Part 5

Mutta kommunistisen liikkeen tuloksia ei silti saa vähäisiksi arvostella, sillä liikkeellä on ihmisluonteen ja taloudellisen elämän ymmärtämisessä sangen suuria ansioita. Yhä vieläkin kuullaan useasti väitettävän että ihmisten keskinäinen kilpailu toimeentulosta on muka ainoa nerokkuuden ja uutteruuden lähde. Jos todella tämä väite paikkansa pitäisi, olisi ihmiskunnan tulevaisuus sangen lohdutonta. Sillä kapitalistinen tuotantojärjestelmä, kuten jo ylempänä huomautettiin, pyrkii ehdottomasti kaiken kilpailun hävittämään ja muuttamaan tuotannon yhteiskunnalliseksi prosessiksi, joka riippuu kokonaan yksilöitten uutteruudesta. Sen yksilöllistä luonnetta osottaa enää yksityinen omistus, joka sekin jo siinä määrässä on hävinnyt ettei voida enää paljon puhua yksityisistä suurtuottajista, vaan suurtuottajain luokasta, osakkeen omistajista. Seuraava askel jo on se asiain tila jolloin koko kansa kuuluu näihin osakkeenomistajiin, eikä silloin tietysti voi puhetta olla kilpailusta. Kilpailu häviää siis tuotannosta aivan luonnollisessa järjestyksessä, ja jos se vain olisi uutteruuden ja nerokkuuden kannattajana tässä maailmassa, saisimme jo lähimmässä tulevaisuudessa valmistautua vastaan ottamaan näiden ominaisuuksien häviämistä maailmasta.

Onneksi ei sellaista epätoivoa tarvitse pelätä. Edistyminen ja kehitys, sen mukana uutteruus ja nerokkuuskin, ovat ihmisluonteen, samoinkuin koko luonnon syntyperäisiä ominaisuuksia, jotka eivät häviä minkään erikoisen järjestelmän mukana. Ja kommunistisen liikkeen kokemuksissa on meillä osittain käytännöllisiä todistuksia tästä seikasta. Vaikka nimittäin kommunistisissa yhteiskunnissa kellään yksilöllä ei ollut yksinomaista persoonallista etua uutteruudestaan ja toimekkuudestaan, osottavat kuitenkin kaikkien kertomukset että siellä ei ollut laiskoja vetelyksiä ollenkaan, vaan kaikki olivat uutteria. Vieläpä väittävät monet kokemuksista tietonsa saaneet että näissä yhteiskunnissa osottivat hämmästyttävässä määrässä erikoisominaisuuksia sellaisetkin henkilöt, joilta ei tavallisessa elämässä olisi saanut mitään puristetuksi. Eikä siinä ole mitään merkillistä. Kun asiat ovat sillä kannalla että mitkään ulkonaiset olosuhteet eivät ole ihmisen kehitystä ja vapaata valintaa estämässä, on varmaa että ketään sellaista ei ole, jolla ei taipumuksia olisi ja halua hyödylliseen toimeen. Sellaiset käsitteet kuin laiskuus ja ahkeruus ovat tuotantojärjestelmän hedelmiä, joka vapaan kehitysmahdollisuuden ja valintavallan yksilöiltä riistää.

Tunnettu amerikalainen kirjailija Charles Nordhoff on persoonalliset kokemuksensa kommunistiyhteiskunnista sovittanut seuraaviin ponsilauseisiin:

"Kommunistit eivät raada järjettömästi."

"Kommunistiyhteiskunnassa ei ole kukaan jäsen palvelija."

"Kommunistin elämä on täynnä mietelmiä persoonallisen helppouden ja mukavuuden edistämiseksi."

"Kommunistit eivät ole laiskoja."

"Kommunistit ovat rehellisiä."

"He ovat ihmisystävällisiä ja armeliaita."

"Kommunistit elävät hyvin ja paljon terveellisemmissä olosuhteissa kuin tavallinen maanviljelijä."

"Kommunistit ovat raittiita, ja juoppous on heidän kesken tuntematonta."

"Kommunisteja hoidetaan huolellisesti, kun ovat sairaina ja vanhoina päivinä heidän elämänsä muodostetaan kevyeksi ja miellyttäväksi."

"Kommunistit ovat pitkäikäisimmät kansamme seassa."

"Kukaan kommunisti ei tee omaisuuden kokoamisesta elämänsä päätehtävää; heillä ei ole mitään kiirettä rikkaaksi tulemisessa."

"Kommunismielämä varaa suurempia vaihtelevaisuuksia toiminnassa itse kullekin yksilölle ja siten lisää ihmisten taitoja ja laajentaa mahdollisuuksia."

"Se tarjoo laajemmassa asteikossa terveellisiä nautintoja ja myös vankempia rajoja turmelevia huvituksia vastaan."

"Se antaa itsenäisyyttä ja teroittaa mieliin järkevyyttä ja huolellisuutta; se vaatii itseuhrausta ja estää itsekkyyttä ja kateutta; ja siten lisääntyy onnellisuus joka johtuu ihmisluonteen moraalisesta puolesta."

"Se vapauttaa yksilön elämän suuresta tuskallisten huolien joukosta, ylityön välttämättömyydestä ja uuvuttavasta raadannasta ja onnettomuuden pelosta sekä vanhuuden päivien häpeällisestä armeliaisuudesta."

"Vertaillessani tyytyväisen ja varakkaan, se on onnistuneen kommunistin elämää tavallisen maanviljelijän tai mekaniikon elämään meidänkin varakkaassa maassamme, taikka etenkin työmiesten ja heidän perheittensä elämään etenkin suurkaupungeissamme, täytyy minun tunnustaa että kommunistin elämä on niin paljon vapaampaa huolista ja epäonnistumisen uhasta, niin paljon helpompaa, niin paljon parempaa monin tavoin ja kaikissa aineellisissa suhteissa, että minä vilpittömästi toivon sen edelleen kehittyvän Yhdysvalloissa."

Näissä huomioissa on epäilemättä paljon totta, vaikka ne ovatkin kirjoitetut aikana, jolloin kommunististen kokeilujen mahdollisuuksista saattoi vielä puhua, ja sivuuttaen asianhaarat joita kapitalistisen tuotantojärjestelmän kehitys ei vielä ollut selvinä esille loihtinut. W.A. Hinds, toinen Amerikan kommunismin historioitsija, löytää kommunismista m.m. seuraavia johtopäätöksiä:

"Että omaisuuden yksilöllinen omistaminen ei ole oleellista teollisuudessa eikä monimutkaisen liikkeen tehokkaassa ajamisessa."

"Että kurjuudella ja löysäläisyydellä, jotka ovat yksilöllisen omistus ja kilpailujärjestelmän välttämättömiä tuloksia, sen kautta kun toiset tulevat äärettömän rikkaiksi, toiset äärettömän köyhiksi, ei ole mitään tilaa kommunismissa."

"Että käräjöiminen ja muut kalliit pahat, jotka ovat yksityisomaisuuden välttämättömiä seuraajia, häviävät täysin kommunistisista yhteiskunnista."

"Että siveellisen, henkisen ja sielullisen sivistyksen välikappaleet voidaan kommunistisessa yhteiskunnassa saattaa jokaisen jäsenen ulottuville."

"Että kommunismi lisää tuottajain lukua ja vähentää samassa suhteessa ei-tuottajain lukua, ja on sillä tässä sekä muissa suhteissa suuria taloudellisia etuja yksilöllisyyden rinnalla."

Paitsi näitä ja muita kokemuksellisia tuloksia kommunismista, saattaisi vielä luetella koko jonon sellaisia jotka eivät ole seurauksia kommunismista, vaikka niitä itsepintaisesti tahdotaan kommunismin tiliin merkitä. Vaikeimpana syntinä kirkollisuuden puolelta on kommunistisen liikkeen niskoille sälytetty se erilainen uskonnollinen katsantokanta joka jokaisessa kommunistiliikkeessä on. Mikään niistä nimittäin ei ole taipunut vallitsevien kirkkojen puhdasoppisuuteen, vaan on muodostanut oman uskonnollisen käsityksensä joko jonkun lahkon oppisuunnan mukaan tai itsenäisesti koko kristillisen kirkon ajatuskannasta poikkeavaksi. Siitä johtuvat ne katkerat vihamieliset hyökkäykset joita kommunista liikettä vastaan on aikojen kuluessa tehty ja jotka ovat kristillisessä maailmassa saaneet jonkinlaisen kammon koko kommunismin nimeä vastaan.

Kaikesta tästä huolimatta itse kommunistisessa aatteessa on jotakin niin suurta ylevää, jaloa ja niin paljon ihmisten keskinäistä rakkautta sisältäviä piirteitä että kristillinen kirkko, lukemalla pois sen ensimmäiset olemassaoloajat, ei ole milloinkaan kyennyt sellaista tuskin osottamaan, vielä vähemmin toteuttamaan. Itse kommunismin perusajatus, joka sisältää sen että käsitteet "minun" ja "sinun" väistyvät pois "meidän" tieltä, on niin peräti luonnollinen ja se jokaisen ihmisen sydämmessä herättää suloista vastakaikua että on vaikeata syvemmin ajatellen käsittää, miten ollenkaan kommunismi nimelle on voinut tulla se ruma väritys, jota kirkko sille aina on tahtonut työntää. Jos mikään on sopivainen pohja tulevalle haaveksitulle "tuhatvuotiselle valtakunnalle". niin on se juuri kommunistinen aatos, sillä se on niin puhdas kaikesta siitä mikä huonoksi ihmisluonteessa tunnetaan. Ja jos milloinkaan inhimillinen yhteiskunta omaksuu veljeyden olemuksensa kannattajaksi, niin on kommunismilla ensimmäinen oikeus ja myös välttämättömyys toteutua.

Mutta sittenkin, me emme nyt elä veljeyden aikakaudessa, vaan päinvastoin vihan, itsekkäisyyden ja voitonhimon aikakautena. Ja sellaisena aikakautena saarnat veljeydestä eivät merkitse mitään, ellei samalla muutosta tapahdu niissä olosuhteissa jotka kaikkea veljeyttä vastustavat. Nälkäisen joukon ensimmäisenä ihanteena on nälän tyydyttäminen, veljeyden saarna ei sitä ravitse. Janoovalle on juomaa ensin annettava, ennenkuin hänen ihannepyrkimyksensä voi korkeammalle ulettua. Ivalta tuntuu keskinäisen rakkauden kehoitus ihmispoloisille, joiden henki riippuu siitä että saa yksin syödä tarjona olevan aterian. Tuntehikkainkin silloin menettää tunteensa ja eläimeksi muuttuu. Onko meillä siis oikeutta mitään parannusta saarnata, ennenkuin on mahdollisuudet valmistettu parantumiselle? On varmaankin, mutta vain sillä edellytyksellä että samalla paljastetaan ne välttämättömät edellytykset, joiden kaiken parannuksen edellä pitää käymän.

Sillä vasta sitten ihminen parantua voi, kun yhteiskunta on sen arvoinen että siinä ihmissuku voi parantuneena toimeen tulla.