Part 4

Suuret olivat toiveet. Lähtijät juhlallisesti allekirjoittivat pitkän plakaatin jossa sitoutuivat noudattamaan kommunismin periaatteita uutta siirtolaa perustaessaan ja lupasivat kaikkensa tehdä yhteishyvän edistämiseksi. Satoja tuhansia kommunisteja oli kokoontunut lähteviä saattamaan, lujia lupauksia tehtiin ja suunnaton innostus vallitsi. "Le Populaire" lehdessä Cabet, joka vielä jäi vanhalle manterelle, kirjoitti seuraavat lähtiäissanat: "Sellaisia miehiä katsellessani kuin tässä etujoukossa oli, en voi epäillä ihmissuvun uudelleen parantumista. Tuorstaina helmikuun 3 p. 1848 kello 9 aamulla suoritettiin muuan ihmissuvun historian suurimpia tekoja — etujoukko läksi Havresta valtamerelle matkustaakseen Icariaan. Nämä urhoolliset icarialaiset, seisoen laivan etukannella, virittivät yksiäänisesti jäähyväislaulun 'Partout pour Icarie', johon katselijat vastasivat tuhansin huudoin: 'Näkemiin!' Olkoot tuulet ja aallot apunanne, te ihmisyyden sotilaat! Ja me icarialaiset, jotka jälelle jäämme, valmistaukaamme aikaa menettämättä yhtymään ystäviimme ja veljiimme!"

Se valmistautuminen sai kuitenkin koko tuntuvan kolauksen muutaman viikon kuluttua, sillä Ranska julistettiin tasavallaksi. Suuret toiveet kiinnitettiin tähän julistukseen, kuten aina valtiollisiin suurmuutoksiin. Uuden ajan toivottiin koittavan, toiminnan vapaus oli jälleen taattu ja samalla vähentynyt halu lähteä merten takaa onnen maita etsimään.

Icarilaisessa liikkeessä tapaus vaikutti masentavan hajaannuksen. Suurin joukko vaati etujoukon takaisin kutsumista, koska nyt muka oli täysi mahdollisuus toteuttaa ihanteet omassa maassa. Itse Cabet, joka läksiäiskirjoituksessaan näytti olevan täynnä pyhää ja innostavaa uskon tulta asiansa menestymiseen nähden alkoi horjua, sillä hänetkin nimitettiin uuden tasavallan presidentiksi. Vakavammat liikkeen jäsenet kuitenkaan eivät tasavaltaankaan luottaneet, vaan koettivat ylläpitää horjuvaa uskoa alkuperäisiin kommunisti-ihanteisiin. Heihin myöskin lopulla liittyi Cabet, ja niin yhä edelleen jatkettiin valmistuksia toista Icarian matkaa varten.

Etujoukko saapui New Orleansiin maaliskuun lopulla. Tieto Ranskan valtiomuodon muuttumisesta oli ehtinyt jo sinne ja matkalaisissakin syntyi epäilystä, tokko enää erämaahan lähteminen mitään hyödyttäisi. Se epäilys kuitenkin torjuttiin ja alettiin kulkea päämäärää kohti, vaikkakin heti alussa ensimmäinen pettymys matkailijoita kohtasi. Kertomusten mukaan heidän piti kaikessa rauhassa päästä laivatietä matkansa perille. Mutta todellisuudessa saatiinkin tietää että heidän oli kulkeminen 250 mailia synkkiä metsiä, soita ja rämeikköä. Tarvittiin todella joukon innokkaimpain koko tarmo, ennenkuin sille matkalle lähdettiin. Mutta kolmen härkäparin avulla he kuitenkin läksivät samoamaan toivoen perillä saavansa kärsimystensä palkaksi onnelan ja paratiisin. Matka oli äärettömän vaikea. Härkäparit voivat vain suorittaa runsaasti puolet matkasta, toisen puolen saivat uutisasukkaat kulkea rähmien ja rypien soissa. Tällä tavalla matka kesti lähes kaksi kuukautta, toukokuussa vasta he pääsivät omille alueilleen.

Siellä heitä kohtasi uusi pettymys. Sen miljoonan eekkerin asemasta, joka oli muka ostettu, he tapasivat maan joka oli vallattavissa sillä että kukin mies sai haltuunsa 320 eekkeriä, jos rakensi asuinmajan alueelleen ennen heinäkuun 1 päivää. Se heille selvästi ilmoitettiin ja katsellessaan kauppasopimustaan saivat icarialaiset nähdä että heidän profeettansa ei ainakaan pystynyt kauppa-asioissa kilpailemaan Amerikan maa-agentien kanssa. Kontrahdissa oli nimittäin selvästi sanottu että Cabetille oli maayhtiö myynyt miljoonan eekkeriä maata siten että 3,125 henkilöä tai perhettä kukin ottaa haltuunsa 320 eekkeriä ennen heinäkuun neljättä päivää! Kun nyt uutisasukkaita etujoukossa vain oli 69, eivät he heinäkuuhun mennessä saaneet pystyyn muuta kuin 32 majaa, jotka heille oikeutti kaikkiaan 10,240 eekkeriä maata eli sadasosa miljoonasta! Sitäpaitsi olivat nämä 320 eekkerin kappaleet siten jaetut että kunkin 640 eekkeriä sisältävän sektsioona-alueen toinen puoli jäi maayhtiön huostaan. Icarialaisten alue oli sentakia pirstautuneena moniin pikku palasiin, kaikkien vähimmän sopiva kommunistiselle uudissiirtolalle.

Cabet näyttää kuitenkin valinneen etujoukkonsa sangen kestävistä aineksista, sillä kaikista näistä vastuksista huolimatta he yhtyivät toimiin konstikkaasti sijoitetun maansa viljelemiseksi. Mutta vastoinkäymiset eivät loppuneet. Kesän kuumin aika oli käsissä, ja keltakuume iski pelottavalla voimalla icarialaisten harvaan parveen. Elokuun lopulla, kun toinen joukkokunta, 19 sielua yhteensä odotetun 1,500 asemasta, saapui tänne ihannemaahan, oli neljä etujoukosta kuollut, heidän ainoa lääkärinsä auttamattomasti mielipuolena ja koko muu joukko sairaana. Se ei ollut mikään lohduttava näky uusille tulokkaille, jotka olivat suunnattomia vastuksia jo tiellä kokeneet, ja niin päätettiin jättää koko onneton siirtola omille hoteilleen ja palata takaisin New Orleanssiin. Kolmessa eri joukossa ja kolmea eri tietä he läksivät murheelliselle paluumatkalleen, ja äärettömiä vaivoja kärsittyään, jätettyään monia tovereitaan tielle vainajina tai parantumattomasti sairaina, saapuivat tähteet New Orleansiin vuoden loppupäivinä. Siellä heidät Cabet, joka vasta oli kolmannen joukon kerralla Ranskasta saapunut, keräili ympärilleen, ja he viettivät surullisen talvensa täällä odotellen tilaisuutta uutta valloitusretkeä alkaakseen.

Talven aikana hupeni joukko hupenemistaan. Cabet oli Ranskasta tuonut tullessaan 400 icarialaista. Pari sataa kyllästyi näistä vastoinkäymisiin ja palasi takaisin Ranskaan. Loppujen kanssa Cabet maaliskuulla läksi pohjoista kohti saatuaan tietää että Nauvoo niminen paikka Illinoisissa oli mormooneilta jäänyt melkein autioksi. Sinne saapui noin 250 henkinen joukkokunta maaliskuun lopulla, sittenkuin Mississipin ruttotaudit olivat matkalla lepytysuhrinsa vaatineet.

Tältä paikkakunnalta olivat mormonit moninaisten vainojen jälkeen siirtyneet Utahiin, ja jälelle jääneet asiamiehet kauppailivat heidän omaisuuttaan. Icarialaiset heiltä vuokrasivat 800 eekkeriä maata ja ryhtyivät entistä hartaammalla innolla rakentamaan aatteittensa mukaista yhteiskuntaa. Ja vastahakoinen onnetar näytti heitä nyt rupeavan suosimaan. Aineelliset yritykset onnistuivat sangen hyvin, ja he saattoivat ruveta pitämään henkisistäkin asioista huolta. Niistä on etupäässä merkittävä lasten kasvatus kouluissa, joissa huolta pidettiin että heihin jo aikaisin istutettiin icarialainen maailmankatsomus. Teatteri heillä oli omista jäsenistään kokoonpantu, samoin useita musikaalisia yhteyksiä. Ja ankaraan aatteittensa levittämistyöhön he ryhtyivät myös. Heillä oli sanomalehti ja lentokirjasia levitettiin kaikilla Amerikan kirjavilla kielillä. Pariisissa oli yhä edelleen heidän pääkortteerinsa ja sieltä levitettiin aatetta ympäri maailmaa. Kun Cabet 1850-luvun alkupuolella kävi Europassa, oli hän taas pääsemässä ensimmäisten joukkoon "yhteiskunnallisten reformaattorien" seassa missä hänen asemansa vastoinkäymisten johdosta jo sangen pahasti oli ruvennut horjumaan. Icarian yhdyskunta tällä tavalla saavutti mainetta, niin että sen jäsenluku alkupuolella yllämainittua vuosikymmentä oli jo 500 ja omaisuutta arvioitiin olevan 75,000 doll.

Mutta varallisuuden ja hyvinvoinnin mukana seurasi myös erimielisyys. Cabet näyttää olleen jonkinlaisena diktaattorina joukossaan aina vuoteen 1850 asti. Silloin hän vaati yhdyskunnan jäseniltä ehdotonta puhtautta elämän tavoissa ja oli sangen kärkäs moittimaan rikoksista näitä vaatimuksia vastaan. Sillä tavoin hän ehkä ensiksi sai muutamia vihollisia itselleen omien alamaistensa joukossa. Vuonna 1850 hän sitten esitti kansallensa perustuslain joka hyväksyttiin käytäntöön otettavaksi. Sen mukaan hallinto annettiin kuusihenkisen johtokunnan käsiin, jonka jäsenistä viisi edusti erikoista hallinnon haaraa, siten että ensimmäisellä oli hallussaan raha-asiain ja talouden hoito, toisella vaatetus ja asuntoasiat, kolmannella kasvatus, terveys ja huvitus, neljännellä teollisuus ja maanviljelys ja viidennellä kirjapainoasiat. Kuudes taas oli sekä johtokunnan että koko yhdyskunnan presidenttinä. Yleinen kansankokous oli ylin lainsäätäjävalta. Presidentiksi valittiin nyt joka vuosi Cabet. Hänen toimintansa kävi kuitenkin vuosi vuodelta yhä tiukemmaksi ja vaativaisemmaksi, samalla kuin hän yhä edelleen tahtoi ylläpitää ehdotonta sanontavaltaansa. Se synnytti monissa jäsenissä pahaa verta, ja hänen kannattajajoukkonsa alkoi vähetä. Sentakia hän yht’äkkiä keskellä tilivuotta 1855 vaati että perustuslaki oli korjattava siihen suuntaan että presidentti valittaisiin neljäksi vuodeksi ja että hänellä sinä aikana olisi oikeus erottaa ja nimittää kaikki alemmat virkamiehet. Vaatimusta vastaan nousi suuri joukko jäseniä, eikä se laiksi tullutkaan. Päinvastoin kansankokous, jossa äänioikeus oli jokaisella 20 vuotta täyttäneellä miespuolisella jäsenellä, oli selvästi enemmistöltään Cabetia vastaan. Muut hallintomiehet olivat taas hänen puolellaan. Vaivoin saatiin uhkaava yhteentörmäys kuitenkin tällä kerralla vältettyä, mutta 1856 elokuussa tapahtui sittenkin lopullinen rymäys. Tällöin valittiin johtokuntaan kolme Cabetin suoranaista vastustajaa, joita muut hallitusmiehet eivät suostuneet ottamaan vastaan. Siitä seurasi monenlaista sekasortoa, jossa vastalauseet ja julistukset näyttelivät pääosaa ja toisinaan johtivat väkivallan tekoihin. Paikkakunnan viranomaiset asettivat silloin väkisin valitut virkailijat toimiinsa. Cabet kannattajineen tästä sydämmistyi. He muuttivat eri rakennuksiin asumaan ja taukosivat työnteosta kokonaan. Vastapuolelta tämän johdosta annettiin julistus että jotka eivät ota osaa työntekoon, heidän ei liioin anneta syödäkään.

Kun näin Cabet kannattajineen näki valtansa ehdottomasti menneen, lähettivät he anomuksen valtion lainlaatijakunnalle vaatien yhdyskunnan lupakirjan peruuttamista. Tämä toimenpide, jonka tarkoituksena nähtävästi oli kukistaa koko siirtola ehdolla millä tahansa, sai kansankokouksen vimmoihinsa, ja Cabet erotettiin "yksimielisesti" yhdyskunnasta. Mieli synkeänä ja toiveissaan pettyneenä hän marraskuussa 170 uskollisen kannattajansa kanssa läksi St. Louisiin, jossa mielenliikutuksesta aiheutunut sydämmen halvaus lopetti hänen päivänsä viikon kuluttua sinne saapumisestaan.

Icarialaisliikkeen isä, alkaja ja perustaja ei siis varsin onnellista loppua nähnyt. Erotettuna itse perustamansa siirtolan jäsenyydestä, tavallaan maanpakolaiseksi tuomittuna hän kuoli kaukana isänmaastaan hyvää tarkoittavassa itsekkäisyydessään katkerana itse kasvattamiaan oppilaita kohtaan. Hän ei uskonut toisten voivan asioita hoitaa, halusi sentakia itse olla ainoana päämiehenä, jolle toiset johtovallan luovuttaisivat kansanvaltaisuudenkin vallitessa. Kun se toivo ei täyttynyt, halusi hän ennen hävittää oman työnsä hedelmät kuin niiden johtoa muihin käsiin uskoa. Siksi sanomme että hänen itsekkyytensä oli hyvää tarkoittavaa — yhtä vaarallinen laji itsekkyyttä kansanvaltaisessa yhdyskunnassa kuin se on selvä todistus omistajansa täydellisestä epäuskosta johdettavain usein vain vaistomaiseen ymmärrykseen.

Cabetin kuoltua hänen uskollinen joukkokuntansa joutui aivan epätoivoon; muutamat niin syvälle tähän epätoivoon vaipuivat että tekivät itsemurhan. Kun heillä ei ollut mitään toiveita uuden yhdyskunnan aikaansaamisesta, sijoittuivat he toistaiseksi St. Louisiin jossa ryhtyivät työhön. Yhteytensä he kaikesta huolimatta pitivät voimassa. Yhdessä he julkaisivat lehteä nimeltä "Revue Icarienne", jossa he yhä aatettansa koettivat tutuksi tehdä. Sitäpaitsi heillä oli omat sivistysharrastuksensa, lukusalinsa, musikaaliset ja teatraaliset toimintansa.

Toista vuotta he näin yhteytensä säilyttivät mitään omaa asuntopaikkaa omistamatta. Keväällä 1858 he ostivat 28 eekkeriä käsittävän maapalstan St. Louisin vierestä, maksaen siitä 25,000 doll. Paikka tunnettiin nimellä Cheltenham. Loistavat eivät uuden yhdyskunnan edellytykset olleet. Icarialaisilla ei luonnollisesti ollut suuriakaan varoja, ja he sentakia heti alussa velkaantuivat. Seutu oli sitäpaitsi epäterveellinen eikä juuri erityisesti puoleensa vetävä. Mutta kuitenkin he parastansa yrittivät. Ammattilaiset kävivät työssä kaupungissa ja toiset laittoivat maatilaa. Cabetin nimi oli heille apuna. Ranskassa oleva icarialaisten päätoimisto tunnusti heidän yhdyskuntansa ainoaksi oikeaksi ja sieltä he saivat tuntuvasti apuvaroja. Vuoden kuluttua oli yhdyskunta sentakia jo aineellisesti sangen hyvällä kannalla ja menestymistoiveet suuret.

Mutta silloin erimielisyyden paholainen taas ilmestyi heidän keskellensä. Riita jälleen syntyi perustuslaista ja hallinnosta. Toiset, Cabetin alkuperäiset asetoverit ja joukon vanhemmat vaativat että hallintovalta oli keskitettävä yhden henkilön käsiin, samoin kuin Cabet oli vaatinut Nauvoossa; nuoremmat taas tahtoivat täysin kansanvaltaista hallitusta. Erimielisyys kehittyi niin kiihkeäksi että kun vanhemmat lopullisesti asiasta ratkaistaessa pääsivät voitolle läksi nuoremmista viitisenkymmentä jäsentä tiehensä koko yhdyskunnasta. Sitä ei nuori siirtola voinut kestää, vaan 1864, viisi vuotta tämän eron jälkeen se taukosi olemassaolostaan. Yhdyskunnan viimeisistä vuosista sen viimeinen ylistetty presidentti A. Sauva kirjoittaa näin:

"Tämän eroamisen jälkeen yhdyskunta kaikin tavoin riutui. Monia ymmärtäväisempiä jäseniä, monia taitavimpia ammattimiehiä oli niiden joukossa jotka erosivat ja tappio oli korvaamaton. Pienentynyt yhteiskunta taisteli uhraavaisesti viisi vuotta eteenpäin, huolimatta vastuksellisten tapahtumain sarjasta, jotka näyttivät salaa liittoutuneen sitä kukistamaan; ja 1864 oli jälellä vain kahdeksan miestä, seitsemän naista ja muutamia lapsia. Kiinnityksen omistaja ahdisti maksua ja uhkasi anastaa omaisuuden. Rahastot olivat tyhjät eikä ollut mitään tehokkaita tulolähteitä. Agitatiooni oli loppunut, eikä mitään apua kuulunut Ranskasta. Viimeinen ponnistus tehtiin kuitenkin vielä. Kaksi jäsentä lähetettiin Nebraskaan etsimään soveliasta seutua valtion maista; mutta heidän palatessaan oli moraali niin heikennyt ja siirtoa varten tarvittavia rahoja puuttui niin täydellisesti että siitäkin aikomuksesta oli pakko luopua."

Nauvoossa oleva yhdyskunta ei myöskään kestänyt sitä voimain vähennystä, kun Cabet kannattajineen sieltä lähti. Heidän asiansa rupesivat luistamaan huonosti, velat lisääntyivät ja sitä mukaa innostus väheni. Mutta heillä oli kuitenkin paluutie tavallaan turvattu. Huomattava nimittäin on että Cabetin siirtyessä kansansa kanssa Nauvoon, pidettiin sinne asettumista vain väliaikaisena toimenpiteenä, koska se seutu ei icarialaisten varsinaisille tarkoituksille sopinut pienuutensakaan takia. Pari vuotta siellä oltuaan he olivat sentakia ostaneet 3,000 eekkeriä käsittävän maa-alueen Iowassa, joka Nauvoon yhdyskunnan nimissä yhä vielä oli. Kun nyt asiat rupesivat luistamaan vinolleen Nauvoossa, päättivät jäsenet 1857 siirtyä sieltä tänne Iowan alueelle ja jättää yhdyskuntansa velkojain käsiin. Tämän päätöksensä he toteuttivatkin kolmea vuotta myöhemmin, siirtyen asutuilta seuduilta tänne tiettömään korpeen, jossa kaikki oli aivan alkuperäisellä luonnon kannalla. Siellä he koettivat ponnistella uudisasukkaitten luontoperäisellä sitkeydellä kaikkia luonnon vastuksia vastaan, mutta ylen huonolla menestyksellä. Yhä useampi jäsenistä kyllästyi yksitoikkoiseen rasittavaan elämään, yhä useampi vetäytyi yhdyskunnasta pois; tämän ohella heidän kiinnityslainansa kantoi, kymmenen prosenttia korkoa, ja kun eivät he korkoa edes jaksaneet maksaa lisääntyi se velka tavattomasti. Vuonna 1863 heidän lukumääränsä kaikkiaan teki 35 ja velka oli noussut 15,000 doll. Nämäkin viimeiset olivat jo haluttomat kaikkeen työhön, ja koko yhteiskunta oli aivan kukistumaisillaan.

Silloin puhkesi Amerikan sisällissota ja se yhdyskunnan pelasti. Heidän maansa arvo kohosi ja samoin heidän tuotteensa. Heillä oli kylliksi älyä tällöin myydä 2,000 eekkeriä maastaan, josta saivat 10,000 doll. Sillä tavoin he uudelleen pääsivät elämisen alkuun. Jäsenistö alkoi jälleen lisääntyä ja aineellinen hyvinvointi päästä alulle. Muutaman vuoden kuluttua he jo voivat ostaa takaisin osan myymästään maasta, hankkia kaikellaisia mukavuuksia.

Yhdyskunta eleli koko rauhallista elämää nyt vuosikausia erikoisemmin kuitenkaan omia aatteitaan levittämättä. Mutta vähitellen kasvoi paikkakunnalle uusi polvi, tuli uusia jäseniä ulkomaailmalta ja he toivat tullessaan uusia aatteita. Siitä ajasta, jolloin ensimmäinen "matkustus Icariaan" tehtiin, oli maailma suuresti muuttunut. Valtiollistaloudellinen työväenliike oli syntynyt vankalle pohjalle ja alkanut saavuttamaan menestystä. Pariisin kommuni oli syntynyt ja kuollut, synnyttänyt uusia ajatuksia, uusia menettelymuotoja. Nämä kaikki tunkivat myös icarialaiskylän vanhollisuuteen, jossa liikkeen ensimmäiset esitaistelijat tunsivat vain icariansa, ihannevaltionsa, jota he haaveilivat, tuntematta mitään yhteiskuntaa johtavista laeista. He olivat taistelleet tuimat taistelunsa erämaan karua luontoa vastaan, heistä oli tullut piintyneitä vanhoillisia farmareita, jotka uuden ajan mielipiteissä näkivät vain veriin piirtyneen ihanteensa sortovoimia. Niitä he eivät ymmärtäneet, oman Icariansa he vain tajusivat.

Tällä tavalla yhdyskuntaan syntyi kaksi jyrkkää puolueryhmää jotka 1870-luvulla alkoivat tanakasti ottelemaan. Edistyspuolueen miehet vaativat kaikellaisia uudistuksia. Vaativat naisille äänioikeutta sekä uusia mielipiteitä vaativat tunnustettavaksi. Vanhat iskivät vastaan ja pysyivät enemmistössä nuorien ponnistuksista huolimatta. Vuonna 1877 nuoret vaativat muodollista eroa, ja kun vanhat eivät siihenkään suostuneet, he vetosivat oikeuteen vaatien yhdyskunnan lupakirjan peruuttamista, koska muka yhdyskunta oli kommunistisilla tarkoituksillaan rikkonut lupakirjan määräyksiä. Tässä puuhassaan he onnistuivatkin, sillä seuraavana vuonna piirikunnan oikeus tuomitsi lupakirjan peruutetuksi ja yhdyskunnan hajoitettavaksi.

Nuoret pääsivät tällä tavalla erilleen. He saivat haltuunsa vanhan kotikylän, mutta siellä he eivät menestyneet, vaan muuttivat 1884 Californiaan, jossa koko heidän hommansa kuoli 1887.

Vanhat taasen sijoittuivat maa-alan itäiseen osaan jonne he rakensivat majansa ja rupesivat uudelleen maanviljelyshommiinsa. Vähitellen vanha polvi kuoli pois ja heidän mukanansa innostus ja vanhat ihanteet, ja vuonna 1895 tämä viimeinen icarialaisyhdyskunta nimellisestikin hajaantui.

Vuonna 1877, juuri ennen viimeistä kahtia jakaantumista, oli yhdyskunnan presidenttinä A. Sauva, joka Cheltenhamin yhdyskunnan oli lopettanut. Hän kirjoittaa yhdyskunnan silloisista periaatteista seuraavaa:

"Avioliitto on pakollinen täällä, se on, aviottomuutta pidetään luonnon vastaisena epäsäännöllisenä tilana, jota suvaitaan vain siinä tapauksessa että jäsenten luku on siksi rajoitettu että se estää aviottomia, miehiä ja naisia, löytämästä sopivia puolisoita."

"Yhdyskunnan periaatteiden, lakien ja säädöksien rikkominen rangaistaan julkisilla nuhteilla, kansalaisoikeuksien riistämisellä tai rikkojan erottamisella rikosten laadun mukaan."

"Jäsenten toimialan määräävät persoonalliset taipumukset ja työn vaatimukset."

"Naiset ottavat osaa kansankokouksen neuvotteluihin; heillä on oikeus tehdä ehdotuksia sekä keskustella toisten tekemistä esityksistä; he voivat esittää mielipiteensä ja neuvonsa, mutta he eivät saa äänestää."

"Me ylläpidämme kommunistisia periaatteita ja eritoten veljeyden periaateitta uskonnon tilalla; mutta kristillisyys alkuperäisessä puhtaudessaan on keskuudessamme suuressa arvossa; ja persoonallisten mielipiteiden suhteen uskonnollisissa asioissa Icariassa vallitsee mitä suurin suvaitsevaisuus, edellyttäen että sen ilmaukset eivät aiheuta hämminkiä ja epäjärjestystä yhdyskunnalle".

Icarialainen liike, joka niin tavattomalla innostuksella alkoi, on osottanut siis verraten vähän tuloksia. Sillä on vastuksia ollut pitkin matkan vartta voitettavissa ehkä enemmän kuin millään muulla samanlaisella liikkeellä, mutta sen kannattajat ovat myös osottaneet sitkeyttä ja uhraavaisuutta verrattomassa määrässä. Koskaan eivät he kuitenkaan, enemmän kuin muutkaan puhtaasti kommunistiset yritelmät, ole pystyneet edes käytännössä aatteitaan toteuttamaan muuta kuin mitättömäksi osaksi. Sitäpaitsi ei koko liikettä ole kannattamassa sellaiset edellytykset kuin Owenin ja Fourierin alkamilla liikkeillä oli, sillä Cabet ei luonnonlahjojensa enemmän kuin tietojensakaan puolesta ollut kummankaan veroinen. Hän esitti koko yhteiskuntajärjestelmänsä vain unelmana, jota hän ei aikonut toteuttaa, vasta toisten innostuksesta hänenkin innostuksensa heräsi. Kun Owen ja Fourier olivat varsinaisia yhteiskunnan parantajia, jotka täydellisesti järkiperäisen harkinnan mukaan esittivät ehdotuksensa, oli Cabet vain pintapuolinen haaveilija, joka ehkä enemmän uneksi omia kunnianhimoisia suunnitelmiaan kuin varsinaista lähimmäistensä tilan parantamista. Siksi icarialaisella liikkeellä aina on ollut vain pintapuolinen leimansa joka ei ole koskaan kyennyt tunkeutumaan yhteiskunnallisen ja taloudellisen kysymyksen ytimeen, vaan on ollut vain perheellistä yhteiselämää omain jäsenten keskuudessa.

* * * * *

Icarialaisen liikkeen mukana kommunistiset suuryritelmät sammuivat. Sen jälkeen ei ole kyetty enää sitä aatetta nostaa niin korkealle että se valosoihtuna olisi kyennyt mukanansa tempaamaan tuhansia ihmissieluja. Yhteiskunnan parantamisaatteet, etsittyään turhaan käytännöllistä ratkaisua ihmisen olemuksen parantamisen hämärältä ja ristiriitaiselta pohjalta, järjestyivät viime vuosisadalla suureksi sosiaalidemokraattiseksi liikkeeksi, jonka pohjana ei ole ihanteelliset valehaaveilut, vaan tieteellisten tosiasiain vankka pohja. Kun tämä pohja kerran oli löydetty, tappoi se ikipäiviksi yksityisiä mallionneloita tavoittelevan kommunismin, joka kilpailussa kapitalistisen suurtuotannon kanssa itsesäilymisestä oli joutunut surkeasti tappiolle.

Meidän päivinämme on suurista kommunisti liikkeistä jälellä vain vähäpätöisiä jätteitä, pääasiallisesti uskonnollisia joukkokuntia, joita yhteinen lahkolaisusko vain heikosti enää koossa pitää. Toiset ovat jonkinlaisia varakkaiden ihmisten ylläpitämiä siirtoloita, joissa koetetaan saarnata kommunistisia aatteita. Sellaisista mainittakoon: Altruistien yhdyskunta St. Louisissa, Mo., jolla on pieni farmi hallussaan Mississipin varrella ja julkaisee lehteä _The Altruist_; Israelin yhdyskunta Texasissa, joka tavoittelee ensimmäisten kristittyjen elintapoja; osuustoiminnallinen veljeskunta Burleyssa, Wash., joka on jälellä viime vuosikymmenellä Amerikassa perustetusta Social Democratic Partysta; yhdenvertaisuusyhdyskunta Washingtonissa j.n.e.

Mainittava vielä on muuan yritys, joka tunnetaan nimellä _American Co-operative Association_ ja joka ylpeästi on ilmoittanut aikovansa paisua kahdenkymmenennen vuosisadan suurliikkeeksi. Sen yhdistyksen aikomuksena ei ole kulkea "vastavirtaa kapitalistista lainlaadintaa vastustamaan, vaan pysytellä keskellä väylää ja kulkea täydellä vauhdilla myötävirtaa, käyttäen apunansa, ei esteinä, niitä lakeja, jotka monopooli on saanut aikaan." Tämä merkitsee että se aikoo trustiyhdistyksien keinoja käyttäen perustaa mahdottoman suuren tuotantoyhteyden, joka tuottamispiiriinsä kokoaa kaiken maailman tuotantohaarat, antaa työtä jokaiselle sitä haluavalle ja jakaa työntuotteet tasan kaikille jäsenilleen. "Maailmaa käsittävä osastokauppa" on siitä yrityksestä syntyvä, niin voimakas että nykyiset trustiyhteydet eivät sitä kykene nielemään, vaan se päinvastoin nielee ne, kuiviin juoksuttaen niiden markkinapaikat. Yritys on siis tavallinen tuotanto-osuuskunta, pöyhkeilevässä muodossa esitetty. Yrityksen etunenässä on suuria kauppapomoja, pappeja, porvarillisia "ihmisystäviä" y.m. ja sen pääasiallisena sisällyksenä lienee vain jonkinlainen vastapainon yritys yhäti nousevaa sosialistista mielialaa vastaan. Kommunistisen värityksensä saapi yritys sen kautta että se tarkoituksiinsa lukee suuremmoisten siirtolain perustamisenkin, joissa kommunistinen yhteiselämä olisi toteutettuna. Jotenkin selvää on että jos käytännössä yrityksellä voi sanoa olevan jotakin rehellistä tarkoitusta, on se vain uuden suuren komppanian luominen samoille perusteille kuin entisetkin ovat.

Huomautettava kaiketi kommunististen yritelmäin joukossa on myös suomalainen yritys. Malkosaaren yhteiskunta. Erityisemmin ei se eroa muista kommunistisista kokeiluista minkään puolesta; yksin sen lopullinen menehtyminenkin johtui samoista syistä kuin useampain muiden. Icarialaista liikettä se ulkonaisesti ehkä eniten muistuttaa, varsinkin viimeiset vaiheet ovat jotenkin samallaiset kuin Nauvoon yhdyskunnan kohtalot. Malkosaaren perustajan Matti Kurikan moninaisista aatoksista selvimpänä pistää esille tarkoitus että erikoisissa siirtoloissa, "Sointuloissa", voitaisiin kasvattaa valiojoukko valistunutta väkeä, samalla kuin siirtolat saatettaisiin taloudellisesti tukevalle pohjalle. Kun nämä kaksi tarkoitusperää olisi saavutettu, läksisi näistä "Sointuloista" valloitusjoukot maailmalle johtajiksi taloudellisiin työn ja kapitaalin välisiin taisteluihin; heillä olisi aina selkänojanansa "Sointulat" aineellisina kannattajina, eikä heidän sentakia tarvitsisi olla riippuvaisia kapitalisteista. Samoin kuin Fourierin Falanksien, piti "Sointuloidenkin" leviämän ympäri maailman ja siten muuttaman maailman sopusointuisaksi onnelaksi.

Malkosaaren siirtolan kukistumisen ulkonaiset syyt olivat eripuraisuus ja itsekäs johtohimo. Mutta tietysti varsinainen sisällinen syy, joka samallaiseen lopputulokseen olisi joka tapauksessa johtanut, oli itse ajatuksen mahdottomuus. Kapitalistisen suurtuotannon vaikuttimet ovat niin laajat ettei niitä voi korpeenkaan pakenemalla välttää, ja niin kauan kuin ne vaikuttimet sekä niiden synnyttäjä, itse järjestelmä, ovat olemassa, ei mitään valiojoukkoa ihmisistä voi luoda. "Sointulalta" puuttuu siis sen ensimmäiset edellytykset, samoinkuin kommunistisilta yhteiskunnilta yleensä.

Havaintoja ja mietelmiä.

Muinaisina aikoina, kun kulkuneuvot olivat huonot ja yleismaailmallisesta tuotannosta, enemmän kuin yleismaailmallisesta kaupastakaan ei mitään tiedetty, vaan jokainen pienempikin yhdyskunta, jopa perhekin itse tuotti omat elintarpeensa, olisi viime vuosisadalla esiintynyt kommunistinen liike saanut aivan toisen pohjan, kun sitä arvostellen olisi katseltu kuin nykyään. Vielä pikkutuotannon aikana, ennen suuria keksintöjä, olisi ollut mahdollista toteuttaa aatokset erikoisesta muusta maailmasta irrallaan olevasta yhteiskunnasta. Kauppatavarata ei siihen aikaan vielä ollut siinä merkityksessä kuin nykyään, sillä tuotanto yleensä perustui tilaukseen, ja tavara valmistettiin vain siinä määrässä kuin hetkellinen kysyntä vaati. Tällä tavalla pienikin yhteiskunta tuli omillaan toimeen, ja kommunistisen yhteiskunnan luominenkaan ei silloin olisi erikoisempaa vaikeutta kohdannut.

Mutta silloin taas ei ollut itse kommunistisella liikkeellä mitään edellytyksiä. Tavallisina aikoina, kun sota, rutto tai kato ei ollut ihmiskuntaa kiusaamassa, oli yleinen toimeentulo, sen ajan yksinkertaisten vaatimusten rajoissa, kutakuinkin kohtuullinen. Varsinainen köyhälistö, ja varsinkin sen alin kurjalisto, on vasta suurtuotannon synnyttämä, patriarkkaalisissa oloissa ei sitä luokkana tunnettu. Alituinen kärsimys ja kurjuustila ei sentakia myöskään ollut niin silmiinpistävä. Ja sitäpaitsi oli raja köyhän ja rikkaan välillä sangen himmeä, mahdottomia rikkauksia ei ollut yksilölle kasaantunut ja varakkaammatkin katsoivat velvollisuudekseen elää kättensä töistä ja otsansa hiessä leipää syödä. Kommunistinen liike, jos sitä olisi vaikka mitä pontevamminkin yritetty herättää, ei olisi asiain tällä kannalla ollen mitään vastakaikua saanut kansassa, vaan sen olisi ollut pakko tukehtua tarpeettomuuteensa.

Mutta kun suurtuotanto oli syntynyt, sorti se nopeasti pikku mestarit palkkalaisiksi, ajoi lukemattomat pikku tilalliset ja maalaistyöväestön tehtaisiin ja siten synnytti erikoisen kansanluokan jolla koskaan ei ollut toivoa palkkalaisasemasta kohota työnantajaksi, kuten laita oli ollut vielä pikkutuotannon vallitessa. Ja samalla se myös synnytti luokkasodan, jossa melkein säännöllisesti palkkalaisjoukko joutui tappiolle. Samalla hallitus laati lakeja työväestön kurissa pitämiseksi ja siten yhä enemmän painoi toiveita joita palkkalaisissa saattoi olla oman tilansa parantamisen suhteen. Ja samassa määrässä kuin ne toiveet huononivat, kohosi tiedon levitessä parempain olosuhteiden kaipuu synnyttäen usein vaistomaista epätoivoa koko yhteiskuntarakenteen parantamismahdollisuuksien suhteen. Työväestö näki kohtuullisimpiinkin toivomuksiinsa ja vaatimuksiinsa vastattavan vain pilkalla ja pakkosakoilla isäntien puolelta ja viattomimpienkin tekojen varalle oli olemassa hallitus ja laki joka sääti vankeutta ja julmia rangaistuksia sille joka vain oikeuttansa etsi.

Aivan luonnollista oli että tällainen asiain tila ensiksikin synnytti aatoksen kommunistisesta yhteiskunnasta ja että se aatos sitten niin mahtavan vastakaiun aikaansai sekä työväestön keskuudessa että senlaisissakin ihmisissä, joita isäntien eduskunnan ja hallituksen julkea puolueellisuus alkoi ällöttää. Kommunististen aatosten leviäminen synnytti jälleen yhtä kiihkeän halun niiden käytännölliseen toimeenpanemiseen. Olivathan ne aatteet niin helpot toteuttaa! Lupasivathan ne niin tavattoman paljon! Kaikki kurjuus, johon voitonhimo oli ihmiskunnan vaivuttanut, oli poistuva; kaikki vääryys, jota oli saatu kokea, oli väistyvä veljellisen yhteistoiminnan tieltä! Ja kun kerran yksikin veljeskunta oli perustettu, oli esimerkki uusia synnyttävä, maailma oli vähitellen pelastuva suurtuotannon tuottamasta pahasta ja vain sen hyvät puolet jäisivät vaikuttamaan!

Mutta maailmapa ei ollutkaan enää sama maailma kuin ennen pikkuteollisuuden vallitessa. Suurtuotanto oli ehtinyt hävittää yksityisten yhteiskuntien omintakeisuuden ja luonut maailmasta elimillisen tuotantokokonaisuuden, joka ei sietänyt mitään yksityisiä omistaan eläviä yhdyskuntia. Oli syntynyt maailmaan kauppatavara, jota ei valmistettu enää kysynnän ja kulutuksen mukaan, vaan alituisesti, sen kun koneisto ehti. Eikä tätä kauppatavaraa myyty enää vain oman tuvan pieluksilla, vaan yhä nouseva kilpailukiihko, joka muodostui varsinaiseksi kauppasodan käynniksi eri tuotantoyhteyksien ja eri kansojen välillä, sekä alati kasvava tuotannon suuruus pakotti etsimään markkinapaikkoja joka maailman kolkalta. Missä vain ihmisiä asusti, sinne myös kauppatavara tiensä löysi. Ja missä uusi tuotantoyhteys syntyi, siellä kilpailun vimma pakotti taisteluun elämästä ja kuolemasta.

Tällä mahdottoman suurella tuotantovoimalla joka eteenpäin kulki samallaisella möhkälepuristuksella kuin jäämassa koskessa keväällä kulkee, oli ja yhä on vastustamaton taipumus kasata yhteen suuret tuotantohaarat, aivan kuin se vaistomaisesti pelkäisi kiihkoisan kilpailun kokonaan hävittävän sen oman olemuksen. Sillä tämä tuotantohaarojen yhteen kasaantuminen merkitsee juuri kilpailun kukistamista, ja se on yhtä luonteenomainen suurtuotannolle sen edelleen kehityksessä kuin itse vapaa kilpailu on ehdoton edellytys suurtuotannon alkamiselle. Taipumus poistamaan kilpailua tuotannosta on jälleen se mahtava voima joka tekee mahdottomaksi kilpailevan tuotantojärjestelmän valtaan pääsemisen suurtuotannon sivulla. Sillä yhtä mahdotonta kuin on yksityisen tehtailijan tulla toimeen kilpailussa suurtrustin kanssa, yhtä mahdotonta on minkään uuden järjestelmän saada jalansijaa suurtuotantojärjestelmän rinnalla. Se nielee kokeilut ehdottomasti, sillä se tarvitsee toimeen tullakseen jokaisen kolkan maan pinnalta jotka se jo onkin itsellensä anastanut.

Tällaisessa yhteiskunnassa oli tietysti kommunististen aatteiden mahdoton toteutua. Tarkoituksena nyt oli luoda yhteiskunta tämän äärettömän tuotantovoiman ulkopuolelle katkasta sen yhteys ehdottomasti maailmasta, mutta toteuttaa kuitenkin pienoiskoossa kaikki ne suuret keksinnöt, edistykset, sivistyksen tulokset, mitä vuosituhansien kuluessa ihmiskunta oli voittanut. Aikomuksena oli katkaista yhteys toisten ihmisten kanssa aikana, jolloin jo jokainen lähimmäisestään riippui, jolloin koko maailma pysyi pystyssä sen nojalla että itse kukin — tai suurin osa, työväestö teki työtä kaivoksissa, tehtaissa, pelloilla, niityillä, rautateillä, valtamerillä, jolloin kaikkia näitä töitä ja kaikkia näitä työpaikkoja tarvittiin ehdottomasti ihmiskunnan toimeentulon tuotannossa. Kommunistien korviin täytyi joka aika kuulua kohina siitä mahdottomasta työstä ja toiminnasta mitä maailmassa suoritettiin ja heidän täytyi raskaissa ponnistuksissaan alituisesti huomata voimain ja ainesten puutteen, jota ulkopuolella taas oli yllin kyllin. Kokeilujen tuloksena täytyi olla vain köyhyyden tapaaminen kaikkialla ja lopulta selvä huomio siitä että jos yritys ja kokeilu onnistuisikin, jos heidän onnistuisi erottautua maailmasta itsenäiseksi yhdyskunnaksi, täytyisi heidän kehityksensä kulkea taaksepäin raakalaisuuden kannalle, koska ainesten ja edellytysten köyhyys pakotti luopumaan jo saavutettuja sivistyksen voittoja käyttämästä ja turvautumaan alkuperäisiin muinaiskeinoihin.

Kommunistisessa liikkeessä me tällä tavalla tapaamme kahdenkertaisen kehityksen huipun. Toisella tiellä kommunistit ehdottomasti pitivät kiinni alkuperäisistä aatteistaan tavattomilla ponnistuksilla pyrkien kohti unelmoitua ihanneyhteiskuntaa; tuloksena oli ehdoton häviö verraten lyhytaikaisen toiminnan jälkeen. Toisella tiellä jälleen näemme kommunistien esteitä, pettymyksistä ja tappioista oppivan tinkimään omien periaatteittensa ja unelmainsa kanssa ja menestyvän sitä paremmin mitä enemmän he tinkiessään saivat työnnettyä syrjään aatettansa. Mutta sillä tiellä he myös lopulta luisuvat pois koko polultansa ja pääsevät tavallisen osakeyhtiön rajoihin ja tuotantotoimintaansa ajavat aivan kapitalististen tuotantosääntöjen mukaan. Valittavana on vain kaksi ehtoa: joko kulkea vastarintaan ja väsyä tai kääntyä myötävirtaan — ihanteista todellisuuteen. Onnistumisen mahdollisuutta ei ole, voi vain hukkua tai palata.