Part 2

Vaunun maalin alkuperäisestä väristä löimme vetoa, mutta se meni hukkaan, sillä herra junailija, jonka pyysimme vedon ratkaisijaksi, oli asiasta yhtä tietämätön kuin mekin. Hän sanoi olevansa vasta 62 vuoden ikäinen, ja hänen tullessaan pikkupoikana valtionrautateitten palvelukseen oli tuo vaunu jo yhtä harmaan näköinen kuin nykyäänkin.

Penkkejä oli vaunussa 5:ttä eri pituutta. Se antoi vaunun sisustukselle kodikkaan, vaihtelevan näön, kuten myöskin penkkien kädensijat, joiksi oli naulattu monimutkaiset, väärät ja kaikkiin mittausopillisiin suuntiin kiemurtelevat koivunoksat.

2.

Niille, jotka joutuvat matkustamaan tässä tavarajunassa, tahdon hyvästä sydämestäni antaa seuraavan neuvon: älkää katsoko ulos akkunasta!

Ei senvuoksi, että teidän päätänne rupeaisi huimaamaan ja te pyörtyisitte — ei suinkaan. Sitä ei tarvitse pelätä. Mutta säästyäksenne suurelta pettymykseltä.

Istuessanne hatarassa vaunussa tavarajunan loppupäässä, vallitsee ympärillänne suunnaton ryske, kolina, melu, tutina, jyrinä ja järinä. Siitä saa sen käsityksen, että me riennämme eteenpäin 200:n kilometrin nopeudella tunnissa, ilmavirran repiessä tienviereltä suuria puita, pajupensaita ja leiviskän kiviä kamalaksi, junan perässä kihiseväksi ja kohisevaksi pyörteeksi.

Mutta kun sitten silmäät ulos akkunasta, niin on pettymyksesi julma ja sinun tekisi mieli itkeä, raastaa tukkaasi ja hirttää junan kuljettajat sekä itsesi johonkin tien vieressä kasvavaan vääräoksaiseen mäntyyn. Juna nimittäin menee eteenpäin sellaista vauhtia kuin vetäisi sitä pari kolme ikäloppua, harmaapäistä ja hengenahdistusta potevaa lehmää.

Sen tähden: älä katso ulos akkunasta, vaan kuvittele rientäväsi eteenpäin hirmumyrskyn siivillä. Tärinä on niin kamala ja kaikkia sisälmyksiäsi vapisuttava, että tuossa uskossa on helppo pysyä, kun ei vaan katso ulos akkunasta.

Mitä tavarajunan veturin miehet tekevät, sitä on mahdoton ymmärtää. Ehkä he kävelevät metsässä marjoja poimimassa ja pistävät joskus, milloin mieleen juohtuu, pari puuta pesään. Ja koko ajan jarruttavat jarrumiehet päät väärässä, ettei juna vaan mitenkään pääsisi liian kovasti menemään.

Siitä huolimatta, että juna ja sen miehistö tekee kaiken voitavansa saadakseen sen tapahtumaan niin harvoin kuin mahdollista, tullaan kuitenkin joskus asemallekin. Tällaisesta odottamattomasta tapauksesta hämmästyy veturi niin, ettei se pääse puoleen tuntiin paikalta liikahtamaan, vaan tuijottaa jähmettyneenä eteensä, kun taas junan miehistö lähtee kuhertelemaan iltakävelyllä olevien palvelustyttöjen kanssa.

Sillä armollinen rautatiehallitus, joka ei ole unohtanut myöskään Karjalan rataa, jonka valtiopäivät joskus heikkona hetkenään olivat päättäneet rakennettavaksi, on vahvistanut myöskin Sortavalan—Joensuun tavarajunalle aikataulun. Ja kun tässä taulussa on tuolle kymmenkunnan vanhan peninkulman pituiselle taipaleelle kaikkien mahdollisuuksien varalta varustettu aikaa 12 tuntia, ja junan miehistö arvatenkin heitettäisiin elinkautiseen vankeuteen ja heidän sukunsa pantaisiin valtionkiroukseen, jos he saapuisivat perille silmänräpäystäkään aikaisemmin, niin on aikaa tietysti jollain tavoin kulutettava. Luullakseni ei sillä ole väliä, jollei juna ollenkaan tule perille.

Puolen tunnin kuluttua lausui setäni aavistuksenaan, että tämä matka luultavasti tulisi hänen viimeisekseen. Hän kehoitti meitä joskus muistelemaan häntäkin, sittenkuin hän oli mennyt pois, vaeltamaan kunnon kansalaisina elämämme loppuun asti ja viemään joskus kukkia hänen haudalleen. Liikutetuin mielin lupasimme tehdä kaiken tämän, jos nimittäin itsekään elämme niin kauan, että joskus pääsemme perille.

Ryhdyimme katselemaan ympärillemme ja tutustumaan niihin uusiin olosuhteisiin, joihin olimme joutuneet.

Ilmanvaihto oli vaunussamme erinomainen. Ovesta oli nimittäin lasi poissa, joten raitista ilmaa saimme yllin kyllin.

Jarrumies sytytti katossa olevan kitupiikin, jonka tuikuttava liekki loi kaameita varjoja vaunumme pimeisiin nurkkiin ja johti mieleemme kaikki lapsina kuulemamme aave-, kummitus- ja mörkötarinat.

Lukemiseen asti ei tuo valo oikein riittänyt, mutta arvattavasti on lukutaitoisilla matkustajilla oikeus junan kulkiessa mennä kiskomaan päreitä radan varrella olevista mäntyhaloista ja valaista sitten lukemistaan vaunun seinänrakoihin pistettyjen päresoihtujen valossa.

Paitsi meitä oli vaunussa pari muuta miestä, jotka olivat ammatiltaan vanginkuljettajia. Heillä oli ollut vankikin, oikea raudoissa oleva vanki, mutta se oli ollut niin hävytön, että oli vankitalossa ollessaan pudistanut raudat jaloistaan ja juossut tiehensä.

Vanginkuljettajat olivat pari vuorokautta etsineet häntä Uukuniemen ja Ruskealan salomailta, mutta vanki ei ollut vain antautunut kiinni, joten heidän oli ollut tyhjin toimin palattava takaisin.

He ottivat nyt kengät jaloistaan, irroittivat jalkarievut ja katselivat vaivaantuneita raajojaan säälillä ja osanotolla.

Kengät olivat nimittäin hiertäneet jalat verille ja rakkuloille, jotapaitsi varpaat olivat koolla "lisätyin luvuin" kuten kaupungin valtuusmiehet tontinkaupoista päätettäessä. Liikavarpaat eivät kuitenkaan olleet niin vaatimattomia kuin lisätyt valtuusmiehet, vaan huomauttivat voimakkaasti läsnäolostaan.

Istuttuaan jonkun aikaa junassamme mutisivat vanginkuljettajat siitä huolimatta jotain siihen suuntaan, että he oikeastaan mieluummin juoksisivat pakottavina jalkoineen rosvon perässä pimeässä metsässä kuin istuisivat tällaisessa junassa.

3.

Sitäpaitsi oli junassa kolme muuta miestä, kaksi viisasta ja yksi hullu.

Viisaat miehet istuivat hullun kahden puolen ja pitivät häntä tarkoin silmällä.

Hullulla oli jaloissa saappaat ja harmaat sarkahousut, pakkopaita ja vanha huopahatun reuhkana. Hänen kätensä olivat sidotut selän taakse.

Viisaat miehet olivat muuten samalla tavalla puetut, mutta heillä ei ollut pakkopaitaa. He istuivat, tupakoivat ja syljeskelivät, tehden kaiken tämän sillä mietiskelevällä levollisuudella, joka on viisaan miehen paras tuntomerkki.

Hullu istui silmät pyöreinä minua katsellen. Sitten hän kysyi:

— Ootko sinä hullu?

Vastasin hänelle nöyrästi, etten sitä niin varmaan tietänyt, mutta otaksuin kuitenkin olevani sitä, jos olen, ainoastaan vähäisessä ja lievässä määrässä. Joka tapauksessa on minut katsottu täysin vaarattomaksi, koska sain yhä edelleenkin olla vapaana.

Hullu mietti tätä asiaa hetkisen kulmat rypyssä ja lausui:

— Niin, mistäs ne hulluinhuoneet sitten tulisivat, jos kaikki hullut kiinni pantaisiin.

— Eipähän ne mistä, myönsin minä.

Sitten katseli hullu hetkisen setääni ja kysyi:

— No ootkos sinä hullu:

Setäni torjui pontevasti tällaisen otaksuman, mutta myönsi samalla, että jos tätä matkaa vaan riittää, niin saattaa hän kyllä piankin tulla hieman hassuksi.

Hullua näytti tämä mahdollisuus suuresti ilahuttavan. Hän sanoi:

Sittenhän meitä oliskin kaksi hullua samassa junassa!

— No olettekos te sitten hullu? kysyi setä Filemon kohteliaasti.

— Minähän sitä vasta olenkin hullu, kerskasi mies. Minä olen oikein täysihullu ja raivo, niin että täytyy pitää pakkopaidassa.

Ja hullu katseli ylpeästi ympärilleen nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät ympäristöön.

Kun ei kukaan vastannut tähän mitään, ilmoitti hän:

— Minä olen jo kaksi vuotta ollut hulluna! Viisaat miehet vahvistavat tämän tiedonannon päännyökkäyksellä.

— Ja jos minä pääsen irti, niin tapan minä teidät kaikki, jatkoi hullu toivorikas ilme silmissään.

Setäni kysyi huolestuneena viisailta miehiltä, luulivatko he pakkopaidan pitävän.

— Ei pidä, jos minä oikein ponnistan, ehätti hullu vastaamaan.

Setäni karkasi kauhistuneena pystyyn ja me toiset siirryimme oven vieressä olevalle penkille, voidaksemme tarpeen tullen pudottautua rautatien ojaan.

— Kyllä tämä paita pitää, sanoivat miehet rauhoittavasti.

Sitten lisäsivät he selitykseksi:

— Tämä on niin leikillinen mies, vaikka onkin hullu, että tämä huvikseen pelottelee.

Hullu on tällävälin nukahtanut.

Mistäs te häntä tuotte? kysyimme me.

— Sortavalasta. Tarjosimme häntä sinne hoidettavaksi, mutta ei ollut tilaa missään, niin että pitää viedä takaisin kotiinsa.

— Onko se vaarallinen?

— Kyllä kai se olisi jos irti pääsisi. Kotonaan ei huomattu hänen hulluuttaan ennenkuin pisti padan tulelle ja yritti teurastaa emäntänsä illalliseksi.

— Mikäs hänet hulluksi teki?

Viisaat miehet mietiskelivät hetkisen ja sanoivat:

— Tämä on semmoista vähän yksinkertaista joukkoa koko tämän miehen suku, eikä niistä kukaan tarvitse paljon miettiä ennenkuin menee pää sekaisin. Tässä vaalien edellä tuli sinne meidän kylälle muutamia eri puolueiden agitaattoreita. Tämä Paavo sattui kerran menemään kuulemaan ja sai siitä hyvän alun, ja sitten tuli sinne muuan "helluntailiikkeen" apostoli, joka oli vielä hullumpi kuin ne agitaattorit, ja tämä Paavo sattui sitäkin kuulemaan. Ja silloin oli mies valmis.

Viisaat miehet istuivat taas mietteissään, syljeskellen ja tupakoiden, kunnes toinen jatkoi:

Niinhän se lääkäri arveli, että kai tämä tästä vielä selkiää, jos vaan saa hyvää hoitoa. Mutta selkisipä tai ei, niin kyllä ei ole terveellistä enää agitaattoreiden eikä helluntaihullujen eikä muidenkaan huijarien ja juoksulaisten siihen taloon tulla. Ampua ovat luvanneet tämän Paavon pojat joka sorkan.

Me myönsimme, että se oli sangen järkevä päätös. Se olisi vain pitänyt tehdä ja panna toimeen vähää ennen kuin isäntä meni sekaisin.

Yö levitti tummat siipensä yli taivaan ja maan, juna jyrisi, veturi ähkyi, vaunu tärisi, tuuli puhalsi rikkinäisestä ovesta, himmeä liekki lepatti, huilu kuorsasi, setäni torkkui, vangin takaa-ajajat hieroivat kipeitä jalkojaan, ja me muut tuijotimme ulos akkunoista pimeään yöhön. Tunsin miten uni vähitellen sai vallan ylitseni, kuvittelin olevani pyrstötähti, joka hirmuisella nopeudella kiitää ääretöntä rataansa avaruudessa, haukottelin pari kertaa ja nukahdin...

4.

En tiedä miten kauan lienen nukkunut, mutta äkkiä heräsin siihen, että olin kuulevinani oven käyvän.

Raoitin välinpitämättömästi vasenta silmääni, luullen että konduktööri kulkisi vaunun läpi.

Junan päällikköä ei kuitenkaan näkynyt.

Ovi oli kiinni.

Juna jyrisi halki pimeän yön, valo katossa tuijotti himmeänä kuten ennenkin, vaunun nurkat olivat pimeinä kuten ennenkin, kaikki vaunussaolijat torkkuivat mikä pitkällään, mikä istuallaan. Viisaat miehet olivat nostaneet saappaansa niihin kuuluvine jalkoineen vastapäätä olevalle penkille ja nukkuivat pitkävartiset piiput hampaissa ja hatut silmille painuneina.

Mutta...!

Syöksähdin ulos ja hieroin silmiäni.

Asia ei siitäkään muuttunut.

Hullu oli poissa!

Katsahdettuani ympärilleni ja huomattuani, ettei vaunussa ollut hätäjarrua, nostin suuren hälyytyksen, herättäen viisaat miehet.

Viisaat miehet olivat sillä haavaa hyvin tyhmistyneen näköiset, ja tuijotettuaan ensin ympäri vaunua, vieläpä penkkienkin alle, lausuivat he pelästyneinä, että hullu varmaankin oli hypännyt pois junasta, ehkäpä junan allekin.

Hyökkäsimme kaikki, sillä nyt oli joka mies herännyt, vaunusillalle ja näimme oudon näyn:

Pitkin radan vartta, pakkopaita yllään ja kädet selän taakse sidottuina, juoksi hullu avopäin kilpaa junan kanssa, tukka tuulessa hulmuten, ja ilosta hihkuen. Hän oli meidän vaunumme kohdalla.

Ensin ajattelimme juosta konduktöörivaunuun pyytämään, että juna pysäytettäisiin, mutta sitten arvelimme että jos juna pysähtyy, niin voi hullu juosta metsään ja päästä pimeän turvissa käsistämme.

Loikkasimme joka mies pois junasta ja kilpajuoksu alkoi.

Tällä kertaa oli radassa parin kolmen kilometrin pituinen nousu, joten juna vastamaassa kulki entistäänkin hitaammin.

Kun hullu huomasi suuren miesjoukon juoksevan perässään, hyppäsi hän korkealle ihastuksesta ja alkoi hurjaa vauhtia pötkiä eteenpäin.

Juna jäi pian taaksemme.

Hullu vilisti edellämme pää pystyssä kuin Hannes Kolehmainen, loikaten väliin jonkun rekordin korkeushypyssäkin, nauraa, mölöttäen ja kiljahdellen, ja meitä kuusi miestä perässä huohottaen ja puhallellen kuin sotaratsut. Setäni vain oli jäänyt vaunuun, jonka portailta hän mielenkiinnolla katseli kilpailua.

Kauan piti hullu puoliaan, mutta kun kuusi viisasta sentään joskus voittaa yhden hullun, joutui hän lopuksi kiinni. Hän kompastui mättääseen, teki taiteen kaikkien sääntöjen mukaan kuperkeikan ja joutui kahden lähinnä olevan takaa-ajajansa sotasaaliiksi.

Hullu puolustautui hyvin tarmokkaasti, mutta hänen toimintaansa ehkäisi tietysti suuressa määrin se seikka, että hänen kätensä olivat sidotut. Suurilla saappaillaan sai hän sentään annetuksi ahdistajilleen eräitä potkuja, jotka potkupallokilpailuissa olisivat tuottaneet hänelle melkoista kunniaa.

Siinä oli melua kerrakseen.

Hullu huusi ja potkuja saaneet huusivat ja me kaikki muutkin huusimme ja toruimme hullua ja nuhtelimme häntä kiivaasti sopimattomista kujeistaan.

— Sinähän olet aivan hullu, huusi toinen hänen vartioistaan, kun hyppäät pois kulkevasta junasta!

— En minä tahdo kulkea junassa! kiisti hullu, heittäen riidanhaluisia katseita ympärilleen.

— Kyllä nyt on kulkeminen!

Istuuduimme radan reunalle odottelemaan tavarajunaa.

Se tuli sittenkun joutui ja pysäytettiin, jonka jälkeen kaikki ("enemmän hullu ja vähemmän hullut", sanoi setäni) nousivat suurella melulla vaunuun. Hullu täytyi kantaa, sillä hän ei suostunut kävelemään. Riepoitimme siis hänet sisään kuin jauhosäkin. Tämä erosi kuitenkin tavallisesta jauhosäkistä siinä, että levitti ovessa koipensa, takertuen siten pitkäksi aikaa pihtipieliin.

Kun hullu vihdoin oli saatu takaisin entiselle paikalleen, ilmoitti hän meille sen synkän uutisen, että hän vapaaksi päästyään tappaa meidät ja koko meidän sukumme niin pitkälle kuin sitä kirkonkirjoissa riittää. Kysyimme häneltä varmuuden vuoksi, millä tavalla hän on ajatellut meidät lopettaa.

— Puren päät poikki! sanoi hän ankarasti.

Moinen julmuus meitä kauhistutti, ja me rukoilimme hullua lieventämään tuomiotaan.

Hullu tuumi asiata kotvasen ja kysyi sitten:

— Olettekos te sitten hyviä miehiä?

Aloimme kehua itseämme ja toisiamme niin ylenmäärin, että hullu sai meistä aivan suuremmoisen käsityksen. Hän peruutti tuomionsa, julisti meidät parhaiksi ystävikseen ja kutsui meidät vieraisille kotiinsa.

Rauhoittuneina kehoitimme hullua rupeamaan levolle. Siihen hän vastustelematta suostuikin. Asetimme päällystakin myttyrään käärittynä hänen päänalusekseen ja käänsimme hänet penkille pitkäkseen. Siihen hän kohta nukahtikin.

5.

Me vähemmän hullut ryhdyimme kuluttamaan aikaamme juttujen kertomisella. Siinä oli tietysti sekaisin totta ja valetta, viimemainittua enemmän.

Ja me kerroimme toisillemme merkillisistä tapahtumista maalla ja merellä, suurista hevoshuijareista, vahvoista markkinamiehistä, kiukkuisista ämmistä, pöyristyttäviä kummitusjuttuja (jotka kuitenkin lopuksi kiellettiin, kun niitä ei ollut ensinkään hauska kuunnella pimeän yön vallitessa ulkona, tuulen vinkuessa rikkinäisestä ovesta ja kitupiikin luodessa vaunuumme ainoastaan niukkaa valoa), kerroimme toisillemme hauskoja vaalikaskuja ja monenlaisia muita huvittavia juttuja.

Ja juna kolisi ja vaunumme ratisi liitoksissaan ja ulkona vallitsi pimeä, kuutamoton elokuun yö.

Kun ei akkunasta katsoessa muuta näkynyt kuin Egyptin pimeyttä, täytyi yhden meistä silloin tällöin pistäytyä vaunusillalle katsomaan, vieläkö kuljimme eteenpäin vai joko luisuimme taaksepäin.

Jos nimittäin juna sattuu katkeamaan.

Ja se kuuluu Karjalan radalla tapahtuvan verrattain usein.

Raskaan tavarajunan raahustaessa ylöspäin pitkää mäkeä katkeavat jostakin vaunusta vanhat, ruostuneet kytkyet, ja junan takapää lähtee silloin iloisesti kiitämään mäkeä alas. Jos tiessä mäen alla on mutka, päättyy mäenlasku kuperkeikalla tien oheen, jossa sitten vaunut ja tavarat makaavat yhdessä mylläkässä.

Kun veturissa vihdoin huomataan, että juna on lyhyempi kuin matkalle lähdettäessä, huolestutaan siellä tietysti häntäpään kohtalosta ja lähdetään ajamaan takaisin.

Joskus tavataan edellämainittu kasa ojassa ratavallin vieressä, mutta välistä tulee etsijöille hyvin kiire lähteä pakoon.

Silloin nimittäin, kun häntä on tulossa vastaan, aikeissa toimeenpanna pienen yhteentörmäyksen.

Arv. lukija ihmettelee, jonka johdosta minun täytyy oitis selittää asia.

Sen mäen alla, jota myöten häntä on lähtenyt karkuun, ei olekaan mutkaa vaan vähän matkaa tasaista ja sitten toinen mäki, jota pitkin hyvään vauhtiin päässyt häntä kapuaa niin korkealle kuin voimia riittää. Kun ne loppuvat niin alkaa luonnollisesti jälleen mäenlasku. Kun nyt junan alkupää on tulossa vastaan karkulaista etsimään, täytyy sen tietysti aluksi lähteä karkuun tuon hännän edestä, joka liikkuu kahden mäen välissä kuin ikiliikkuja. Suurta varovaisuutta ja ovelaa manöveerausta tarvitaan silloin karkulaisen kiinniotossa.

6.

Puoliyö oli jo ohi, kun juna äkkiä pysähtyi.

Kurkistelimme ulos akkunasta ja huomasimme olevamme jollakin asemalla.

Junailija tuli sisään ja ilmoitti, että tässä vietetään yötä kello viiteen saakka aamulla.

Vastalauseiden sorinan tukahutti junailijan huomautus, että pysähdys on määrätty aikataulussa.

Aikataulu oli se taikasana, jolla hän ylimalkaan aina kukisti kapinanyritykset.

Mielisairaan matka päättyi tähän, ja hänen hoitajansa läksivät taluttamaan häntä ulkona odottaville rattaille. Poistuessaan onnistui hänen potkaista jäähyväisiksi setääni vasempaan sääreen.

Olisimme jääneet yöksi vaunuun, mutta junamiehistö sanoi, ettei se käy päinsä, koska vaunu liitetään takaisin Sortavalaan päin lähtevään junaan.

Unisina ja huonotuulisina kömmimme ulos vaunusta ja huomasimme olevamme Värtsilässä.

Sitten ryntäsimme lähellä olevaan majataloon. Se oli kuitenkin niin täynnä, ettemme me enää voineet siellä yösijaa saada. Koska olisi ollut epäinhimillistä pakoittaa setäni valvomaan koko yö, valmistettiin hänelle sija lattialle, me nuoremmat sitävastoin läksimme asemalle odottelemaan aamun valkenemista.

On ihmisiä, jotka alituiseen nurisevat elämän lyhyyttä ja runoilijoita, jotka laulavat nopeasti kiitävistä hetkistä.

Kehoittaisin heitä matkustamaan tavarajunalla Värtsilään ja sitten odottamaan junan lähtöä puolen viidettä tuntia pimeänä elokuun yönä aseman edustalla olevalla penkillä. He tulisivat silloin huomaamaan elämänsä mahdottoman pitkäksi. Minuutit tuntuvat tunneilta ja tunnit kuukausilta.

Hitaasti, äärettömän hitaasti alkoi päivä vihdoin valeta. Joku varaton, äänenkäheyttä poteva lintuparka piipitti valittavalla äänellä puussa aseman takana. Kostea sumu nousi soista ja ajelehti hiljalleen maanpintaa pitkin. Tuntui kylmältä ja kolealta.

Luulen nukahtaneeni jonkun puoli tuntia eräänlaisessa horroksessa. Sitä en kuitenkaan voi varmuudella mennä väittämään.

Vihdoin ilmestyi näköpiiriin joku asemamies. Sitten toinen ja kolmas. Ovet alkoivat paukkua ja eloa syntyä asema-alueelle.

Kello oli silloin puoli viisi aamulla.

Tavarajuna läksi Sortavalaan päin, vieden etevän vaunumme mennessään. Luultavasti oli sortavalalaisille ehtinyt tulla sitä ikävä.

Toivon, että se vielä kauan jaksaisi palvella rautatielaitostamme ahkerasti ja kunniakkaasti.

Meidän junaamme taas liitettiin kaksi muuta kolmannen luokan vaunua. Ne eivät suinkaan olleet mitään eilisen päivän lapsia nekään, mutta edellinen vaunumme olisi siitä huolimatta ikänsä puolesta sopinut niille isoisäksi.

Setäni tuli viimeisellä hetkellä. Hän oli nukkunut kuin pölkky ja oli senjohdosta virkku ja iloinen kuin kolmen markan hevonen. Hän vain ihmetteli meidän unisuuttamme ja raukeuttamme.

Sitten menimme junaan ja nukuimme kohta penkeille, kapsäkit päänaluisina. Pari kertaa heräsin siihen, että junailija nyki olkapäästäni, puhuen jostain piletistä. Käskin hänen etsiä päällystakkini taskusta, mutta en tiedä, lieneekö löytänyt.

Kello oli yli puoli yhdeksän aamulla, kun minut herätettiin ilmoittaen, että olimme perillä.

Nousin ylös ja huusin vapisevalla äänellä "eläköön!", mihin kaikki vaunussaolijat innokkaasti yhtyivät.

Valtiomies ja piru.

Oli maa, joka oli sangen vaikeassa ajankohdassa.

Sen oikealla puolen oli suuri valtakunta, joka oli joutunut sotaan sen vasemmalla puolen olevan valtakunnan kanssa, eivätkä kummankaan puolen miljoona-armeijat halanneet mitään muuta niin hartaasti kuin päästä toistensa niskaan ja hakata toisensa kananruoaksi.

Mutta tuo alussamainittu pienempi maa oli siinä välissä, ja se oli saatava puolelle taikka toiselle ennen ratkaisevaa taistelua.

Pääministeri Keljunescun oli onnistunut tähän saakka säilyttää eräänlainen puolueettomuus, mutta se kävi päivä päivältä yhä vaikeammaksi. Ja lopulta alkoi sen pitkittäminen näyttää ilmeisesti mahdottomalta.

Sekä oikea naapuri että vasen naapuri kävivät yhä kiihkeämmin hänen kimppuunsa. Oikea naapuri sanoi, että jollei hän maineen siirry oikean naapurin puolelle, niin hyökkää mainittu naapuri rajan yli, hävittää maan niin, ettei siinä kasva yhtään ruohonkortta viiteen vuoteen, ja hirttää pääministeri Keljunescun lähimpään puhelinpylvääseen. Mutta jos hän ensi tilassa tekee hyökkäysliiton oikean naapurin kanssa vasenta naapuriaan vastaan, niin saa hän ottaa vasemmalta naapurilta maata niin paljon kuin tahtoo ja sen lisäksi ripustaa oikeanpuolisen valtakunnan keisari hänen etupuolensa täyteen kunniamerkkejä pöksynlahkeisiin saakka.

Vasemmanpuolisen valtakunnan lähettiläs taas kävi kolmasti päivässä ilmoittamassa pääministeri Keljunesculle, että jollei Keljunescun maa nyt viimeinkin liity vasemmanpuoliseen naapuriin oikeanpuolista naapuria vastaan, niin hävitetään se niin tasaiseksi, ettei ruoho siinä kasva kuuteen vuoteen, ja pääministeri itse hirtetään ensimmäiseen lennätinpylvääseen. Mutta jos he taas ymmärtävät asemansa ja hyökkäävät oikeanpuolisen naapurin niskaan, niin saavat he lohkaista itselleen oikeanpuoliselta naapurilta niin monta lääniä kuin viitsivät, minkä lisäksi vasemmanpuolisen valtakunnan päämies ripustaa pääministeri Keljunescun ulkopuolen täyteen suurempia ja pienempiä ritarimerkkejä, ei ainoastaan etupuolelle, vaan myöskin takapuolelle, niskanapista hamaan selänpäähän asti.

Koko maailma oli nyt suuren jännityksen ja kiihkon vallassa: kummalle puolen liittyy pääministeri Keljunescu? Sillä hänestä se yksinomaan riippui. Kuningas ei ajatellut koko asiaa, vaan vuoleskeli tulitikuista hammastikkuja ja kaiveli niillä hampaitaan.

Kaikki maailman suurimpien lehtien sotakirjeenvaihtajat koettivat seitsemästi päivässä haastatella pääministeri Keljunescua, ja sähköttivät sitten lehdilleen: "Pääministeri Keljunescu noudattaa yhä edelleenkin mitä ankarinta vaiteliaisuutta, eikä ilmoita kenellekään, ei edes kuninkaalleen, suunnitelmiaan. Ei kenelläkään ole aavistustakaan hänen aikeistaan."

Koko maailma vaivasi päätään miettimällä, mitä aikeita pääministeri Keljunesculla mahtoi olla. Yksi arveli yhtä, toinen toista. Mutta Keljunescu käveli salaperäisesti hymyillen puutarhassaan, silinterihattu päässä, hopeakoukkuinen keppi kädessä ja huolellisesti prässätty bonjouri yllään, niinkuin kaikkien todellisten ja suurten valtiomiesten tapa on. Ja vaikeni.

Vihdoinkin oli koko maailma kerrankin yksimielinen eräästä asiasta, nimittäin siitä, että pääministeri Keljunescu oli aikakauden suurin ja kavalin valtiomies, jonka laskelmat ja suunnitelmat olivat terävämmät kaksiteräistä miekkaa, ja Keljunescun isänmaan sodassa olevia naapurejakin alkoi Keljunescu peloittaa, ja he miettivät, miten päästä peräytymään vaatimuksistaan ja voida käydä toistensa kimppuun tarvitsematta joutua tekemisiin viekkaan ja vaarallisen Keljunescun kanssa.

Muodostui sananparsi: viekkaimmankin valtiomiehen pettää piru, mutta pirustakin vie voiton Keljunescu.

Tämä tuli vihdoin pirunkin korviin, ja piru tuli hyvin uteliaaksi ja arveli, että hänen täytyy saada selko Keljunescun todellisista aikeista joko hyvällä taikka pahalla. Pirukin tahtoo seurata aikaansa, ja nähtävästi oli Keljunescu keksinyt jotain uutta, jota piru voisi menestyksellä käyttää hyväkseen omassa praktiikassaan.

Piru ilmestyi siis eräänä päivänä Keljunescun työhuoneeseen ja Keljunescu säikähti ensin vähän, kuultuaan kuka vieras oli, mutta rauhoittui sitten, kun piru käyttäytyi hyvin ystävällisesti ja kohteliaasti.

Mutta kun piru vaati saada tietoonsa Keljunescun salaiset suunnitelmat, vaikeni pääministeri visusti, kunnes piru suuttui ja uhkasi erityisesti panna Keljunescun muistiinsa siihen päivään asti, jolloin Keljunescu joutuu hänen valtakuntaansa.

Silloin Keljunescu kalpeni, kurkisti oven taakse, ollakseen vakuutettu siitä, ettei kamaripalvelija ollut kuuntelemassa korva avaimenreijässä, hiipi pirun luo ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Minulla ei ole minkäänlaisia suunnitelmia...

— Mitä?! kysyi piru.

— Ei yhtään mitään, ei minkäänlaisia, huokasi masentunut Keljunescu.

Silloin nousi piru ylös, tarttui Keljunescua parrasta ja huusi: "Kirottu humpuukimestari!"

Ja raivostunut piru pyörähti pukinsorkallaan puolitoistakertaa ympäri, huiskasi hännällään sähkölampun alas pöydänkulmalta ja katosi lattian läpi, jättäen jälkeensä häijyn tulikivenkatkun.

Sitten sähkötti piru kaikille sähkösanoma- ja uutistoimistoille, että Keljunescu on humpuukimestari ja ettei hänellä ole minkäänlaisia valtiollisia suunnitelmia.

Mutta sitä ei kukaan uskonut.

Murhayritys Mikkelissä.

Santarmi ammuttu 25 pennin hintaisella tinaisella paperinallipyssyllä melkein kuoliaaksi.

Joulunaikaisiin surkuteltaviin veritöihin voidaan myöskin lukea santarmin ampuminen Mikkelissä.

Santarmia ammuttiin lauvantai-iltana kadulla. Hän ei kuitenkaan paikalla kuollut, vaan jaksoi viimeisillä voimillaan laahautua poliisikamariin, jossa ilmoitti verityöstä.

Etsivät pantiin liikkeelle ilkiötä etsimään, ja santarmiraukkaa ruvettiin tutkimaan.

Salaperäisintä asiassa kuitenkin oli, ettei santarmissa löydetty mitään kuulanreikää.

Oli kuin olisi häntä ammuttu noidannuolella.

Kun santarmi oli perinpohjin nuuskittu ja järkähtämättömäksi totuudeksi todennettu, että kuula oli puhkaissut hänet reikää tekemättä, istuivat poliisiherrat hämmästyksestä jähmettyneinä tämän uuden lääketieteellisen ihmeen edessä, samalla kun emämaan etujen ja intressien virallinen edustaja ja ilmestymismuoto teki autuaallista lähtöään tästä surun ja murheen laaksosta.

Etsivä osasto toimitti sillä aikaa Sherlock Holmeseilleen tutkimuksiaan niin suurella menestyksellä, että murhamies hetkisen kuluttua oli käpälälaudassa.

Niin nuori ja niin paatunut! Sillä tämä verenhimoinen otus havaittiin 12-vuotiseksi pojaksi.

Rikoksen selvittelyä helpotti suuresti se seikka, ettei murhaaja ensinkään kieltänyt, vaan myönsi peittelemättä ampuneensa Vuori- ja Mikonkatujen kulmauksessa.

Murha-ase oli 25 pennin hintainen, tinasta tehty "pyssy" ja latinkina paperinalli, jollaiset maksavat 5 penniä rasiallinen. Poika oli saanut pyssyn joululahjaksi. Santarmia taas ei poika ollut havainnut.

Nämä tiedot saatuaan on santarmi alkanut huomattavasti tointua, mutta koska murhayritys on kuitenkin tapahtunut sen nallinnapsahduksen takia, joka oli aiheuttaa santarmille sydänhalvauksen, on raportti tapahtumasta lähetetty ylempiin paikkoihin.

Pian kai kuuluu, minkä hälinän se siellä aiheuttaa.

Helluntailiike.

Juoksupoikamme on ilmoittanut, että eräs hänen kaukainen sukulaisensa, joka on liittynyt helluntailiikkeeseen, on ruvennut puhumaan kielillä.

Hän kuuluu puhuvan mitä vaan.

Ja koska tahansa.

Muut puhuvat kielillä ainoastaan silloin kuin henki antaa heidän puhua.

Mutta tämä meidän juoksupoikamme sukulainen kuuluu puhuvan mitä tahansa ja milloin tahansa ja missä tahansa.

Hänen oppimaton ympäristönsä ei tietysti ymmärtäisi, mitä kieltäkään hän kulloinkin puhuu, ellei hän itse sitä ilmoittaisi.

Tähän asti on hän sekä hengellisissä herätyskokouksissa että yksityiselämässään puhunut oman ilmoituksensa mukaan mesopotamian kieltä ja afrikan kieltä ja kanariansaaren kieltä ja intiaanikieitä ja austraalian kieltä ja ostjakkien kieltä ja syrjäänien kieltä ja samojeedin kieltä ja turkin kieltä ja kaanaanmaan kieltä ynnä muutamia muita kieliä, joita kaikkia ei juoksupoikamme, vaikka hänellä onkin hyvä pää, jaksanut muistaa.

Tältä mainitulta henkilöltä kuuluu tulevan mitä kieltä hän vaan haluaa, kun hän vaan nousee seisomaan ja vääntää päänsä taaksepäin ja kierauttaa silmänsä nurin. Sitä tulee silloin kuin myllyn tuutista.

Koska asia tuntui meistä sangen mielenkiintoiselta, uskoimme juoksupojallemme, jonka näppäryyteen me aikain kuluessa olemme oppineet luottamaan, tehtäväksi Toimituksen edustajana haastatella useinmainittua kielilläpuhuvaa sukulaistaan ja merkitä muistiinsa näytteitä eri kielistä, voidaksemme niitä julkaista arv. lehtemme palstoilla.

Juoksupoikamme otti vastaan hänelle uskotun tehtävän tälle nuorelle henkilölle ominaisella harrastuksella ja innostuksella, otti taskuunsa piukan käsikirjoitusliuskoja ja toimituksen parhaan kynän sekä lähti Vähään Heikkilään, jossa hänen kielitaitoinen sukulaisensa nykyään asustaa.

Hän tuli parhaaseen aikaan perille, sillä hänen saapuessaan seisoi kielilläpuhuja juuri tyhjällä pakkilaatikolla porstuassa ja puhui hunguusien kieltä niin että se kuului pitkän matkan päähän.

Arv. lehtemme edustaja ryhtyi heti tekemään muistiinpanoja ja kirjoitti paperille seuraavat sanat: "Hulipui mukkeli tsinkeli maaharu butsi huitturi mungongango kiuliusiu kikerokakero döröbörö hötsipötsi braavastus."

Nyt kielilläpuhuja vähän veti henkeään ja nuolasi paljosta puhumisesta kuivaneita huuliaan sekä sanoi:

— Se merkitsee: Maa viheriöitsee kesällä, kuu loistaa taivaalla kuutamoöinä ja päivällä paistaa aurinko.

Tämän jälkeen pyysi haastattelijamme häntä kääntämään kirgiisien kielelle säkeen:

"Arvon mekin ansaitsemme Suomenmaassa suuressa."

Haastateltu suostui ystävällisesti tehtävään ja lausui:

Nuori ystäväni! Se on kirgiisien kielellä: kraa haa krumpuli pumpuli.

Kun juoksupoikamme oli kirjoittanut tämän kielinäytteen muistiin, rohkeni hän pyytää pientä näytettä myöskin muhametinkielestä.

Hän sai seuraavan näytteen:

"Mekkamedina mokka, muhametinne näja nokkaa."

Mutta äkkiä valtasi haastatettavamme taas hengellinen innostus, ja hän veisasi kovalla äänellä afrikankielellä seuraavan laulun:

"Gai lai hai, Wai sai rai, Matsu satsu hatsu Lahi tahi pahi Dolo polo solo. Göpsy löpsy höpsy, Mullu tullu hullu."

Poika, joka nyt katsoi saaneensa tarpeeksi näytteitä kielilläpuhumisesta tällä kertaa, kiitti puhujaa ystävällisestä vastaanotosta ja pisti kynän ja paperit taskuunsa.

Kun hän oli astumaisillaan ulos ovesta huusi kielilläpuhuja hänelle:

— Poika hoi!

Haastattelijamme kääntyi kunnioittavasti takaisin.

— Muista panna lehteen myöskin, että pääsiäisen jälkeen tulee sitten se suuri pyrstötähti.

— Jahah! sanoi juoksupoikamme ja kirjoitti tämän tiedon muistiinsa. Millainen pyrstötähti se on?

— Se on semmoinen kaksihäntäinen pyrstötähti. Toinen häntä on edessä, toinen takana. Toisessa hännässä on tulta ja toisessa tulikiveä.

— Kummassa on tulta ja kummassa tulikiveä? kysyi poika, joka on tarkka myöskin yksityiskohdissa.

Tähän ei ehtinyt vastausta tulla, sillä kielilläpuhuja joutui samassa hurmiollaan ja alkoi puhua eskimonkieltä.

Poika läksi pois ja esitti työnsä tulokset arv. toimituksellemme.

Myöhemmin hän kuuli, että sukulaisensa oli sillä kertaa puhunut eskimonkieltä toista tuntia yhtä mittaa.

Pääkirjoitus.

Me tartumme tällä kertaa kynään raskain mielin.

Meidän surullinen velvollisuutemme on nimittäin ilmoittaa turkulaisille lukijoillemme, että vesijohdostamme on vesi kohta lopussa.

Vedenpaisumuksessa sitä kyllä saatiin runsaasti, mutta Kakolassa ovat rosvot sitä juoneet niin määrättömästi, että se alkaa nyt olla loppu.

Nyt on kielletty Kakolassa enää juomasta meidän vesijohtomme vettä.

Meidän herrat ovat sanoneet Kakolan herroille, että tuottakaa itsellenne vettä vaikka Mesopotamiasta, mutta meiltä ette saa: Ette saa litraakaan. Antaisimmeko me rosvojen juoda vetemme loppuun ja antaisimmeko viattomain pienten lastemme kuolla janoon?

Ei, ja miljoona kertaa ei!

Mitä se meihin kuuluu, mitä Kakolassa juodaan. Vaikka juotaisiin samppanjaa. Valtio saa pitää huolen Kakolasta. Jos arvoisat rosvot janon vaikutuksesta kovin heikentyvät, niin sopii heidät ensi kesänä lähettää Iisalmeen terveysvettä juomaan.