Part 4

Tätä ei vanha sieluoppi tee, vaan kyllä monistinen. Meille ei kuolemattomuus ole ulkoapäin tullut lahja, vaan ainoastaan jo annetun, transcendentaalisen subjektin, jatkoa. Meille kuolema on siinä, että sielu — mutta sielu, joka oli olemassa jo ennen ruumista — laskee luotaan ruumiillisuuden. Edelleen on kuolema vanhan sieluopin mukaan kuitenkin vain iso hyppäys pimeyteen, sillä meidän tilastamme kuoleman jälkeen se ei tiedä mitään sanoa, korkeintaan haaveksia. Meillä sitävastoin on tarjona tulevaiseen elämään nähden varmoja yhdyskohtia. Meidän transcendentaalinen sielutieteemme on tulevaisen elämän sielutiede. Salaisissa tieteissä me opimme tuntemaan voimia ja ominaisuuksia, jotka eivät ole sidotut ruumiilliseen elimistöön ja joita ruumiin hajaantuminen sentähden ei kohtaa, vaan pikemminkin silloin vapautuvat sidotusta tilastaan. Jos voi nähdä ilman ruumiillisen silmän apua — vaikkapa toisellakin tavalla — niin ei silmän menettäminen merkitse sokeutta. Jos voisi ajatella aivoitta, ei aivojen kadottaminen merkitse ajattelevan olennon häviötä. Jos on olemassa voimia, mitkä eivät ole sidotut elimistöön, niin täytyy näiden voimien kannattajan välttämättömästi elää yli kuoleman ja on hänen olemismuotonsa toisessa elämässä juuri näiden voimien käyttäminen.

Vanhassa sieluopissa on toisen elämän sielutiede epämääräistä laatua, eikä yksikään silmä ole nähnyt eikä yksikään korva ole kuullut, millaista tulevassa elämässä on. Uudessa sieluopissa sitävastoin on toisen elämän sielutieteen tuntomerkkinä juuri se, minkä me opimme tuntemaan nykyisen elämän transcendentaalisessa sielutieteessä. Samoin voi kysymyksen tulevan elämän laadusta ratkaista tosiasioiden perustuksella. On verrattain yhdentekevää, että nämä tosiasiat vielä kielletään, sillä jo niiden otaksuttu mahdollisuus on kohoittanut sieluopin arvelujen kannalta ja tehnyt siitä tosiasiakysymyksen. Arveluja eli spekulatsiooneja saattaa jatkaa ijankaikkisesti pääsemättä mihinkään tulokseen. Kysymykset tosiasioista eivät sitävastoin voi kauvan pysyä epätietoisina, vaan täytyy niiden luonnollisesti piakkoin tulla päätökseen. Kuoleman ongelman suhteen ainakaan me emme voi kauvan jäädä nykyiseen epätietoisuuteen. Se tulee piakkoin ratkaistuksi toisella tahi toisella tavalla.

Salaisten tieteitten tuntijalle on epäilemätöntä, että se ratkaistaan kuolemattomuususkon hyväksi. Näiden ilmiöiden tuntijalle selviää ensiksikin luonnontieteellisten sieluntutkijain hulluus, jotka kielellään kieltävät saman järjestävän voiman, joka tämän kielen on muodostanut ja sen liikkeelle asettaa. Vaan että toiseksi tämä järjestävä voima elää jälemmä luomaansa, ruumista, on johdonmukaisilla perusteilla itsestään ymmärrettävää ja saapi vielä todistuksensa salaisilta tieteiltä sekä mitä selvimmällä tavalla spiritismiltä. Filisteri tosin — joka Brentanon sanojen mukaan käsittää ainoastaan nelikulmaisia kappaleita ja näitäkin usein pitää liian pyöreinä — menee aivan pyörälle päästä kuultuaan sanan "henki-olento". Mutta onkohan ihminen sitte muuta kuin henki-ilmiö, transcendentaalisen olennon inkarnatsiooni, ja sellaisena aineellisin kaikista aineellistumisista ja ihmeellisin niistä jo sentähden, että se kestää niin paljo kauvemmin kuin spiritistinen aineellistuminen? Tarvitaanko siis niin erinomaisia edellytyksiä, jotta kummitukset voisivat olla mahdollisia? Ei lainkaan; ainoa välttämätön edellytys on se, ettei sielu vain kerran — maallisessa syntymässä — käytä järjestävää voimaansa, joka voima, kuten olemme nähneet, voidaan todistaa ei ainoastaan salaisista tieteistä, vaan kaunotieteestä ja tekniikastakin, ja ettei se kuolemassa kadota tätä voimaa. Mutta tämähän onkin päivän selvää. Käsityöläinen, joka työaseen kerran tekee, taitaa sen tehdä useammankin kerran ja jos yksi näistä työaseista särkyy, ei siitä voi päättää käsityöläisen kuolleen!

Salaisten tieteitten tuntijalle on ilmiöiden kieltäminen niin käsittämätön, että hänen todellakin täytyy yhtyä Schopenhauerin tuomioon näiden tieteitten vastustajista, etteivät he ole epäuskoisia, vaan tietämättömiä. Perty arvioi salaisia tieteitä koskevan kirjallisuuden 30,000 niteeksi. Tosin ei voi kieltää, että tämä kirjallisuus sisältää paljon epäkriitillistä ainesta; mutta ei voi sitäkään kieltää, että se muuttuu yhä kriitillisemmäksi. Luettakoon esim. Gurneyn, Myersin ja Podmoren "Phantasms of the Living" tahi vielä myöhemmät "Annales des Sciences psychiques." Siellä jo löytää koko joukon kriitillistä ainesta kuolemattomuuden todistamiseksi. Mutta se, joka haluaa ratkaisevan todisteen, sellaisen, joka johtuu henki-ilmiöistä, hän lukekoon Crookesia tahi Aksakowia[43] tahi etsiköön itselleen mediumin. Mutta vastustajat eivät katso sille suunnalle, mihin osoitetaan; he sulkevat itsepäisesti silmänsä ja sanovat sitte, ettei aurinkoa ole. Hävettävän vähän on niitä julkisen tieteen kannattajia, jotka ovat ryhtyneet tutkimaan tuota niin huonossa huudossa olevaa spiritismiä. Usein heitä myöskin johti tarkoitus saattaa päivän valoon luultu petos, mutta kuitenkin on joka kerran Sauluksesta tullut Paulus. Niinpä ovat Crookes ja Wallace tuon kroonillisen sieluntaudin, ennakkoluulon, koskettamattomina tutkineet spiritismiä ja kääntyneet. Samaten ovat professorit Zöllner, Fechner, Weber ja Scheibner tehneet spiritistisiä kokeita ja niinikään kääntyneet. Siten ovat, vaikka vasta viime aikoina, professorit Lombroso, Tamburini, Ascensi, Gigli ja Vigioli uskaltaneet ajatella, että luonto kenties kuitenkin on rikkaampi tosiasioista kuin oppineet tietävät. He ovat pitäneet spiritistisiä istuntoja ja ainakin tosiasiat tunnustaneet. Näistä istunnoista pidetyssä ja allekirjoitetussa pöytäkirjassa 25 päivältä kesäkuuta 1891 sanoo professori Lombroso: "Minä häpeän ja surkuttelen hyvin sitä seikkaa, että niin itsepintaisesti olen vastustanut n.s. spiritistisien tosiasiain mahdollisuutta; sanon tosiasiain, sillä itse oppia minä en vielä voi hyväksyä. Mutta tosiasiat ovat nyt kerran olemassa ja minä kerskailen olevani tosiasiain orja.[44] Valitettavasti on tämä kääntymisjuttu ainoastaan osittain hyödyttänyt asiaa, sillä on tullut tehtyä kaksi suurta virhettä. Se oli virhe, että spiritismiä tuntemattomat henkilöt toimeenpanivat istuntoja pimeässä huoneessa Lombroson kuuluisaksi tulleen mediumin kanssa, jolloin pian tuo tunnettu "paljastaminen tapahtui. Pimeät istunnot tosin ovat sisältörikkaimmat; mutta aikana, jolloin selvän päivän tapahtumat kielletään, on todellakin epäkäytännöllistä tahtoa kääntää epäilijöitä kertomuksilla pimeistä istunnoista. Toinen virhe oli se, että Lombroso tuskin oppilaaksi tultuaan jo tahtoi olla opettaja ja esitti teorioja. Mutta yleensä ei tiedettä ole, josta muutamassa tunnissa päästään selvyyteen, ja kaikista vähimmin tämä on mahdollista vaikeimmassa kaikista tieteistä, spiritismissä. Lombroson avomielinen ja rehellinen peräytyminen ansaitsee kaiken kunnioituksen; mutta kun hän nyt jo vastustaa spiritistien oppia, pitäisi hänen kuitenkin miettiä, että tämän opin ovat luoneet henkilöt, joilla ennen häntä on monivuotisen kokemuksen ansio.

Spiritismin edistymistä se ei tosin häiritse ja sielunkysymykselle on enimmin hyötyä juuri tästä salaisten tieteitten haarasta, sillä spiritismi ei ainoastaan todista olemassa oloa haudan tuolla puolen, vaan antaa meidän — vaikka tosin ikäänkuin verhon takaa — nähdä siitä muutamia välähdyksiä, mitkä sitten voidaan verrata somnambulismin antamiin kokemuksiin.

Vanhalla sieluopilla on se virhe, että se parhaimmassa tapauksessa todistaa ainoastaan sen, että kuolemattomuus on olemassa, vaan jättää ratkaisematta minkälainen se on. Mutta sieluopin täytyy ratkaista molemmat kysymykset samalla kertaa ja se voi sen tehdä. Jos se näyttää ihmisessä voimia, jotka eivät riipu ruumiista, niin nämä voimatpa juuri määräävät tulevaisen elämän laadun; sillä tämä tuleva elämä on — siitä täytyy aina pitää kiinni — sama kuin ennenoleminen ja tajuamaton olemisemme elämänajallamme. Mutta nämä voimat eivät suinkaan pääse eri ekstaasitiloissa esteettömästi ilmenemään. Sentähden meidän täytyy ajatella ne vastaavalla tavalla suurennetuiksi saadaksemme jotakuinkin selvät käsitteet tulevaisesta elämästä. Parhaat tiedot me saamme ekstaasissa olevilta henkilöiltä itseltään heidän tässä tilassa ollessa. Näihin tukikohtiin tulevat nyt lisäksi spiritismin tarjoamat ja me voimme sitte aloittaa ristikuulustelun, onko hengillä samat ominaisuudet kuin somnambuleilla. Se niillä olla täytyy, jos meidän tajuamaton sieluelämämme maallisen elämän ajalla on sama kuin tulevaisessa, jos somnambulismi on sielun riisuutumista osittain ruumiillisuudesta, spiritismi siitä riisuutumista tykkänään.

Että transcendentaalinen sielutiede todellakin on tulevaisen elämän sielutiede, todistavat 1) ekstaasissa olevien omat lausunnot, 2) somnambulismin ja spiritismin keskenäiset vertailut.

Somnambulit vertaavat ohimenevää tilaansa tilaan kuoleman jälkeen. Niinpä esim. Auguste K.[45] ja Prevorstin ennustajatar.[46] Ei olekaan vaikeata ajatella somnambulismi kestävänä tilana. On koko joukko esimerkkiä siitä, että se on jatkunut viikkoja ja kuukausia ja että somnambulit, toimitellen tällä ajalla arkiaskareitaankin, ovat näyttäneet aivan terveiltä. Itse somnambulit pitävät tätä tilaansa suuremmassa arvossa kuin hereillä olemista; he pitävät sitä enemmän todellisena kuin jälkimäistä ja puhuvat ylenkatseella maallisesta ihmisestään. Muratori kertoo tytöstä, joka kovan kuumeen jälkeen makasi valekuolleena, jotta jo ajateltiin hänen hautaamistaan, kunnes tyttö huokasi ja hänet saatiin jälleen eloon virkoamaan. Hän puhkesi silloin valituksiin, että hänet oli temmattu sanomattoman levon ja autuuden tilasta. Ei mitään iloa koko hänen elämässään voitu läheskään verrata siihen, jota hän oli kokenut. Hän oli kuullut vanhempiensa vaikeroimisen ja keskustelut hautajaisista, vaan se ei ollut häirinnyt hänen lepoaan: elämänsä säilyttämistä hän ei ollut enää ajatellut.[47] Usein somnambulit surevat lähestyvää heräämistään. "Enkö minä olisi murheellinen — sanoo eräs heistä — kun minun täytyy jälleen vetää ylleni tämä verho, tämä raskas ruumis."[48] Moni heistä ei halua tehdä selkoa taudistaan, koska he eivät pane arvoa parantumiseen; kuolema ei heitä peljästytä, he tietävät tulevansa onnellisiksi ruumiin jätettyään.[49]

Ekstaattisilla tiloilla on kaksi ansiota ruumiillisen tilan suhteen, helpotusta ruumiillisista vaikeuksista ja esteistä sekä älykkäisyyden kohoaminen. Aistillisella tiedolla on rajansa; se antaa meidän tuntea kappaleet vain päällisinpäin. Somnambuleihin sitävastoin vaikuttaa kappaleiden sisäinen aines. He saavat elottomilta kappaleilta vaikutuksia, jotka eivät hereillä ollessa tule laisinkaan, tahi ainoastaan idiosynkrasioina tajuntaan. He arvostelevat kasvia ja lääkkeitä, vieläpä homeopatisia, niiden hyödyllisyyden tahi vahingollisuuden mukaan elimistölle. Epäselvät mieltymiset ja vastenmielisyydet, jotka meitä johtavat seurustelussamme ihmisten kanssa, ovat somnambuleilla selvemmät ja tarkemmat. Se on ihmisen sisäinen, siveellinen vaisto, joka ne määrää.

Enemmän tahi vähemmän täydellisesti heissä esiintyy ajatuksen lukeminen, joka siis — kehittyneenä ruumiista vapautumisen jälkeen — on henkien keskustelukieli. Samaten me voimme siirtää tulevaiseen elämään psykometrian, tämän tunteellisten henkilöiden ihmeellisen ominaisuuden, että he hereillä ollessaankin vastaanottavat kuolleilta kappaleilta havaannollisia kuvia menneisyydestä. Sama on asia kaukonäkemisen ja kaukovaikutuksen suhteen. Kaikellaisen telepatian[50] ja telenergian[51] — jotka poikkeustapauksissa esiintyvät ja hereillä ollessa — täytyy tilassa, jolloin sielu on riisunut yltään ruumiillisuuden, kohota somnambulisen asteen yli.

Otaksumatta kaikkien transcendentaalisten subjektien olevan älyltään samankaltaisia — sellaista yhtäläisyyttä on varmaankin yhtä vähän olemassa kuin yhtäläisyyttä siveellisessä suhteessa — täytyy meidän pitää intuitsioonia, mikä neron luovassa toiminnassa astuu mietinnön sijalle, transcendentaalisena ominaisuutena sekä tulevaisen elämän ajattelemismuotona. Myöskin sielun järjestävän kyvyn meidän täytyy otaksua enemmän kehittyneeksi toisessa elämässä. Niinikään meidän täytyy ajatella tämän kyvyn kohdistuvan johonkin esineesen, että on ruumis — millainen se sitte lieneekin — sielulla, joka siis kuolemassa vain riisuutuu karkeasti aineellisesta ruumiista. Puhtaasti henkistä tilaa tulevaisessa elämässä me emme voi käsittää. Älkäämme sentähden kuvitelko tulevaista elämää tykkänään ruumiittomaksi. "On ylpeyttä tahtoa olla ilman ruumista", sanoo Baader.[52] Me näemme tosin, että elämäntoiminnat eivät hereillä ollessa ole tajunnan ja tahdon alaiset. Mutta somnambulismissa ne näyttäytyvät osaksi transcendentaalisen tajunnan yhteydessä ja hypnotismissa osaksi tahdon alaisina, jolloin itsesuggestioonit voivat vaikuttaa elimellisiä muutoksia, havainto, jonka Kant on tehnyt ennen Braidia.[53] Me voimme siis ajatella tulevaisen ruumiimme vapaaksi maallisen elämän puutteista, ja sielullinen parannustapa, joka meillä tuskin on alussa, meidän täytyy tunnustaa tulevaisen elämän ominaisuudeksi.

Tulevaisen elämän ruumiin, astraaliruumiin, me kohtaamme jo maallisen elämän kokemuspiirissä ja sanomme sitä silloin kaksoiskulkijaksi. Tämä ilmiö kumoaa kaikki luonnontieteelliset ja bioloogiset vastaväitteet järjestävän aatteen olemisesta. Edelleen me kohtaamme saman järjestävän voiman, vainajista lähteneenä, spiritistisissä aineellistumisissa ja vihdoinkin maallisessa syntymässä, ihmeellisin kaikista aineellistumisista. Oma syntymisemme on siis spiritistinen tosiasia ja kuitenkin me kiellämme spiritismin olemassaolon!

Astraaliruumista on usein myöskin sanottu eeteriruumiiksi ja meillä onkin kenties oikeus nimittää sitä niin puhtaasti luonnontieteellisessä suhteessa. Jos kaksoiskulkijain ja aineellistumien aines olisi tivistynyttä eeteriä, niin olisi näillä ja kummituksilla juuri samat ominaisuudet, jotka seuraavat eeterin fyysillisestä luonnosta — nopeus paikassa, aineen läpitunkeminen, painovoiman häviäminen. Kaukonäkeminen ja kaukovaikutus saattaisivat siis saada puhtaasti luonnontieteellisen selityksen. Spiritistisissä istunnoissa me kohtaamme ilmiöitä, joista voimme päättää, että meille näyttäytyvät olennot ovat eetteristä luontoa ja käyttävät eeteriliikkeitä ilmaistakseen meille läsnäolonsa. Mutta somnambulin kaukovaikutuksessakin — vallankin silloin kun sen kautta tapahtuu aineellisia muutoksia — ei voi olla havaitsematta eeteriliikkeitä.

Siis on yhtäläisyyksiä olemassa somnambulien ominaisuuksien ja ruumiista vapautettujen ihmisolentojen välillä ja voimme siitä päättää, että molemmat olemistavat varsinaisesti ovat samat ja ainoastaan eriasteiset. Nämä yhtäläisyydet ulottuvat sekä aineelliseen toimintatapaan että älyllisiin ominaisuuksiin. Äjatuslukemisen ja kaukovaikutuksen ajassa ja paikassa me kohtaamme molemmilla aloilla, somnambulismissa ja spiritismissä. Ja samoin kuin monta somnambulisen kaukovaikutuksen tapausta ei kernaasti voi selittää eetteriseksi kaukovaikutukseksi, vaan ainoastaan kaksoiskävijän kautta, vaikkei hän tosin olekkaan tiivistynyt näkyväisyyteen saakka, — samoin monen spiritistisen ilmiön suhteen ei hevillä voi kieltää ilmautuvan voiman ruumiillista vaikka tosin näkymätöntä muodostumista, kuten esim. suoranaisessa kirjoituksessa. Mutta samoinkuin kaksoiskävijä voi saavuttaa sellaisen tiveysmäärän, että tulee näkyväiseksi, samoin on aineellistumienkin laita, joita kuten tunnettua jo on voitu valokuvata sekä punnita va'alla ja arvioida sydämmen- ja valtimonlyönnin mukaan.

Mainitaksemme lyhykäisyydessä vielä muutamia yhtäläisyyksiä somnambulismin ja spiritismin välillä, voivat niin sanotut kummittelemiset johtua sekä elävistä että kuolleista. Mediumien kautta voivat vainajat, mutta myöskin elävät, jotka samaan aikaan nukkuvat syvässä unessa, näyttäytyä. Lääkkeellisiä määräyksiä antavat sekä somnambulit että mediumit. Yleensähän somnambulismi onkin vain mediumisuuden erikoistapaus, ne ovat toisiinsa samassa suhteessa kuin itsesuggestiooni ja suggestiooni toisen henkilön kautta. Somnambulit ovat oman henkensä vaikutuksen alaiset, mediumi vieraan hengen.

Kaikki nämä yhtäläisyydet somnambulismin ja spiritismin välillä johtavat meidät siihen loppupäätökseen, että me tulemme kuoltuamme juuri siksi, mitä jo eläessä tietämättämme olemme. Me olemme jo täällä eläessämme henkiä ja tila kuoleman jälkeen on pysyvää ja normaaliseksi muuttunutta, kehittynyttä somnambulismia.

Siten ratkaisee salaisten tieteitten tosiasioihin perustuva, monistinen sieluoppi samalla kertaa kysymykset, onko kuolemattomuutta ja millainen se on. Kuta enemmän me tutkiskelemme tätä alaa, sitä selvemmin me näemme, ettei kuolema merkitse yksilöllisyyden häviötä taikka sen sulautumista maailmanainekseen, vaan että me edelleenkin elämme kehittyneempää individuaalista elämää, että siis n. s. kuolleet ovat enemmän kuin eläviä

me. Verrattuna tulevaisen elämän transcendentaaliseen todellisuuteen pitää Giordano Bruno — juuri siksi että hän tunsi salaiset tieteet — maallista elämää yksilöllisyyden supistumisena: "Se, mitä me sanomme kuolemaksi, on syntyminen uuteen elämään ja verrattuna tähän tulevaiseen elämään voisi usein nykyistä elämää sanoa kuolemaksi."[54]

Pytagoreealaiset sanoivat kuolemaa hengen syntymäjuhlaksi.[55] Martyyrien historiassa sanotaan kuolemapäivää syntymäpäiväjuhlaksi (dies natalis) ja Angelus Silesius sanoo kuolemaa "parhaaksi kaikesta". Kokemuksesta me tunnemme ainoastaan tulevaista elämää lähentelevät somnambulien tilat ja samantapaisen tilan ruumiista vapautetuilla hengillä, mikäli nämä voivat jälleen sukeltaa maalliseen aineesen, joka ei ole mahdollista, elleivät he kadota osaa henkevyyttään. Tästä huolimatta näyttäytyy kuolema spiritistisissäkin ilmiöissä yksilöllisyyden kehittäjäksi; ja kun silloin tulevainen tilamme eräässä suhteessa näyttäytyy ruumiilliseksi, saattaa kuolemaa pitää koko meidän olentomme hienostuttajana, tajunnan niin hyvin kuin ruumiillisuudenkin.

Siitä vastustuksesta, jota kuolemattomuuden oppi kohtaa, saattaisi päättää, että se on aivan mahdoton ajatella ja ainoastaan uskon esine. Mutta jos me hajoitamme sen eri osiinsa, niin esiintyy kaksi kysymystä, joihin molempiin täytyy vastata myöntävästi.

Voiko elävä olento jatkaa olemista, vaikka muuttaakin muotoa? Kieltämättä, ja sen todistaa jo maallisen olemisenkin rajoissa perhosen kehittyminen koterosta.

Voiko elävä olento kadottaa tajuntamuotonsa ja kuitenkin vielä elää siihen saakka toimettomana pysyneellä tajunnalla? Tätäkään ei käy kieltäminen. Valvonnan ja unen vaihtelussa meillä on tajunnan vaihtelu ja eläimellisten ja elollisten toimintojen vuorottelu. Vielä selvemmin näkyy tajunnan kaksinaisuus hypnotismissa ja somnambulismissa.

Kuolemattomuus on siis luonnontieteellisesti ja sielutieteellisesti mahdollinen. Siihen tulee vielä sen johdonmukainen varmuus, joka seuraa siitä, että me olemme järjestävän voiman tuote, ja sen kokemusperäinen varmuus, jonka spiritismi meille antaa. Mutta sillä, ken tämän kieltää, on vielä oppimista.

Tosiaan on vanha sielunoppi itse siihen syypää, että on yhä enemmän kadottanut uskolaisiaan. Siten kuin se esitettiin, ei se voinut pitää puoliaan edistyvän tieteen rinnalla. Kysymyksen ratkaisu oli väärä, koska jo itse kysymys oli väärin esitetty. Kun nimittäin kysyy: missä toinen maailma on? saattaa epäilijä selittää koko kysymyksen turhaksi ja sanoa, että nykyinen tähtitiede on näyttänyt, ettei taivasta olekaan. Kun kysyy: mitä meistä tulee kuoleman jälkeen? saattaa oppinut väittää, ettei voi ajatella mahdolliseksi kuolevaisen olennon määrätyllä hetkellä muuttuvan kuolemattomaksi. Kysymykseen: miten me tulemme toiseen maailmaan? ei voi antaa tyydyttävää vastausta. Sanalla sanoen, jos käsittää kuolemattomuuden niin, että sen kautta saavuttaa uuden olemisen ja muuttaa uuteen olopaikkaan, ei sitä voi todistaa. Mutta se voidaan todistaa jatkona nyt jo tajuamattomalla tavalla olevasta tilasta samassa olopaikassa. Saattaa sanoa, vaan ei ajatella, että me kuolemassa muutumme hengiksi. Mutta käsiteltävää on ja somnambulismin kautta todistettavaakin, että me jo olemme henkiä ja ettei kuolema kohtaa meidän olentomme tätä puoliskoa. Maailma toisella puolella ei ole toinen paikka, mihin meidät aivan käsittämättömällä tavalla kuolemassa muutetaan elämään siellä aivan uusissa elämänehdoissa; se ei ole paikan suhteen eroitettu tästä maailmasta, vaan se on ainoastaan tajuntamme toisella puolella.

Toinen maailma on nykymaailma toisella tavalla katseltuna. Mutta sen, joka tuossa toisessa maailmassa näkee huonon korvauksen uskonnon lupaamasta taivaasta, tulee ensinnäkin huomata, ettei olopaikan laatu määrää, onko se taivas vai helvetti, vaan meidän elimistömme laatu ja suhde, missä se on tähän paikkaan. Tämä maailma ja toinen maailma, vaikka ovatkin objektiivisesti yhdistyneet, voivat kuitenkin subjektiivisesti olla asujamilleen tuiki erilaiset, niin, kenties ei niillä ole vähäistäkään yhtäläisyyttä. Siirtyminen jo meidän havaintotavastamme tässä elämässä siihen, joka toiselle elämälle kuuluu, on todella melkein sama kuin muuttaminen toiseen maailmaan, koska ei ole yhtäläisyyttä niillä vaikutuksilla, joita olento tässä elämässä ja olento toisessa elämässä saavat samasta maailmasta. Mutta myöskin näiden maailmoiden asujanten toimintatapa, siis koko niiden olemistapa, on aivan erilainen. Vaikkapa vaan ainoastaan ne epäkohdat, jotka ovat yhdistetyt meidän karkeasti aineelliseen ruumiillisuuteemme, äkkiä poistettaisiin meidän maallisesta olemisestamme, tuntuisi elämä meistä ikäänkuin taivaalta. Ainakin me siis olemme varmat tästä tulevaisesta taivaastamme, vaikkei mitään paikanmuutosta tapahtuisikaan. Jos edelleen otamme huomioon, että maalliset aistimemme enemmänkin ovat haittana meidän tiedollemme kuin ne sitä edistävät, niin täytyy näiden haittojen poistuttua meidän tietomäärämme kasvaa, samoinkuin jo somnambulismi meille opettaa, että olennot toisessa elämässä ovat laajemmassa ja vapaammassa suhteessa luontoon kuin me, jota suhdetta yhä kehittää eetteristen olentojen liikuntatapa paikassa. Sanalla sanoen: tämä meidän maamme, jota jo niin usein on sanottu surunlaaksoksi ja katumuksen maaksi, saattaa kuitenkin olla toisenlaatuisille olennoille autuuden koti.

Samaten kuin siten kahdellaiset olennot saattavat olla niin erilaisissa suhteissa samaan maailmaan, etteivät ne tiedä toisistaan tahi toistensa maailmoista, niin saattaa myöskin sama olento samalla kertaa olla maailmaan kahdessa suhteessa, joiden erilaisuus voi olla niin suuri, että toinen olennonpuolisko ei tiedä mitään toisesta. Ja niin on juuri laita maallisen ihmisen, joka tietämättään jo elää toisessa maailmassa ja — koska kuolema ainoastaan kohtaa nykyiseen maailmaan kuuluvaa olennonpuoliskoa — myöskin pysyy siellä.

Niin kauvan kuin sielun asuntona pidetään tajuntaa, joka kieltämättä on ruumiillisesti oikeutettua, ei sen kuolemattomuutta voida todistaa; ja kuolemaa täytyy pitää sinä — ainoastaan sinä — mitä se toiselta puolen tosin onkin, tappio, ruumis kun kadottaa sielun. Vaan jos tietää, että sielu on toisella puolen tajuntaa, että me nyt jo elämme toisessa maailmassa, että aistillinen tajunta on esteenä tiedollemme, minkä esteen takana yliaistillinen maailma ja siinä meidän yliaistillinen olentomme ovat — silloin kuolema saa positiivisenkin puolen, se on sielun vapauttaminen ruumiista.

Kuten huomaa, ei riitakysymystä kuolemasta ole voitu ratkaista vaan sentähden, että se on liikkunut väärän subjektin ympärillä, maallisen ihmisen, aistillisen tajuntamme esineen ympärillä. Siinä tapauksessa täytyy materialismin päästä voitolle. Jos sitävastoin kuolemattomuus rajoitetaan transcendentaaliseen subjektiin, täytyy materialismin joutua häviölle; sillä tämän kysymyksen tunnustaminen siltäkin taholta on vain ajankysymys, koska tosiasioita ei voida iankaikkisesti kieltää. Uskonnon vanha sieluoppi on, niin hyvin kuin materialismikin, jättänyt huomioon ottamatta transcendentaalisen subjektin ja sentään se olisi voinut vedota raamattuunkin tämän subjektin suhteen. Ensiksi siinä sanotaan: "Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi".[56] Odottamatta sanotaan taasen myöhemmin: "Ja Herra Jumala teki ihmisen maan tomusta ja puhalsi elämänhengen hänen sieramiinsa ja niin tuli Ihmisestä elävä olento".[57] Edellisen voi etsimättä selittää transeendentaalisen olemisen aluksi, jälkimäisen maallisen olemisen aluksi.

Hypnotisoi ja somnambulismi todistavat, että meidän tajuamattomassamme piilee voimia ja ominaisuuksia, joiden käyttämisestä, niin, joiden olemassa olosta meidän aistillinen tajuntamme ei mitään tiedä, koska meidän tajuntamme on ruumiillinen tajunta, mutta nämä voimat eivät ole sidotut ruumiiseen. Kun somnambuli herää, s.o. tulee ruumiilliseen tajuntaansa, niin ei hän muista mitään siitä, mitä hänelle on tapahtunut, ja tämä osoittaa, ettei hänen tajuntansa tämän tilan kestäessä ollut ruumiillinen. Sillä on todistettu, ettei meidän itsetajuntamme koske koko meidän olentoamme. Edelleen todistaa spiritismi, että nämä tajuamattoman transcendentaaliset voimat ja ominaisuudet ovat tulevaisen maailman voimia, minkä jo edeltä saattoi odottaa. Ne ovat meille tajuamattomat; mutta tämä ei voi mitenkään olla niin ymmärrettävä, että nämä voimat näyttäytyisivät ainoastaan jännityksen ja toimettomuuden tilassa. Ennemminkin nämä ovat asetetut varsinaiseen voimajärjestelmään aivan samalla tapaa kuin meidän maallisen olentomme voimat, mitkä tajuamme, ovat järjestetyt näkyväisessä maailmassa. Tämä voimajärjestelmä, johon me tajuamattamme kuulumme, on henkien maailma. Tässä henkimaailmassa me luonnollisesti tulemme olemaan kuoleman jälkeen, sillä me olemme siellä nyt jo. Toisella puolella oleva maailma ei siis ole toinen paikkakunta, vaan ainoastaan jotain toisella puolella meidän tajuntaamme; ja koska tajuntamme on koottu niistä vaikutuksista, joiden ärsytysvoima on tarpeeksi suuri huomataksemme, saattaa myöskin sanoa, että toisella puolella oleva maailma on vain jotain toisella puolen käsityskynnystä.

Ainoastaan jos ihminen samalla haavaa elää tässä ja toisessa maailmassa, on ymmärrettävää, että ne voimat, joiden perustuksella me nyt jo tajuamattamme olemme henkiä, poikkeustapauksissa kohotetaan ylitse käsityskynnyksen ja astuvat meidän kokemukseemme kuten esim. somnambulien kaukonäkeminen ja kaukovaikutus. Edelleen on ainoastaan tällä tavoin ymmärrettävää, että nämä voimat olennoltaan näyttäytyvät samoiksi kuin me spiritismissä opimme tuntemaan ruumiista vapautettujen sielujen voimina. Tästä voivat spiritistit oppia, että he käsittävät vain puoleksi ihmisen, elleivät he — kuten valitettavasti on tavallista — tutki somnambulismia. Ja materialistit voivat puolestaan tästä oppia, että he — koska eivät tutki spiritismiä eikä somnambulismiakaan, yleensä eivät käsitä ihmistä.

Ylipäätään saattaa sanoa, että materialismin ratkaisu inhimillisen olemisen arvoituksesta on hyvin toivoton, transcendentaalisen sielutieteen ratkaisu paljo toivorikkaampi. Korvatakseen tätä toivottomuutta puhuu materialismi suvun elämisestä. Alituisessa kehittymisessä ihmiskunta kulkee kohti tilaa, jonka saatamme ajatella lopullisesti kohoavan kultaiseen aikakauteen saakka. Yksityisen tehtävä on avustavana silmukkana vaikuttaa tässä ihmiskunnan kehityshistoriassa.

Mutta tämä lohdutus ei siedä lähempää tarkastusta. Huolimatta siitä, että suvutkin kuolevat, on mielivaltainen teko pysähtyä tutkimuksissaan bioloogiselle kannalle. Luonnontutkijana täytyy materialistin asettautua korkeammalle, tähtitieteelliselle näkökannalle. Tulee aika, jolloin maa isotermien[58] siirtymisen kautta navoilta päiväntasaajaa kohti käy asumattomaksi. Vaan myöhemmin maa pirstoutuu meteoriittijoukkioksi ja hyökkää aurinkoon. Vaikkapa ihmiskunta siis saavuttaisikin kultaisen aikakauden, puuttuu siltä kuitenkin perillinen. Mikä kerran on auttamattomasti loppuva on kaikessa tapauksessa tarkoituksetonta. Materialistiselta kannalta katsottuna tekee yksilön kuolema hänen edellisen elämänsä yhtä tarkoituksettomaksi kuin ihmiskunnan loppuun kuoleminen tekee koko sen edellisen sivistyshistorian tarpeettomaksi. Millään kehityksen kohdalla ei voi olla tarkoitusta eli päämäärää, ellei sen loppukohdalla ole lopputarkoitus.

Tosin alkaa — tähtitieteen kannalta katsoen — leikki aina uudelleen; aurinkokunnat hajoavat kosmillisiksi usviksi ja näistä syntyy jälleen aurinkokuntia. Mutta bioloogisen ja historiallisen kehityksen tuloshan kaikessa tapauksessa menee hukkaan. Tarkoitukseton ei muutu järjelliseksi siitä, että se alati uudistuu. Taiteilija, joka yhä uudelleen hävittää työnsä, ei ansaitse ihailua, vaan olisi suljettava hourujen hoitolaan, ja sitä enemmän kuta nerokkaampia hänen taideluomansa ovat. On siis pelkkää korupuhetta, kun materialismi koettaa herättää innostustamme luonnon suuruudelle. Omien edellytyksiensä mukaan sen ennemminkin pitäisi katsella luontoa aineellistuneena mahdottomuutena.

Aivan toisin meidän näkökannaltamme. Tämä ainoa tosiasia — kuolemattomuus — liitettynä mailmanmuodostelmaan, muuttaa maailman mahdottomuudesta suuremmoisesti suunnitelluksi laitokseksi. Maailman suhteen pitää nimittäin paikkansa sama kuin meidän itsemmekin suhteen. Samaten kuin me olemme aineellistumia yliluonnollisista olennoista, niin on koko näkyvä maailma aineellistuma yliaistillisesta maailmasta ja on siis maailmalla — samaten kuin itsellämmekin — molemmat olemistavat samalla haavaa. Meidän arvostelumme näkyväisestä maailmasta ei siis koske koko maailmaa, ja vaikka me tässä arvostelussamme olisimmekin pessimistejä, saattaisi sen kuitenkin lausua ainoastaan sillä ehdolla, että meidän näkökantamme yksipuolisuus luultavasti on johtanut meidät yksipuoliseen arvosteluunkin, joka saattaisi muodostua melkoisen toisellaiseksi, jos meille olisi suotu kyky katsella molempia maailmanpuoliskoita samalla haavaa.

Vaan nytpä ei näkyväinen maailma — yksipuolisestikaan katseltuna — suinkaan pakoita meiltä pessimististä tunnustusta. Tosin kestää ijankaikkista maailmoiden kiertokulkua ja koko luonnossa tulee ennemmin tahi myöhemmin loppu jokaiselle bioloogiselle ja historialliselle kehitykselle. Vaan ainoastaan materialistille tämä on ijankaikkisesti itseään matkiva mahdottomuus ja ainoastaan pessimistisen panteistin täytyy siinä nähdä vähintäin ohimenevä, Jumalan itsemurhaan päättyvä mahdottomuus. Mutta meille, jotka vaan tuomme kuolemattomuuden jälleen tähän maailmoiden kiertokulkuun, luonnon näennäinen itsetarkoitus muuttuu ainoastaan välikappaleeksi tarkoitukselle. Kiertokulku koskee vain luonnon ulkonaista näyttämöä eikä se ole oma tarkoituksensa, vaan on sen tarkoituksena ijankaikkisessa vaihtelussa synnyttää elämää. Vaan tämä ijankaikkisesti uudistuva bioloogisten kehitysten keskeytyminen koskee taasen ainoastaan aineellista elämänpuolta; mutta pääpaino on eri yksilöjen yliaistillisella elämänpuolella ja ainoastaan tästä — olentojen alituisesta kehittymisestä ja heidän tajunnastaan näkyväisessä maailmassa — luonto huolehtii, sekä siitä, ettei yksilöiltä vaivan palkka näkymättömässä maailmassa menisi hukkaan. Eikä se menekään hukkaan. Mitä elämässämme olemme saavuttaneet, sen me saamme pitää. Se häviää meiltä vain optillisesti, sen tulokset siirtyvät tajuamattomaan. Mekaanilliseen taitavuuteen pyrkiessämme me alamme tajutuilla verkallisilla ja kömpelöillä liikkeillä, mitkä vähitellen muuttuvat tietämättömiksi, nopeiksi ja sujuviksi. Samaten muuttuvat tajutut ajatuksemme tietämättömiksi kyvyiksi, siveelliset teot siveellisiksi taipumuksiksi, ja pidättäytyminen epäsiveellisistä teoista heikentää epäsiveellisiä taipumuksia. Vaivojemme ja kärsimystemme tuloksen perijän me siis kannamme omassa itsessämme. Meidän taipumuksemme kulkevat siis perintönä kahteen suuntaan: itsellemme, mikäli me kuulumme näkymättömään maailmaan, s.o. transcendentaaliselle subjektille; jälkeläisillemme näkyväisessä maailmassa, joihin meidän taipumuksemme siirtyvät, joten toisiaan seuraavissa sukupolvissa yksityiset elävät sivistyspyrinnöille yhä sopivammassa ympäristössä, mikä taasen vuorostaan koituu heidän transcendentaalisen luontonsa hyväksi, alentaen sivistyshistorian toisasteiseksi tarkoitukseksi.

Elämällä on siis yksilöllinen tarkoitus, mutta tämä tarkoitus on transcendentaalinen. Tarkoitus on olemassa koska perillinenkin on olemassa. Tarkoituksellinen on myöskin ihmiskunnan sivistyshistoria, mutta lopuksi taasenkin ainoastaan yksilön transcendentaalisen luonnon vuoksi. Edelleen ei tarkoitus eli päämäärä ole ainoastaan maallisen kehityksen bioloogisessa ja historiallisessa loppukohtauksessa, vaan täyttyy se pitkin koko kehitysjaksoa. Vaikkapa vaan historialliset sivistysaallot aina jälleen asettuvat ja paikkaa vaihetellen uusia aaltoja kohoaa, vaikkapa vaan taivaankappaleet menevät pirstaleiksi ja aurinkokunnat häviävät, ei kehityksen tulos kumminkaan ole joutunut hukkaan. Transcendentaalinen tarkoitus on alusta loppuun toteutunut ja lopun kera on lopputarkoituskin saavutettu. Ainaisella vaihtelulla näkyväisessä maailmassa on pysyvä tulos näkymättömälle. Näkymättömässäkin maailmassa ja meidän näkymättömän olentomme hyväksi tapahtuu siis kehitystä, koska meidän näkyväisen elämämme tulos on siihen imeytynyt.