Part 1

SEN PITKÄÄ, TÄMÄN LYHYTTÄ

Tiituksen pakinoita 1

Kirj.

TIITUS [Ilmari Kivinen]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1918.

"Koska siis porsas taritaan niin awaa säkkis, jos se tarwitaan." _Agricola_.

SISÄLLYS:

Alkulause. Kertomus Kiinasta Toukokuussa 1913. 1,000 markan seteli. Selonteko paastostani ja sen seurauksista. Viipurin pamaus. Tavarajunassa. Valtiomies ja piru. Murhayritys Mikkelissä. Helluntailiike. Pääkirjoitus. Turun kirje. Yhdenvertaisuuslaki. Tyynyjuttu. Demminin taistelu. Kesäksi maalle. Monna Lisa. Kevätjuttua. Patriarkka Abrahamin kello — Kuopiossa. Itsemurha. Koi. Laiton kokous. Eräs toinen tuttavuus. Parturissa. Muotihulluus. Taistelunhaluinen Tiitinen. Ei goliera Buuhun noushe. Raskas velvollisuus. Kunnankirjuri. Hauska pari. Kadonnut papu. Juopunut kukko. Panu. Toimitussalaisuuksia.

ALKULAUSE

kriitilliselle lukijalle, kirjoittanut Erasmus Rotterdamilainen:

Jos jotakin annetaan / joka eij sinun macos cansa yhteen sowi / waro ettes sano sitä _Comoedian_ leikitziän _Cliphton_ Sanaa: _Isä en minä taida_: mutta ystäwällisest kijttä. Sillä tämä on caickein sijwollisin tapa estellä.

Kertomus Kiinasta.

Tiedättekö, mitä kiinalaisilla on muuta vinossa kuin heidän silmänsä?

Kiinalaisten silmät ovat aina olleet vinossa. Sehän on ensimmäinen tieto, minkä me pikkukoulussa olemme kiinalaisista saaneet. Ja kiinalainen, jonka silmät eivät ole vinossa, ei ole mikään kiinalainen, vaan joku huijari, joka on vain olevinaan kiinalainen. Mutta vaikeata on jokaisen, jonka silmät eivät sattumalta ole syntymästä saakka vinossa, jäljitellä kiinalaista. Joka ei usko, koettakoon itse. On harvoja asioita maailmassa, jotka ovat niin vaikeita kuin silmien vinoon vääntäminen, jos luonto kerran on ne vaakasuoraan asentoon asettanut.

Niin, kiinalaisilla on nykyään vinossa myöskin heidän valtaistuimensa.

Se on niin vinossa, ettei hra Juanshikai mitenkään tahdo pysyä sillä istumassa.

En tiedä, millainen Kiinan valtaistuin on. Minä en nimittäin koskaan ole sillä istunut. Ja minä aavistan vaistomaisesti, etten minä tule sillä koskaan istumaankaan.

En ole edes nähnytkään Kiinan valtaistuinta. Mahdollisesti ja luultavastikin se on hyvin kaunis ja komea istuin. Arvattavasti on siinä istuinpaikalla sitäpaitsi pehmeä silkkityyny, niin että siinä istuu ihan lystikseen. Mutta kaikesta siitä huolimatta suuttuivat eräät kiinalaiset lopuksi, mahdollisesti tilapäisessä mielenhäiriössä, tuohon istuimeen ja kaasivat sen nurin, niin että sillä istuva pieni vinosilmäinen poika putosi istumaan permannolle. Ja sitten veivät ne herrat, jotka olivat kaataneet valtaistuimen, sen ullakolle muitten käytännöstä hylättyjen huonekalujen joukkoon.

Kiinassa oli täten tapahtunut vallankumous, ja neljäsataa miljoonaa vinosilmäistä, mustapalmikkoista kiinalaista kyseli toisiltaan:

— Mitäs nyt tulee?

Eihän se ihme ollutkaan, että kiinalaiset olivat vähän levottomia. He olivat tuhansien vuosien kuluessa tottuneet siihen, että Pekingissä oli jossakin huoneessa tuo valtaistuin ja että sillä aina istui joku enemmän taikka vähemmän vinosilmäinen ja siis myöskin enemmän tai vähemmän kiinalainen tai mandshurialainen herra tai rouva tai paremman puutteessa vaikkapa vain poikakin. Heistä tuntui siis ymmärrettävästi hieman oudolta ajatella, että tuo valtaistuin nyt oli viety ullakolle ja ettei sillä nyt istunut ketään, lukuunottamatta mahdollisesti jotain pitkähäntäistä rottaa, joka oli asettunut tutkistelemaan, miltä tuon pehmeän silkkityynyn koreat tupsut maistuisivat.

Mutta Kiinassa oli eräs viisas, oppinut ja kaikissa maallisissa asioissa sangen taitava vanhanpuoleinen herra, nimeltä Juanshikai. Kun hän huomasi, miten levottomiksi hänen vinosilmäiset maanmiehensä tulivat valtaistuimen katoamisen johdosta, selitti hän näille, että kaikki oli niinkuin olla pitikin. Nyt oli vain perustettava tasavalta.

— Mikä se semmoinen on? kysyivät kiinalaiset.

Juanshikai selitti, että se on semmoinen mukava järjestys, ettei valtaistuimella istu kukaan, mutta kansa itse valitsee hallituksensa päämieheksi jonkun viisaan, oppineen ja kaikissa maallisissa asioissa sangen taitavan vanhanpuoleisen herran, jota sitten sanottaisiin presidentiksi.

Kiinalaiset katselivat toisiaan hiukan ymmällä ja alkoivat sitten aprikoida, mistä he saisivat käsiinsä semmoisen vanhanpuoleisen herran, jota tässä asiassa tarvittaisiin. Silloin sattui hra Juanshikaita yskittämään, joten kiinalaiset tulivat katsoneeksi häneen, ja hoksasivat silloin äkkiä, että juuri siinähän se oli oikea mies: olihan juuri Juanshikai itse viisas, oppinut ja kaikissa maallisissa asioissa sangen taitava herra, eikä enää mikään nuoruudenhullukaan.

Kiinalaiset tulivat niin iloisiksi tämän keksinnön tehtyään, että he tanssivat harakkaa ja hyppivät yhdellä jalalla niin että palmikot paukkuivat pitkin selkää, ja huusivat valitsevansa Juanshikain presidentiksi. Juanshikai oli hyvin kainon näköinen ja sanoi, ettei hän oikeastaan sitä tarkoittanut, mutta kiinalaiset ne vain hurrasivat ja huusivat eläköötä, eivätkä ensinkään kuunnelleet Juanshikain vastaväitteitä, vaan tekivät hänestä presidentin heti paikalla.

No Juanshikai, joka oli rauhallinen ja hyväntahtoinen mies, ei viitsinyt sen enempää vastaan harata, vaan rupesi presidentiksi. Ja kiinalaiset olivat niin ylpeitä ja iloisia siitä, että heillä nyt oli oikea presidentti, kuin lapset, jotka ovat saaneet kukin kauniin sokeriporsaan markkinatuliaisiksi, sellaisen porsaan, jolla on pieni kippura sokerihäntä, kaulassa punainen rusetti, ja joka maistuu niin makealta, kun sitä nuolasee.

Sitten oli Juanshikai jonkun aikaa kiinalaisten presidenttinä, tullen lopuksi valituksi elinkaudekseen siihen ammattiin, ja hallitsi kiinalaisia oikeamielisesti ja kunniallisesti, palkiten niitä, jotka käyttäytyivät soveliaasti ja säädyllisesti, ja napsauttaen niiltä kaulat poikki, jotka yrittivät ruveta jossain asiassa turisemaan häntä vastaan. Ihan niinkuin ahkeran ja taitavan kiinalaisen presidentin pitikin.

Kerran käveli Juanshikai vanhan palatsin ullakolla ja huomasi valtaistuimen, joka oli siellä nurkassa unhotettuna ja pölyttyneenä. Kun Juanshikai sitä vähän aikaa katseli, niin tuli hänelle oikein sääli sitä. Hän ajatteli, kuinka monta miljaardia kiinalaista vuosituhansien kuluessa oli ollut polvillaan tuon istuimen edessä, ja tuossa se nyt lojui hyljättynä ja yksinäisenä.

Juanshikai istahti valtaistuimelle ja vaipui haaveilemaan. Hän ajatteli miltä tuntuisi istua tuolla valtaistuimella, jos se olisi siirretty takaisin entiselle kunniapaikalleen, ja hän näki hengessään neljäsataa miljoonaa pikimustatukkaista kiinalaista polvillaan jalkainsa juuressa, otsat maan tomuun painettuina.

Kun Juanshikai palasi takaisin ullakolta, oli hän hyvin miettiväisen ja hajamielisen näköinen, eikä kuullut eikä huomannut, kun ministerit häntä puhuttelivat. Sen sijaan alkoivat hänen korvansa kuulla sellaista, mitä ministerit eivät kuulleet.

Hän näet kysäsi kerran häntä ympäröiviltä korkeilta herroilta, eivätkö he kuulleet, että kansa huusi ja vaati häntä rupeamaan keisariksi? Juanshikai sanoi olevansa mielestään kuulevinaan jotain sellaista.

Ja herrat kuuntelivat, ja jotkut heistä sanoivat etteivät he mitään sellaista kuulleet. Silloin Juanshikai arveli, että heidän korvissaan mahtoi olla jotain vikaa, ja käski leikata heiltä päät poikki, että voitaisiin sisältäpäin tarkemmin ja tieteellisesti tutkia, missä kunnossa heidän korviensa sisäosat olivat. Ja kun tämä leikkaus oli toimitettu, niin kiiruhtivat toiset herrat ilmoittamaan, että he kuulivat ihan selvästi, että kansa huusi ja vaati Juanshikaita keisarikseen.

— Hm, vai niin, sanoi Juanshikai mietteissään. — Vai kuulette tekin samalla tavoin. En minä kuitenkaan haluaisi valtaistuimelle. En millään ehdolla!

Sitten hän antoi julistuksen kansalleen, ettei hän millään ehdolla haluaisi valtaistuimelle, mutta kun kansa, mikäli hän itse on ollut kuulevinaan ja mikäli sitäpaitsi hänen ympäristönsä hänelle vakuuttaa, vaatii häneltä sitä, niin hän isänmaallisena miehenä taipuu kansansa tahtoon, ja uhraa omat harrastuksensa ja suostuu kansan vaatimukseen.

Sitten kannettiin valtaistuin alas vanhalle kunniapaikalleen, ja Juanshikai huokasi ja kiipesi sille istumaan.

Varmaankin oli valtaistuimeen, sitä edes takaisin kuletellessa, tullut jotain vikaa. Sen istuin oli paljon vinommassa kuin Juanshikai oli huomannutkaan, eikä Juanshikai tahtonut mitenkään pysyä sillä istumassa.

Juanshikai käski taitavien puu- ja kultaseppien korjata valtaistuimen entiseen kuntoon.

Mutta samaan aikaan sattui jotain, jota Juanshikai ei ollut odottanut.

Kauempana Pekingistä ja Juanshikain palveluksessa olevista kaulanleikkaus-ammattilaisista ja hirsipuutaitureista alkoivat jotkut Juanshikaihin tyytymättömät henkilöt huutaa, että Juanshikai oli aivan varmaan kuullut väärin. Tämä huuto alkoi kuulua ensin yhdestä maakunnasta ja siihen yhtyi yhä enemmän ja enemmän väkeä, ja sitten alkoi sama huuto levitä myöskin Huitshoun ja Huanin maakuntiin. Melu tuli lopulta niin suureksi, että se kuului Pekingiin asti. Juanshikai ei aluksi ollut kuulevinaan mitään, mutta kun huuto kasvoi yhä ankarammaksi, niin huomasi Juanshikai, ettei enää maksanut vaivaa teeskennellä huonokuuloisuutta, varsinkin kun hän vielä äskettäin oli osoittanut niin suurta herkkäkorvaisuutta, että kuuli paremmin kuin muut.

Nyt kokosi Juanshikai suuren sotajoukon ja käski sen mennä Huanin ynnä muihin maakuntiin katkaisemaan kaulat huutajilta. Ja sotajoukko läksi suorittamaan tätä tehtävää, mutta siinä sattui käymään niin, että huutajat katkaisivatkin Juanshikain miesten kaulat, huusivat entistä enemmän ja lupasivat tehdä Juanshikain omallekin kaulalle saman tempun, kunhan tarpeeksi lähelle pääsevät.

Silloin Juanshikai alkoi arvella, että ehkäpä hän sittenkin kuuli väärin silloin aikaisemmin. Ja Juanshikai on nyt antanut Kiinan kansalle julistuksen, jossa hän mainitsee, että tässä on varmaankin sattunut sekä hänelle että kansalle joku väärinkäsitys. Hän ei puolestaan ensinkään halua päästä valtaistuimelle. Pidetään vain tasavalta, niinkuin hän alunperin oli ehdottanut. Kuuleman mukaan on valtaistuin yhä korjaamatta, sillä puu- ja kultasepät jättivät työnsä kesken, koska eivät tienneet, kuka heille palkan maksaisi, jos Juanshikaille sattuisi käymään niin hullusti, että häneltä kesken kaiken lyötäisiin esimerkiksi yläpää pois.

Kiinan valtaistuin on siis yhä edelleenkin vinossa eikä sillä istu kukaan.

Juanshikai istuu nykyjään tavallisella tuolilla, mutta valtaistuintakaan ei sentään vielä ole viety takaisin ullakolle.

Toukokuussa 1913.

— Jos sen vetäisi noin ja noin ja sitten tuosta noin...

Istuin eräässä kahvilassa ja katselin tuttavaani, joka oli tullut höperöksi.

Hän oli lukenut ilman mitään valikoimista ja seulomista kaikki sotauutiset, mitä lehdissä on sitten viime syksyn ollut. Lukenut ja uskonut. Sillä seurauksella, minkä jokainen edeltäpäin saattoi arvata.

Hän kesti kuitenkin kauemmin kuin oli otaksuttu. Luultiin, että hänen aivonsa alkaisivat sekaantua jo joulun tienoissa, mutta ne pitivätkin yli talven. Ja koko ajan ahtoi hän niihin suurpolitillista moskaa.

Vappuna oli mitta kuitenkin täysi. Ensimmäinen merkki oli, että hän tuli auttamattomasti ja eittämättömästi juovuksiin yhdestä lasista simaa, tavallista simaa ilman konjakkiterästystä. Juotuaan tuon lasillisen jossain toisen luokan kahvilassa alkoi hänen naamansa punottaa, hän löi nyrkkinsä pöytään ja rupesi retuamaan, sanoen näyttävänsä suurvalloille.

Kun suurvallat eivät kuitenkaan olleet saapuvilla, näytti hän eräälle tuolille, jonka heitti ulos ovesta. Siitä oli seurauksena, että myös hän itse heitettiin ensin ulos kahvilan ovesta ja sitten sisään putkan ovesta. Enemmistä rettelöistä hän kuitenkin pääsi, saatuaan todistetuksi, ettei ollut juonut muuta kuin sekoittamatonta simaa. Mutta hänelle annettiin ankara varoitus, ettei enää joisi simaa.

Sitten tuli hän kokonaan höperöksi. Hän on saanut päähänsä, että hän on Lontoon lähettiläskonferenssi ja että hänen on määrättävä Albanian rajat. Hänellä on edessään paperi, jota hän kuvittelee kartaksi, ja hän miettii niin että pää tärisee, mutisten puoliääneen itsekseen:

— Jos vetäisi sen tuota jokea pitkin... noin... ja sitten tuon mäen yli... noin... ja sitten Skutarin ympäri... noin...

Hm, kyllähän se on nolo juttu sille miehelle, varsinkin kun hänellä muutenkaan ei ollut ollut liiaksi järjen lahjaa, niin että hän kyllä olisi tarvinnut sen vähän aivan tarkasti omiksi tarpeikseen.

Mutta kuka käski hänen lukea sotasähkösanomia? En minä ainakaan. Minä esimerkiksi en ole lukenut niitä moneen kuukauteen.

* * * * *

Turun ja Porin läänin kuvernööri kuuluu haluavan tietoja tässä läänissä olevista lentokoneista.

Pyydän saada kumartaa herra kuvernöörille ja ilmoittaa, että Toimituksen vinnillä on yksi.

Se ei ollut alkuaan lentokone, vaan arv. Toimituksen reklaamilaitos, jota Toimituksen erikoisnumerojen ilmestyessä kaksi alaikäistä poikaa kantoi pitkällä seipäällä pitkin Turun kaupungin katuja. Sitä ei tietty lentokoneeksi ennenkuin eräänä myrskyisenä päivänä, jolloin se äkkiä ja aivan odottamatta läksi lentoon, ollen viedä pojat mennessään. Sillä kertaa ei se kuitenkaan vielä lentänyt muuta kuin kadun poikki. Mutta kuka tietää, niihin se ensi kerralla lentää.

Koska lennosta Europasta Amerikaan on luvattu 100 tuhannen dollarin palkinto, kuuluu Toimitus suunnittelevan osanottoa tähän kilpailuun edellämainitulla lentokoneellaan. Jos Toimitus voittaa palkinnon, julkaisee se erityisen lentonumeron.

Muita lentokoneita ei Turun ja Porin läänissä tietääkseni ole.

Paster-nakki.

Uusi mieltäkiinnittävä seurapeli.

Vuonna 1908 ryhtyivät erinäiset mooseksenuskolaisen Isak Pasternakin velkojat Tallinnassa tekemään hänelle esityksiä, että hän alkaisi vähitellen maksella velkojaan.

Isak Pasternak tästä kovin loukkautui. Mutta koska hän ei ollut Simson eikä hänellä ollut aasin leukaluuta, jolla olisi voinut lyödä filistealaisensa, päätti hän pakata kapsäkkinsä ja mennä Välimeren toiselle puolen, jossa hän oli kuullut olevan Kaanaanmaan, missä rieska ja hunaja vuotaa sellaisille israelinlapsille, jotka osaavat viljellä järkeään.

Ja kun Pasternak tunsi vaistomaisesti, ettei hän tarvitse agronoomeja avukseen mainitussa viljelyksessä, pani hän toimeen päätöksensä, sulki itsensä Abrahamin, Isakin, Jakobin ja viimemainitun kahdentoista pojan suosiolliseen huomioon ja suojelukseen sekä matkusti meren yli.

Hän asettui asumaan Hämeenlinnaan, missä avasi kukoistavan kangaskaupan ja vaatetusliikkeen.

Samoihin aikoihin anoi hän senaatilta lupaa saada oleskella maassa.

Senaatti ei hänelle tuollaista lupaa antanut, vaan käski hänen mennä matkoihinsa.

Mutta Pasternak ei erityisesti himoinnut takaisin Tallinnaan. Karhut ovat kiusallisia luontokappaleita myöskin Israelin lapsille, vaikka he osaavatkin keinotella itsensä niiden kynsistä helpommin kuin kristityt.

Eikä lähtenyt maasta.

Sillä aikaa ikävöivät saamamiehet Tallinnassa Pasternakia.

Ja kun hän ei vapaaehtoisesti tahtonut saapua ilahduttamaan heitä läsnäolollaan, anoivat he hänen vangitsemistaan.

Vangitsemiskäsky annettiinkin.

Läksikö Pasternak?

Ei lähtenyt.

Maksoi velkansa — ainakin väitti maksaneensa — ja jäi Hämeenlinnaan.

Liike laajeni ja suomalaisen rahajärjestelmän siunaus valui kilisten hänen kassalaatikkoonsa.

Hämeenlinnan vaatetusammatin harjoittajat katselivat huolestuneina Pasternakin liikkeen paisumista.

Lopuksi he menivät viranomaisten tykö siihen aikaan, jolloin kuvernööri Gordie hallitsi Hämeenlinnassa, ja anoivat, että juutalainen ajettaisiin pois.

Mutta Pasternak oli hiljaa, hymyili partaansa, perusti haaraliikkeen Tampereelle, voi paksusti ja — jäi maahan.

Presidentti Castro läksi Venezuelasta, shahi Muhamed Ali Persiasta, sulttaani Abdul Hamid Konstantinopolista, kuningas Manuel Portugalista ja keisari Pu-Ji Pekingin keisarillisesta palatsista, mutta Isak Pasternak ei lähtenyt Hämeenlinnasta, vaan pasteeraili rauhassa sen pölyisiä katuja, pasternakkaillen tutkivia silmäyksiä hämeenlinnalaisten pukuihin.

Sitten tuli kuitenkin suurena sortovuotena 1913 ahdistuksen aika Israelin kansalle Hämeenmaassa.

Myöskin Pasternakin ympärillä jyrisi ja salamoi ja hänen myymälänsä tutisi maanjäristyksessä, samalla kun sade lankesi ja tuulet puhalsivat, niin että housut ja sortuukit naulakoissaan heiluivat.

‒ Mitämaks, ajatteli Pasternak, olenko minä huoneeni hiedalle rakentanut?

Ensi kerran tunsi Pasternak jonkunlaista levottomuutta mielessään.

Vihdoin iski salama, iski niin että silmät pyörivät Pasternakin päässä.

Käsky oli käynyt kuvernööriltä, että Pasternakin on lähdettävä 24 tunnin kuluessa kaupungista.

"Baabelin virtain tykönä me istumme ja itkemme!" huokasi Pasternak. "Mutta kylläpä sitten on itse Faarao, jos minut saadaan pois Hämeenlinnasta!"

Eikä Pasternak lähtenyt.

Eikä hänen myymälänsä syttynyt tuleen. Hänellä oli näet ukkosenjohdatin.

Pasternak oli nimittäin m.m. tykistöosaston räätäli, ja hänellä oli joukko vaatekappaletilauksia suorittamatta. Niitä myöten sihahti salama vahinkoa tekemättä maahan.

Seuraavana päivänä antoikin kuvernöörinvirasto Pasternakille luvan jäädä toistaiseksi paikkakunnalle.

Sydän täynnä kiitollisuutta kristillistä armeliaisuutta kohtaan ilmoitti Pasternak aikovansa kääntyä kristinuskoon.

Suomen kansa, joka on pian lepytetty, hymyili ystävällisesti Pasternakille. Sillä Suomen kansa on tietysti siinä käsityksessä, että Pasternakit uskonsa mukana muuttavat myöskin liiketapansa ja liikeperiaatteensa.

Ja Suomen kansa odotteli toivorikkaana uutista Pasternakin ristiäisistä.

Viime viikolla lehdet kuitenkin sisälsivät huolestuttavan tiedon: Pasternakin alottamasta uskonnonmuutoshankkeesta ei ole vielä tullut valmista.

Yleistä pettymystä.

Mutta parin päivän perästä tuli taas parempi uutinen.

"Pasternak on ilmoittanut, että hän näinä päivinä kääntyy luterinuskoon."

Yleistä tyytyväisyyttä.

Seurapeli jatkuu.

Me voimme nimittää sitä esimerkiksi Paster-nakiksi.

1,000 markan seteli.

Se on hyvin hyvä esine. Siinä ei ole mitään muuta pahaa kuin että se on niin harvinainen ja ettei minulla sitä ole.

Mutta tässä kaupungissa on yksi mies, jolla oli sanottu seteli. Se mies otti sen setelin viime torstaina ja meni sirkukseen.

Hän pyysi saada ostaa yhden 15 pennin hintaisen ohjelmalehden, ja _maksoi sen mainitulla 1,000 markan setelillä_.

Se on jo niin etten minä sitä osaa sanoakaan, mitä se on. Suurenmoista se joka tapauksessa on.

Toivottavasti tämä mies säilyttää sen ohjelmalehden muistona ja lähettää sen lasiseppä Virtaselle, joka panee sen kauneisiin raameihin. Sitten ripustetaan ohjelma salin seinälle, ja mamma selittää lapsille ja vieraille, että Pappa osti sen tuhannella markalla!

Tuhannen markan setelillä voi tehdä paljon muu takin.

Allekirjoittanut toivoo hartaasti, että tässä nyt puheenaolevalla miehellä olisi toinenkin samanlainen seteli.

Hän pistäisi tämän setelin lompakkoonsa ja menisi erääseen yleisesti tunnettuun laitokseen susiteetin puiston eli kaupungintalonpuiston perällä.

Kuten tiedämme, on siellä taksana 10 penniä, ikään, kokoon, säätyyn ja tuotantokykyisyyteen katsomatta.

Köyhät s.....nat maksavat viheliäisillä kuparilanteillaan, mutta minä otaksun, että laitoksen tirehtöörskän silmät nousevat pystyyn, kun ystävämme kainoon tapaansa livahuttaa tuhatmarkkasensa luukulle.

Ja saa siitä takaisin 999 markkaa 90 penniä.

Koska nimittäin ei hänen tuotteitaan pidetä sen suuremmassa arvossa kuin muidenkaan.

Vaikka hän kykeneekin niistä maksamaan 1,000 markan seteleillä.

Mutta voisihan hän antaa nekin jollakin tavoin konserveerata. Muistoksi.

Voisin kehitellä tätä ainetta enemmänkin, mutta katsoen asian arkaluontoisuuteen ja nykyisen sukupolven ylenmääräiseen, vaikka epäilemättä suuresti teeskenneltyyn hienotunteisuuteen, täytyy lopettaa tähän.

Selonteko paastostani ja sen seurauksista.

(Yleisön pyynnöstä.)

Kun tohtori Lybeck kävi täällä puhumassa paastosta, istuin minä silmät kirkkaina hänen jalkainsa juuressa — hengellisessä merkityksessä meinatenkin — ja kätkin hänen sanansa visusti sydämeeni.

Ja kun minä olin päässyt ulos Betelistä, jossa paastosaarna pidettiin, ajoin minä suoraan ruokapaikkaani ja söin niinkuin en olisi viiteen viikkoon ruokaa nähnyt. Sitten menin minä ruokarouvani tykö ja sanoin itseni irti.

— Mistä syystä, jos saan luvan kysyä?

— Kysykää Lybeckiltä! Hyvästi ijäksi!

Ja minä menin pois ylpeästi vihellellen.

Tunsin olevani sankari ja aavistin tulevan tapahtumaan suuria asioita.

Siitä on jo yli kaksi viikkoa.

Nyt sinä tietysti luulet, että minä olen kuollut nälkään, mutta se on vale se. Joka ei usko, hän kääntyköön arv. toimituksen puoleen, joka haluaville voi antaa luotettavat todistukset siitä, että minä elän tai etten minä ainakaan ole nälkään kuollut.

Oikeastaanhan se paasto ei ollut aivan täydellinen syömälakko. Aina kun minulle tuli oikein nälkä, lähetin minä pojan — se ei ole omani vaan erään toisen — ostamaan läheisestä kahvilasta kaksi voileipää. Eihän sitä ihmisen tarvitse siltä ahdasmielinen olla, vaikka onkin lakossa.

Katson kuitenkin tarpeelliseksi kerta kaikkiaan vakuuttaa, etten minä lakon aikana syönyt kuin korkeintaan neljä voileipää päivässä. Edellämainittu poika voi sen todistaa.

Ruokalista oli siis joka tapauksessa hyvin niukka, ja ensimmäisinä päivinä tunsin minä suurta nälänhätää ja olisin ollut valmis syömään vaikka rupisammakolta puolukkahillon kanssa. Mutta sitten se alkoi tasaantua.

Tunsin miten ajatukseni alkoivat ihmeellisesti seestyä ja ruumiini keventyä. Huomasin kuinka silava aivan ilmeisesti haihtui henkisen olentoni ja sieluni ympäriltä. Tunsin olevani muuttumassa enkeliksi, ja vaistomaisesti tunnustelin silloin tällöin hartioitani, eivätkö siiventyngät jo alkaisi tuntua.

Paastoni herätti tuttavapiirissäni ansaittua huomiota. Siitä keskusteltiin vilkkaasti ja arvosteltiin mahdollisuuksia puoleen ja toiseen. Toiset sanoivat, että "ei se kestä kuin päivän ja sitte se syö toisena päivänä niin että revetä remahtaa", mutta toiset vakuuttivat, että "elää se peijakas yhden talven entisillä rasvoillaankin — eläähän karhukin!" (Kun karhun nimi mainittiin, tulivat ystäväni äkkiä totisiksi ja keskustelu tyrehtyi. Kukin vaipui syviin mietteisiin.)

Kun minut esitettiin jollekin uudelle henkilölle, lisättiin nimeeni, että: "se on lyypekkiläinen ja on syömälakossa".

Olisin myös mielelläni antanut tukkani ja partani kasvaa, mutta virkatoverini panivat sitä vastaan jyrkän vastalauseen. He väittivät, että se ensiksikin on siivotonta, ja toiseksi omansa tekemään toimistomme kammoa ja epäluuloa herättävän näköiseksi siellä kävijöiden silmissä.

Perustin myöskin itselleni uuden ajanlaskun paaston alkamisesta lähtien. Niin että oli "ensimmäinen sunnuntai paastosta", "toinen keskiviikko paastosta" j.n.e.

Kuten sanottu, tunsin päivänselvästi, miten materia ympäriltäni haihtui olemattomiin ja miten vähitellen muutuin astraaliseksi henkiolennoksi.

Kun kaksi viikkoa oli kulunut, menin saunaan, Thermaeseen, missä muutkin oikeat herrat käyvät, ja tilasin ammekylvyn.

— Misäs herra on niin kauvan ollu, kun ei olr kahteen viikkoon saunassa käyny? kuulusteli hovisaunoittajani.

Ilmoitin olleeni syömälakossa ja pysyneeni pois saunasta sen takia, että kävisi selville, miten paljon paastoaminen yksinään vaikuttaa painon vähenemiseen.

— Vai on herra ollut syömälakossa!

Ja sitten punoutui meille, samalla kun ulkonaista pintaani kaapittiin puhtaaksi, laaja uskonnollis-lääketieteellis-esteettis-filosoofinen keskustelu paastoamisesta ja sen merkityksestä.

— Mutt niin mää vaan tykkä etei herra ol tullu yhtikäs laihemmaks, vaikk onki paastonnu.

— No ette te sitten paljoakaan huomaa, se minun täytyy sanoa.

Saunottaja sanoi, että sittenhän se nähdään kun punnitaan.

Ammeesta menin vaakaan ja me totesimme minun näiden kahden viikon ajalla lihoneen 1 kg 800 gr.

Minä olen nyt menettänyt uskoni paastoon ja Lybeckiin ja ruvennut syömään. Mitä tässä turhia...

Ei ne mitään meinaa ne paastot. Eikä pitkä tukka. Eikä pitkä parta. Eikä kuhniminen. Eikä paljon mikään.

Viipurin pamaus.

Birger Jaarlin retki lujitti Ruotsin vallan Kymijokeen asti, mutta rajan takana pitivät karjalaiset ja nowgorodilaiset, joilla ei ollut paljon minkäänlaista käsitystä katekismuksen ja muiden oppikirjojen määräyksistä, pahaa elämää, häiriten sillä Ruotsin valtakunnan hiljaisia ja uskollisia alamaisia.

Valtakunnan marski Torgils Knuutinpoika senvuoksi vihdoin sanoi, että hän lähtee Viipuriin.

Viipurissa ei tullut mitään tappelua. Päinvastoin: kaikki kävi hyvin hauskasti ja sovinnossa.

Vesteroosin piispa Pietari Elavi kastoi karjalaisia taidolla ja kätevyydellä, sillä aikaa kun Torgils-herra rakensi linnaa.

* * * * *

Oli kaunis, aurinkoinen päivä.

Hiljaa loiskuivat vilpoiset laineet Viipurin lahden rantamia vastaan.

Linnut lauloivat Monrepoossa.

Kolikkoinmäen rinteellä rähisivät äsken kastetut karjalaiskakarat kaikenlaisista perheistä.

* * * * *

Linnanrakennuksella oli tällä haavaa hiljaista.

Muurarit kaatoivat kahvia sukanvarteen pistetyistä pulloista pieniin kivikuppeihin ja kastoivat kahviin Punasenlähteentorin kojuista ostamaansa viipurinrinkeliä.

Erään vallisarven nurkalla istuivat Torgils Knuutinpoika ja Pietari Elavi, pelaten n.s. ”Viipurin pamausta”, joka uusi peli oli äkkiä tullut hyvin suosituksi Viipurin tienoilla ja levinnyt matalista majoista aina ylimysten asunnoille.

Peli oli oikeastaan verrattain yksinkertaista. Piispa vuoli kaksi samannäköistä tikkua, pitemmän ja lyhemmän, ja otti ne kouraansa niin että vain toiset päät olivat näkyvissä rinnakkain ja yhtä paljon.

— Jos herra marski sitten taas nykäisisi! sanoi hän odottavasti myhäillen.

Marski tuumi kotvasen aikaa. Hän oli saanut kaksi ankaraa "Viipurin pamausta" peräkkäin ja tunsi piispan voimakkaan kämmenen kosketuksen vielä mojovan ruumiissaan.

Vihdoin, kun eivät tikut hänen tuijottamisestaan huolimatta suostuneet ilmaisemaan, kumpi niistä oli pitempi, kumpi lyhempi, hän ummisti silmänsä ja tempasi umpimähkää sen tikuista, joka hänen hyppysiinsä osui.

— Lyhempi riemuitsi piispa, avaten kouransa ja näyttäen käteensä jäänyttä pitempää tikkua.

Mahtava marski huokasi, asettui kontalleen vallin reunamalle ja odotti huulet tiukasti yhteen puserrettuina 'Viipurin pamausta'.

Piispa ei pitänyt mitään kiirettä, vaan kääri hiljalleen, Te Deumia vihellellen, kauhtanansa oikeata hihaa ylös. Sitten loi hän silmäyksen marskin reheviin istuimiin, sylkäisi kouraansa ja läimäytti äkkiä hirmuisen iskun tähän yleensä halveksittuun ruumiinosaan.

Tämä oli niin sanottu ”Viipurin pamaus”.

Jos marski olisi vetänyt pitemmän tikun, olisi hänellä ollut oikeus antaa piispalle samanlainen pamaus, ja voimme pitää varmana, ettei hän silloin olisi säästänyt jäntevän käsivartensa voimia.

Läimäyksen kaiun vielä kiiriskellessä ympäristössä nousi marski seisoalleen, hieroskellen ja hiljaa sadatellen sitä paikkaa, johon hän nyt oli saanut kolmannen pamauksen.

— Eikö teidän ylhäisyytenne suvaitse istua? kysyi piispa imelästi hymyillen.

— _Ei kiitos!_ sanoi marski kiukkuisesti. — En ymmärrä, miksi minulla tänään on niin kirotun huono onni. Olen saanut kolme paukkua ja te ette yhtään.

— Pyhimykset suojelevat... alotti piispa hartaasti.

— Teidän pyhyytenne lihavaa takapuolta! keskeytti marski kärsimättömästi. — Niillä ei tunnu olevan parempaa tekemistä tänään, lisäsi hän äkeästi.

Lepohetki oli lopussa ja Viipurin linnanrakennuksella vallitsi taas työn touhu.

Tavarajunassa.

1.

Läksimme Sortavalan asemalta pohjoiseen päin tavarajunassa: setäni, toverini ja minä.

Oli jo ilta. Kuuma päivä oli viilenemässä koleahkoksi yöksi, joka oli meistä varsin mieluista. Setäni toivoi, että kylmyys vaikuttaisi virvoittavasti ja supistavasti hänen olemukseensa, jonka hän väitti olevan niin paisuksissa koko päivän kuumenemisesta, että kamala räjähdys saattoi tapahtua koska tahansa.

Lähtöämme katsomaan oli kokoontunut kunnioitettavaa sortavalalaista. asemayleisöä, joka silmäili meitä osanottavasti.

Nähtävästi mainittu yleisö — ehkä omasta kokemuksestaan — tiesi mitä matkustus Sortavalan—Joensuun tavarajunassa merkitsee.

Mutta me emme sitä tienneet.

Seisoessamme junan loppupäässä olevan rakkineen portailla, jota eräs asemamies tiedonannossaan meille kunnioitti matkustajavaunun nimellä, tuli eräs vanha mies piippu hampaissa luoksemme, katseli meitä hetkisen miettiväisenä, otti sitten piipun hampaistaan ja sanoi:

— Aikovat matkustaa tällä junalla?

— Ilmoitimme sen olevan aikomuksemme.

Vanhus poltteli hetkisen äänetönnä ja kysyi sitten:

— Ovatko ennen matkustaneet tavarajunassa?

Sanoimme, ettei meillä ennen ole ollut sitä iloa.

— Minä arvasin sen, sanoi vanhus vakavasti.

Sanoimme, että meidän on hauska tutustua Karjalan rataan. Ja tavarajunassahan siihen sitäpaitsi on parempaa aikaa kuin muissa junissa.

— Niin, no _aikaa_ teillä ainakin tulee olemaan riittävästi, ennusti vanha mies merkitsevällä äänenpainolla.

Sitten meni hän menojaan, ja me jäimme miettimään hänen viimeisiä sanojaan.

Koska veturi vielä oli ottamassa halkoja ja vettä, läksimme kyselemään alkuasukkailta, milloin, he luulisivat junan pääsevän perille.

Alkuasukasten keskuudessa syntyi tämän johdosta vilkasta mielipiteitten vaihtoa.

Nuorempi, toivorikkaampi ja kevytmielisempi osa läsnäolijoista rohkeni otaksua, että me parhaassa tapauksessa jo tämän kesän aikana pääsisimme Joensuuhun, jotavastoin vanhempi, vakavampi ja elämän kovassa koulussa epäluuloiseksi ja pessimistiseksi käynyt osa arveli, että meidän joka tapauksessa olisi pitänyt ottaa mukaan talvipuvut ja turkit siltä varalta, että matkamme kestäisi ensi talvenkin. Eräs surumielisen näköinen ukko kertoi tavarajunista, jotka olivat lähteneet Sortavalasta tulematta koskaan perille, eikä kenkään tiennyt, mihin ne olivat joutuneet.

Yleensä saimme sen käsityksen, että matkustusta pohjoisnavalle pidettiin huomattavasti pikaisempana, vaarattomampana ja hauskempana kuin Sortavalan—Joensuun väliä tavarajunassa.

Nämä tiedot saivat meidät hieman ajattelevaiselle tuulelle. Mutta kun kerran olimme jo vieneet tavaramme junaan, katsoimme arvollemme sopimattomaksi enään peräytyä. Kaiken mahdollisuuden varalta panimme kuitenkin Sortavalan aseman postilaatikkoon kuvakortteja omaisillemme ja parhaimmille ystävillemme, joissa lausuimme tervehdyksemme ja ilmoitimme menevämme urhoollisella mielellä kohti tuntematonta tulevaisuutta.

Auringon laskiessa saapui veturi, joka kaikesta päättäen oli pitkän elämänsä ja vaelluksensa varrella nähnyt parempiakin päiviä, paikalleen junan alkupäähän.

Junailija vihelsi.

Vihellys kuului vaan hiljaa, vaatimattomasti. Tavarajunan junailija viheltää noin kolme kertaa vaatimattomammin kuin esimerkiksi pikajunan junailija.

Veturi vastasi merkinantoon käheällä, sortuneella äänellä, alkoi ähkyä sydäntäsärkevällä ja mieltäliikuttavalla tavalla, joka melkein kohotti kyyneleet silmiimme, ja onnistui vihdoin tempaisemaan junan irti tympeästä ja välinpitämättömästä liikkumattomuudestaan.

Hirmuisen kolinan junamme ainakin matkaansaattoi, vaikkei vauhdista juuri kannattanut puhua. Mutta me toivoimme, että sekin vähitellen paranisi.

Katselimme ympärillemme ja jonkunlainen ahdistus sekä syvä alakuloisuus valtasi meidät.

Vaunumme oven yläpuolella oli numero 1821. Asiata harkittuamme tulimme siihen päätökseen, että se on vaunumme rakentamisvuosi, vaikkakin vaunu itse asiassa näytti paljon vanhemmalta, ollen kunnianarvoisasta ulkoasustaan päättäen peräisin 16:lta tai 17:ltä vuosisadalta.

Ehtootähdet vilkuttivat meille kutsuvasti silmäänsä vaunun seinissä olevista raoista, ja me aloimme toivoa että sirkka ryhtyisi soittamaan loukossa meille univirttä, mutta mitään sirkkaa ei kuitenkaan kuulunut.