Part 4

Ollin ajatellessa sinne tänne, huomaitsi hän hetkisen perästä poikansa Heikin tulevan kamarista ja ohjaavan kulkunsa eräälle joen rantaan vievälle polulle. — Olli arvasi poikansa menevän torpan "liljaa" katsomaan, jonkatähden hän huudahti äkäisellä äänellä Heikin luoksensa ja kysäsi: "minne olet menossa".

"Ajattelin hetkeksi pistäytyä joelle soutelemaan", vastasi Heikki.

"Kyllä minä ymmärrän mihin sitten, joen yli päästyäsi, aiot mennä... ne ajatukset saat kumminkin heittää mielestäsi... torpan tyttöä et saa koskaan... ainakaan niinkauan kuin minun silmäni auki pysyvät, sen saat sinä uskoa!"

"Kyllähän tuuli vinhasti puhaltaa, mutta ehkähän se vielä asettuu", lausui Heikki hiljaisesti.

"Uskallatko kiusata minua!" huudahti isä suurimmalla katkeruudella

"Enkö rohkene kieltää sinua pitämästä kanssakäymistä tuon... ymmärräthän kenen kanssa... sinä et saa tästälähin vierailla torpassa... taikka jos niin teet, älä enää tule isäsi katon alle".

"Kovuuttanne tulette isäkulta vielä kerran katumaan... Vaan", lausui Heikki säihkyvin katsein, "Hilja on oleva minun elämässä ja kuolemassa, vaikka tuhansilla yrityksillä koettaisitte meitä toisistamme vieroittaa."

Isän sydän kiehui vihasta. Ylpeyden valtaamana ajatteli hän: "pitäneekö vielä kerran puristaa poismenevän pojan kättä", mutta hän noudatti kovan sydämmensä tahtoa; puhumatta sanaakaan enää astui hän asuintupaan.

Kun isä oli ovesta sisään kadonnut, astui Heikki suruisena venosen luo, työnsi sen vesille ja sousi toiselle puolelle. Sitten ohjasi hän kulkunsa torpalle menevälle tielle. "Tuolla", lausui hän viitaten kädellään torppaan päin, "kohtaamme tänään taas toisemme. Puhukoon ukko mitä tahansa, vaan sanon vieläkin kerran, että Hilja on oleva minun elämässä ja kuolemassa".

III.

Kun Heikki saapui töllin luo, oli ilta jo kulunut, vaan aurinko vielä lähetti joitakuita säteitään metsiin välitse. Hiljainen tuuli huojutteli puiden latvoja; lehtien kahina ja lintujen vienot sävelet ainoastaan häiritsivät luonnon lepoa.

Hilja seisoi rannalla vajonneena syviin ajatuksiin. Hän päätti kehoittaa Heikkiä valitsemaan toisaalta elämän toveria, koska isän tahtoa on vaikea vastustaa.

"Voisinko enään erota hänestä, — en, minä tahdon elää ja kuolla yhdessä hänen kanssansa, mutta kuitenkin tahdon vielä kerran häntä koetella".

Samassa kahina pensastossa herätti hänet ja — tuossa tuokiossa sulettiin hän — Heikin syliin.

"Olitpa aika veitikka, noin äkkiarvaamatta esiinnyit... mutta olethan vaalea kuin palttina... miksi olet murheinen?" kysäsi Hilja alakuloisena.

"Tule Hilja, soutelemaan joelle; minulla on paljon puhelemista tänään".

Rakastavaiset astuivat veneen luo. Pian keinui se kirkkaalla joen pinnalla.

"Sinulla on jotakin salaperäistä surua kätketty sydänsopukkaasi... Onko isäsi sinulle jotain katkeraa puhunut; ja jos niin on, etköhän voisi hänen sanojansa minullekin ilmoittaa?" kysäsi Hilja alakuloisella äänellä.

"Isäni sanat eivät sinua suuresti ilahuttaisi, mutta voinhan ne kuitenkin kertoa jos niin tahdot?"

"Tee niin hyvin!"

"Lähtiessäni tänne", lausui isäni ankaralla äänellä: "että niinkauan kuin elän ette saa toisianne."

"Eikö liene parhainta kun tottelet isäsi neuvoa", lausui Hilja, vaan kyyneleet putosivat helminä alas hänen kauneille poskillensa.

"Hilja, kallis Hilja, älä puhu noin! Isäni on vanha, me taidamme nähdä vielä sen ajan, jolloin meidät yhdistetään. Paitse sitä, en minä saa tästälähin astua isäni kynnyksen ylitse..."

Heikki hellitti airot ja istuutui teljalle Hiljan viereen, koettaen iloisella katsannolla ja sujuvalla puheellansa poistaa levottomuutta rakastettunsa sydämestä.

"Sinun viimeiset sanasi eivät ole totta armas Hilja. Sinä myöskin tahdot olla minun elämässä ja kuolemassa — eikö niin?"

"Niin... niin... minä tahdon! Sillä suoraan sanoen en ilman sinutta voi elää onnellisena."

"Kiitos sanoistasi! — Oletko ilmoittanut asian isällesi?"

"En vielä, mutta hän kyllä tietää meidän toisiamme rakastavan. Luulenpa hänen tänään — niinkuin toisinakin pyhä-iltoina — tulevan tänne. Siispä hän katsoi parhaaksi mennä kylään."

"Kunnioitettava ukko! — Jospa kaikilla olisi semmoinen isä, kuin sinulla...!"

"Vaiti Heikkiseni! se on väärin puhua semmoista. Sinun isäsi ajattelee myöskin sinun etuasi ja toimiskelee sinun hyväksesi, vaikka tuumansa eivät sovi yhteen meidän kanssamme."

Aurinko oli vajonnut metsän taakse; sen värit tosin vielä heijastivat puiden välitse pauhaavissa, aalloissa.

Rakastavaisten vene oli kulkenut Holmakosken partaalle. He eivät kuulleet läheistä kosken pauhua? eikä huomanneet vaaraansa, joka oli niin suuri, että — pelastus oli enää mahdotonta. — Hetkisen vaitiolon perästä katsahtivat he koskelle päin. Heikki koetti kääntää venettä ja soutaa ylöspäin, mutta turhaan ponnisti hän voimiansa; koski oli tehnyt tehtävänsä — vene vajosi pyörteesen... ja leikkautui kahtia terävään salakiveen.

"Taivaan Luoja! me olemme hukassa", huudahti Heikki vapisevalla äänellä, kiiruhtaen Hiljaa auttamaan.

Hilja katsoi ympärillensä. Kuumeen tapainen, vaan autuaallinen punastus lepäsi silmänräpäyksen aikaa hänen ihanissa kasvoissansa.

"Me olemme hukassa!" uudisti Heikki huutonsa ja tuskanhiki pusertui hänen miehekkäästä otsastansa.

"Kyllä näen sen" vastasi Hilja, levollisesti ja niin lujalla alttiiksiantavaisella äänellä, että Heikki häpesi tuskaansa. "Näetkös! me saamme seurata toisiamme elämässä ja kuolemassa".

Molempien pelko oli heti kadonnut...

Vaahtoisista laineista kumisi kaksi ääntä, joiden kaiut kuuluivat kauas metsään, toinen kova ja miehekäs, toinen vieno ja lempeä, vaan molemmat äänet kuitenkin juurikuin yhdestä suusta soinnukkaasti säestivät:

"Elämässä ja kuolemassa!"