Part 2

Mutta Kant oli samoin selvillä siitä, että sieluoppi täytyy rakentaa salaisille tieteille. Sentähden juuri hän saattoi itsensä yhteyteen erään henkien näkijän, Svedenborgin, kanssa, joka tuttavuus tosin ei häntä täydellisesti tyydyttänyt. Mutta verrattomasti runsaammalla tosiasiain aineistolla me voimme kehittää sieluoppia Kantin hengessä. Sillä huolimatta siitä, että muinaisaika ja keskiaika ovat jättäneet meille runsaita aarteita — vaikkei meidän tieteemme pidä niistä lukua — on meillä jo sata vuotta sitten somnambulismi, viisikymmentä vuotta sitten hypnotismi ja neljäkymmentä vuotta sitten spiritismi.

Mutta voidaksemme näitä oikein hyväksemme käyttää, täytyy meillä ensin olla selvillä se, mitä tieteellä oli huomauttamista vanhaa sieluoppia vastaan ja mitkä virheet siis täytyy karttaa uudessa.

Vanha sieluoppi on dualistinen. Sen mukaan ihmisellä on kuoleva ruumis ja kuolematon sielu, vaan se ei voi selittää niiden keskenäistä yhteyttä. Mutta tiede vaatii oikein kyllä monistisen selityksen ihmisestä. Vanha sieluoppi etsi sielua tajunnasta. Mutta tässä me löydämme ainoastaan sellaisia henkisiä toimintoja, jotka ovat sidotut ruumiillisiin elimiin, aistimiin ja aivoihin, ja silloin materialismi teki aivot ajatuksen syyksi ja asetti tämän todistamattoman päätelmän: aine ajattelee. Sielu oli silloin ylipäätään tarpeeton. Tämä tosin on monismia, vaan sellaista, jota ei voida todistaa.

Mutta monismin, ja todistettavan sellaisen, saisimme myös, jos meidän onnistuisi johtaa ruumis ja ruumiista riippuva henki yhteisestä kolmannesta, sielusta — eikä yhtä toisesta. Tämän tekee uusi sieluoppi. Se on monistinen ja sillä on se etu, että se osoittaa sielulle sen oikean paikan, tajuamattomassa. Aivot eivät ajattele, vaan sielu ajattelee aivojen kautta. Samankaltaista me kohtaamme aistinten toiminnassa. Aivoissa vasta käsitteet syntyvät. Silmä ei näe; se kokoaa ainoastaan vaikutelmat ja siirtää ne aivoille, jossa ne muuttuvat käsitteiksi. Näkeminen on älyllinen toiminta; aivot näkevät silmän kautta. Samoin sielu ajattelee aivojen kautta.

Tällä monismilla on huomattavat edut materialistisen monismin edellä. Materialismi johdattaa järjen järjettömyydestä, ajattelemisen sokeasta, elämän kuolleesta aineesta. Mutta aivan mieletöntä on ihmisen korkeimpien toimintojen, järjen ja moraalin, mukaan tehdä päätöksiä sen alhaisimmasta prinsiipistä, aineesta. Hyvin käyvästä kellosta emme voi päättää sen tekijää huonoksi kellosepäksi. Jos aivojen toiminta on järjellinen, täytyy nähtävästi elimen johtua järjellisestä alkusyystä. Tämän uusi sieluoppi tunnustaa. Materialistisen päätelmän, että aivot tuottavat ajatuksia, se osaksi hyväksyy; mutta se lisää: aivot ovat sielun tuote.

Tyydyttääkseen kaikki vaatimukset täytyy uuden sieluopin myöskin selittää sielun yhdistyksen ruumiin kanssa. Tätä tarkoitusta varten meidän tarvitsee vain ulottaa koko ruumiiseen se suhde, joka vallitsee aivojen ja sielun välillä, s.o. meidän täytyy tunnustaa sielulle järjestävä kyky, jonka avulla se kykenee laatimaan ruumiin. Ei ainoastaan aivot, vaan koko ruumis on sielun elin. Jos tämä vaatimus on tyydytetty — ryhdymme heti tätä asiaa tarkastamaan — niin ei tajuamaton tosin vielä sillä olisi muutettu sieluksi, vaan ainoastaan sokeasti järjestäväksi voimaksi. Mutta jos me tunnustamme tälle tahdolle myöskin käsitys- ja tietokyvyn, ymmärrettävästi osoittaen meillä olevan oikeutta sitä tehdä — ja sekin on tapahtuva — niin onko tajuamaton muutettu sieluksi?

Ei vielä tosin. Me olemme ainoastaan siirtyneet askeleen eteenpäin, Schopenhauerista Hartmanniin. Schopenhauerin mukaan on tajuamaton sokea tahto, Hartmannin mukaan sillä on tahto ja käsitys. Schopenhauer on ainoastaan voittanut materialismin, mutta ihmisen olemisarvoituksen selittämiseksi ei hänen sokea tahtonsa riitä. Sokea tahto ei voi sytyttää tiedon valoa. Se ei voi rakentaa aivoja järjellisen ajattelemisen elimeksi. Sentähden on Hartmann oikeassa tunnustaessaan tajuamattomalle käsityksen ;_vaan häneltäkin häviää sielu, kun hän tekee tajuamattoman yhdeksi ja samaksi maailmanaineksen kanssa. Sillä on ehdottomasti Schopenhauerin sokea pantelismi[5] voitettu, vaan ei panteismi.

Sieluopin, jolla on oikeus kantaa tätä nimeä, täytyy ei ainoastaan osoittaa ihmisessä löytyvän metafyysillisen olennon ytimen — kuten Schopenhauer ja Hartmann ovat tehneet — vaan myöskin metafyysillisen individualiteetin. Kun tämäkin vaatimus on täytetty — ja sekin on tapahtuva — silloin vasta meillä olisi oikea sielu. Tämä asuisi tajuamattomassa, mutta ei olisi itse tajuamaton vaan omistaisi se tahdon ja tiedon ja individualiteetin (yksilöisyyden).

Mutta suojellakseni tätä subjektia sekoittumasta maallisen tajunnan personaan, s.o. huomauttaakseni eroa vanhasta sieluopista, joka ne sekoittaa toisiinsa, olen minä teoksissani käyttänyt sielusta nimitystä "transcendentaalinen subjekti — jota nimitystä Kantkin poikkeustapauksissa käyttää.[6] Tällä hän tarkoittaa samaa, jota hän monessa kohti sanoo "älylliseksi subjektiksi tahi myöskin "absoluuttiseksi subjektiksi.[7]

Tämä transcendentaalinen (yliaistillinen) subjekti, sielu, ei seiso välittämättömästi ihmisen maallisen ilmestysmuodon rinnalla; sillä jos sielu omistaa järjestävän kyvyn niin on ihminen sen ilmestysmuoto. Järjestämiskyky ja käsitys eivät synnytä dualismia transcendentaalisessa subjektissa, vaan merkitsevät ainoastaan kahta erikäsitteistä toimintahaaraa siinä, vaan jotka subjektin yhteyden vuoksi aina täytyy voida näyttää yhteenliittyneinä, siten että järjestävä kyky osoittautuu ajattelemisessa ja ajatteleva järjestävässä. Mutta koska transcendentaalinen subjekti myöskin muodostaa yhteyden maallisen ilmestysmuotonsa kanssa, täytyy voida näyttää järjestävä ja ajatteleva prinsiippi myöskin maallisessa sieluntoiminnassa, s.o. tässä täytyy ilmestyä transcendentaalista järjestämiskykyä.

Mitä nyt ensinnäkin tulee sen todistamiseen, että ajatteleminen on yhdistetty järjestävään kykyyn, niin on todiste siihen etsittävä kaunotieteen ja tekniikan aloilta. Mutta opille, joka asettaa sielun tajuamattomaan, tämä tehtävä kohdistuu sen näyttämiseen, että meidän taiteellisissa ja teknillisissä tuotteissamme huomaamattamme järjestävä prinsiippi ilmenee. Kun me esim. näemme, että meidän ruumiimme muodollinen jakoprinsiippi myöskin on nähtävänä kreikkalaisissa temppelissä ja gootilaisissa kirkoissa — vaikkeivät näiden rakentajat ole sitä ehdontahdoin käyttäneet — niin on sillä järjestävän ja ajattelevan kyvyn yhtenäisyys osoitettu.[8] Tämä näkyy vielä huomattavammin teknillisissä keksinnöissämme, joissa kumminkaan ei luulisi mitään tajuamatoma tapahtuvan. Ne näyttävät tykkänään muodostuvan tajunnan valossa, koska tavallisesti, täydellisesti tietäen mitä tahtoo, koetetaan selittää määrättyä koneellista ongelmaa matematiikan avulla. Mutta kuitenkin voi yksinkertaisimmissakin koneissa samoin kuin monimutkaisimmissa keksinnöissä huomata henkisen pohjavirran ja että tämä on lähtöään järjestävästä kyvystä näkyy siitä, että teknilliset koneet ovat ainoastaan tajuamattomia kopioita meidän ruumiinosistamme, n.s. elinprojektsioneja, vaikkei keksijöillä ole ollut tarkoitusta näitä jäljitellä.[9] Niin on esim. camera obscuraa laadittaessa silmää huomaamatta jäljitetty, sillä vasta cameran keksittyä opittiin ymmärtämään silmämme rakenne. On siis enemmän kuin pelkkää vertausta kun sanotaan, että valokuvaajan objektiivilasi vastaa kristallilinsiä, diafragma sateenkaarikalvoa, objektiivikansi silmäluonta, diafragman kimmoavaisuus kokoon vetäytyvää silmäterää, valokuvauslevyn herkkyys kemiallisesti vaikuttaville auringonsäteille[10] silmäkalvon valonarkaa näköpurpuraa. Samalla tapaa voi kuuloelimen ymmärtää klaveerin avulla ja hermorakenteen sähkökoneen avulla. Yksinpä on uusimmallakin keksinnöllä, fonografilla elimellinen mallinsa ihmisaivoissa, joiden toiminta houraillessa usein kiitää tiehensä koneellisesti, jotenka sairaan joskus kuulemat pitkät puheet matkitaan sanasta sanaan.

Ohimennen sanoen on elinprojektsioni omiaan vapauttamaan kysymystä, millaisia olentoja toisilla taivaankappaleilla asuu, mielikuvitusten asteelta ja antamaan sille tieteellisen käänteen, johon jokaisen monistin edeltäkäsin täytyy liittyä niin mahdottomalta kuin se ensi näkemällä tuntuukin. Jos järjestävän kyvyn ja ajattelemisen yhteys pitää paikkansa kaikkiin eläviin olentoihin nähden kaikilla asuttavilla tähdillä, niin seuraisi siitä että koko luonnossa elimellinen maailma ja koneellinen maailma täydentäisivät toisensa. Monella meidän koneellisista rakenteistamme on kenties elimellinen esikuvansa toisilla taivaankappaleilla ja monet elimistöt meidän maapallollamme, joita me emme vielä ole koneellisesti jäljitelleet, ovat kenties toisilla taivaankappaleilla renkaita teknillisessä sarjassa. Jos kaikki taivaankappaleet ovat eri kehitysasteilla niin on kaiketi jokaisella niistä eroviiva elimellisen ja koneellisen maailman välillä eri kohdalla, siirtyen eteenpäin kehityksen jatkuessa. Jos elimellinen ja koneellinen maailma molemmin puolisesti täydentävät toisensa, minkä elimellisen elämän täyteläisyyden ja meille tuntemattomien elämänmuotojen runsauden silloin saattaakaan ajatella! Ja mikä kokemusten täyteläisyys, jonka tuskin osaamme aavistaa, johtuukaan näiden tuntemattomien elämänmuotojen kannalta! Ikäänkuin me kuvittelisimme kaikki nykyiset ja vastaiset koneemme tajunnalla varustetuiksi. Kuinka verrattoman paljo enemmän kuin me esim. sellainen olento tietäisi, joka omaisi spektroskopin elimellisessä muodossa ja olisi yhtä herkkä kappalten kemiallisille ominaisuuksille, kuin esim. meidän somnambulimme osaksi ovat. Mutta miten erilaiselta meidän maailmaamme maailma näyttäisikään sellaisista olennoista, jotka omistaisivat elimellisessä muodossa sen minkä me omistamme keinotekoisesti! Tämä näkökanta tuottaa meille käytännöllistäkin hyötyä. Elinprojektsioni antaa meille sen opetuksen, ettei meidän pidä antaa keksintöjen alalla sattuman vallita, vaan etsiessämme teknillisten ongelmien selitystä ensimäiseksi hakisimme elimillisiä malleja ja tarvittaessa jäljittelisimme niitä. Sillä luonnossa ovat aina sellaiset ongelmat ratkaistu yksinkertaisimmalla tavalla, koska luonnon kehitys käy aina juuri siihen suuntaan, missä se kohtaa vähintä vastustusta. Me takaisimme jo lentää, jos sen sijaan että olemme tuhlanneet aikaa ohjattavan ilmapallon keksimiseen olisimme jäljitelleet elimellistä siipeä.

Palataksemme aineesemme ilmenee taiteilijankin toiminnassa, mikäli se on nerokasta ja siis johtuu tajuamattomasta, järjestävän prinsiipin vaikutusta. Niin on esim. runouden antropomorfisen ja antropopatisen luonnonkuvauksen laita. Ainoastaan siten runoilija aikaansaa todenmukaisia luonnonkuvauksia, että hän antaa elottomalle eloa ja sielun. Shakespearen tahi Walter Scottin tyypilliset henkilöt eivät suinkaan ole ainoastaan tahallisia jäljittelyjä. Ne ovat varsinaisimmassa tarkoituksessa luomia, joihin järjestävä sielu ottaa osaa. Jokaisessa nerollisessa ajatussarjassa ilmenee elimellinen järjestysmuoto, siinä on pääajatuksia ja jäseniä, eikä ole pelkkää vertausta kun me puhumme jonkun esityksen tahi kertomuksen luurangosta.

Mutta nyt on meillä vielä todistettavana toinen päätelmämme, se nimittäin, että maallinen järjesteleminen on yhdistetty transcendentaaliseen ajattelemiseen eli toisin sanoin, että meidän ruumiimme muodostuminen on teleolooginen, s.o. että se on yhdistetty transcendentaaliseen ajatukseen. Biologia, joka antaisi tähän todistuksen, ei siihen pysty. Parempi ‘on sentähden tässäkin vedota salaisiin tieteisiin, joiden avulla tämän voi todistaa paljoa tyystemmin. Tätä tarkoitusta varten meidän täytyy lausua muutamia sanoja hypnotismista ja somnambulismista.

Hypnotismi opettaa meille, että suggestionin avulla voidaan toimittaa elimellisiä muutoksia, että sairalloisia tiloja voidaan parantaa ja sellaisia elimillisiä muutoksia, jotka lääkärin mielestä ovat tarpeellisia, panna alulle suggestionin kautta. Ne fysioloogiset toiminnat, jotka tapahtuvat meille tajuamattomalla tavalla eivätkä ole meidän tahtomme tarkastuksen alaisia kuten esim. verenkierto, ulostaminen y.m., saattaa järjestää suggestionin kautta. Mutta nyt on päivän selvää, ettei lääkäri voi ikäänkuin taikatempulla vaikuttaa vieraaseen elimistöön. Suggestioni voi ainoastaan silloin tehota, kun sen potilas hyväksyy, ja tämä hänen taipuvaisuutensa saavutetaan juuri siten, että hänet uuvutetaan hypnotiseen uneen, siis sielullisen riippuvaisuuden tilaan. Tästä rikoksellisten suggestionien mahdollisuus.

Toisesta henkilöstä tuleva suggestioni tehoitsee siis vain siksi, että se vastustuksetta muuttuu itsesuggestioniksi, ja tämä se vasta on varsinainen liikevoima. Potilas vallitsee siten ajatuksellaan elimellistä elämätään ja sillä on hengen herruus ruumiin ylitse todistettu. Materialismi, joka päinvastoin tekee hengen ruumiin toiminnaksi, on tämän kautta päälleen pyöräytetty, samoinkuin yleensä melkein aina löytää totuuden, kun pyöräyttää nurin materialismin opetukset.

Elimellisten muutosten mahdollisuudesta itsesuggestionin kautta hypnotiseeratuissa potilaissa seuraa ensinnäkin se johdonmukainen mahdollisuus, että normaalit elimelliset toiminnat ovat yhdistetyt meille tajuamattomaan transcendentaaliseen käsitykseen ja tämän järjestelyn alaiset. Mutta tämä johdonmukainen mahdollisuus muuttuu varmuudeksi tarkastaessamme somnambulismin tosiasioita. Me näemme esim., että somnambulit tekevät oman diagnoosinsa ja prognoosinsa, että siis elimelliset toiminnat tapahtuvat aivojen tietämättä, mutta ovat itse asiassa yhdistetyt transcendentaaliseen käsitykseen, joka kuuluu sielulle. Sellaiset ominaisuudet, vaikkeivät ne olisikaan kokemuksen todistamat, ovat jo ennakolta uskottavat sieluopille, joka osoittaa järjestävän kyvyn ja ajattelemisen yhteyden. Sellaisessa sieluopissa eivät somnambulien parantavat kyvyt ole yksityisiä tapauksia, joilla ei tiedetä mitä tehdä, vaan on niillä määrätty paikkansa kokonaisessa järjestelmässä samansukuisia ilmiöitä. Tämä järjestelmä osoittaisi selittämättömän aukon, jos voitaisiin näyttää transcendentaalista järjestämiskykyä ajattelemisessa vaan ei transcendentaalista ajatusta järjestämisessä, s.o. jos parantavia somnambuleja ei todellisuudessa olisi. Mutta toiselta puolen ei parantavaa somnambulismia voitaisi niin helposti teoreettisesti uuteen sieluoppiin omistaa, ellei se olisi kokemusten tulos. Se, joka elinprojektsionin ja taiteellisen tuotantotavan kautta on tullut siihen käsitykseen, että ajatteleminen on yhdistetty järjestämiseen, hän varmaankin edeltäpäin otaksuu, että elimellisiä toimintoja seuraa transcendentaalinen käsitys kuten somnambulismista näkyy.

Nyt on tosin virallinen tiede peräytynyt hypnotismin tosiasiain edessä — vihdoinkin viidenkymmenen vuoden kuluttua — mutta somnambulismin tosiasioista, etenkin kaukonäkemisestä ja kaukotoiminnasta, se ei tahdo vieläkään mitään tietää. Tämä itsepäinen tosiseikkain kieltäminen riippuu taasen ainoastaan siitä vanhan sieluopin perustavasta otaksumasta, että koko meidän olentomme on itsetajunnan valaisema. Tämän mielipiteen mukaan tunnustetaan ainoastaan ihmisen normaalit ominaisuudet. Jos sitävastoin meidän olentomme varsinainen ydin on tajuamattomassa, niin saattaa moni sielunvoima ja ominaisuutemme olla meille tajuamaton. Niin pian kun edelleen havaitsemme, että meidän maallinen ihmisemme on transcendentaalisen olemuksen ilmestysmuoto, täytyy myöskin myöntääksemme, että nämä voimat ja ominaisuudet voivat näyttäytyä maallisessa ihmisessä muutamissa poikkeustapauksissa. Siihen vaaditaan vain yksi edellytys, jonka luonnontiede itse on asettanut: meidän käsityskynnyksemme liikkuvaisuus. Eiväthän meidän olentomme molemmat puoliskot, tajunta ja tajuamaton, maallinen persona ja transcendentaalinen subjekti, ole eroitetut ylitsepääsemättömällä seinällä, vaan ainoastaan käsityskynnyksellä. Me emme voi ensinkään väittää, että ne vaikutukset ulkomaailmasta, jotka me tajuamme, ovat ainoat. Paremminkin on itse luonnontiede osoittanut, että ainoastaan korkeimmat vaikutukset ovat meille tajuttavat, ne vaikutukset, joilla on määrätty ärsytysvoima, jonka ohella lukematon määrä vaikutuksia jää alapuolelle käsityskynnystä ja pysyy meille tajuamattomana. Mutta mikä tajuamattomassa tapahtuu on sielun omaisuutta ja jos sielu ottaa vastaan vaikutuksia, joista meillä ei ole aavistusta, voi hänellä sen perusteella myöskin olla ominaisuuksia, joista meillä ei ole aavistusta. Mutta että sellaiset ominaisuudet siirtyvät maalliseen ihmiseen — tämä edellyttää vain käsityskynnyksen liikkuvaisuutta. Mutta tämä liikkuvaisuus on tosiasia. Se näkyy jo unen ja valvonnan vaihtelusta. Ja tämä käsityskynnyksen individuaalinen liikkuvaisuus on välttämätön edellytys sen bioloogiselle liikkuvaisuudelle. Ilman tätä olisi koko biolooginen muutos tajuntakehityksineen mahdoton. Mutta koska tämä tajunnan kehitys on tosi, täytyy sen johdonmukainen edellytyskin olla tosiasia. Ja niin usein kun individuaalinen liikkuvaisuus tapahtuu, täytyy meidän tajuamattoman puolemme, sielumme, ominaisuuksien astua esiin toimettomuuden tilasta, ja tämä tapahtuu juuri somnambulismissa. On siis ainoastaan ajatuksen puutetta se, että virallinen tiede kieltäytyy vetämästä johtopäätöksiä itse asettamistaan edellytyksistä.

Transcendentaalinen sielutiede, jonka lähinnä opimme tuntemaan somnambulismista, on siis aivan pääsemätön totuus, se on suoranainen seuraus siitä, että meillä on olemassa elin fysioloogista sielutiedettä varten. Ja tämän elimen, aivot, saattaa ainoastaan ymmärtää järjestävän prinsiipin tuloksena, ja näiden aivojen tarkoituksellisen järjestelyn ymmärtää ainoastaan, jos tämä järjestävä prinsiippi samalla on ajatteleva.

Uusi sieluoppi salaiset tieteet alustanaan on siis luonnontieteen jatkoa ja voi sen jo johdattaa tämän viimemainitun nykyään saavuttamasta kehitysasteesta. Mutta sen sijaan, että tämän huomaisivat, kieltävät materialistit ja panteistit yhä vieläkin sielun olemassaolon ja etsivät sitä vanhan sieluopin tunnustajat vieläkin väärästä paikasta. Täytyy myöntää, ettei mistään ole kirjoitettu niin paljon turhia kuin ihmissielusta sekä spiritualistien että materialistien puolelta, vaan etenkin viimemainittujen, joiden viisaus yleensä aina muistuttaa Montesquieun lausuntoa: "Kun Jumala loi aivot, ei hän luvannut mennä niistä takaukseen. Lopuksi on, riitaan väsyneenä, kirves nakattu järveen ja meidän uudenaikainen makrokosmokseen ihastunut tieteemme ei tiedä enää mitä tehdä sielutieteen kanssa. "Ihmiset ihailevat, sanoo Augustinus, "korkeita vuoria ja isoja meriä ja mahtavasti kohisevia virtoja ja valtameriä ja tähtien kulkua, mutta unohtavat sitä tehdessä itsensä.[11] Vaan kuten olemme nähneet ei meiltä ole aivan kielletty mikrokosmokseenkaan katsahtaminen. Täytyy vain etsiä sielua oikealta paikalta ja sitä tehdessä ottaa huomioon ratkaisevat tosiseikat, nimittäin salaisten tieteitten. Teoriassa on jo Aristoteles laatinut tämän ohjelman. Tulisi, sanoo hän, ottaa selvää siitä, onko sielulla "kaikki ominaisuudet yhteisiä ruumiin kanssa vai kuuluuko sille jotain omituistakin... Ajatteleminen näyttää kaikista enimmin kuuluvan yksittäin sielulle; vaan jos tämäkin on jonkullaista kuvaavaa esittelyä tai ei ainakaan voi tapahtua sellaisen avutta, niin ei ajatteleminenkaan voi tapahtua ruumiitta. Jos olisi toimintoja tahi passiivisia tietoja, jotka kuuluvat yksin sielulle, niin olisi sielu eroavainen ruumiista, vaan jos ei mitään tämänkaltaista olisi olemassa, niin ei sielukaan olisi eroavainen.[12]

Tämä on yhtä lyhykäisesti kuin hyvästi sanottu. Mutta sitte Aristoteleen aikojen on syntynyt uusi tiede, josta muinaisuudessa tuskin oli jälkeäkään — kielitiede. Me tiedämme nyt paljoa varmemmin kuin Aristoteles voi sen tietää, että meidän abstraktinen ajattelemisemme tositeossa onkin "jonkullaista kuvaavaa esittelyä", että kaikki meidän käsitteemme ovat syntyneet alkuperäisistä havaannoista. Sentähden me emme ajattelemisessakaan voi nähdä toimintoa, joka kuuluu sielulle sellaisenaan ruumiista erikseen. Käsitteet ovat tivistyneitä havaantoja, mutta havaannot ovat elintoimintoja, sentähden kuuluu abstraktinen ajatteleminenkin epäsuorasti ruumiillisuuteen. Todellinen sielu, joka ei olisi ainoastaan käsitteellisesti vaan todellisesti eroavainen ruumiista — ja sellaista Aristoteles tarkoittaa — ei siis johdu edes meidän korkeimmasta toiminnastammekaan, kuten huomaamme tajuntaa tarkastaessamme. Mutta sen me olisimme kyllä löytäneet, jos voisi osoittaa ajattelemisen mahdolliseksi ilman aistillista välitystä.

Tajunnallisessa sieluelämässä ei siitä ole jälkeäkään; täällä on kaikki ajatteleminen sidottu aistimiin ja aivoihin. Juuri sentähden meidän täytyy sielua etsiessämme yleensä luopua tajunnan analyseeraamisesta, jonka jo Kantkin on sanonut: "Yleinen syy, miksi me emme voi ihmisymmärryksen huomioiden ja kokemusten mukaan päättää mitään sielun tulevaisesta elämästä ilman ruumista, on se, että kaikki nämä kokemukset ja huomiot tapahtuvat ruumiin yhteydessä... Sentähden eivät nämä kokemukset voi osoittaa, mitä me saattaisimme olla ilman ruumista!"[13]

Löytääksemme sielun täytyy meidän siis kääntyä tajuamattomaan. Ainoastaan salaisten tieteitten tosiasioista me löydämme sellaisen todisteen sielulle, jota vastaan ei ole mitään huomauttamista. Sieltä me löydämme sen, mitä Aristoteles halusi uskoakseen sielun eroavaisuuteen ruumiista, nimittäin toimintamuotoja, jotka "kuuluvat ainoastaan sielulle". Okkultiset ilmiöt ovat tavallisesti yhdistetyt aistilliseen tiedottomuuteen ja syntyvät voimien ja ominaisuuksien kautta, jotka ovat normaalitilassa toimettomat ja joilla ei ole mitään yhteyttä ruumiillisuuden kanssa. Siten on fysiolooginen sielutiede väistynyt transcendentaalisen tieltä. Tämän tehtävänä on muuttaa kielteinen käsite tajuamattomasta suoranaiseksi. Se nimittäin opettaa meille, että meillä kyllä on oikeus käsittää tajuamaton aistillisen tajunnan vastakohtana, vaan ei vastakohtana tajunnalle yleensä; että niin sanotulla tajuamattomalla todellakin on jonkullainen omituinen tajunta, käsitys- ja ajatuskyky, joka ei ole aistimien eikä aivojen välittämä, ja jolloin aivot — jos niillä yleensä silloin on mitään toimittamista — ainoastaan alistuen vastaanottavat nämä transcendentaaliset käsitykset. Salaisten tieteitten tosiasiat osoittavat, että niin sanotulla tajuamattomalla on tajunta ja muisti, ne molemmat voimat siis, joista personallisuuden käsite riippuu. Mutta tämä transcendentaalinen personallisuus on laadultaan eroitettu maallisesta, siis täytyy meidän olentomme kaksinaisuus — Kantin mielipiteen mukaan — tunnustaa.

Tosin on koetettu selittää tätä kaksinaisuutta ainoastaan fysiologiseksi,[14] jolloin eroviiva olisi aivoelämässä, ei aivojen ja sielun välillä, ja jolloin molempia puoliskotta kuolema kohtaisi. Mutta tämä koe selittää tajuamattoman ainoastaan fysioloogisesti onnistuu vain niin kauvan kuin suljemme silmämme juuri tärkeimmiltä ilmiöittä ja aivan mielivaltaisesti tunnustamme ainoastaan ne, jotka mahtuvat fysioloogiseen tajuamattomaan. Fysioloogisen sielutieteen, joka on ikäänkuin väärällä vaihdemuutoksella ohjannut kaikki meidän ajatuksemme sielusta väärälle raiteelle, ei ole koskaan onnistuva — ei edes kaksoisminälläkään — selittää ruumiillisesti sellaisia ilmiöitä kuin kaukonäkeminen ja kaukovaikutus. Sentähden se kieltää nämä tosiasiat, jotka eivät sovellu sen järjestelmään. Mutta jokainen, joka nämä tosiasiat on kohdannut, on myöskin aina tunnustanut niiden voiman todistaa ruumiista eroavan sielun olemassaoloa. ‘Kuten esim. Deleuze, eräs somnambulismin parhaita tuntijoita, joka sanoo: "Ne ilmiöt, joita somnambulismi meille tarjoaa, opettavat meitä eroittamaan kaksi ainesta, tuntemaan sisäisen ja ulkonaisen ihmisen kaksoisolennon samassa henkilössä." Ne antavat meille parhaan todisteen sielun kuolemattomuudesta ja parhaan vastauksen siihen väitteesen, joka sen kuolemattomuutta vastaan on tehty. Ne korottavat kaiken epäilyksen yli sen jo muinaisajan viisaiden tunnustaman ja Bonaldin niin kauniisti lausuman totuuden, että ihminen on aistinten palvelema äly."[15]

Jos me tahalla kartamme Damaskon tietä, ei meistä koskaan voi tulla Paavalia, ja jos emme milloinkaan halua nähdä somnambulia voimme edelleenkin kerskailla sillä, että olemme Saulus. Vaan se, joka päättää ruveta tutkimaan somnambulismia sen korkeammilla asteilla, joissa saa nähdä enemmän kuin pelkkää hysteriaa — tämä iso pussi, johon lääkärit pistävät kaikki mitä eivät ymmärrä — hän tunnustaa myöskin pian sielun olemassaolon. Niinkuin esim. Georget, joka teoksessaan "Physiologie du système nerveux" hylkäsi somnambulismin ja saarnasi materialismia; mutta kohta jälkeenpäin hän koetti itse magnetiseerata ja opittuaan tuntemaan somnambulien ominaisuuksia hän kohta uskoi sielun kuolemattomuutta. Mutta vakuutuksensa hän saattoi julkilausua vasta testamentissaan, missä hän lausuu: "Tuskin minä olin julkaissut teokseni ‘Hermoston fysiologia', kun uusi ajatteleminen erinomaisesta ilmiöstä, somnambulismista, ei enää sallinut minun epäillä meissä itsessämme ja ulkopuolellamme löytyvän aineellisuudesta tykkänään eroavia älyllisiä prinsiippejä — nimittäin sielu ja Jumala. Minulla on tässä kohden syvä vakaumus perustuva tosiasioihin, jotka minun mielestäni ovat kieltämättömät. Tämä minun selitykseni on näkevä päivän valon vasta sitten, kun ei enää voida epäillä minun rehellisyyttäni tahi leimata epäluulonalaisiksi minun tarkoituksiani. Jos en minä voisi tätä enää itse julkaista, pyydän minä hartaasti niitä henkilöitä, jotka tämän testamentin avattuaan — siis kuolemani jälkeen — sen näkevät, antamaan sille mahdollista suuremman julkisuuden." [16]

Missä ikinä kohtaamme tutkijan, joka on tuntenut salaiset tieteet, kohtaamme myöskin aina enemmän tahi vähemmän selvästi samat lopputulokset: että sielu on tajuamattomassa, että se on individuaalinen ja että ihminen on kaksoisolento, "homme-esprit", kuten Saint-Martin sanoo. Niin jo muinaisajan filosofeilla, jotka olivat salaisiin tieteisiin perehtyneet, samoin keskiajan okkultisteilla "Ihmisellä, sanoo Paracelsus, "on kaksi ruumista, elementaarinen ja siderinen, ja nämä molemmat ruumiit muodostavat yhden ainoan ihmisen. Kuolema eroittaa nämä molemmat elämässä yhdistetyt ruumiit toisistaan.[17] "Huomatkaa siis, että ihmisessä on kaksi sielua, ijankaikkinen ja luonnollinen; se on kaksi elämää, toinen on kuoleman alle alistettu, toinen voittaa kuoleman; siten on ihmisessäkin se, joka on varsinainen ihminen, kätkettyä, eikä kukaan näe mitä hänessä on, joka ainoastaan hänen teoissaan ilmenee.[18] "Unessa jolloin elementaarinen ruumis lepää, on siderinen ruumis toiminnassa, sillä tällä ei ole lepoa eikä unta; vaan kun elementaarinen ruumis on vallalla, silloin siderinen lepää.[19]

Salaiset tieteet vasta voivat siis luoda Aristoteleen mieleisen sieluopin. Sielu tosin on tajuamattomassa; vaan luonnottomissa tiloissa, jolloin ruumiillinen elämä on lannistettu, se osaksi astuu esille kätköstään. On siis ainoastaan vain luulo, että me elämänajallamme vietämme vain aineellista elämää ja vasta kuolemassa jälleen tulemme osallisiksi sielullisesta elämästä. Ollen kaksoisolento ihminen ennemminkin viettää yhtäaikaa molempia näitä elämiä ja tämä yhdistys se juuri on, kuten jo Augustinus sanoo, varsinainen arvoitus. "Sitä tapaa, jolla henki on yhdistetty ruumiisen, eivät ihmiset voi käsittää ja kuitenkin tämä on ihminen."[20] "Ihminen, sanoo Pascal, "on ihmeellisin olento luomakunnassa. Hän ei voi käsittää mitä ruumis on, vielä vähemmin mitä henki on ja kaikista vähimmin, mitenkä henki voi olla ruumiiseen yhdistetty; tämä on vaikeuden ylin huippu; ja kuitenkin se juuri on hänen olentonsa." Mutta tätä vaikeutta ei ole paljoa tunnettu niin kauvan kun sielua etsittiin tajuntaa tutkimalla, kun luultiin, että ihmisellinen olemisarvoitus koskee ainoastaan elimellisen aineen yhdistymistä elämän, käsityksen ja tajunnan kanssa. Mutta salaiset tieteet näyttävät, että ihmisellisen olemisen arvoitus on paljoa syvemmällä. Tässä on kysymys transcendentaalisen subjektin yhdistymisestä aineelliseen ruumiisen, kahdesta aivan erinkaltaisesta ja kuitenkin samanaikuisesta olemismuodosta, joista toinen toimii tykkänään ulkopuolella meidän aistillista tajuntaamme ja ilmaisee ruumiillisuudesta riippumatonta tietämistä ja toimimista. Sellainen yhdistyminen näyttää ensi silmäyksellä paljo enemmän johtavan dualistiseen sieluoppiin kuin jos olisi vastattavana vain siihen kysymykseen miten elimellinen aines on herännyt aistilliseen tajuntaan, mutta me kartamme dualismin ja edistämme ensinmainitun paljoa salaperäisemmän yhdistymisen tekemällä sielun ruumiin järjestäväksi prinsiipiksi. Tämä ei tapahdu omavaltaisesti, vaan todistavat salaisten tieteitten tosiasiat, että me ihmiset olemme yliaistillisen individuaalisen prinsiipin aineellinen kuvio. Kuoleman jälkeen näkyy vihdoinkin, että sielu on eloa-antava ja järjestävä sielu, sillä sielusta eroitettu ruumis kadottaa järjestyksensä ja hajoaa alkuaineisinsa.

Materialismi sekoittaa siis jälleen syyn ja ehdot tahtoessaan selittää elämän ja järjestymisen itse aineesta. Materia eli aine ei ole meidän elämämme syy, vaikka kyllä aineellisen olemassaolon itsestään ymmärrettävä ehto. Materialismi ratkaisee siis ainoastaan näennäisesti ihmisolennon arvoituksen, syrjäyttäen varsinaisen ongelman. Spiritualistien vanha sielunoppi ei sitä niinikään ratkaise. Se sijoittaa sen väärään paikkaan, etsien sielua tajunnasta. Mutta siitä meitä luulisi voivan pidättää jo vähinkin ajatteleminen, sillä äidinkohdussa ei meillä ole tajuntaa ja syntymisen jälkeen tajunta kypsyy vasta vuosien kuluessa; kokonainen kolmas osa kuluu meidän elämästämme ilman tajuntaa ja koko elämämme ajan pysyy toinen puoli meidän toimintojamme — elimelliset — meille tajuamattomina. Koska me siten saatamme elää tajunnatta, niin täytyy meitä ylläpitävän voiman välttämättä olla eroitetun tajunnasta, s.o. sielun täytyy olla tajuamattomassa. Tämän ylläpitävän voiman me opimme tuntemaan hypnotismissa, mutta vielä enemmän somnambulismissa, muovailevana ja järjestävänä voimana sekä yhdistettynä transcendentaaliseen tajuntaan, joka ilmaisee paljo rikkaampia suhteita luontoon kuin aistillisella tajunnalla on. Siitä johtuvat korkeammat kyvyt ovat aina siihen määrään herättäneet okkultistien ihmettelyä, että he siitä päättivät ihmis-sielun olevan jumalallista alkua sekä kuolemattoman. "Kauvas vaikuttava, maagillinen voima", sanoo van Helmont, "on meidän etsittävä siinä osassa meitä, joka on jumalallisuuden kuva."[21] Okkultistit ovat siten antaneet kertomukselle ihmisen luomisesta Jumalan kuvaksi paljoa syvemmän merkityksen kuin sille tavallisesti annetaan. Jos nimittäin käsittää tämän näköisyyden koskevan maallista ihmistä, on Voltaire oikeassa sanoessaan: "Sitä pahempi Jumalalle, jos minä olen hänen näköisensä!"[22] Mutta okkultistit johtivat tämän näköisyyden transcendentaaliseen subjektiin. Niinpä lausuu van Helmont: "Minä sanon, että ihminen on järjellä varustettu eläin, mutta todellinen ihminen ei ole eläin, vaan Jumalan todellinen kuva."[23]

Maagillisiin kykyihin, joita ei voida selittää ruumiillisuudesta ja jotka siten edellyttävät ruumiillisuudesta eroitettua kannattajaa, sielua, okkultistit perustavat myöskin kuolemattomuuden todisteen. "Meidän sielussamme", sanoo Agrippa, "asuu kaikkeuden käsittävä tarkkanäköisyys, joka on ruumiin ja kuolevaisuuden pimeyden himmentämä ja heikontama, vaan joka kuoleman jälkeen, kun ruumiista eronnut sielu saavuttaa kuolemattomuuden, muuttuu täydelliseksi tiedoksi. Sentähden saa usein kuoleman läheisyydessä oleva ja vanhuuden heikontama ihminen tavattoman hengen valon, koska sielu silloin — vähemmin aistinten kahlitsemana ja jossain määrin jo ikäänkuin vapautettuna taakastaan ja lähempänä sitä seutua, mihin se on menevä — ei enää ole niin riippuva ruumiista kuin ennen."[24] Mutta nämä maagilliset sielun kyvyt eivät voisi koskaan tulla kokemuksen esineiksi, ellei meillä samalla haavaa olisi molemmat olemistavat — aineellinen ja transcendentaalinen. Jos transcendentaalinen subjekti kadottaisi syntymässä transcendentaalisen luontonsa ja vaihettaisi sen maalliseen, olisi maallinen elämä keskeytys transcendentaalisessa elämässä, jonka vasta kuolemassa takaisin voittaisimme, eikä silloin voisi olla olemassa somnambulismia vaikka tosin spiritismi. Sellainen otaksuma tukkeaisi meille tien salaisten tieteitten ja ihmisen olemisarvoituksen käsittämiseen, niin, silloin ei olisi mitään salaisia tieteitä spiritismiä paitsi. Okkultiset ilmiöt ovat mahdolliset ja ymmärrettävät ainoastaan sillä edellytyksellä, että meillä samalla haavaa on molemmat olemismuodot. Aivan mahdoton on se otaksuma, että me muuttuisimme niiden menettelyjen kautta, joilla me saatamme itsemme sekä muut huumaukseen, transcendentaalisiksi olennoiksi, jonka johdosta sitte maagilliset tiedon- ja tahdonvoimat ilmestyisivät. Me emme saata esim. otaksua, että sähköittäjä voisi hivelemisillä tehdä meidät kaukonäkeviksi. Mutta sen me voimme kyllä otaksua, että hän saattaa meidät aistilliseen tajuttomuuden tilaan ja että meissä, vaikka toimetonna, jo ennen sitä asuva transcendentaalinen tajunta silloin itsestään astuu esille toimettomuuden tilastaan. Molempain personain meidän subjektissamme — puhuaksemme Kantin kanssa — täytyy siis olla olemassa samalla haavaa, muutoin ei okkultismi olisi mahdollinen, ja transcendentaalinen tajunta sukeltaa ylös itsestään aistillisen tajunnan uuvuttua samoinkuin tähdet loistavat itsestään auringon sammuttua. Tähdet eivät synny vasta silloin — kuten vanhat aarialaiset uskoivat — vaan olivat ne jo olemassa yhtä haavaa auringon kanssa, jonka poistuttua ne kävivät optillisesti näkyviksi.