Part 2

"Hunsvotit! — Aika valehtelijat vielä päällepäätteeksi... Kyllä lähetän heidät sinne mistä ovat tulleetkin ja kehtaa tuo Sukkelan Siprokin... naapuri ja kaikki — tuommoisia kommervenkkia pitää... Ei viittä kopeekkaa maksa koko mies, thyi... koko mies!"

"Tunteneeko Sipro Aapon taloa paremmin kuin sinä ja moni muu. Aapo kun panee hyvät juotot, niin Sipro heti valmis mies toimeen."

"Lähdetään sitä sulhasta puhemiehineen katsomaan oikein silmästä silmään... (Aapolle ja Siprolle). Mitä varten te oikein lähditte narraamaan kunniallisia ihmisiä — häh... Vai vielä rikkaaksi kehutte itsiänne, taikka sulhasta... Mene vaan sisar rukka tämän sulhasen kanssa, niin saat jo pitkin tulevaa talvea saha olalla liikkua pitäjällä puita sahaamassa."

"Nyt on hiisi merrassa — lähdetään" – sanoi Aapo.

"Ole vaiti — ei näin helpolla; kun pauhaava koski vyöryy alas vuorenharjanteelta, samoin minäkin karkaan tuon hoikkasäärisen sikasaksan kimppuun" — vastasi puhemies.

"Äiti, korjaa kahvikupit pois... Ei yhtään pisaraa enään näille ..."

"Mistä sinä niin äkkiä mielesi muutit isäntämies... Älä itke Liisa tyttöseni... Ei Aapo sinua hylkää, ellet, niinkuin muutkin Eevan jälkeiset, syö sanaasi. — (Kauppiaalle.) Paholainenko sinut lennätti tänne panettelemaan ja konttia kantamaan... Katsokaa eikö sulhanen ole terve... punaset posket... siniset silmät... älkää hyvät naapurit tätä miestä uskoko..." vakuutti yhä puhemies.

"En minä ole tullut tänne riitaa nostattamaan, enkä olisi ryhtynyt virkkamaan mitään, ell’ei isäntä olisi kysynyt minulta Aapon varallisuuden laitaa. Mitään aavistamatta puhuin minä totuuden mukaan... Enkä luule valehdelleeni, kun isännälle ilmoitin, ett’ei sulhasella tätä nykyä ole kuin kissa ja porsas... Olenko puhunut perättömiä Aapo?"

"Välistä on asiat niin ja näin... Lähdetään pois Sipro! Olen kuin tulisilla hiilillä", lausui Aapo kuiskailin puhemiehelle.

"Parasta taitaa olla kun lähdette koettamaan onneanne muualla", sanoi ivallisesti isäntä.

"Tulevat vielä viattomia ihmislapsia narraamaan ja häpeään saattamaan... Nyt on ihmisiä jo pihamaalla... Kaikki tahtovat nähdä sulhasta ja samalla utelevat milloinka tupakaiset pidetään... Liisa lapseni! mene pois jo näkyvistä... Toivoisin että semmoiset sulhaset olisivat kaukana..." torui emäntä.

Suruisen näköisenä pujahti Liisa kamariinsa.

"Ei ollut onneksi sinulle Aapo rukka —" lausui puhemies ivallisella äänellä. — "Vaan kyllä saamme toisesta paikasta, kun vaan haluamme... Emme vielä olo tähän tyttöön sidottu... Lähdetään Aapo tästä kohteliaasta talosta ..."

Hyvästiä sanomatta astuivat Aapo ja puhemies Sipro Sukkela pihalle.

En ole saanut tietää, tokko Aapo lienee uudestaan koettanut kosia, vai eläneekö vanhana poikana Autiolassaan.

RUOTU-MARI.

"Jos on pappia, niin on pappi parkojakin", lausui Simo-setäni eräänä talvi-iltana pärevalkean ääressä liisteitä kiskoessaan ja niitä näitä muun väen kanssa jutellessaan.

"Missä niitä pappi-parkoja sitten on?" kysäsin minä uteliaana.

"Missäkö? Onhan niitä. Tässä juohtui mieleeni vanha ruotu-Mari vainaaja ja hänen kohtauksensa Ryöperi-rovasti vainaajan ja armovuoden-saarnaaja Laakervallin kanssa... Ohoh! Jos on meissä maallisissa ihmisissä syntiä, niin näkyypä noilla Herran sanan jakajoillakin olevan vanhaa-Aatamia sydänalassa, niin... niin, sen olen monasti huomannut!"

"Kertokaahan jotakin ruotu-Marista, Ryöperi-rovastista ja Laakervallista."

"Sinä et enään muista Mari-vainaajata; hän kuoli sinun ollessasi kahden vuoden vanhana. Mistä hän oikein lienee, ollutkaan kotosin, tuolta Suomen puolelta, Ruotsin rajulta, aina Liperin pitäjäästä. Siellä kuuluu olleen huonot vuodet jonkatähden hän vanhempinensa joutui jo nuorena näille maille ja asettuivat tähän kylään asumaan. Mari jäi jo nuorena orvoksi. Oli ensin paimenena, piikana, itsemiehinään ja milloin mitenkin. Joutuuvathan ne palvelustytötkin ajanpitkään naimisiin, mutta Mari kun oli rumanlainen, niin ei kukaan hänestä huolinut.

"Niin, se oli eräänä maanantai-aamuna tässä takakesänä, kun minä aioin mennä papin-päivätöitä tekemään. Rovasti vainaaja oli kuuloittanut muiden muassa meidän kyläläisetkin rukiita leikkaamaan pellollensa. Kuuliaisena esivallan käskylle, sanoin minä maanantai-aamuna velimiehelle: jos häntä minä lähden papin päivätöitä tekemään, kun vielä olen näinkin kuojussani."

"Olisihan sinne minunkin päivätyöni suoritettavat", lausui sopestaan ruotu-Mari; "ja nyt kun ei ole tiettyä työtä, niin joutaisinhan minäkin Simon kanssa lähtemään pappilan pellolle." — Silloin hän näet oli itse-miehinään.

"No mennään vaan yhdessä," sanoin minä. Eväät pantiin pussiin ja sitten lähdettiin tallustamaan Kirkonkylään...

Päästyämme pappilaan, lähetettiin meidät muiden kanssa pellolle rukiita leikkaamaan. Ensimmäisen päivän leikattua tuntuivat luut kipeältä ja seuraavana päivänä ei selkäranka mitenkään tahtonut vääntyä rukiin olkia leikkaamaan, mutta kun kerran työn alkuun pääsi, menihän tuo sitten totuttuun tapaansa. Ahkerasti sitä leikattiinkin, välistä kilvattiinkin. Ennen iltaa toivottiin leikkuun loppuvan.

"Kunhan rovasti toisi tänne jotakin suun kostuketta, kuivaan kurkkuun... ei hänen tarvitsisi suinkaan kauppojaan katua, kyllä sitä toisella tapaa leikattaisiinkin," sanoi joku joukosta.

"Ei se raaski, on niin perin kitsas," sanoi eräs.

"Kyllä se rovasti saapi helpolla työnsä tehdyksi, vieläpä monenlaiset muut tulot kaupan päälliseksi", lausui kolmas.

"On rovastillamme tuloja, ainakin yhtä paljon kuin sinätyörillä tai kupernyörillä; kylläpä kelpaa elää mutta paljon on hänellä työtäkin, kun on näin suuri seurakunta," arveltiin.

"Yhdellä tiellähän voipi toimittaa suuremmankin seurakunnan papin virkatoimet."

"Suurien tulojen tähdenhän se tänne väkisin pakkausikin, vaikk'ei saanut yhtään ääntäkään; kuuluu näet olleen sinä sotapappina ennen vanhaan," tiesi eräs.

"Sepä on kumma, kun palkanmaksaja ei saa edes työntekijääkään omin päinsä valita, niinkuin papin vaaleissakin; väkisin vaan esivalta vanhoista papeista työntää jonkun lihavaa palkkaa nauttimaan," sanoin minäkin toisten puheesen.

"Niin se on, mutta esivaltaa vaan täytyy todella," vastattiin.

"Totella, totella, kuinkas muutoin." Kuin leikkuu lopetettiin, huudahti työnjohtaja: "Päivätyömiehet saavat jo mennä kotiansa, mutta pistäykää ensin konttooriin rovastin luokse päiviänne kuittauttamassa."

Minä sanoin Marille: "no, pistäytäänhän mekin rovastin luona."

Päivätyömiehistä viimeisinä, astuimme lasiovesta ulkoetehiseen, heitin lakkini siihen, ja astuimme rohkeasti, minä edellä, Mari perässä, etehisen lävitse konttooriin. Rovasti istua könötti kädet ristissä lihavalla vatsallansa ja pitkä piippu hampaissa, poltellen hyvänhajuista, parasta Wenäjän mahorkka tupakkaa.

"Hyvää päivää!" sanoin minä ja kumarsin nöyrästi; Mari niijasi vieressäni itse puolestaan tervehdykseksi.

"No mitä Simo Sopasella on asiaa?... Vaan ken sinä olet?" kysäsi rovasti Marilta.

"Tämä on se meidän läksiän Mari," vastasin minä Marin puolesta; hän kun näet ei ollut tottunut herrojen kanssa puhumaan... "Eihän tässä meillä muuta erinäistä asiaa tällä kertaa ole kuin... tuota nyt... kuin herra rovasti viime pyhänä kuulutti meidänkin kyläläiset rukiita leikkaamaan, niin nöyrinä käskylle, olimme me molemmat eilisen, sekä tämän päivän ruista leikkaamassa. Leikkuun loputtua, käski työnjohtaja tänne konttooriin, kuittauttamaan päiviämme... ell'ei herra rovastilla sattuisi kiirettä olemaan."

Rovasti nousi kiikkutuolilta, pani letkapiippunsa hyllylle, otti ison kirjan esille ja kysäsi minulta: "Korpelan kylästähän se sinä olet?"

"Jaa, herra rovasti, Korpelan kylästä numero viisi," vastasin minä.

"No, hyvä on, saat mennä!" käski rovasti. "Ken se sinä taas oletkaan?" kysäsi hän Marilta.

"Mari Mähöseksihän ne minua kutsuvat; olen kotosin samasta kylästä, kun tämä Simokin," lausui Mari.

"Monta päivää työtä teit?" kysäsi rovasti.

"Kokonaista kaksi päivää olin leikkaamassa."

"Oletko naimisissa?"

"En, herra rovasti."

"Vai et ole naitukaan, siis olet vanha piika!" lausui rovasti.

"Niinhän se on sallittu," vastasi Mari.

"Vai on se sallittu, oma syysi se on... hm, hm... noo, siinä tapauksessa olisit sinä saanut olla neljä päivää työssäni," lausui rovasti painavalla äänellä.

"Herra rovasti! Enhän minä tiennyt... Kun ne toisetkaan eivät olleet kun kahtena päivänä työssä, pitäisikö minun, yksinäisen naisen tehdä herra rovastille neljä päivätyötä," sanoi Mari niijaten.

"Oletko sinä suorittanut minulle kuulutusrahaa," kysäsi rovasti pontevasti.

"Enhän minä miten... kun en ole ollut kihloissakaan," vastasi Mari hämmästyneenä.

"Olenkos minä saanut sinulta vihkiäisrahaa?"

"Mutta... enhän minä ole naimisissakaan.

"So, so! Oletkos suorittanut minulle lapsen ristiäisrahaa?"

"Korkeasti kunnioitettava herra rovasti, eihän se miten ole mahdollista ollut, kun en ole joutunut naimisiinkaan," vastasi Mari.

"Siinäpä se juuri onkin; millään et ole edes minua hyödyttänyt, et millään, olisiko tuo paljon, jos sielusi paimenelle tekisit neljä päivätyötä... jaa'ah! sinä raukka, et ole saanut itsellesi miestäkään."

Tämän keskustelun ajan olin minä seisonut etehisen syrjässä. Nyt minä katsoin sopivaksi astua esiin, Marin puolesta puhumaan, vaikkapa vaan sananpalvelijaa ja esivaltaa vastaan, sillä minusta näytti rovasti puheissaan joutuvan liian pitkälle syrjäasioissa.

"Herra kontrahtirovasti, — rovastimme, oli näet toinen mies piispasta, — suokaa anteeksi, vaikka minäkin tartun puheesen. Minä olen Marin kanssa tehnyt näinä kahtena päivänä yhdessä leikkuutyötä, olen myös nähnyt ja voin todistaa vaikka kahden sormen panemisella kirjan päälle, ettei tämä Mari työssään jäänyt jälelle muita naisia, joll'ei riitä vaatikaa oikeuden kautta kaksi päivää lisäksi, mutta nämä kaksi päivää on teidän kumminkin kuittaaminen. Mitä taas siihen tulee, ett’ei Mari ole naimisiin joutunut, sille emme me maalliset ihmiset mitään voi... rovasti paremmin tietää kenen määräyksen alaisia semmoiset asiat ovat, jos uskotte nimittäin sen, mitä saarnastuolissa julistatte."

"Mitä sinä siinä seisoa tollotat, kyllä minä opetan sinut ymmärtämään paremmin käskyjäni ja menemään pois, kun ei sinulla enään ole asiatakaan" lausui rovasti, nousten kiikkutuolilta, — johon Maria puhutellessa oli istuutunut, — astui luokseni ja katsoi ensin vihaisesti minuun, mutta viimein sieppasi ryntäistäni kiini, aikoen näet minua taluttaa ulos.

Minä olen koettanut seurata aina sananmukaisia käskyjä, niin lähimäisiä eli omia, vertaisiani, sekä esivaltaa kohtaan, mutta nyt alkoi minuakin suututtaa sananpalvelijan röyhkeä käytös. Mutta hilliten vielä itseäni, sanoin hiljaisesti: "kuinka pappi kehtaa tämmöiseen tekoon ruveta... ja vieläpä näin maallisen miehen kanssa," vaan kun siitäkään ei apua tullut, tiuskasin kovemmasti: "hellittäkää, taikka muuten loppuu koko Ryöperin suku," rovasti oli näet vanhapoika. Silloin rovasti hellitti ja peräytyi etemmäksi. Minä sanoin Marille: "pötki tiehesi, taikka muuton tästä tulee aika komplementti eteen." Mari edellä, minä perässä kiiruhdimme rovastin kanssa kamarista etehiseen ja sieltä pihalle. Vapaasen ilmaan päästyämme tuntui ikäänkuin helpoittavan sydänalaa. — Semmoista leikkiä sitä Ryöperi-vainaan, kanssa täytyi pitää.

Annappas olla, kuin kerron edelleen. Mari vanheni vanhenemistaan, jott’ei viimein jaksanut itseään elättääkään, vaan hänet täytyi panna ruotiin. No niin! Se oli eräänä syksynä kun Mari tuotiin naapuritalosta meille. Viikkokauden oltuaan tuli hän sairaaksi. Tuntiessaan loppunsa, lähenevän, pyysi hän minut luoksensa ja lausui: "Simo! voisitko hankkia papin luokseni, tahtoisin hänen kanssaan keskustella sieluni tilasta."

"Miks'ei," sanoin minä ja käskin renki Heikkiä — se oli se Häsäsen Heikki, joka asuu nykyjään tuolla Karjalan kylän perukalla — pappia veneellä hakemaan. Heikki läksi aamusta päivää. Odotetaan, odotetaan, Heikki vaan ei saapunut. Vihdoin puolenpäivän aikaan Heikki tuli, mutta pappia ei ollut seurassa; ei sanonut veneellä lähtevänsä. Kun ruotu-Mari yhä kovemmin voihki, lieneekö ruumista vaivannut, vai sielunsa kanssa hänellä tekemistä oli, niin sanoin minä veljelleni, "meneppäs sinä isäntämies pappia perään, tottapa silloin lähtenee." Mutta eipä tuo rymäläinen sittenkään lähtenyt, antoipa vielä semmoisen lähtöpassin, että velimies sanoi: "että minusta saapi hän rauhan aina tuomiopäivään asti."

"Ryöperikö se semmoinen oli?" kysäsin minä.

"Ei Laakervallihan se silloin oli väliaikaisena pappina," vastasi setäni.

No niin! Viimein minä sanoin: "antakaappas Simo lähtee matkalle, ehkäpä saan papin mukaani."

Menin pappilaan. Pihalla kysyin ohi menevältä tytöltä, "vieläkö se pastori makaa."

"Kyllä se on jo valveilla ollut aamusta alkain, astukaa vaan tampuurin ovesta sisään, niin kyllä pastorin löydätte."

"Jassoo," sanoin minä ja astuin sisään. Mennessäni päätin panna kovan kovaa vastaan. Minä en tahtonut mennä "kyökin kautta", enkä viedä mitään tuomisiksi, niinkuin velimieheni vei tuonnoin tuomarille härän, ennenkuin herrastuomarin arvoon pääsi. Jalkineeni puhdistettua ja hattuni lattialle laskettua rykäsin pari kertaa. Kun ei pastoria kuulunut tempasin konttoorin oven auki. Pastori oli juuri kahvia vehnäleivän kanssa särpimässä, mutta minut huomattuaan, nousi hän ylös ja kysäsi kiivaasti asiatani.

"Herra pastori — tuota noin — meille kun viikko takaperin tuotiin se ruotu-Mari ruotiin, oli hän ihan terve, mutta nyt rammettui niinkuin vanha tynnyri yhteen läjään jott’ei paikoiltaan auttamatta pääse. Sentähden anon minä alamaisella nöyryydellä, että herra pastori tulisi häntä, katsomaan ja ripittämään."

"En minä tällä kertaa jouda!"

"Ettekö, milloinkas sitten?"

"En tiedä."

"Mutta milloinkas pastori sitten joutaisi?"

"Silloin kuin joudan, silloin tulen."

"Mutta ruotu-Mari on hyvin sairas, joll’ei vaan ennättäisi kuolla; ja sitäpaitsi on jo kahdesti teitä tänäpäivänä käyty perässä ja nyt minä olen jo kolmatta kertaa; neljättä kertaa ei enää tulla."

"Onkos sinulla hevonen?" kysäsi pastori.

"Ei ole, enhän minä vetelän suon yli hevosella mitenkään voinut ajaa."

"Johan minä sanoin niille toisille, ett’en minä veneellä lähde."

"Mutta jos sairas kuolee herra, pastoria, puhuttelematta?"

"Mitä minulla on hänen kanssaan puhumista," vastasi pastori röyhkeästi.

Nyt minäkin taus suutuin ja sanoin kovalla äänellä: "jos herra pastori ei täytä kuolevaisen viimeistä toivoa, niin katsokaa vaan ettei kappa selästänne kapsahda."

"Ulos, viisastelematta siinä!"

Silloin katsahdin ympärilleni, otin askeleen eteenpäin, näyttääkseni ett’ei minua ole hevillä ulosajettava ja sanoin: "lähteekö pastori, vai pitääkö minun teitä 'könstormingin' kautta hakea." Se naula veti. Pastori paikalta sanoi: "ennenkuin sinusta pääsee täytyyhän tässä lähteä." Minä menin pastoria rappusille odottamaan siksi aikaa kuin hän puki itsensä. Pastorin ulostultua huomasin minä ett’ei hänellä rippi-kaluja olekaan muassa. Ajatellessani, ett’ei hän kiireessään muistanut ottaa rippikaluja mukaansa, huomautin että niitä juuri tällä matkalla tarvitaankin, mutta kun hän vihaisesti ärähti: "pidä huolta omista asioistasi" niin en enää virkkanut koko matkalla sanaakaan. Kotopihalle päästyämme kysäsi pastori: "missä se sinun sairaasi on?"

"Tuolla tuvassa!" vastasin minä, jolloin pappi edellä ja minä perässä, astuimme tupaan, missä ruotu-Mari yhä vain voihki vuoteellaan.

Pastori astui Marin luokse ja kysäsi kiivaasti: "no sinäkö se sairas olet?"

"Minähän se tässä," vastasi Mari riutuvalla äänellä.

"Oletko sinä halunnut minua puhutella?"

"Olenhan minä."

"Oletko sinä sielusi tilasta pitänyt huolta?"

"Olenhan minä lukenut sanaa ja kirjaa."

"Jaa... jaa, mutta oletko sinä keskustellut Jumalan kanssa ja saanut siten tuntea Hänen armovaikutuksiansa?" kysäsi pastori.

"Tokkopa tuo minua puhuttelemaan tulenee", tokasi ruotu-Mari.

"Mitäs jos en minä anna sinulle rippiä?" sanoi pastori.

"Syö itse sitten," vastasi Mari, varmaankin kiusautuneena pastorin koukkupuheista.

"Ei helvetti sinusta saa, kuin kourallisen tulisia tuhkia," sanoi juuri se sama pastori Laakervalli ja meni ulos, "oikeutta" antamatta; ja mistäpä hän antoikaan kun ei ollut rippi-kaluja mukanaankaan. Enkä minäkään hänen käytöstavalleen mitään voinut, kun se oli pastorin ja sairaan keskinäinen asia.

"Mitenkä ruotu-Marin sitten kävi?" kysäsin minä uteliaana.

"En minä tiedä mitenkä hänelle kävi matkalla toiseen elämään, sillä kun niinä tulin pastoria saattamasta, oli Mari jo heittänyt henkensä."

Minä tein naapuri Tuomaan kanssa Marille tuvan ja veimme hautaankin.

Ei Mari-raukalle soitettu "sanoma- eli sielu-kelloja", yhdeksän, kymmenen, eikä yhdentoista aikaan, kuten eri säätyläisille on tapana soittaa, sillä Mari oli ulkopuolella koko kastilaitosta; ja kukapa se sielukellojen soittamisesta olisi maksun suorittanut. "Koulukellojen" soitotta se pastori Laakervalli kovalla äänellä siunasi haudan ja viskasi multakuokkareita valkoiselle kirstulle, jonka perästä lukkari lauloi yhden virren värssyn, siinä kaikki. Minä naapurin Tuomaan ja hauta-Laurin kanssa täytimme haudan ja pistimme valkoisen puuristin multaan jonka perästä läksimme mekin pois, ajatellen millaisen onnen hänkin raukka saavuttanee toisessa elämässä.

Tähän lopetti Simo setä kertomuksensa ruotu-Marista ja rupesi kirvesvartta veitsellä vuoleksimaan.

PÄIVÄLLISELLÄ.

"Sattuuhan sitä ihmis-elämässä tapahtumaan milloin mitäkin. — Jok'ikinen päivä tuopi esille kummempaa ja kummempaa. Niin, päivällisestähän minun pitääkin kertoa... ei mistään juhlapäivällisestä, suuressa ensimäisen luokan seurahuoneessa, missä puheita pidetään ja maljoja, juodaan... Vaan semmoisesta päivällisestä, missä sekalainen seurakunta, vanhoja ja nuoria poikamiehiä, on koolla jonkun 'kortteeria' pitävän ruokamatammin luona. Olin koulupoikana, kun onni minunkin viskasi semmoisen leskimatammin luokse asumaan. Siihen asti olin ollut omissa ruuissa, mutta koska siitä ei näkynyt sen selvempää tulevan, muutin toveri Sieväsen ehdoituksesta asumaan erääsen kyökistä muodostettuun kamariin, jonka uunissa olisi voinut paistaa mitä ikinä vaan halutti — — — vaikka pannukakkua... Vaan kun meille annettiin vahvaa ruokaa kolmasti päivässä, niin ei tarvinnut käydä ylimääräisiin talouspuuhiin. Niinkuin sanoin ruokaa saimme huokeasta maksusta kolmasti päivässä... ja vielä semmoisessa seurassa, missä maisteria, postiherroja — en minä 'posteljuonia' tarkoita —, konttoristiä, kanslistia, näyttelijöitä y.m. oli koossa. — Ruuansulatuslaitos näkyi kaikilla herroilla olleen kelpo kunnossa, johon lienee vaikuttanut tarjoojaneiti... punaposkinen tytön tyllerö. Tätä muutamat keikarit kutsuivat 'Mansikaksi', lisäksi isältä perimällensä suku- ja papin antamalle ristimänimelle — — — niinkuin sitä nyt annetaan semmoisille henkilöille joista pidetään liian paljon, taikka ei pidetä ensinkään, keskivälillä olevat tyytykööt tavallisiin nimiinsä — — — Niin Mansikaksihan ne veijarit hänet ristivät — — — eipä semmoista nimeä sentään joka tyttö ansaitsekaan. Mansikka oli tuommoinen punaposkinen, punahuulinen, nykeränenänen ja muuten soreavartaloinen tyttö. Olisipa sopinut olla näkemässä, kun hän herroille ruokaa tarjosi, silloin hymyili hän näet niin viehättävästi... niin viehättävästi, ett’en osaa paperille piirtää. Lyhyesti voin sanoa, että Mansikka oli näöltään kaunis, hymyili kauniisti, puheli kauniisti, asteli sipsutteli kauniisti — — — silloin tosin en ymmärtänyt Mansikan enkä muidenkaan kauneutta — — — mitä arvostelua nyt semmoinen koulupojan nallikka voisi antaa, jolle ei vielä viiksien orasteet paraalla partarasvallakaan tahtoneet kasvaa. — Mutta nyt olen joskus ajatellut, mitähän kun Mansikka olisi pukenut oikein vallasväen vaatteet yllensä turnyyrien ja tarnukkein, rimpsuin ja rampsuin kanssa, kylläpä hän varmaan semmoisesa puvussa olisi näyttänyt, niinkuin joku salonki-neiti konsanaankin. Mansikkapa ei huolinut semmoisista puvuista — — — hän tyytyi luonnolliseen kauneuteensa, josta hän tuskin tiesi itsekään... Lieneeköhän sentään ollut niin viaton — — — sitä on vähän vaikea sanoa. — Eipä ihmettä kun keitto maistui, lihapullat maistuivat, jälkiruu'at maistuivat ja yksin tuo mauton lipeäkalakin maistui Mansikan ollessa 'passaamassa' — — — miksipäs ei olisi maistunut. Tämän enempää ei Mansikasta. Satuin tässä ikäänkuin sivumennen häntä lähemmin kuvailemaan, siitä yksinkertaisesta syystä, että ruokamatammit voisivat — herrojen ruokahalun parantamiseksi — hankkia tarjoojaksi samanlaisen Mansikan — — — Se maksaa vaivan... uskokaa pois. Kerran koulusta puoliselle tullessa istuin kirjojen ääreen, mutta lukeminen ei tahtonut kumminkaan sujua ... juuri kuin olisi painustanut selkää... silmälaudat tahtoivat painua kiini ja vatsapohjukka tuntui tyhjältä; ja kävi vielä tyhjemmäksi kun toverini äkkiä lausui: 'mitähän jälkiruuaksi tänään tarjottaneen!' Tosin en ollut mikään epikurolainen, mutta — kasvavalla pojalla tahtoo aina — hivuttaa suolia ja vatsaa — niin ainakin vanhat väittävät ja, niin se oli minunkin laitani siihen aikaan. Tottapa kerrankin vanhojen väitteessä perää lienee, koska, minäkin kokemuksestani tulin siihen vakuutukseen, että lihaksien, luiden ja vatsakoneiston alituinen kasvaminen, sekä luuonttojen laajeneminen vaatii aina enemmän ja enemmän ravitsevaa ainetta, olkoon se sitten mitä tahansa... No sehän se juuri minunkin vatsaani aina hivutti. Tällä erällä hivutus hälveni, kun käskettiin päivälliselle. Kirjan viskasin pöydälle ja sanoin toverilleni marss — — — Mutta tästä kiireestä, marssimisesta ei ollut vähintäkään etua, sillä kamarista käytävän yli juostessani olin tuotapikaa... kompsiis... — se tahtoo sanoa: että siinä nyt kähmin vatsallani. 'Nuo sen vietävät saappaat', olivat ensi sanani, sillä joll’ei rampa-Esko olisi tehnyt näin väljiä saappaita ja lisännyt anturoihin 'kuosin' kaunistamiseksi suuria korkoja ja korkojen päälle rautoja, niin en tässä nyt pitkälläni piehtaroisi. Raudat tosin taisivat siihen aikaan olla tarpeen koska kuulin isäni rampa-Eskolle sanoneen: 'iske vaan raudat korkoihin, vähemmänhän korot kivikadulla läntistyvät'... ja rampa-Esko iski vaan päälle."

Nousin ylös vatsaltani; onneksi ei ollut ketään näkemässä lankeemistani. — Astuin ruokahuoneesen ja asetuin istuimelle, sekä kävin alkuruokiin käsiksi. Täällä istuivat jo maisterit Wakanen ja Ripsakka, sekä kauppias Tavarow. — Vähitellen saapuivat toisetkin ruokavieraat, miten kullekin sopi. Maisteri Pöhnänen, liiallisesta oluen juomisesta puhkien ja pähkien, tuli tavallisesti aina maisteri Pilasen seurassa. Maisteri Pilanen oli nyt semmoinen veitikka, ett’ei toista parempaa — — — Tietäähän ne vanhat pojat — — — alituiseenhan ne nauruhermoja kutkuttelevat pilajuttuloillansa. Kulkupuheet tosin kertoivat koulupoikien saattaneen hänet herraskyydillä luokkahuoneesta ulos... eihän se nyt ollut oikein kasvatusopin-sääntöjen mukaista... vaan minkäs sille voi, kun ne nuoret ovat välistä niin huimapäisiä. — Sitten astui postiherra Dumbum sisään. Hän oli hyvin yksinkertainen ja vaatimaton mies — — — hivukset silmillä tuijotti hän silmälasien lävitse alituiseen eteensä. Maisteri Pilasen leikillisiä puheita kuunteli hän väliäpitämättömänä... joskus vaan vähän naurahti... mutta ei sekään ollut oikeaa nauramista — — — olihan vaan tuommoista nauramisen ja hymyilemisen keskivälillistä huulten venyttelemistä. Dumbum'ia seurasi konttoristi Nolonen, jolla näkyi aina olevan kiire ruo'an ääreen — — — Saattoi hänen vatsansa tuntea samanlaista hivutusta, kuin minunkin vatsani... ja kyllähän se tuossa ikävässä kirjoitustyössä sentään vatsaa raukaiseekin enemmän kuin muissa toimissa. Mahtavana astui konttoristi Stoltz sisään. Nimestä päättäen oli hän kansallisuudeltaan saksalainen. Hän sanoi matkustaneensa kaikki Europan valtakunnat ristiinrastiin, josta vaeltelemisesta tein minä johtopäätöksen, että kyllä se Stoltz on sentään viisas mies, vaikka ei maantiedettä tuntenut paremmin kun meikäläinen kansakoulun oppilas, koska, kerran väitti — maisteri Pilasen kanssa — Pietarin ja Adrian meren olevan samalla meridianilla. Jotenkin myöhään saapuivat kanslistit Keikkanen ja... vaan sen toisen kanslistin nimeä en enää muistakkaan, jolla oli mustat hivukset, suuri nenä, sutiparta ja "silmärillit" nenällä. Viimeisinä saapuivat näyttelijät Tuhlanen ja Kurttisööri pohmeloisina viimeisintä juomingeista. — Kun jokainen oli tehnyt tavallisen tervehdyksen, asettuivat he ruo'an ääreen — käsiään ristiin panematta. Saattoivat he sydämessään sentään kuinkakin kristillisellä mielialalla lukeneen ruokasiunauksen, mutta sekin on niin ja näin — — — eihän tuota ollut edes aikaa... tartuttiin vaan kannikkaan kiinni. — Jutut sujuivat... jokainen puheli viereisensä kanssa, ainoastaan vaiti olivat: Tavarow ja minä. Me vaan pistimme poskeemme saatavilla olevaa ruokaa. Tavarow ehkä syömisensä ohella lienee laskenut aamukaupan voittojaan.

Ovi avautuu, jokainen kääntyy katsomaan sinnepäin odotellen nähdäkseen Mansikan kaunista hymyilyä, mutta nyt Mansikan sijaan ilmestyi olento, jonka herrat varmaan päättivät nimittää Karpaloksi, jos marjanimityksissä pysytään. Muuten oli uusi piika pitkäruumiinen, tummaverinen — — — ja kuka sitä rumaa osaa enään kaunistaa — — — aivan saman näköinen, kun Hotokan Liippo kotikylässäni, — — — ken lienee sattunut hänet tuntemaan — — — ihan hänen näköisensä.

Karpalon tumma pinta näytti ikäänkuin punastuvan, huomatessaan herrojen paljouden, mutta rohkeasti hän kumminkin niijasi ja asetti astian lipiäkaloneen pöydälle... puh... myhähin itsekseni — — — mitenkä käyneekin, sillä järjestys näkyy olevan poissa — — — Karpalo ei ole oppinut herroja "passaamaan." Sen huomasin; siksi olin minä kuukauden ajalla oppinut. Mutta sivumennen voin mainita, että oli sitä harjoittelemistakin tämmöisessä hienossa seurassa, ennenkuin kaikki kohteliaisuuden temput olivat muistossa. — Ennenkuin tässä uudessa majapaikassa menin puoliselle, selvitti toverini juurtajaksain ruokajärjestyksen, kohtelu- ja tarjoomistavat y.m. asiaan kuuluvat haarat seuraavaisesti...

"Ruokahuoneesen astuttuasi tee tuommoinen 40 asteen kumarrus, jonka tehtyä astu sievästi pöydän ääreen — — — ota liina lautasen vierestä, anna sen olla joko paikallansa, taikka levitä mahallesi — miten haluat... mutta välttämättömästi sinun tulee liina käsiisi ottaa, sillä kun liinan liikuttamilta jätät, ajattelee joku ett’et semmoista kalua ymmärrä ensinkään käyttää. Muuten ole koko ruoka-aika varuillasi, sillä kun joku pään kumarruksella jotakin pyytää — — — tarjoo heti... vaan hymyhuulella — ainakin toisella suupielellä — kun lausut: suvaitsetteko. — — — Kun jotakin pyydät, niin sano esimerkiksi näin: Saisinko luvan pyytää pippuria — — — Jos herra olisi hyvä ja antaisi ätikkää — — — Voisiko olla mahdollista saada suoloja — — — Vaivaisinko Teitä tarjoomaan juustoa... niin sillä tavoin... ja kun olet saanut pyyntösi mukaan, vastaa heidän kohteliaisuuteensa sanalla: kii .. ii.. tos"... juurikuin en muuten olisi saanut syödäksenikään, vaikka säntilleen olin jo edeltäkäsin maksanut matammille vuokran.

"No eikö kukin saa omalla kädellään ottaa mitä haluaa?" kysäsin minä hieman hämmästyneenä.

"Kyllä, mutta kohteliaisuuden vuoksi herraspiiriissä pitää juuri käyttäytyä näin... venttas, se on ruotsia... minulta jäi äsken kesken... Niin... Mansikan tarjotessa ruokaa käänny vasemmalle, jotta oikealla kädellä voit ottaa vatsasi vaatimuksen mukaan ruokaa, edessäsi olevalle lautaselle," juuri kuin minä olisin ollut vasenkätinen. — Toverini lopetti havaannollisen opetuksensa sanomalla vielä: "Pää-asia on vaan, että ensin tarkastat mitenkä toiset syövät."

Tähän tokasin minä: "ei... ei se kelpaa... Kun minä rupean suu ammollaan katselemaan toisten syömistä niin enhän itse saa edes vatsaani pohjapeitollenkaan, päälliseksi, kun ei alinomaa hivuttaisi."

"Tee kun tahdot," kuului toverini tyly vastaus, "sinun hyväksesi minä rupesin tässä suutani vaivaamaan."

Ken tahansa, tämmöisen opetuksen kuultuansa, ei hämmästyisi... Niinhän neuvotaan kuin jaloittelevaa lasta. Eipä kumma kun minunkin, talonpojan kodista lähteneen tollikan, sydän rupesi hieman pamppailemaan. Rohkasin kumminkinkin itseäni sen verran, että astuin selkä suorana toverini perässä ruokahuoneesen ja matkin toverini tekemiä temppuja. Silmiäni huikasi, ruumiini vapisi — — — ja vatsani täyttämisestä ei tullut silloin niin mitäkään — — — naukua sekin vain sai. — Useakin ajattelee mitähän tuokin nyt taas rupattelee — — — eikä usko että ihminen toisensa edessä rupeaa vapisemaan kuin vilutautinen ... Niin, niinhän ne tietämättömät jupattavat, mutta kunhan semmoiset vastaväittäjät näkisivät kuinka "moukankin" housut hutajaa, seisoessaan — talonpoikaa minäkin tarkoitan enkä housuja — lakittomin päin "herrastuomarin", "kolmsääryksen" — se on siltavouti, — "kanttorin" — nimismiehestä ei puhettakaan — edessä, niin laulaisitte kai toista ääntä ja vetäisitte vanhaa virttänne: "niinhän se on, pienen pitää nöyrtyä suuremman edessä, sehän on ollut tavallista maailman alusta asti... kuka sitä muuttamaan rupeaa..." Minä lisään vielä: pitäkää päälle vaan — jaa, se on hyvä tapa, pitää aisoissa... no — — — niinhän se on...

... Niin ihmisiähän ne olivat toisetkin ruokavieraat... mutta kun se nyt tuntui niin oudolta semmoisessa joukossa... juurikuin olisi jokainen katsellut minua... ainoastaan minua — — — Hiukkasen tosin otin leipää... aukasin hieman suutani... tahdoin näet näyttää hyvin sievältä... pistin palasen suuhuni... sitten pidin paussia... Hieroin veistä ja pistintä toisiinsa... Lyhyesti sanoen, — kun en tahtonut kutkuttaa herrojen nauruhermoja heidän pernoissakaan, saati sitten suupielissään — aijoin näyttää että on sitä eletty ennenkin tämmöisessä seurassa — — — hm — — — Kun Mansikka tarjosi lämmintä ruokaa, otin sitä vaan hyvin vähän, ett'ei toiset olisi ajatelleet minua syömäriksi... Pelkäsimpä vielä, jos Mansikka sanoo matammille että kyllä se tuo Tolkkeri ottaa yhtä paljon ruokaa kun toisetkin herrat, vaikka on noin pieni, niin matammi on heti korottava vuokraa. Mutta tämmöiset aivojen ammennukset eivät ole muuta kuin tyhjien ennakkoluulojen synnyttämiä huonoja päätöksiä, joiden kautta ihminen on vähällä saada itsensä päiviltä pois... niinkuin sitä nyt kuolettamista hienoilla sanoilla ilmoitetaan... joko tällä tavoin, että nauvutetaan nälkäistä vatsaa, taikka ruvetaan elämään liian ylellisesti... turvotetaan ja lihotetaan vatsaa samassa suhteessa, kun kukkaroa laihtutetaan.