Part 6

— Vaikeaksihan se käy joskus velvollisuutensa täyttäminen virkamiehellekin, myönsi vanha viskaali, sytyttäen miettiväisenä sikariaan. — Sillä virkamies, myöskin poliisimies, on hänkin loppujen lopuksi vain ihminen... suoraan sanoen tavallinen, sanokaamme syntinen ihminen. Jolla myöskin on kurkku, niinkuin muillakin ihmisillä. Kurkku ja kieli, joka tietää eroittaa hyvän ja pahan. Mutta lait ja asetukset ovat kiivaat...

Vanha viskaali puhalsi pari savua ilmaan ja jatkoi:

— Siitä on jo vuosia. Olin siihen aikaan kaupunginviskaalina siinä ja siinä pikkukaupungissa.

Olimme eräänä päivänä tehneet väkijuomatakavarikon. Sitä oli — mitähän olisi ollut.. seitsemisenkymmentä pikkupulloa pirtua ja muutamia pulloja viskyä, sitä oikeata ja rehellistä tavaraa, jossa ei vilppiä ole.

Tuumitaan siinä ylikonstaapelin kanssa, että mitähän näille tavaroille olisi tehtävä. Minä lopuksi kirjoitan kuvernöörille ja kysyn.

Kuvernööri vastaa. Niin ja niin. Siihen katsoen ja koska ja kun niitä aineksia ei ole sen suurempaa määrää, niin kaatakaa maahan.

Minä sanon seuraavana päivänä pojille poliisikamarissa, että sellainen tuli kuvernöörin päätös. Vai niin, vastasivat pojat vähän verkalleen. Ylikonstaapeli Kurki sanoi, että on se sentään synti. Jumalanviljaahan se sekin on. Ja konstaapeli Nahunen mutisi, että voisihan se mennä maahan toistakin, luonnollisempaa tietä. Toisetkin poliisit lausuivat valittelunsa, mutta minä tiesin ja tunsin, että Kurki ja Nahunen olivat enimmän huolissaan. Tunsinhan minä laumani, etenkin kun se ei ollut sen suurempi.

Aivan niin, myönsin minä. Syntihän se on. Mutta se on nyt kuitenkin kuvernöörin päätös, jota on noudatettava. Älköön siis tämä synti tulko meidän päällemme, vaan kuvernöörin pään päälle.

— Niinpä niin, huokasi Nahunen. Kun on päätös, niin on päätös. Minkäpäs sille...

Minä katselin konstaapeleitani vakavasti ja sanoin sitten:

— Meidän on siis, esivallan palvelijoina, pantava esivallan päätös täytäntöön.

— Niin, mutisivat konstaapelit, katsoen surkutellen kamarin nurkassa sotilaallisissa riveissä seisovia pulloja.

— Mutta, lisäsin minä. — Ennenkuin me ryhdymme virkamme vaatimaan toimitukseen, täytyy meidän luonnollisesti olla varmasti vakuutetut siitä, että me todellakin teemme sitä, mitä meidän on käsketty tekemään.

Poliisit katselivat minua, päällikköään, epäröiden.

Otin nurkasta yhden viskypulloista ja sanoin.

— Tämä on kyllä viskypullon kuori, mutta voimmeko vaadittaessa vannoa, että sen sisällys myöskin on viskyä?

Kurki alkoi ilmeisesti kirkastua ja vastasi kiireesti?

— Kukas hitto sitä voi maistamatta vannoa?

— Siis täytyy meidän ensin hankkia siitä asiasta varmuus, sanoin minä. — Onko kenellä korkkiruuvia?

Minulle ojennettiin heti neljä korkkiruuvia. Poliiseita oli ympärilläni viisi.

Avasin korkin. Se heltisi miellyttävällä puksahduksella.

— Onkos täällä lähettyvillä juomalaseja?

Ei ole koskaan ravintolassa toimitettu lasia eteeni niin nopeasti.

Kaasin lasin täyteen ja maistoin.

— Minusta tämä on viskyä, sanoin sitten. — Mitäs ylikonstaapeli arvelee?

Kurki sipaisi suutaan kädenselällä, nosti lasin huulilleen ja otti pitkän siemauksen.

— Hm, sanoi hän sitten. — Kyllähän se on niinkuin viskyä...

Varmistuakseen asiasta otti hän vielä kulauksen ja arveli:

— Kaipa se sitä on.

Nahunen vilkaisi vuorostaan lasiin ja sitten minuun. Lasissa oli vain vähän pohjalla.

Kaasin lasin täyteen ja sanoin:

— No, Nahunen!

Nahusta ei tarvinnut käskeä kahteen kertaan. Hän kaatoi koko lasillisen paikalla kurkkuunsa. Se on ainoa kerta, milloin minä olen nähnyt kenenkään juovan niin suuren lasillisen raakaa viskyä yhdellä henkäyksellä, vieläpä edes suutansa muikistamatta.

— Joo, sanoi Nahunen. — Kiitoksia, herra viskaali!

Täytin taas lasin ja sanoin:

— No ottakaa nyt sitten te toisetkin.

Toiset saivat hekin osansa.

Viimein oli pullo tyhjä.

Kurki loi silmäyksen toisiin nurkassa oleviin viskypulloihin ja esitti epäilyksensä, että jospa niiden sisällys ei olekaan samaa kuin sen, jonka juuri olimme tarkastaneet. Mutta minä sanoin:

— Ei, kyllä meidän täytyy nyt uskoa.

— Jaa, jaa, myönsi Kurki vähän alakuloisesti.

— Mihinkäs ne nyt sitten kaadettaisiin? kysyin minä.

Tuumittiin sitä. Yksi ehdotti yhtä paikkaa, toinen toista.

Nahunen, joka oli alkanut vahvasti punoittaa, ehdotti torin nurkalla olevaa issikkain käymälää. Havaitsin ehdotuksen käytännölliseksi.

— Sittenpähän tulee sekin paikka desinfisioiduksi.

— Vaikka luonnollisempi olisi ollut toista tietä, mutisi kuitenkin Nahunen.

Ladottiin siitä kaikki pirtupullot ja kaikki täydet viskypullot suureen pyykkikoriin.

— Jos ylikonstaapeli ja Nahunen ottavat sitten korin ja lähtevät kanssani toimeenpanemaan kuvernöörin päätöstä.

Lähdettiin.

Tultiin asianomaiseen paikkaan.

— Annetaan mennä nuo pirtupullot ensin, sanoin minä, — sitten vasta viskypullot.

— Joo, siten jää parempi hajukin jäljelle, huomautti Kurki.

Ryhdyttiin desinfisioimaan. Tuli siinä basilleille kiire.

Vihdoin olivat kaikki pirtupullot tyhjennetyt.

Nyt oli viskypullojen vuoro.

Nahunen avasi ensimmäistä.

Se oli raskasta työtä. Näki sen. Korkkiruuvi "pränkkäsi", eikä korkki mitenkään tahtonut tulla ulos. Nahusen kädet vapisivat.

Tuli se kuitenkin viimein avatuksi. Nahunen käänsi pullon alassuin ja katseensa toisaanne. Hän ei voinut katsella, miten oivallinen, kallis visky valui sellaiseen paikkaan.

— Pul-pul-pul-pul..., pulputti pullo. Ylikonstaapelin rinnasta kohosi raskas huokaus.

Minäkin olin ihminen, vaikka olinkin kaupunginviskaali. Minullakin on sydän, vieläpä hyvä sydän. Minä en voinut kauempaa katsella tätä surullista näytelmää.

Kun ensimmäinen viskypullo oli tyhjä, sanoin minä miehilleni:

— Minun täytyy nyt lähteä asioilleni. Ylikonstaapeli ja Nahunen suorittavat täällä työn loppuun. Kirjoitan huomiseksi paperin valmiiksi, ja ylikonstaapeli ja Nahunen todistavat siihen ilmoitukseni, että kuvernöörin määräys on pantu täytäntöön.

— Juu, juu! vakuuttivat miehet kerkeästi. — Hyvästi, herra viskaali l

Seuraavana päivänä todistivat he todistettavansa, Vakavalla kädellä, otsa virallisissa rypyissä piirsivät he harakanvarpaansa paperin alalaitaan.

Viskaali lopetti kertomuksensa ja karisti tuhkan sikaristaan. Minä sanoin:

— Näinköhän ne todellakin tyhjensivät ne toiset pullot?

Viskaali hymähti.

— Kyllä varmaan. Mutta tyhjensivätkö he ne sinne, minne määrä oli, sitä en minä suinkaan ottaisi valalleni. Minusta haiskahti Nahusen henki viskylle vielä kaksi viikkoa jälkeenpäin. Mutta siitä asiasta ei koskaan puhuttu sen enempää. Sitäpaitsi oli raportti jo aikaa päiviä lähetetty oikeaksi todistettuna asianomaiseen paikkaan, niin ettei siitä ollut mitään puhumistakaan. Hm, sitä voi sattua joskus. Ihminen on ihminen...

Kunnankirjuri.

Tulipa tässä äskettäin muutaman kunnan ukoille laajassa Savonmaassa semmoinen tuuma soma, että pitäisi saada kunnalle kirjurikin oma.

Kun on kerran iso kunta ja kun ovat monet muutkin kunnat samanlaisen virkaherran hankkineet. Rahallahan niitä saa vaikka kuinka paljon. Ja sitä rahaa kun on.

Päätettiin siis asia, ja puheenjohtaja löi nuijan pöytään.

Sitten alettiin odottaa niitä hakemuksia. Ja niitä tuli. Eihän niitä nyt tosin niin maan mahdottomasti tullut, mutta tuli kumminkin. Tuli alle kymmenen, mutta tuli päälle viiden.

Olihan siinä varaa valita, kun hakijoissa oli yksi maisterikin, yksi suutarikin ja yksi henkikirjurikin. Niin että Ukkoloiden päätä alkoi vannehtia kysymys, "kuka tuohon leivän iäreen piästettäsj". Kun oli palkkaakin 600 mk. vuodessa.

Mitäpäs muuta kuin laitetaan vaalilippu. Sillähän sitä on hyvä ja käypäisä valita vaikka mitä.

Tehtiin siis vaalilippu, jossa ansiokkaimpien hakijain järjestys, ehdollepanijain harkinnan mukaan, oli seuraava:

Vaalilippu: 1. Maisteri. 2. Suutari. 3. Henkikirjuri.

Ja valtuusto kokoontui sitten viivan vetoon.

Mutta sitä ennen oli eräs toimellinen kuntalainen ahkerasti agiteerannut, korvasta korvaan, että suutari kirjuriksi. Suutari on ikäänkuin luotu kirjuriksi. Kirjurin virka on istumatyötä, ja istumatyötähän se on suutarinkin virka. Ja se kun on ikänsä kaiken naskalilla pistellyt, niin siinähän se on tottunut kynälläkin pistelemään. Se onkin tarkkaa työtä se suutarin virka. Varmasti yhtä tarkkaa kuin kynän pyörityskin. Jos sillä tuhmasti pistelee, naskalilla nimittäin, niin susi tuli kenkäparista.

Ja kun tämä suutari, selitti hänen puolestapuhujansa, ei ole sellainen koulunkäynyt mies kuin tuo maisteri ja tuo henkiherra, niin se saa kunnan me ilotkin pysymään entisellään — hiisi tiesi, vaikka saisi laskeutumaankin! — mutta herra kun on virassa, niin kyllä siinä menopuoli kohoaa kuin lämpömittarin elohopea heinäkuun helteessä.

Näin asiaa kaikessa hiljaisuudessa kypsyteltiin ja valmisteltiin. Ja sen suuren vaalipäivän tullessa oli maaperä valmiiksi muokattu.

— Tehdään vain tästä suutarista kirjuri, tuntui olevan ilmassa ja ajan hengessä. Se oli kuin kirjoitettuna kunnan ukkojen hikisiin kasvoihin, ja niihin sikarinsavukiehkuroihin, jotka eteisen ovelta hiljalleen leijailivat ulos kunnantalon pihamaalle.

Ja puheenjohtajan kysyttyä, oliko se yleinen mielipide, kuului pitäjäntuvan eteisestäkin kuin kaikuna:

— Suutarj, suutarj, suutarj...

Suutari sai viran.

Ja jolle Kaitselmus, etenkin kunnanvaltuuston päätöksen muodossa, antaa viran, sille sen uskotaan antavan myöskin riittävän määrän viisautta ja taitoa viran hoitamiseen.

Varsinkin kun sekä uutta että vanhaa virkaa voi hoitaa samalta istuimelta. Ei tarvitse muuta kuin vähän kääntyy tuolillaan pöydän äärestä toisen ääreen, niin on kirjuri muuttunut suutariksi, tai suutari kirjuriksi, kuinka asiat ja asianhaarat kulloinkin vaativat.

Niin että suutari taisi sittenkin olla sopivin mies kunnankirjuriksi.

Hauska pari.

Luonnollisesti emme ole voineet olla huomaamatta seuraavaa ilmoitusta eilispäivän lehdestä: "37-vuotias, ruma, mutta iloinen ja elämänhaluinen leski haluaa tehdä tuttavuutta samanlaisen herran kanssa yhteiseksi hauskuudeksi. Vast. t.l. kontt. nimim. Intiaanikesä".

* * * * *

Haluaa tehdä tuttavuutta samanlaisen herran kanssa — toisin sanoen: ruman, mutta iloisen ja elämänhaluisen, neljissäkymmenissä olevan herran kanssa.

Herrat, joilla on kauniit, surumieliset silmät ja hienot, miellyttävät kasvonpiirteet, joilla värähtelee lempeä melankoolisuus, älkööt vaivatko itseään.

Mutta silmäpuolet, rokonrikkomat gentlemannit, joilla on potattinenä ja porsaankuono, suu väärässä ja paksujen huulien takana pahasti harventunut, keltainen hammastarha, joilla on ulkonevat poskipäät punertavan villan peitossa ja suuret aasinkorvat, ja jotka siitä huolimatta, tai kenties juuri sen vuoksi, pitävät elämää elämisen arvoisena, sekä osaavat antaa arvoa hauskalle ja henkevälle naisseuralle, he ottakoot tilaisuudesta vaarin ja ojentakoot kätensä, ottaakseen vastaan Onnettaren lahjan. Sillä vakka etsii nyt kanttaan. Tässä kaupassa on _heidän_ vuoronsa olla korkeimmassa kurssissa ja lyödä kaikki Adoniksen kaltaiset kilpailijansa laudalta yhdellä ainoalla turpean, tylppäsormisen käpälänsä heilauksella.

"Yhteiseksi hauskuudeksi"... varmaankin on tämä huvi ja hauskuus siinä, että ruma leskirouva ja vielä rumempi herra nauravat toistensa naamoille.

Sittenkun ovat ensi peljästyksestään tointuneet.

Kadonnut papu.

Ovat taas koroittaneet tupakan hintaa.

Nyt tarvitsisimme sitä papua.

Mutta se on kateissa.

Tukholmassa elää eräs vanha ukko.

Niin vanha, että hänen nuoruudenystävänsä oli tupakoida itsensä kuoliaaksi jo viisikymmentäneljä vuotta takaperin.

Lääkäri sanoi, että olisi lopetettava se tupakanpoltto, ja ukon nuoruudenystävä huokasi ja myönsi, että juuri niinhän sitä olisi tehtävä. Mutta kun ei voi. Henki on tosin altis, mutta liha on heikko. Niin heikko että jotta!

Ja kuitenkin tapasi tämä nyttemmin ikivanha tukholmalaisukko nuoruudenystävänsä pienen ajan kuluttua tupakoimattomana, ja kysyi, miten se oli käynyt mahdolliseksi, ja nuoruudenystävä selitti, että oli eräs viisas tohtori, joka neuvoi hänelle sellaisen pavun, että sen kun pisti suuhunsa, niin tupakan nälkä katosi.

Näin kertoo muisteloltaan vanha tukholmalaisukko, kertoo niitä yli puolen vuosisadan takaa, pää tutisten ja silmät sameina.

Ukolta on tietysti kysytty, mikä se hyvä papu oli. Mikä oli sen nimi ja mistä sellaisia saa?

Mutta ukko sanoo, että kas kun sattui häipymään muistista sen nimi. Viisikymmentäneljä vuotta takaperin muistin, mutta nyt en enää muista.

Ukko koettaa pinnistää vanhoja, löyhtyneitä ajatusjänteitään, mutta ei vain muista. Sanoo, että kuvattelee muistissa, ikäänkuin olisi sen nimi ollut jotain siihen suuntaan kuin To... To... Tonkapapu... jaa, olikohan se Tonkapapu? Ehkä oli se Tonkapapu, mutta saattaa olla — ja taitaapa kehveli vieköön niin ollakin — että sen nimi itse asiassa oli joku vallan toinen.

Siinä nyt olisi meille apu ja pelastus, melkein sen vanhan tukholmalaisukon kielellä. Melkein, mutta ei aivan.

Nuoruudenystävä on aikoja sitten kuollut ja haudattu, mahdollisesti papu suussa. Kuollut on se viisas tohtorikin. Ainoa muu elollinen olento, joka salaisuuden on tiennyt, on se vanha, vielä elossa oleva ukko, mutta tämä pahus on unohtanut juuri pääasian, pavun nimen. Vaikka taivas on silminnähtävästi antanut hänen elää niin vanhaksi vain sitä varten, että hän säilyttäisi tämän tärkeän tiedon jälkeentuleville sukupolville.

Eikö pidäkin oleman harmillista?

Se on niin että se itkettää.

Juopunut kukko.

Istuimme Hytylän vanhan renki-Jaakon kanssa ongella Kahnurin luodon kupeella.

Kahnurin luodosta oli sellainen kansantarina, että sen pitäisi olla kerrassaan erinomainen onkipaikka. Ehkä on siitä joskus pakanuuden aikana saatukin joku ahven, mutta en minä ainakaan saanut koko kesänä siitä kertaakaan mitään. Pidin sitä siitä syystä parhaimpana onkipaikkanani, sillä siellä saattoi rauhassa torkkua, eikä tarvinnut kertaakaan vaivautua korjaamaan tai muuttamaan onkimatoa. Sillä eihän täysikasvuinen mies istu ongella siinä luulossa, että hän sen kautta saavuttaisi itselleen taloudellista ja muuta ajallista etua, ellei hän ole aivan perehtymätön kalastuselinkeinoon taikka hieman löylynlyömä.

Jaakolla oli nähtävästi sama maailmankatsomus kuin minullakin, ja hän istui sangen mielellään ongella kanssani Kahnurin luodon kupeella ja kertoi jännittäviä kertomuksia niistä "kolmileikko"-ahvenista; joita mainitulta paikalta muka on joskus saatu. Ja me haaveilimme puolittain tosissamme kolmileikkoahvenista ja poltimme puolessa päivässä kahteen pekkaan vähintäänkin laatikon savukkeita. Jaakolla oli hyvää aikaa olla minun seuranani, sillä hän oli seitsemissäkymmenissä ja oli jo tavallaan eläkkeellä, palveltuaan taloa uskollisesti likipitäin neljäkymmentä vuotta.

— Niin, tää nuori isäntä on ikänsä ollut maistamaton, jatkoi Jaakko keskustelua isäntäväestään.

Nuori isäntä alkoi, sivumennen sanoen, olla viisissäkymmenissä, ja vanha isäntä oli ollut vainajana jo vuosia parikymmentä.

— Mutta se vanha isäntä, ukko Eetu, se maistoi joskus, maistoi niin tulenvietävästi, kun se paikka sattui, ja silloin se piti talossa semmoista jöötä, että se kuului tyynellä säällä tämän lahden toiselle puolen, tuonne Rummukaisen mökille. Mutta sitten se yhden äkin herkesi urkon maistamattomaksi, eikä nauttinut enää sitä alkohoolin ainetta kuin minkä lie joskus rippikirkossa vähän saanut. Se näet sattui semmoiseen raittiuden esitelmään, josta sille jäi ikäänkuin oka sisälmyksiin...

— Vai on täälläkin käynyt raittiuspuhujia jo niin kauan sitten.

— Eipä niitä liene käynyt silloin, eikä liene käynyt sittemminkään. Ei täällä ole käynyt kuin yksi, mikä lie ollut maankiertäjä, joka narrasi rahaa semmoisella taikalyhdyllä, ja sekin oli humalassa koko ajan. Vaikka kyllä se niitä kuviaan silti näytteli koko rahan edestä — markan neljänneksenhän se niistä kuului ottaneen katsomisen palkkaa. En minä tullut siellä käyneeksi, mutta muita kyllä kävi meiltäkin. Se sai meidän kukolta se ukko Eetu semmoisen esityksen, ja sekö tuo eikö liene siihen vähän sattunut.

Siitä on jo vuotisen kolmekymmentä. Oli semmoinen pyhäiltapäivä alkukesästä. Ukko Eetu, se vanha isäntä, oli mennyt kestikievariin, ja sen arvasi, ettei se sieltä ihan vesiselvänä takaisin tule. Romppasen renki oli tullut tupakoimaan minun luokseni — taisi meillä olla jotain kellokauppojakin siinä hiereellä — ja miten me siinä sitten istuttiin aitan rapuilla Ja tuumiskeltiin jonninjoutavia, niin se aikoi katsella meidän kukkoa, joka siinä pihassa koikkalehti, ja sanoi sitten näinikään:

Oletkos sinä milloinkaan nähnyt kukkoa humalassa?

Enhän minä sitä ollut nähnyt.

— Kun olisi vähän viinaa ja leivänmuruja, niin pian sinä sen näkisit.

Siihen aikaan oli renkimiehelläkin aina arkussaan viinapullo, vaikka en minä ole sitä juuri koskaan sen paremmin viljellyt.

Käytiin siitä hakemassa se viinapullo ja otettiin kourallinen leivänmuruja ja lioteltiin niitä siinä viinassa ja tarjottiin kukolle. Kyllä se tuntui vähän oudoksuvan ensimmäisiä suupaloja, mutta sitten se hotki ne loput oikein kiireesti ja tahtoi lisää. Saikinhan se vähän.

— Ei anneta enää, sanoi se Romppasen renki. — Se voi kuolla, kun ei ole tottunut ryyppymies.

Ei siinä sitten mennyt kuin joku minuutti, niin se kukonpeijakas alkoi pörhistellä höyheniään ja kiekaisi oikein helakasti ja pyörähti ympäri ja kiekaisi toisen kerran, niin että koko piha kajahti. Ja sitten se alkoi pitää semmoista motkotusta ja kotkotusta, ja tuli meidän eteemme ja tuntiin meille selittävän ja tolkuttavan jotain, mutta eihän me siitä selvää saatu, kun ei osattu kukonkieltä. Sitten se päästi taas oikein emäkiekauksen ja lentää rapsautti aidan yli karjapihan puolelle kanalaumaan, ja voi sun juutas sitä kyytiä, minkä kanat saivat! höyhenet vain pölisivät. Sitten se töytäsi takaisin meidän puolelle, ja ihan silmissä näkyi, miten se humaltui joka minuutti yhä enemmän.

Siinä samassa tuli pitkin maantietä vanha isäntä joka näytti saaneen sen verran kuin tarvitsikin, niin että tie oli alkanut käydä kapeaksi. Se huiski kädellään, niinkuin sen tapa semmoisessa tilassa oli, ja hihkaisi aina väliin.

Kukko kun sen kuuli, niin se heti maantien veräjälle vastaan. Kukkoa alkoi jo myöskin heiluttaa aika tavalla, mutta kovin se oli miestä puolestaan.

Vanha isäntä toikkaroi veräjästä sisään ja huiskautti kättään ja huusi:

— Hei-juu!

Kukkopakana heilahti ihan sen eteen ja huiskautti toista siipeään jumalauta justiinsa samalla tavalla kuin ukko Eetu kättään, ja rääkäsi:

— Kiekuu!

Silloin se vanha isäntä ihan töksähti siihen paikkaan ja katsoa mullisti kukkoon ja sanoi:

— Häh?

— Kiekuu! huusi kukko ja huiskautti taas siipeään.

— Ku — kuule sinä kukon saatana... alotti ukko Eetu, mutta huomasi samassa meidät, kun me istuimme siellä aitan portailla ja pidättelimme nauruamme, niin että veri päähän pakkasi. Eihän siinä tahtonut rietaskaan jaksaa olla nauramatta. Ja kun se älysi meidät, niin ei se ollut enää näkevinäänkään kukkoa, vaan alkoi kävellä hoiperrella kamariinsa päin, ja vilkaisi aina taakseen, ja takana tulla kenkkuroi kukko riivattu, ja oli ota ja anna niinkuin ukko Eetu itse.

Niin ne sitten mennä keikkuivat peräkkäin kamarin porstuaan asti, mutta porstuassa kääntyi vanha isäntä ja kirosi ja potkasi kukkoa, niin että se lensi keskelle pihaa.

Sinä iltana ei vanha isäntä melskannut ensinkään pihalla, vaan meni heti nukkumaan, ja nukkumaan se kukkokin kai meni, koskapa se katosi ihan huomaamatta jonnekin.

Aamulla istui ukko Eetu pohmeloisena kamarinsa akkunan ääressä ja joi silmät karrillaan piimänsintua, niinkuin se aina kohmeloonsa joi. Siitä se oli viisas se vanha isäntä, ettei se milloinkaan ruvennut kohmeloaan viinalla parantamaan, niinkuin monet muut, jotka sillä keinoin sortuivat viikon ja kahdenkin pituiseen ryyppäykseen.

Siinä samassa ilmestyi se kukkokin ränsistyneen ja onnettoman näköisenä kamarin akkunan alle, jossa oli pieni lätäkkö sadevettä. Minä korjasin liiterin luona kärrynpyörää ja näin, miten vanha isäntä nousi ylös ja avasi akkunan ja paiskasi kukkoa kohti puisen piimäkupin, mutta ei saanut sattumaan.

Vanha isäntä ei koskaan puhunut siitä asiasta sen enempää, mutta parin päivän perästä katosi se kukko, eikä kukaan tiennyt, minne se joutui. Vaikka kyllä minä luulen, että vanha isäntä sen tiesi.

Sen kerran perästä ei meidän pihalla ole nähty humalaista kukkoa eikä ketään muutakaan humalaista, sillä se vanha isäntäkin lopetti ryyppäämisensä siihen paikkaan. Niin että eikö tuo liene siihen vähän niinkuin sattunut...

Panu.

Maalaiset tekivät heinää.

Kuivavan apilaan herkullinen, kylläinen tuoksu kantautui länsituulen mukana aina kaupungin laitaan asti, vieläpä joskus jonkun matkaa pitkin Kauppakatuakin, ja katua pitkin kävelevä kaupungin porvari ajatteli, että siellä ne nyt tekevät heinää, ja kaupunkilaiset ovat kuolla nälkään, kun eivät maalaiset ennätä tuoda mitään ruokapuolta kaupunkiin.

Kärpäset surisivat autiolla kadulla. Ajuri Issakaisen hevonen, joka torkkui lähimmässä kadunkulmassa, huiskutti niille kiusaantuneena vanhaa häntäänsä, kohottipa silloin tällöin yhtä vanhan takakoipensakin ja potkaista säväytti, niin että rattaat rämähtivät ja kuskipukilla torkkuva Issakainen heräsi, tempasi ohjaksista ja ärähti:

— Ähäh... siinä!

Panu astui verkallisin askelin ulos nimismiehen portista, pysähtyi hetkiseksi, katsahti katua alaspäin, missä ei näkynyt mitään muuta kuin jotain veturin savua ratapihalta, ja sitten katua ylöspäin, missä näkyi Issakaisen rattaat, Issakaisen selkä ja Issakaisen tamman heilahteleva häntä.

Panu lähti kävelemään katua ylöspäin. Sillä suunnalla oli sentään aina jotain vaihtelevaisuuden toiveita.

Panu oli surullinen esimerkki puolisivistyneisyyden eli n.s. puolivillaisuuden vaikutuksista.

Panua sanottiin poliisikoiraksi, ja tavallaan se olikin poliisikoira. Sikäli nimittäin, mikäli seitsemänneltä luokalta eronnutta maanmittarin vitjamiestä sanotaan insinööriksi, ja mikäli kymmenen vuotta Helsingissä laiskotellut ja vähitellen kaljupäiseksi käynyt ylioppilas on oikeutettu kantamaan maisterin kunnioitettua ja himoittua arvonimeä.

Panukin oli poliisikoira sikäli, että siitä olisi pitänyt tulla poliisikoira. Se oli poliisikoirien pentu laillisesta ja säädyllisestä poliisikoira-avioliitosta, joten sille hyvien haltijattarien kumminlahjoina kuuluivat kaikki ne oivalliset ominaisuudet, joista taitavalla johdolla leivotaan alaansa täysin hallitseva poliisikoira.

Nimismies oli ostanut sen eräästä suuresta ja hyvässä maineessa olevasta poliisikoiralastentarhasta ja, annettuaan sille samalla kertaa pontevan, arvokkaan ja kauniin nimen Panu, antanut sen erään poliisikoirankasvattajan opetettavaksi. Opettaja oli kuitenkin muuttanut toiselle paikkakunnalle, jolloin kasvatus oli jäänyt kesken, eikä nimismieheltä ollut tullut hankituksi Panulle tilaisuutta jatkaa opintojaan. Niin ettei Panu tällä haavaa ollut yhtä eikä toista, ei sitä eikä tätä. Olipahan vain siltä väliltä.

Panua itseään ei koulunkäynnin keskeytyminen näyttänyt ollenkaan surettavan. Päinvastoin nautti se täysin siemauksin olemassaolostaan ja vapaudestaan.

Nimismies asui kesäisin maalla, eräässä saaressa, tunnin matkan päässä kaupungista, käyden vain aamupäivällä virkatunneillaan kaupungissa. Keväällä oli Panukin otettu muun perheen mukana kesäasuntoon, mutta saatuaan maksaa Panun puolesta pari lammasta ja puolen tusinaa kanoja harkitsi nimismies parhaaksi jättää Panun kaupunkiin. Suureksi suruksi Panulle itselleen, joka ei voinut ymmärtää, miksi muutamien pahanpäiväisten lammasten ja kurjien kanojen takia pidettiin sellaista melua.

Huomattuaan, etteivät rukoukset eikä liehittely auttaneet, täytyi Panun tyytyä kohtaloonsa.

Panu oli ehtinyt saada parahiksi niin paljon oppia ja sivistyksen aakkosia kalloonsa, että se piti itseään jonakin aivan erikoisena ja huomattavana koirana. Näkihän sen siitäkin, että Kirkkokadulla passissa oleva konstaapeli Kettunen, joka aina hätisteli muut koirat tiehensä, ja ankarilla toimenpiteillä tukahdutti seudulla puhjenneet koiralevottomuudet, aina kutsui Panun luokseen ja taputti sen päätä, ja katsoi pahintakin rähäkkää ja koiratappelua sormiensa läpi, jos tappelun alkuunpanijana, niinkuin valitettavasti usein oli asianlaita, oli Panu.

Suutari Lahti, joka ikkunastaan aivan erinomaisesti näki tämän puolueellisuuden, ja kansanvaltaisena miehenä oli siitä harmistunut, huomautti sellaisessa tapauksessa:

— Tuostakin sen näkee, mitenkä ne pyrokraatit ja virkakunnat aina ovat yhtä puolta!

Ja hänen vaimonsa lisäsi siihen aina säännöllisesti vanhan väittämän korpista ja toisen korpin silmästä.

Panu käveli maltillisin, itsetietoisin askelin pitkin katukäytävää, pysähtyen joka portilla luomaan silmäyksen pihaan ja katsastamaan, että mitähän sitä tuonnekin niinkuin nyt kuuluisi.

Leipuri Nissilän pihalle kuului kaikki rauha. Panu odotti hetkisen, eikö Nissisen vahti ilmestyisi tallin takaa hänelle murisemaan, mutta Vahti tuntui ole van jossain kyläilemässä.

Panu jatkoi kävelyään, kävi nuuhkaisemassa kulmassa olevan kaarilampun pylvään juurta ja tuli sitten, hiljalleen kävellä lekotellen, nikkari Sutisen portille.

Sutisen kissa se siellä istua kökötti portin pielessä lämpöisessä, suloisessa auringonpaisteessa mitä autuaallisimmassa rauhassa, silmät puoliummessa. Se sattui istumaan parahiksi sen verran pihanpuolella porttia, ettei se huomannut Panua eikä Panu sitä, ennenkuin molemmat olivat aivan silmäkkäin.

Sekunti... yksi sekunti vain... niin lyhyt aika, mutta kuitenkin tavallaan yhtä pitkä kuin pisin tunti.

Panu oli pysähtynyt, jäykistyneenä kuin suolapatsaaksi. Sen poliisikoira-aivoissa risteilivät salaman nopeudella seuraavansuuntaiset ajatukset:

— Kattos kissanpiru! Ja ihan nenän edessä! Taivaastako se siihen putosi? Ja istualleen! No jopas sattui! Jopas yhdyit nyt, veikkonen velikulta... no jo sinä riivattu kerrankin satuit satimeen! Eikä sinulla pelastusta ole. Ei ole totisesti pelastusta. Yksi ainoa hyppäys vain ja silloin olen minä niskassasi. Älä yritäkään liikahtaa! Jos karvanverran häälähdät, niin silloin tuli loppu!

Entäs kissa?

Se oli hämmästynyt tuhat kertaa enemmän kuin Panu. Se oli tyrmistynyt. Se ei kyennyt mitään ajattelemaan. Eivät edes sen selkäkarvat kyenneet eivätkä kerinneet pystyyn nousemaan.

Jos se olisi kyennyt ajattelemaan, niin olisi se ajatellut:

— Herra siunatkoon! Ja itse Panu! Eikä väliä kuin metrin verran! Voi hyvä isä, mikä nyt tuli...

Kissa oli istuallaan. Mutta sitten se äkkiä tempautui irti kauhistuttavasta ja kauhistuneesta lumouksestaan, ja yhtä kymmenesosa sekuntia ennen kuin Panu ennätti ryhtyä toimenpiteisiin, loikkasi se karkuun, ampuutui nuolena yli pihan ja kiisi kuin leimaus ylös tikapuita ulkohuonerakennuksen katolle. Vasta siellä, varmassa turvassa, alkoivat sen jäsenet vapista.

Se kymmenesosa sekuntia oli sen pelastus. Panu tuijotti tyhmistyneenä sen jälkeen eikä oikein kyennyt käsittämään, miten tuo kaikki oli voinut tapahtua. Kissahan oli niinsanoaksemme hänen hampaissaan jo. Mutta niinpäs hävisi pakana, niin haihtui kuin sauhu...

Panu ei viitsinyt lähteä edes tavanvuoksi haukkumaan tikapuiden juurelle, vaan silmättyään vaivihkaa ympärilleen, etteihän vain kukaan syrjäinen sattunut näkemään hänelle tapahtunutta nolausta, peräytyi Sutisen portilta ja ohjasi askeleensa kelloseppä Kauralan portille.

Ahaa, sielläpähän se Musti istui portilla!

Panu muutti oitis kävelynsä entistä välinpitämättömämmäksi, vieläpä ylimielisen ketkuttelevaksi hidastutti askeleitaan ja kulki ikäänkuin ei ikimaailmassa olisi Mustia nähnyt.

Musti alkoi murista uhkaavasti ja irvisti hampaitaan. Musti oli yksinkertainen, rehellinen ja suoraluontoinen maatiaiskoira, joka vihasi maalaisen terveellä, luonnollisella ja vaistomaisella vihalla Panun kopeata, keikailevaa ja kaupunkilaismaista olemusta, sen ylimielistä esiintymistä, kaunista päätä, korkeita koipia, notkeata vartaloa ja sileätä karvaa. Eniten sitä raivostutti se, ettei Panu koskaan ollut pienimmälläkään murahduksella eikä haukahduksella vastannut sen murinaan eikä haukkumiseen. Ja moista halveksimista, sellaista suunnatonta ylenkatsetta ei mikään kunnon koira voi kärsiä tuntematta vihaa, joka lähentelee tuskaa.

Oi, miten mielellään olisi Musti upottanut terävät, valkoiset hampaansa tuohon hoikkaan, kiiltäväkarvaiseen koipeen ja purrut... purrut... ja purrut... purrut niin, että luut olisivat rutisten menneet poikki! Oi, jospa Musti kerrankaan olisi saanut tuon kirotun koiven hampaisiinsa, niin eipä hän olisi hellittänyt, vaikka henki olisi lähtenyt! Ei olisi hellittänyt, vaan purrut, purrut niin että luut olisivat rutisseet...

Mustin karvat pöyhistyivät ja hänen silmänsä veristivät, kun hän vain ajattelikin, miten hän silloin purisi.

Mutta Musti ei voinut sellaista yrittääkään. Musti oli kerran yrittänyt, ja saanut silloin Panulta sellaisen selkäsaunan, että se pysyi aina mielessä ja teki vihan sitäkin katkerammaksi. Varmasti olisi Panu tappanut sen, elleivät Kauralan oppipojat olisi juosseet hätään ja pelastaneet Mustin.

Siitä pitäen tajusi Musti, ettei poliisikoiraan, opintonsa keskeyttäneeseenkään, ollut hampaitaan satutettava. Ja tajusipa Musti ehkä hämärästi senkin, että viisainta olisi hänenkin puolestaan olla olevinaan näkemättä koko Panua, maksaa tuolle ylimieliselle vintiölle samalla mitalla. Mutta Musti oli liian rehellinen ja yksinkertainen, teeskennelläkseen niin paljon. Se ei voinut peittää luonnollisia tunteitaan. Sen oli suorastaan pakko murista, irvistellä ja kiukkuisesti haukkua, kun se vain sai Panun näkyviinsä.

Panu kävellä ketkutteli hitain, määräperäisin askelin Kauralan portille, pysähtyen sitten, vilkaisemattakaan Mustiin, sellaiseen asentoon, että Panun oikea takakoipi ja lyhyt hännänpätkä, joka Mustista sekin oli sitä riivattua herraskaisuutta, olivat aivan Mustin kuonon edessä. Siinä sitten Panu seisoi hievahtamatta tuokion, kuin tuumien:

— No, naapuri! Tässähän sitä taas ollaan. Katseleppas sitä koipea! Eikö se ole hieno koipi? Ole hyvä ja nykäise sitä! Nimittäin jos huvittaa...

Seisoi siinä sitten hetkisen, luomatta silmäystäkään Mustiin, joka haukkui katkeruuden ja vimman miltei tukahduttamalla äänellä.

Sitten läksi Panu levollisesti kävelemään Kirkkokadulle päin, kiukkuisen Mustin seuratessa kimeästi räkyttäen parin metrin päässä.