Part 4

Mistä syystä se on kaikista maapallon enemmän tai vähemmän huomattavista kaupunkipaikoista valinnut juuri Kuopion oleskeluaan varten?

Sitä me emme voi selittää. Me vain toteamme kuivan ja kiistämättömän tosiasian.

Kuopiolaisissa lehdissä on seuraava ilmoitus.

"Sielutieteen perusteella en liioin hulluttele ilmoittaissani arv. yleisölle, että minä pitkällisen vainon ja sorron kärsittyäni ja hypnotiseeraamisen kautta tapahtuneen suuren häväistyksen johdosta Turun kaupungissa, olen pakoitettu arv. yleisölle ja n.k. kirjailijoille ilmoittamaan että minulla on patriarkka Abrahamin sielu.

"Samalla pyydän arv. yleisöltä edellä seisova johdosta rauhan niin että ette tavalla tai toisella minun perheelleni minkäänlaista häiriötä.

"Neuvottuanne, puolestani olen koettava elää siivolla jos en itse osaa."

Ilmoituksen on lehtiin pannut kansalainen Aatami Kauppinen. Koska allekirjoittanut lukeikse myöskin "n.s. kirjailijoihin", niin pyydän saada kiittää arv. yleisön ja arv. virkatovereitteni sekä omasta puolestani ilmoituksesta ja haikeasti valittaa sitä huonoa kohtelua, joka hra Kauppisen osaksi näyttää paikkakunnallamme tulleen. Se on epäilemättä johtunut jostain väärinkäsityksestä, sillä huomattavia sieluja kohdellaan täällä Turussa aina asianmukaisella arvonannolla, kuten esim. "n.k. kirjailija" Selma Lagerlöf, n.k. "kirjastonhoitaja" Einar Holmberg y.m. voivat todistaa.

Mitä tulee hra Kauppisen, joka asuu "käsillä tehdyissä asunnoissa" Maljalahdenkadun varrella, vakuutukseen, että hän on "koettava elää siivolla" niin on se jokseenkin tarpeeton. Eihän meistä kukaan epäile, että niin arvokkaan sielun omistaja millään tavoin käyttäytyisi siivottomasti tai yleistä poliisijärjestystä häiritsevällä tavalla.

* * * * *

Tuota noin: Kuinka monta astetta siellä Kuopiossa on nykyjään kuumimmalla ajalla päivästä lämmintä? Varjossa. Ehkäpä sikäläiset virkaveljet siitä hyväntahtoisesti ilmoittavat.

Itsemurha.

Asian kertoi minulle Mattilan Jupe, saunanlauteilla, ja toivoi että kirjoittaisin siitä lehtiin. Tapaus ei tosin näytä minusta tärkeältä, mutta en kuitenkaan tahdo kieltäytyä tekemästä Mattilan Jupelle tätä pientä palvelusta.

Kertomus kuuluu pääpiirteissään seuraavalla tavalla:

Kyläläiset eivät tosin tienneet mitään siitä, että Hilma ja Petteri olivat vannoneet toisilleen ikuista uskollisuutta, mutta että heillä joitakin välejä oli, sen tiesi jokainen, jolla oli silmät nähdä ja korvat kuulla.

Niin, Hilma ja Petteri olivat vannoneet toisilleen ikuisen uskollisuuden. Se tapahtui jo viime juhannuksen aikaan.

Ensin oli vannonut Petteri ja sitten Hilma. Se oli tapahtunut palatessa juhannuskokolta Lammassaaresta, sydänten voimakkaasti sykähdellessä, kuuman veren suonissa sylkyttäessä ja pikku lintujen virittäessä ensimmäiset aamuvirtensä nousevan juhannusauringon kunniaksi. Hilma ja Petteri olivat istuneet tuulen kaatamalla havupuun rungolla lähellä kirkonkylän tien risteystä, puhuneet toisilleen rakkauden pyhää kieltä ja sitten vannoneet ikuisen valan, jonka ainoastaan kuolema — jos kunnolla sekään — saattoi purkaa.

Ja Petteri oli ollut koko kesän kuin seitsemännessä taivaassa. Ja Hilma tietysti myöskin oleskeli taivaan valtakunnassa, ehkä noin kuudennessa.

Syksypuoleen alkoi Hilman rakkaus jostain syystä kuitenkin hieman jäähtyä. Hän laskeutui vähitellen, niin sanoaksemme taivas taivaalta, kunnes oli lopuksi aivan maan päällä, ja kun Petteri yhä edelleen oleskeli edellämainitussa korkeudessaan, niin ei ole ensinkään ihme, että heidän välilleen alkoi muodostua jonkinlainen juopa.

Petterin silmät avautuivat vasta nuorisoseuran iltamissa, jotka olivat siinä syyskuun loppupuolella. Hilma seurusteli epäilyttävän paljon nuorisoseuran esimiehen kanssa, joka on niin pulska poika, paljon pulskempi kuin Petteri, ja kun Petteri lopuksi rohkeni tästä hiukan, aivan varovasti ja kautta rantain, huomauttaa Hilmalle, niin sai hän nenäkkään vastauksen, joka oli vähällä murskata Petterin sydämen. Ja kun Hilma sitten lopuksi tanssi melkein joka ikisen tanssin saman pulskan esimiehen kanssa — Petteri-parka ei osaa tanssia muuta kuin jenkkaa ja sitäkin huononpuoleisesti — niin murtui hänen sydämensä täydellisesti.

Hänen sielunsa peitti synkkä yö, paljon pimeämpi kuin ulkona vallitseva pilvinen syksyiltä, ja hän lähti pois iltamista.

Hilma vain tanssi, tanssi...

Petteristä ei kuulunut muutamiin päiviin mitään. Hän oli kadonnut näyttämöltä.

Sitten löysi Mattilan piika-Miina, ollessaan eräänä päivänä rannassa pyykkiä poukuttamassa, vedestä tyhjän, korkilla suljetun limonaatipullon, joka hiljaa kilahteli laineissa rantakiviä vasten.

Miina nosti pullon vedestä ja huomasi silloin sen sisällä valkoisen paperin, joka oli kääritty kokoon kääminpohjan kaltaiseksi, avasi korkin, onki paperin käsiinsä ja luki siitä seuraavan surullisen viestin:

"Hyvästi rakas Hilma! Nämä viimeiset rivit kirjoitan Sinulle ennenkuin heittäydyn Vellamon helmoihin. Näinkö palkitsit Sinä uskollisuuteni? Hyvästi elämä. Hyvästi rakkaani. Älä tuomitse minua! Sille valalle jonka vannoin tahdon olla uskollinen.

Petteri.

Sen kukan, jonka lahjoitit Minä laitoin kasvamaan Se onpi mulle tuottanut Nyt mielen raskahan.

Koska Miina on tunteellinen sielu, niin vuodatti hän kaksi suurta kyyneltä Petterin vetiselle haudalle, ja kiiruhti sitten juoksujalkaa viemään surusanoman Hilmalle. Hilma on nimittäin Mattilan tytär.

Hilma ei suinkaan ole mikään peto naisen haamussa, vaikka hän olikin tanssinut koko illan nuorisoseuran esimiehen kanssa ja aiheuttanut Petterille sellaiset sydämentuskat. Hilma oli ensin kuin ukkosen iskemä ja vaipui sitten syvään suruun Petterin ottaman onnettoman ja epätoivoisen askeleen johdosta. Hilma tunsi olevansa syypää Petterin kuolemaan, hänen heittäytymiseensä Vellamon helmoihin, eikä häntä ollut omiaan lohduttamaan se seikka, että koko kylä vakuutti kilvan sitä samaa ja että Petterin vanha äiti kävi joka päivä, joskus kahdestikin päivässä, Mattilassa ilmoittamassa Hilmalle pitävänsä häntä sydämettömänä ja uskottomana murhaajana ja petturina.

Vähällä oli, ettei Hilma noudattanut Petterin esimerkkiä, päästäkseen pois tästä surkeudesta.

Kolme päivää naarattiin järvestä kylän edustalta, mutta Petterin ruumista ei löytynyt. Vellamo oli uskollisempi kuin Hilma: se ei luopunut sulhostaan.

Limonaatipullon, joka oli tuonut perille Petterin viimeisen tervehdyksen, talletti sen löytäjä Miina hänelle kuuluvaan soppeen palvelijattarien aitassa ja näytteli sitä harvinaisuutena tuttavilleen.

Niin kului taas joku aika. Petterin surullisesta lopusta ei enää paljoa puhuttu, sillä kullakin päivällä on suru itsellänsä, ja tuoreemmat tapahtumat tunkivat sen pois etualalta.

Mutta nuorisoseuran esimiehen kanssa ei Hilma enää seurustellut, ja esimieskin näytti puolestaan karttelevan häntä.

Tulivat sitten syysmarkkinat läheisessä kaupungissa. Hilmakin läksi markkinoille, sillä hänen oli tehtävä niillä ostoksia.

Markkinoilla oli paljon väkeä ja paljon kaikenlaista näkemisen arvoista. Siellä oli sirkus, jossa esiintyi muiden taiteilijain ohella maailman väkevin nainen, joka todellakin oli hyvin vahva, siellä oli eläinnäyttely, jossa oli kaikenlaisia hirmuisia petoeläimiä ja hullunkurisia papukaijoja, jotka kirkuivat, lörpöttelivät ja nauraa räkättivät orsillaan ja huusivat Hilmalle:

Akka! Akka! Kä-kä-kä-kä!

Markkinoilla oli myöskin suuri, komea karuselli jonka posetiivi oli Hilman kotipitäjän kirkon urkujen kokoinen ja jonka mahtavat sävelet voittivat loistavasti kaiken muun markkinahälinän ja pauhun.

Tämän karusellin ääressä saattoi Hilma seisoa tuntikausia, posetiivin pauhatessa ja kirjavilla lyhdyillä valaistun karusellin häikäisevän, kullalta ja hopealta kimeltävän komeuden vilistessä hänen silmäinsä edestä. Karusellissa istui pitkäpartaisia, markkinatuulella olevia ja hihkuvia ukkoja, seisoi jalustimien varassa ratsuillaan poikaviikareita, jotka koettivat temmata ohi kiitäessään hirsipuun näköisen laitoksen nenässä olevan rautarenkaan, joka oikeutti yhteen vapaaseen matkaan, mikä sitten suoritettiin hevosen tai jalopeuran selässä ja voittajan kädessä pieni, punainen lippu vapaamatkailijan merkiksi. Istuipa siellä välistä lihavia, kikattavia ja peloissaan kiljahtelevia emäntiäkin, jotka olivat päättäneet edes kerran elämässään koettaa, miltä karusellissa pyöriminen tuntui.

Tätä kaikkea katseli Hilma huvitettuna. Hänen kotitalonsa hevoset läksivät markkinoilta vasta varhain seuraavana aamuna, joten hänellä oli hyvää aikaa.

Äkkiä Hilma kalpeni ja hänen kasvoillaan oli kauhun ilme, kuin olisi hän nähnyt aaveen.

Totisesti: hän olikin nähnyt aaveen. Hän oli nähnyt Petterin haamun, joka oli istunut jalopeuran selässä, suu omituisessa hymyssä...

Näky oli kestänyt vain silmänräpäyksen ajan, mutta se oli riittänyt vakuuttamaan Hilman siitä, ettei hän ollut erehtynyt. Tunsihan hän Petterin vaikka tuhansien joukosta!

Hilman päätä huimasi ja sydänalaa kouristi.

Karuselli pysähtyi samassa.

Polvet notkahdellen läksi Hilma tunkeutumaan pois karusellin ympärillä seisovasta väkijoukosta. Hän tahtoi heti paikalla paeta majapaikkaansa.

Mutta päästyään väkijoukosta kiljahti Hilma niin, että ohikulkevat pysähtyivät katsomaan taakseen.

Petterin haamu seisoi vain muutaman askeleen päässä Hilmasta markkinatorilla.

Kun Hilma kiljahti, kääntyi haamukin katsomaan sinne päin, näytti aaveeksi hyvin ällistyneeltä ja änkytti:

Mi — mitä... Hilma?

Samassa aave katosi, Hilman voimatta huomata, haihtuiko se yliluonnollisesti ilmaan vai hävisikö se hieman luonnollisemmalla tavalla väkijoukkoon.

Majapaikkaansa päästyään oli Hilma melkein sairas. Hänellä oli milloin kylmä, milloin kuuma, ja ehkäpä olisi hänen tilansa kääntynyt vakavaksikin; ellei samassa renki-Juho olisi tullut sisään ja kertonut ihmeissään:

— No eihän se Petteri-vainaa olekaan ihan täydellisesti hukkunut, kun kuuluu olevan puotilaisena kauppias Röönruusilla.

— Mitä se Juho nyt puhuu! huudahti Hilma.— Ja mistä Juho sen tietää?

— Itse se minulle sitä kertoi, kun poikkesin päivällä Röönruusin puotiin tupakan ostoon — ja näytti olevan vähän häpeissään.

Miina ei näyttele enää limonaatipulloa ystävättärilleen.

Hän on heittänyt koko pullon rikkaläjään aitan taakse.

Koi.

Koit ja varkaat eivät mitään niin hartaasti odota kuin kaupunkilaisten maallemuuttoa. Murtovarkaat tarkastelevat jo kätköissään tiirikoitaan, ja koit alkavat levottomina lennellä nurkissa, odotellen vain isäntäväkensä poislähtöä, alkaakseen heti kesäisen aherruksensa.

Kaupunkilainen ei mitään pelkää ja vihaa niin kovasti kuin tuota lentelevää, ruskeata hyönteistä. Tulipalon varalta on palokunnat höyryruiskuineen ja palovakuutusyhtiöt, murtovarkaiden varalta oli poliisit miekkoineen ja Kakola rautoineen, vieläpä murtovarkausvakuutuskin. Mutta koin pään menoksi ei ole toimimassa minkäänlaista kointappamisjärjestöä, eikä mikään vakuutuslaitos tietääkseni ota suorittaakseen korvausta siitä vahingosta, jonka koit tekevät talvipuvuillemme ja plyyssipäällyksisille huonekaluillemme, monia muita koin suussa erinomaisen makeilta maistuvia vaatetavaroita mainitsematta. Koilla on sellainen maku, ettei sitä edes voi muilla herkuilla houkutella luopumaan vaatetavaran nauttimisesta. Jätä koetteeksi pöydälle vaikka kermakakku, niin ei koi siihen koskekaan, vaan pujahtaa sen sijaan vaatekaappiin ja syö parhaat housusi. Kärpäset sitä vastoin antavat housusi olla rauhassa, mutta pitävät koko kesän suurta juhlaa kermakakun ääressä, siunaten hyvyyttäsi ja anteliaisuuttasi.

Kaupunkilaisen koko elämä, varsinkin maallemuuton edellä, on katkeraa taistelua koita vastaan. Ikävä kyllä tahtoo siinä kuitenkin enimmäkseen koi pitää puolensa.

Koi on suuri lurjus ja turmelee kaupunkilaisen koko elämänilon, niinkuin seuraavastakin pienestä kertomuksesta näkyy:

Kunnon turkulainen porvari, herra Ephraim Andersson istui juuri kahvipöydässä vieraillensa kera, puhuen parhaillaan entisestä liiketuttavastaan Jussi Juosolasta ja esittäen mainitun Jussi Juosolan varoittavaksi esimerkiksi kerrassaan ensimmäisen numeron heittiöstä, kun herra Andersson äkkiä keskeytti puheensa kesken sanan, niin että suu jäi auki, nosti molemmat kätensä ylös ja läiskäytti ne kovasti yhteen, katsellen sitten tarkkaavasti kämmeniään, huoahtaen raskaasti ja silmäillen lopuksi vihaisen näköisenä ympärilleen.

Vieraat tuijottivat kummastuneina ensin herra Anderssoniin ja sitten toisiinsa, mutta samassa alkoi isäntä haukkua taas Jussi Juosolaa, eikä ainoastaan Juosolaa itseään vaan koko hänen sukuansakin.

— Juu, ja sitten tuli sen veli luokseni mukamas selvittämään sitä vekseliasiaa, jatkoi herra Andersson kertomustaan. — Mutta minä avasin oven ja...

Herra Andersson vaikeni äkkiä. Hänen silmänsä pullistuivat peloittavasti. Hän käänsi kaulaansa, käänsi sitten koko ruumistaan, kuroittautui eteenpäin, silmien yhä pullistuessa, kohotti kätensä ylös ja löi ne kovasti yhteen, menetti samassa tasapainonsa ja kaatui tuolilleen kovalla rytinällä lattialle.

Tämän uuden kohtauksen johdosta syntyi hirmuinen hämminki. Vieraat luulivat isäntänsä saaneen halvauksen ja ryntäsivät kauhistuneina paikoiltaan. Mutta herra Andersson eli vielä. Hänessä ei ollut muuta vikaa kuin että oli saanut kuhmun päähänsä.

Kun herra Andersson oli tuoleineen nostettu ylös, hieroi hän jonkun aikaa kuhmuaan ja sanoi sitä s—n sarveksi.

Vieraat olivat hyvin hämillään, mutta kukaan ei kehdannut kysyä, mitä heidän isäntänsä tarkoitti omituisella käytöksellään. Heitä alkoi peloittaa, että hra Andersson oli ehkä sairastunut tilapäiseen mielenhäiriöön.

Vähitellen rauhoituttiin siitä taas, mutta kun hra Anderssonin silmät kolmannen kerran pullistuivat ja hänen lihavat kämmenensä kolmannen kerran läiskähtivät yhteen, olivat vieraat vihdoinkin saaneet tarpeekseen tästä ainaisesta pelosta, ja olisivat seuraavassa silmänräpäyksessä syöksyneet ulos huoneesta hakemaan talonmiestä, poliisia, lääkäriä ja mahdollisesti pappiakin, ellei hra Andersson samassa olisi juossut raivostuneena toiselle puolen huonetta, läimäyttänyt kädellään seinään ja huutanut:

— Paholaisen koi! Nytpäs puutuit!

Vieraat tulivat heti rauhallisiksi ja hyvälle tuulelle, äkättyään hra Anderssonin pyydystäneen koko ajan koita, jota vieraat eivät olleet sattuneet huomaamaan, kun huoneessa oli jo hieman hämärä.

Mutta herra Andersson oli huutanut voitonhuutonsa liian aikaisin. Hän ei ollut onnistunutkaan rusentamaan vihollistaan, vaan lennellä lekutteli tuo kovanonnen lintu kattokruunun vaiheilla, ja nyt sen vieraatkin huomasivat.

Isännän metsästysinto tarttui vieraisiinkin, jotka ryhtyivät pyydystämään koita herra Anderssonin kanssa.

Herra Andersson nousi muitta mutkitta kahvipöydälle, saadakseen koin kattokruunun luota saaliikseen. Tässä puuhassaan kaasi hän kermanekun ja polki toisen jalkansa eräälle teevadille, joka silloin rusahtaen muuttui kahdeksikymmeneksi pikku teevadiksi, ja toisen jalkansa leivoskoriin, jolloin leivoskorin sisällys muuttui sellaiseksi, ettei siihen enää kukaan kehdannut katsoa.

Mutta koita ei herra Andersson saanut tapetuksi. Koi näet lensi kirjoituspöydän taakse akkunaverhoon ja istahti sinne katselemaan toisten puuhia. Silloin hyökkäsi eräs vieraista kirjoituspöydälle, pudottaen sen reunalta tuhkakupin permannolle ja kaataen mustepullon, jonka sisällys muodosti pienen joen, mikä vaelsi halki pöydällä olevien paperien ja lirisi sitten herra Anderssonin hienolle parkettilattialle.

Sitä ei kuitenkaan kukaan huomannut, eikä siitä olisi kukaan välittänyt vaikka olisi huomannutkin. Kaikkien huomio oli näet nyt kiintynyt yksinomaan koihin.

Pöydällä seisova vieras lähestyi sitä varovaisesti ja tavoitti sitä kouraansa, horjahti ja olisi varmasti pudonnut pää edellä alas, ellei olisi samassa saanut vasemmalla kädellään kiinni akkunaverhoista. Täten pelastui hän putoamasta päälaelleen pöydältä. Mutta akkunaverhot putosivat suurella rytinällä alas, ja niiden messinkinen kannatin paukautti ohimennen vierasta otsaan, niin että hän näki suuren joukon mitä kauneimpia sinisiä, punaisia, vihreitä, keltaisia ja tangonvärisiä aurinkoja ja kirkkaasti säkenöiviä tähtiä, vieläpä jonkun mieltäkiinnittävän pyrstötähdenkin.

Tietysti ei hän ollut saanut koita kiinni.

Yhtähyvin olisi hän voinut koettaa saada kuun valoa kouraansa.

Koi lensi jo toisella puolen huonetta vieraiden syöksyessä sen perässä.

Salin nurkassa oli pylväs, jolla oli Johan Ludvig Runebergin kipsinen rintakuva.

Koi lensi suoraan suuren runoilijakuninkaan nenälle, josta sen saattoi hyvin selvästi huomata, ja herra Andersson hyppäsi heti paikalla ja läiskäytti runoilijakuningasta päin naamaa, mistä oli se suuresti valitettava seuraus, että runoilijakuningas makasi seuraavassa silmänräpäyksessä tuhantena kipsipalasena lattialla.

Silloin vaipui herra Andersson istumaan sohvalle ja alkoi kirota niin voimakkaasti, että se täytti kauhulla kaikkien kuulijoiden sydämet. Hän oli samalla melkein nääntynyt ponnistuksistaan, niin että hänen täytyi vetää yhden kerran henkeä jokaisen lyhemmän kirouksen ja kaksi kertaa jokaisen pitemmän, useammissa, sanoista yhdistetyn sadatuksen jälkeen.

Mutta huomatessaan koin samassa lentävän huoneen halki valtasi herra Anderssonin niin suuri vihanvimma, ettei hän syntymästään saakka ollut mitään sellaista tuntenut, ja hän huusi ja vannoi tappavansa tuon koin vaikka hänen sitä varten pitäisi polttaa koko talo, ja ryntäsi sitten nyrkit pystyssä uudelleen koin kimppuun, ja koska vieraat eivät tahtoneet olla isäntäänsä huonommat, niin noudattivat he hänen esimerkkiään, jolloin syntyi sellainen mellakka, ettei moista koko tällä vuosisadalla ole Aurajoen sillä puolen kuultu.

Herra Anderssonin vanha emännöitsijä — herra Andersson on, kuten tiedätte, poikamies — kuuli keittiöön hirmuisen melskeen ja kurkisti kauhuissaan salin ovesta sisään, näki isännän ja vieraiden juoksevan ympäri huonetta huitoen, lyöden, huutaen ja huonekaluja rikkoen. Silloin juoksi emännöitsijä ulos huutaen, että hänen isäntänsä murhataan, juoksi pitkin katuja ja huusi poliisille, että rosvojoukko murhaa juuri parhaillaan viattoman herra Anderssonin, jolloin poliisi vihelsi pilliään, niin että paikalle saapui kolme muuta poliisia ja paljon joutilasta väkeä, ja kaikki läksivät herra Anderssonin avuksi. Heidän perille tullessaan oli mellakka pahimmillaan. Isäntä ja vieraat juoksivat, löivät ja läiskivät seiniä, pöytiä ja tuoleja, lyöden silloin tällöin vahingossa toisiaankin, eikä huoneen kalustuksesta ollut enää jäljellä paljon muuta kuin rauniot. Huomatessaan poliisit ja väkijoukon vieraat ja herra Andersson vähän häpesivät, ja hra Andersson ilmoitti, ettei kysymyksessä ollut tappelu eikä murha vaan koin tappaminen, jolloin poliisit antoivat hra Anderssonille vakavan huomautuksen, kehoittaen häntä luopumaan tällaisista epäjärjestyksistä ja läksivät pois, ja hra Andersson käski uteliaan väkijoukon lopulta hiiteen.

Sitten istuivat vieraat ja herra Andersson puuskuttamaan sohvan ja tuolin jäännöksille, katsellen surullisina ympärilleen. Salin kalusto oli tuhottu eikä kelvannut enää muuksi kuin uunin sytykkeiksi. Sitäpaitsi olivat he jokainen saaneet kuhmuja ja mustelmia metelissä.

Ainoa, joka ei ollut kärsinyt mitään vahinkoa, oli koi.

Se istui tyytyväisenä katon rajassa ja voi paksusti.

Laiton kokous.

Pöydällä oleva puhelin kilahti.

Tartuin kuulotorveen:

— Halloo sanomat!

— Anteeksi tämä on Kustaa 5:s Tukholmasta, lausui syvä, miellyttävän ja sivistyneen vaikutuksen tekevä miesääni laulavalla Tukholman ruotsilla. Voisiko joku herroista pistäytyä tänne Teatterilämpiöön? Meillä olisi täällä pikkuvaltioitten kuningasten ammattiosaston perustava kokous...

Läksin oitis matkalle. Hieman hämmästyneenä, se täytyy tunnustaa.

* * * * *

Istuin häveliäästi erään nurkkapöydän ääreen, asetin käsikirjoitusliuskoja eteeni ja terotin kynääni.

Huoneessa oli paljon herroja, vanhempia ja nuorempia. Olipa eräs rouvashenkilökin joukossa. Tunsin hänet kuvista Alankomaitten kuningattareksi Vilhelminaksi.

Puheenjohtajan pöydän taakse astui Kustaa 5:s, joka lausui:

— Arvoisat läsnäolijat! Kokousta valmistelleen toimikunnan puolesta pyydän saada lausua teidät kaikki tervetulleiksi neuvottelemaan tärkeistä yhteisistä kysymyksistämme. Näinä aikoina, jolloin yhteenliittymisen merkitys kaikilla aloilla tunnustetaan erittäin suureksi, on meidänkin, pikkuvaltioitten kuningasten, aika ruveta valvomaan etujamme. Tahtomatta tässä kuluttaa arvoisain läsnäolijain kallista aikaa pitemmillä puheilla, ehdotan, että puheenjohtajaksi valitaan...

Puhuja pysähtyi hetkiseksi ja hänen katseensa liiteli epätietoisena yli salin, kiintyen lopuksi kuin hypnotiseerattuna erääseen erittäin kuninkaalliseen nenään.

... että puheenjohtajaksi valitaan Ferdinand I:nen Sofiasta.

— Hyvä!

Ferdinand I:nen katsoi kelloaan, murahti, että hänellä on hiukan kiire, koska turkkilaiset ovat hänelle Adrianopolista saapuneen sähkösanoman mukaan juuri syöneet viimeisen hevosensa ja valmistelevat uloshyökkäystä, mutta astui kuitenkin puheenjohtajan paikalle.

Keskustelukysymyksen pohjusti Kustaa 5:s, huomauttaen elintarpeitten hinnan yleisestä ja alituisesta kohoamisesta. Siitä huolimatta haluavat esim. Ruotsin sosialistit yhä supistaa kuninkaan vuosirahaa. Tämä johtuu nähtävästi sosialistien tunnetusta vastenmielisyydestä kaikkia järjestymättömiä kohtaan. Jos pikkukuninkaat sitävastoin järjestyvät, niin kadottavat sosialistit tämän keppihevosensa.

Norjan Haakon kannatti edellistä puhujaa. Hänen valtakunnassaan ovat jotkut sosialistit ehdottaneet, että kuninkaan vuosiraha alennettaisiin 700,000 kruunusta 100,000:een. Puhuja huomautti, että monen suuren yhtiön tirehtöörillä on suuremmat tulot.

— Herra puheenjohtaja! kuului raihnas, vapiseva ääni.

— Olkaa hyvä! sanoi Ferdinand tylysti.

Abdul Hamid nousi vaivalloisesti seisomaan ja alkoi:

— Sosialisteilla on kyllä tavallaan oikein. Vaivaishoito nykyisessä yhteiskunnassa on kelvottomasti järjestetty. Tultuani vanhaksi ja heikoksi asetettiin minut, raatajavanhus, vaivaishoidolle kuin...

(Useita ääniä):

— Asiaan!

— Tahdoin vain sanoa, että kun minut annettiin vaivaishoidolle, niin luvattiin minulle, ettei haaremiani...

(Melua salissa. Huutoja: Istukaa alas!... pysykää asiassa!... Häpeämätön äijänkekkuli! Vai vielä teillä pitäisi olla haaremikin, ruotiukolla!)

Abdul Hamid vaikeni hämmästyneen ja alakuloisen näköisenä ja istuutui loukkoonsa pää tutisten.

Tämän välikohtauksen jälkeen otettiin käsiteltäväksi kysymys siitä, saavatko virattomat hallitsijat ottaa osaa kokoukseen, ja päätettiin, että heillä on — jos pysyvät asiassa — puhe-, mutta ei äänestysoikeutta.

Puheenvuoron pyysi nyt ent. shahi Muhamed Ali:

— Kuten arvoisat läsnäolijat tietävät, olen minä joutunut n.s. kilometritehtaalle. Se johtui siitä että minä kerran Teheranissa...

Häneltä riistettiin puheenvuoro, koska ei pysynyt asiassa.

— Herra puheenjohtaja! kuului terävä ääni ovelta.

Kaikkien katseet kääntyivät rauhanhäiritsijään, pienenpuoleiseen, hieman renttumaisen näköiseen herrasmieheen, joka häikäilemättä jatkoi:

— Tosin en ole kruunattu, mutta olen kuitenkin entinen hallitsija, ja haluaisin kysyä, saanko ottaa osaa kokoukseen?

Puheenjohtaja:

— Kuka te olette?

— Presidentti Castro.

Syntyi sanoin kuvaamaton melu, ja kaikki huusivat:

— Ulos!

— Castro livahti ulos, mutta kääntyi porraskäytävässä takaisin, pisti päänsä ovesta sisään ja huusi:

— Adjöö! Herrasväki ei tunne vielä Castroa. Muita herrasväki tulee kohta tuntemaan!

Sitten hän katosi.

— Herra puheenjohtaja!

Parraton, nätinnäköinen nuorukainen Manuel kumarsi kohteliaasti:

— Olkaa hyvä! sanoi puheenjohtaja, rypistäen hieman otsaansa.

— Haluaisin, että kokous ryhtyisi keskustelemaan siitä minun asiastani. Kuten kaikki tietävät, olen jo pitemmän ajan ollut ilman vakinaista tointa ja...

Huutoja:

— Kääntykää työttömyyskomitean puoleeni Ei tämä kokous ole teidän asianne käsittelemistä varten kutsuttu koolle.

Samassa astui sisään poliiseita, ja komisarjus sanoi:

— Presidentti Castro on ilmoittanut, että täällä pidetään laitonta kokousta.

Puheenjohtaja:

— Tämä ei ole mikään laiton kokous. Kaikki läsnäolevat ovat perustettavan ammattiyhdistyksen jäseniä...

Komisarjus:

— Saanko nähdä jäsenkortit!

Läsnäolijat katselivat toisiinsa hämmästyneen näköisinä. Jäsenkortteja ei näet vielä oltu ehditty kirjoittaa.

Komisarjus:

— Pyydän läsnäolijoita hajaantumaan!

Nyt äkkäsi poliisimies minut:

— Ahaa! Sanomalehtimieskin! Nytpä oletkin pintehessä...

Hypähdin ylös ja heräsin.

Eräs tuttavuus.

Kamalasti tuulikin.

Postikonttorin kohdalla vihuri teki vikkelän yrityksen temmata lakin päästäni.

Minä olin kuitenkin vikkelämpi. Sain lakin kiinni juuri kun se yritti lähteä omille teilleen.

Postikonttorista tuleva ruskeapartainen herrasmies käsitti tämän liikkeeni tervehdykseksi ja kohotti kohteliaasti hattuaan.

Siitä alkoi tuttavuutemme.

Tiesin varmasti, ettei meitä oltu esitetty toisillemme, enkä siis tervehtinyt häntä, kun ruskeapartainen seuraavan kerran tuli kadulla vastaani. Mutta hän puolestaan nyökäytti minulle ystävällisesti päätään.

Siitä lähtien tervehdimme toisiamme säännöllisesti.

Kerran istuin ravintolassa yksin. Nimittäin yksin pöydässäni. Yhtään vapaata pöytää ei ollut.

Ruskeapartainen astui sisään ja hänen katseensa harhaili etsien ympäri huonetta.

Äkättyään minut kirkastuivat hänen kasvonsa ja hän tuli pöytääni.

Minä puolestani en erityisemmin ihastunut hänen tulostaan. Suoraan sanoen en voinut sietää häntä. Hänen ruskea piikkipartansa ärsytti minua, ja hänessä oli vahva annos tuota tympäisevää ylimielisyyttä, jota usein tapaa henkilöissä, jotka ovat keskinkertaisia älyltään ja joiden henkinen näköpiiri on rajoitettu keskinkertaisen ahtaalle. Mutta enhän tietysti voinut olla ottamatta häntä pöytääni ja osoittamatta hänelle tavallista kansalaisten välistä kohteliaisuutta.

Klo 12:n aikaan yöllä esitti hän lähempää tuttavuutta, "koska jo olemme siksikin vanhat tuttavat".

Hänen etunimensä on Werner. Asiain näin kehityttyä en tietenkään kehdannut kysyä hänen sukunimeään.

Kello puoli yhden aikaan alkoi hän loilotella, häpäisten siten pöytämme ja saattaen minut tukalaan asemaan. Itse oli hän päässyt siihen onnelliseen tilaan, jossa ei mikään häpeäminen tule kysymykseen.

Kello yhden aikaan oli poistuttava. Hän antoi minun maksaa koko laskun, vippasi minulta vielä viitosen — viimeisen viitoseni — ja vaihtoi sateenvarjoni, uuden, hyvän sateenvarjoni, omaan vanhaan rämäänsä, joka näytti siltä kuin olisivat syntiset esivanhempamme vedenpaisumuksen alkaessa etsineet sen alta suojaa.

Tätä harmillista vaihdosta en havainnut ennenkuin kotonani, mitä seikkaa asuintoverini sittemmin käytti tukemaan väitöstään, että minä sanottuna iltana olisin muka nauttinut liikaa.

Kahden viikon kuluttua tuli ruskeapartainen pyytämään minua asettajaksi 450 markan suuruiseen vekseliin.

Koetin heikosti taistella vastaan, mutta minussa ei ollut tarpeeksi miehuutta.

Tahtomatta tehdä vaatimatonta kertomustani jännittävämmäksi ja pitemmäksi, kertomalla kaikki tuon vekselin vaiheet, totean tässä vain yksinkertaisesti, että sitä "lyhennettiin" niin hyvällä menestyksellä, että minä kerran parin vuoden kuluttua matkoilta palattuani sain lunastaa erään protestiin menneen 575 mkn suuruisen paperin, jossa oli hyväksyjänä asioitsija Werner Kaustila ja asettajana allekirjoittanut.

Mitä tämä tapaus vaikutti nimeni kaikuun pankkiiripiireissä, sen tulin kokemaan, yrittäessäni myydä erästä paperia pari viikkoa myöhemmin.

Tuttavani Werner Kaustila on nyttemmin avannut kiinteimistöjen välitystoimiston eikä enää tarvitse apuvekseleitä.

Eilen tuli hän vastaani kadulla.

Hän ei tuntenut minua.

Tuskinpa hän tuntee minua tämänkään luettuaan.

Eräs toinen tuttavuus.

— Minä sitä oon sillä lihakaupan alalla...

Kuopiolainen mätäkuun aurinko lämmitti meidän paljaita selkiämme, ja uimalaitoksen portailla huuhtelivat pienet laineet varpaitamme.

Käännyin päin naapuriini, jonka kanssa en vielä ollut sanaakaan vaihtanut, ja joka nyt odottamatta oli itsensä esittänyt alussa olevilla sanoilla.

Epäilin, että eihän se vain minua paistikseen katselle.

Todellakin oli hänen katseessaan jotain, joka sanoi melkein samaa kuin:

— Tuosta kannattaisi maksaa 1 mk. 10 p. kilo.

Mutta pitihän sitä jotain vastata hänen esittelyynsä, ja minä sanoin että:

— Vai niin!

Hän oli lyhyehkö, nuorehko, turpeahko, ja ylimalkaan teki sen vaikutuksen, että oli puhunut totta ilmoittaessaan ammattinsa.

Katseli sitten syvämietteisenä ukkovarpaitaan, joiden kynnet olivat kummallisesti käyristyneet, ja lisäsi:

— Ei ollut kenkiä jalassa kun kotoa lapsena tienuulle lähin.

— Vai niin.

— Mutt sitten onnisti, vaikka ensin olin vaan tavallisena renkinä.

— Hm.

Sitten pitkähkö äänettömyys. Heittäydyin veteen.

Vähän ajan kuluttua porskutteli hän huohottaen ja vettä puhallellen lähelläni. Keskustelu jatkui:

— Joko sitä on teillä — puh! — sitä vaimoo?

— Ei..

— Ei oo mullakaan — puh!

Ja vähän ajan perästä:

— Vaikka voishan se olla — puh! — mukava olemassa...

— Oojah!

— Mutta tuloo huusholli helpommaksi — puh! — kun ei oo vaimoo...

— Hm.

Olimme päässeet uimalaitoksen edustalla olevalle lepoaidalle, ja kömmimme sille. Uimakoululaiset harjoittelivat hyppyjä ja loiskahtelivat veteen niin, että roiskui ja räiskyi.

— Joko sitä on teillä minkäverran sitä ikää?

— Johan sitä. Entäs teillä? kysyin kohteliaisuuden vuoksi.

— Siinä oon neljissäkymmenissä... ja rahoja on pankissa... eikä velekaa kellekään.

— Hm... onhan se mukava!

— No, onhan se —. Vaikka ei ollut kenkiä jalassa kun kotoa läksin. Vaan nyt kun oon joutunut sille lihakaupan alalle, niin ei oo mistään puutosta.

Paussi. Ja sitten:

— Mikä sitä työ ootta?

— Enpähän paljon mitään. Ilmanaikojaan vaan matkustavainen...

— Niin, onhan sitä kesällä kaikenlaista kulukijaa. Mikä teillä on virkana?

— Eipä paljon mikään...

— Ette taija olla insnyöri?

— Enhän minä insinööri... Muuten vain vähän kirjottelen...

— Niin, jotta romaaneja —. Työ ootte sitten niitä kirjaltajia!

— Hm, no sinne päin.

Paussi. Sitten miettiväisesti:

Vai ei sitä vielä teilläkään oo sitä vaimoo!

Olimme uineet takaisin ja pukeutuneet. Vartijatar tuli sanomaan, että jos jouduttautuisimme — alkaa naisten tunti.

Erosimme hyvinä ystävinä, lihakauppias ja minä.

Parturissa.

Olen vihannut O.Y. Andersson & C:o A.B:n prokuristia hra Carlsonia täysi-ikäisen ja terveen miehen voimakkaalla vihalla.

En ole vihannut häntä luihusti ja peitetysti, pelkurimaisen koulupojan vihalla opettajaansa vastaan, vaan julkisesti ja häikäilemättömästi, koettaen kaikin mokomin antaa juuri hra Carlsonille itselleen jonkinmoisen aavistuksen vihani pohjattomista syvyyksistä.

Olen vihannut häntä kokonaisen vuoden.

Viime syksynä menin eräänä iltapäivänä parturiin.

— Minulla oli kiire.

Piti nimittäin lähteä matkalle.

Käytettävissä oleva aikani junan lähtöön saakka oli tarkoin laskettu.

Kokemuksesta tiesin, että hoviparturini käytti leukani ajelemiseen seitsemän minuuttia.

Mahdollisen haavan paikkaamiseen olin varannut yhden minuutin ja rahan vaihtamiseen toisen. Se nyt oli ainakin runsaasti laskettu. Kaikkiaan siis yhdeksän minuuttia. Lukuunottamatta matkaan asemalle kuluvaa kuutta minuuttia jäi odotusaikaa parturissa samoin kuusi minuuttia, joihin tietysti, jos parturi suoriutuisi koko jutusta seitsemässä minuutissa, hänen menoarviossaan olevat ylimääräiset kaksi minuuttia saattoi lisätä.

Astuessani sisään parturitupaan hengähdin helpotuksesta, isillä; parturia lukuunottamatta oli siellä ainoastaan O.Y. Andersson & C:o A.B:n prokuristi.

Hänen tukkansa oli jo leikattu ja parturi saippuoi toiseen kertaan hänen, leukaansa.

Jälkiajelu kaikkine siihen, kuuluvine toimenpiteineen veisi noin kolme minuuttia.

Istahdin odottamaan, selaillen hajamielisenä puolen vuoden vanhoja, repaleisia ja arveluttavan likaisia ruotsalaisia pilalehtiä.

Neljän minuutin kuluttua katsahdin ylös.

Hra Carlson istui yhä edelleen parranajotuolissa. Parturi oli antanut hänelle käsipeilin, jonka avulla hän näytti uutterasti tutustelevan näppyläisen, punertavan naamansa yksityiskohtiin.

Heitin lehdet viereiselle tuolille, rykäsin ja siirsin tuoliani hieman taaksepäin.

Hra Carlson rypisti kulmakarvojaan ja huomautti parturille, ettei hänen vasen viiksensä ollut aivan yhtä tylppä kuin oikea.

Parturi kiiruhti saksiaan liputellen korjaamaan tämän epäkohdan.