Part 3

Muista fourieristisista kokeiluista ei ole suuria sanomisia. Pennsylvanian karuilla vuorimailla tapahtui useita kokeita, samoin New Yorkissa ja Ohiossa. Mainittava on myös Michiganin Alphadelphia Falanksi, joka toista vuotta kuolemata pakoili ja jonka onnistui jäsenlukunsa kohottaa aina 1,200 asti. Kaikkien pääpiirteet olivat samat: tavaton innostus perustettaessa jota kesti niin kauan kuin oli huomattu että ponnistukset olivat liian raskaita ja tulokset liian pieniä. Ihmisillä on erinomainen taipumus syyttää toisiaan yhteisistä vastoinkäymisistä, ja niin olivat vastoinkäymiset alituisten riitojen lähteinä. Fourieristisia Falankseja lasketaan kaikkiaan olleen puolisen sataa Amerikassa ja jokaisella niistä oli samallainen loppunsa. Suuret taloudelliset häviöt, jotka asian uurastajat saivat kärsiä, koituivat voitoiksi vapaan kilpailun yritteliäille keinottelijoille, jotka osasivat hedelmät niittää fourieristien vaivalloisista kylvöistä. He niistä yritelmistä hyötyivät, kommunistiset haaveilijat hävisivät. Ja aineellinen häviö oli pientä henkiseen verraten. Sillä tappioitten katkeruudet johtivat joko epätoivoon tai itsekkäiseen välinpitämättömyyteen. Myöhempinä aikoina tapaamme fourieristisen liikkeen, inhimillisen vapauden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien liikkeen eturivin miehiä itse sydämmettömässä nylkemis- ja riistämistoimissa, näemme heidän julkisuuden miehinä taistelevan vanhoillisuuden ja kapitalismin pääleireissä yhä nousevan köyhälistön vapautusliikettä vastaan, jonka hyväksi he nuoruutensa tanakimman tarmon ja intohimoisen innostuksensa ovat uhranneet. Ja me näemme itse jäntevyyden, itse tarmokkuuden, Fourierin suurimman opetuslapsen Brisbanen katselevan alati epäillen, joskin myötätuntoisena valtavata työväenliikettä, joka kuitenkin alati saavuttaa voittoja hänen saarnaamiensa tarkoitusperiensä toteuttamiseksi.

Epätoivon ja pohjattoman itsekkyyden lähteinä me usein löytäisimme koko kasan pettyneitä ihanteita ja toiveita.

Fourierin puolustukseksi on kuitenkin sanottava että hänen Falanksejansa ei milloinkaan ole koetettukaan toteuttaa sillä tavalla kuin hän itse tarkoitti. Käytäntö ei siis oikeastaan ole suoranaisesti todistanut hänen Falanksiensa mahdottomuutta. Mutta se mahdottomuus on kuitenkin todistettu, sillä käytäntö on todistanut sen että ihmisriistäminen ei ennen lopu kuin se riistämisen kautta saavutettavissa oleva yksilön hyöty on tehty mahdottomaksi.

Robert Owen.

Suurista haaveilijoista oli Robert Owen epäilemättä lähimpänä niin sanoaksemme käytännöllistä yhteiskunnallista totuutta. Häntä useat pitävät nykyaikaisen sosialismin varsinaisena isänä, ja varmaa onkin että tieteellisen sosialismin järjestäjät Marx ja Engels häneltä saivat paljon vaikutelmia.

Robert Owen syntyi 1771 Newtownin kylässä Skotlannissa köyhistä vanhemmista. Hänen opillinen kasvatuksensa rajoittui sangen vähään, sillä jo 11 vuotiaana hänen oli lähteminen kauppapalvelukseen Lontooseen. Hänen luontaisia ominaisuuksiansa jo tällöin olivat tavaton järjestämiskyky, uupumaton uutteruus, erinomainen huomiokyky varsinkin ihmisluonteisiin nähden ja syvä myötätuntoisuus kaikkia kovaosaisia kohtaan. Nämä ominaisuudet täydensivät hänen puutteellisia alkeistietojaan ja loivat hänelle loistavia mahdollisuuksia liike-elämässä.

Jo poikasena hän alkoi tekemään havaintoja elämästä ja yhteiskunnasta, ja jo nuorena hänellä oli niissä asioissa vakaumus, jolle hän uskollisena pysyi koko elämänsä ajan. "Ihmisestä tulee kurja, julma raakalainen, ihmissyöjä tai korkeasti sivistynyt ja hyvä olento riippuen niistä olosuhteista joiden alaiseksi hän syntyessään joutuu". Se oli hänen elämänkäsityksensä juuri. Rohkeasti hän teki väitöksensä. "Ihmisluonne on alkuperältään hyvä ja sitä voidaan harjoittaa, kasvattaa ja muodostaa syntymästä alkaen sillä tavoin että kaikkien lopulta on tultava sopusointuisiksi, hyviksi, viisaiksi, terveiksi ja onnellisiksi. — — — Ihmisluonteen muodostavat häntä ympäröivät olosuhteet, eikä hän siis ole sovelias enemmän ylistykselle kuin moitteellekaan, ja jokainen yleisluonne voidaan maailmalle lähettää joko hyvänä tai pahana käyttäen keinoja jotka suureksi osaksi ovat inhimillisten hallitusten käytettävissä".

Jo tällöin siis Owen viittaa hallituksella olevan velvollisuuksia joita ei vielä oltu velvollisuuksiksi tunnustettu. Yhteiskunnan oma syy oli että sen jäsenissä oli huonoja luonteita, yhteiskunnan itsensä oli parannettava olosuhteet, jotka ihmisistä loivat huonoja luonteita. Mutta hän ei pysähtynyt vielä tähän. Owen käsitti että kaikki elämän ilmiöt olivat siksi riippuvaisia toisistaan että jos johonkin niistä koskee, täytyy kaikkia järkäyttää. Ja pysyen uskollisena omalle vakaumukselleen hän rohkeasti tuomitsi "kaikenlaisen uskonnon jota tähän asti on ihmiselle opetettu". Sen hän teki aikana jolloin hän itsekin uskoi olevansa sivistyneen maailman huomatuin henkilö ja "vaikutusvaltaisin brittiläisen kabinetin ja hallituksen enemmistössä".

Ja se lie ollut totta. Suuri loordi ja herttuajoukko oli hänen kannattajaväkeänsä Englannissa ja ulkomaitten ruhtinaatkin hänelle armoansa tuhlailivat. Venäjän perintöruhtinas Nikolai kävi hänen luonansa pestailemassa häntä Venäjälle ja Preussin kuningas hänelle kirjoitti korkean omakätisen kirjeen jossa selitti antaneensa ministerilleen käskyn panna Owenin periaatteet käytäntöön Preussin kasvatuslaitoksessa. Se armo ja suosio oli kuitenkin väliaikaista laatua. Owenin uskonnon tuomio vei kirkkoruhtinailta kaiken halun ja innostuksen, ja kun huomattiin että Owen tavoitteli halvan työjuhtajoukon kohottamista korkeitten herrojen tasalle itse käytännöllisessä elämässä eikä vain teoriassa, tuli näitten korkeitten herrojenkin innostus nolatuksi kylmäkiskoisuudeksi.

Jo 19 vuotiaana Owen pääsi erään Manchesterin kehruutehtaan johtajaksi, ja tehtaan isäntä teki hänen kanssaan kirjallisen sopimuksen, jonka mukaan Owenin kolmen vuoden kuluttua oli määrä päästä hänen liiketoverikseen. Tällöin hän jo alotti ihanteittensa käytännöllistä toteuttamista toivoen voivansa ne päättää, kun oli palkkakautensa kuluttua saava enemmän sanomista. Isännän ahneus hänen aikeensa kuitenkin katkasi. Tämä oli nimittäin saanut sivulta päin toisen tarjouksen ja halusi rikkoa Owenin kanssa tekemänsä sopimuksen vissistä korvaussummasta. Owen silloin poltti sopimuksensa eikä suostunut enää rupeamaan tehtaan palvelukseenkaan, vaikka hän itse olisi saanut palkkaetunsa määrätä.

Vuonna 1800 Owen lopulta tapasi sopivan koekentän ihanteilleen. Muutamain liiketuttavainsa kanssa hän tällöin nimittäin osti New Lanarkin puuvillatehtaat joita hän itse ryhtyi johtamaan. Tehtaissa työskenteli tällöin noin 2,500 ihmistä jotka perheineen asuivat ympäröivässä tehdaskylässä. Koko paikkakunta oli luonteenomainen näyte sen ajan tehdasliikkeestä. Työväestöön kuului noin 500 lapsukaista, jotka oli sinne tuotettu Edinburgin "armeliaisuuslaitoksista". Suuri kasarmimainen lato oli heidän asuntonaan, ja lasten ikä oli kuudesta vuodesta ylöspäin sekä työaika kello kuudesta aamulla seitsemään illalla. Luonnollinen seuraus tästä oli että lapset kaikki olivat näivettyneitä kääpiöitä, ne nimittäin jotka jaksoivat jonkunkaan vuoden tätä kidutusta kestää aikaiseen hautaan sortumatta. Työ oli yleensä kovaa ja palkat pienet, ja siksi täyskasvuinen työväestö oli yhteiskunnan hylkyjoukkoa. Koko kylä oli sentakia siivotonta ja asukkaat raakoja. Juoppous, murhat, varkaudet ja haureus olivat elämän pääpiirteitä, ja asukkaat kaikki velassa kapakoitsijoille ja kauppiaille.

Owenilla oli alusta pitäen valta panna toimeen sellaisia uudistuksia joita hän sopivina piti, ja heti hän ryhtyi innokkaasti kyläkuntaa parantamaan joka puolelta. Hän perusti ensiksi kauppapuoteja joissa kyläläisille tarpeita myytiin kustannushintoihin ja siten pakotti entiset nylkykauppiaat, jotka ala-arvoista tavaraa olivat myyneet tavattomilla hinnoilla, sulkemaan kauppansa. Kapakat ajettiin kylän laiteille, kadut puhdistettiin ja kunnollisia asuntoja rakennettiin entisten hökkeleitten tilalle. Entisen omistajan tekemä sopimus Edinburgin "armeliaisuuslaitosten" kanssa, jonka mukaan sieltä orpolapsia kuljetettiin tehdastyöhön, rikottiin ja lasten työ lopetettiin kokonaan. Sen sijaan perustettiin lapsille koulu ja kaikkia opinhaluisia autettiin auliisti. Ankarat rangaistusmääräykset työväestöltä poistettiin, työaikaa lyhennettiin ja palkkaa korotettiin.

Aivan luonnollista oli ettei näitä parannuksia saatu toimeen, ennenkuin oli hankaloita vastuksia voitettu. Niistä hankalimmat olivat työväestön oma epäluulo ja eri osastonjohtajain vastustus. Kidutettu työväestö ei voinut ymmärtää että nylkeväin isäntien joukossa ainoatakaan saattoi olla sellaista joka heidän etujansa vapaaehtoisesti tahtoisi valvoa. Siksi he Owenin kaikkia parannuksia epäillen katselivat odottaen jokaisen sellaisen takana piilevän uuden nylkemis- ja kidutuskeinon. Ja työnjohtajat taasen pitivät Owenia rikkiviisaana hohkona jonka järjettömyyksiltä he omaa työosastoansa koettivat suojella niin paljon kuin suinkin. Owenin oli senvuoksi turvautuminen vain omaan itseensä ja tavattomalla tarmollaan hän sai suuria aikaan.

Kun vuonna 1806 Yhdysvallat kielsivät puuvillan raaka-aineen viennin, täytyi Englannin puuvillatehtaitten lopettaa toimintansa; tuhannet tällöin menettivät elinehtonsa ja saivat nälkää nähden käydä työn etsinnässä. New Lanarkissa ei kuitenkaan puutetta ollut, sillä neljä kuukautta kestävän työttömyyden aikana Owen maksoi työväestölle täyden palkan, vaikka tehtaat kaikki seisoivat. Tätä erinomaista jalomielisyyttä ei työväestö enää voinut epäillä, vaan se tästä lähin alkoi uskoa Owenin vilpittömiin tarkoituksiin.

Mutta tuskin oli Owen tästä vastuksesta päässyt, kun jo toinen ilmestyi. Hän esitti liiketoverilleen suuren koulun ja lasten kasvatuslaitoksen perustamista kylään, ja silloin nämä nousivat kapinaan. He valittivat että liikevoitot muutenkin alkoivat kutistua ja jos uusiin kustannuksiin vielä ruvettaisiin, kuivuisivat ne ihan mitättömiin. He eivät olleet kapitaaliansa sijoittaneet armeliaisuuden harjoittamiseksi, vaan liikeyritykseen. Owen kahdesti vaihtoi liiketovereita, mutta ei saanut sen parempia. Kapina isännistössä päinvastoin yltyi ja kysymys syntyi hänen erottamisestaan liikkeen johtajan virasta.

Silloin turvautui Owen kynänsä voimaan. Hän laati seikkaperäisen selityksen New Lanarkin tehtaista ja omista aikomuksistaan sekä mitä vastuksia hänellä oli voitettavana. Tätä selvitystä hän levitti liikemaailmassa ja sai ennen pitkää puolellensa seitsemän miestä, jotka suostuivat sijoittamaan yritykseen rahoja ehdolla että viisi prosenttia maksetaan korkoa kapitaalille ja loput käytetään paikkakunnan olosuhteitten parantamiseksi. Siten saaduilla rahoilla hän osti uppiniskaisten liiketoveriensa osuudet ja alkoi toteuttaa täydellä voimalla suuria aikeitansa.

Ja tulokset olivat loistavia. Entinen siivoton New Lanark, jossa rikokset ja epäsiveellisyys oli kukoistanut, oli muutaman vuosikymmenen kuluessa muuttunut tehdaskaupungin malliksi; siisteys, kauneus ja onni siellä asusti. Ja Owen itse oli mainehikas suurmies, kuninkaitten ja ruhtinaiden ystävä; ja näiden ystävien muotiasiana oli käydä katsomassa hänen kättensä töitä, ylistellä häntä ja tehdä hänelle loistavia tarjouksia. Suurmiehen olisi vain tarvinnut jäädä laakereilleen lepäämään ja porvarillinen yhteiskunta olisi hänen nimensä piirtänyt kultakirjaimilla historiansa lehdillä!

Mutta hän ei levännyt, ja siksi nouseva polvi sai historiastaan lukea että Robert Owen oli — kerettiläinen, uskonnollinen vääräoppinen, melkeinpä polttorovion ansainnut!

New Lanarkin erinomainen menestys oli Owenille vain yllykettä. Hän oli mielestänsä vasta käytännöllisesti todistanut että ihminen on häntä ympäröiväin olosuhteitten tulos, ja hän ryhtyi johdonmukaisesti käsityskantaansa kehittämään. Ihmisystävästä, armeliaasta kapitalistista, joka maailmalle hyvin kelpasi, tuli täysiverinen kommunisti joka ei kelvannut paljon kenellekkään, koska hän johdonmukaisesti väitti että jos kerran halutaan ihmisten siveellisyys ja onnellisuuskantaa yhtäläiseksi, edellyttää se että kaikki aineelliset elämän ehdotkin tulee kaikilla ihmisillä olla samanlaiset. Tällöin ei New Lanark enää riittänyt hänen toiminnalleen, vaan hän ryhtyi aatteitansa ajamaan maailmassa kaikilla keinoin jotka käytettävissä olivat. Työpäivän lyhentäminen, tehdaslainsäädäntö, lasten ja naisten työn rajoittaminen, koululaitoksen parantaminen — n.s. lasten tarhat ovat hänen alotteestaan syntyneet — asunto-olojen korjaaminen, yleisten kylpylaitosten perustaminen, osuuskuntaliikkeen harrastaminen — kaikki sai hänen tarmokasta apuaan, sekä aineellista että siveellistä kannatusta.

Tähän aikaan "tehdas ja työköyhälistön avustamiseksi" perustettu yhdistys oli asettanut komitean tutkimaan köyhälistön tilaa ja se komitea tiedusti Owenin mielipidettä, kysyen mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä yhä lisääntyvän köyhyyden lieventämiseksi. Esityksessään Owen selitti että vapaan kilpailun järjestelmän tuottaman työn tulosten lisäys ehdottomasti huononsi työväestön tilaa, koska yhä paraneva koneisto riisti yhä useammilta tuhansilta työn mahdollisuuden ja alensi työväen elinkantaa. Kun kerran näin oli asianlaita, on mahdotonta ajatellakaan mitään väliaikaista ja vähäpätöistä parannuskeinoa, oli käytävä syvemmälle. Senvuoksi Owen esitti teollisuusyhteyksien perustamista keskinäisen yhteistoiminnan perusteelle. Tällaisiin yhteyksiin kuuluisi 500—1,500 henkilöä, ja he yhteisesti tuottaisivat kaikki elintarpeet. Kun teollisuutta näin suuressa asteikossa harjoitettaisiin, kävisi tuotanto halvaksi ja jokainen saisi siitä osansa.

Tämä esitys ei tietysti komitealle kelvannut, se oli liian radikaalinen, mutta Owen ryhtyi nyt julkisesti kommunistisia mielipiteitään ajamaan. Vuonna 1820 hän julkaisi teoksen, jossa esitti tuloksensa New Lanarkissa sekä samalla keinonsa yhteiskunnan parantamiseksi. Keino oli samanlainen kuin hän jo oli antanut yllämainitulle komitealle. Maailma oli "jaettava 300—2,000 sielua sisältäviin kyläkuntiin, 800—1,200 oli sopivin luku; kullekin henkilölle oli luovutettava maa-alue puolesta eekkeristä kolme kertaa suurempaan, riippuen siitä oliko kysymyksessä oleva yhdyskunta enemmän tai vähemmän taipuvainen maanviljelykseen; näiden 200 tai 300 perheen asuntohuoneet oli rakennettava yhteen suunnikkaan muotoon yhteisine keittiöineen, ruokailuosastoineen, kouluineen ja juhlapaikat keskellä; yksilöllisyyttä ei näissä kyläkunnissa olisi suvaittava; itsekunkin olisi työskenneltävä kaikkien hyödyksi; kaikkien jäsenten olisi syötävä samassa pöydässä ja yhdyskunnan määräämiä ruoka-aineita".

Täydellä todella ryhtyi Owen kommunistiseen uudistustyöhönsä. Apua hän odotti ylhäältäpäin, esittäen aluksi mietelmänsä Venäjän silloiselle tsaarille ja Aachenissa vuonna 1818 pidetylle hallitsijain kokoukselle. Ne vetoamiset olivat kuitenkin turhia. Kokeiluansa varten hän ensiksi vaati 750,000 puntaa, mutta alensi sitten vaatimuksensa 50,000 puntaan. Se summa hänelle lopulla Englannissa taattiinkin, ja muuan hänen innostuneista oppilaistaan tarjosi hänelle maa-alankin yhdyskuntaa varten. Sitä yritystä ei kuitenkaan koskaan perille ajettu, sillä Owenin katse kääntyi samaan aikaan Amerikaan, jossa, George Rappin perustama Harmonyn uskonnollinen yhdyskunta oli samaan aikaan myytävänä. Owen jätti silloin kaikki aikeensa Englannissa ja Irlannissa, jossa hänellä myös oli kommunistisen siirtolan hankkeita, ja läksi Amerikaan.

Amerikassa Robert Owenin yhteiskuntakokeilut sitten suoritettiin useissa eri yrityksissä. Niistä puhumme myöhemmin. Sanottakoon nyt vain että Owen neljä eri kertaa kävi Amerikassa aatteitaan ajamassa, ja vaikka hänen käytännölliset yrityksensä myttyyn menivät, ei hän menettänyt toimintakykyänsä. Amerikan tappioiden jälkeen tapaamme hänet uudelleen täydessä toimessa Englannissa, missä hän 1832 oli perustamassa uutta yritystä, pankkia nimeltä "Equitable Banks of Labor Exchange". Tämän yrityksen aatteesta sanoo Owen: "Sen keskimääräisen ihmistyön määrä, jonka jokin tarve-esine sisältää, määrää sellaisen tarve-esineen arvon; jos siis tuottaja arvostaa ja vaihtaa kaikki tarve-esineet sen kannan mukaan, ei kapitalistilla ole mitään tilaa teollisuudessa eikä kaupassa, ja työntekijälle jääpi työnsä koko tuote". Yllämainittu pankki perustettiin tämän periaatteen nojalla Lontooseen, ja tarkoituksena oli että kukin hyödyllisten tarve-esineiden tuottaja toisi tuotteensa pankin yhteydessä olevaan myymälään ja saisi siitä pankin puolesta setelin jonka tuli edustaa niin monta työtuntia kuin esineen valmistamiseen oli tarvittu. Näillä seteleillä tuottaja saattoi ostaa toisia myymälässä olevia tavaroita, jotka samoin olivat arvostetut niiden valmistukseen kuluneiden työtuntien mukaan.

Pankin menestys ei ollut pitkäaikainen. Se ei kyennyt ollenkaan pitämään tasapainossa tuotantoa ja menekkiä; kaikkia tarve-esineitä otettiin vastaan, olipa niillä sitten kysyntää ja menekkiä tai ei. Tuloksena luonnollisesti oli että kaikki tavarat, joiden menekki oli runsas, katosivat myymälästä ja sijalle tuli sellaisia joiden kysyntä ja menekki oli aivan rajoitettu tai pian täytetty.

Myöhemmin otti Owen virkeästi osaa kaikkiin työväestön tilan parantamista tarkoittaviin liikkeisiin. "Kaikkien luokkien ja kansojen yhdistys" perustettiin hänen myötävaikutuksellaan, ja senkin valtiollinen vaikutus oli koko vahva. Laaja chartistinen liike oli hänen herättämänsä ja ammattiunioiden toiminnassa hän oli mukana, toimien esimiehenä unioitten ensimmäisessä kansallisessa edustajakokouksessakin.

Robert Owen kuoli 1858. Neljä poikaa häneltä jäi jotka kaikki muuttivat Amerikaan. Isänsä aatteiden kannattajana on näistä mainittava Robert Dale Owen, jolla Amerikan yhteiskunnallisessa elämässä on huomattava sijansa.

Harvan ihmisen elämä on ollut niin vaikutelmista ja tapauksista vaihteleva kuin Robert Owenin. Toinen puoli hänen elämästään sisälsi pelkkiä pettymyksiä, toinen puoli täynnä voittoja ja laakereita. Sittenkin on pettymyksellinen puoli maailmalle paljon tärkeämpi, niinkuin yleensä. Sillä tappiot opettavat ihmisiä paljon enemmän kuin voitot. Owenin tappiot ovat sosialistisen liikkeen ohjanneet pois kommunististen pikku yritelmäin salakarisesta saaristosta yleismaailmallisille selville vesille.

Owenin kokeilut Amerikassa.

Robert Owen saapui Amerikaan perustamaan suurta yhdyskuntaa ja kuuden viikon kuluessa yritelmän alkamisesta oli hän koonnut ympärilleen 800 henkeen nousevan ihmisjoukon, joka syksyllä 1825 oli noussut jo 900. Hänen menestyksensä ei kovin suurta ihmettelyä ansaitse. Saman vuoden alkupuolella tiedettiin hänen ostaneen 30,000 eekkeriä maata josta noin 3,000 oli täysin perattua; siellä oli komeat hedelmätarhat, 18 eekkeriä rypäletarhoja, säännöllinen kaupunki, jossa oli 160 taloa, komeat yleiset rakennukset. Ja vielä tiedettiin että ostaja ei aikonut käyttää tätä hyvyyttä omaksi hyödykseen, vaan luovutti sen yhdyskunnalle ja yhteistyössä toimisi kaikkien jäsentensä keskinäiseksi hyvinvoinniksi.

Uusi yhdyskunta oli Wabash joen varrella Indianan valtiossa. Owen osti sen 150,000 dollarin hinnasta. Koko hankkeella oli erinomaiset edellytykset; paikka oli valmis, perkaajan vaivat eivät olleet rasittamassa ja kaikki oli velkataakasta vapaa. Owenin apuna oli vielä koko joukko tiedemiehiä ja oppineita, ja kuten ylempänä mainittiin kasaantui hänen kutsumuksensa johdosta lähes tuhatkunta ihmistä kokoon valmiina alottamaan uuden ihanneyhteiskunnan luomista sen salaisuuden keksijän kanssa. Epäilemättä oli joukossa runsaasti niitäkin jotka todellisesta innostuksesta itse aatteeseen mukaan tulivat, joilla todella oli tarkoitus vilpittömästi toteuttaa mestarin aatteita. Mutta suuri joukko oli mukana onnenonkijoitakin, jotka eivät vähintäkään välittäneet Owenin ihanteista eivätkä niitä edes tunteneet, olivat vain tulleet mukaan hyötyäkseen rikkaan "merkillisyyden omituisesta päähänpistosta". Siinä oli väkeä kaikenlaatuista seikkailevasta tyhjäntoimittajasta oppineeseen professoriin asti, ja kun mitään seulomista ei tapahtunut, kun kenenkään vaikuttimia ei kyselty eikä tiedusteltu, saattoi jo ennakolta arvata että koko yritys oli päättyvä surkeaan sekasotkuun ja ristiriitaisuuteen.

Siitä huolimatta käytiin yhdyskuntaa järjestämään. Owenin mielestä ei täydellistä kommunistista ohjelmaa heti voitu käytäntöön ottaa, koska "järjettömässä yhteiskuntajärjestelmässä kasvanut ihminen ei voi muuttaa järjelliseen järjestelmään ensin siihen valmistumatta". Yhdyskunnan ensimmäisessä peruslaissa — niitä laadittiin kaikkiaan seitsemän kahden vuoden aikana — säädettiin senvuoksi että jäsenten ensiksi oli "valmistavan komitean" johdannon alaisina työskenneltävä kolme koevuotta, ennenkuin pääsivät täysiarvoisiksi yhdyskunnan jäseniksi.

Jo seuraavana vuonna tammikuussa New Harmony — se oli yhdyskunnan uusi nimi — näyttää huomanneen että kolme vuotta oli liian pitkä koeajaksi, sillä silloin muodostettiin siirtola kokonaan kommunistiseksi. Yleisellä kokouksella oli ylin valta ja kuusijäseninen johtokunta oli toimeenpanevana valtana. Sekään muoto ei onnistunut ja seuraava aste oli se että Owenille annettiin täydellinen diktaattorivalta. Erinomaisella järjestämiskyvyllään Owen saikin järjestyksen palautetuksi ja yhdyskunta varttui. Mutta jo huhtikuulla osa jäsenistöstä vaati siirtolan jakamista erinäisiin itsenäisiin yhdyskuntiin. Siihen Owen ei tahtonut suostua, vaan esitti jälleen uuden peruslain, jonka mukaan jäsenet jaettiin kolmeen luokkaan, ehdollisiin jäseniin, koejäseniin ja "tutkimusten alaisiin henkilöihin" ja uusien jäsenhakemusten hyväksyminen jätettiin 25-jäseniselle komitealle. Tällä ei kuitenkaan jakokysymystä ratkaistu, ja toukokuulla Owen vihdoin suostui jakamaan yhdyskunnan neljään eri osastoon, joilla kullakin oli oleva oma hallituksensa. Kolmen kuukauden kuluttua kaikki virkailijat poistettiin ja niiden tilalle asetettiin kolmihenkinen diktaattorivallalla varustettu komitea. Vihdoin syyskuussa seitsemäs peruslaki laadittiin ja sen kautta koko hallinto jätettiin Owenin käsiin ja hän sai joka vuosi nimittää neljä jäsentä apulaisikseen.

New Harmony ei kuitenkaan ollut pelastettavissa. Hallinnolliset ja uskonnolliset riidat olivat pääasiallisina syinä lopulliseen hajaantumiseen. Uskonnollisia riitoja näyttävät synnyttäneen kuljeksivat saamamiehet, jotka kuitenkin saatiin siirtolasta kaikkoutumaan sangen mukavalla keinolla. Ilmoitettiin että saarnamiehille siirtolan ovet ovat aina auki, mutta saarnan päätyttyä on kullakin kuulijalla täysi oikeus tiedustella saarnamiehen mielipiteitä eri kysymyksissä. Siitä seurasi saarnamiehille sangen ikävä ristikuulustelu, jota välttääkseen he eivät kuukausiin käyneet siirtolassa.

Riidat hallitusmuodosta näyttävät olleen paljon turmiollisemmat kuin uskonnolliset. Kaksi joukkokuntaa pääjoukosta erkanikin ja he perustivat siirtolan alueille kaksi itsenäistä yhdyskuntaa, jotka tunnetaan nimellä "Macluria" ja "Feiba Peven". Ja vähitellen tippui jäseniä pois yhä enemmän, kunnes heinäkuussa 1827 koko yritys tukehtui. Yksityisille jäsenille, jotka liittoutuivat pikku yhdyskunniksi, antoi Owen maantilkkuja New Harmonyn laiteilta. Maa näille vuokrattiin 10,000 vuodeksi 50 sentin nimellistä vuokraa vastaan eekkeriltä ja ehdolla että maata ei saa käyttää muuten kuin kommunistisiin tarkoituksiin. Ne yritelmät tukehtuivat heti alkuunsa ja varsinaiselle yhdyskunnan asuinsijalle työntäytyi yksityisiä liikemiehiä, kapakat ja viinaporvarit avasivat turmiolliset laitoksensa, ja ennen pitkää vapaan kilpailun hillitsemätön vallattomuus metelöi paikoilla mistä ihmiskunnan onnen oli määrä alkukaavansa saada.

Entä Owen?

Vapauden päivänä 1826 hän vielä piti tovereilleen innostuttavan puheen joka oli täynnä toivoa. Hillquit siitä lainaa seuraavan palan:

"Minä nyt julistan teille ja maailmalle että ihminen tähän hetkeen asti on ollut kaikissa maailman osissa hirvittävimmän pahekolminaisuuden orja mikä on voinut liittoutua henkisen ja ruumiillisen pahan juurruttamiseksi koko ihmissukuun. Minä tarkoitan yksityistä eli yksilöllistä omaisuutta, mielettömiä ja järjettömiä uskontojärjestelmiä sekä avioliittoa joka on perustettu yksilölliselle omaisuudelle ja muutamille näistä järjettömistä uskontojärjestelmistä."

Mutta jo muutaman kuukauden kuluttua oli hänen äänensä muuttunut. Puhuessaan yhdyskunnan tarkoitusten epäonnistumisesta hän sanoo:

"Vaadin raittiutta, sen sijaan sain olla alituisissa selkkauksissa juoppouden kanssa. Vaadin rehellisyyttä, sain epärehellisyyttä. Vaadin uutteruutta, laiskuutta tapasin. Vaadin puhtautta, löysin likaa. Vaadin huolellisuutta, tuhlausta tapasin. Toivoin tapaavani tiedonhalua, havaitsin mielentylsyyttä. Halusin että luonnetta muodostavat periaatteet ymmärrettäisiin, ne ymmärrettiin väärin. Halusin näiden hyvien ominaisuuksien yhdistyvän itsekussakin yhdyskunnan yksilössä, mutta niitä ei löytynyt enkä voinut löytää sellaisiakaan jotka olisivat olleet kyllin uhraavaisia ja kestäviä valmistaakseen ja kasvattaakseen lapsiansa näitä ominaisuuksia omistamaan."

Toisista Owenin periaatteille perustetuista kommunistiyhteiskunnista on mainittava Yellow Springsin yhdyskunta Cincinnatin lähellä. Se aiheutui Owenin luennoista joita hän siellä piti. Yhdyskunnan perustajana oli Daniel Roe, sikäläisen Svendenborgin kirkkokunnan pappi. Kirkkokunnan jäsenet olivat yhteiskunnan hienostoa, rikasta väkeä, ja ostamallaan tilalla he kiitettävällä hartaudella kävivät käsiksi ruumiilliseen työhön. Puoli vuotta kesti hartautta, sitten papit näkivät että sielujen paimentaminen oli helpompaa, kauppiaat palasivat auran kurjesta mittapuunsa ääreen ja hienot naiset, jotka patoja ja keittoastioita olivat alentuneet liikuttelemaan, pestasivat jälleen palkollisia työhön. Koko yritys oli vain rikkaitten kevytmielistä huvittelua työn teolla joka jonkun verran maksoi, mutta tuotti toivottua huvitusta.

Vuonna 1825 perusti Frances Wright Nashoban yhdyskunnan Tennesseen valtiossa Owen periaatteiden pohjalle. Erikoistarkoituksena oli kasvattaa neekerit valkeitten tasalle yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen tasa-arvoisuuteen. Hän osti neekeriorjia, lainasi toisia ja ajoi suurella innolla asiata, kunnes hänen sairauden takia oli mentävä Euroopan puolelle. Yhdyskunta ei elänyt kauvan eikä sen tuloksista ole mitään mainittavaa.

Kaikkiaan lienee Owenin vaikutuksesta kommunistisia yhdyskuntia perustettu kymmenkunta. Ne kaikki olivat lyhytikäisiä, ja New Harmony, jota mestari itse oli johtamassa, on ainoa yritelmä joka mainitsemista ansaitsee.

Muita kommunistisia kokeiluja.

Aatos yhteiselannosta ja sen autuaaksi tekevästä voimasta oli viime vuosisadan alkupuolella niin syöpynyt ihmisten mieliin että käytännölliset kokeilut kommunistisen yhteiskunnan toteuttamiseksi eivät rajoittuneet vain siihen mitä "suuret haaveilijat" aikaan saivat. Kapitalistinen tuotantojärjestelmä saavutti niin mahdottoman suuria voittoja että vain harvat porvarikunnan piirissä — jotka niistä voitoista vain etuja niittivät — jaksoivat hurmauksiltaan nähdä sen vielä suurempia siveellisiä ja aineellisia turmioita. Ja ne jotka sen huomasivat, ne eivät kyenneet syitä keksimään, pintapuoliset teoreettiset arvailut olivat heille tarpeeksi, sillä ne jo loivat mielikuvituksessa ihanneyhteiskunnan, jossa kapitalistisen tuotantojärjestelmän edut vain olivat vallitsevina — haitat poissa. Kommunistiset kokeilut osottavat sentakia säännöllisesti tavatonta innostusta alussa, joka vähitellen herpaantuu sitä mukaa kuin elämän todellisuus, kapitalistisen tuotantojärjestelmän järkähtämättömät lait osottavat että sen epäkohdat eivät ole poistettavissa muuten kuin koko järjestelmän muutoksella koko yhteiskunnassa.

Toisista kommunistisista kokeiluista on etupäässä mainittava

Icarialainen liike.

Se oli monessa suhteessa sangen omituinen. Kansanvaltainen kommunismi oli siinä liikkeessä edustettuna puhtaana, vapaana kaikista sivupiirteistä ja syrjä-aatteista. Sitä ajettiin merkillisellä sitkeydellä huolimatta tavattomista vastoinkäymisistä.

Icarialaisen liikkeen perustaja oli ranskalainen kirjailija Etienne Cabet. Hän syntyi 1788 ja alotti poliittisen uransa 37 vuotiaana, jolloin hän tuli erään salaisen poliittisen yhdistyksen "Carbonarin" johtajaksi. Vuonna 1830 hän oli erään kapinakomitean jäsen ja allekirjoitti tällöin päänsä uhalla erään kapinallisen julistuksen. Sitten hänet nimitettiin Korsikan yleiseksi syyttäjäksi, mutta menetti pian sen virkansa radikaalisen toimintansa takia. Ranskan parlamenttiin hän tuli jäseneksi 1831, ja siellä pitämistään kuningasta ja ministeristöä purevista puheistaan tuomittiin hänet joko kahdeksi vuodeksi vankilaan tai viideksi vuodeksi maanpakoon. Cabet läksi maanpakoon ensin Belgiaan, josta hänet karkoitettiin edelleen. Englannista hän turvapaikan tapasi ja alkoi siellä tutkiskella yhteiskunnan historiaa sekä julkaisi useampia historiallisia teoksia.

Näissä tutkimuksissaan hän tuli siihen huomioon että historian joka lehdellä tavattavan epäjärjestyksen syynä on yhteiskunnallisen järjestelmän raihnaisuus. Parempi täytyi olla löydettävissä, mutta sellaisessa ei saa rikkaus ja köyhyys olla yhtaikaa tavattavissa. Kun tämä kerran on ehtona, täytyy uudessa järjestelmässä omaisuuden yhteisyys olla ensimmäisenä kulmakivenä. Kommunistinen yhteiskunta on siis maailman ainoa pelastus, ja maailman filosoofien teoksia tutkiessaan hän ymmärsi että ne kaikki, Kristus etupäässä, ovat päässeet samaan lopputulokseen.

Tällaisilla eväillä varustettuna hän palasi viisivuotisen maanpakonsa jälkeen Ranskaan ja julkaisi siellä 1840 teoksen nimeltä "Matkustus Icariaan" ("Le Voyage en Icarie"), sujuvan kertomuksen muodossa esittäen siinä ajatelmansa.

Tämä teos on icarialaisen liikkeen synnyttäjä ja se muutti tekijänsä koko elämän uran. Teoksen juoni on yksinkertainen: Nuori englantilainen loordi, nimeltä Carisdall, on sattumalta saanut tietoonsa että muusta maailmasta kokonaan erillään on jossakin yhteiskunta jonka nimi on Icaria. Hän päättää lähteä tänne eriskummalliseen maahan ja ne kokemukset ja huomiot, joita hän matkallansa teki maan ensimmäisestä hallinnosta, järjestyksestä ja tavoista, ovat teoksen sisällyksenä. Ensimmäisessä osassa kerrotaan ko-operativisen teollisuusjärjestelmän tuottamasta siunauksesta, kuinka se on hienostanut ja parantanut elintavat, kasvatuksen ja siveellisyyden, tuottanut ehdottoman vapauden sekä poliittisessa että sukupuolisuhteessa sekä luonut todellisen onnen. Toinen osa sisältää maan historian, josta selviää että vuonna 1782 muuan Icar niminen kansallissankari on toimeen pannut vallankumouksen ja kapitalistisesta yhteiskuntajärjestelmästä luonut kommunistisen järjestelmän. Kolmas osa käsittelee kommunististen aatteiden kehitystä aina Platosta alkaen.

Tällaisten kehysten sisällä Cabet esittää tavan millä yhteiskuntajärjestelmä on muutettava. Suhteellinen tulovero, perintöoikeuden poistaminen, palkan määrääminen valtion huostaan, kansalliset työpajat, maanviljelyssiirtolat sekä perusteellinen ja kaikista ulkopuolisista vaikuttimista vapaa kasvatus — siinä on ne pääkohdat joihin on toiminta suunnattava. Teoksessa on jotenkin kaikki kommunistiset ajatussuunnat esitettyinä käytännölliseksi kokonaisuudeksi.

Tuskin mikään teos maailmassa lienee saanut niin nopeasti valtavata liikettä aikaan kuin tämä "Matkustus lcariaan". Siitä otettiin painos toisensa jälkeen ja sitä levisi Ranskan työväestön piireihin satoja tuhansia kappaleita. Ranskan yhteiskunnallisen uudistuksen harrastajat, jotka tällöin olivat vailla varsinaista perusteellista ohjelmaa, liittyivät kaikki Cabetin ympärille, joka menestyksestään innostuneena alkoi julkaista kommunistista lehteä, "Le Populaire". Siinä sekä lukuisissa lentokirjasissa hän kehitteli aatteitaan, ja todellinen kommunistinen kuume kävi huumauksena yli koko Ranskan ja ulottui laajemmallekin.

Selvää oli ettei hallitus voinut sulattaa liikettä, ja kaikin keinoin alettiin ahdistaa icarialaisia. Hallitus, kirkko, oikeusistuimet, poliisi, kapitalistinen sanomalehdistö ja suurporvarit olivat kaikki yksimielisiä siitä että tämä suuri hyökyaalto oli pirstottava hinnalla millä tahansa. Mutta vaikka keinoja ei suuresti valittukaan, näytti liike yhä vain paisuvan, ja vuonna 1847 icarialaisten riveihin laskettiin kuuluvan noin 400,000 henkeä. Niitä oli Ranska tulvillaan, uskollisia kannattajia oli Sveitsissä, Espanjassa, Saksassa ja Englannissakin ja yhä oireet osottivat liikkeen suurenemista.

Cabet ei ollut voinut tällaista tulosta aavistaa eikä hänellä alkuperäisesti lie ollut ajatustakaan mietelmäinsä käytännöllisestä toteuttamisesta. Hän päinvastoin oli sitä mieltä että kommunistiseen yhteiskuntaan johtaa vain vaivalloinen ja pitkä kasvatuksen polku ja että osittaiset kokeilut vain vahingoittaisivat itse asiata. Mutta kun liike yhä paisui, ja kun ystävät vaatimalla vaativat häntä käytännössä osottamaan järjestelmänsä pätevyyden, suostui hän lopulta. Ja vuonna 1847 hän julkaisi kirjoituksen jossa kehoitti kaikkia asian harrastajia avustamaan suuren kommunistisen yhteiskunnan luomista.

Kehoituksen vaikutusta ei tarvinnut kauan odottaa. Jo pian senjälkeen Cabet saattoi sanoa että kokeiluun osanottajia oli tuleva ainakin miljoonaan nouseva joukko.

Cabet matkusti Englantiin tiedustelemaan sopivata uuden yhteiskunnan paikkaa. Owenin kanssa kauan asiasta keskusteltuaan hän pääsi siihen vakaumukseen että Texasin valtio Yhdysvalloissa oli sopivin sellaista yhteiskuntaa varten. Läpeensä epäkäytännöllisenä miehenä hän Lontoossa joutui erään Peters Companyn verkkoihin, joka myi maita Texasissa. Tämä valtio oli vuotta ennen yhdistetty Yhdysvaltoihin ja sen maita koetettiin nyt kansoittaa kaikin tavoin. Peters Company oli yksi onkijoista. Sen kanssa Cabet teki kauppasopimuksen uskoen vahvasti näiden vakuutuksiin maan erinomaisista ominaisuuksista. Seuraavan vuoden alussa sitten "Le Populaire" ilmoitti innostuksesta palaville icarilaisille että monien tarkastelujen jälkeen oli havaittu Texasin koillisosa erinomaiseksi yhteiskunnan paikaksi ja että sieltä oli varattu toista miljoonaa eekkeriä maata Red Riverin varrelta icarialaisten kommunistiseksi onnelaksi.

Sitten alettiin valmistella lähtöä tänne uuteen onnelaan. Tuhansia oli pyrkimässä ensimmäisinä matkalle. Niiden joukosta Cabet valitsi 69, kaikki hänen innostuneimpia oppilaitaan ja nuoria miehiä.