Part 3

No niin — Tämmöisen kiirastulen käytyäni opin pitämään ennakkoluulojani kurissa; enkä enään välittänyt, toisien ajatuksista mitään — — — seurasin vaan vatsani vaatimuksia. Ilman kehumatta voin sanoa, että nyt olin jotakuinkin oppinut kaikki tavat, "saankoluvat" ja "vaivaamiset." Helpostihan huomasin Karpalon vian — — — Sitävastoin kun hänen olisi pitänyt, käydä, pöydän ympäri ja tarjota jokaiselle erikseen lipiäkalaa, mätkäsi hän astian kaloneen pöydälle. Hän ajatteli varmaan... että saavathan ne hyvät herrat pöydältäkin. Mutta herrat eivät saaneetkaan, taikka eivät tahtoneet saada... Ja Karpalo-parka ei huomannut niitä lukuisia katseita mitkä häneen tähdättiin — — — Tietäähän sen nyt jokainen, millaisia silmäyksiä silloin annetaan kun ollaan vähän noin niinkuin pöpperö-tuulella. — Karpalon mentyä olivat herrat hiljaa... tuota vienoa runollista hiljaisuutta häiritsi joskus maisteri Pöhnäsen ryvähdys ja maisteri Pilasen sormien napsutus. — Herrat kaipauksella muistelivat niitä hetkiä jolloin Mansikalle silmää iskettiin... noin vaan tavan ja kohteliaisuuden vuoksi, tottumuksesta, jolloin joku hymyillen kysäsi: "no onkos puuhaa ollut", johon Mansikka taas hiljaisesti vastasi: "no jotakuinkin" ja sitten hymyili niin kauniisti ... Mutta kun kerran eräs herroista mitä viattomimmalla äänellä kysäsi: "mistäs te näin sievää kangasta ostitte?" ja samalla hyppysillään koetteli kuinka hienoa Mansikan kangas oli... silloinpa ei tyttö hymyilytkään, vaan vastasi kuivasti: "puodista"... Sillä johan tuommoinen kysymys taisi Mansikan mielestä olla liikaa ... ja sitten vielä käydä koettelemaan... vaikkapa vaan palvelustytön vaatteita ruokapöydän ääressä... liikaahan tuo oli jo.

Niin minkäs sille nyt teki, kun Mansikka ei ollut tarjoomassa. Karpalo tuli sisään... Toi uutta ruokalajia pöydälle ja aikoi viedä entisen pois, mutta oli samalla kummastuneen näköinen siitä, kun ruoka oli koskematta. Tytön kummastus tuli sitä suuremmaksi kanslisti Keikkasen äkäisistä sanoista: "antakaa kala-astian olla paikoillaan, näettehän silmillänne ett’emme sitä vielä ole maistaneetkaan." Punastuneena riensi Karpalo keittiöön.

Vihdoin maisteri Vakanen... hän istui vastapäätä minua... otti kalalautasen käteensä ja hyvin vakaisella ja anteiksi antavaisella, äänellä lausui: "syötäväksihän ruoka on tuotu", johon Tavarow myönsi: "niin, niin syötäväksihän se on tuotu."

Postiherra Dumbum oli syönyt, söi ja aikoi vieläkin syödä. — Hän ei ymmärtänyt minkätähden toverit vaivasivat vatsaa syömättömyydellään... No hän nyt olikin noita vanhan ajan miehiä — — — Vaikka syömistaidossa vanhan ajan miehet olivat nykyaikaisia paljoa yksinkertaisemmat vaatimuksissaan...

No tuota juuri tuumaili Dumbum, kurkistaessaan toisia "rillien" ylitse, jotta pitäneekö heitä käydä oikein lusikalla syöttämään — — — varmaankin kun noin syömättä miettiväisinä vaan istuvat. — Maisteri Pöhnänen ryvähteli ja lampsahutti leukapieliään... Otti kultasankaiset silmälasit nenältään... Pyyhkeli niitä ja katseli pöydälle hyvin nolon näköisenä.

Vai niin, herra Pöhnänen on myöskin vähän niinkuin pikastunut!

Maisteri Pilanen keinui tuolilla. Vihdoin puhkesi hän puhumaan: "mutta mihin hiiteen on Mansikka mennyt?" Mutta kaikeksi harmiksi ei kukaan tuohon voinut mitään vastata.

Entäs konttoristi Keikkanen! — — — no hän oli nyt yhtä happamen näköinen kuin toverinsakin.

Konttoristi Stoltz kääntyi Noloseen ja Keikkaseen päin... ja rupesi puhelemaan... puhelemaan... Niin hiisi vieköön, kyllähän näin että siinä nyt hartaasti puheltiin, mutta en ymmärtänyt vähääkään heidän syvämietteisistä ja julkilausutuista sanoistaan... Jaa... niin, harmittaahan minua hiukan kun en voi heidän keskustelustaan mitään virkkaa... Mistä syystä... olenko kuuro... Se on toista kun jutellaan tuota Suomen kieltä, vaikkapa vaan vierasta kieltä... silloin ymmärrän... Mutta kun tuota kotimaista kulttuuri eli venskan kieltä rengutetaan, silloin panon korvani umpeen... särkeytyyhän silloin tärykalvotkin ja...

Ja silloin kääntyi katseeni näyttelijöihin, seuramme ainokaisiin taiteen harrastajiin — Ruotsin kielisiin taiteen edustajoihin: Tuhlaseen ja Kurttisööriin.

Jopa nyt jotakin. Tuossapa Tuhlanen nolona istuu ja katselee suruissaan eteensä. Onpahan syytäkin... "mitenkä... solo... operassa ... fiss-dur’issa."

Näistä katkonaisista ja hiljaan lausutuista sanoista tulin siiheen päätökseen, että Tuhlasella on jossakin operassa solo-osa, mutta nyt varmaankin äänirakot eivät ole oikein kunnossaan... ja mitä johtaja sitten sanoo.

"Olispa ollut hyvä, kun edes markankaan verran eilen päivällisen aikaan olisi taskussa... vaikka johonkin soppeen piiloutunut, ett’ei olisi tarvinnut varkain ajurin reestä hypätä... eipähän ollut piiloutunut penniäkään... kaikki jäivät seurahuoneelle... Kyllähän ripsakasti olin hyppäävinäni... Mutta tuo ajurin pahuus tempasi päästäni aivan uuden karvalakkini, minkä viime viikolla kymmenestä markasta Weckseliltä ostin... Olipa pahuuksella näppärät näpit... Semmoinen hyvä lakki... Häh!" (Se oli vastaus Kurttisöörille, joka pukkasi Tuhlasta kylkeen ja sitten vilkutti silmiään, muikisteli suutaan ja kuiskutti korvaan)... "köp, köp två flaskor öl," kuulin Tuhlasen hiljaan vastaavan. — Sitten taas vaipui hän ajatuksiin...

"Kaikki olisi käynyt hyvin .. Mutta kun hatutta päin juoksin yli pihan ja olin juuri astumaisillani ylimmäiselle portaalle... Silloin pääni vaipui, ruumiini taipui ja jalatkaan eivät pysyneet paikoillaan, ne vääntyivät ja nuljuivat kun hyvätkin linjaalit... Sitten olin noin... niinkuin humalaiset tavallisesti tekevät kaatuessaan töppöset taivasta kohti — — — Mikä tuuli lienee samaan aikaan lennättänyt erään akan (piharengin Karoliinaa hän näet tarkoitti) luokseni töllistelemään... Kun olisi tölläilemisellä jättänyt — ei, vaan tuo mokoma rupesi suun täydeltä huutamaan: 'ihan samalla tavalla nuo herrat humaltuvat kun talonpojatkin ja rantakasakit... Ihan samalla tavalla... Vaikka toinen juopi viiniä ja koljaattia ja toinen raakaa paloviinaa... Mutta onhan ne herrat sentään herrat' — — — Sittenkös ihmisiä minun ympärilläni kuhisi... Kyllähän miestä vähän silloin hävetti... Niin mutta minkäs sille tekee, kun ei ole tahdonvoimaa... Ja mitä luonto on valmistanut, kiitollisuudella ihmiset nautitkaan."

Tuolla, tavoin ajatteli näyttelijä Tuhlanen... Että olisi se ollut hyvä, kun markan verran eilen taskun pohjaan olisi piiloutunut... Mikä lienee akan tolvanan haukkumaan tuonut... Ihmisen nautinnoksihan luonnon talous on valmistettu... Ja sitten taas muisteli ajurin näppäryyttä ja kaatumistaan...

Totta tosiaan hauskuutti minuakin eilen Tuhlasen draaman harjoittaminen käytävällä... mutta kun oikein ajattelen, niin ei se mitään lystiä...

"Jag går fråga min skuld" lausui kanslisti Keikkanen jotenkin ääneensä... Nousi istualleen ja meni ovelle, missä hän huudahti: "saisinko luvan puhutella matammia."

"Juu — — — juu", kuului matammin ääni kyökistä ja pian näkyi hänen lihava vartalonsa kokonaisuudessaan. "No mitä herra Keikkanen tykkää puhua — — — Suokaa anteeksi... minulla on niin paljo plakkia vaatteissani... Mutta ymmärrättehän semmoisessa huushollissa kun — — —"

"Ei se mitään... jahah... minä tuota tahdoin sanoa... Jos matammi olisi hyvä ja ilmoittaisi kuinka paljon olen velkaa... Minä suoritan heti."

"Kuinka paljon velkaa — — — ajatelkaahan kuitenkin... Mitä minun tulee herra Keikkasesta uskoa... Te ehkä pidätte ruokamaksua julmasti tyyriinä... Mistä luulette huokeammalla saavanne... Ja kuulkaahan (tässä kohti matammi jauhoisilla sormillaan painoi aimo räänikän Keikkasen takkiin ett’ei muuta stanislaikkaa tarvittu) kun vastikään herra Rytkelin praattasi että Savanderska ottaa..."

"Matammi hyvin tietää, ettei minun ole tekemistä Rytkelinin eikä Savanderskan kanssa ainoastaan minä tuota... tahtoisin saada selville, kuinka paljon olen velkaa."

"Juu, juu kyllä siihenkin tullaan, mutta minä tykkäisin... saada selville, mistä turski käytöksenne on näin äkkiä saanut alkunsa... Onko soppa ollut huono... vai puljonki... vai bullat... vai kala... Sanokaa nyt suoraan, onko minun keittotaitoani vastaan mitään sanomista...?

"No ei juuri... mutta passaus... passaus, siitä minä en pidä."

"Jaha, vai passauksesta ette tykkää... No se onkin eri asia... Johan minä ajattelin että joko minun keittotaitoni on huononemaan... Sillä kun minä olin kuukkerskana sillä entisellä kuvernöörillä, niin minusta julmasti tykättiin... Soo — — — vai passaus ei ole herra Keikkasen mieleen... Oikein sydäntäni helpoittaa kun kuulin että minun taitoni... Katri, Katri... johan kahvi kiehuu yli reunojen... huolimaton... Etkä muista mitenkä tarkkaan minä sinua neuvoin herroja passaamaan, ethän nyt ole enään suntion herrasväkeä passaamassa, vaan nuoria viinejä kaupungin herroja... Herra Keikkanen... toisten ei ole passaamisessa mitään sanomista ja nyt menen itse Katria oikein säntilleen neuvomaan... Olkaa hyvät ja istukaa jälkiruokaa syömään.

"Ei nyt tällä erällä... Mutta koska te lupaatte ett’ei vast’edes passauksessa hämminkiä synny, niin olen edelleen ruokavieraanne, vaan tällä erällä menen toimeeni — — — hyvästi!

"Ajöö, ajöö, herra Keikkanen", huudahti matammi. Mutta herra Keikkasta seurasi konttoristit Stoltz ja Nolonen sekä se kanslisti jolla oli 'rillit', sutiparta ja mustat viikset. Toiset jälkeen jääneet herrat, joiden joukkoon minäkin kuuluin, söimme kylläiseksi.

"Usein olen ajatellut perästäpäin: että minkätähden ne herrat, sinäpäivänä eivät syöneet... Varmaankin ei ollut nälkä, sillä... No minä en virka mitään... Ajatelkoon kukin lukioista oman pääkoppansa mukaan syyn herrojen syömättömyyteen...

"Sen vaan minä sanon vaikka kelle että sinä päivänä, kun Karpalo oli tarjoomassa ensikertaa, herrojen 'vatsarustingit' saivat naukua."

KUVAUS LAATOKAN RANTAMAALTA.

Kun seisomme ihanan, keväisen aamuauringon noustessa Laatokan rannalla, niin avautuu eteemme toista rantaa näkymätön, sinertävä ja peilikirkas veden pinta. Ei ainoastaan tuo järven suuri laajuus, vaan sen lumoava, monivärinen valon loiste — minkä kullan kimaltelevat auringon säteet vaikuttavat taittuessaan veden kalvoa, vastaan — ovat omiansa katselijan sydämmessä saattamaan ihania tunteita. Katselija ei ainoastaan huomaa kauneuden tunteita tyydytetyksi, vaan hän kohottaa myös halunsa taivaan sinipilvyeihin, nähdäksensä sitä ylenluonnollista olentoa, joka on luonnon niin ihmeen ihanana asettanut ihmislapsen näkymölle. Voiko kukaan kuolevainen sanoilla kertoella ja pensselillä kuvaella tätä luonnon kaunista taulua; voiko kukaan noiden värien heijastus-loisteita verrata johonkin elolliseen esineesen? — täytyy vastata kieltävästi. Ei ainoastaan elämän haaveksiva ja suuria toimintoja, seikkailuksia sekä kunniata etsivä ihmislapsi ihastu tämänlaatuisesta luonnon näyttämöstä, vaan tuo yksinkertainen kalastajakin, — joka kaiken yön on toimiskellut veden pauhinassa ja väsyneenä päivän ponnistuksista soudellen hiljakseen kotorantaansa kohti, — ehdottomasti hellittää airot käsistään, pysähdyttää venheensä kulun ja kääntää kasvonsa itäänpäin, jossa näkee punapurppura-kehän humisevan lehtimetsän välitse verkalleen majesteetillisesti kohoavan pitkin taivaan rannetta, siksi, kunnes on päässyt täyteen loistoonsa, jolloin ylenluonnollinen kirkkaus häikäisee hänen väsyneitä näköaistimiansa.

Kalastaja vaipuu ajatuksien valtaan. Mitä hän ajattelee ei tiedä kukaan — kenties itsekään — vaan hänen aatemaailmansa virkoo kuitenkin, se ei viivähdy tänne maanpäälle, vaan sielunsa liitelee yläilmoja kohti, jolloin hän pannen kätensä ristiin rinnallensa lausuu itseksensä juhlallisen aamurukouksen, kiittäen Luojaansa — todellista luonnon Herraa. — Tätä luonnon kuvataulua ja sen sydämmessä matkaan saattamaa tunnetta näkevät ja tuntevat kalastaja-kansalaiset Jokaikinen aamu selkeällä kevät- ja kesäilmoilla. Heidän suustansa ei kuulla noita liiallisia ihmettelyjen huudahtuksia, sekä niitä ihanteellisesti sommiteltuja vertauksia ja arvosteluja, joiden kautta taiteilijat ja runoilijat niin osaavasti havaintonsa ilmi julkaisevat. — Kalastajan ihmettelyt, arvostelut ja vertaukset supistuvat — kiitolliseen silmäykseen ja rukoilevaan katseesen taivoa kohden. Näin yksinkertainen, mutta ylevä havainto on omansa matkaansaattamaan kalastaja-kansalaisen sydämessä kysymyksen: "Mitä oisi maan päällä rakkaampaa, kuin tuo lumoava tuhatjärvien maa!"

Myrskyisellä ilmalla ovat kalastajan, niin suloiset kuin suruisetkin tunteet upotetut vaahtoavien aaltojen pauhinaan. Hän rohkeasti hymyilevällä, ehkä hiukan valjulla katsannolla huomaa lukemattomia laineita vyöryvän purttansa kohti, mutta ne ei saata hänen sydäntänsä hetkeksikään vavahtamaan.

Mainitun suuren järven länsirannikolla lähellä erään pienoisen lahdelman lakeaa hiedikkosärkkää sijaitsee Lohilahden kylä kymmenkunta taloineen. — Talot, vaikka pienoiset, ovat kuitenkin ulkopuolelta katsoen rakennetut sorean ja siistin näköisiksi. Asuinrakennukset ovat järjestetty kahden puolen kylän katua, joten tuo kalastajakylä saa omituisen pikkukaupungin näön. — Uljaampana muita taloja seisoo erään vanhan kalastajan Antti Ahvenaisen asuinhuoneus keskellä kyläryhmää. Pitkin hietikkosärkäiden yläpuolelle on rakennettu verkkosaunoja, joiden seinille sekä saunojen ulkopuolella olevien haarapuiden päällä riippuu monenlaisia verkkoja ja nuottia. Rannalla sijaitsee toistakymmentä sekä suurempia, että pienempiä veneitä.

Niinien ranta-asukkaiden tärkeimpänä elinkeinona on kalastus. He tosin saavat kokea merellä ankaroita tuulenpuuskia ja rajuilmoja ja niiden matkaansaattamia vaaroja ja seikkailuksia, vieläpä kuolon kohtauksiakin, mutta eivät he kuitenkaan niistä väliä pidä vaan aina rohkeammin antautuvat vaaranalaisiksi. Heidän ruumiinrakennuksensa onkin karaistu monilla koetuksilla, sekä sydämissänsä asuu harvinainen rauha ja luottamus korkeampaan olentoon. — Heistä on yhtä hupaista keinuella niin sylien korkuisiksi kohoavien aaltoharjanteiden välissä, kuin kauniilla säällä katsella pilvettömällä, kupukatolla, loistavaa aurinkoa ja hiljaisesti kohoavaa veden sinikirkasta kalvoa. Mutta iloisuus nousee silminnähtävästi korkeimmilleen kun miehissä yön-aikaan kokoonnutaan santaisille rannikkoäyräille nuotion ääreen levähtämään. Kun kalansaalis on ollut runsas, noutaa kunkin venhekunnan miehistö äsken saatuja kaloja: hopeanhohtavia siikoja, vieläpä mustanharmaita lohia nuotiotulen luo, jossa nuo maittavat kalat ruokitaan ja ateriaksi valmistetaan, joko kattilassa keittämällä, tai puuvartaassa paistamalla. Syötyä käypi jokainen puhtaalle hietikolle pitkälleen ympäri leimuavan tulen, jolloin piippunysä hampaiden välissä puhellaan kaikenlaisia päivänasioista, ilmoista, kalansaaleista, sekä entisien kalastajajoukkojon vaaroista − niinkauan, kunnes yksi toisensa jälkeen unenhelmaan vaipuu.

Mutta viivähtykäämme talvinen joutohetki Lohilahden kylässä ja astukaamme varhain aamulla Ahvenaisen taloon, jossa arvattavasti lämpöinen pirtti yksinäisille kulkijoille aina on tarjona.

Suuri takkavalkea juuri räiskää iloisesti isossa leipäuunissa, valaisten loistavalla leimullansa melkein koko pirtin. Vanha kello käydä napsuttelee peräseinällä, ilmoittaen, etenkin kalastajalle tärkeätä, ajankulkua. Pari sänkyä puhtaine peitteineen, pöytä ja puolikymmentä istuinta edustaa talon huonekaluja. Takan ääressä askaroitsee vanhanpuoleinen, vaan vahvavartaloinen talon-emäntä, keittäen aamuruokaa. Hänen pukunsa on omatekoinen ja hyvin yksinkertainen, ainoastaan tuo silmiinpistävä paidan solki oli ainoa korukappale puvussa: kun vielä lisään punaraitaisen hameen, kotipellavista tehdyn paidan, sekä hatun tapaisen päähineen, niin on vaatteuksensa jotenkin tarkoin kerrottu. — Pirtin peräseinälle oli levitetty verkkoja, joiden luona hääräili harmaahapsinen vanhus — talon isäntä. Tuon tuostakin rihmaa kävylle pannessa lauleskeli hän käheällä äänellä muutamia virrenvärssyjä. Pirtin sivulla eräällä jakkaralla istuu nuori sinisilmä neitinen hyrisevän rukin ääressä. Hänen pellavavalkoiset palmikkonsa vapaasti heiluvat olkapäillä; joskus vallattomina hypähtäen etupuolellekin, jolloin neitonen aina kädellään huiskaisee niitä taaksensa. Kasvojen juonteet ovat selkeät; niissä kuvastaikse leikillisyys ja hyväntahtoisuus. Omatekoinen vaatteuksensa on tosin yksinkertainen, mutta on kuitenkin, niin aineen, kuin vaateparren puolesta eroava äidin puvusta.

Lieden kuvulla pyöreän pölkyn päällä istuu noin viidenneljättä vuoden vanha mies veistellen kirvesvartta. Joskus pysäyttää hän työnsä, vilkaisten katseitansa ympäri pirtin, mumisten itsekseen muutamia kuulumattomia lauseita. Tämä perheen neljäs jäsen on talon renki rehellinen Tuomo. Hänellä näkyi olleen aikeessa puhua jotain merkillistä talon väelle, mutta sattuipa joku aina keskeyttämään hänen puheensa. — Mutta nyt tahtoi hän jännittää kaikki tahtonsa voimat toteuttaakseen aatettansa. — Runkokin osoitti samaa toimintoa, sillä oikea polvi kohoutui verkalleen koukkuun — jolloin esipuheena kuului kolmikertainen ryvähdys — tämän perästä kohosi koko ruumiskin pystysuoraksi ja kasvonsa käännettyään isäntiinsä puoleen lausui hän: "Kuulkaahan vaari muutamat lauseeni!"

Vaariksi puhuteltu henkilö ei vilaissut edes katseitansa työstään kysäsi ja vastasi lyhyesti: "mikä on asiana?"

"Te olette huomanneet vaariseni, että olen rehellisesti palvellut tässä talossa, jo lähes kymmenen vuotta ja olen tottunut, niin maa- kuin kaikenlaisiin kalastustoimiin."

"Tuon olen kyllä huomannut."

"Myöskin lienee tiedossanne, että olen elämässäni kaikkea turhamaisuutta karttavainen, sekä olen jo säästänyt vanhuuden päivän varaksi muutamia satoja markkoja, jotka ovat osaksi teidän tallellanne, osaksi kyläläisillä korolla."

Antti vaari ei ollut tähän asti tarkannut renkinsä puhetta, mutta kun hän kuuli Tuomon markkoja mainitsevan käänsi hän heti katseensa kysyväisesti puhujaa kohti sekä lausui nauraen: "Muistelemapa ett’et ole tähän asti yhteenperään lausunut kymmenettä osaakaan äsköisistä sanoistasi; mutta mitä tämä merkitsee? — luuletko ettet vähemmällä saa markkojasi minulta pois?"

"Vaariseni! se ei ollut tarkoitus — kuunnelkaahan hetkinen vielä... asia, joka on saattanut minun näin pitkälle kieltäni pieksämään ei olekaan tavallista laatua... vaan on jotakin korkeata ja pyhää. — Niinkuin olen jo joskus puhunut, on minulla aikeissa tämän talven kuluessa ostaa pitäjässämme pieni tila, sekä oma vesi lohen kalastusta varten...!"

"Olethan noista aikeista puhunut jo monta kertaa, mutta mitä merkitsee tämä pitkäpiimäinen sanelmasi?" kysäsi nauraen vanhus.

"Hm, hm, koska vaari ei malta odottaa puhettani loppuun, niin voinenhan jotenkin vertauksellisesti esittää tarkoitukseni. Sanotaanhan jo kirjassakin: 'ettei ole hyvä yksinään olla!' — ja sitäpä tärkeätä pykälää ja kysymystä punninnut ja tuumaillut olen monta vuotta. —"

"Vai sitä suuntaa sinäkin kelpo Tuomoni harkitset; ja varmaan aiot pyytää minun puhemiehen kunniavirkaa toimittamaan, sen olen arvannut oikein... Mutta oletko jo valinnut itsellesi... ymmärräthän... sopivan..."

"Niin, niin kyllä ymmärrän — — — Mutta siinäpä kysymys. Tosin kauan olen miettinyt, kauan olen etsiskellyt, mutta on ole huomannut miellyttävämpää ja sopivampaa, kuin... kuin... Katri on" sai hän tuskin kuuluvasti lausutuksi.

Nytpä hämmästyi vanhus vuorostaan. Mutta hymyileväisesti lausui hän kuitenkin: "ehkäpä myöhään olet laskenut, pyydyksesi apajalle, vaikka hyvä kalamies oletkin — vaan minulla ei ole sinua vastaan mitään — sanomista — mutta oletko puhunut Katrin kanssa?"

"Niinpä niinkin — todellakin sitä en tullut ajatelleeksikaan; minä katson sopivammaksi seurata tuota vanhaa sananlaskua: 'tyvestä puuhun noustaan', jonkatähden käännyin teidän puoleenne", vastasi Tuomo rauhaisesti.

"Minä en voi tässä asiassa yksin päätöstä tehdä; minun tulee kysyä vaimoni ja tyttäreni mieltä" — lausui vanhus.

Silloin kääntyi muori lieden äärestä puhujien puoleen lausuen: "Koska mielipidettäni kysytään, niin vastaankin itseni sekä, Katrin puolesta ja se tulee olemaan vaarinkin mielipide: että me emme ole ottaneet renki Tuomoa, Katrin, vaan töiden tähden — tämä on ehkä Tuomolle päivän selvä."

"Kiitos äitini vastauksestanne" — saneli Katri.

"Niinkuin jo sanoin, olet sinä uskollinen Tuomoni myöhään nuottasi apajalle laskenut, luulen että joku toinen on ennättänyt ennen sinua" — lausui vanhus astellen verkkonsa luo.

"Myöhään, myöhään ja tästälähin en tämmöiselle apajalle koskaan –" vastasi surumielisyydellä Tuomo, käyden keskenerästä työtänsä jatkamaan.

Hiljaisuus vallitsi pirtissä hetkisen aikaa. — Äänettömyyden keskeytti oven narina ja sisään astui nuori vaaleaverinen nuorukainen. Tehden hyvää huomenta heitti hän katseensa ympäri huonetta, kunnes seisattui kahteen sinertävään päärlyyn neitisen kasvoilla ja vaikka ne vaan viipyivät hetkisen niissä, niin purppurapuna kumpaisenkin poskella ilmoitti kuitenkin katseiden kohtaamisen.

"Nyt vaariseni olen syötit hankkinut; — oletteko valmis aamuhämärässä merelle lähtemään" — lausui tulija ensipuheeksi.

— "En minä puolestani vastaan ole; tulee toimia kaikki valmiiksi lähtöön ennen päivän koittoa!"

"Tällä erällä aioin suorittaa toisenkin asian, mutta... hm... hm".

"Ompa sinulla kova yskä poikaseni. Kipu viimeinen kalastusretkemme ollutkaan helpoimpia... mutta mitä sinulla vielä olisi kerrottavana?" kysäsi vanhus.

"Suokaa anteeksi vaariseni, jos rohkenen puhella nyt hiukan enemmän kuin tavallista on! — Minä olen jo kauan aikaa ollut läheisin naapurinne... Minä olen jo lapsuudesta asti ollut ystävyydessä Katrin kanssa; — ja olen häneen nyt todellisesti rakastunut — jonka tähden pyydän vaan teidän suostumustanne. — Katri ehkä ottaa vastaan tarjooman käteni" — lausui nuorukainen hiukan hämillään.

Iloinen päännyökähdys osoitti Katrin myöntävää vastausta.

"Minun puolestani", vastasi vanhus, "ei ole sinun etsitystäsi vastaan mitään sanomista; etenkin, koska olet urhollisempia nuorukaisia Lohilahden kylässä — sinä olet oikein isäsi poika rivakkuudessa, urhoollisuudessa ja opissa — sen sanon minä, joka olen nähnyt elämässäni meren selällä keinuissani niin kuumia, kuin kylmiä hetkiä."

Samassa astui muori sisään, kantaen kädessään lypsyastioita.

"Katsoppas muoriseni" — huudahti vanhus heleällä äänellä "naapurin Juho on kosinut minulta Katria ja minä olen hänen pyyntöönsä myöntynyt... Katrista, ei osaa puhuakaan; varmaampa he ovat keskuudessaan asiat jo miettineet... Mutta nyt on kysymys: mitä sinä tähän asiaan sanot?"

"Mitäpä minulla on enään sanottavana" − lausui muori mielihyvissään katsellen tulevaan vävypoikaansa — "äidillisellä kädellä tahdon yhdistää lapsien kädet, sekä lausua: olkaa onnelliset ja eläkää kauan...!"

Kaikkein kasvoilla näkyi ilon loiste kirkkaan takkavalkean leimutessa, sekä sydämissä väreili lämpimyys ja rauha, paitse renki Tuomon, joka äsken tapahtuneen keskustelun ajalla kohottamatta katseitansa työskenteli hiljaa itsekseen.

* * * * *

Aurinko lähetti viimeisiä kullanhohtavia säteitänsä hyrskyvälle meren pinnalle. Tuuli pyrytteli hietikkosärkäissä keveitä lumi- ja hiekkahiukkeita sekaisin korkealle ilmaan. Tuuli kiihtyi illempana raivoisaksi myrskyksi; meren lakkapäät laineet paiskasivat rantaa vasten ankaralla pauhinalla. Myrsky-ilmaa seurasi ankara pakkanen. Jospa luonnonvoimat näin yhdistynein voimin osoittivat suuruutensa, tehden ulkoilmassa matkustavaisen ihmisen suojattomaksi, niin oli kalastajapirtin sisässä kyllin lämmintä ja suojaa.

Ahvenaisen pirtin merenpuoleisen akkunan luona katselee Katri suruissa silmin, tykyttävin sydämin meren aukealle ulapalle. Vanhus käyskelee vähän väliä ulkona tarkastamassa tuulen kääntymistä ja ilman asettumista. Vihdoin huomasi Katrin tarkka silmä jonkun venheen keijuvan meren myrskyisellä selällä. Iloisena huudahti hän: "isä ja äiti katsokaat osoittamaani suuntaan, niin näette siellä venheen — olisikohan tuossa armas Juhani!"

"Kyllähän siellä näkyy jo kaksikin venettä, mutta se on tietämätöntä keitä siinä kalastajat ovat?" lausui vanhus hetkisen perästä.

Uteliaana odottivat nämä kolme perheen jäsentä venheiden tuloa kotorantaan, vaan hetkiä kului, sekä pimeä ennätti tulla ennenkuin he menivät, venelaiturille, johon kaksi venettä töintuskin oli päässyt. Mutta eipä veneissä ollutkaan Katrin sulhoa vaan toisia kyläläisiä. Näiden palanneiden venekuntien miehistö oli niin jähmettynyt vilusta, ettei kyennyt mitään toimittamaan, jonkatähden kylän naiset ja vanhat harmaapäät vanhukset vetivät veneet maalle, sekä veivät kalastajat lämpimiin pirtteihin. Kun he olivat hiukankin vironneet tulvaili kalastajille niin kosolta kysymyksiä ja joihin heidän oli mahdoton vastata. He kertoivat: että Ahvenaisen venekunta oli yhä kulkenut myrskyn noustessakin länteen päin, vaikka he olivat kuinka tahansa viitanneet ja neuvoneet merkeillä kääntymään jo ajoissa kotorantaa kohti, niin eivät he olleet niistä vaarinottaneet. Myöhemmin palasi toisetkin venekunnat yön seudussa kylään, — paitse Ahvenaisen vene miehistöneen, jonka kaikki sanoivat kulkeneen päinvastaiseen suuntaan. Kolmantena vuorokautena päivän valjetessa huomattiin kaksi ruumista laineiden ajamina rannikolla. Tarkemmin tarkastettuna tunnettiin toinen renki Tuomon, toinen Katrin sulhon ruumiiksi. — Katri, saatuaan tietää rakastettunsa maallisen jäännöksen olevan rannikolla, riensi kiiruusti vaalealla katsannolla laiturille. Kauan katsottuaan silitti hän kädellään Juhon kalvottunutta, mutta vakavaa otsaa, pyytäen sitten hiljaisella, äänellä läsnäolijoita kantamaan molemmat ruumiit kartanoon, jonka sanottuaan asteli hän hiljaisilla askeleilla pirtille päin. — Me voimme arvata niitä surun jälkiä saattoi kerrottu tapaus Ahvenaisen talon asukkaille, mutta sureminen ei tullut ylenmääräiseksi, vaan hiljaisuudessa kyyneltäkään vuodattamatta kärsivät he vaurionsa. — Tyytyväisenä lauleli edelleen useana iltana vanhus tuttua virttänsä: "Ah mik' ompi elom' täällä..."

"Niin tuolla, tuolla ylhäällä tapaamme kerran kaikki toinen toisemme" ajatteli Katri silloin itsekseen.

ELÄMÄSSÄ JA KUOLEMASSA.

I

Eräässä lahdelmassa Vuoksen virran varrella löytyi tämän vuosisadan alussa pienoinen torppa. Ulkoapäin katsoen oli torpan näkö kurjamainen; lahonneet hirret, tuulen repimä katto, särkyneet akkunaruudut, — joihin oli päreitä asetettu — osoittivat asukkaiden elävän köyhyydessä. — Luoja oli kuitenkin tämän töllin lapsille jakanut hyvyyttänsä. Torpan sivulla, virtaa joki hiljaisesti eteenpäin, muuttuen alempana hyrskyväksi koskeksi. Asuinhuoneiden ympärillä kasvaa tuuheita lehtipuita, jotka varjostavat töllin näkymättömiin. Muuten on torpan ja joen välinen maa-ala perattu kauniiksi kasvitarhaksi. Huoneuksen ovelta melkein rantaan asti kierteleikse hiekoitettu polku, jonka reunoilla turvepenkkien päällä kesän aikana kasvaa kauneita kasveja. Tässä töllissä asui eräs vanha sotamies, nimeltä Rasila, ainoan tyttärensä Hiljan kanssa yksinäistä elämää. Hiljan ollessa vuoden vanhana, kuoli hänen äitinsä, joten hän ei edes saanut nauttia äidin hellää hoitoa ja kasvatusta. Vaikka ukko Rasila oli aikanansa ollut monenlaisissa vaaroissa ja seikkailuksissa, niin luonteensa kuitenkin oli toisenlainen, kuin ensikatsannolta luuli, sillä tuon vahvan ja karhean kuoren alla säteili mitä vienoin lempeys ja ystävällisyys kaikkia kohtaan. Vanhus kasvatti _lapsukaisensa, säädyllisessä_ kurituksessa ja opetti lapsensa jo aikaiseen tuntemaan Luojaa. — Samalla kun isän rakkaus ja hellä huolenpito suureksi osaksi täytti äidin vajavaisuuden, samalla Hilja siivolla ja hiljaisella käytöksellä, sekä tottelevaisuudellaan miellytti harmaahapsista isäänsä. — Pitkinä talvipuhteina istui Hilja pienoisella jakkaralla isänsä luona, tämän kutoessa verkkoa, jolloin vanhus kertoeli hauskoja kertomuksia tyttärellensä. Iloisena kuunteli hän niitä, sekä uteliaana kehoitti isäänsä yhä jatkamaan.

Vuosi vuodelta kasvoi Hilja isänsä iloksi aina suuremmaksi ja ihanammaksi. Mutta samalla ukko kummasteli miksi hän päivä päivältä tuli harvapuheisemmaksi ja miettiväisemmäksi.

Kerran kun Hilja neuloskeli miettiväisenä akkunan ääressä, lausui isänsä hänelle hiljakseen:

"Toivoisinpa sinulle, tyttöseni, seutumme rikkaimman talonpojan sulhoksi."

"Miksi isä turhia lörpöttelee?... minusta naimisiin... ja vielä rikkaimman talonpojan kanssa... kuka teille on semmoista puhunut?" saneli Hilja punastuneena.

"Olenko milloinkaan lörpötellyt ja turhia puhunut... jos ei kaunein ja miellyttävin impi näillä seuduin saa... ahaa!... älä nyt noin hämmästy, vaikka minä sinulle enemmän juttelen kuin tavallista on... hm, olenhan joskus nähnyt sinua jonkun saattelevan tuolla polulla... hm... hm..."

Ja vanha Rasila tirkisti pikkuviisaana harmailla ja vilkkailla silmillään tyttärensä jokaista mielenliikutusta.

Hilja kierteli kumminkin kysymyksessä olevaa asiaa sinne tänne, mutta isänsä ei perää antanut, sillä Hiljan kasvojen punastus oli jo kyllin ilmoittanut isälle totuuden.

Sopivassa tilaisuudessa juoksi Hilja ovesta ulos tietä myöten rantaan, sekä kävi eräälle kivelle yksikseen istumaan.

Hilja on siis rakastaja. Kuka on se onnellinen, joka hänen saapi, saamme heti nähdä, jos tunnemme asian paremmin kuin hänen isänsä.

II

Siirtykäämme mainitusta torpasta erääseen taloon, joka on noin virstan päässä torpasta, — toisella puolella virtaa. Talon oli isäntä, Olli Ojanen, kohottanut mainittavammaksi paikkakunnalla. Talouden hoidon oli tosin Olli-ukko jättänyt vanhemmalle pojallensa, mutta piti kuitenkin kaikkia asiain menoja silmällä. Nuoremman pojan Heikin ja isän väli ei ollut parhaimpia. Missä syy piilee saamme pian nähdä.

Heikin lapsuuden ainoana lapsuuden ystävänä ja toverina oli torpan Hilja. Nuorukaiseksi päästyänsä muistelivat kumpikin kaipauksella noita iloisia lapsuuden hetkiä. Tuo kaipaus usein saattoi heidän ajattelemaan toisiansa, joten kumpaisenkin välille viimein syntyi täysi rakkaus. Mutta juopa oli rakastavaisien välillä, joka päivä päivältä muuttui uhkaavammaksi. Mutta Heikki ei ollut noita tavallisia horjuvaisia ihmisolennoita, vaan hän päätti rohkeasti katsoa tulevaisuuttansa kohti. Useasti muisteli Heikki nuorukaisenakin Hiljaa ja kävipä joskus pyhäiltoina Torppalassakin. Tämän nuorten ystävyyden huomasi pian ukko Rasila, vaikka ei ollut puhunut siitä kellekään. Sattuipa niin, että Heikki kertoi ajatuksensa muutamille parhaimmille ystävilleen. Vaan tässäkin kävi niinkuin tavallista on: "että ystävä puhuu ystävälle, ystävä koko kylälle." Pian tulivat Heikin tuumat isänsäkin kuuluviin, josta hän vihastui silmittömästi. Ankarasti nuhteli hän poikaansa semmoisista mielipiteistä, sekä ilmoitti päätöksen: "että niinkauan kuin hän elää, ei tule naimapuuhista... rikkaimman talonpojan ja köyhän töllin tytön välillä mitään."

Talon emäntä, nimeltä Katri, oli virkku ja toimellinen nainen, vaikka mielipiteissään miehensä kalttainen. Siis ei Heikki voinut edes äidin helmaan surujansa laskea, sillä monta kertaa oli äiti sanonut pojallensa: "ettei hän sotamiehen tyttöä miniäkseen tahdo, vaikka taivas ja maa muuttuisi!" Tästä huomataan, että Olli vaimonensa ylönkatsoivat torpan Hiljaa. Jos Hilja olisi ollut kuinka yksinkertainen tahansa, kunhan vaan myötäjäisiä saataisiin paljon — silloin olisi ollut kaikki hyvin!

Oli kerran kaunis kesäinen sunnuntai-ilta. Rappujen edessä kasvavan koivun varjossa istui matalalla jakkaralla Olli Ojanen puhaltaen aimo savukiehkuroita uudesta hopioitetusta merenvaha-piipustaan. Hän ajatteli maitaan, vuoden tuloa ja kukaties mitä...

Olli oli tarkka laskumies. Hän tiesi mitenkä säästäväisyydellä ja ahkeruudella sisääntulot suurenevat ja yksinkertaisella elämistavalla menot pienenevät. Hänen mielilauseensa oli seuraava: "joka ei pennistä kiini pidä, ei se mies markkoja taskussaan kanna." Koska kahvia, eikä ylellisyystavaroita ei koko talossa käytetty, niin ihmekös jos varoja karttui.