, — 'postoi' se on venättä — kolmantena keväänähän se ompelija Olli tämän housuparin kokoon pani... On niillä ikääkin... on ikää ... Eipähän ole muutakaan mitä jalkoihinsa vetää... kun nämä paikkanaiset rääsyt .. Jaa, jaa kyllä sanon teille housurukat kohta hyvästit... Eukko tässä täytyy vaikka väkisin ottaa... Tottapa hän, näiden kuluneiden vaaterääsyjen sijaan, jotakin kykenee saamaan — sehän on vaimoväen velvollisuus." —

Kotvasen tarkasteltua pistää Aapo ensin vasemman ja sitten oikean jalkansa housun lahkeisiin. —

Mikä häijy henki minut riitaannutti setä ukon kanssa... Eikö tällä tilalla olisi helposti elänyt kolme, jopa neljäkin henkeä... Sehän se vanha sarviniekka kasvatti tänne sydänalaan pippuria, taikka tuommoista vanhan-Aatamin tapaista... Ja tietäähän tämän minun sisuni, se rymä kun joutuu vihoihin, niin... älä herra saata! Lorun lopuksi täytyi setä-ukon, korkean esivallan käskystä, ottaa pussi selkäänsä ja marssia maailmaan... Ja nyt jäin minä vanhapoika isännäksi ja emännäksi... Mutta saisivat sentään olla kiitolliset, kun armollani otin heidät tupaan asumaan. — Eipähän raaskinut ukkonsa vierestä nousta ylös päivän kunniaksi edes muutamaa kahvikupillista keittämään... Enpähän piakkoin ketään kiusaa... Oma eukkoni on kohta tarpeitani täyttämässä —

"Mutta kuka hiisi viitsii näillä vaatteilla kosimaan lähteä!... Parasta on kun lähden Mäkelän Matilta lainaamaan verkavaatteet ja hyvän hevosen... Kyllä se nyt vähän häpeältä tuntuu, kun vierailla vaatteilla ... hm... Eipähän auta... Mutta mihin helkkariin lienee joutunut hopeahelainen piippuni. Paninko tuonne hyllylle... ei pahuusta näy, missään... Kah! tuollapa on seinällä riippumassa... siinäpähän on. — Hyvä on piippukin, ruplan ja 'polttinon' siitä annoinkin. — Viskaankohan viitan noiden kuhnuksien päälle, — aina vaan makaavat. — Saas nähdä ovatko Mäkeläläiset jo valveilla — varmaankin."

Näin itsekseen puhuen, hattu päälaen oikealla puolella kallellaan, kädet taskuissa ja pitkävartinen, ruplan ja "polttinon" maksava hopeahelainen piippu hampaissa tallusti Aapo Mäkelään.

Astuessaan Aapo tuumailee sitä ja tätä väliin taas ei ajattele mitään, puhaltelee vaan aimo savukiehkuroita ilmaan. Nyt taas ajatuksia pakkausi päähän ja tuosta Aapo tuumailemaan: "mitenkä tämäkin päivä loppuun kulunee, käyneeköhän kaikki toivomuksen mukaan... Jopahan Mäkelän ukko, tuo vanha natju (kidas) on valveilla... Nyt varmaankin nuuskii ovatko pojat makaamassa, vai yökululla... Kas tuota kun nyt sihtailee vankkaa taloansa... Lysti olisi tietää, raaskineekohan tuo ukko oikein syödäkkään vatsaansa täyteen... Nyt, pois semmoiset ajatukset ja — asiaan.

"Hyvä huomenta naapuri, varhainpa olettekin jalkeella!"

"Häh! valkeahan on maa ja ilmakin tuntuu kylmältä (Ukko on näet huonokuuloinen). Mikäs sinut näin varhain ylös nostatti?

"Läksin vähän niinkuin pienelle asialle; tuota...

"Häh! Puhu kovemmin... En, näet, kuule, korvani ovat, lummessa viimeisistä tuulista asti... Käy tupaan, jos on mitä asiaa, eihän täällä kylmässä mikä voi seista."

"Tupaan tässä lähdenkin, eihän sinun kanssasi puhumisesta kuitenkaan mitään tule," sanoi Aapo ja astui tupaan, noikaten "hyvää huomenta" talon emännälle ja vuoteiltaan ylöskömpivälle talon väelle.

"No mikä Aapon nyt näin varhain liikkeelle herätti?" kysäsi emäntä luoden tutkivaisen katseen Aapoon päin.

"Onhan niitä välistä asioita... Ja eihän nyt enään mikä aikainen olekkaan, johan nyt..."

Tässä Aapo keskeytti puheensa, sillä hän aikoi sanoa: "johan tähän aikaan kaikki talonpojat ovatkin puhdetöitään tekemässä", — mutta muistikin että itsellään oli tavallisesti tapana maata "herroiksi."

... "Tuota minä läksin vähän niinkuin pienelle asialle... Missähän se teidän poika-Matti makaa, olisi vähän puheltavaa hänen kanssaan?"

"Aitoissahan ne pojat makaavat... Meneppäs Juho, veikkoasi herättämään valveille ja sano hänelle, että naapurin Aapo haluaa puhutella häntä," — saneli emäntä ja kääntyen Aapoon päin, lisäsi hän: "no tokihan toisianne näitte yöjuoksulla ollessanne — mitähän jäi vielä keskustelematta?"

"En ole enään monena yönä käynyt missään... Minun kanaseni on näet etäällä... Sitävarten tässä olenkin meinannut lähteä, tuota noin, kysymään tytön ja naittajien mieltä."

"Vai siellä asti jo Aapolla asiat ovat. Kuka se kultasesi on?"

"Perästä kuuluu... Tuoltahan on vaan pitäjän toiselta nurkalta."

"Niin vai, niin... Vaan tuossahan tulee Mattikin ja — aivan unisena."

"No terve Aapo, mitä kuuluu" — sanoi Matti. — "Kuulkaas! onko kukaan vienyt päällyshousuni tuvan naulasta... Tähän paikkaan juuri illalla panin ja nyt niitä ei enään ole."

"Kukahan niitä nyt on kosketellut, mihin lienet itse viskannut", — sanoi emäntä.

"Aika veitikka se tuo Matti onkin", — sanoi eräs sisarista hiljemmin — "isän kuullessa huutaa hän kovaa: mihin housuni lienee kadonneet, ett’ei isä luulisi... vaikka housut ovatkin kainalossaan."

"Ole häntä tarttumatta kaikkiin asioihin... Enhän näitä muistanutkaan... Vasta kun unisena nousin ylös."

"Häh!?" huudahti ukko.

"Naisillehan tässä puhun, kun eivät pane nappiloita housuihini —" virnaili Matti —

Tällä ajalla oli Aapo hartaasti imenyt hopeahelaisen piippunsa nappulaa, sekä samalla ajatteli: "mitenkä nyt vaan parhaiten vaatteet ja hevosen saisi lainaksi."

"Matti!" lausui Aapo, aivan kuiskaavalla äänellä, "käyhän tähän aivan vierelleni istumaan... Kas niin ... Etköhän lainaisi minulle verkavaatteitasi, olen tässä aikonut lähtöä kosimaan toiselta puolen pitäjää, erään rikkaan talon tyttöä... Tunnet kai Liekarin Liipon... Tuommoinen pitkä tytön hietukka... Eihän se nyt ole enään niitä nuorimpiakaan, taitaisipa jäädä vanhaksi piiaksi, mutta minä hänet korjaan — leivän luoksi."

"Sinä kosimaan Liekarin Liippoa! No sehän sopiikin sinulle parahiksi. — Eikö hän ole tuommoinen kumaravartaloinen, mustaverinen ja höippii noin ja näin..." Ja Matin ruumis kuvaeli Aapon morsiamen käyntiä... "Sekö se on?"

"... Vaikka olisikin, mutta älä hötöjäni pilkkaa, äläkä huuda noin kovaa, että isäsikin kuulee puheemme — annatko?"

"No saat, kun otat minut puhemieheksesi."

"Ottaisin kernaasti. Mutta Liipon kotokylässä on eräs liukaskielinen talonisäntä, minun tuttuni; hän lupasi käydä puhemieheksi ja Liipon kummina hän voipi asiassa paljonkin vaikuttaa."

"Se on eri asia. Vaatteet saat, mutta hevonen pyydä isältäni... taikka annas kun minä sinun puolestasi kysynkin." Kääntyen ukkoon päin huudahti hän kovalla äänellä: "Isä! lupaatteko naapurin Aapolle hevosta täksi päivää käytettäväksi... Hän on aikeissa mennä kosimaan."

"No kaikkeapa se Aapo meinaa... No pahuus vieköön... Minusta olisi parempi kun menisit nurmettunutta peltoasi tonkimaan... Käyt vielä ottamaan terva-ämpäriä kaulaasi... Ei meidän hevoset tälläkertaa jouda mihinkään tyhjäntoimitukseen, on niitä töitä itselläkin." Vastasi ukko äreästi.

"On minulla Naku mikä maata tonkii..."

"Häh!?" kysäsi ukko.

"Ei mitään... Tuossahan vaan Matin kanssa juttelin."

"Aapo! Tulehan perässäni aittaan" — vihkasi poika-Matti.

"No pitäähän tässä lähteä" — saneli Aapo; Otti lakkinsa ja pistäysi Matin perästä aittaan.

"Kas tässä on verkahousut. Ne ovat vanhaa muotia ja lahkeet hyvin lyhyet, vaan kun pitkävartiset yhdeksän nyöryiset saappaat vedetään jalkaasi ja lahkeet pistetään varsien sisään, niin on kaikki hyvin ... Tässä on liivi ja takki... Entäs 'maniska' ja 'raaku', tahdotkos ne... taikka mitä siinä on tahtomista, seiso vaan suorana ja katsele kun minä sinut puen... No niin, nyt ei puutu mitään... Piippu on itselläni... Helkkarissa koko pu'un kaunistus, punainen lankapaita rupesikin unohtumaan... Nythän olet komea kuin... Miksi ne siellä Pietarissa 'Aleksantroiskin satussa' kutsuivat sitä kukkoa jolla oli kauniit kiiltävät höyhenet?"

"Riikin kukoksihan ne taisi sitä kutsua."

"Sinä olet juuri niin hienossa pukimessa, kuin riikin kukko ..."

"Paha vaan, ett’ei pukuni ole oma, vaan käyskentelen vierailla vaatteilla."

"Ei se haittaa ollenkaan... Hattu päähän... Tahdotko tämän piiperi-, (majava) vai vaatteisen hatun?"

"Annahan vaikka tuo piiperi-hattu: — onhan se nyt vanhaa muotia, vaan kunhan minä vähänkin tapoja seuraan."

"Mutta hevonen!" huudahti Matti. — "Niin, niin hevonen!" — vastasi Aapo — "tuo ukon pahuus käski minut pellolle tonkimaan... Kun ei olisi itse nainut, sitte vielä kieltäsi muita... kuka tuolla kujasilla ajaa?... näinköhän on mustalais-Santu... sehän on... Paljonkohan lienee maksanut tuosta pattiruunasta .. — Onkos tiukuja kaulassa!... Kyllä ne nuo mieronkiertäjät ovat sentään rikkaita, kun noin ylpeässä asussa ajelevat."

"Aapo! Kaikki sinulle tähtipäivänä onnistuu. Vaikk'ei isäni antanut sinulle hevosta, niin antaa joku toinen." Näin sanoen juoksi Matti mustalaisen luoksi ja toivottaen hyvää päivää lausui hän makealla äänellä: "Santu! tule pois kärryiltäsi ja pane hevonen aitaan kiini — älä nyt toki sivutse aja... Pannaan hevoselle heiniä... Menkööt eukot lämmittelemään..."

"No, onpas tuossa poika, mikä ei mustalaistakaan halveksi, vaan suopi ainoastaan hyvää... Nouse Santu, nouse ja pane hevonen kiinni... kuuletkos Santu, laskeu jo alas", hoilatteli eräs akoista.

"Laskeun, laskeun, kunhan saan tässä hevosen pysätetyksi... tsjoo... tsjoo... tulkaa nyt alas joka sorkka ja juoskaa nyt lämmittelemään... Eva! mangu maaruu... Mutta et usko Matti veliseni, kun nyt sain hyvän hevosen; arvaa paljonko sain väliä kun vaihdoin siihen entiseen ruskeaan tammaan?"

"Ei häntä nyt osaa oikein sanoa, näin äkkiä, kuinka vanha tämä lienee?" — ja Matti tirkisteli vatsan alle, suuhun, kohotti häntää, kurkisteli harjan alle ja viimein mittasi ruumiillaan hevosen korkeutta...

"Viisi-vuotias se on, vasta on torahammas puhkeutunut."

"Vai ei vasta kuin viisi-vuotinen — eiköhän liene jo vanhempi ... Kuuleppas Aapo! sinä vanha herastuomarin pojan poika, arvaappas paljoko Sannulle on annettu väliä!"

Aapo, lautamiehen sukua ollen, koetti nyt aivojaan puserrella, saadakseen selville välihintaa. Vihdoinkin pitkän tuumailun perästä Aapo sanoi: "Ei häntä nyt osaa oikein varmuudella päättää, mutta viittätoista ruplaa enempää et ainakaan saanut."

"No juur niin, ilmankos olisit lautamiehen sukua" — saneli Santu — "mutta onhan tässäkin hevosta..."

"Paneppas hevonen kiinni" — saneli Aapo Sannulle — "minulla on vähän sinulle puhelemista... Etköhän täksi päiväksi antaisi hevostasi käytettäväkseni perin tärkeätä asiata varten, maksun edestä?" — Sitten Aapo jutteli mustalaiselle asiansa samoilla sanoilla kuin äsken Matille. Hetkisen juteltua sanoi Santu: "olkoon onneksi... Vai siihen tärkeään asiaan hevosta tarvitset, kuka sitä nyt hennonnee kieltää."

"Se on totta, Santu, että ken naima-asiassa ei auta miestä mäen päälle, niin älköön ijässään auttako sitä miestä... Sinä teit miehen tavalla... Minä lainaan kiessit... Tulkaa avuksi hevosta valjaisiin panemaan... Se on helkkarissa jos ei Aapo akkaa saa kun näin miehissä käydään saattamaan..." leperteli Matti yhtenään. Hymy huulilla katseli Aapo toveriensa puuhaamista. Välin hän pyyhki tomun hatustansa, milloin taas käänteli ruumistansa ja, kurkisteli mitenkä vaatteet "istuvat"; sormet taas aika ajoin asettelivat "maniskan" oikealle paikallensa, sillä "maniskan" takapuoli ei oikein tahtonut pysyä liivin alla... Se vaan kohousi... ei näet tahtonut tottumattoman niskassa pysyä.

"Hevonen valjaissa ja oikein linjaalikiessien edessä", huudahti Matti ja ajoi hevosen rappujen eteen.

"Pitänee jo häntä lähteä" — sanoi Aapo verkalleen — "no hyvästi nyt vähäksi aikaa — tänä iltana olen kotona." Näin sanoen hyppäsi Aapo kärryihin ja läksi ajamaan pitkin kujasia.

"Lykkyy ja onnia, lykkyy ja onnia!" huusivat Maili ja Santu.

"Kiitoksin!" vastasi Aapo.

"Kunhan vaan ei tuo rymäläinen ajaisi hevostani märäksi", sanoi Santu Matille.

* * * * *

Ajaessaan Aapo ajatteli: "kyllähän alussa onni oli suotuisa, mutta miten lopullakin käynee... Ajetaanpas kerran oikein sulhasiksi... pannaan käsi puuskaan kupeelle, noin... ja ruumis vinoon kiessin oikean puolista kolkkaa vasten... No ruuna... nyt ajetaan sulhasiksi. — Kylläpä pahuus vieköön minulla onkin vähän noin liikaa tavaraa päälläni... Vaikka lähtisin Ameriikkaan, niin ei kukaan tietäisi kaihotakkaan... Mitä joutavia taas ajattelenkaan..." Sitten taas hän ei ajatellut mitään... Ajoihan vaan sulhasiksi. Mitä lienee kotvan taaskin ajatellut mutta viimein aatokseen vieri kaikenlaisia maailman asioita: "että kyllä noilla rikkailla on hyvä elää, ei huolta ollenkaan — syövät ja juovat vaan... Entäs vallassääty — nauttii vaan suuria palkkoja, juovat hienoja renskoja ja muita viinejä, syövät herkkuja ja vaatettavat itsensä purppuralla ja kalleilla vaatteilla... Talonpojan ja mökkiläisen elämä on aivan toista, eläminen niukanlaista, välistä ei ruokaakaan pöydällä, ei vaatteita kunnollisia ja juomana — Luojan puhdasta vettä... Hm... Niin, tasan ei ole jaettu onnen lahjat... Mutta mikä hiisi se saattanee tuommoiset pienet herrat ylpeiksi... nuo vallesmannit ja komisaariukset ja muut... Olisipa lysti tietää tokko ajattelevat Luojaa olevan ensinkään... Mutta kyllä se niin on, että on olemassa kaikkein Herra... Kyllähän täällä eletään ja rehmitään eritavoilla, mutta kun kerran pannaan nokka ylöspäin, niin silloin rehmimiset ovat lopussa... Niin, se on tässä matoisessa maailmassa... Kaikki käy ylösalasin... Kah! tuoltapa näkyy jo kaupunkikin — — — Täytyy käydä Rihmasen puodissa ostamassa kultasormus, naula pompommia tahi karamellia... Niin ja pitäähän se ostaa vielä pullo viinaa tuomisiksi puhemiehelle."

Selkä suorana, kovasti ajaen kääntyy Aapo suurelta kadulta poikkikadulle ja häviää kauppias Rihmasen katuportista pihalle.

Pihalle päästyään Aapo sitoo hevosen kiinni saraimen seinässä olevaan renkaasen, ottaa harjan länkien alta ja viskaa heiniä hevosen eteen... Puhdistaa vaatteensa heinistä, asettaa hatun kallelleen päällänsä ja parantelee "maniskan" ja "raakun" asemaa.

"Annas käyn puotiin ostoksiani ostelemaan, kerkiäähän sen viina-pullon sivumennessäkin ostaa... Vaikka häntä näin tuttuun puotiin menee piharappuloita myöten, eihän tuosta pahaksi pantane... Kyllä tämä kartano sentään maksaakin, kun kaikki ovetkin ovat lakeeratut ... Hyvää päivää!"

"Päivää, päivää. Mitäs Aapolle kuuluu?" sanoo isäntä ystävällisesti.

"Mitäs isännälle pitää panna: kahvia, sokuria, rinkilöitä, räänikoita, vai tupakkia... Vai tuomisia lapsille... Vai mitä?" uteli puotipoika Aapon korvanjuurella.

"No eihän tässä nyt mitään erinomaisia kuulu, läksin vaan täällä puodissa pistäytymään ja pieniä ostoksia ostamaan (puotipojalle)... Eihän tässä nyt ole kiirettä... kerkiäähän .. —"

"Juho! annappas Aapolle sikari ja tulta." Sanoi isäntä puotilaiselle.

Ilomielin otti Aapo vastaan tarjotun sikaarin... koetteli näppilöillään mitä lajia tupakkaa se sisälsi... Kasteli sitten huulillaan, purasi terävämmän pään poikki ja asetti mukavasti huulilleen ja otti puotilaisen antamasta tulitikusta tulen. Hetkisen aikaa Aapo istuskeli ääneti ja katseli vaan toisten ostoksia, mutta sitten rupesi hän kummeksimaan "miten kohteliaita täällä kaupungissa ollaan... Mistäs se nyt tuo äsken tullut puotilainen tiesi minua isännäksi nimittää... Kysyttiin kuulumiset, annettiin tupakkaa .. (isännälle) Mutta kyllä näillä tupakoilla onkin toinen maku kuin meidän lääväntakaisilla... On totta vieköön..."

"Se on tietty se... Nämä onkin niitä Borgström'in pruuna priima sigarreja... oikein Helsingistä asti tuotuja... Katso Juho älä kaada riiskryynejä maahan... Niin, kyllähän niitä polttelee" kehui isäntä.

"Vai Polströmin ruuna riima sikaaria nämä on" — saneli Aapo, katsellen omituisesti mielissään sikaariaan — noita tavallisia niin kutsuttuja "lautamiehen sikaaria".

"Mitäs isännälle pitää?" kysäsi puotilainen uudestaan.

"Tottahan tässä jotakin ostaa pitää" — tuumaili Aapo ja kysyy hyvin hiljalleen puotilaiselta: "onkos teillä sormuksia?"

"On meillä kultasia, hopeisia ja tumpaakkisia... On semmoisiakin missä on priljantti-kivetkin kannoissa... on meillä kaikenlaisia..." laverteli tuo liukaskielinen puotilainen.

Pitkän ajan kuluttua oli Aapo ostanut ostoksensa, mitkä tuossa tiskillä sievissä paperipusseissa vierettäin olivat. Siinä oli viidenkymmenen kopeekan maksava "tumpaakkinen" sormus, puoli naulaa "pompommia" ja "karamellia", puntti papirossia y.m. sulhaismiehelle kuuluvaa tavaraa.

"Kuulkaahan isäntä! Mitäs nämä tavarat nyt yhteensä maksavat?" kysäsi Aapo imeskellen vielä melkein loppuun palanutta sikaarin päätä.

"Maltahan — kyllä selvä tehdään... yhteensä maksavat nämä... nämä ... trump... trump (isäntä laskeissaan toisen käden sormilla naputti tiskin laitaan ja oikean käden sormilla trumputti huuliaan vasten) — — — viisi markkaa.

"Näinköhän hyvä isäntä sopisi panna kirjaan muistiin siksi aikaa, kun tulen maksamaan... Kyllä minulla nytkin olisi rahaa, mutta näin nyt niinkuin sulhaismiehellä pitäisi rahoja olla vähän enemmän käsillä... Ymmärrättehän!"

"Jaa, jaa... No miksi ei... Kyllähän sitä rahaakin olisi aina tarvis... Vaan sama se... Näin isäntämiehillehän sitä pitää uskoa... Kirjoita Juho päiväkirjaan... taikka anna kirja tänne, minä itse kirjoitan."

"Se on vasta hyvä isäntä..." lausui Aapo.

"No tässähän se vasta on paras isäntä koko näillä tienoin... Tulkoon vaikka kuka ja mistä, kaikille sitä vaan tavaraa annetaan, eikä kysytä enempää rahalla vai rullatta sitä ostetaan... Tässähän se on vasta, isäntä!" Kiitteli eräs ostajista.

Kun Aapo oli tavaransa pistänyt osaksi taskuihinsa osaksi sisälle, sekä hyvästit oli jättänyt, huudahti isäntä vielä: "Asipo! muistathan häätarpeesikin meillä ostaa!"

"Kyllä, kyllä! — Hyvästi nyt vaan!"

Hevosensa luokse päästyä päästeli Aapo verkalleen ohjat renkaasta irti ja sitoi selustin renkaasen kiinni... kiinnitti selustin hihnat... asetti mäkivyöt paikalleen, joiden tehtyä virkahti: "sulhasmiehellä pitää olla tiukat valjaat... Se on niin ilkeä kun valjaat höllöttää... tsjoo... kun häntä nyt pääsis kärrille (piharengille)... No jäämme terveiksi!... Ruuna, juokseppas nyt vielä vähän matkaa... Kohta olemme perillä... Mutta helkkarin kohteliaita, vaan ollaankin täällä kaupungissa... Jos Mäkelän ukolle juttelisin, niin ei hän uskoisi... Mitäs sikaaria ne taas antoivatkaan minulle... ruuna!... En muista, olkoot mitä olkoot, mutta hyviä vaan oli... Otetaanpas papirossipuntti esille... Kylläpä on korea paperi päällä... Mitäs tässä seisoo räntättynä: 25...s...ty...ek...tykki se on... Pe... tit... Petit Canon... Raivola... Maistetaanpas... Hyviä on... Naa... naa... ruuna!... Kas! Mihin!" — Ja Aapo kopeloi kädellään poveaan, taskuaan — "Kas peijakas! Viinapullo unohtuikin ostamatta... Mitä nyt vien puhemiehelleni tuomisiksi... Enkä kehtaisi takaisin kääntyä, kun jo pari virstaa on kaupungista tultu... Eihän sille mitä... Täytyy muuten hyvitellä..."

Tuota Aapo nyt rupesi tuumimaan: "mitenkä näiden asioiden kanssa oikein käynee, kun nainen tuli hänelle ensimmäiseksi vastaan Mäkelän pihalta lähtiessä... Mikä häntä tuota Ruotu-Mariakinn siihen aikaan piti liikkeellä... Mutta jospa noiden vanhojen uskoissa ei olekaan mitään perää... eikä niissä olekaan... Kuka tuolla astunee... miespuolelta näyttää... Onkohan... no sepähän onkin — puhemieheni: Sipro Sukkela... terveeksi!"

"Terve, terve! Mihin matka, vai... vai kierroksiin panemaan?"

"Sinnepäin tässä olen aikeissa... Ensin aioin käydä luonasi sinua puhemieheksi rukoilemassa, mutta onneksi tulitkin vastaan... Mutta älä, veli hyvä, pane pahaksi... Rihmasen puodista lähteissäni oli vielä mielessä, että pitäisi sille puhemiehelleni ostaa tuomisiksi — jotakin karkeampaa, vaikka kumina-viinaa, vaan siihen paikkaan se unehtuikin... Jos suvaitset, niin ota hevonen... se ja käy hakemassa, minä sillä aikaa tässä odotan sinua... Asiaa vaan ei saa kesken jättää."

"Älä häntä nyt ole noin hädissäsi tuon viinapullon suhteen, kunhan asia toimitetaan loppuun, kerkiäthän sittenkin juotot panna; enkä minä juomista enää paljon välitäkään, olen aikonut käydä raittiusseuraan... Ei se olisi hullumpaa, ei se olisi hullumpaa... Minä nousenkin kärryihin ... Anna mennä!"

"Sinä raittiusseuraan! — Ole häntä nyt jo lörpöttelemättä... Voipihan tää ihminen olla raitis, ilman seuraan käynnittäkin... Mutta raittiusseura ei kuulu tähän... Mitäs olet tuumannut asiastani?... Na.. naa ruuna!"

"Että se käypi päinsä, siitä olen varma... Vanhan tytön! Naittasivathan sen huonommillekin kuin sinunlaiselle miehelle ... Tullessani Liisa, tuo ristilapseni, olikin muun perheen kanssa perunoita kaivamassa."

"Sehän sopiikin mainiosti. Ensin menemme pellolle puhuttelemaan Liisaa ja sitten vasta menemme äidiltä ja veljiltä lupaa kysymään."

"Onkos sinulla tarvittavat tavarat ostetut, niinkuin sormus, kaulahuivi ja makeisia?"

"Kaikki on varustettu... Mutta tokkohan saan myöntävää vastausta, kun saavat tiedon köyhyydestäni?

"Siitä minä pidän huolen ett’eivät varallisuudestasi saa mitään tietoa."

"Tuossa näkyy jo kylä ja tuolla etempänä Liekari... Oikein sydänpohjukka tanssii ja pampattaa...

"Mikä siinä lieneekin oikein... Aivan hyvästi muistan, kun minäkin menin Riittaani kosimaan, niin se tuntui niin oudolta ja kummalliselta... ja sydänala, se lekkui ja keikkui kuin mikähän ikään."

"Tpruu... tpruu... Nyt siis olemme perillä... Panenkohan tuohon aitaan kiinni?"

"Hypätään sukkelasti kärryiltä alas... Sulhasmiehien näet täytyy näyttää vähän rivakammilta liikkeissään."

"No, puhemies! Lähdetään tuonne pellolle keskustelemaan."

"Mennään vaan... Taikka annas kun minä kutsun ristityttäreni tänne aitauksen luokse... Ristityttäreni, Liisa lapseni!... Tulehan tänne, minulla olisi hiukan puhumista sinulle!"

Liisaksi puhuteltu pitkävartaloinen nainen kohousi toisten viereltä peruna-vaoltansa ja harvalleen asteli Aapon ja puhemiehen luokse. Aitauksen toiselle puolelle päästyään kysäsi hän: "No mitä se kummillani on asiaa?... Hyvää päivää!"

"Terve, terve!"

"Eihän tässä, ristilapseni, juuri ole mitään erinomaisempia, muuta kuin sinun parastasi katsoessani satuin saamaan... sopivan elämän turvan sinulle, vaeltaessasi tämän matosen maailman läpi... Aina on mielessäni ollut se kallis lupaus... kummilupaus, minkä tein sinun ollessasi — tuommoisena parin vaaksan suuruisena mukulana... Miksi ei se pahoittasi kummin mieltä, kun kylässä sanotaan: 'no eipä tuolle sinunkaan ristityttärellesi sulhasia kuulu'... Käypihän tuo jo rinnallekin pahasti... Mutta nyt tuosta pulasta päästäkseni toimitin sinulle sulhasen... Tunnetko?... Vai et!... No sepä kumma!... Tätä kutsutaan Autiolan Aapeliksi eli oikeammin Aapo Sipreetin poika Autiolaksi, Järvenpään kylästä — vauras eläjä..."

"Käykää vieraat nyt tupaan... Käykää nyt... Eihän tässä vilussa kuka nyt käy olemaan", kehoitteli Liisa iloisena.

"Eihän tässä sentään mikä vilu... Vaan kun käsketään, niin käydään Aapo vaan pois tupaan... Asiat ovat hyvällä alulla!"

Ennenkuin sulhaset sisään saapuivat, oli jo Liisa kerennyt kuiskata äitinsä korvaan: "sulhasia tulee... Katsokaa onko silmäni liassa... Onko luvukseni... Entäs kaulahuivini... Panenko sen ruuturaitaisen vai sinikirjaisen hameen päälleni... Keittäkää hyvä äiti kahvi ehk'edes valmiiksi... Joutuin joutuin..."

"Hyvää päivää kuomaseni!" toivotti puhemies Liisan äidille. — "Meiltä on elävä kateissa... Läksimme etsimään kadonnutta ..."

"Vai niin, vai niin — — — Olkaat hyvät ja käykää istumaan... Liisa lapseni! tulehan vieraille näkyviin... Kylmä ilma... No kun nuo meidän ovat hakanneet märkiä halkoja, ettei tulikaan ota syttyäkseen..."

"Mitäs vieraille muuta kuuluu?" kysäsi Liisa, joka äsken kamaristaan pirttiin astui juhlapukimessaan, punaraitaisessa hameessa, silkkihuivi päässä, "raaku" röijyssä sekä "mansetit" kalvosimissa.

"Mitäpä tässä muuta kuuluisi... Kutsukaapas Ylli-veikkosikin tähän, jotta saisimme asian toimittaa koko perheen kuullen... Vai mitä Aapo?" kysäsi puhemies.

"Parasta taitaa olla!" vastasi Aapo harvaan, istuen selkä suorana ja imien ahkerasti savuja hopeahelaisesta ruplan ja polttinan maksavasta piipustaan.

"Ylli-veikon" tupaan tultua alotti puhemies Sukkelan Sipro keskustelun:

"No rakkaat ystävät! mitäs sanotte asiaan... Niinkuin jo Liisalle ilmoitin olemme me morsiamen kysyjiä... Ja tässä on sulhanen varakas talon — isäntä, toiseltapuolen pitäjää... Ette taida kukaan tuntea... No sepä on vaan kumma ettei näin varakasta — isäntää, jolla on läävässään kymmenen lypsävää lehmä-mullikkaa ja..."

"Jo nyt pistää pahuus valeeksi... Vaan omaksi synnikseenhän tuo tehnee... Sipro! ei liiaksi, ei liiaksi, mikä vaan tavallista on... Mitä sinä siitä hiehon rapukasta lu'it, eihän siitä mihin ole," — oikasi Aapo puhemiehensä kehumista.

"No elähän sinä tartu puheesen. Tunnenhan talosi juurtajaksain ... Kolme komeaa hevosta ja..."

"Ei liiaksi Sipro! — ei liiaksi; mikä vaan kohtuullista... Varsahan se kolmas..."

"Toistakymmentä lammasta, viisi sikaa... niistä on yksi karju, yksi emakko ja muut örttejä... Kolme kanaa...!"

"Sipro! Ei liiaksi, ei liiaksi, parahiksi vaan..." Näinköhän tuo panee kissamirrinkin luetteloon... Annahan painan jalallani pohkeesensa... "Älä häntä enään valehtele!" kuiskasi Aapo hiljaa puhemiehensä korvaan.

"Ime piippuasi!" ärjäsi puhemies äkäisesti Aapolle... "Mitäs tuumaatte talosta... Eikö ole talossa talon tarpeet... Ja ristityttäreni pääsee vielä emännäksi taloon... Päättäkääs nyt asiasta, minä olen sanonut sanottavani."

"Minä en virka mitään... Mitä vaan Liisa lapseni itse sanot... Tyydytkö menemään vai...?

"Äiti! Kyllä minä lähden... mitäs veikko sanoo?"

"Minun puolestani saat myöskin tehdä, kuten parhaaksi näet."

"Siis ei muuta kuin sormus esille Aapo! Ja — kaulahuivi päähän... Sitten harjakkaita — juomaan!" — lausui puhemies tyytyväisenä hykertäen käsiään. Samalla astuu joku vieras sisään.

"Hyvää päivää taloon!"

"Päivää, päivää! — Mitä kauppiaalle kuuluu?... Onko lehmäkaupat onnistuneet?" — kysäsi Liisan veli äsken tulleelta lehmäkauppiaalta.

"Tule pois Ostolainen harjakaisille!" kehoitti puhemies.

"Mille harjakaisille?"

"Sulhasia sitä ollaan... Kaupat on päätetty ja...

"Aapoko se sulhanen on... no onneksi olkoon — — — Liisalle myöskin lykkyy ja onnea!"

"Ostolainen, tulehan tänne kamariin, minulla on sinulle puhumista muutama sana?" lausui morsiamen veli.

Kamariin päästyään kysäsee talon isäntä Ostolaiselta: "tunnetko tuota sulhasta?"

"Miksi en minä häntä nyt tuntisi — naapurikylän miestä...?"

"Lieneeköhän niin varakas, kuin Sukkelan Sipro kehuu?"

"Varakas — — — Köyhä kuin rotta... lieneekö ainoatakaan elävää... jos porsas ja kissa lienee muuta ei mitään... Vai varakkaaksi itsiään kehuvat... Aika hunsvotit... Johan minä kummeksin, jotta tälle Aapollekohan ne nyt noin tietämättä tyttärensä lupaavat."