Part 1

language: Finnish

RAJAN LAPSET

Kertomus

Kirj.

SIGNE STENBÄCK

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1928.

I

Tyrnin talon suurisilmäinen Asko-poika on kahdeksanvuotias. Hänellä on pyöreät lapsenkasvot ja hyvin tuuhea, keltainen tukka; katse on lyijynharmaa ja syvä.

Miten ylpeä hän oli ollutkaan sinä päivänä, jolloin paksut kiharat putoilivat pöydälle äidin saksien katkaisemina! Poikahan hän oli? Miksipä pitää hulmuavia suortuvia muitten poikien pilkattavana? Ja mitä iloa hänelle siitä oli, että sai joulujuhlassa olla enkelinä? Ei mitään! Pois siis tyttöjen kaunistukset, hän, Tyrnin Asko, on mies! Ja miehen elein hän nyt nousee suksilleen tuimana pakkaspäivänä, jolloin taivaan kupu on kuin vihertävää lasia ja lumi voihkii ja kitisee jalkojen alla. Hei!

"Minne poju aikoo?" huutaa isä pirtin ovensuusta.

"Hiihdän äitiä vastaan."

"Älä vain liian kauksi. Pakkanen on kova." Ovi sulkeutuu. Suuri, harmaa talo jää äänetönnä hänen taakseen. Hänen eteensä avautuu tasanko.

Peltojen yli hiihtää vinhaa vauhtia pieni, urhea miehenalku. Sydän sykkii rajusti, suu on puoliavoinna. Kunpa ehtisi kummulle, joka häämöttää pehmeänä viivana taivaanrannassa! Sieltä näkisi kylään ja valtamaantielle, jota pitkin äidin on pakko tulla, ja sinne kuuluisivat jo kaukaa Raisun kulkusten kilinä ja Juhanin hoputukset hevoselleen. Sieltä Asko taas kääntyisi, lähtisi jälleen oikotietä kotiin ja ehtisi pihaan juuri silloin, kun äiti ajaisi portista sisään. Niin hän on tuuminut.

Pojan hengitys on kuin sinertävää sumua, vaatteet käyvät huurteisiksi. Sankka peltopyyparvi pyrähtää lentoon jäykin siivin hänen lähettyviltään. Lumi pöllyää. Askon katse seuraa lintuja, kunnes ne häviävät.

Tämä päivä on epäilemättä hänen elämänsä hauskin, hauskempi kuin joulut ja juhannukset, syntymäpäivät ja kinkerit, sillä heti hänen herättyänsä aamulla on äiti ilmoittanut lähtevänsä Jounilaan noutamaan puhdasrotuisen lappalaiskoiran pentua Askolle. Hän on luvannut palata iltapuolella. Sillä aikaa poika saisi miettiä, mikä nimi uudelle tulokkaalle annettaisiin. Poju oli käynyt aivan juhlalliseksi.

"Sanoitko, että se on minulle?"

"Sanoin. Sinun se on!"

Asko vaikeni, mutta hän tunsi ensi kerran omistamisen nautintoa ja toisti itsekseen moneen kertaan: "Tyrnin Askon koira — Tyrnin Askon vahti!"

Nyt hänen ei enää tarvitsisi varkain silittää suntion villarakin takkuista selkää eikä hätääntyä, kun kylän piskit härnäävät Raisua, sillä nyt hänellä tulisi olemaan oma koira. — Aivan oma! —

"Kasvaako se hyvin suureksi ja hirvittäväksi?"

"Eipä juuri. Keskikokoiseksi vain. Mutta viisas siitä tulee! Sen emo ymmärtää ihmisten puhettakin."

Tuo tieto ylitti Askon toiveet.

Niin äiti lähti. Mutta päivä on ollut odottavan pojan mielestä pitkä. Kaikki askareet loppuivat kesken ennen ehtoota, jolloin äiti vasta palaisi. Silloin muistuivat mieleen sukset ja lapsi juoksi ulos. Latua pitkin hän nyt hiihtää kaukaista kumpua kohti, josta toivoo näkevänsä tutun reen ja kuulevansa kotitalonsa rakkaat kulkuset.

Siellä he jo tulevatkin, Hilkka-emäntä komeassa hylkeennahkareessään ja vanha Juhani, jonka valkoinen parta on jäässä kuin joulutontulla. Raisu on juoksutuulella.

"Jopa on nyt Raisulla vauhti!" nauraa emäntä.

"Olet hyvä kyytimies!"

"Kielesi käy liukkaaksi ja sydänalasi sulaa joka kerta, kun olet ollut omaistesi luona", vastaa ukko, silmät ystävällisesti säteillen.

Hilkka säpsähtää, mutta vastaa tyynesti:

"Ihmekö tuo? Kiitä Jounilan olutta! Oletko eläessäsi maistanut parempaa?"

"Kuulut ovat kotisi juomat, ja kuulut kädet niitä valmistavat. Olisitpa oppinut ne taidot neitona ollessasi!"

Hilkan katse synkkenee, hän ei ole ensin kuulevinaankaan huomautusta, mutta vähän ajan kuluttua hän vastaa:

"Osaan kylliksi. Täytän kaikki Tyrnin talon tarpeet."

"Mistä sulia on tuo ylpeys? Äitisi oli lempeä kuin taivaan tähti?"

Hilkka-emännän sylistä kuuluu surkeaa vikinää.

"Kas vain, sinäkö se siellä vikiset, raukka!"

Suuri käsi silittää pientä elukkaa, mutta tämä värisee ja ryömii levottomasti. Jotakin tavatonta on tapahtunut penikan elämässä, jokin outo ja kammottava ympäröi sitä. Herkät sieraimet koettavat saada selville, minne emon tuoksuvat nisät ovat joutuneet, mutta tukala tyhjyys on ainoana vastauksena, ja vihlova, sydäntä särkevä huuto nousee onnettomasta pikku rinnasta kuin tulen lieska pimeyteen. Missä on emon hellä kieli, joka pehmeänä puhdisti pientä naamaa? Penikan suuhun joutuu samassa Hilkka-emännän puvun pyöreä nappi ja sitä se heti rupeaa imemään. Se särkyy.

"No, mitä sinä siellä teet, pieni peto?" kuuluu ankara ääni. "Pahanteossa jo, ennenkuin olet ehtinyt taloonkaan!" Ihmiskäsi läysäyttää koiran pyöreätä takapuolta niin perinpohjaisesti, että pennun silmissä mustenee. Se irvistää ja yrittää purra, mutta kauhu on niin suunnaton, että emännän syli silmänräpäyksessä muuttuu kuumaksi — jäähtyäksensä arveluttavasti jälleen. Silloin syttyy sota.

"Vai niin, rumilus! Joko pilaat pukuni?"

Suuri käsi kurittaa jälleen. Penikka lyyhistyy pieneksi mytyksi reen pohjaan, josta ruskeat silmät kiiluvat kauhistuneina. Sydän takoo ja hännänpätkä on visusti vedetty koipien väliin. Vai tällaistako on joutua ihmisten käsiin! Se murisee vihaisesti. Mutta silloin joku tuntematon nostaa sen hellävaroen niskasta ja pistää karvaisen turkin sisäpuolelle. Uusi haju tulvii sitä vastaan, mutta penikalla on hyvä olla; sen vieressä takoo ystävällinen ihmissydän suurin, rauhallisin lyönnein.

Kulkuset kilisevät.

"Pieni raukka!" kuiskaa Juhani.

Hämärtyy. Ilta lähenee ja tähdet syttyvät. Kaukaa tuikahtavat Tyrnin talon valot yli lumen. Hilkka-emäntä vetää turkkinsa tiukemmin ympärilleen; hän koettaa kuvitella Askon riemua, kun kauan odotettu toveri vihdoin saapuu. Samalla kuitenkin jokin sietämätön tuska leimahtaa hänen rinnassaan, ahdistava tunne, että kaikki ihmiset käsittävät hänet väärin. Hän kysyy ajajalta äkkiä:

"Miksi vihaat minua, Juhani-eno? Tahdon tietää, miksi?"

Vanhus kääntyy hämmästyneenä.

"Minäkö vihaan? Mistä keksit moista?"

"Älä kiertele! Ennen, lapsena ollessani, olit aina minulle hyvä, nyt moitit. Harvoin sanoin, aina katsein. — Luuletko, että voisin olla sitä huomaamatta, vaikka et puhukaan!"

Pitkän äänettömyyden jälkeen vanhus virkkaa:

"Pelkään, että huuliltasi puhuu sydämesi levottomuus. Olet paljon muuttunut tultuasi Tyrnin emännäksi. En aina ymmärrä, että se mustasilmäinen tyttö, joka pienenä kiikkui polvillani, on nyt vaativa talon emäntä."

Hilkka naurahtaa.

"Täytyyhän minunkin muuttua vuosien mukana. Kuka hallitsisi talossani, jos minä olisin ja lörpöttelisin kuin lapsi?"

"Muutamat sentään säilyttävät lapsenmielensä hautaan saakka. Sitä tarkoitin."

"Niin, uneksijat ja tyhjäntoimittajat. Niitä on minun elämässäni yllin kyllin."

Sanat kalskahtavat kylmästi, ja vanhan miehen pää painuu rinnalle. Hän tuntee, että heidän keskustelunsa on luisumassa vaaralliselle alueelle, ja hän rakastaa rauhaa yli kaiken. Pienin nykäyksin hän hoputtelee Raisua. Voi, kunpa oltaisiin jo Tyrnin pihalla!

Hopeanhohteinen tähdenlento halkaisee samassa tumman taivaan.

"Näitkö?" huudahtaa ukko lempeästi. "Ehditkö toivoa itsellesi jotakin ylen hyvää?"

Hilkka hymähti:

"Neidot pyytelevät ihmeitä. Minun ihmeeni on jo tapahtunut. En siis toivo enempää."

Vanhus nyökäyttää miettiväisenä. Sitten hän sanoo:

"Siinäpä se! Gregor on hyvä mies. Ja suuria hän on uhrannut sinun tähtesi, lapsuusaikansa uskonkin. Se on paljon."

Hilkka tulistuu.

"Aiotko saarnata, eno? Jos se vielä kerran uusiutuu, niin katso, etten aja sinua ja Matlienaasi mierolle!"

Samassa tien viereltä pimeästä tulee esiin pieni ihmisolento.

"Äiti, äiti!" Askon ääni väräjää iloisesta odotuksesta. "Onko sinulla se. Onko se kiltti ja ruskea? Olen ollut kaukana teitä vastassa, mutta tuli niin pimeä."

Poika kapuaa rekeen ja saa surkean, pehmeän villakerän syliinsä.

Väenpirtissä tuli leimuaa ja kipinät lentävät räiskyen kohti savupiipun mustia seinämiä. Pöydällä höyryää tuoksuva iltapuuro. Höyläpenkki on jätetty rauhaan ja tuvassa olijat kokoontuvat aterialle, mutta nyt kaikkien katseet kohdistuvat tulokkaaseen, jonka Asko asettaa keskelle lattiaa. Siinä se jalat harallaan — toinen korva nurin — tirkistelee uutta ympäristöään.

"Katsokaa, katsokaa, se on minun omani! Sen nimi on Nikke ja siitä tulee karhukoira."

"Höh-hööö!" nauraa Oka-renki. "Tuostako se muka tulee mesikämmenen masentaja!"

"Niin, kun se kasvaa!" vakuuttaa poika. "Varo vain, ettei se kerran halkaise housujasi!"

"Tuoko korvapuoli?" pistelee Oka.

"Kaksi sillä on korvaa kuin sinullakin!"

Asko silittää pikku ystävänsä silkinpehmeätä päätä ja Matliena asettaa kupposellisen lämmintä maitoa lattialle. Nikke lähtee heti tallustelemaan sitä kohti, koko ruumis heiluen tarmottomasti ja hännän typykkä velttona riipuksissa. Uunin päältä hypähtää lattialle suuri, keltainen kissa. Se haukottelee laiskasti, mutta jäykistyy heti nähtyänsä uuden tulokkaan. Silmät pienenevät.

Nikke juoda latkii himokkaasti, kunnes inhoittava haju pistää sen nenään ja vihainen sähähdys kuuluu aivan sen viereltä. Keltainen kissa katselee sitä ilkein viirusilmin, aukaisee suunsa ja sihahtaa sylkien Nikkeä vasten naamaa. Penikan selkäkarvat pörhistyvät, ylähuuli rypistyy ja valkeat hampaat paljastuvat. Vihainen murina korisee sen kurkussa ja se haukkuu ensi kerran elämässänsä, vieläpä niin hurjasti, että se itse kauhistuu ja lepsahtaa istumaan. Mikä olikaan tuo iljettävä haisueläin, joka yht'äkkiä oli ilmestynyt maitokupin viereen!

"No, no, älkää toki!" kuuluu Matlienan rauhoittava ääni. "Voihan kissasta ja koirastakin tulla ystäviä. Syötte kerran samalta vadilta!"

Tyhmä pikku Nikke ei vielä ymmärrä ihmisten kieltä. Se on yksinäisenä ja hylättynä vieraassa maailmassa, jossa tuntematon, löyhkäävä eläin sähisee sille, ja onnettomana se ryömii Askon luokse. Siitä hetkestä heidän ystävyytensä alkaa, yksinäisen pojan ja uskollisen lappalaiskoiran.

Isäntäväen puolella, Askon vuoteen jalkopäässä Nikke nukkuu sen yön.

Tyrnin talon pikku Asko näkee uljaita unia. Hän on kasvanut suureksi, voimakkaaksi mieheksi, joka pyssy olalla samoilee saloja. Nikke on hänen paras toverinsa, eikä Oka enää uskalla tehdä heistä pilkkaa.

Äkkiä hän havahtuu täysin hereille ja nousee istumaan vuoteessaan. Kuun valo hopeoi lattiaa, jääkukat hohtavat ikkunaruuduissa. Asko kuuntelee hiljaisuutta ja miettii. Hän on unohtanut jotakin hyvin tärkeää. Iltarukouksen!

Poika ristii kätensä vakavana ja puhuu suurelle Jumalalleen:

"Rakas taivaallinen Herra, kiitän sinua hyvyydestäsi ja Nikestä ja niin edespäin! Sinä, joka olet kaikkivoipa, laita niin, että Niken häntä kääntyy kippuralle ja kasvaa suureksi ja tuuheaksi, sillä sehän on oikean lappalaiskoiran merkki. Amen, ja hyvää yötä, kiltti Herra Jumala!"

Tyytyväisenä rukoukseensa hän painaa päänsä uudelleen pieluksiin ja nukkuu.

II

Kaikki tuntevat Gregorin, mutta hänen oikeasta alkuperästään kiertelee erilaisia huhuja.

Jelisaveta ja hänen poikansa olivat kauan sitten ilmestyneet kylään, ottaneet haltuunsa vanhan tupapahasen metsikön laidassa, ja eläneet siellä kahden, kunnes tapahtui sellainen ihme, että Gregorista tuli Tyrnin isäntä.

Harvoin äiti kävi poikansa komeassa talossa ja silloin aina pyhävaatteet yllä ja kauniilla kasvoilla jännittynyt ilme, ikäänkuin hän joka kerta olisi odottanut sanoin kuvaamattomia yllätyksiä. Hänelle ei kuitenkaan näillä käynneillä koskaan tapahtunut mitään.

Tyrnissä hänet vietiin kunnioittavasti peräpenkille ja häntä puhuteltiin kohteliaasti, mutta äidistä tuntui sittenkin, että Gregorin entinen rakkaus nyt oli kytketty kahleisiin. Hänen puhetapansa oli suuresti muuttunut — käynyt varovaiseksi, eikä entisestä naurusta ollut paljoa jäljellä.

Vanha äiti puhui hänkin harkitusti, pyysi sydämessänsä anteeksi sitä, että runsas kestitys tuntui jotenkin vastenmieliseltä, ja painautui jälleen kotimatkalleen kuin surujuhlilta.

"Oi, Jumala!" hän huokasi. "Minne he ovat kätkeneet ainokaiseni sydämen?"

Ja hän kulkea hangoitteli kuin satavuotias.

"Millainen onni olikaan olevinaan sinulle, että jouduit suuren hovin isännäksi! Ilosi siellä kuoli. — Oi, pyhä äiti, avita lastani elon teillä! Parempi oli sinulla silloin, kun nälkäisinä kävimme levolle, Gregor poikani. Et kuunnellut, vaikka kyynelsilmin rukoilin ja epäsin sinua menemästä Hilkalle, kopeasilmäiselle. Nyt on myöhäistä katua."

Jelisaveta ei ollut vanha iältään, mutta Gregorin häitten jälkeen hän saattoi istua kädet helmassa pitkät illat, ja tyhjyys, jota hän ei ennen tuntenut, aukaisi silloin kitansa kuin lohikäärme. Ainoana pelastuksena olivat muistot, jotka tulvivat esille sielun kätköstä. Kauan ne olivat kolkuttaneet hänen ovelleen vaatien tilintekoon, mutta hänellä ei koskaan ollut aikaa siihen. Isättömän äitipoloinen ei saisi koskaan antautua muistojensa lumoihin! Ankara elämä huusi hänelle taukoamatta: "Hanki leipää ja vaatteita, hanki leipää ja vaatteita!" Ja hän totteli nurkumatta, mutta jos joku uskalsi puhua säälien Jelisavetan "äpärästä", nosti hän säihkyen kulmiansa.

"Isätön? — Minun Gregorillani on isä niinkuin teidänkin räkänokillanne, — parempi ja kauniimpi vain!"

Ja hän vaaputti poikaansa laihoilla käsivarsillaan, painoi hänet ennen niin uhkuvaa rintaansa vastaan, ja vetreät olivat kyynelvirrat, jotka sinä iltana juoksivat poskia pitkin.

Mutta nyt, olipa talvi tahi suvi, päivä sees tai pilvinen, aina Jelisavetaa viluttaa hänen palatessansa kotiin Tyrnin talosta. Hän hoippuu kuin ikäloppu raukka, kunnes kotituvan punainen seinä tulee näkyviin. Silloin rauha palaa ja hän vaipuu pitkiin, yksinäisiin mietteisiinsä.

"Minähän olen nyt vanha — vanha ja lapseton", hän toistaa kymmeniä kertoja. "Ei ole enää ketään odotettavana — poika kun on poissa."

Suljettuansa oven hän istuutuu lieden ääreen.

Hiilet hehkuvat, hän puhaltaa niihin — ja muistelee.

Sinertävä liekki lepattaa kullatun ikuunin (jumalankuvan) edessä. Vieressä riippuu tuoksuheinä-kimppu. Vanhan naisen varjo kasvaa suureksi ja kulmikkaaksi.

Hän nousee äkkiä, tekee hartaasti ristinmerkin ja kumartaa syvään silmät suljettuina.

"Pyhä neitsyt", hän kuiskaa. "Pyhä äiti, sinä sen tiedät! Armahda minua!"

Jelisaveta laskee menneitä vuosia sormin. Niin, niin, luku kasvaa, suurenee. Monta kertaa on aurinko laskenut sen illan jälkeen, jolloin Nikita-laulaja otti hänet omakseen, Nikita, rajamaan runoniekka, joka lauloi niin, että taivaan linnutkin vaikenivat kuuntelemaan, ihmissilmät kostuivat ja sydämissä syntyi tuskainen onnen kaipuu.

Hänen tukkansa oli tuuhea ja ruskea, ja kultaan vivahtava parta valui kiiltävinä aaltoina leveälle rinnalle.

Siellä, missä Nikita vieraili, näkivät neidot kuumia unia ja heidän huulensa janosivat suuteloita. Mutta laulaja oli kuin liitävä tuuli, viipyi harvoin talossa kauan, ja hänen lähdettyänsä luhtien siltalaudatkin pajattivat itkuvirsiä.

Sellainen oli Nikita, Jelisavetan nuoruuden rakastettu.

Tuli aika, jolloin Jelisavetan kevyt astunta muuttui hitaaksi ja kaunis niska painui kumaraan. Silloin tiedettiin kertoa, ettei hän enää kulkenut yksin, ja entiset ystävät pakenivat.

"Vai kassapäänäkö täällä kuljeskelet!" tuiskivat vanhat. "Sinä, joka jo olet miehen oma!"

Mutta tyttö vaikeni ylpeästi. Oma oli hänen onnensa, oma surunsakin. Miten hän rakastikaan tuota pientä sydäntä, joka sykki hänen povensa alla ja erotti hänet koko maailmasta, pakottaen hänet pois tutuilta poluilta vieraitten ihmisten turviin!

Vanha Jelisaveta tekee uudelleen ristinmerkin hymyn häivä suupielissä.

"Hyvin on kaikki sittenkin käynyt!"

Loppuihan sekin taival, joka kerran toi hänet Suomen puolelle taakkoineen, loppui eleily muitten pirteissä, silloin kun Nikita osti hänelle pienen tuvan kylän laidasta, ja syntyihän poika omassa kodissaan.

Hänen katseensa hyväilee mustuneita seiniä.

Ihmiset, ne, jotka elivät turvassa, yrittivät useasti puhua nuoren, yksinäisen äidin mieliksi.

"Miksi tyydyt? Pakottaisit pappilaan ja vihille!" Mutta Jelisaveta katsoi heihin oudoksuen ja sanoi:

"Kukapa sitoisi taivaan tuulet!"

He kohauttivat olkapäitään ilkkuvasti.

"Taivaan tuulet, taivaan tuulet! Älä kaunistele, typerä tyttö! Käen morsiameksi olet ruvennut."

Hän ymmärsi, että suurta surua seuraa vielä suurempi yksinäisyys, ja sulki visusti ovensa maailmalta.

Jelisaveta huojuttaa vartaloaan. — Oli siinä kuitenkin ero! Ennen heitä aina jäi kaksi sisäpuolelle, nyt hän on tyyten yksin! Varjo seinällä käy yhä kulmikkaammaksi, nurkissa vinkuu kylmä veto.

Olipa eletty aikoja, jolloin koko heidän olemisensa riippui siitä, jaksoiko hän aamusta iltaan ahertaa rikkaitten naapuriensa mailla. Miten kipeästi koskikaan joka kerta, kun hänen oli pakko sulkea pienen kotinsa ovi kokonaiseksi pitkäksi päiväksi ja poistua vilkuttaen pojulleen, jonka tuskainen katse seurasi äidin joka askelta, kunnes hän hävisi metsään. Ja miten iloinen hän oli ollutkaan, kun Gregor oli kasvanut niin suureksi, että saattoi leikkiä tuvan lähettyvillä, kunnes äiti palasi. Heidän jälleennäkemisensä illansuussa oli aina juhlahetki.

Gregorin lempipaikka oli pieni kreikkalaiskatolinen hautuumaa kappelin ympärillä. Siellä hänellä oli kokonainen kuningaskunta, joka kuului yksin hänelle.

Kappeli oli aina suljettuna, paitsi niinä pyhinä, jolloin Luostarinsaaren isä Iirak kävi pitämässä messun tai ruumiinsiunauksen. Silloin Gregor lakaisi huolellisesti kalmiston käytävät ja koristeli vinoja, harmaita ristejä auringonkukkaseppelein ja villiruusukimpuin. Ja kun isä Iirak taputteli häntä kiitokseksi, tunsi poika olevansa tämän hiljaisen puutarhan isäntä.

Kauan hän saikin olla rauhassa. Oli totuttu siihen, että Jelisavetan poika leikki siellä itsekseen, mutta eräänä syyspäivänä huomasivat hänet muutamat kylän isot pojat.

He olivat kotvan aikaa seuranneet Gregorin puuhia eräässä kirkkomaan nurkkauksessa, johon lapsi oli koonnut valkoisia kiviä ja syyslehtiä. Itse hän seisoi selin heihin hiljaa hyräillen.

"Hei, Reku!" huusi isoin pojista.

Gregor kääntyi säikähtyneenä.

"Mitä siellä teet?"

"Laulatan kuoripoikia", vastasi lapsi, mutta katui samassa rehellisyyttään ja heittäytyi suulleen maahan.

Raikuva nauru kuului aitauksen takaa.

"Jelisavetan kakara!"

Ilkeä nauru ja huudahdukset saivat hänet värisemään kuin pakkasessa. Koko hento ruumis vapisi, ja hän toivoi kiihkeästi olevansa suuri ja voimakas, jotta voisi kivittää, kivittää, kivittää.

"Mitä sanoitkaan?" jatkoi sama poika. "Kuoripoikia, kuoripoikia! Ai, tosiaankin! Taidat harjoittaa laulua isäsi peijaisiin, sillä nyt hän on kuukertunut tienviereen — tuo Nikita-isäsi."

Sinä iltana äiti oli tervetulleempi kotiin kuin koskaan ennen. Gregor istui kuin jähmettyneenä suuren puun alla valkoisten kiviensä keskellä. Jelisaveta polvistui hänen eteensä. Kädet, jotka olivat rypistyneet monipäiväisestä pesusta, silittelivät hänen otsaansa.

"Joko tiedät sen? Joko?"

Poika vaikeni.

"Isäsi on nyt ainaiseksi poissa, ymmärrätkö?" Gregor sulki silmänsä ikäänkuin kootakseen ne muistojen sirpaleet, jotka olivat jääneet hänen mieleensä miehestä, jota tänään ensi kerran sanottiin hänen isäkseen.

"Nikita — kultapartako?"

"Niin", kuiskasi äiti.

Seuraavana päivänä äiti kantoi kaikki pikku kotinsa ruukkukasvit kalmistoon. Kukkivat palsamit ja suloiset annansilmät hän asetti suuren lehmuksen varjoon, otti vaatemytyn kainaloonsa, sulki oven ja alkoi vaeltaa Gregorin kanssa itäänpäin.

"Tullaanko takaisin?" uteli lapsi.

"Kyllä. Mennään vain sanomaan hyvästit Nikita-laulajalle."

Ja niin he vaelsivat.

Pitkä oli matka. Jalat kiertyivät verille, mutta kun poika valitti väsymystä, vastasi äiti:

"Nääntyä ei saa — noin nuorena! Isäsi taivalsi pitempiä taipaleita."

Hän riisui hellästi Gregorilta jalkineet, hyväili jalkoja ja kääri tulehtuneet varpaat vilpoisiin sananjalan lehtiin. Silloin helpotti.

Kirkonkellot soivat kaukaisessa kylässä heidän saapuessansa. Surusaatto tuli heitä vastaan ja ihmiset katselivat heitä kummeksuen. Itkijävaimojen pajatus herätti kouristavan tunteen pojan rinnassa. Jelisaveta ei kuullut mitään. Suurkaupungista tulleet miehet, joilla oli yllä outo vaateparsi, puhuivat, kauan ja koreasti Nikita-laulajan isänmaallisesta ja kansallisesta merkityksestä, mutta äiti puristi vain valkoista hiekkaa kourassaan. Mitäpä hän käsitti tuosta?

Ja mitä vieraat tiesivät hänestä, joka nyt nukkui ikuista untaan Tuonen tarhoissa!

Hänet valtasi polttava kaipaus.

Nikitan käsivarret eivät koskaan enää puristaisi häntä kuumaan syleilyyn! Hän olisi tahtonut huutaa, mutta ei voinut, sormet vain puristelivat haudan reunaman valkoista hiekkaa ja sirottelivat sitä köyhälle arkulle. Sitten hän kääntyi ja poistui äänetönnä niinkuin oli tullutkin.

Eräs vieras pysähdytti hänet.

"Taisitte tuntea poismenneen hyvin?"

Jelisaveta pudisti päätään.

"En! En koskaan oppinut kylliksi häntä tunteinaan."

Taival oli taas edessä.

Jelisaveta kulki sanatonna, ja hiljaisuus peloitti.

Kalisevin hampain lapsi rukoili:

"Puhu minulle, äiti!"

Ja huulet avautuivat. Jelisaveta puristi rajusti pientä, laihaa kättä ja kertoili loppumattomia satuja heidän kulkiessansa syysmetsien halki. Hän puhui kuolleesta laulajasta, jonka lihaa ja verta Gregor oli, tarinoiden lapsen tavoin, ja poika ymmärsi. Iltatähtien tuikkiessa isän kuva kasvoi, ja ennen tuntematon riemu täytti koko pojan olemuksen.

Rajakivellä he pysähtyivät. Äiti otti hänet syliinsä ja viittasi itään päin:

"Tuolla asuu isäsi kansa, Gregor! Heille sinäkin kerran laulat!"

Poika ei tiennyt, oliko hän valveilla vai näkikö hän ihmeellistä unta.

Kotona otti heidät vastaan harmaa Mirri, joka istui kalmiston korkean pylvään päässä ja naukui. Se oli nälkiintynyt ja osoitti selvästi riemuaan, kun näki heidän palaavan. Häntä pystyssä se juoksi Jelisavetan perästä, aivan hänen jaloissaan. Palsamit ja annansilmät tuotiin takaisin pieneen tupaan, ja arkiset päivät alkoivat jälleen. —

Sinä syksynä Gregor joutui kouluun. Nikita oli säästänyt rahoja pojalleen, jotta tämä kerran pääsisi seminaariin, jos haluaisi.

* * * * *

Jelisaveta huokaisee näitä aikoja muistellessaan.

"Ensin kouluun, sitten seminaariin", kirjoitti Nikita viimeisessä kirjeessään, ja niin oli käynytkin. Mutta silloin alkoikin äidin suru! Lupasihan Gregor jo lapsena palata oman heimonsa luo, ja tänne on silti jäänyt eliniäkseen!

Äiti pyyhkäisee silmiään.

"Hyvää olen sinulle suonut, poikani", hän ajattelee. "Mutta koko elämäsi muuttui toisenlaiseksi kuin minä olisin toivonut. — Ei saisi toivoa. — Rakkausko pakotti sinut jättämään isiesi uskonkin, — rakkausko vai Hilkka, Tyrnin talon kopeasilmäinen tytär?"

Että Gregor, Nikita-laulajan poika, meni Hilkalle, sitä äiti ei jaksa käsittää.

Pienen tuvan ympärillä sydäntalven tuuli vonkuu, harmaat ristit kappelin puistossa peittyvät lumeen.

Sininen liekki ikuunin öljyastiassa tuikkii ja sammuu kuin väsynyt ihmissilmä.

III

Nikke rupesi kotiutumaan uuteen ympäristöönsä sitä mukaa kuin sen ruskea turkki muuttui sileämmäksi ja penikka-astunta varmeni.

Oppimista oli paljon ja elämykset olivat usein järkyttäviä.

Sillä oli selvä tunne siitä, että ihmiset olivat hyvin erilaisia.

Kun vanha Matliena kolisteli porstuassa, räpytteli Nikke iloisesti silmiään varmana siitä, että lämmin maito oli tulossa sen ruokakupposeen; mutta kun se kuuli Hilkka-emännän kutsun, rypisti se väkisinkin ylähuultaan. Jalat kangistuivat ja murina kutkutteli kurkussa. Mutta Nikke käsitti, että oli vaiettava.

Ja se vaikeni.

Mutta kun Asko lähestyi, alkoi tuuhea häntä heilua, korvat nousivat pystyyn ja ilo puhkesi ilmoille lyhyin haukahduksin. Sillä Nikke osasi haukkua, kuten ainakin kunnon lappalaiskoira.

Hiihtoretkillä oli Askolla nyt uskollinen seuralainen. Ruskeankeltainen mytty kierteli pojan perästä mäkiä ylös ja mäkiä alas, pilaten pahanpäiväisesti kauniit ladut. Mutta hauskaa heillä oli!

Isäntä piti Niken kasvatusta vakavana asiana. Hän opetti pennulle lintukoiran temppuja, ja sen kunnioitus ihmisiä kohtaan kasvoi päivä päivältä.

Vähitellen Nikke ymmärsi, etteivät nuo mahtavat olennot olleet luotuja vain aukaisemaan ja sulkemaan raskaita ovia ja heittämään sille maukkaita, rasvaisia luita, vaan he kulkivat herroina myöskin suuren, syvän metsän hiljaisuudessa, jossa metsot ja teeret kisailivat ja jänikset loikkivat poluillaan. Nikke tiesi, että isäntä joskus kantoi olallaan ihmeellistä asetta, jonka suusta tuli ja savu tuprusivat ja joka sai aikaan niin hirvittävän paukahduksen, että ensi kerran sen kuullessaan Nikke pelästyksestä kuukertui maahan. Mutta kotimatkalla isäntä kantoi kädessään kahta suurta, kuollutta lintua, joitten suista makea veri tippui. Sen jälkeen Nikke ei enää pelännyt.

Askon vuoteen jalkopää oli tähän asti ollut Niken lepopaikka. Siinä se pyöri ja raaputteli, kunnes löysi mukavan asennon, painoi pään etukäpälien väliin ja nukahti.

Mutta eräänä iltana emäntä oli päättänyt toisin.

He olivat kolmisin isäntäväen pirtissä, emäntä istui ikkunan luona käsitöineen. Asko nukkui, ja Nikkekin kaipasi yösijaansa, mutta joka kerta, kun se loikkasi pojan vuoteeseen, tarttui vahva käsi sen niskanahkaan ja heitti sen pienelle matolle ovensuuhun. Tämä toistui useita kertoja, kunnes Nikke jäi kun jäikin paikoilleen, nojasi seinään — ja odotteli. Silloin tällöin sen silmät painuivat umpeen, mutta samassa se kavahti hereille jälleen.

Tik-tak, tik-tak, sanoi suuri nurkkakello, rämisti luotejaan ja löi monta käheätä lyöntiä. Silloin Nikke huomasi, että emäntäkin torkkui, käsityö oli vaipunut helmaan. Hän nukkui.

Koira nousi, lähestyi nukkuvaa emäntäänsä ja tarkasteli tätä kiiluvin katsein. Huomattuaan kaiken vaaran olevan ohi, se hyppäsi yhdellä ainoalla loikkauksella Askon luokse, nuuski tuntijan elein pojan lämmintä niskaa, nuolaisi otsaa ja paneutui tyytyväisenä levolle.

Voitto ei kuitenkaan ollut pitkäaikainen. Pian Nikke huomasi istuvansa tuvan ulkopuolella pehmeässä lumikinoksessa. Se alkoi pienin, kiihkein askelin kiertää taloa kuono maassa, hiljaa vikisten, kunnes se lopuksi ruskeana kiehkurana vaipui lumeen portaitten eteen.

Sellaista oli Niken kasvatus.

Erästä Tyrnin talon asukasta se vihasi, keltajuovikasta Mikkoa, joka kuulumattomin askelin lähestyi sen ruoka-astiaa pitkät, kovat viikset levällään ja häntä riipuksissa, latkiaksensa paksun kerman omaan kitaansa viekkaalla kielellään. Silloin Nikke raivostui, ryntäsi kimppuun kuin vimmattu ja sai useita kertoja kuononsa verille.

"Nuopa eivät totu toisiinsa", huokasi vanha Matliena. "Johan nyt! Repivät vielä silmät toistensa päästä."

Mutta kokenut Mikko ei ollut huomaavinaankaan koko koiranalkua.

Eräänä päivänä, kun tappelu juuri oli kuumimmillaan, jäikin Nikke äkkiä istumaan keskelle lattiaa. Se pudisteli päätään ja aivasti yhtämittaa, mutta jotakin uskomatonta oli tainnut tapahtua, sillä koko tupa näytti vilisevän Mikkoja täynnä. Niitä ryömi ja juoksi, käveli ja lensi kaikkialla, minne vain penikka katseensa loi. Eikä haukkumisestakaan tahtonut tulla mitään!

Tuvassa olijat kokoontuivat sen ympärille, ja vanha Matliena kääri sen paksuun villahuiviin, asetti makaamaan lämpöiseen uuninnurkkaan. Nikessä oli ankara penikkatauti. Ja se kesti viikkoja. Keltajuovikas tappelutoveri istui lieden luona ja ihmetteli, mitä hiljaisuus merkitsi? Se päätti tehdä suursiivouksen hännänpäästä viiksiin asti. Rauha maassa, rauha maassa, Mikko hyrräsi kuin vanha rukki ja lähestyi askel askeleelta sairasta koiraa.

"Mene tiehesi!" komensi Asko itkunsekaisin äänin, mutta kissa ei välittänyt kiellosta. Kun se oli päässyt kylliksi lähelle, joutui Nikkekin sen huolenpidon alaiseksi. Suljetuin silmin se pesi ja hankasi penikan naamaa, kunnes pienet, kuumeiset silmät aukenivat. Eikä Nikke jaksanut panna vastaan. Haukotteli vain ja huokasi.

Niin solmittiin pirtin uuninnurkassa uusi ystävyys. Ja sekin oli kestävää laatua.

Kun Nikke taas jaksoi seisoa jaloillaan, kasvoi siitä vähitellen hyvä lappalaiskoira. Se muutti taas talosta pihaan, jossa pyöreä, jäinen täplä osoitti sen yöllistä vahtipaikkaa. Tyrnin Askon Nikke oli nyt oikea koira.

* * * * *

Ken liikkuu nukkuvassa talossa?

Ison pirtin puolella lepäävät Juhani ja Matliena vanhassa vetosohvassaan elämän illan tutut uurteet kasvoillansa. Iäkkään naisen harvat suortuvat valuvat nyt, hiusverkosta vapautuneina, kosteina otsalle; hänen suunsa on hyvä ja lempeä, ja kyhmyiset kädet ovat ristissä peitteen päällä. Jos suuri viikatemies nyt tulisi luoksesi, olisit valmis ja tyven. Hiljaa alistuen ottaisit hänet vastaan odotettuna vieraanasi ja painuisit matkalle kaipauksetta. Onhan elämäsi ollut päiviä täynnään, — päiviä ja öitä, tuskan polttamia, ja tietäsi ovat silloin tällöin kaunistaneet hiljaisen onnen ruusut. Siksipä onkin unesi kuin kaukaisen salolammen lepo illan suussa.

Mutta pirtin toisella puolella riehuu takkuinen Oka-renki unennäkönsä pyörteissä. Hän taistelee painajaista vastaan kuin satimeen joutunut metsänkontio, heittää peitteensä lattialle ja puhkuu kuin veturi. Okaan nuori olemus elää sunnuntainvastaiset yöt uudelleen ja voimakkaasti; hän tanssii korkearintaisen Kaisun kanssa, kunnes maa häipyy jalkojen alta ja vinkuvan hanurin säveleet muuttuvat ulinaksi. "Ka, Juhani, näin sitä mennään!" hän toistaa kerta toisensa jälkeen suu leveässä hymyssä.

Pakkasyön hopeatähtien valju välke tunkeutuu sisään isäntäväen kamariin. Siellä on äänetöntä.

Gregor seisoo keskellä lattiaa täysissä pukimissa lyhty kädessä. Hän on lähdössä talliin ja riiheen, jossa vilja kuivaa, mutta hän on hetkeksi jäänyt kuin maahan naulittuna vaimonsa vuoteen ääreen. Tumma palmikko riippuu sängyn laidan yli ja pehmeä, valkoinen kaula saa hänet ajattelemaan nuorta, valpasta hirveä. Sydän jyskää ja korvissa soi, kuuma aalto vapisuttaa hänen ruumistaan kuin myrsky, mutta hän puristaa lyhdynpidintä kädessään ja kääntyy oveen päin.

Revontulet leimuavat pohjoisella taivaalla. Hiljaisuus ottaa hänet helmaansa, avautuu kuin äidin syli uupuneelle lapselle. Hän ahmii keuhkoihinsa pistävän kylmää yöilmaa ja astuu levollisin askelin tallia kohti. Suuri ja komea hän on, Nikita-laulajan poika, eikä pienestä, yksinäisestä kalmiston uneksijasta enää ole jäljellä hiventäkään — ihmissilmin katsoen; hän on kuopattu myöhempien elämyksien korkean kummun alle. Mutta Tyrnin talon isännän sisimmässä kyyhöttää yhä vieläkin viluinen lapsensielu, joka kokoaa ympärilleen sadun hohtavat, valkoiset kivet ja unelmien kirjavia syyslehtiä.

Lyhdyn valossa Nikke tepastelee hänen perässään, kuono melkein kiinni Gregorin saappaissa. Nämä aamuyön kävelyt ovat siitä sangen mieluisat.

Raskas tallinovi narisee. Hevoset tervehtivät isäntäänsä hiljaa hirnahtaen ja katselevat Nikkeä suurin, kostein silmin.

Mutta Raisu, herkkä, nuori tamma, potkaisee rajusti taaksepäin.