Part 7

Tämä räkytys se kutsui paikalle koko lähiseudun koiramaailman. Siinä oli koiraa jos minkänäköistä. Toiset kulkivat perässä, yhtyen lämpimästi ja vakaumuksen voimalla Mustin sättimiseen, toiset, puolueettomammat, kulkivat kahden puolen Panua, haukkuen noin vain yleisen tavan, muodon ja seuran vuoksi, ja pari pientä rakkia juoksi edellä, pysähtyen vähäväliä ulvomaan täyttä kurkkua.

Keskellä käveli Panu ylväässä eristäytymisessään, äänettömänä ja rauhallisena, ikäänkuin ei koko tämä melu, joka herätti kaikki kunnialliset porvarit ruokalevoltaan, olisi siihen ollenkaan koskenut. Tuolloin tällöin se pysähtyi ja katsahti ympärilleen ikäänkuin ihmetellen, että mitäs sakkia tähän hänen ympärilleen onkaan keräytynyt, mutta jatkoi sitten matkaansa kuin tuumien, että olkootpa nuo mitä tahansa — senpuolesta.

Heräsi siihen kovalle sohvasängyn kannelle nukahtanut Lähtikin, käänsi kylkeä ja murahti unisena:

— Taas se vallesmannin koirans—na. Ampuisin minä sen pakanan...

Hänen toivomuksensa toteutui. Vallesmanni ampui itse Panun, syksyllä, kaupunkiin palattuaan. Ei kai olisi tullut sitä muuten tehneeksi, mutta Panu oli jostakin saanut sellaisen ilkeän taudin, joka ajoi karvan pois ja löi ruumiin rohtumille.

Niin että oli melkein pakkokin ampua.

Panu vain kerran vilautti silmiään kuin ihmetellen olemassaoloaan ja sen päättymistä, ja oikaisi koipensa, pienen savupilven kohotessa pistoolin piipusta halkovajan kattoa kohti.

Toimitussalaisuuksia.

Oletkos, aikaasi seuraava lukijani, ollut joskus suuressa kokouksessa, sellaisessa esimerkiksi, johon on saapunut edustajia ympäri maan siinä hurskaassa luulossa, että he ovat keräytyneet tekemään päätöksiä ja tuomaan ilmi n.k. kansan tahdon (vaikka kokouksen päätökset on etukäteen laatinut pieni valikoima helsinkiläisiä herroja — joku komitea, johon kuuluu neljä tai viisi klanipäätä ja yhtä monta sikaria)?

Tällainen kokous on hyvin vaikuttava ja juhlallinen ilmiö — ainakin ensikertalaiselle — ja jos se on taiteen kaikkien sääntöjen mukaan järjestetty, niin päättyy se, enemmän tai vähemmän ankaran riidan ja toran jälkeen, jossa helsinkiläisen komitean laatimat päätöslauselmat loppujen lopuksi joka tapauksessa tulevat hyväksytyiksi, yhteisiin päivällisiin jossakin Helsingin upeimmista ravintoloista, joilta maaseutulaisosanottajat palaavat suuresti ylennettyinä ja virkistyneinä ja hurrattuina ja eläköötettyinä ja hirvittävän nälkäisinä, paastottuaan ensin koko päivän etukäteen siinä kamalassa ja perinpohjaisessa harhaluulossa, että helsinkiläisessä ravintolassa saisi muka kymmenen markan maksusta syödä itsensä niin pyöreäksi, että napit liiveistä lentelevät. Mutta meidänhän piti puhumankin itse kokouksesta eikä päivällisistä.

Tällainen kokous on, kuten jo sanoimme, hyvin vaikuttava ja juhlallinen ilmiö. Suuri sali täynnä kokouksen osanottajia, ja koroikkeella salin perällä puheenjohtaja ja sihteeri ja pitkän pöydän ääressä rivi ahkerasti kirjoittavia nuorehkoja herrasmiehiä.

Sinä kysyt kaupunkilaiselta naapuriltasi, ketä nuo pitkän pöydän ääressä istuvat herrat ovat ja mitä he niin ahkerasti kirjoittavat, ja saat vierustoveriltasi kuulla, että he ovat sanomalehtien referenttejä ja kirjoittavat selostusta kokouksesta lehtiinsä.

Jos, niinkuin oletamme kysymyksesi johdosta, olet ensikertalainen näissä hommissa ja lisäksi hieman kunnianhimoinen, niin valtaa sinut ehkä voittamaton halu saada sanotuksi kokoukselle jotain ja senkautta esityksesi ja nimesi huomisaamun pääkaupunginlehtiin. Ja sinä pyydät puheenvuoroa ja saatkin sen, sittenkun puheenjohtaja ensin on kahteen kertaan kysynyt nimeäsi ja kolmannella kerralla, myöntäessään sinulle puheenvuoron, lausunut nimesi niin väärin, ettei oma äitisi voisi sinua siitä nimestä tuntea.

Ja sinä puhut kauan ja lämpöisesti, toinnuttuasi ensi säikähdyksestä, ja vilkaiset puhuessasi salavihkaa aina silloin tällöin herroihin referentteihin, jotka koko ajan kirjoittavat tulisella kiireellä — pikakirjoitusta, ajattelet sinä.

Seuraavana aamuna sinä, herätessäsi kolmen ja puolen markan huoneessasi matkailijakodissa, pyydät heti sanomalehden, ja avaat sen kiireesti ja löydät heti kokousselostuksen, joka on varustettu isolla otsikolla, ja sinun kätesi alkavat vavista, ja sinä alat kiihkeästi etsiä puhettasi ja nimeäsi tuosta pitkästä selostuksesta.

Mutta mitä näetkään!

Sillä kohdalla, jossa puheesi ja nimesi pitäisi olla, on vain sanat:

"Pitkän ja monipuolisen keskustelun jälkeen, jossa käytettiin joukko asiaa valaisevia puheenvuoroja, hyväksyi kokous suurella ääntenenemmistöllä seuraavat ponnet."

Ja sitten seuraavat samat ponnet, jotka sinä jo eilen olit moneen kertaan lukenut painetusta ohjelmasta, jonka valmistava komitea (neljä tai viisi klanipäätä ja yhtä monta sikaria) oli laatinut.

Sanasta sanaan. Sillä referentti oli leikannut ne, turhan työn välttämiseksi, juuri samaisesta painetusta ohjelmasta ja liimannut ne käsikirjoitusliuskaansa.

_Mitä_ olivat siis referentit niin kiivaasti kirjoittaneet koko sen ajan kuin sinä puhuit kaikella lämmölläsi ja vakaumuksellasi? Jaa, saman kysymyksen on moni muu kokouspuhuja tehnyt ennen sinua ja tulee tekemään sinun jälkeesikin — mutta saamatta vastausta. Minä voisin sen kyllä tässä selittää, mutta en minäkään sitä tee, sillä tottuneet ja ammattinsa kaikki juonet taitavat sanomalehtireferentit, joihin minäkin kuulun, eivät koskaan ilmaise toimensa syvimpiä salaisuuksia, vaan vievät ne muassaan haudan syvyyteen.

Tunsin kuitenkin kerran erään nuoren sanomalehtimiehen, joka lähetettiin selostajaksi erääseen maanviljelysseuran kokoukseen, mutta joka ei ollut tutustunut ammattinsa juoniin ja salaisuuksiin, sillä hän toimi vasta ensimmäistä päivää sanomalehtimiehenä. Ja hän epäonnistui kerrassaan loistavasti.

Hänen päätoimittajansa lähetti ensi työkseen hänet maanviljelysseuran kokoukseen kirjoittamaan siitä uutista huomispäivän lehteen.

Nyt on seikka se, että tuollainen maanviljelysseuran kokous, jossa voidaan käsitellä puolisensataa mitä erilaatuisinta asiaa neljässä tai viidessä tunnissa, on yksi vaikeimmin selostettavia tottuneellekin sanomalehtimiehelle ja vaatii koko hänen huomiokykynsä ja tarmonsa, etenkin jos hänen, lehdessä vallitsevan tilanahtauden takia, täytyy saada sanottavansa mahtumaan johonkin puoleentoista palstaan. Aivan nuorelle ja viheriäiselle, juuri ylioppilastutkintonsa suorittaneelle vasta-alkajalle, joka on suurimman osan vähäistä ikäänsä kuluttanut koulunpenkillä kaupungissa ja tuskin tietää eroitusta hevosharavan ja puimakoneen välillä, on se ehdottomasti ylivoimainen yritys, joka voi saada hänen sydämensä murtumaan ja hänet luopumaan aikomaltaan uralta jo seuraavana päivänä. Seuran valmistusvaliokunta on käsitellyt ja valmistellut näitä asioita ehkä kuukausimääriä, ja sihteeri on valvonut niiden kimpussa viikkokausia joka yö klo 3:een — ja nyt pitäisi tämän nuoren keltanokan tajuta muutamassa tunnissa, ensi kuulemallaan, kaikkien näiden asioiden oleellisin ja tärkein sisällys, voidakseen puristaa siitä ytimen lyhyessä ja täsmällisessä muodossa lehteensä.

Mutta tätä kaikkea ei se nuori vasta-alkaja tiennyt, ei tätä eikä paljoa muutakaan, joka hänelle myöhemmin vähitellen selvisi.

Hän saapui toivorikkaana ja asemansa ja tehtävänsä tärkeyden tuntien maanviljelysseuran huoneistoon puoli tuntia ennen kokouksen alkua ja esitteli itsensä sihteerille, joka kaikessa kiireessään lausui hänelle jonkun ystävällisen sanan ja osoitti hänelle sekä hänen paperipinkalleen ja puolelle tusinalle lyijykynälleen paikan pienen pöydän ääressä kokoussalin nurkassa.

Vihdoin alkoi kokous.

Koska tämä referentti, josta tässä on puhe, oli nuori ja kokematon, niin ryhtyi hän tekemään jättiläistyötä, nimittäin yrittämään selostaa kunkin esiintyjän puheita edes pääkohdittain, sillä hän luuli todellakin, että nämä puheet olisivat olleet jossain suhteessa tärkeitä ja mielenkiintoisia. Ja kun puhujat suureksi kummastuksekseen ja salaiseksi mielihyväkseen näkivät, että tuolla nuorella miehellä tosiaankin oli halu ja vakava aikomus painattaa lehteensä heidän puheensa, niin yltyivät he luonnollisesti puhumaan niin laajaperäisesti, että sihteeri tuskastui ja alkoi lopuksi luoda vihaisia silmäyksiä kaiken tämän pahan aiheuttajaan, nuoreen sanomalehtimieheen.

Onneksi ei viimemainittu näitä silmäyksiä kuitenkaan huomannut, sillä hänellä oli täysi työ asioittensa hoitamisessa. Hän kirjoitti ja kirjoitti, kirjoitti hiki tukassa, niin että kynät ja paperit rapisivat, ja mitä enemmän hän kirjoitti, lyhenteli sanoja ja lauseita ja keksi kaikenlaisia pikakirjoitusmerkkejä, joiden merkityksen hän arveli sitten referaattia puhtaaksikirjoittaessaan toimituksessa muistavansa, sitä nopeammin puhuivat seuran ukot. Ja hän oli kirjoituksessaan tuskin puolivälissä keskustelua, kun jo päätös tehtiin, eikä hän kuolemakseenkaan tiennyt, _mikä_ päätös oikeastaan oli tehty.

Niin kului se ilta, hirvein, mitä tällä nuorella miehellä milloinkaan on ollut. Yhtään päätöstä ei hän ehtinyt keskusteluja selostaessaan panna paperille, mutta onneksi oli hänellä kaikesta huolimatta kuitenkin sen verran käytännöllistä älyä ja mielenmalttia tallella, että jätti kunkin keskustelun jälkeen käsikirjoitusliuskaansa avaran tyhjän tilan, aikomuksessa kirjoittaa siihen kokouksen tekemän päätöksen.

Lopuksi huomasi hän, että hänen ympärillään vallitsi outo hiljaisuus. Hän kohotti nenänsä papereistaan ja huomasi, että kokous ja sihteeri olivat haihtuneet jäljettömiin. Hän istui yksin huoneessa pienen pöytänsä ja suuren käsikirjoituspinkkansa ääressä, eikä voinut aavistaakaan, mihin kokous ja sihteeri oli kadonnut. Olihan hän nuori ja tietämätön, niin että kuinka olisi hän voinut aavistaa, että kokous ja sihteeri olivat menneet kaupungin seurahuoneelle syömään illallista hyvinpäätetyn päivätyönsä jälkeen.

Raskain sydämin, synkät aavistukset mielessä nousi nuori reportteri ylös pöytänsä äärestä, kokoili käsikirjoituksensa ja lyijykynänsä ja ihmetteli samalla itsekseen, että oliko hän todellakin yhtenä iltana ehtinyt kirjoittaa kaiken tämän, sillä siinä oli varmaankin yli puolen kiloa täyteen tuhrittua käsikirjoituspaperia.

Toimituksessa ei hänen saapuessaan ollut enää muita kuin vanha ja hyväntahtoinen, elämää ja ihmisiä ja ensikertalaisia reporttereita syvästi ymmärtävä faktori, joka siellä odotteli juuri maanviljelysseuran kokousreferaattia.

Kun tämä kelpo mies näki nuoren toimittajan käsikirjoituspinkan, niin vakuutti hän, ettei se mahtuisi koko lehteen, vaikka ilmoitukset ja vieläpä lehden otsikkokin jätettäisiin pois. Ja kun hän sitten kuuli, että kaikki tuo referaatin paljous olisi vielä ensin kirjoitettava puhtaaksi ja kun uusi reportteri sitten alakuloisena tunnusti, että siitä puhtaaksikirjoituksenkin jälkeen puuttuisi tärkein, nimittäin kaikki päätökset, niin muhoili faktori ymmärtäväiseen tapaansa, istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti muutamilla kynänpyöräyksillä seuraavan uutisen:

"_Maanviljelysseuralla_ oli kokous eilen illalla. Myöhäisen ajan ja tilanpuutteen takia jätämme kokousselostuksen seuraavaan numeroon."

— Mutta mitä minä sanon päätoimittajalle ja mistä minä saan selostuksen seuraavaankaan numeroon? kysyi reportteri.

— Saattehan te sen kaupunkimme toisesta lehdestä, kirjoittamalla sen siitä huomenna. Onneksi on huomenna sunnuntai, niin että teillä on hyvää aikaa. Päätoimittajan ei tarvitse tietää siitä mitään. Juu, juu, alku on aina hankala, tietäähän sen, ja elämässä täytyy joskus viljellä erinäisiä keinoja. Mutta muutelkaa referaattia sen verran, ettei sitä huomata näpistetyksi...

— Mutta enhän minä nähnyt siellä ketään toisen lehden edustajaa. Koko huoneessa olin minä ainoa, joka kirjoitin, ja minä kyllä kirjoitin kaikkien muittenkin edestä.

— Sen näkee kyllä. Toisen lehden reportteri oli tietysti seuran huoneistossa aikaisemmin päivällä ja kopioi päätökset kaikessa rauhassa sihteerin papereista jo hyvän aikaa ennen kokouksen alkua. Niinhän nämä asiat tavallisesti hoidetaan.

Seuraavana aamuna valmisti nuori reportteri oman selostuksensa suurella huolella kotonaan, kilpailevan lehden kokousreferaatista, joka aivan oikein upeili siellä kahdella palstalla. Kun hän sitten lopun päivää tutki omia laajoja eilisiltaisia muistiinpanojaan, teki hän sen havainnon, että hänen oli mahdoton ymmärtää suurinta osaa omasta käsialastaan, ja keksimistään lyhennyksistä ja hieroglyfisistä merkeistä ei hän ymmärtänyt ainoatakaan.

Mutta sehän olikin nyt samantekevää.

Sitäpaitsi ei hän olisi eläissään päässyt selville siitä, mistä hänen muistiinpanonsa alkoivat ja missä järjestyksessä ne jatkuivat.

Sillä hän ei ollut muistanut numeroida käsikirjoitusliuskoja.

Kiitos hyväntahtoisen faktorin jäi tämä nuori mies kiirastulensa jälkeenkin sanomalehtimieheksi, ja on sittemmin selostanut monta kokousta, muistaen kuitenkin numeroida käsikirjoitusliuskat. Näitä kokousselostuksia on hän joskus julkaissut nimimerkillä _Tiitus_.

Kummitusjuttu.

(Vanha tarina.)

1.

Kylän laidassa, enemmän kuin virstan päässä lähimmästä naapurista on Joukolan joen muodostamassa niemessä Karilan talo.

Olisi synti sanoa Joukolan kylän yleensäkään tyydyttävän mitään korkeampia arkkitehdillisiä vaatimuksia. Talot ovat kaikki harmaantuneita, sammaloituneita ja kokoon lysähtäneitä, ikäänkuin joku jättiläinen olisi pitänyt tapoinaan istuksia niiden päällä paikkakunnalla käväistessään, ja navettarakennuksen eroittaa kauvempaa katsoessa asuinhuoneistosta paraiten silloin, kun tuvan uuni on lämpiämässä. Mutta Karilan talo tekee sentään kaikkein synkimmän vaikutuksen.

Se ei johdu siitä, että se olisi kaikkein synkimmän ja lysähtäneimmän näköinen. Sillä on oma omituinen kolkko leimansa. Yksin ilmakin tuntuu Karilan niemessä aina raskasmieliseltä, silloinkin kuin muualla kylässä kukkanurmi kauniina heloittaa ja taivas on kirkas. Joki, joka muualla soluu rauhallisena kylän laitaa kiertäen, kiihtyy niemen kohdalla kiukkuiseksi, kihiseväksi virraksi, joka vaahtoisena pieksee virran keskeltä nousevaa karia; vesi on musta ja joen äyräät tällä kohtaa synkät ja elottomat.

Enemmän kuin puolen vuosisataa takaperin silloinen Karilan talon isäntä, soutaessaan yön pimeydessä alas virtaa myrskyssä ja rankkasateessa, venheessään varastettu jauhosäkki ja pari yhtä luvattomalla tavalla hankittua kinkkua, ajoi tuohon kariin venheensä halki ja jäi sille tielleen. Viisikolmatta vuotta myöhemmin meni talon silloinen isäntä, saatuaan lailliselta aviopuolisoltaan leipälapiolla päähänsä, joen rantaan, kääntyi taloon päin, levitti kätensä ja huusi:

— Niätkös sinä akka, miten autuaasti mies lähtöö!

Ja paiskautui virtaan, jättäen jälkeensä pahansisuisen akan ja velkaisen talon.

Osaltaan kai nämä synkät muistot olivat omiaan antamaan talolle sen ikävän leiman, mikä sillä paikkakuntalaisten silmissä oli.

Kaikki olivat Karilan isännät, niin kauas kuin muistettiin, olleet jossain suhteessa omituisia. Jos jossakin heistä tuollaista erikoisuutta ei ollut selvästi havaittavissa, niin koetettiin sitä hänestä etsiä. Ja kenestäpä ei kokonainen etsivä kyläkunta jotain erikoista löytäisi?

Viimeksi ennen tämän kertomuksen piiriin kuuluvaa ajanjaksoa oli isännyyttä tässä talossa pitänyt Pietari-niminen mies, josta ei suinkaan tarvinnut omituisuuksia etsiä.

Pitkä, laiha, mustanverevä, itseensäsulkeutuneen näköinen mies hän oli. Silmäkulmat olivat tiukasti kurtussa, kuin olisi hän ollut tyytymätön ympäristöönsä, ja katse tuijotti aina hiukan ohi siitä henkilöstä, jonka kanssa hän sattui olemaan puheissa, jonnekin avaruuksiin — silloin harvoin kuin hän kenenkään kanssa puheissa oli, sillä yleensä ei hän välittänyt muiden seurasta enempää kuin naapurit puolestaan juuri hänestä.

Hän asui aivan yksin niemessään. Yhtään palvelijaakaan hänellä ei ollut, ani harvoin vain joku päiväläinen "kasakkana". Yksin hän, mikäli mahdollista, kaikki työnsä teki, hoiti yksin sekä hevosensa että lehmänsä, ja jos talon työt milloin jäivät tekemättä työväen vähyyden takia, niin saivat ne jäädä. Suuria ei talous siten tietenkään tuottanut, mutta eipä se paljoa vienytkään, sillä Pitkä-Pietari oli tunnettu saituri, oikein maan kuulu.

Juttuna kerrottiin että Pietari hirttäisi itsensä saadakseen elantokustannuksensa supistumaan vieläkin vähempään, mutta ei raski haaskata tarpeeksi hyvää nuoranpätkää tähän hyvään tarkoitukseen, eikä myöskään tahdo mennä parin edeltäjänsä tietä virtaan, koska ruumis joessa karkoittaa kalat.

Pietarin päässä oli todellakin jo hyvän aikaa pyörinyt itsemurhasuunnitelmia, eikä hänen niitä täytäntöönpannessaan tarvinnut turmella talon kalavettä enempää kuin nuoraakaan.

Eräänä aamuna ajoi Karilan pihamaalle kivivateja ja savikukkoja kauppaava rättiläinen. Talossa ei näkynyt niin sielua, ja kotvasen etsiskeltyään huomasi hän kaivonkannella Pitkän-Pietarin vaatteet paidasta lammasnahkaturkkiin asti huolelliseen kasaan asetettuina. Lakin sisässä oli paperilappu, jossa Pietari lyhyesti ilmoitti olevansa itse kaivossa ja pyysi viemään sanan tapahtumasta hänen tädilleen Leenalle, joka asui lähellä kirkonkylää.

Pietari-vainaja nostettiin ylös kaivosta ja haudattiin. Leena lähimpänä perillisenä otti talon hoidon käsiinsä.

2.

Rantalan emäntä avasi tuvan oven ja heitti vanhimman poikansa, jonka oli kantanut pitkästä, vanukkeisesta tukasta ovelle, ulos portaiden vieressä olevaan lumikinokseen, ilmoittaen:

— Ja tuleppas vaan, pakanan eväs, takaisin ilman halkoja!

Siihen tuli pitkin polkua aittojen perätse Koposen Anna-Riitta, joka tarttui poikaa koipeen ja veti hänet pois lumikinoksesta, saaden tällöin avuliaisuutensa palkaksi potkun vatsaansa. Tämän johdosta katsoi Anna-Riittakin olevan aihetta ryhtyä pojan tukkaan, joka muuten oli semmoinen että se syyhyt kenen sormia tahansa, matkaansaattaen täten omistajalleen paljon ikävyyksiä.

— Mitä sinä siellä lumihangessa päälaellasi ryvet?

Poika ei vastannut, vaan läksi äänekkäästi itkeä kollotellen laapostelemaan halkoliiteriä kohti. Anna-Riitta köpitti tupaan ja laski kädestään nyytin rahille oven pieleen.

— Läksin noita kehruuksia kirkolle viemään, niin poikkesin sisään kysymään että tarvinneeko se Karilan Pietari kotimiestä... jos se niinkuin sekin sinne puulaakin tukkitöihin höynäytyisi...

Rantalan emäntä oli huonolla tuulella ja kiukutteli nuorimman lapsen alusia korjaillessaan:

— Saapi tässä elättää ja kasvattaa noita pentuja, mutta ei niistä vaan äidille iloa ole. Mitä hylkyjä heistä oikein mahtanee tulla, niinkuin tuosta Otostakin. Ei sitä enää saa liikkeelle muuta kuin tappelulla, että toisi edes halkoja tupaan. Paleltuu tässä ihan kun ei saa uunia lämmitä, ja leivän paistoonkin olisi ruvettava...

Kun ei Anna-Riitalia tämän johdosta ollut mitään huomautettavaa, jatkoi emäntä valitteluaan:

— Eikä tässä enää ennätä muuhun kuin siihen leivän paistoon ja pentujen riepujen pesemiseen. Pian kai tässä talon pito loppuu semmoisella leivän menekillä, jotta kun on paraiksi uunin tyhjäksi saanut niin alappas toista taikinaa alustaa.

— Kuluuhan sitä jumalanviljaa tällä yhteisellä kansalla — kun ei ole muutakaan syömistä, myönsi Anna-Riitta.

— Ja kun ei noita potattejakaan saanut muuta kuin minkä näkeiksi — ei ole vielä minun eläissäni näin huonoa potattivuotta ollut — niin milläs sen täyttää joukon, niin penskat kuin aikuisetkin?

— Milläs sen, vahvisti Anna-Riitta, muulla kuin leivällä. Niin että ei se emäntä ole kuullut, jos se Karilan Pietari sitä kotimiestä...

— Enkä ole kuullut, keskeytti emäntä, yhä ärtyisellä päällä ollen. Mistäpä häntä kaikki mieron asiat tietäisi.

Todettuaan ettei kahvipannua ruveta liikuttelemaan nousi Anna-Riitta lähteäkseen. Hänellä oli jo käsi ovenrivassa, kun emäntä sanoi:

— Vaikka mitäpä tuo Karilan isäntäkään enää kotimiehellä tehnee tässä ajallisessa elämässä.

Anna-Riitta kääntyi säikähtäen ympäri ja kiljasi:

— Herra isä, mitä se emäntä puhuu? Onko se Pietari kuollut, kun en minä ole mitään kuullut?

— Ei kai siinä paljon sitä henkeäkään liene, kun on yön kivi kaulassa kaivossa ollut.

— Mitä se sinne kaivoon meni... voi hyvä isä tokiinsa...

— Eikö tuo liene se rietas sen sinne lennättänyt...

Emäntä kertoi sitten kaikki mitä tiesi Karilan Pietarin kaivoon menosta.

Siihen tuli Ottokin vihdoin halkosylyyksineen, jonka vihanväessä paiskasi uunin eteen niin että lattia tärähti.

— Vieläkö sinä vihollisen kuvainen siinä paiskelet! kiljasi emäntä.

Ja kääntyen Anna-Riittaan päin:

— Siinä sen vieraskin näkee, minkälaisia nämä ovat, nämä meidän pennut! Ensin maleksii puolen päivää yhden halkosylyyksen kanssa, ja sitten paiskelee sitä niin, että koko tupa on mennä hajalle.

Mutta Otto kiipesi uunille ja alkoi kiusata kissaa — Ja kellekähän tuo nyt sitten jätti sen maallisen hyvyytensä — se Karilan Pietari? tiedusteli Anna-Riitta.

— Eipä sillä kuulu muuta perikuntaa olevan kuin minkä se Rankan Leena, täti vai mikä lie.

— Sekö, joka oli sillä Rankan Eljaksella, sillä vainajalla, emäntänä?

— Se sama hönttö... Annatko sinä Otto sen kissan olla!

— Vai ei sillä ollut muuta perikuntaa...

— Eipä ei.

— Näinköhän se Leena jo sitä asuu, sitä Karilaa?

— Mitäs se sitä asumaan rupeisi, kun itsellään on parempi talo. Ja nyt kun siellä kummittelevankin kuuluu...

— Vai kummittelevan?

— Kummittelevan.

Anna-Riitan uteliaisuus oli kohta vireessä.

— Sekö se vainaja siellä liikkuu vai muu rietas?

— Kukapa hänet tiennee... vaikka eikö tuo liene se vainaja.

— Vainajapa tietenkin, mikäs muu se olisi. Kuka sen on nähnyt?

— Eipä sitä kai selvästi ole kukaan nähnyt, mutta hautajaispäivänä oli se Leena sanonut sille Martosen entiselle akalle, jonka mies on Amerikassa, että olisi siellä Karilassa toisena, siksi kunnes hän saa myydyksi koko roskan. Niin oli sitten yöllä kuulunut kuin olisi mikä tullut sieltä kaivosta ja komunnut nurkissa. Siitä oli se Martosen akka niin säikähtänyt, ettei saanut koko yönä nukutuksi, vaikka oli toinenkin akka ja keskenkasvuinen tyttö tuvassa. Aamulla oli hevonen tallissa ollut hiessä, niinkuin olisi mikä sillä koko yön ajanut. Eikä se Martoska sinne enää toiseksi yötä jäänyt, eikä jäänyt Leenakaan, vaan vei hevosen ja lehmät pois.

— Se on nyt sitten kylmillä koko talo?

— Ka kylmillä.

Eukot syventyivät keskustelemaan yliluonnollisista asioista ja ilmiöistä. Kahvipannu ilmestyi hiilokselle ja talon emännän nyrpeys oli kadonnut.

Alkoi jo hämärtää kun Anna-Riitta pääsi jatkamaan matkaansa.

3.

Mähösen kaupassa oli haudankaivaja Hauta-Antti ja pari renkimiestä tiskiä pönkittämässä'. Seisoskeltiin lakkireuhkanat päässä, nojailtiin tiskiin, käryyteltiin kahden pennin sikaareja ja syljeskeltiin pitkin permantoa.

— Antaisko se kauppias vielä pari sikaaria, sanoi toinen renkimies.

— Oliskohan tuota antaa... kun on sulia sitä velkaakin niin paljon entistä, sanoi kauppias, kaivaen kuitenkin laatikosta kaksi sikaaria.

— Mitä paljon sitä nyt on — alun kolmattakymmentä markkaa... on niitä velkaisempiakin.

— Onpa sitä siinä yhden renkimiehen-velaksi. Jos kuolisit vaikka, niin sinne menisi joka penni.

— Menisi se, todisti Hauta-Antti miettiväisen näköisenä. Sinne se menisi...

— Jäisi minulta toki vaatteet jälelle; jäihän ne Karilan Pietariltakin, vaikka se kaivoon meni.

— Mitä se tämä Orttolan renki siitä kaivoon menemisestä puhuu? tiedusteli Anna-Riitta, joka juuri tulla kopisteli sisään nyytteineen.

— Kuuluu kaivoon menevän, kun ei jaksa velkojaan maksaa, valehteli kauppias, iskien silmää miehille.

— Hyvä isä tokiinsa, kaikkiko ne nyt miehet tältä kylältä lähtevät kaivoon menemään? päivitteli Anna-Riitta.

— Joutavathan ne nämä tämän kylän miehet kaivoon, vakuutti Hauta-Antti. Kaivoonhan nämä joutavat. Ja akat perässä. Mitä pikemmin vaan menisivät niin sen parempi. Ihan tässä joutuu hampaat naulaan tällä haudankaivajan alalla, kun ei kukaan enää koko seurakunnassa jaksa kuolla. Kun vaan pysyisivät sitten haudassaan siivolla, eivätkä tyhjää rupeisi reistailemaan, niinkuin se Pietari-vainaja.

— Joutavaa lorua koko juttu! kiisti kauppias. Martosen akka mitä lie nähnyt pahaa unta siellä Karilassa kotimiehenä ollessaan, niin siitä nyt koko kylä haastaa ja höllöttää. Niin että kyllä pitää olla paksu sen taikauskon pimeyden, vaikka on tässä valistustyötä tehneet kaiken maailman Lönnruutit... ja muut Nelmannit.

— Onhan ne lorut loruja ja akkain unet sitä mitä ovat, mutta jos lähtis kauppias tuonne hautuumaan laidalle Karilan isännän lepopaikan luo ensi yöksi vahtiin, niin minä luulen, että tämä kauppias Mähönenkin vaeltaisi loppuikänsä siinä taikauskon pimeydessä — vaikka onkin lukenut ja tuteerannut Nelmannit ja muut, sanoi haudankaivaja loukkautuneena.

— Niin että mitä se tämä Hauta-Antti oikein tarkoittaa? kysäsi kauppias ja tarjosi tupakan lepytelläkseen.

— Tarkoittaapahan mitä tarkoittaa... mutta passaisi mennä kauppiaan sinne yhtenä yönä vahtiin.

Läsnäolijat tahtoivat lisäselvityksiä, mutta haudankaivaja ei ollut halukas niitä antamaan.

— Ei se ole hyvä tämmöisen virkamiehen, niinkuin nyt esimerkiksi minun, mennä kaikkea puhumaan mitä tietää; siitä voi tulla pahat — kyllä sen ymmärtäisitte, jos aina olisitte tekemisissä kuolleitten ja muiden vainajien kanssa, selitti hän.

Mutta kun kauppias oli vienyt Antin puotikamariin ja tarjonnut hänelle pari ryyppyä, kertoi hän kaikki.

Hautauspäivänä oli Leena, vainajan täti, tuonut haudalle pienehkön mustan puuristin ja pistänyt sen hautakumpuun. Oli sanonut että "olkoon nyt siinä vaikka väliaikaisena kesään asti".

Parin päivän perästä oli haudankaivaja kalmistossa käydessään huomannut, että risti oli nostettu ylös ja nakattu aidan taakse. Hautakummulle oli pystytetty varsiluuta, sama, jolla Antti paarihuoneen kynnyksen ja edustan lakaisee.

Antti oli suuttunut moisesta ilkivallasta, jota hän epäili poikalurjusten tekemäksi, ja asettanut ristin takaisin paikoilleen. Seuraavana aamuna oli se jälleen nakattu aidan taakse.

Silloin tuli Antti täyteen kiukkua ja vihaa ja iski ristin poikkipuuta myöten puoleksi jäätyneeseen hautakumpuun, takoi sen lapiolla ihan lähtemättömäksi ja sanoi että "vieläkö sinä siinä hypit ja Jekut, paholaisen kutale!" Sanoi ja iski vielä lähtiessään lapiolla ristin päähän.

Illalla ennen maatapanoaan kävi hän varmuuden vuoksi katsomassa, oliko risti paikoillaan. Päivällä oli satanut jonkunverran lunta, niin että kaikki entiset jäljet hautausmaalla olivat peittyneet eikä haudalle näkynyt mitään uusia vievän. Ristikin oli paikoillaan, ja "eiköpä tuo jo viimein pysynekin!" arveli haudankaivaja.

Huomisaamuna oli se kuitenkin jälleen aidan takana.

Ja mikä kummallisinta: haudalle ei vienyt eikä sieltä tuonut mitään muita jälkiä kuin ne haudankaivajan omat, eilisiltaiset. Hän tutki ne tarkoin, otaksuen että haudalla käynyt oli kulkenut hänen jälkiinsä astuen, mutta huomasi heti, ettei niin ollut laita.

Silloin tuntui Hauta-Antista hiukan — eikä niin aivan hiukankaan — kamalalta, ja hän päätti olla enää pystyttämättä ristiä haudalle; aidan takaa hän sen kumminkin nouti ja asetti paarihuoneen seiniviereen.

— Tottapa se sitten on niin säädetty, ettei sen haudalla saa ristiä olla, joka on itsensä kaivoon upottanut, arveli haudankaivaja lopuksi.

Kauppias kuunteli hänen kertomustaan avossa suin, ollen silminnähtävästi suuresti hämmästyksissään, ja Hauta-Antti katseli tyytyväisyydellä sitä vaikutusta, minkä hänen kertomuksensa oli Mähöseen tehnyt.

Tyytyväisyys muuttui kuitenkin erinäisiksi muiksi tunteiksi, kun Mähönen avasi suunsa ja sanoi ihmetellen:

— Enpä kehveli vieköön olisi uskonut sinua niin hyväksi valehtelijaksi! Sinä valehtelet niin, että pian itsekin uskot.

Koska oli mahdollista, että kauppias kaataisi kolmannenkin ryypyn, ei haudankaivaja vielä tahtonut loukkautua saamastaan ihailevasta tunnustuksesta, mutta Mähönen pistikin pullon "lahvin" taakse.

Seuraavana päivänä ei kauppias kuitenkaan malttanut olla lähtemättä kävelemään hautausmaalle. Kiviaidan vieritse menevältä polulta vilkasi hän paarihuoneelle päin.

Aivan oikein, siellä oli seinivierustalla pienenläntä musta risti.

Mähönen kiipesi yli aidan ja meni tarkastelemaan ristiä.

Siihen oli valkoisella maalilla piirretty:

"Tässä Leppää karilan Isäntä Pietari Karila. Joka tapa turmaisesti Pojes kutsuttiin Täältä 48 ajastajan vanh. Hään levätköön nyt vahvas Rauhas."

Katseltuaan vähän aikaa miettiväisenä ristiä otti hän sen kainaloonsa, ja toiseen käteensä rautakangen, jolla Hauta-Antti pakkaspäivinä hautaa kaivaessaan jyystää jäätynyttä tannerta, ja käveli sinne, missä Pietarin haudan tiesi olevan.

Haudalla hän hakkasi kumpuun syvän aukon, iski ristin siihen, tilkitsi sen soralla, tallasi ympärystän kovaksi ja koputteli vielä rautakangella ristiä tiukempaan. Koetettuaan sitten turhaan tempoa sitä irti vahvistui hän vakaumuksessa että "kyllä se siinä pysyy" ja meni kotiinsa.

Seuraavana aamuna aikaisin, tuskin päivän noustua, palasi hän jälleen hautausmaalle. Pietarin haudalle veivät ainoastaan hänen omat eilisiltaiset jälkensä, mutta siitä huolimatta oli risti tipotiessään.

— Perhana! pääsi jo Mähöseltä. Katsoen paikkaan, missä oli, lisäsi hän sitten: siunatkoon sentään!

Vihdoin löysi hän ristin aidan takaa Mattilan talvitieltä, sieltä, minne haudankaivaja oli sanonut sen ennenkin joutuneen.

Mähönen tuijotti ristiin kauan ja tutkivasti sekä asetti sen sitten paarihuoneen seinustalle.

4.

Päivemmällä tuli Hauta-Antti puotiin lamppuöljyä ostamaan. Mähönen oli itse puodissa, ja kun ei muita sattunut sisällä olemaan, kysyi hän Antilta:

— Oietko sinä nyt äsken käynyt hautausmaalla?

Antti muljautti kauppiaaseen vihaisesti, osoittaakseen, että hän muisti, mitä Mähönen oli puotikamarissa sanonut, ja kiukutteli:

— Juutasko se taas on kiskassut tuon öljyn hintaa ylöspäin? Ihanhan tässä kohta menee kaikki olemattomat tienestit yksinomaan tuohon öljyn ostoon...

— Rokkefellerihän se taas sitä öljyn hintaa kiskasi muutamalla pennillä. Kuuluu olevan vähän ahtaalla siinä rahallisessa suhteessa, niin arveli että jos sais jonkun pennin enemmän näiltä Joukolan asukkailta. Ettei se Antti sitten ole käynyt siellä hautausmaalla?

— Ja jos saisi viidellä pennillä vaikka tulitikkuja... niitä oikeita rikkitikkuja, sanoi haudankaivaja, olematta kuulevinaankaan kauppiaan kysymystä. Vai joko se Velleri on niidenkin hinnan korottanut...

— Saapihan niitä tulitikkuja... ja tässä olisi sikaari — jos maittaa, sanoi kauppias viekkaasti.

— Taitaa olla oikein Ruuna Riimaa, tunnusteli haudankaivaja puraisten sikarin pään poikki.

Sitten johtuivat Mähösen kysymykset hänen mieleensä, ja hän sanoi:

— Eipä ole tullut käytyä ihan lähipäivinä... siellä hautausmaalla.

Mähöstä ikäänkuin vähän hävetti. Ei olisi oikein viitsinyt kertoa, mutta ei myöskään malttanut.

— Enpä olisi uskonut... enpä saaperi olisi uskonut, päätti kauppias kertomuksensa. Enkä uskonut oikein sittenkään kun näin. Mutta eihän se epäilemisestä parane.

— Ei, ei se muutu epäilemisestä, minkä minä kerran olen todeksi vahvistanut, ylvästeli haudankaivaja ja sylkäsi uunin nurkkaan.

— Mutta olisi siitä selvä otettava, mikä sitä ristiä oikeastaan lennättää. Ei suinkaan se itsestään voi minnekään hyppiä!